Sanna Ahonen:

Mitä on suojeltu, kun on suojeltu luontoa?

- Käsitehistoriallinen tarkastelu suomalaisesta luonnonsuojelusta välillä 1880-1983
 
 
Sisällys
1. Johdanto
2. Ympäristöhistoriallinen tutkimus
2.1. Tutkimusasetelma
2.1.1. Tutkimuksen konstruktionistinen tarkastelunäkökulma
2.1.2. Tutkimusmenetelmä
2.1.3. Tutkimuksen tavoitteet ja rajaus
2.1.4. Tutkimuksen aineisto
2.1.5. Tutkimuksen rakenne
2.2. Katsaus Suomen ympäristöhistorialliseen tutkimukseen
3. Tutkimuksen keskeiset käsitteet: luonto ja luonnonsuojelu
3.1. Luonto
3.1.1. Luonnon aatehistoriaa
3.1.2. Luonnon luonne
3.1.3. Ympäristöetiikka

3.2. Luonnonsuojelu

4. Luonto ja suomalaiset ennen luonnonsuojeluaatetta
4.1. Luonto ja suomalainen identiteetti
4.2. Suomen sosiaali- ja taloushistoriaa
4.2.1. Luonnonvarojen omistusoikeus
4.2.2. Luonnonvarojen hyödyntäminen
4.2.3. Luonnonvarojen kontrolli
5. Suomen luonnonsuojelun kaudet
5.1. Luonnonsuojelun herääminen 1880-1930
5.1.1. Yleistä ajasta: Teollistuva ja itsenäistyvä Suomi
5.1.2. Luonnonsuojeluaate maailmalta Suomeen 
5.1.3. Tieteilijät tiennäyttäjinä
5.1.4. Luonnonsuojelulle lainvoima 
5.1.5. Luonnonsuojelun ensimmäinen kausi

5.2. Luonnonsuojelun itsenäistyminen 1930-1970

5.2.1. Yleistä ajasta: Suomalainen rakennemuutos 
5.2.2. Luonnonsuojelu kansalaisyhteiskunnassa
5.2.3. Luonnon muistomerkit ja -suojelualueet
5.2.4. Teollistuvan yhteiskunnan luonnonsuojelukonfliktit
5.2.5. Luonnonsuojelun toinen kausi
5.3. Luonnonsuojelun yhteiskunnallistuminen 1970-1983
5.3.1. Yleistä ajasta: Globalisoituva maailma
5.3.2. Luonnonsuojelu, ympäristönsuojelu ja yhteiskunta
5.3.3. Kansallispuistot vastaan kansa
5.3.4. Valtiollinen luonnonsuojelu
5.3.5. Luonnonsuojelun kolmas kausi
6. Luonnonsuojelukäsitteen historiallisuus
6.1. Yhteenveto Suomen luonnonsuojelun kausista 
6.1.1. Ensimmäinen kausi: Luonnonsuojelun herääminen 1880-1930 
6.1.2. Toinen kausi: Luonnonsuojelun itsenäistyminen 1930-1979 
6.1.3. Kolmas kausi: Luonnonsuojelun yhteiskunnallistuminen 1970-1983
6.2. Luonnonsuojelunäkökulmat tarkastelun kohteena
6.2.1. Erilaisia näkökulmia luonnonsuojeluun
6.2.2. Luonnonsuojelun näkökulmien keskinäinen vaihtelu Suomen historiassa
6.3. Lopuksi
Lähteet

 

 

1. Johdanto

“Päivä päivältä käy yhä ilmeisemmäksi se vaikutus, joka viime vuosisadan suurilla keksinnöillä on ollut meitä ympäröivään luontoon ( ) Tämä muutos tuo onnea ja hyvinvointia miljoonille ihmisille ja soveltuu eri maiden kehittymisen oikeaksi mittapuuksi. ( ) Mutta samalla on jotain masentavaa siinä ajatuksessa, että jälkeläisemme tuskin voivat saada selvää käsitystä isiensä maasta.

Jos nykyisin maksetaan miljoonia muinaisten mestareiden maalauksista tai marmoriveistoksista, niin mitä onkaan vuosisadan perästä halukkaat maksamaan isänmaan todellisista kuvasta, joka näyttää mimmoinen se oli muinoin, kun peltomaa vielä oli vähäalainen, kun vielä oli olemassa viljelemättömiä rantoja ja metsiä, joihin kirves ei ollut koskenut. Tämmöisiä tauluja on vielä useimmissa osissa maata, mutta on ilmeistä, että ne päivä päivältä häviävät. Ja kumminkaan ei tulisi kalliiksi säilyttää jälkimaailmalle sarja tämmöisiä kuvia.”

Näin kirjoitti suomalaissyntyinen tutkimusmatkailija Adolf Erik Nordenskiöld (ref. Palmgren 1922, 51-53) juhlajulkaisussa Pietari Brahen muisto vuonna 1880. Hänen kirjoitustaan Ehdotus valtionpuiston perustamiseksi Pohjoismaihin pidetään suomalaisen ja laajemmin koko pohjoismaisen luonnonsuojelukeskustelun alkusysäyksenä (esim. Palmgren 1922, 51; Linkola 1941, 8; Haapanen ym. 1977, 23; Borg 1992, 50; Järvikoski 1993, 6).

Ajat ovat muuttuneet siitä kun Nordenskiöld pohti sivistyskansan velvollisuuksia säilyttää näytteitä isänmaan todellisesta kuvasta. Suomi on teollistunut nopeasti yhdestä Euroopan köyhimmästä maasta pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. “Luonnon tauluja” on säästetty jälkimaailmalle ja luonnonsuojelu on varttunut eliitin harrastuksesta vakavasti otettavaksi yhteiskuntapoliittiseksi sektoriksi. Mutta jännite luonnonsuojelun ja “suurten keksintöjen tuoman hyvinvoinnin” välillä on edelleen monien juhlapuheiden aihe.

Historian merkkitapahtumat, kuten Nordenskiöldin puhe, eivät synny tyhjiössä, vaan ne voidaan nähdä osana laajempaa historiallista prosessia. Se, millaisia vaatimuksia luonnon kohtelulle on asetettu, ja jopa se, millaisena luontoa on pidetty, on eri aikakausina vaihdellut yleisten kulttuuristen muutosten myötä (Haila 1995a, 10). Luontoa on hyväksikäytetty, tuhottu, hoidettu ja palvottu kautta aikojen. Varhaisimmassa kansanperinteessä on aineksia ihmisen ja luonnon lähes animistisesta suhteesta: kasvit, eläimet ja ihmiset, persoonalliset ja persoonattomat voimat kietoutuvat monimutkaiseksi kokonaisuudeksi, jossa jokainen osanen vaikuttaa toiseen (Virtanen 1987, 470). 1200-luvulla kasvava luonnonvarojen käyttö sai Suomessa aikaan epäilyjä luonnonvarojen riittävyydestä ja jopa viranomaisten taholta rajoituksia luonnon hyödyntämisessä (Uhanalaisten eläinten... 1986, 18). Eräänlaisina luonnonsuojelun edelläkävijöinä Suomessa voidaan pitää myös kansallisromantiikan innoittamia taiteilijoita, esimerkiksi Topeliusta ja Lönnrotia, jotka kuvaavat kirjoituksissaan sekä luontoa että sen hävitystä (Suutala 1986, 246-250).

Luonnonsuojelu muotoutui 1800-luvun lopulla käsitteelliseksi kokonaisuudeksi ja aatteeksi, jolla on tietyt päämäärät ja ohjelma. Luonnonsuojelua on harjoitettu Suomessa siis jo sata vuotta. Suomalainen yhteiskunta ja luonto ovat muuttuneet paljon sinä aikana. Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää, miten luonnonsuojelukäsitteelle ja -tavoitteille on käynyt. Tarkoituksena ei ole ainoastaan selvittää merkittäviä luonnonsuojelun edistysaskelia, vuosilukuja ja vaikuttajapersoonia, vaan aistia, mitä eri aikakausina on haluttu suojella, kun on suojeltu luontoa.

 

2. Ympäristöhistoriallinen tutkimus

2.1. Tutkimusasetelma

2.1.1. Tutkimuksen konstruktionistinen tarkastelunäkökulma

Luonnonsuojelua voidaan pitää yhteiskunnallisena toimintana ja luonnonsuojeluongelmia (laajemmin ympäristöongelmia) yhteiskunnallisina ongelmina. Jokinen ja Järvikoski (1992, 42) ovat määritelleet ympäristöongelmien yhteiskunnallisen luonteen niin, että ihmisten ja ihmisryhmien nähdään toimivan myös ympäristökysymysten suhteen tietoisina subjekteina. Luonnon tai ympäristön muokkaaminen tai suojelu nähdään olevan yhteiskunnallisesti toteutettuja toimintoja; ne ovat inhimillisten ja yhteiskunnallisten päätösten seurauksia.

Tämä tutkimus luonnonsuojelukäsitteen historiasta on lähtökohdiltaan yhteiskunnallisten ongelmien syntyä ja kehitystä koskevaa, konstruktionistista tutkimusta. Konstruktionismin perusajatuksena on käsitys todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta; ihmisten sosiaalinen toiminta ja kollektiiviset määrittelyprosessit vaikuttavat siihen, miten jostain asiasta muodostuu yhteiskunnallinen ongelma. Ongelmaa ei pyritä selittämään joidenkin vallitsevien asiantilojen tai olosuhteiden vääjäämättömänä seurauksena, vaan tutkimuskohteena on ennen kaikkea erilaiset todellisuutta koskevat mielelliset rakennelmat. (Väliverronen 1996, 40-41.) 

Todellisuuden ja erityisesti ongelmien yhteiskunnallista rakentumista voidaan lähestyä myös objektivistisesta näkökulmasta. Objektivistisen näkökulman mukaan yhteiskunnalliset ongelmat ovat sellaisia objektiivisesti olemassa olevia olosuhteita ja asiantiloja, joiden pitäminen ei-toivottavina on itsestään selvää jokaiselle vähänkään asiaan perehtyneelle. Erimielisyyksiä voi olla lähinnä ongelman täsmällisestä määrittelystä, sen syistä ja ratkaisuista. Objektivistiselle näkökulmalle luonteenomainen ontologia (käsitys olevaisen luonteesta) lähtee siitä, että valtaosa luonnon ja ihmisten elinympäristön muutoksista tapahtuu riippumatta ihmisen havainnoista tai havainnoitsijoiden muutoksille antamista merkityksistä. Tieto-opin kannalta tarkasteltuna nähdään yhteiskunnallisten ongelmien ongelmallisuus jollain tavalla itsestään selvänä, tai ainakaan kysymys asiantilojen haitalliseksi käsittämisen perusteista ei ole keskeinen. (Mauss 1992.)

Konstruktionistisen paradigman mukaan yhteiskunnalliset ongelmat ovat siis katsojan silmissä, eivät objektiivisessa todellisuudessa, sillä ei ole olemassa yhtä ainoaa todellisuutta. Yhteiskunnalliset ongelmat ovat suhteellisia, koska sosiaaliselta ja kulttuuritaustaltaan erilaiset ryhmät pitävät hyvinkin vaihtelevia asiantiloja ongelmina. Konstruktionistinen paradigma ei kiistä asiantilojen olemassaoloa sinällään, mutta katsoo, että asioiden nimittämistä ongelmiksi ei voida johtaa näistä asiantiloista itsestään. Todellisuuden voidaan nähdä rakentuvan yhteiskunnallisesti. (Mauss 1992.)

Myös luonnonsuojelua yhteiskunnallisena ongelmana voidaan tarkastella objektivistisesti tai konstruktionistisesti. Objektivistisen tutkimustavan mukaan esimerkiksi kysymys niistä perusteista, joilla luonnon (ympäristön) muuttaminen luokitellaan haitalliseksi ei ole keskeinen tutkimusongelma. Konstruktionistinen tutkimustapa kiinnittää huomiota siihen, miten sekä ajallisesti että ideologisesti erilaiset ryhmät määrittelevät luonnon (ympäristön) muutoksia yhteiskunnallisiksi ongelmiksi.

Konstruktionismin mukaisesti luonnonsuojelukäsite nähdään tässä tutkimuksessa ajassa muuttuvana määreenä. Tutkimuksen lähtöoletus, että luonnonsuojelukäsite on muuttunut historiansa aikana, pitää sisällään olettamuksen, että yhteiskunnassa on jokin yhteinen käsitys luonnosta ja sen suojelutarpeesta. Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen, sillä erilaisilla ihmisillä on erilaisia näkemyksiä luonnonsuojelusta.

Tässä tutkimuksessa tarkastelun kohteena on ensisijassa luonnonsuojelukäsitteen pitkän aikavälin muuttuminen; tarkasteluajanjakson pituuden takia eri kausina suoritettujen luonnonsuojelun määrittelyprosessien analysointi (esimerkiksi miten Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen luonnonsuojelukäsite erosi Suomen Metsäyhdistyksen näkemyksistä luonnonsuojelusta 1940-luvulla) jää vähemmälle. En siis voi käyttää tutkimusmenetelmänä diskurssianalyysiä, vaikka “analysoinkin diskurssia”, sillä ajanjakso on niin pitkä, ettei yksittäisiin diskursseihin uppoutuminen ole mahdollista (diskurssianalyysistä kts. esim. Hoikkala 1990). Tarkastelu keskittyy lähinnä luonnonsuojeluliikkeen (ympäristöjärjestöjen ja -hallinnon) piirissä syntyneen keskustelun analysointiin unohtamatta kuitenkaan luonnonsuojelun (etenkin myöhemmin luonnonsuojelun käytännön toimien) aikaansaamaa yhteiskunnallista keskustelua.

 

2.1.2. Tutkimusmenetelmä  

Luonnonsuojelukäsitettä voidaan tutkia useasta eri näkökulmasta, esimerkiksi aatehistoriallisesta, sosiologisesta tai käsitehistoriallisesta näkökulmasta. Aatehistoriallisessa tutkimuksessa huomiota kiinnitetään yleisiin johtaviin aatesuuntauksiin; luonnonsuojelukäsitettä käsitellään esimerkiksi suhteessa valistukseen ja liberalismiin. Sosiologisessa tutkimuksessa huomion keskipisteenä ovat erilaiset käsitteenmäärittelijät ja näiden väliset eturistiriidat. Käsitehistoriallisessa tutkimuksessa luonnonsuojelua tarkastellaan käsitteenä, joka muotoutuu historiallisten toimijoiden käytössä ja sisältää kulloistenkin toimijoiden arvolataukset ja tulevaisuuden odotukset. Tämän tutkimuksen tarkastelunäkökulma on käsitehistoriallinen.

Markku Hyrkkänen (1994, 332) on määritellyt käsitehistoriallisen tutkimuksen käsitteiden sisältämien, niihin kasautuneiden kokemusten tutkimukseksi. Käsite-termiä ei siis pidä ymmärtää ahtaasti viittamaan vain luonnonsuojelu-sanan määrittelyyn, vaan laajemmin pitämään sisällään niitä ajatuksia ja tavoitteita, joita luonnonsuojeluun on sen historian aikana liitetty; tutkimuksessa ei tarkastella vain luonnonsuojelun eksplisiittistä määrittelyä.

Käsitehistoria on lähellä sosiaalihistoriaa, sillä kokemusten tutkimus johdattaa tutkimaan kokemusten ja niiden muutoksien sosiaalisia edellytyksiä. Vaikka sosiaali- ja taloushistorialla on merkitystä luonnonsuojelulle, luonnonsuojelun muuttumista ei voi selittää pelkästään niiden avulla, sillä olosuhteet eivät determinoi ajattelua, yksin niiden avulla emme voi selittää ajattelua emmekä aatteita. Talous- ja sosiaalihistoria ovat tässä tutkimuksessa ikään kuin taustana käsitehistorialliselle tutkimukselle ja niitä on käsitelty siinä määrin kun ne ovat tutkimusongelman kannalta yhteydessä käsitehistoriallisiin tekijöihin.

Historiantutkimuksen perusmenetelmänä on menneisyyden jälkien eli lähteiden kriittinen ja systemaattinen arviointi sekä lähteille esitettyihin kysymyksiin vastaaminen päättelyn avulla. Menneisyydestä kertovia lähteitä ei tulkita mielivaltaisesti erillään toisistaan, vaan niistä pyritään muodostamaan kokonaiskuva, johon kaikki yksittäisten lähteiden tiedot mahdollisimman hyvin sopivat yhteen. Tässä tutkimuksessa käytetään synteettistä metodia eli tarkastelemalla erilaisia luonnonsuojelun käsitehistoriaan liittyviä ilmiöitä muodostetaan historiasta johdonmukainen kokonaiskuva eli synteesi. (Historian tutkimuksesta kts. esim. Kirkinen 1994.)

Historiallisten tutkimusmenetelmien perustana on lähdekritiikki eli lähteiden laadun ja todistusvoiman arvioiminen. Sillä on keskeinen merkitys johtopäätösten luotettavuudelle, koska sillä pyritään selvittämään lähteen välittämien tietojen suhdetta tapahtumiin tai ilmiöihin, joista tietoa halutaan saada. (Heikkinen 1974, 26.) Koska olen tämän tutkimuksen yhteydessä nojannut Suomen luonnonsuojelun historian hahmottamisessa paljolti valmiisiin asiaa koskeviin tutkimuksiin ja raportteihin, en ole arvioinut yksittäisten lähteiden todistusvoimaa ja laatua.

Koska tutkimuksen tavoitteena ei ole vain erilaisten luonnonsuojelutavoitteiden tutkiminen, vaan laajemmin luonnonsuojelukäsitteen hahmottaminen, olen pyrkinyt suhteuttamaan erilaisia luonnonsuojelua käsitteleviä tekstejä ja luonnonsuojelun käytännön toimia luonnonsuojelusta tai luonnonvarojen hyödyntämisestä käytyyn yhteiskunnalliseen keskusteluun. Luonnonsuojelusta ovat nimittäin kirjoitelleet pääasiassa luonnonsuojeluliikkeen[1] jäsenet.

Olen mm. tarkastellut luonnonsuojelulain voimaantulon aikaisia näkemyksiä luonnonvarojen hyödyntämisestä sekä kansallispuistokeskustelun yhteydessä käytyä yleistä yhteiskunnallista keskustelua Lapin metsien kohtalosta, sillä pelkästään luonnonsuojeluliikkeen piirissä syntynyt keskustelu luonnonsuojelun tavoitteista ei yksin riitä antamaan laaja-alaista kuvaa luonnonsuojelun kentästä.

Olen myös tarkastellut sitä, ketkä ovat kulloinkin osallistuneet luonnonsuojelukeskusteluun eli luonnonsuojelukäsitteen määrittelyyn ja antanut näin perspektiiviä näille määrittelyille. Näin olen pyrkinyt turvaamaan sen, että oma analyysini luonnonsuojelukäsitteen historiasta (esimerkiksi siitä, mikä tässä historiassa on merkityksellistä ja mikä ei) olisi laaja-alainen ja perusteltu.

 

2.1.3. Tutkimuksen tavoitteet ja rajaus

Tämän tutkimuksen keskeisenä tavoitteena on suomalaisen luonnonsuojelun muuttumisen luonnehtiminen sekä käytännön tasolla että käsitteellisellä tasolla. Tavoitteena on siis kuvailla minkälaista luonnonsuojelu on kunakin aikakautenaan käytännössä ollut, esim. mitkä tavoitteet tai näkökulmat siinä ovat korostuneet ja toisaalta mihin luonnonsuojelukäsitteellä on viitattu, miten käsitettä on määritelty tai rajattu. Molemmat näkökulmat tarkastelevat siis luonnonsuojelukäsitettä; käytännöllinen näkökulma viittaa ikään kuin implisiittisiin määrittelyihin, eli niihin ajatuksiin ja tavoitteisiin, joita luonnonsuojeluun liitetään, kun taas käsitteellinen näkökulma eksplisiittisiin luonnonsuojelukäsitteen määrittelyihin.

Olen asettanut aineistolle Suomen luonnonsuojelun historiasta seuraavanlaisia kysymyksiä:

Ÿ         Minkälaisia tavoitteita luonnonsuojelulle on eri aikoina asetettu?

Ÿ         Ketkä ovat osallistuneet luonnonsuojelukeskusteluun, eli luonnonsuojelukäsitteen määrittelyyn?

Ÿ         Minkälaisia käsitteellisiä muutoksia luonnonsuojelukäsite on kokenut?

Ÿ         Onko suomalaisen yhteiskunnan muuttumisesta löydettävissä seikkoja, jotka ovat vaikuttaneet luonnonsuojelukäsitteen muuttumiseen?

Nämä kysymykset eivät ole varsinaisia tutkimuskysymyksiä, sillä niihin ei välttämättä voida antaa suoria vastauksia. Historiasta ei voida erottaa selviä kausaalisuhteita ja näin ei voida yksiselitteisesti määritellä esimerkiksi sitä, mitkä yhteiskunnalliset muutokset ovat luonnonsuojeluun vaikuttaneet ja miten voimakkaasti. Myös luonnonsuojelukäsitteen määrittelyyn osallistuneiden “keskustelijoiden” tarkka määrittely on vaikeata, sillä tässä tutkimuksessa kyse ei ole vain jostain tietystä ympäristökeskustelusta (esim. 1970-luvun lopun kansallispuistokeskusteluun osallistuneista tahoista), vaan luonnonsuojelun koko satavuotisen historian aikana käydystä keskustelusta. Nämä “tutkimuskysymykset”[2] ovat ennemminkin aihepiirejä, joiden kautta tarkastelen luonnonsuojelun historiaa.

Luonnonsuojelun tarkastelun aloitan 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta, jolloin luonnonsuojelu kehittyi käsitteelliseksi kokonaisuudeksi, joskin tarkastelen suomalaisten suhdetta luontoon myös tätä edeltävältä ajalta. Lopetan luonnonsuojelun aatehistorian tarkastelun luonnonsuojelun yhteiskunnallistumisen alkuvaiheeseen vuoteen 1983, jolloin luonnonsuojelun yhteiskunnallistumisen seurauksena ympäristöhallinto kehittyi ympäristöministeriön perustamisen muodossa.

2.1.4. Tutkimuksen aineisto

Aineistona Suomen luonnonsuojelun historian hahmottamiseen on tässä tutkimuksessa käytetty:

Ÿ         Virallisia dokumentteja; lakeja, ehdotuksia laiksi, komiteamietintöjä ja virkamiesraportteja.

Ÿ         Luonnonsuojeluasiaa ajaneiden järjestöjen (lähinnä Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen, myöhemmin -liiton) asiakirjoja sekä lehtiä. Olen käynyt systemaattisesti läpi Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen/liiton aikakauskirjan (vuodesta 1956 aikakauslehden) Suomen Luonnon numerot vuosilta 1942-1983.

Ÿ         Luonnon- ja ympäristönsuojelusta kirjoitettuja yleisteoksia, joissa on usein kootusti aatteen kehityslinjoja.

Ÿ         Tutkimuksia Suomen luonnonsuojelun historiasta sekä talous- ja sosiaalihistoriasta.

Ÿ         Luonnonsuojeluvalvoja Reino Kalliolan lehtileikekokoelmaa (ns. Kalliolan kokoelma), jossa on luonnonsuojeluun liittyviä lehtileikkeitä vuosisadan alkupuolelta lähtien. Reino Kalliola oli Suomen ensimmäinen päätoiminen luonnonsuojeluvalvoja ja hän toimi myös luonnonsuojeluyhdistyksessä. Kalliolan kokoelmaa säilytetään Suomen Ympäristökeskuksessa, Luonto- ja maankäyttöyksikön kirjastossa.

Luonnonsuojelun alkuajan ymmärtämiseen olen käyttänyt pääasiassa Rolf Palmgrenin teosta Luonnonsuojelu ja kulttuuri (1922) sekä luonnonsuojelulakiehdotusta ja itse lakia. Lisäperspektiiviä olen saanut “Kalliolan kokoelmasta”.

Edellä mainittu Rolf Palmgrenin teos Luonnonsuojelu ja kulttuuri (1922) on luonnonsuojelun ensihetkien tulkitsijana korvaamattoman arvokas. Palmgren käy kirjassaan läpi luonnonsuojelun alkuvaiheita ja analysoi luonnonsuojeluaatteen vaikutusta yhteiskunnassa. Palmgren oli itse mukana luonnonsuojeluhallinnossa toimimalla ensimmäisenä sivutoimisena luonnonsuojeluvalvojana. Myöhemmin hän toimi sihteerinä Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksessä.

Luonnonsuojelun myöhäisempiä vaiheita koskeva kirjallisuus on heterogeenisempää. Luonnonsuojelusta on etenkin 1970-luvulta lähtien kirjoitettu paljon yleisteoksia, joissa on myös katsauksia luonnonsuojelun historiaan. Luonnonsuojelun (tai ympäristönsuojelun) yleisteosten kirjoittajat ovat usein ympäristöhallinnon virkamiehiä ja tarkastelevat kirjoituksissaan omaa erikoisalaansa. Näiden yleisteosten lisäksi luonnonsuojelun myöhempien vaiheiden kuvaamisen aineistona olen käyttänyt virallisia dokumentteja, joiden määrä on koko ajan kasvanut luonnonsuojeluhallinnon kehittymisen myötä.

Koska luonnonsuojelusta ei ennen 1990-lukua juurikaan kirjoitettu muissa piireissä kuin luonnonsuojeluliikkeen sisällä, on materiaalini paljolti liikkeen aktivistien kirjoituksia. Tästä huolimatta en siis kuitenkaan tarkastele pelkästään luonnonsuojelijoiden näkemyksiä luonnonsuojelusta, vaan myös näkemysten yhteiskunnallista vastaanottoa, ikään kuin yhteiskunnan implisiittisiä näkemyksiä luonnonsuojelusta. Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen toiminta on ollut merkityksellistä Suomen luonnonsuojelun historiassa, sillä se on ollut tehokkaan luonnonsuojeluhallinnon puuttuessa hyvin voimakas vaikuttaja luonnonsuojelun saralla. Tämä on myös syynä siihen, että olen valinnut Suomen Luonnon systemaattisen tarkastelun kohteeksi. Vaikka luonnonsuojelua sivuavia lehtiä on syntynyt etenkin 1960-luvun jälkeen paljon, Suomen Luonto on Suomen ensimmäisen luonnonsuojeluliikkeen lehtenä ja sitä kautta ennen 1960-lukua käydyn luonnonsuojelukeskustelun areenana omaa luokkaansa etsittäessä aineistoa luonnonsuojelukäsitteessä tapahtuneiden muutosten tarkasteluun.

Koska tutkin luonnonsuojelua osana muuta yhteiskuntaa, on aineistonani myös talous- ja sosiaalihistoriallisia tutkimuksia, jotka käsittelevät lähinnä metsätalouden ja energiatuotannon vaiheita Suomessa. Toisaalta kuten jo luvussa 2.1.2. totesin, olen käyttänyt tutkimuksessa hyväkseni valmiita Suomen luonnonsuojelun historiaa käsitteleviä tutkimuksia. Erityisesti haluaisin mainita Timo Järvikosken tutkimukset, joiden rooli suomalaisen luonnonsuojelun historian sekä tämän tutkimuksen muun aineiston hahmottamisessa on ollut merkittävä (kts. esim. Järvikoski 1984, 1991a, 1993).

 

2.1.5. Tutkimuksen rakenne

Luonto ja luonnonsuojelu ovat tämän tutkimuksen keskeisiä käsitteitä. Koska tutkimuksen lähtökohtana on luonnonsuojelukäsitteen historiallisuus ja erilaiset tulkinnat, ei luonnonsuojelua voida määritellä tarkasti. Luvussa 3. Tutkimuksen keskeiset käsitteet: luonto ja luonnonsuojelu luonnonsuojelukäsitettä kuitenkin rajataan lähinnä valottamalla sen suhdetta sukulaiskäsitteisiin “luonnonvarojen hoitoon” ja “ympäristönsuojeluun”.

Luonnonsuojelun syntyyn ja muuttumiseen ovat vaikuttaneet paljolti myös muut yhteiskunnan osa-alueet, esimerkiksi talous, maanomistusolot ja kulttuuriperintö. Vaikka luonnonsuojelun katsotaan alkaneen vasta 1800-luvun lopulla, luonto on vaikuttanut suomalaisten elämään - sekä materiaaliseen että henkiseen puoleen - myös ennen tätä. Luonnonsuojelun historiallisessa tarkastelussa on mielekästä peilata sitä kunkin ajan yhteiskuntaan, jotta sitä voitaisiin ymmärtää paremmin ja ymmärtääksemme yhteiskuntaa, meidän täytyy tuntea sen historiaa, jota käsitelläänkin luvussa 4. Luonto ja suomalaiset ennen luonnonsuojeluaatetta. Luvun tarkoitus on toimia tausta-aineistona varsinaiselle luonnonsuojelun historialle, jota käsitellään luvussa 5. Suomen Luonnonsuojelun kaudet. Olen hahmottanut Suomen luonnonsuojelun historiasta erilaisia vaiheita ja luku 5. jakautuukin kolmeen alalukuun: 5.1. Luonnonsuojelun herääminen 1880-1930, 5.2. Luonnonsuojelun itsenäistyminen 1930-1970 sekä 5.3. Luonnonsuojelun yhteiskunnallistuminen 1970-1983[3]. Tämä tutkimukseni rakenne on osa tutkimuksen “tuloksia”, aineiston perusteella syntynyttä jäsennystä luonnonsuojelun historiasta. Palaan tähän jaotteluun myöhemmin yhteenvetoa luonnonsuojelun kausista esittelevässä luvussa 6.1.

Kunkin luonnonsuojelun kauden aluksi käsittelen Yleistä ajasta -luvussa muutoksia suomalaisessa yhteiskunnassa taustaksi koko kaudelle[4] ja lopuksi esitän lyhyen yhteenvedon kaudesta. Esittelen historiaa kronologisessa järjestyksessä, mutta pyrin kuvaamaan erilaiset tapahtumat yhtenä kokonaisuutena ja näin joudun tinkimään tiukasta kronologiasta.

Luvut 4. ja 5. ovat siis ikään kuin tutkimukseni “aineiston esittelyä; luonnonsuojelun ja siihen liittyvien yhteiskunnallisten muutosten esittelyä. Luvussa 6. esittelen tutkimukseni “tuloksia” eli synteesiä suomalaisen luonnonsuojelun käsitehistoriasta. “Tulokset” jakaantuvat kahteen eri näkökulmaan: luonnonsuojelun kausista esitetään yhteenveto, jossa painotetaan käsitteellisiä muutoksia ja toisaalta tarkastellaan tarkemmin erilaisia luonnonsuojelunäkökulmia sekä teoreettisella tasolla että sovellettuna suomalaiseen luonnonsuojeluun.

 

2.2. Katsaus Suomen ympäristöhistorialliseen tutkimukseen

Ympäristöhistorioitsija Timo Myllyntauksen (1991a, 101) mukaan ympäristöhistorian tutkimuskohteena on luonnon ja ihmisen vuorovaikutussuhteiden muutos. Ympäristöhistorian tehtävänä on siis tutkia miten talous, teknologia, politiikka, yhteiskunnalliset rakenteet ja arvojärjestelmät ovat vaikuttaneet luonnonympäristöön ja luonnonvarojen käyttöön. Samoin se tutkii myös käänteistä suhdetta: miten jokin luonnonympäristö ja tietyt luonnonvarat tai niiden puute ovat vaikuttaneet niiden varassa toimiviin ihmisyhteisöihin[5]. 

Donald Worster (1988, 293) erottaa ympäristöhistoriasta kolme tasoa. Ensimmäinen taso tutkii luontoa itseään, ekosysteemien muutoksia tietyssä ajanjaksossa. Toinen taso käsittää ihmisen sosioekonomisen elämänalan ja luonnon välisen vuorovaikutuksen. Kolmannen suuntauksen muodostaa ympäristötietoisuuden aatehistoria. Jaottelua on kritisoitu liian luonnontiedepainotteiseksi ja siihen on ehdotettu lisättävän mm. ympäristöpolitiikan, ympäristönsuojelun ja naistutkimuksen näkökulmasta kirjoitetut historian tasot. (Kts. esim. Hollsten 1996, 91-92.) Ympäristöhistoriallisen tutkimuksen lisäännyttyä ja nimenomaan kolmannen tason tutkimuksen kasvettua, jaottelua voi olla tarpeen tehdä hienosyisemmäksi sen osalta. Mielestäni kuitenkin karkea jaottelu luonnonympäristön, ihmisen fyysiseen elämään liittyvän ympäristön ja ihmisen henkiseen elämään liittyvän ympäristön tutkimiseen on havainnollinen. Esimerkiksi omassa tutkimuksessani yhdistän kaksi viimeksimainittua tasoa ja pyrin ymmärtämään käsitehistoriallisia muutoksia ihmisen sosioekonomisen elämänalan ja luonnon välisen vuorovaikutuksen avulla.

Myllyntaus (1991a, 101-108) esittää neljä ympäristöhistorialle ominaista piirrettä; tutkimuksen ajanjaksot ovat hyvin pitkiä, ympäristöhistoriaan liittyy kansainvälinen, usein myös globaali aspekti, ympäristöhistoria on monitieteistä sekä neljänneksi myös ongelmakeskeistä[6]. Hänen mukaansa (1991b, 331) modernille ympäristöhistorialle on ominaista, että siinä luonnon ja ihmisen suhde nähdään mutkikkaana ja ongelmallisena vuorovaikutussuhteena. Monet nykyisistä ympäristöongelmista ovat historiallisen kasautumisen tulosta. Tuntematta näiden ongelmien historiaa meidän on hankala hahmottaa niiden syitä monien kumuloituneiden riskien yhteiskunnassa. Ympäristöhistoria ei voi tyytyä menneisyyden ympäristömuutosten kuvaamiseen, vaan sen on tarkasteltava, miksi muutokset tapahtuivat ja mitkä olivat niiden seuraukset.

Suomessa ympäristöhistoriasta ei ole kehittynyt vakiintunutta tutkimussuuntausta. Luonnon ja yhteiskunnan välisen suhteen historiallisella tutkimuksella on kuitenkin maassamme perinteitä (esim. ilmastohistoria, metsienkäytön historia ja vesienkäytön historia), vaikka tätä suhdetta on pääosin tarkasteltu sivumennen ja muiden kuin ympäristöhistorian otsakkeiden alla. Myllyntauksen (1991a, 100) mukaan tutkimusten tulokset ovat usein jääneet huomiotta ja irrallisiksi, vaille vaikuttavia yhteiskunnallisia kytkentöjä, joten niillä ei ole ollut sanottavaa merkitystä historiankirjoituksen valtavirtauksiin. Monissa tapauksissa suomalaisen historiankirjoituksen sivutessa ympäristöhistoriaa on Myllyntauksen (1991b, 330) mukaan havaittavissa tendenssimäistä luonnon alistamisen puolustelua. Ympäristöhistoria on jäänyt kansallisia menestyksiä ja kansantalouden saavutuksia painottavan “virallisen historian” varjoon.

Suomessa alkoi 1970-luvulla ympäristöhistorian “uusi aalto”. Sven-Erik Åström, Jussi Raumolin ja Ilmo Massa pyrkivät kirjoittamaan Suomen historiaa ekologisesta ja poikkitieteellisestä näkökulmasta. Vanhat kotimaiset ympäristöhistorian perinteet ovat luoneet pohjaa tälle modernille historiantutkimukselle. Ne ovat tuottaneet huomattavan määrän täsmällistä tietoa luonnon ja ihmisen välisestä suhteesta, joka muodostaa hyödyllisen perusaineiston tutkittaessa pitkän ajan ympäristömuutoksia uusista näkökulmista. (Myllyntaus 1991b, 324-326.)

Ympäristöhistorian “uusi aalto” eli alkuinnostuksen jälkeen hiljaiseloa, kunnes tultaessa 1990-luvulle yhteiskunnallisen ympäristötutkimuksen kasvettua myös ympäristöhistorian tutkimus on taas vironnut (Myllyntaus 1991b, 324). Kahtena suomalaisen ympäristöhistorian “perusteoksena” voisin mainita Sven-Erik Åströmin ja Ilmo Massan teokset. Åström kuvaa teoksessaan Natur och byte. Ekologiska synpunkter på Finlands historia vuodelta 1978 ihmisen sosioekonomisen elämänalan ja luonnon välistä vuorovaikutusta Suomessa. Ilmo Massa taas on koonnut väitöskirjassaan Pohjoinen luonnonvalloitus. Suunnistus ympäristöhistoriaan Lapissa ja Suomessa (1994) aikaisempia tutkimuksiaan laajaksi käsikirjamaiseksi perusteokseksi Suomen ympäristöhistoriasta. Keskeisenä käsitteenä Massalla on ryöstötalous ja kirja käsittelee ympäristöhistoriaa luonnon hyväksikäytön perspektiivistä.

Myllyntauksen (1991b, 330) mukaan viimeisen vuosisadan aikana aktiivisimmin luonnon ja ihmisen välisen suhteen historiaa ovat tutkineet pääasiassa muut kuin varsinaisen historiantutkijan koulutuksen saaneet henkilöt. Sosiologi Timo Järvikoski on tutkinut suomalaisen ympäristönsuojelun ja ympäristöliikkeen historiaa useissa artikkeleissaan ja tutkijaryhmissä (esim. Järvikoski 1991a; 1991b; 1993; Järvikoski ja Kylämäki 1981; Kylämäki ym. 1980). Aatehistoriallisempaa ympäristötutkimusta on tehnyt myös maantieteilijä Ari Lehtinen käsitellessään väitöskirjassaan Northern Natures. A study of the forest questien emerging within the timber-line conflict in Finland (1991) metsäkysymystä Suomessa.

Ympäristöhistoriaa ja luonnonsuojelun aatehistoriaa on käsitelty myös monissa sosiaali- ja taloushistoriallisissa tutkimuksissa, jotka eivät ole varsinaista ympäristöhistoriaa vaan ympäristöasioita on tarkasteltu muiden teemojen ohella (esim. Markku Kuisman teos Metsäteollisuuden maa (1993), Allan Tiitan teos Harmaakiven maa (1994) ja Timo Myllyntauksen teos Electrifying Finland. The transfer of a new technology into a late industrialising economy (1991c)).

 

3. Tutkimuksen keskeiset käsitteet: luonto ja luonnon- suojelu

Lähestyn luonnonsuojelun historiaa tutkimalla ensin käsitteitä luonto ja luonnonsuojelu, jotta ymmärtäisimme, millainen on se luonto, jonka suojelusta on kyse, ja toisaalta, mitä luonnonsuojelukäsite pitää sisällään.

3.1. Luonto

Sanalle luonto voidaan löytää erilaisia merkityksiä sekä historiallisesti tarkasteltuna, että myös tutkittaessa sen nykymerkityksiä. Luontoon voidaan liittää keskenään ristiriitaisia mielikuvia kovasta “survival-of-the-fittest”- tyyppisestä eloonjäämiskamppailusta tai harmonisesta ja tasapainoisesta symbioosista, jossa jokaisella eliöllä on oma paikkansa.

Luonto sanalle annettuja merkityksiä tutkineen Raymond Williamsin (1976, 211) mukaan kattava historia luonto-sanan käytöstä olisi samalla historia koko inhimillisestä ajattelusta. Oleellista hänen mukaansa ei olekaan se, että luonnolle voisi antaa hyvän määritelmän, vaan sen kompleksisuuden ja historiallisuuden ymmärtäminen (Williams 1980, 67-68). Käsittelen seuraavissa alaluvuissa ensin luonnon aatehistoriaa, sen jälkeen luonnon luonnetta ja lopuksi vielä ympäristöetiikkaa.

 

3.1.1. Luonnon aatehistoriaa

Näkemys ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta on muuttunut länsimaisen aatehistorian saatossa. Antiikin aikoina ihminen nähtiin osana luonnon suurta, kaikenkattavaa järjestystä. Ihmiselämän tavoitteisiin kuului samaistuminen luonnon suureen harmoniaan, jonka rautaisten luonnonlakien alaisuudessa kaikki muu maailmassa eli, myös jumalat. Ajatus luonnon hallitsemisesta oli vieras antiikin kreikkalaisille, sillä heidän tavoitteenaan oli luonnon seuraaminen. Koska kappaleiden tarkoitus oli toteuttaa oma luontonsa, kulttuurin ja luonnon suhdetta ei tunnustettu ongelmalliseksi. (von Wright 1981.)

Keskiajalla luonto nähtiin ennen muuta Jumalan luomana järjestelmänä, suunnitelmallisen luomistyön tuloksena. Länsimaisen ihmisen luontosuhde muuttui uuden ajan kynnyksellä tieteellisen vallankumouksen myötä. Luonto alettiin nähdä ikään kuin mekaanisena koneena, joka tottelee luonnonlakeja (Nevalainen 1992, 103). Mekanistisen maailmankuvan myötä ihminen alettiin nähdä luonnosta erillisenä. Ihmisen uusi asema antoi hänelle vapauden käyttää luontoa tarpeidensa ja halujensa mukaan. Lisääntyvä tiedon, teknologian ja tekniikan kehittyminen voimistivat luonnon hyödyntämisprosessia. Tieto, jota alunperin oli pidetty tarpeellisena lähinnä sielujemme pelastukselle, alkoi yhä enemmän muodostua hyödylliseksi välineeksi, jonka avulla maailmassa saattoi menestyä: emansipoituneen ihmisen suoraviivaisen ja loputtoman edistymisen aikakausi oli koittanut. von Wright on nimennyt “modernin edistyksen myytiksi” tämän aatehistoriallisesti uuden käsityksen rajoittamattomasta ja ikuisesti jatkuvasta edistyksestä, joka oli välttämätöntä ja “luonnollista”. (von Wright 1981; 1992, 143.)

von Wrightin (1992, 155) mukaan modernin edistyksen idean juuria tulisi etsiä orastavan historiallisuuden tajusta; historia alettiin nähdä toisiinsa liittyvien vaiheiden suunnattuna ja järjestäytyneenä kehityksenä eikä irrallisten tapausten satunnaisena virtana. Moderni ajattelu toi mukanaan ajatuksen siitä, että ihmisellä on mahdollisuus tehdä historiaa, tehdä siitä parempi, edistyksellisempi. Tästä seurasi myös se, että ihmisellä oli velvollisuus tehdä tulevaisuudestaan hyvä. Kun ennen modernia kautta utopiat oli sijoitettu ajan ja maantieteen ulkopuolelle, modernin utopia oli tässä maailmassa ja ajassa. (von Wright 1981, 63-75; 1992, 140-171) Edistyksellä perusteltiin yhteiskunnan nopeaa siirtymistä traditionaalisesta moderniin ja sillä oikeutettiin myös yhteiskuntasuunnittelu niiden puolesta, jotka tulkittiin takapajuisiksi ja jälkeenjääneiksi. Ei-länsimaiset kulttuurit nähtiin menneisyytenä, jonka länsi oli jo sivuuttanut ja kääntäen länsimainen yhteiskunta oli se tulevaisuus, johon muut yhteiskunnat pian siirtyisivät. (Visvanathan 1991, 99-104.)

Näin siis ihminen erotettiin luonnosta ja luonnon käsite muuttui niin, että se alkoi edustaa kaikkea sitä, mitä ihminen ei ollut aikaansaanut tai muuttanut (Williams 1980, 67-77). Valistuskauden perintönä länsimaiseen ajatteluun vakiintui tämä yhteiskunta-luonto -vastakkainasettelu: yhteiskunta tai kulttuuri oli kasvanut esiin luonnosta, mutta se oli jotain muuta kuin luonto. Valistusajattelu oli myös modernin tieteen taustalla ja tieteen kehittyminen taas tuki luonnon ulkoistamista ja objektivoimista. Luonnosta tuli kulttuurin ulkopuolinen “luonnonvara”. (Haila 1995a, 62.) Luonto oli muuttunut joksikin, jota oli hallittava menestyäkseen. Se edusti turvallisuutta vain, jos se oli ihmisen hallinnassa. (Nevalainen 1992, 104.)

Teollisen vallankumouksen tuloksena luonnonvarojen hyödyntäminen kasvoi huimasti ja agraarinen maisemakuva muuttui teolliseksi. Kun valistuksen ihanteiden mukaan ihminen nähtiin kaikkivoipana ja oikeutettuna luonnonhallitsijana, romantiikan, samoihin aikoihin virinneen aatesuunnan ihanteena oli luonnollisuus ja luonto. 1700-luvun lopulta lähtien romantiikan hengessä luonto onkin ollut hyvyyden ja viattomuuden symboli. Luonto on tarkoittanut “pilaamatonta paikkaa”. (Williams 1976, 223-224.) Nevalainen (1992, 107) on arvioinut, että laajojen ympäristömuutosten lisäksi yhteiskunnan nopea modernisoitumisprosessi vaikutti ratkaisevasti luonnonsuojelun syntyyn Yhdysvalloissa, sillä yhä useammalle amerikkalaiselle luonto näyttäytyi kaupungista käsin pakopaikkana, josta oli vielä mahdollista löytää “oikeita” ja “aitoja” elämänarvoja.

Maiseman ihailun historian katsotaan alkaneen vasta romantiikan kaudella. Esa Sirosen (1996, 120-122) mukaan välittömästi luonnosta elävällä ihmisellä ei ollut sellaista suhdetta luontoon, että he olisivat kokeneet sen maisemana tai itseisarvona, vaan luonnonkauneuden “keksiminen”, luonnon näkeminen esteettisenä maisemana, liittyi modernin ihmisen ja yhteiskunnan syntyyn. Hänen mukaansa vasta teollistunut, kaupungistunut ihminen oli “tarpeeksi vieraantunut” luonnosta, että hän pystyi ihailemaan sitä maisemana. Kun 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuolella eurooppalainen älymystö hyljeksi luontoa ja eräalueita, niin 1700-luvun lopulla romantiikan aatevirtauksen mukaisesti kiinnostuttiin juuri “alkuperäisestä”[7] ja koskemattomasta luonnosta (Nevalainen 1992, 114).

Valistuksen ja romantiikan perinteet ovat vieläkin ajankohtaisia ja vaikuttavat yhteiskunnassa näkemyksiimme luonnosta. Esimerkiksi metsällä on suuri merkitys suomalaisten kulttuuri-identiteetille ja toisaalta se on taloudellisen hyvinvointimme perusta. 

3.1.2. Luonnon luonne

Aineellinen luonto ei ole tarkasti määriteltävissä oleva staattinen tila, vaan jatkuvaa, monitasoista muutosta. Ainoa joka luonnossa on pysyvää, on muutos. Luonnon muutosprosessit kytkeytyvät toisiinsa ja luonnossa tapahtuu monia prosesseja samanaikaisesti. Vaikka sanontaa “luonnossa kaikki vaikuttaa kaikkeen” ei voida pitää kirjaimellisesti totena, voidaan sanoa, että jokainen prosessi vaikuttaa johonkin muuhun ja jokaiseen prosessiin vaikuttaa jokin muu. Onkin tärkeätä tunnistaa vaikutussuhteet, jotka kussakin tilanteessa ovat merkityksellisiä. Nämä eivät ole ekologisessa systeemissä useinkaan ilmeisiä, vaan voivat olla vaikeastikin havaittavissa. (Haila 1990, 182; 1995a, 42.)

Vaikka luonto on pelkkää muutosta, väliaikainen pysyvyys on elämän olemukseen kuuluva piirre. Luonnon pysyvyys on tulos jatkuvasta uusiutumisesta, se ei ole muuttumattomuutta vaan nimenomaan uusiutumista. Luonto ei ole tasapainossa, vaan elollisen luonnon pysyvyys on paljon vaihtelevampaa. Ekologinen systeemi on jossain määrin vastustuskykyinen häiriöille, niin että vaikka häiriö muuttaa yhteisön koostumusta hiukan, sen perusrakenne pysyy ennallaan. Toisaalta ekologinen systeemi voi palautua ennalleen vaikka systeemin joissakin piirteissä tapahtuu suuriakin muutoksia. Luonto kuitenkin tarvitsee tietynlaista yleisten piirteiden pysyvyyttä voidakseen uusiutua. (Haila 1995a, 46-47.)

Se, että ihmistoiminnalla on vaikutuksia muuhun luontoon, on yhtä “luonnollista” kuin se, että ekosysteemissä eliöt ovat toistensa kanssa vuorovaikutuksessa. Koska ihminen on yhtä “luonnollinen” osa elämää maapallolla kuin muut eläimet tai kasvit, ei ole mielekästä pitää kaikkea ihmisen toimintaa epäsuotavana häiriönä luonnossa. Inhimillinen toiminta muuttaa luontoa, mutta niin muuttavat muidenkin elollisten olioiden elintoiminnot. Jokainen maapallon eliölaji aiheuttaa häiriötä[8] jollekin toiselle lajille. Hailan (1995a, 17) mukaan häiriöiden aiheuttaminen ja häiriön kohteeksi joutuminen on mitä alkuperäisin ja luonteenomaisin osa eliönä olemista. Suojeltaessa luontoa ihmistoiminnan vaikutukselta oleellista on se, minkälaisia vaikutuksia pidämme haitallisina ja muuttaako ihmistoiminta luonnon tapaa muuttua, ennen kaikkea muuttaako se luonnon potentiaalia muuttua (Haila 1989, 97).

Jos luonto on alituisesti muuttuva kaiken materian - myös ihmisen - sisällään pitävä prosessi, niin mitä luonnonsuojelu sitten suojelee? Jos emme suojelisi luontoa, mitä sille tapahtuisi? Vaikka ympäristötuhot kiihtyisivät niin, ettei inhimillinen elämä olisi enää mahdollista maapallolla, jäisi tänne vielä monia lajeja jatkamaan elämäänsä ja näin luonto jäisi jäljelle. Ei samanlaisena kuin nyt, vaan erilaisena, mutta yhtä luontona. (Kts. esim. Haila 1995b, 18.) Yrjö Haila (1994, 29) onkin todennut, ettei luonnonsuojelussa kohteena ole “luonnon” olemassaolo, vaan sellaisen luonnon olemassaolo, joka tekee inhimillisen kulttuurin olemassaolon mahdolliseksi. Lisäisin tähän vielä, että tärkeätä on myös se, puhutaanko ihmisestä lajina vai yksilöinä, onko siis tärkeää, että joidenkin ihmisten olemassaolo on mahdollista vai että se olisi mahdollista varallisuuteen ja valta-asemaan katsomatta kaikille[9].

Ihminen on riippuvainen luonnosta, mutta luonto ei ole riippuvainen ihmisestä. Yhtenä perusteluna luonnonsuojelulle voimme pitää kaiken luonnon (tai ihmiselämälle välttämättömän luonnon) tuhoutumisen estämistä, mutta luontoa suojeltaessa voidaan myös haluta suojella jotain rajatumpaa luonnon piirrettä; kaunista maisemaa, luonnonvaroja ihmisen tulevaa käyttöä varten tai vaikkapa rajua, villiä voimaa edustavia petoeläimiä.

Kysymys ihmisen “luonnollisuudesta” liittyy myös käsitteisiin “luonnontilainen” luonto ja “alkuperäisluonto”. Ne perustuvat oletukselle siitä, että ihmisen vaikutuksen ulottumattomissa oleva luonto olisi määriteltävissä tai tunnistettavissa. Kuten edellä totesimme, luonto ei kuitenkaan ole “tila”, vaan jatkuvaa monitahoista muutosta ja ihminen luontoa muuttaessaan luonnollinen toimija. Toisaalta ihminen vaikuttaa luontoon vähintäänkin ilmakehän välityksellä, joten ihmisen vaikutuksen voidaan katsoa yltävän kaikkialle muuhun luontoon. Hailan (1989, 97) sanoin: “alkuperäisluontoa ei ole - ja vaikka olisikin, sitä ei voida tunnistaa”.

 

3.1.3. Ympäristöetiikka

Käsittelen tässä luvussa ympäristöetiikan alalta käsitteitä luonnon itseisarvo sekä luonto- ja ihmiskeskeinen luontoasenne. Teoreettisessa luonnonsuojeluetiikassa niillä on tärkeä paikkansa, sillä niiden avulla päästään pureutumaan luonnonsuojelun tärkeisiin ongelmanasetteluihin mm. siitä, suojellaanko luontoa ihmisen vai luonnon itsensä vuoksi.

Luontosuhteen etiikan perinteinen ongelma on kysymys siitä, mitkä muut elämänmuodot kuin ihminen ovat moraalisesti merkityksellisiä, eli onko moraalisesti vastuullisen ihmisen otettava muut elämänmuodot toiminnassaan huomioon (Haila 1995a, 69). Tämä kysymys liittyy läheisesti siihen, minkälainen arvo luonnolla nähdään olevan. Jotain kohdetta voidaan arvottaa joko itseis- tai välinearvoisesti. Mikäli kohdetta arvotetaan sellaisenaan, päämääränä sinänsä, josta ei edelleen johdeta jotain muuta arvoa, kyse on kohteen arvottamisesta itseisarvoiseksi. Välinearvolla taas on arvoa vain jonkun toisen päämäärän saavuttamiseksi. Ihmiskeskeisessä luonnonsuojelussa luonnolla on ihmiselle välinearvoa, luontoa suojellaan ihmistä varten. Luontokeskeisen näkemyksen mukaan luonnolla on itseisarvo, luonnon suojelu kumpuaa siis luonnon sisäisestä arvosta. (Vilkka 1993, 136-137.)

Keskustelu arvoista palautuu erilaisiin arvoteorioihin: arvo-objektivismiin ja arvosubjektivismiin. Objektivistisen arvoteorian mukaan tietyillä olioilla tai tilalla on itseisarvo riippumatta siitä, miten ihmisyksilöt tosiasiallisesti sitä arvottavat. Oliolla voi siis olla itseisarvoa, vaikkei maailmassa olisi koskaan ollut ketään, joka olisi kyennyt arvottamaan asioita. Subjektivistisen arvoteorian mukaan arvot liittyvät yksilön arvottamiskykyyn ja arvoja voi olla vain, jos on olemassa arvottaja. (Vilkka 1993, 141.)

Luonnon arvoja tutkittaessa on mielenkiintoista, keillä ylipäätään nähdään olevan kyky arvottaa asioita, siis antaa asioille joko itseisarvo tai välinearvoa. Ympäristöfilosofi Leena Vilkan (1993, 142) mukaan voimme kuvitella sellaisen maailman, jossa on arvoja, mutta ei arvottajia. Tätä voidaan pitää ongelmallisena väitteenä, sillä jos arvottajasta riippumattomia arvoja on olemassa, herää kysymys millä tavoin niistä saadaan tietoa. Mistä tiedämme millä on arvoa ja millä ei, jos olioilla tai tilalla voi olla arvoa riippumatta siitä, miten ihmisyksilöt sitä arvottavat? Koska nämä määrittelyt eivät ole kiinni vain ihmisen antamasta arvosta, vaan jostain “objektiivisemmasta lähteestä”, ei erilaisia näkemyksiä voi edes perustella (kts. esim. Airaksinen 1996).

Toisaalta myös arvosubjektivismiin liittyy ongelmia. Hyväksyttäessä arvosubjektivismin mukaisesti se, että ihmisillä on erilaisia arvoja, ei niitä voida vertailla tai laittaa paremmuusjärjestykseen. Painottaisinkin tässä yhteiskunnan tai kulttuurin merkitystä yksilön arvojen muodostuksessa. Osa arvoista on yksilön valittavissa, mutta osa kulttuurisesti muodostuneita. Esimerkiksi ihmisarvo on hyvin yleisesti tunnustettu arvo, mutta saimaannorpan arvosta ollaankin jo monta mieltä, puhumattakaan aarnimäihiäisen arvosta.

Yrjö Hailan (1990b, 178) mukaan - jonka näkemyksen itsekin jaan - ihminen on aina se, joka arvottaa asioita ja antaa niille merkityksiä. Jollain asialla tai oliolla voi siis olla itseisarvoa ihmiselle (joko yksilölle tai kaikille ihmisille). Luonnossa ei ole mitään sisäsyntyisiä arvoja, vaan arvot ovat meidän sinne heijastamiamme. Ihminen on arvottajana myös se, joka antaa luonnolle itseisarvon (tai pelkän välinearvon) ja luonnolla voikin olla itseisarvoa meille.

Mutta vaikka päätyisimme siihen, että vain ihminen voi toimia arvottajana[10], tämä ei poista sitä, että luonnon itseisarvon määrittely - siis mitä se käytännössä tarkoittaa - on edelleen ongelmallista. Mitä luontokeskeinen luontoasenne tai luonnon itseisarvo oikeastaan tarkoittavat? Nähdäänkö sen mukaan kaikki luonnon oliot yhtä arvokkaina, siis myös hyttyset ja ihmiset? Tämä on tietenkin mahdollista, mutta uskoakseni epätavallista. Niin luontoon kuin elämäänkin sisältyy monia erilaisia ja vieläpä keskenään ristiriitaisia aineksia ja arvoja. Itseisarvoja on monenlaisia ja niitä joudutaan väistämättä vertaamaan keskenään ja asettamaan arvojärjestykseen, vähintäänkin tilannesidonnaisesti tiettyjen päätösten yhteydessä. (Haila 1995a, 70-71.) Toisaalta ihmisten tekemiin arkipäivän ratkaisuihin vaikuttavat muutkin tekijät kuin arvot, esimerkiksi lyhyen tähtäimen hyöty tai sosiaalinen paine voivat yksittäisissä tapauksissa ajaa arvojen ohi.

Vaikka tässäkin jaottelussa on omat ongelmansa, yksinkertaistaessaan maailmaa se jäsentää sitä ja auttaa ymmärtämään luontoetiikan kenttää. Karkea jaottelu luonnonsuojeluun, jonka taustalla on vain huoli ihmiskunnan tarpeista (luonnolla vain välinearvoa) ja luonnonsuojeluun, joka pyrkii suojelemaan kaikkea luontoa (luonnolla itseisarvoa) havainnollistaa hyvin erilaisia tapoja suhtautua luonnonsuojeluun. Esimerkiksi jokin luontoasenne voidaan määritellä toista luontokeskeisemmäksi tai ihmiskeskeisemmäksi, vaikka tarkkaa rajaa näiden käsitteiden välille emme voikaan vetää.

 

3.2. Luonnonsuojelu

Tämän tutkimuksen kohteena on luonnonsuojelukäsitteen historiallisuus, joten luonnonsuojelua ei voida määritellä tässä yksiselitteisesti. Tässä luvussa rajaan luonnonsuojelukäsitettä valottamalla sen suhdetta muihin käsitteisiin: miten luonnonsuojelu eroaa ympäristönsuojelusta ja missä menee luonnonsuojelun ja luonnonvarojen taloudellisen hyödyntämisen jatkumisen turvaavan “luonnonvarojen suojelun” välinen raja? Esittelen tässä luvussa ensin kokonaishahmotusta ympäristönsuojelun kentästä ja sen jälkeen tarkemmin luonnonsuojelua.

Ympäristönsuojelu voidaan nähdä ympäristöongelmiin vaikuttamisena. Ympäristöongelmat taas ovat ilmiöitä, jotka syntyvät, kun ihmiset kokevat ympäristössä tapahtuvan muutoksen ongelmaksi. Periaatteessa ympäristössä tapahtuvat muutokset voivat olla joko luontaisia so. ihmistoiminnasta riippumattomia tai ihmisen aiheuttamia. Ympäristönsuojelun kyseessäollessa tarkastellaan ihmisen aiheuttamia muutoksia. Ihminen aiheuttaa jatkuvasti ympäristömuutoksia. Muutos on voinut tapahtua joko menneisyydessä tai se voi tapahtua nykyhetkellä. Se voi tapahtua myös mahdollisesti tulevaisuudessa, jolloin on kyse ympäristöriskistä. Ympäristöongelmia ympäristömuutoksista tulee kun niiden todetaan aiheuttavan ei-toivottuja vaikutuksia, siis kun joku kokee ne ongelmiksi. (Berninger ym. 1996, 6)

Entä miten nämä ympäristömuutokset sitten syntyvät? Juha Hiedanpää (1994, 127-132) korostaa, että muutos luonnossa ja yhteiskunnassa on aika- ja paikkasidonnaista ja näin ihmisen valinnoista ja toiminnasta riippuvaista. Ympäristökriisin syiksi voidaan siis ymmärtää taloudellisten ja ekologisten aspektien ohella myös yhteiskunnalliset käytännöt tai instituutiot, erilaisten sidosryhmien intressit ja vallankäyttö.

Ympäristönsuojelua voidaan tarkentaa jakamalla sitä erilaisiin komponentteihin. Anna-Riitta Wallin (1983, 7) on jaotellut ympäristönsuojelun niin, että sen tarkastelun kohteena on:

Ÿ         Ihmisten hyvinvointi (terveellisyys, viihtyvyys, virikkeellisyys, turvallisuus)
Ÿ         Luonnonsuojelu
Ÿ         Luonnonvarojen käyttö

Siinä luonnonsuojelu erotetaan siis ihmisten hyvinvointiin liittyvistä tekijöistä ja luonnonvarojen käytöstä. Luonnonsuojelun ja luonnonvarojen käytön säätelyn erottaminen toisistaan ei ole ongelmatonta. Voidaanko metsän rauhoittamisen yhteydessä ollenkaan puhua luonnonsuojelusta, jos rauhoituksen motiivina on suojella alue keisarin metsästysalueeksi? Entä onko suurten puiden suojelu kaskeamiselta ja muulta pienimuotoisemmalta kotitarvekäytöltä luonnonsuojelua, jos motiivina on laivateollisuuden mastopuiden saatavuuden turvaaminen?

Pekka Borg (1984, 7) katsoo luonnonsuojelun alkaneen mm. riistanhoidollisista syistä rauhoitetuista alueista (vrt. luku 5.1.). Toisaalta luonnonsuojelun katsotaan alkaneen vasta 1800-luvun lopulla, kun siitä muodostui aate, jolla oli päämäärä ja ohjelma. Käsitteitä käytetään siis kovin erilailla. Se ei tarkoita, että niitä käytettäisiin väärin, vaikkakin tietty johdonmukaisuus käsitteiden käytössä olisi tietenkin toivottavaa. Itse pitäisin kuitenkin ongelmallisena luokitella riistanhoidollisista syistä rauhoitetut alueet luonnonsuojelualueiksi. Erotankin toisistaan käsitteet luonnonvarojen suojelu ja luonnonvarojen hoito, joista ensin mainitun sijoitan osaksi luonnonsuojelua ja jälkimmäisen rajaan luonnonsuojelukäsitteen ulkopuolelle.

Wallinin jaottelun tapaan luonnonsuojelu mielletään usein ympäristönsuojelun alakäsitteeksi. Niiden välinen suhde ei kuitenkaan aina ole ollut niin selvä. Eräät luonnonsuojelijat ovat halunneet nähdä luonnonsuojelun yläkäsitteenä korostaen näin luonnon elämää ylläpitäviä ominaisuuksia ja siten luonnonsuojelun tärkeyttä kaikelle muulle mm. ihmisen elinympäristön suojelulle, siis koko elämälle (kts. esim. Rinne 1976, 107). Haapasen, Mikolan ja Tenovuon teoksessa Luonto ja luonnonsuojelu (1982, 25) ehdotetaan, että luonnonsuojelu tarkoittaisi luonnon, luonnonvarojen ja elinympäristömme sekä suojelua että hoitoa, kun taas ympäristönsuojelun lähtökohta olisi ihmiskeskeinen ja korostaisi ihmisen välittömän ympäristön suojelun tarvetta.

Suomen luonnonsuojeluliiton aikakausilehdessä, Suomen Luonnossa, käytiin vuosina 1972-1975 paljon keskustelua siitä, miten luonnonsuojelu ja ympäristönsuojelu tulisi rajata (kts. luku 5.3.2.). Myöhemmin ympäristönsuojelun käsite on vakiintunut yläkäsitteeksi luonnonsuojelulle sekä kirjallisuudessa että ympäristöhallinnossa (kts. esim. Palokangas 1983, 29; Vuorisalo 1993, 93). Tällöin “ympäristö” viittaa sekä ihmisen välittömään elinympäristöön, rakennettuun ympäristöön, että laajaan elolliseen ja elottomaan luonnonympäristöön. “Luonto” viittaa suppeammin “alkuperäisluontoon” tai “luonnontilaiseen” luontoon.

Lähden itse siitä, että luonnonsuojelu on osa ympäristönsuojelua, mutta en tällä ota millään tavoin kantaa siihen, pidetäänkö jompaa kumpaa niistä toista tärkeämpänä tai muuten ensisijaisempana toimintana. Luonnonsuojelun lähtökohta voi olla joko luonto- tai ihmiskeskeinen: luontoa voidaan suojella joko ihmistä varten (esim. virkistyskäyttöön) tai luonnon itsensä takia. Samoin ympäristönsuojelun lähtökohta voi olla joko luonto- tai ihmiskeskeinen, sillä esimerkiksi saastumisella on vaikutuksia ihmisen ympäristön lisäksi myös luonnonympäristöön[11].

Fyysinen ympäristö voidaan jakaa rakennettuun ja luonnonympäristöön. Luonnonsuojelun piiriin kuuluvat sellaiset ympäristömuutokset, jotka tapahtuvat nimenomaan luonnonympäristössä. Luonnon ja rakennetun ympäristön välistä rajaa on kuitenkin vaikeata määritellä tarkkaan, sillä fyysinen ympäristö voidaan nähdä jatkumona “alkuperäisluonnosta” rakennettuun ympäristöön. Ihmistoiminnan muuttama ympäristö voi kuulua joko rakennettuun ympäristöön tai luonnonympäristöön riippuen paljolti siitä, miten voimallista muutos on ollut.

Luonnonsuojelun kohteena oleva luonto voi olla joko “alkuperäisluontoa” tai kulttuuriluontoa:

Ÿ         Alkuperäisluonnonsuojelulla” tarkoitetaan tässä tutkimuksessa mahdollisimman “luonnontilaisen” luonnon (alueiden, lajien tai yksilöiden) säilyttämistä. Kuitenkin käsite “alkuperäisluonto” merkityksessä alue, johon ihmisen vaikutus ei ulotu, on tarkasti ottaen mahdoton käsite, sillä ihminen vaikuttaa luontoon mm. ilmakehän välityksellä[12]. Se on kuitenkin käyttökelpoinen käsite, kun arvioimme erilaisten ympäristöjen luonnontilaisuuden astetta. 

Ÿ         Kulttuuriluonnonsuojelulla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa sellaisen luonnon suojelua[13], joka on ihmisen toiminnan vaikutuksesta muuttunut, mutta joka koetaan kulttuurisesti tai maisemallisesti tärkeäksi (esim. niityt ja vanhat pihapiirit). Se sijoittuu siis “alkuperäisluonnon” (tai “luonnontilaisen” luonnon) ja rakennetun ympäristön välimaastoon.

Luonnonsuojelulla tarkoitetaan tässä siis luonnonympäristön suojelua (suojelu laajassa mielessä, ei vain alueiden rauhoittamisena), johon kasvien ja eläinten sekä alueiden suojelun lisäksi luetaan myös maiseman suojelu. Maisemansuojelun liittäminen osaksi luonnonsuojelua ei ole ongelmatonta. Esimerkiksi ympäristöministeriön julkaisussa Luonnonsuojelu Suomessa (1987, 4) maisemansuojelun ei katsota olevan osa luonnonsuojelua, vaan liittyvän siihen läheisesti. Reino Kalliola taas määritteli vuonna 1954 maisemansuojelun osaksi luonnonsuojelua (Kalliola 1954a).

Tässä tutkimuksessa en siis tarkastele ympäristönsuojelua muuta kuin silloin, kun se on niin kiinteässä yhteydessä luonnonsuojeluun, ettei niitä voi erottaa (esim. luonnonsuojelun ja ympäristönsuojelun yhteiskunnallistumisen yhteydessä). Luonnonsuojelun rajaaminen omaksi lohkokseen koko ympäristönsuojelun alasta on vaikeata, sillä esimerkiksi saastumisella on vaikutuksia myös kasviin ja eläimiin, eikä vain ihmisen terveydelle.

Palaan luonnonsuojelukäsitteen analyysiin esittelemällä erilaisia “subjektiivisempia” luonnonsuojelunäkökulmia luvussa 6.2. Luonnonsuojelunäkökulmat tarkastelun kohteena

 

4. Luonto ja suomalaiset ennen luonnonsuojeluaatetta

Tarkastellessani Suomen luonnonsuojelua, tarkastelen myös suomalaista yhteiskuntaa. Luonnonsuojelun syntyyn ja muuttumiseen ovat vaikuttaneet paljolti myös muut yhteiskunnan osa-alueet. Tällaisia alueita ovat mm. talous, maanomistusoikeusolot sekä suomalaisten luontosuhde. Tarkastelenkin tässä luvussa suomalaista yhteiskuntaa ennen luonnonsuojelua, siis ennen kuin luonnonsuojelusta oli muodostunut käsitteellinen kokonaisuus, josta voitiin eksplisiittisesti puhua.

Yhteiskunnallisen merkittävyyden kannalta yksittäisenä luonnonsuojeluasiana metsien käyttö ja suojelu on tärkeä sekä vaikutuksiltaan että aatehistoriallisena prosessina. Metsillä oli ja on edelleen erityinen merkitys suomalaisille, ei vain “puujalkana”, johon koko Suomen talous (myös omavaraistalous ennen Suomen teollistumista) nojaa, vaan myös henkisenä elementtinä mielenmaisemassamme (kts. esim. Pentikäinen 1994).

Teollistuminen ja kansainvälistyminen tapahtuivat molemmat metsän avulla. Metsän avulla Suomi muuttui yhdestä Euroopan köyhimmistä maista pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Toisaalta kiivaimmat luonnonsuojelukeskustelut on käyty juuri metsäluonnon suojeluun liittyen. Toisena yksittäisenä suojelukeskustelun virittäjänä voisin mainita vesien käyttöön liittyvät ongelmat: koskien valjastamiset ja järvenlaskut.

Käsittelen ensin luvussa 4.1. henkistä luontosuhdetta ja luvussa 4.2. materiaalisempaa puolta luontosuhteestamme. Luvut pyrkivät valottamaan suomalaista henkistä ja materiaalista luontosuhdetta juuri sen verran, kun tutkimukseni puitteissa on mielekästä ja toisaalta mahdollista. Kattavaa näkemystä aiheeseen se ei pysty tarjoamaan. Luku 4. toimii kokonaisuudessaan ikään kuin taustana luvulle 5. Suomen luonnonsuojelun kaudet, joissa käsitellään tarkemmin juuri luonnonsuojelua.

4.1. Luonto ja suomalainen identiteetti

Ensimmäiset asukkaat saapuivat Suomeen tuhansia vuosia sitten, suomalainen heimo ajanlaskumme ensi vuosisatoina (Reunala ja Heikinheimo 1987, 18). Metsäläisen kansamme suhde luontoon on ollut läheinen ja sisältänyt monia luonnonsuojelunkin kannalta mielenkiintoisia piirteitä luonnonkunnioitusta osoittavien riittien ja uskomusten muodossa (kts. esim. Pentikäinen 1994). Tarkastelen tässä luvussa kuitenkin vain itsenäistyvän ja omaa identiteettiään hakevan suomalaisen kansan suhdetta luontoon 1800-luvulla. 

Luonnolla on ollut tärkeä merkitys pohdittaessa mitä Suomi ja suomalaisuus ovat. Käsitys luonnon vaikutuksesta kansaan, sen identiteettiin, tuli yleisesti hyväksytyksi ja tunnetuksi Suomessa 1800-luvun alkupuolella, jolloin Suomessa kiinnostuttiin suomalaisten alkuperästä ja kansallisesta identiteetistä. Suomalaisten läheinen suhde luontoon nähtiin silloin sekä positiivisena luonnosta kumpuavana kasvuenergiana että negatiivisena sivistystä rajoittavana tekijänä. (Suutala 1986, 237, 250; Tiitta 1994, 239-240.)

Vaikka mielikuviin Suomesta liitetään usein tuhannet järvemme ja metsämme, eivät ne aina ole tuntuneet niin itsestäänselviltä (Suutala 1986, 256). Suomi oli nimittäin jakautunut identiteetiltään kahdeksi Suomeksi: rannikon ruotsalaiseen, sivistyneeseen Suomeen, joka oli osa Eurooppaa, ja villiin ja sivistymättömään sisämaahan. Kun rannikolla uskottiin modernisaatioon ja teollistumiseen, turvasivat Sisä-Suomen ihmiset perinteisiin arvoihin. (Klinge 1982, 63-86.) Kun Suomen valtio syntyi vuonna 1809 oman keskushallinnon ja valtiojärjestelmän myötä, suomalaisuutta alettiin rakentaa Sisä- ja Itä-Suomen “alkuperäisen” suomalaisuuden varaan. Kansallistaiteilijoillamme, Runebergillä, Topeliuksella ja Lönnrotilla oli myös oma osansa siihen, että vallitseva kansallinen symbolimaisema siirtyi rannikolta sisämaan järviseutuun ja heräävän Suomen syvimpiä symboliarvoja tiivistyi koskemattomaan, villiin erämaaluontoon. (Mikkeli 1992, 201-202.)

Kansallismaiseman hahmottamisessa Zacharias Topelius oli omaa luokkaansa. Hänen kuvakokoelmansa Finland Framstäldt i teckningar (Suomi kuvissa) (1845-1852) yhdessä Maamme-kirjan (1876) kanssa on nähty luovan perustan käsityksillemme kansallisesti arvokkaista maisemista. (Kansallismaisema 1993, 4.) Vaikka Topeliuksen kirjoja luettiin ja katseltiin 1800-luvun puolivälistä lähtien, se oli niihin aikoihin lähinnä herrasväen harrastuksia. Ympäristöministeriön Kansallismaisema teoksen (Kansallismaisema 1993, 4) mukaan vuonna 1875 ilmestyneen Maamme-kirjan kohdalla voidaan kuitenkin jo puhua todella laajasta, kaikki kansalaiskerrokset läpäisseestä valistustyöstä.

Taiteella ja kirjallisuudella oli siis keskeinen merkitys kansallisesti arvokkaan maiseman löytämisessä. Hannele Rikkisen (1988, 80-81, 87) mukaan Topelius piti suomalaista maisemaa ainoana kansan yhteenkuuluvuutta lisäävänä tekijänä, sillä Suomen kansalla ei näyttänyt olevan merkittäviä historiallisia saavutuksia eikä alkuperäistä suomenkielistä kulttuuria. Toisaalta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomalaiset (niin kuin muutkin eurooppalaiset sekä pohjoisamerikkalaiset) näkivät “luonnonmaiseman” muuttamisen maaseudun kulttuurimaisemaksi myönteisenä seikkana (Alanen ja Bliss 1992, 148).

Suomen kansalliskirjailijat ovat vaikuttaneet luonnonsuojelukeskusteluun, osa implisiittisesti kaunokirjallisten teostensa välityksellä, mutta osa eksplisiittisesti luonnonsuojelukirjoituksillaan. Esimerkiksi Topelius käsitteli metsien suojelua luennoillaan ja kirjoittamissaan artikkeleissa. Topeliuksen mielestä Suomen kansalla oli alkukantainen taipumus tuhlata metsää. Tästä pahasta tavasta tuli päästä eroon ja huomiota oli kiinnitettävä väestön, erityisesti nuorison valistamiseen. Kansa oli saatava rakastamaan ja arvostamaan kasvavia puita.

Metsänsuojelun ohella Topelius kiinnitti huomiota kasvien- ja eläintensuojeluun. Hänen mielestään eläintensuojelulla oli jalostava vaikutus koko Suomen kansaan, sillä jos lapset saisivat huolehdittavakseen joitain heikompia eläimiä tai kasveja, oppisivat he myös samalla helpommin rakastamaan isänmaataan ja koko ihmis- ja luomakuntaa. Topeliuksesta tulikin yksi Suomen eläinsuojelun uranuurtajia, sillä hän perusti vuonna 1870 Suomen ensimmäisen eläinsuojeluyhdistyksen, Kevätyhdistyksen, jonka tavoitteena oli herättää lapsissa rakkautta ja ymmärrystä eläinmaailmaa kohtaan suojelemalla pikkulintuja. Kevätyhdistys ajoi pikkulintujen välityksellä yleisinhimillisiä kasvatustavoitteita ja kristillistä moraalia. Topelius laati sanomalehtiin innostavia kirjoituksia ja pian oli eri puolilla maata perustetuissa yhdistyksissä kymmeniä tuhansia jäseniä. Helsingin Eläinsuojelusseura perustettiin myös hänen toimestaan vuonna 1874. (Tiitta 1994, 203, 209-211.)

Kansallistunnetta ja luontosuhdetta kuvatessa ja analysoitaessa on usein Topeliuksen lisäksi viitattu Runebergin, Lönnrotin ja Snellmanin ajatuksiin (Suutala 1986, 250; Mikkeli 1992, 203). Kun Topeliukselle, Runebergille ja Lönnrotille luonnon vaikutus suomalaisiin oli pääosin positiivista, Snellman korostaa suomalaisen luonnon kielteisiä vaikutuksia. Snellmanin mukaan sivistys pyrki vapauttamaan kansan luonnonpakon alaisuudesta. Hän kannatti voimakkaasti teollistumista ja yleensäkin kaikkia toimia, joilla ihmisen valtaa luontoon nähden voitiin nostaa. Snellman vannoi edistyksen nimeen ja uskoi, että kansakunnat kulkevat raa’asta villitilasta kohti yhä suurempaa ja järjestäytyneempää täydellisyyttä. Hän suri sitä, että ihmiset ihailevat luonnon kauneutta, mutta yhteiskunnan kauneutta kukaan ei huomaa. (Suutala 1986, 250-254.)

Topeliuksen ja Snellmanin välillä näkyi siis sama painotusero kuin sisämaan ja rannikkoseudun ihmisten välillä: toiset painottivat suomalaisen luonnon henkistä voimaa ja toiset kansan tarvetta sivistyä ja vaurastua. Suomi ei voinut jäädä jakautuneeksi kahteen erilaiseen alueeseen, vaan yhdistyminen tapahtui niin, että talous ja sivistys levisivät etelästä ja rannikolta sisämaahan, kun taas kansallinen identiteetti, suomalaisuus, sisämaasta rannikolle ja etelään (Klinge 1982, 65-86).

Kuisman (1993, 361) mukaan syvän ja sovittamattoman ristiriidan ainekset olivat valmiit, kun toisaalta teollinen järjestelmä, joka perustuu luonnon muokkaukseen ja luonnonvarojen rajuun hyödyntämiseen, pyrki laajenemaan, ja toisaalta ihmisen ja luonnon harmonisesta yhteydestä ja romantisoidusta menneisyydestä elinvoimansa imevä kansalaismielipide “jolle sahatukkia kaatavat kirveeniskut olivat iskuja suoraan sydämeen ja paperikoneiden jyske pikemminkin merkki syntiinlankeamuksesta kuin lupaus valoisammasta tulevaisuudesta” eli voimakkaana. Tämä ei ollut vain ristiriita erilaisten ihmisten välillä, vaan myös yksilöiden henkilökohtainen ristiriita. Luontomytologia törmäsi realiteetteihin, kun kasvava kansa ei voinut elää ainoastaan hengestä, vaan luontoa oli hyödynnettävä kiihtyvää tahtia. Uusi suunta vaati uudenlaisia ihmisihanteita. Mystisiä ja panteistisia aineksia sisältäneen luontoideologian tappion sinetöi vanhan uudisraivaajamentaliteetin, nationalismin ja teollisen edistysuskon sulautuminen yhteiskuntakehitystä ohjaavaksi kansalaisuskonnoksi. Ikihongikoita voitiin edelleen ihailla, mutta samalla kasvoi kuva puita kaatavien tukkilaisten sankaruudesta ja köyhä pohjoinen valtio oli muuttumassa moderniksi, hyvinvoivaksi ja sosiaalisesti tasapainoiseksi teolliseksi kansakunnaksi. (Kuisma 1993, 361-364.)  

 

4.2. Suomen sosiaali- ja taloushistoriaa

Käsittelen seuraavaksi materiaalisempaa Suomen historiaa; luonnonvarojen omistusoikeutta, hyödyntämistä ja kontrollia.

4.2.1. Luonnonvarojen omistusoikeus

Suomalaisten heimojen saapuessa Suomen alueelle vallitsi täällä jokamiehenoikeus, sillä tällöin Suomessa ei vielä ollut maata viljelevää väestöä, koska saamelaiset, Suomen alkuperäiskansa eli paimentolaisina. Vuollen ja Oittisen (1994, 12-13) mukaan oikeus luontoon oli miltei rajaton, sillä luonto oli alunperin kaikille vapaa elannon ja asunnon hankkimista varten.

Maanomistusoikeus oli kuitenkin hyvin monimutkainen käsite. Saamelaisten maanomistusoloja tutkineen Kaisa Korpijaakko-Labban (1994, 56-58) mukaan kansatieteellinen kirjallisuus on usein propagoinut mallia, jonka mukaan saamelaisten muinainen yhteiskunta olisi perustunut yhteisomistukseen niin, että yksittäisillä perheillä olisi alueeseensa vain nautintaoikeus, ei omistusoikeutta. Kuitenkin jo 1500-luvulla maat ja vedet oli jaettu saamelaisperheiden kesken siitoihin, joissa he elivät kalastuksen ja metsästyksen avulla ja silloin tällöin joku saamelainen jopa myi maansa, eikä maata olisi voinut myydä, ellei se olisi kuulunut myyjälle omistusoikeudella (Korpijaakko-Labba 1994, 58; kts. myös 1989). Yhtä kaikki suomalaiset uudisraivaajat eivät tuota omistusoikeutta tunnustaneet tai ymmärtäneet ja saamelaiskylät joutuivat muuttamaan pohjoiseen päin kiihtyvän turkismetsästyksen tieltä 1100-luvulla. Heidän maistaan tuli erämaita, “miehenmetsää”, johon myöhemmin tuli kiinteää asutusta. (Åström 1978, 111.)

Ruotsin valtaa edelsi Suomessa heimojen ja maakuntien aika. Oikeusjärjestys kulki suullisena perintönä ja sitä ylläpidettiin käräjillä. Peltoviljelys toi mukanaan pysyvämmän omistusoikeuden. Omistusoikeus oli jo tuolloin taloudellisen toiminnan tärkeä taustatekijä. Kun Suomi liitettiin osaksi Ruotsin kuningaskuntaa, metsää oli runsaasti suhteessa väestön määrään, eikä metsän käytön säätelylle ollut välitöntä tarvetta. Metsä oli ilmaan ja veteen verrattava ilmaishyödyke. (Palo 1993, 336.)

Metsän omistusoikeus olikin Suomessa isojakoon (suoritettiin ajalla 1757-1950) asti melko täsmentymätön käsite. Monilla alueilla oli ikimuistoisia nautintaoikeuksia ja pääosa metsistä oli “isännättömän esineen” kaltaisia, ne olivat eräin edellytyksin vallattavissa. Omistusoikeuden syntymisen yleisenä perussääntönä oli, että työ tuotti omistusoikeuden työn tuloksiin. Metsää ei voinut omistaa ellei sen hyväksi tehnyt työtä. (Palo 1993, 337.) Kaskiaikana alue kuului yksin kaskeajalleen. Kun kaski jätettiin metsittymään, raukesi kaskeajan oikeus alueeseen. Myös metsän läheisyys oikeutti sen omistukseen. Toisen alueen läheisyyteen ei saanut mennä kaskeamaan eikä muutenkaan käyttää toisen omistusoikeuden piiriin kuuluvaa luontoa omiin tarkoituksiinsa. (Vuolle ja Oittinen 1994, 12.)

Suomen väkiluvun lisäännyttyä syntyi kilpailua maankäyttö- ja nautintaoikeuksista. Tämän vuoksi valtiovalta alkoi säädellä maankäyttöä mm. edistämällä erämaiden asutusta. Kustaa Vaasa julisti 1500-luvun puolivälissä kaikki vielä asumattomat metsämaat kruunun haltuun vastaisen käytön varalle ja ns. kansallisomaisuudeksi, josta lohkottiin valtakunnan reunametsien asuttajille palstoja tarpeen mukaan. (Palo 1993, 338-339.) Leikolan (1987, 333) mukaan tässä ei kuitenkaan ollut kyseessä pelko metsän loppumisesta, vaan halu varata metsiä valtion käyttöön.

Huoli metsän loppumisesta näkyi kuitenkin myöhemmin myös maanomistuspolitiikassa. Palon (1993, 339) mukaan isojakoasetuksen tarkoitus oli jakaa yhteismaat talojen kesken, sillä yhteisomistuksen katsottiin aiheuttavan maiden tuhlailevaa käyttöä. Tarkoituksena oli myös vetää raja yksityisen ja valtion maiden välille.

Maanomistusolot olivat merkityksellinen seikka myös teollistumisen edetessä. Puunjalostusteollisuuden suhde muuhun yhteiskuntaan oli poikkeuksellisen kiinteä, koska se käytti hyväkseen uusiutuvaa luonnonvaraa, metsiä, joiden omistuspohja oli laaja. Yhtiöt ostivat puuta talonpojilta, joilla ei ollut juuri minkäänlaista käsitystä metsänsä arvosta. Yhtiöiden keinottelusta tuli yhteiskunnallinen kysymys, joka johti jopa puunjalostusteollisuutta harjoittavien yhtiöiden maanomistusta rajoittavan lain laatimiseen vuonna 1925. (Reunala ja Heikinheimo 1987, 26-27.)

Vuosisadan vaihteessa kärjistyi toinenkin yhteiskunnallinen kysymys, joka vaikutti suuresti sekä maanomistussuhteisiin että sen myötä myös metsätalouden tulevaisuuteen; maaseudun väestön lisäännyttyä ongelmaksi asti päädyttiin vuonna 1918 torpparilakiin, jolla tilattomille ja vuokraajille annettiin oikeus lunastaa tilat itselleen. 1930-luvun loppuun mennessä perustettiin kaikkiaan n. 200 000 uutta pienviljelmää. Tämä pienomistusvaltainen rakenne metsänomistuksessa on vaikuttanut ratkaisevasti metsätalouden kehitykseen. (Reunala ja Heikinheimo 1987, 37.) Suomessa yksityiset kansalaiset omistavat 60% metsistä ja nämä metsät tuottavat 75% maan vuotuisesta metsänkasvusta (Suomen ympäristön tulevaisuus 1996, 231). Maanomistusoikeus onkin ollut merkittävä tekijä Suomen luonnonsuojelussa ja laillisista oikeuksista puuttua yksityismaanomistajien maihin on käyty keskustelua jo ensimmäistä luonnonsuojelulakia tehtäessä (kts. luku 5.1.4.).

Vesivoiman käytön ja voimaloiden rakentamisen kannalta virtaavien vesien omistuksella oli keskeinen merkitys. Jo Ruotsin valtakunnan aikaisissa laeissa 1200-luvulla ilmaistiin periaate: “se omistaa veden, joka omistaa maan”. Vesialueet koskineen olivat siten kyläkuntien yhteisiä. Kylän maanomistajilla oli niihin omistusoikeus samassa suhteessa kuin heillä oli osuutta kylässä. (Hinkka 1968, 30; Järvikoski ja Kankaanpää 1976, 8-10.)

Suomen kehittyminen teollisuusvaltioksi oli lähes kokonaan vesivoiman varassa. Ennen maamme itsenäistymistä olivat useimmat teollisuuslaitokset pyrkineet sijoittumaan koskien äärelle hankittuaan niihin omistus- ja käyttöoikeuden. Vesistöjen hyödyntämisessä törmättiin erilaisiin intresseihin (mm. kalastus, tukinuitto, energiatuotanto) ja koskien käyttöoikeuksista tuli jatkuvien riitojen aihe. Teollistumisen kiihtyessä voimantuottajien tilanne kuitenkin helpottui mm. lainsäädännön muututtua vesivoiman rakentajille suopeammaksi. (Myllyntaus 1991c, 161.)

 

4.2.2. Luonnonvarojen hyödyntäminen

Ihminen on luontoa hyväksikäyttäessään muuttanut sitä. Luonto muuttuu tietenkin myös luontaisesti ts. ilman ihmisen vaikutusta. On mm. arvioitu, että luonnonoloissa metsämme paloivat 100-200 vuoden välein. 1700-1800 luvuilta alkaen metsäpalot yleistyivät ihmisen vaikutuksesta. (Metsätalous ja ympäristö 1994, 12-14.) Paitsi salamasta, lukuisat kulot saivat alkunsa myös kaskista, ja osansa oli ihmisten silkalla huolimattomuudella, paimenten, matkailijoiden ja metsästäjien nuotioilla (Leikola 1987, 332). Vaikka luonnonilmiöillä on epäilemättä ollut merkitystä luonnon muokkaajana, keskityn tässä ihmisen aikaansaamaan muutokseen, sillä se on tutkimukseni kannalta mielenkiintoisempaa.

Kun kirkko ja Ruotsin valtio tunkeutuivat Suomeen 1000-luvulta alkaen, peittivät maata tiheät havumetsät ja turkis- ja petoeläinkanta oli huomattavasti runsaampi kuin nykypäivänä. Myös joissa oli runsaasti lohta. (Åström 1978, 111.) Parhaat turkisalueet ja lohijoet siirtyivät kruunun, piispojen ja aatelin kontrolliin ja verotukseen 1000-luvulta lähtien. Suomen maakunnat alistettiin palvelemaan emämaan taloudellista ja sotilaallista menestystä. (Massa 1994, 75-76.)

Ilmo Massan (1994, 75) mukaan ennen 1700-lukua Suomen luonnon käyttö pysyi suhteellisen vähäisenä. Hän on nimennyt kauden 1720-1870 Suomessa ekspansiivisen viljelytalouden kaudeksi. Tuona aikana väkiluku kasvoi arviolta puolesta miljoonasta noin kahteen miljoonaan. Kasvava väestö joutui vuosi vuodelta ahtaammalle. Parhaat kaski- ja laidunmaat sekä kalavedet oli otettu tarkkaan käyttöön ja ne jakaantuivat yhä useampien talojen kesken. Riidat niiden omistusoikeuksista yleistyivät. Kasvavan väestön ruokkimiseksi oli siirryttävä karjatalouteen, joka taas edellytti rehuvarojen lisäämistä. Koska luonnonniittyjen rehuntuotantoa ei voinut enää nostaa, turvauduttiin järvenlaskuihin, joilla kosteat järvenrannat saatiin kuivatettua ja otettua viljelyyn. Onnistuneella järvenlaskulla saatiin kohtalaisen vähällä työllä suuria niitty- ja laidunmaita. Kuitenkin peräti 40% järvenlaskuista epäonnistui osittain tai kokonaan ja johti vesistöjen nopeutuvaan umpeenkasvuun. (Massa 1994, 77-79.) 1700-luvulla tehtyjä epäonnistuneita järvenlaskuja on kutsuttu jopa pienen luokan ekokatastrofeiksi (Åström 1978, 110).

Metsien käyttö[14] perustui ennen varsinaista puuta jalostavan teollisuuden syntyä pääosin kaskeamiseen, tervanpolttoon, puun käyttöön vuoriteollisuuden[15] energialähteenä sekä puun kotitarvekäyttöön. Kaskeaminen oli 1600-luvulla hyvin laajamittaista etenkin Itä-Suomessa. Massan (1994, 77) mukaan asutuksen ydinseuduilla kaskikierto nopeutui ja kaskeaminen muuttui 1700-luvun loppupuolella metsiä hävittäväksi viljelyksi. Kaskeamisen takia havumetsät vähenivät asutuksen läheltä ja näin muuttui koko maisema, kun synkkä havupuuvaltainen metsäkuva vaaleni koivikoiden ja harmaalepikoiden vallatessa alaa. Kaskeamisen muuttamaa maisemakuvaa saatettiin jopa arvostaa enemmän kuin synkempää kuusimetsää. (Kalliola 1973, 95-96, 258.) Kaskeaminen tuotti puuntuotannon kannalta vajaatuottoisia, mutta luonnon kannalta monimuotoisia metsiä (Metsätalous ja ympäristö 1994, 15). Kaskiviljely alkoi vähetä 1800-luvulla, kun Venäjältä saatiin tullitonta viljaa ja puutavaran hinta alkoi nousta metsäteollisuuden kysynnän lisääntyessä (Massa 1994, 79).

Myös tervanpoltto vaikutti metsiimme pitkään, sillä se oli yleistä jo 1600-luvulla ja saavutti huippunsa 1860-luvulla. Löytöretket, siirtomaakauppa ja kehittyvien merivaltojen kilpailu ruokkivat valtameriliikennettä ja siten myös laivanrakennuksessa tarvittavan tervan kysyntää Euroopassa. Suomi saikin tervasta turkisten jälkeen ensimmäisen suurtuotantoon sopivan vientitavaran. (Massa 1994, 81.) Se oli 1600-1700-luvuilla Suomen tärkein vientiartikkeli (Reunala ja Heikinheimo 1987, 19).

Laivanrakennukseen tarvittiin myös suuria puita mastoiksi. Eurooppalaisten sota- ja kauppalaivojen rakentaminen 1700-luvulla ennätti tehdä lopun Suomen rannikkoseutujen tammimetsistä ja muistakin suuripuisista metsistä (Ympäristön tila Suomessa 1992, 279). Laivanrakennus hävitti järeitä puita vaikuttaen näin merkittävästi metsäkuvaan, kun taas tervanpoltto hävitti nuoria, tuottoisia männiköitä (Reunala ja Heikinheimo 1987, 20). Karujen mäntymetsien tilalle tuli kuusikkoa, joka kuitenkin kasvoi karun maaperän vuoksi huonosti. Tervanpoltto päättyi tämän vuosisadan alussa, kun jo 1800-luvun kuluessa rauta oli korvannut puun kauppa- ja sota-alusten rakennusmateriaalina ja erilaiset tervan korvikkeet valtasivat puunkyllästysmarkkinat. Tervanpoltosta luopumiseen vaikutti myös maanomistusolojen muuttuminen isojaon seurauksena. Kun metsien yhteiskäyttö ja -omistus loppui, ei tilattomalla väestöllä ollut mahdollisuutta käyttää yhteismaita hyväkseen. (Massa 1994, 84-85, 89.)

Kaskeamisen ja tervanpolton lisäksi vuoriteollisuus vei paljon puuta ja puusta poltettua hiiltä. Ruotsi rakensi 1650-luvulta lähtien Suomeen 20 rautaruukkia emämaasta tuodun raudan jalostamiseksi. Ruotsi alisti suomalaiset maakuntansa palvelemaan emämaan taloudellista ja sotilaallista menestystä, koska pelättiin “omien” lähimetsien ehtymistä. (Massa 1994, 76.)

Saavuttaessa 1800-luvun puolen välin tienoille oli vuosisatoja jatkunut laaja kaskeaminen, sen aiheuttamat lukuisat kulot, tervanpoltto, metsien voimakas laiduntaminen, puun kotitarvekäyttö sekä väestön nopea kasvu saattanut edullisimmin sijaitsevat Suomen metsät melko huonoon metsänhoidolliseen tilaan (Palo 1993, 343.) Etenkin näin kävi Etelä- ja Keski-Suomessa vesiväylien varrella sekä kylien ympärillä[16] (Tiitta 1994, 204).

Suomi oli 1860-luvun alussa Euroopan köyhimpiä maita. Teollistumisesta huolimatta noin 9/10 suomalaisista sai pääasiallisen elantonsa maanviljelystä ja käyttökelpoinen maa oli otettu käyttöön. Työttömyys oli kasvussa tilattomien keskuudessa. Nopea väestönkasvu ja vuoden 1867 huono sato ajoivat maan nälkäkatastrofiin 1867-68. Nälkävuodet vauhdittivat teollistumista ja luonnonvarojen tehokkaampaa käyttöä. (Massa 1994, 79-80.) 1860-lukua on pidetty suomalaisen yhteiskunnan murroksen rajapyykkinä. Tätä ennen Suomi oli ollut vain kehittymätön talonpoikaisyhteiskunta ja sen jälkeen siitä alkoi kehittyä moderni, teollistunut maa. (Mikkeli 1992, 210.)

Teollistumisen läpimurtoon Suomessa ei kuitenkaan liittynyt samanlaista intensiivistä luonnon hyödyntämistä kuin monissa muissa Euroopan maissa. Suomessa oli paljon hyödynnettävissä olevaa vesivoimaa, eikä täällä tarvinnut turvautua saastuttavaan ja asutuksen keskittämiseen johtavaan kivihiilen käyttöön. Metsätalouden varassa tapahtuva teollistuminen mahdollisti suomalaisille monien muiden teollisuusmaiden väestöä kiinteämmät suhteet luontoon ja omavaraistalouteen. Metsän omistus säilyi talonpoikaisen väestön käsissä ja pienomistuksessa. (Massa 1994, 101-102.) Mutta eittämättä juuri metsätalouden kiihtyminen antoi kimmokkeen luonnonsuojeluaatteen heräämiseen Suomessa 1800-luvun lopulla.

 

4.2.3. Luonnonvarojen kontrolli

Luonnonvarojen käyttöä on pyritty säätelemään jo paljon aikaisemmin kuin luonnonsuojelusta on alettu eksplisiittisesti puhua. Motiivina suojelulle oli usein huoli luonnonvarojen ehtymisestä ja tulevaisuuden hyödyntämismahdollisuuksien vähenemisestä. Ensimmäiset suojelutoimet Suomessa niin kuin muuallakin, olivat metsien liikakäyttöä tai lajiston hyötykäyttöä sääteleviä metsästys- ja kalastussäädöksiä[17]. Ruotsi-Suomen maanlait määräsivät jo 1400-luvulla rauhoitusajat tärkeimmille metsästyslajeille. Kalastuksesta on säädöksiä vieläkin varhaisemmalta ajalta, jo 1200- luvulta. Vasta 1900-luvulla otettiin suojelun piiriin muita kuin taloudellisesti merkittäviä lajeja. (Uhanalaisten eläinten... 1986, 18.)

Ensimmäiset metsään liittyvät lainsäädökset syntyivät Ruotsi-Suomessa jo keskiajalla. Metsästystä rajoitettiin kuninkaan mailla, “hedelmäpuita” (tammi ja pyökki) pyrittiin suojelemaan, kaskesta riistäytyneen tulen aiheuttamat vahingot oli korjattava sekä suurten puiden (masto- ja rakennuspuiden) häviämiseen kaskeamisen takia pyrittiin estämään. Suomessa oli kuitenkin keskiajalla paljon metsää suhteessa asukasmäärään Keski-Euroopan maihin verrattuna, eikä yksityiskohtaiseen julkiseen säätelyyn ollut tarvetta. (Palo 1993, 336.)

1700-luvulla Kruunu pyrki kontrolloimaan koko metsätaloutta. Kiellot ja rajoitukset jäivät kuitenkin voimattomiksi, koska ne olivat ristiriidassa metsänomistajien omistusoikeuskäsitysten kanssa. Säädöksiä oli mahdotonta valvoa ja niitä rikottiinkin sekä salaa että julkisesti. (Ympäristön tila Suomessa 1992, 281.)

Suomen metsävaroja ja niiden tilaa kartoitettiin 1800-luvulla useaan otteeseen (Mikkeli 1992, 204). Merkittävän lausunnon antoi vuonna 1858 saksalainen metsäasiantuntija Edmund von Berg, jonka Senaatti oli kutsunut arvioimaan maamme metsien tilaa ja tarvittavia toimenpiteitä sen korjaamiseksi. Hän kuvaili puuvarojen tuolloisen tilan huonoksi. (Metsätalous ja ympäristö 1994, 16.) Ajan yleisen käsityksen mukaan hän katsoi, että maan paljastuminen toi mukanaan kylmiä tuulia, mikä johtaisi satojen heikkenemiseen, puutteeseen ja lopulta maan sivistyksen laskuun. Hän käytti kovaa kieltä kuvaillessaan miten suomalaiset typeryyden ja ahneuden vimmassa tappavat sen kanan, joka heille kultamunia munii. Toisaalta hän myönsi, että “jos tämä metsän kuluttaminen määrättäisiin jokseenkin vähemmäksi niin kävisi kansan tila siitä tukalaksi”. (von Berg 1859/1988, 10-11.) Tämä von Bergin arvovaltainen huoli Suomen metsistä vauhditti laaja-alaisen metsähallintojärjestelmän toteutumista Suomessa. (Lehtinen 1990, 287.)[18]

Metsien arvo nousi niiden hyödyntämisen tehostuttua ja hakkuut levisivät syvemmälle saloseuduille. Teollistumisen myötä myös keskieurooppalaiset metsienhoidon ja -suojelun aatteet alkoivat levitä Suomeen. (Reunala ja Heikinheimo 1987, 24.) Metsähallinto syntyi tarpeesta turvata kestävän käytön edellytykset talonpoikaiselta metsien hyödyntämiseltä, jossa oli runsaasti ylikäytön piirteitä. Ensimmäinen vastakkainasettelu metsien hyödyntämisessä oli valmis; talonpoikainen metsätalous alueellisesti kasautuvine vaikutuksineen sai vastaansa metsänsuojelua ja kestävää metsätaloutta korostavan valtion. (Lehtinen 1990, 287.)

Ensimmäisenä metsähoidollisesti merkittävänä metsälakinamme on pidetty vuoden 1886 lakia, jonka tarkoituksena oli metsän hävityksen estäminen. Laki alkoi pontevasti sanoilla “metsämaata älköön autioksi hävitettäkö”. Siitä muodostui myöhemmänkin metsälainsäädännön keskeinen ja yhä voimassa oleva periaate. Käytännössä se tarkoitti, että hakattu alue oli siemenpuita jättämällä tai muilla keinoin uudistettava. (Metsätalous ja ympäristö 1994, 16.) Lakia ei kuitenkaan pystytty käytännössä valvomaan, vaikka se annettiin poliisiviranomaisen tehtäväksi, sillä lainkohdat oli varsin väljästi muotoiltu. (Palo 1993, 343; Kuisma 1993, 367-368.)

Kun hakkuut lisääntyivät valtiovalta huolestui pohjoisen havumetsistä. Senaatti asetti vuonna 1907 suojametsäkomitean[19] joka vuonna 1910 ehdotti jopa eräitä Lapin alueita kansallispuistoiksi. Esitys johti vuonna 1922 Suojametsälakiin, mutta ensimmäiset kansallispuistot rauhoitettiin vasta vuonna 1938. (Luonnonsuojelua koskevan... 1966, 7.)

Vuonna 1917 vuoden 1886 metsälakia tarkennettiin metsäasetuksella, jonka mukaan pyrittiin turvaamaan nuoren havumetsän järkevä käyttö. Ellei metsää hoidettu voitiin koko metsälö tai osa siitä rauhoittaa. Tämä oli ensimmäinen laki, joka koski käytännössä myös yksityismetsiä. Asetusta valvomaan perustettiin lääninmetsälautakunnat ja ylin valvonta oli metsähallituksella, jonka toimialaan oli ennen kuulunut vain valtion metsät. (Palo 1993, 361). Näin saatiin metsien hävityksen valvonta satojen vuosien yrityksen jälkeen toimimaan, sillä vaikka metsien säästämisestä ja suojelemisesta oli ennen ollut moniakin säädöksiä, ei niitä oltu kyetty valvomaan ja näin niiden vaikutus ei ollut ollut suuri. (Ympäristön tila Suomessa 1992, 281.)

Tällainen oli siis tilanne Suomessa luonnonvarojen omistuksen, hyödyntämisen ja kontrollin osalta 1800-luvulla, kun luonnonsuojeluaate vielä odotti aktiivisia puolestapuhujiaan.

 

5. Suomen luonnonsuojelun kaudet

Olen jaotellut luvun 5., tutkimukseni varsinaisen empiirisen osan, kolmeen alalukuun; 5.1. Luonnonsuojelun herääminen 1880-1930; 5.2. Luonnonsuojelun itsenäistyminen 1930-1970 ja 5.3. Luonnonsuojelun yhteiskunnallistuminen 1970-1983. Kunkin luvun alussa on alaluku Yleistä ajasta taustaksi pääluvulle ja luvun viimeisenä yhteenveto koko luvusta. Käsittelen historiaa periaatteessa kronologisessa järjestyksessä, mutta olen käsitellyt erilaisia tapahtumia kokonaisuuksina niin, että esimerkiksi tarkastellessani valtiollista luonnonsuojelua luvussa 5.3.4. tarkastelen sitä laajemmin kuin vuosilukujen osoittaman ajan puitteissa. Näin siksi, että yksittäiset tapahtumat hahmottuisivat asiakokonaisuuksiksi, eivätkä jäisi pirstaleiseksi tiedoksi. Luvussa 5. ikään kuin esittelen “aineistoani” eli Suomen luonnonsuojelun historiaa, varsinainen analyysi Suomen luonnonsuojelun käsitehistoriasta on sijoitettu johtopäätöksiä esittelevään lukuun 6. Luonnonsuojelukäsitteen historiallisuus

 

5.1. Luonnonsuojelun herääminen 1880-1930

Luonnonvarojen hoidolla on pitkät perinteet Suomessa. Ensimmäisinä suojelutoimina Suomessa voidaan pitää metsien liikakäyttöä tai lajiston hyötykäyttöä sääteleviä metsästys- ja kalastussäädöksiä. Rauhoituksista puhuttaessa on kuitenkin syytä erottaa rauhoitukset, joiden tarkoitus on turvata luonnon taloudellinen hyödyntäminen tulevaisuudessakin, ja toisaalta rauhoitukset, jotka tehtiin ennemminkin alueiden ainutlaatuisuuden tai yleisemmin luonnon itsensä takia (vrt. luku 3.2.).

Vaikka luonnonvarojen käyttöä onkin säädelty jo pitkään, on katsottu, että luonnontieteellisiin, esteettisiin ja muihin kulttuuriarvoihin sekä sosiaalisiin näkökohtiin perustuva luonnonsuojelu on vasta 1800-luvun lopulla muotoutunut käsitteelliseksi kokonaisuudeksi ja aatteeksi, jolla on tietyt päämäärät ja ohjelma (Luonnonsuojelua koskevan... 1966, 7).

   

5.1.1. Yleistä ajasta: Teollistuva ja itsenäistyvä Suomi

Suomi oli alkanut teollistua voimakkaasti 1860-luvulta lähtien (kts. luku 4.2.2.). Teollisuustuotanto kasvoi Suomessa 1800-luvun lopulla kansainvälisestikin vertaillen nopeasti. Maassa oli poliittisesti vakaat olot ja verovaroja voitiin suunnata Suomen kannalta taloudellisesti tuottaviin kohteisiin, ulkomaankauppaa ja teollisuutta tuettiin jopa suoraan. Liikenneyhteyksien parantuminen, kaupankäynnin kasvu ja rahatalouden yleistyminen saivat aikaan erikoistumista eri elinkeinoissa, pääomien kasautumista ja maan eri alueiden liittymistä taloudellisesti toisiinsa. Voimakas väestönkasvu edesauttoi työvoiman saatavuutta ja suomalaisten tuotteiden kysyntä kasvoi Länsi-Euroopassa ja Venäjällä. Alhaisesta lähtötasosta johtuen Suomen teollistumisesta ei kuitenkaan ehtinyt muodostua ennen ensimmäistä maailmansotaa kovinkaan merkittävä työllistäjä. Vuosisadan vaihteessa Suomi oli edelleenkin Euroopan maatalousvaltaisimpia maita. (Myllyntaus 1992, 41-42.)

Suomen metsäteollisuus ja metsätalous kokivat autonomian aikakautena suuren läpimurron kehittyen maamme johtavaksi vientielinkeinoksi. Metsäteollisuuden viennin arvon osuus koko viennistä oli 1900-1919 70 %, mutta 1920 jo 80-90%. (Palo 1993, 351.) Vesivoiman tuotanto viisinkertaistui välillä 1919-1929 ja melkein nelinkertaistui taas 1929-1939. Tällöin melkein kaikki Etelä-Suomen käyttökelpoiset kosket oli otettu sähköntuotantoon. (Myllyntaus 1991c, 84, 306-308.)

Tieteellinen metsänhoito ja metsätalouden hallinto ja edistäminen kehittyivät voimakkaasti Suomen itsenäistyttyä, sillä autonomian myötä alettiin etsiä valtiovallalle uusia tulonlähteitä. Valtion metsien hallinnon organisoimisessa nähtiin eräs mahdollisuus. (Reunala ja Heikinheimo 1987, 25; Palo 1993, 342.)

Suomesta tuli 1920-1930 -luvuilla entistä selväpiirteisemmin metsäteollisuuden varassa pyörivä “metsäsektoriyhteiskunta” (Raumolin 1984, 62). Metsäteollisuus vahvisti maaseutua talonpoikaisen metsänomistuksen ja talousmaantieteellisen sijoittumisensa vuoksi (Kuisma 1992, 221). Metsätalous oli koko maatalousväestölle merkittävä sivutulojen lähde (Myllyntaus 1992, 43). Sidney Pollard (1981, 289) toteaa Euroopan teollistumiskehitystä tarkastellessaan, että Suomi erkaantui menestyksellisesti 1920- ja 1930 -luvulla luonteenomaisimmasta viiteryhmästään, Itä- ja Etelä-Euroopan köyhistä, agraarisista ja teollisen kehitysuran kannalta jälkeenjääneistä maista ja lähestyi hyvää vauhtia länsieurooppalaisten talouksien tasoa. Saha- ja paperiteollisuudesta kehittyi maan suurimmat teollisuuden alat, joiden työllistävä vaikutus oli huomattava. Kun sotien välinen aika oli monille maille hitaan kasvun kautta, kehittyi Suomen talous tuolloin ripeästi. (Myllyntaus 1992, 43.) Metsäteollisuuden etua alettiin pitää kansallisena etuna ja metsäntutkijoita kansakunnan kokonaisedun tulkkeina (Massa 1994, 107).

Maailmansotien välisenä kautena suomalaisten elintaso kohosi kaikilla mittareilla mitaten merkittävästi. Huomattavin kehitys tapahtui terveyden, koulutuksen ja asuinolosuhteiden aloilla. Elintasoa nosti myös uusien teknisten innovaatioiden lisääntyminen sekä sähkön yleistyminen. Samalla myös kulutustaso nousi. (Myllyntaus 1992, 45.)

Elintason noustessa alueelliset erot lisääntyivät niin, että Pohjois-Suomi ei pysynyt Etelä-Suomen vauhdissa ja elintaso nousi kaupungeissa maaseutua enemmän. Kaupunkien vaurauden nopea kasvu ja nykyaikaistuminen alkoivat murentaa suomalaisen yhteiskunnan maaseutuhenkisyyttä. (Myllyntaus 1992, 45.)

 

5.1.2. Luonnonsuojeluaate maailmalta Suomeen

Luonnonsuojelun alkuvaiheisiin Suomessa vaikutti paljon kansainvälinen esimerkki. Maailman vanhimpana luonnonsuojelualueena voitaneen pitää Valko-Venäjällä (nykyisin Puolassa) sijaitsevaa Bialowiezan aluetta, joka on suojeltu 14. vuosisadalta lähtien. Ensimmäiset rauhoitetut alueet suojeltiin lähinnä riistanhoidon takia, osa maisemallisten seikkojen takia. Kuitenkin varsinaisten luonnonsuojelualueiden rauhoittaminen alkoi vasta 1800-luvun loppupuolella Pohjois-Amerikassa. (Borg 1984, 7.)

Yhdysvaltojen luonnonsuojeluhistoriaa tutkineen Ari Nevalaisen (1992, 118) mukaan luonnonsuojeluaatteen syntyyn vaikuttivat muutokset taloudellisissa rakenteissa, yhteiskunnallisissa olosuhteissa sekä ympäristössä. Kansallispuistojen ja muiden suurempien suojelualueiden perustaminen alkoi Pohjois-Amerikassa, missä eurooppalainen kulttuuri valtasi alaa huimalla vauhdilla mullistaen luontoa. Maailman ensimmäinen varsinainen kansallispuisto (siis nimenomaan koko kansalle tarkoitettu virkistyspuisto), Yellowstone National Park, perustettiin 1872. Eurooppalaiseen luonnonsuojeluun vaikutti suuresti saksalaisen professorin Hugo Conwentzin kuuluisa kirja Luonnonmuistomerkkien suojelusta, joka ilmestyi vuonna 1904. Se on Conwentzin muun toiminnan ohella vaikuttanut paljon myös Suomen luonnonsuojelun kehitykseen, esimerkiksi J. A. Palmenin luonnonsuojelunäkemyksiin. (Borg 1984, 7.) Myös Yhdysvaltalaisilla kansallispuistoilla on nähty olleen vaikutusta Suomen luonnonsuojelun alkuaskelten ottoon, sillä ne olivat esikuvina tehtäessä Suomen ensimmäisiä kansallispuistoehdotuksia (Järvikoski 1993, 8).

Suomen luonnonsuojelua tutkinut Pekka Borg (1984, 8) katsoo Suomen luonnonsuojelualueiden historian alkaneen Keisari Aleksanteri I:n aikana. Vuonna 1802 hän määräsi, ettei Punkaharjun metsiä tulisi hakata. Aluetta laajennettiin myöhemmin tilusvaihdoin ja ostoin. Punkaharjua voidaan pitää ensimmäisenä virallista suojelua osakseen saaneena alueena. 1800-luvulta lähtien on valtio hankkinut muitakin luonnonalueita matkailu- ja luonnonsuojelutarkoituksiin; vuonna 1877 Aavasaksalta, vuonna 1883 Imatrankoskelta, vuonna 1907 Kolilta, vuonna 1910 Tolvajärveltä, välillä 1913-1917 Oulujoen koskireitin varrelta sekä välillä 1934-1937 Kangasalan Vehoniemenharjulta ja Keisarinharjulta. (Uhanalaisten eläinten... 1986, 18.) Ensimmäinen luonnonsuojelualue, jossa luonto oli täydellisesti kokonaisuudessaan rauhoitettu (esimerkiksi Punkaharjulla rauhoitus koski metsää) perustettiin 1916 Mallan tunturiryhmään Enontekijöille (Palmgren 1922, 227). Luonnonsuojelu ja luonnonsuojelualueiden rauhoitus pääsivät kuitenkin kunnolla vauhtiin vasta kun Suomeen saatiin luonnonsuojelulaki vuonna 1923 (laista tarkemmin luvussa 5.1.4.) (Uhanalaisten eläinten... 1986, 19).

 

5.1.3. Tieteilijät tiennäyttäjinä

Pohjoismaisen luonnonsuojelukeskustelun uranuurtajana ja kansallispuistoajatuksen isänä pidetään suomalaissyntyistä tutkimusmatkailijaa, geologi Adolf Erik Nordenskiöldiä (kts. esim. Palmgren 1922, 51; Linkola 1941, 8; Haapanen ym. 1977, 23; Borg 1992, 50; Järvikoski 1993, 6) Hän vaati vuonna 1880 kuuluisassa kirjoituksessaan Ehdotus valtionpuistojen perustamiseksi Pohjoismaihin luonnonsuojelualueiden perustamista tulevia sukupolvia varten. Kirjoitus ilmestyi muistolehdessä, jota myytiin Turkuun pystytettävän Pietari Brahen muistopatsaan hyväksi ja Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen ensimmäisen puheenjohtajan Kaarlo Linkolan (1941, 8) mukaan se tuli laajasti tunnetuksi Suomen ja Ruotsin silloisen sivistyneistön piirissä. Nordenskiöld kuvailee teollistumista ja kaupungistumista todeten, että “tämä muutos tuo onnea ja hyvinvointia miljoonille ihmisille ja soveltuu eri maiden kehittymisen oikeaksi mittapuuksi. Kaikki sivistyskansat voivat tällä alalla saavuttamistaan edistysaskeleista olla ylväämpiä kuin väkivallan tiellä saavuttamistaan voitoista.” Samalla hänestä kuitenkin on masentavaa se, ettei jälkeläisillä todennäköisesti ole mahdollisuutta saada selvää käsitystä isiensä maasta, “siitä luonnosta, jota vastaan esi-isämme saivat taistella ensimmäiset taistelunsa, joka on ylläpitänyt pohjanmiehen lannistumatonta vapaudenrakkautta ja kasvattanut heidän rohkeat soturilaumansa, joka on ollut sinä laajana museona, jossa kaikki tietäjämme ja taitajamme ovat tutkimuksensa aloittaneet, joka on perussävelenä runoilijaimme lauluissa, omassa ja isiemme maailmankatsomuksessa.” (ref. Palmgren 1922, 51-53.)

Nordenskiöldin mukaan valtionpuistoksi voitaisiinkin rauhoittaa alue “jossa puutteellinen kulkuyhteys tai uittosuhteet nykyisin ovat esteenä metsänhakkuulle, ja joka siis nykyisin on vähäarvoinen” (ref. Palmgren 1922, 53). Perusteluissa hän totesi myös pohjoismaissa olevan paljon kruununmaita ja koska ne monin paikoin tuottavat “perin vähän tai ei ensinkään” voitaisiin ilman sanottavaa uhrausta valita sopiva alue valtionpuistoksi. (Palmgren 1922, 52.)

Nordenskiöldin kirjoituksissa ei korostunut vastakkainasettelu edistyksen ja luonnon suojelemisen välillä. Järvikoski (1993, 8) onkin todennut, ettei Nordenskiöldillä ollut niinkään huomautettavaa taloudellista edistystä ja luonnon hyväksikäyttöä vastaan, vaan tarkoituksena oli suojella pieni, taloudellisesti vähämerkityksellinen osa luonnosta taloudelliselta hyväksikäytöltä. Nordenskiöld halusi suojella luontoa lähinnä kansallismaisemana. ´

Mutta vähäpätöisenä tätä Nordenskiöldin ehdotusta ei voida pitää, sillä sitä seurasi vilkasta keskustelua tiedemiespiireissä: Metsänhoitoyhdistyksessä, Maantieteellisessä Yhdistyksessä, Societas pro Fauna et Flora Fennica -seurassa sekä muissa johtavissa luonnontieteellisissä ja kotiseutujärjestöissä (Palmgren 1922, 155; Borg 1984, 10). Keskusteluun osallistui useita metsänhoitajia, sillä luonnonsuojelun katsottiin liittyvän läheisesti metsänhoitoon (Mikkeli 1992, 209).

Ehdotus kansallispuistojen perustamisesta ei kuitenkaan johtanut toimiin ja kysymys otettiin esille uudestaan vasta kymmenen vuoden kuluttua kasvitieteilijä, tohtori Ragnar Hultin toimesta Maantieteellisen seuran puitteissa. Hult perusteli luonnonpuistoasiaa tieteellisillä ja metsätaloudellisilla seikoilla. Hän esitti perusteellisesti harkitun ja suunnitellun ohjelman luonnonsuojelualueen perustamiselle selvittäen suojelun merkitystä metsäbiologialle ja taloudelliselle metsänhoidolle. (Palmgren 1922, 168-170, 174.) Vaikkakin Hult korosti tieteellistä ja taloudellista hyötyä, viittasi hän myös luonnonsuojelun virkistyksellisiin hyötyihin “matkailijoille, taiteilijoille, maan, ilman ja veden eläimistön ystäville sekä jokaiselle joka rakastaa isiensä maata” (Palmgren 1922, 168.) Hän korosti luonnontieteilijöiden tehtävää välittää tietoa luonnon toiminnasta laajemmalle yleisölle ja yhteiskunnan päätöksentekijöille (Järvikoski 1993, 10.)

Vaikka Nordenskiöld oli luonnontieteilijä, hän ei ollut perustellut valtionpuistoa tieteen tarpeilla, vaan ennemminkin patrioottisilla syillä (Järvikoski 1993, 8). Lehtisen (1991, 79-80) mukaan Nordenskiöldin halutessa säilyttää luontoa yhteiskunnallisten intressien ulkopuolella, Hult taas oli halukas kytkemään luonnon ja yhteiskunnan ponnet yhteen tulevaisuuden taloudellisen hyödyn päämäärää varten. Hultin esitelmä piti luonnonpuistokysymyksen luonnontieteellisissä piireissä, vaikkei mitään konkreettista sillä saralla saatukaan aikaan (Palmgren 1922, 174).

Keskustelua jatkettiin Societas pro Fauna et Flora Fennica -seurassa kasvitieteilijä professori J.P. Norrlinin toimesta ja se laajentui kansallispuistokysymyksestä yleiseksi luonnonsuojelukeskusteluksi. Kun aiemmin oli keskusteltu lähinnä laajemmista alueista valtion mailla, Norrlinin ajatuksena oli, että suurten varsinaisten kansallispuistojen ohella olisi perustettava pienempiä rauhoitusalueita, joita voitaisiin perustaa myös yksityisten maille “yksityisen uhrautuvaisuuden pohjalta”. (Palmgren 1922, 174-182. )

Seuraava luonnonsuojeluasian esilleottaja oli Suomen maantieteellisen seuran vuosikokouksessa vuonna 1904 esitelmän pitänyt professori J.A. Palmén. Hän nojautui esitelmässään paljolti saksalaisen kasvitieteen professorin Hugo Conwentzin kirjoituksiin, joka on vaikuttanut laajemminkin pohjoismaiseen luonnonsuojelukeskusteluun. (Järvikoski 1993, 11.) Hän korosti Nordenskiöldin tavoin luonnon muistomerkkien säilyttämistä historiallisena kulttuurimaisemana kertomassa sekä kulttuurin että luonnon vaiheista historian saatossa (Järvikoski 1993, 14). Kaarlo Linkolan (1941, 9) mukaan varsinainen luonnonsuojeluaate eteni hitaasti, koska “luonnonsuojelualueiden perustaminen oli, varmaan Nordenskiöldin kirjoituksen vaikutuksesta, otettu siinä määrin pääasiaksi, että luonnonsuojelun muut puolet joutivat suuresti syrjään”. Nämä erilaiset tieteellisissä piireissä esitetyt puheenvuorot saivat jonkinlaista vastakaikua valtion taholta, mutta konkreettisiin toimenpiteisiin ne eivät juurikaan johtaneet (Järvikoski 1993, 14).

Luonnonsuojelualue -keskustelun ohella käytiin toista luonnonsuojeluun liittyvää keskustelua petojen tappamisesta. Siinä tunteet kävivät kuumempina, kun luonnonystävät ja metsästäjät ottivat mittaa toisistaan. Tyypillistä ajalle oli se, että eläinten suojelusta puhuttaessa tarkoitettiin vain niitä, jotka “eivät olleet todellisia (painotus SA) vahinkoeläimiä”, kuten Palmgren (1922, 52-53) totesi, sillä “vahinkoeläimet” eivät saaneet suojaa valtionpuistossakaan. (Järvikoski 1993, 8.) Petoihin suhtauduttiin varauksella jopa luonnonsuojelupiireissä. Esimerkiksi eläinten suojelun uranuurtaja, Zacharias Topelius, ei ulottanut eläinten suojelua koskemaan kaikkia eläimiä, sillä petoeläimet ja matelijat jäivät suojelun ulkopuolelle. Suhtautumisessa eläimiin oli selviä vaikutuksia kristinuskosta, sillä Topeliuksen mielestä matelijat olivat rumia ja pahoja, koska juuri käärme oli houkutellut Eevan syntiin paratiisissa. (Suutala 1986, 243; Järvikoski 1993, 8.)

Yhtenä kiihokkeena petojen hävittämiseen olivat tapporahat, joita sudesta ja karhusta alettiin maksaa jo 1600-luvulla. Tapporahajärjestelmä oli Suomessa käytössä pitkään, esimerkiksi luonnonsuojelun symbolin, saimaannorpan tapporahan maksaminen lopetettiin vasta vuonna 1955, ilveksen 1963, ahman 1970 sekä hallin ja itämerennorpan vasta 1975. (Uhanalaisten eläinten... 1986, 22.) Keskustelua petoeläimistä ja -linnuista jatkettiin Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen vuosikirjan ja myöhemmin lehden sivuilla 1940-1960-luvuilla ahkeraan.

Vaikka varhaisessa luonnonsuojelukeskustelussa painotettiin lähinnä patrioottisia sekä tieteellisiä syitä, siinä esiintyi kuitenkin myös sivilisaatiokriittisiä mielipiteitä: luonnonsuojelua perusteltiin vastapainona kaupunkielämälle ja teolliselle sivilisaatiolle pitäen ihanteena harmoniaa ihmisen ja luonnon välillä. Suomen ensimmäisen luonnonsuojeluvalvojan, Rolf Palmgrenin, teksteissä tulee selvästi esille näitä sivilisaatiokriittisiä teemoja. Hän kritisoi kovin sanoin sekä rahan valtaa ja metsätaloutta luontoa tuhoavina voimina (kts. esim. Palmgren 1922, 21-35). 

Palmgrenin esittämät sivilisaatiokriittiset näkemykset eivät kuitenkaan edustaneet valtavirtaa. Luonnonsuojelua perusteltiin ennemminkin siten, että sivistysvaltion luonteeseen katsottiin kuuluvan kyky huolehtia luonnostaan ja koska Suomi oli vaurastunut taloudellisesti, oli myös luonnon suojeleminen käynyt mahdolliseksi (Mikkeli 1992, 211). Järvikosken (1984, 165) mukaan sivistyksen voittokulkua ei haluttu estää, vaan turvata tärkeimpien “muistomerkkien” säilyminen.

Edistyksen ja luonnonsuojelun välistä suhdetta vuosisadan alun Suomessa kuvannee hyvin Imatrankosken valjastamisesta 1900-luvun alussa käyty keskustelu. Imatrankoski oli Suomen merkittävimpiä nähtävyyksiä, jonka luonnonkauneutta etenkin ulkomaiset turistit kävivät ihailemassa (Kylämäki ym. 1980, 2). Kosken valjastamissuunnitelmat nostattivat muutamia kriittisiä ääniä puolustamaan kosken luonnonkauneudellisia arvoja. Vastustajien joukko oli kuitenkin pieni ja teollistumiseen sekä luonnon tehokkaampaan hyväksikäyttöön suuntautuvassa yhteiskunnassa tekniikan uudet saavutukset saattoivat jopa kiinnostaa enemmän kuin kahlitsematon luonto. Imatran voimalaitoksen vihkimisen yhteydessä ihastusta herätti mm. se, että ensi kerran vuosituhansiin Imatra voitiin ylittää kuivin jaloin. (Kylämäki ym. 1980, 24.)

Nordenskiöldin heittämän kansallispuistoidean itäminen sodan ja itsenäistymisen keskellä kamppailevassa Suomessa, ei ymmärrettävistä syistä edennyt kovin nopeasti. Rolf Palmgren (1922, 159-160) on epäillyt tämän johtuvan siitä, ettei luonnonsuojeluajatusta “yleisessä tietoisuudessa vielä ole tajuttu y h t e i s k u n n a l l i s e n a (harvennus RP) kysymyksenä, todellisena päivänkysymyksenä - asiaa perusteltiin pääasiassa yksipuolisen tieteelliseltä kannalta, ja rahvaan miehelle helpommin tajuttavat siveelliset, sivistykselliset ja yleisisänmaalliset näkökohdat jätettiin huomioonottamatta tai viitattiin niihin vain ohimennen.”[20] Ensisijaisesti luonnonsuojelun epäonnistuminen ja tuloksettomuus johtuivat hänen mukaansa Suomen sorronalaisesta asemasta, olihan Suomi kaikessa itsenäisyydessään kuitenkin Venäjästä riippuvainen. Venäjän nihkeä suhtautuminen Suomen luonnonsuojeluun Suomen ollessa vielä osa Venäjää oli ymmärrettävää, sillä luonnonsuojeluun liittyi kiinteästi kansallistunne, kansallisen identiteetin voimistaminen ja luonnon säilyttäminen tuleville sukupolville. (Palmgren 1922, 159-160, 215.)

Kun luonnonsuojelu otettiin esille erilaisissa tieteellisissä ja kotiseutuyhdistyksissä, näkemyseroja oli lähinnä siitä, haluttiinko yksi iso vai useampi pieni puisto ja painotettiinko valtion velvollisuutta ottaa asia hoidettavakseen, vaiko yksityisten ihmisten omakohtaiseen uhrautuvaisuuteen perustuvaa luonnonsuojelua. Selviä ristiriitoja luonnonsuojelun periaatteista ei kuitenkaan esiintynyt. (Mikkeli 1992, 211.) Toisaalta luonnonsuojelu edistyi Suomessa hitaasti verrattuna muihin Pohjoismaihin (kts. esim. Ehdotus luonnonsuojelua... 1921, 15) ja tällä luonnonsuojelun marginaalisella asemalla voi olla oma merkityksensä siihen, että se pysyi suhteellisen yhtenäisenä aatteena.

Vaikka luonnonsuojelulain aikaansaaminen vei aikaa, edistyi luonnonsuojelu sitä odotellessa. Metsähallitus rauhoitti Mallatunturin, Nothamn nimiselle tilalle läntiseen saaristoon perustettiin vesilintujen suojelualue, peura rauhoitettiin samoin kuin useimmat pikkulinnut. Maan eläinsuojeluyhdistykset tekivät eettistä luonnonsuojelutyötä koululaisten parissa opettamalla heitä “rakastamaan ja pitämään arvossaan elävää luontoa”. Kuitenkin kansainvälisesti verrattuna Suomen luonnonsuojelu oli vielä kovin vaatimatonta. (Ehdotus luonnonsuojelua... 1921, 15.) Tämä johtui epäilemättä siitä, että Suomesta puuttui lainsäädäntö, johon tehokas luonnonsuojelutyö olisi voinut perustua.

 

5.1.4. Luonnonsuojelulle lainvoima

Samana vuonna kun Suomi itsenäistyi, teki Societas pro Fauna et Flora Fennica -seura J.A. Palménin ja Rolf Palmgrenin aloitteesta senaatille esityksen komitean perustamiseksi luonnonsuojelulakia valmistelemaan. Kirjelmässä todetaan mm. että “meillä on kiinteiden muinaismuistojen hoitoa ja irtonaisten muinaisesineitten talteenottamista koskeva lainsäädäntö. Mutta meillä ei ole mitään määräyksiä luonnon hävitystä vastaan, muuta kuin milloin taloudelliset näkökohdat ovat sitä vaatineet.” (ref. Luonnonsuojelua koskevan... 1966, 7). Vuonna 1919 hallitus antoi tehtävän lainvalmistelukunnalle. Lakiehdotus valmistui 1921, eduskunta hyväksyi sen 1922 ja se vahvistettiin 1923. Kun luonnonsuojelulaki oli monen vuoden pohjustuksen jälkeen saatu lainvalmisteluasteelle, se eteni siis ripeästi. (Luonnonsuojelua koskevan... 1966, 7.)

Luonnonsuojelulaki hyväksyttiin eduskunnassa yksimielisesti. Myös lehtikirjoituksissa siihen suhtauduttiin myönteisesti. (Järvikoski 1984, 165.) Vaikka luonnonsuojeluun suhtauduttiin julkisuudessa lain säätämisen aikoihin varsin myönteisesti, sen katsottiin kuuluvan lähinnä nuorisoseurojen ja kotiseutuyhdistysten toimintapiiriin. Järvikosken (1991a, 165) mukaan sitä ei pidetty talouden tai muun yhteiskunnallisen kehityksen kannalta merkityksellisenä.

Lakiehdotusta laadittaessa kiinnitettiin erityisesti huomiota siihen, ettei yksityisen etua ja oikeutta loukattaisi. Yksityisen maille voitiin muodostaa suojelualue ainoastaan maanomistajan suostumuksella, paitsi niissä poikkeustapauksissa, jolloin huomattava yleinen etu jollain alueella vaatii suojelun järjestämistä pakkolunastuskeinoin. Lääninhallitusten ja poliisiviranomaisten tehtäväksi tuli valvoa luonnonsuojelulain ja -asetusten noudattamista ja tehtyjen rikosten syytteeseen saattamista (Luonnonsuojelua koskevan... 1966, 8, 16). Luonnonsuojelun suhteesta teollistumiseen todettiin ehdotuksessa luonnonsuojelulaiksi (Ehdotus luonnonsuojelua... 1921, 26) “ettei voi tulla kysymykseen historian kulun mukaisen taloudellisen kehityksen ehkäiseminen, joskin eräitä sen ilmauksia täytyy pahoitella”. Luonnonsuojelua perustellaan siinä pääasiassa kansallisromanttisilla argumenteilla, joskin siinä mainitaan myös luonnonsuojelun virkistyksellinen arvo sekä merkitys tieteelle ja taiteelle. (Ehdotus luonnonsuojelua... 1921, 26.)

Luonnonsuojelulaki antoi voimaantullessaan vihdoin mahdollisuuden tehokkaampaan luonnonsuojelutyöhön. Luonnonsuojelulain perusteella oli mahdollista perustaa luonnonsuojelualueita, suojella yksittäisiä luonnon muistomerkkejä, rauhoittaa harvinaisia kasvi- ja eläinlajeja ja suojella maisemia liikeilmoituksilta. (Borg 1984, 14.)

Luonnonsuojelulain mukaisesti voitiin perustaa yleisiä suojelualueita alueen luonnon säilyttämiseksi koskemattomana sekä erityisiä suojelualueita luonnonkauniin tai muuten luontonsa puolesta huomattavan paikan säilyttämiseksi vastaisuutta varten sellaisenaan taikka jonkin eläin- tai kasvilajin rauhoittamiseksi (Luonnonsuojelulaki 1988). Käytännössä yleiset luonnonpuistot tarkoittavat luonnonpuistoja, joiden käyttö on tiukasti rajattua. Erityiset suojelualueet ovat taas kansallispuistoja, jotka on tarkoitettu yleisiksi nähtävyyksiksi tai erillisillä suojeluohjelmilla perustettuja alueita kuten soidensuojelualueet. Muissa kuin luonnon- tai kansallispuistoissa suojelun tarkoitus ja rauhoituksen muoto saattoivat olla varsin vaihtelevia; ne voivat olla luonnon- ja kansallispuistoihin verrattavia alueita tai niissä rauhoitus voi koskea vain tiettyjä luonnon elementtejä kuten kasvillisuutta, kasvilajeja, linnustoa tai muuta eläimistöä (erilaisista suojelualuetyypeistä kts. esim. Vuorisalo 1993, 95-97) (Borg ym. 1974, 32.)

Luonnonsuojelulain puitteissa toteutettujen luonnonsuojelualueiden lisäksi valtion viranomainen voi päätöksellään perustaa eriasteisia suojelualueita hallinnassaan oleville valtion maille. Esimerkiksi metsähallitus on myöhemmin rauhoittanut maitaan aarnialueiksi, luonnonhoitometsiksi ja ojitusrauhoitusalueiksi. Rauhoitus ei tällä tavoin tehtynä ollut kuitenkaan yhtä sitova kuin luonnonsuojelulain puitteissa tehty rauhoitus. (Borg ym. 1974, 32.)

Luonnonsuojelulaki antoi myös mahdollisuuden lieventää asetuksella alueen käytön rajoituksia. Tätä oikeutta on käytetty laajasti. Etenkin vuosien 1938 ja 1958 asetukset sallivat monia toimintoja: paikalliset ihmiset saivat mm. laiduntaa hevosiaan ja lehmiään luonnonpuistoissa ja suurpetojen metsästys, marjastus, sienestys ja kalastus sallittiin yleisesti. Näitä oikeuksia vähennettiin myöhemmin vuonna 1981 annetulla asetuksella. (Kakkuri ja Piri 1996, 23.)

Laajempien alueiden lisäksi voitiin rauhoittaa siis myös luonnon muistomerkkejä. Luonnon muistomerkki on yksityinen puu tai puuryhmä taikka muu luonnonmuodostuma, jonka säilyttämisellä on merkitystä tieteen tai erikoisuutensa kannalta. Muistomerkit olivat yleensä suurikokoisia puita, siirtolohkareita tai luolia, jotka ovat säästyneet kulttuurin tuholta ja säilyneet semmoisinaan alkuperäisellä paikallaan (Palmgren 1922, 58). Niihin saattoi liittyä jokin kansantarina tai historiallinen muisto, niin että niitä oli säästelty ja ihailtu jo ennen luonnon muistomerkiksi julistamista (Häyrinen 1984, 203).

Vuoden 1923 luonnonsuojelulaki oli siis paljolti laki suojelualueista, eikä näin huomioinut niihin ulkopuolelta kohdistuvaa haittaa. Laissa ei ollut mitään määräyksiä maankamaran ainesten otosta, ulkomainontaa lukuun ottamatta maisemanhoidosta ei ollut säädöksiä eikä rauhoitettujen kasvi- ja eläinlajien elinympäristöä voinut lain nojalla suojella. (Wallin 1973, 2.) Keinovalikoimaa on pidetty aika suppeana (kts. esim. Nordberg 1995).

Uudella luonnonsuojelulailla rauhoitettiin valtaosa linnuista, lepakot, siili ja liito-orava. Samalla annettiin mahdollisuus rauhoittaa asetuksin muitakin eläin- ja kasvilajeja. Laajempien luonnonsuojelualueiden perustaminen ei kuitenkaan käynyt yhtä nopeasti kuin eläinten rauhoitus (tästä enemmän luvussa 5.2.3.). Luonnonsuojelulain hyväksyminen merkitsi sen valtiollisen aseman tunnustamista. Samalla siitä huolehtimaan perustettiin valtion luonnonsuojeluvalvojan virka. Lain uudistamiseen koettiin kuitenkin tarvetta jo 1950-luvulla, sillä se koettiin ylimalkaiseksi. Kun luonnonsuojelulaki käsitteli luonnonsuojelua kulttuurisena ja sosiaalisena kysymyksenä, käsiteltiin sen taloudellisia aspekteja selvemmin monissa muissa laeissa, esim. metsästyslaissa, eläinsuojelulaissa, vesilainsäädännössä. (Luonnonsuojelua koskevan... 1966, 14.)

 

5.1.5. Luonnonsuojelun ensimmäinen kausi

Luonnonsuojelun ensimmäisen kauden aikana luonnonsuojelu kehittyi käsitteelliseksi kokonaisuudeksi ja luonnonsuojelun virallinen asema tunnustettiin suomalaisessa yhteiskunnassa.

Vaikka luontoa oli suojeltu aiemminkin mm. matkailutarkoituksiin ja luonnonvarojen liiallista käyttöä oli kontrolloitu säädöksin, vasta vuosisadan vaihteessa mm. esteettisiin ja luonnontieteellisiin näkökohtiin perustuva luonnonsuojelu muotoutui aatteeksi, jolla on tietyt päämäärät ja ohjelma. Luonnonsuojelukeskustelua käytiin kuitenkin lähinnä tieteellisissä piireissä, se ei siis ollut niinkään koko kansan omaksuma aate.

Koskematonta luontoa oli Suomessa vielä paljon ihmisten ympärillä ja Pekka Borgin (1992, 50) mukaan luonnonsuojelukeskustelua edesauttoi enemminkin tieto maailman ensimmäisten kansallispuistojen perustamisesta, kuin huoli luonnon tuhoutumisesta. Vuosisadan alun luonnonsuojelijoiden suurimpana huolenaiheena oli edustavimpien kansallismaisemien säilyttäminen tuleville sukupolville (Ympäristöohjelma 2000 1995, 100). A. E. Nordenskiöldin kirjoituksesta Ehdotus valtionpuistojen perustamiseksi Pohjoismaihin lähtenyt keskustelu kansallispuistojen perustamisesta sai aikaan konkreettisia tuloksia kansallispuistojen muodossa vasta vuonna 1938, mutta kansallispuistosta ja laajemmin luonnonsuojelusta keskusteltiin monissa tieteellisissä seuroissa. Venäjälle esitettiin myös konkreettisia ehdotuksia puistojen perustamisesta, mutta ne eivät johtaneet tuloksiin.

Suomen itsenäistyttyä luonnonsuojelulain suunnittelu alkoi edistyä ja vuonna 1922 eduskunta hyväksyi lain yksimielisesti ja se vahvistettiin vuonna 1923. Näin oli luotu perusta luonnonsuojelulle; luonnonsuojelualueiden perustamiselle ja luonnon muistomerkkien sekä kasvi- ja eläinlajien rauhoittamiselle. Samalla saatiin valtion vahvistus luonnonsuojeluasialle; luonnonsuojelu koettiin sen verran tärkeäksi asiaksi, että sitä varten oli säädetty oma laki ja perustettu luonnonsuojeluvalvojan virka. Luonnonsuojelu ei rajoittunut enää vain tieteellisissä piireissä käytyyn keskusteluun, vaan siitä tuli (ainakin muodollisesti) yhteiskunnallinen kysymys.

 

5.2. Luonnonsuojelun itsenäistyminen 1930-1970

5.2.1. Yleistä ajasta: Suomalainen rakennemuutos

Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa tapahtui mittava rakennemuutos; noin joka kolmas suomalainen vaihtoi ammattia perinteiseltä sektorilta (maa- ja metsätaloudesta) modernille sektorille, mm. teollisuuden piiriin. Rakennemuutos johti luonnollisesti myös muuttoliikenteeseen maaseudulta kaupunkiin. Toisen maailmansodan jälkeen suomalaiset kokivat myös ennennäkemättömän elintason nousun. Jo maailmansotien välillä oli terveyden, koulutuksen ja asuinolosuhteiden aloilla tapahtunut huomattavaa kehitystä. Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisten tulotaso kohosi nopeammin kuin monien muiden länsimaisten tulotaso ja samalla vapaa-aika lisääntyi. (Myllyntaus 1992, 45-49.)

Syynä tähän “maaltapakoon” oli Suomen nopea teollistuminen. 1800-luvun lopulta lähtien metsävaroja jalostava teollisuus oli kehittynyt suurteollisuudeksi vesivoiman avulla. Energiatuotanto kasvoi nopeasti teollistumisen myötä mm. vuosien 1895 ja 1919 välisenä aikana se oli viisinkertaistunut. (Järvikoski ja Kankaanpää 1976, 10.) Tuontipolttoaineiden merkitys oli kasvanut jo ensimmäiseen maailmansotaan mennessä niin suureksi, että niiden tuonnin tyrehtymistä seuranneen Suomen ensimmäisen modernin energiakriisin ratkaiseminen tuotti jo melkoisia vaikeuksia. Energiakriisin seurauksena ryhdyttiin valjastamaan Suomen suuria koskia kotimaan energiansaannin turvaamiseksi. (Massa 1994, 111.)

Suomi menetti kolmanneksen vesivoimastaan toisessa maailmansodassa ja energiapulaa esiintyi Suomessa pitkään sodan jälkeenkin. Vuonna 1941 säädettiin poikkeuslaki helpottamaan voimalaitosten perustamista. Lain voimassaoloaika oli ripeää voimalaitosten rakentamisen aikaa. Ensin oli vuorossa Oulujoki ja sen jälkeen Kemijoki. (Järvikoski ja Kankaanpää 1976, 30-31.) Suomen sähköstä tuotettiin 1950-luvulle asti 80-90% vesivoimalla (Laurila 1980, 277). Voimataloutta ja maataloutta silmälläpitäen Suomeen rakennettiin myös 40 tekoallasta, suurin osa 1960-luvulla (Mutenia 1981).

Sodan jälkeen usko voimatalouden koko yhteiskuntaa kehittävään vaikutukseen oli suuri, eikä silloin juurikaan pohdittu sellaisia kysymyksiä kuin voimataloushankkeiden hyötyjen ja haittojen alueellista jakautumista tai luonnonsuojelua. Kemijoen voimalaitosten rakentaminen uhkasi paikallisten ihmisten elinkeinoa, kalastusta. He eivät kuitenkaan toimineet hanketta vastaan sitä suunniteltaessa, niin kuin eivät luonnonsuojelupiiritkään laajana rintamana. Voimakas yhteisöllisyyden tunne vallitsi ja yksilön edun katsottiin voitavan uhrata yhteiselle hyvälle. Vasta Porttipahdan tekoaltaan käyttöönoton aikoihin 1970-luvulla alkoi esiintyä enemmän kielteisiä kannanottoja voimataloutta vastaan. (Järvikoski 1979, 152-158; Järvikoski ja Kylämäki 1981, 3-6, 24.)

Vesivoiman ohella myös metsien käyttö lisääntyi. Puun tarve 1950-1960 -luvuilla oli niin suuri, että vuotuinen puuston kasvu oli pienempi kuin poistuma. Tämä antoi kimmokkeen useisiin puuntuotannon tehostamisohjelmiin, kuuluisimpana MERA-ohjelmat (metsätalouden rahoitusohjelma), joita laadittiin 1960-luvun lopulla nopeassa tahdissa kolme eri versiota. Ohjelmien lähtökohtana oli, että metsien perusparannustöitä ja niiden rahoitusta tulisi lisätä, jotta taas metsäteollisuuden kapasiteettia voitaisiin lisätä. (Metsätalous ja ympäristö 1994, 17.)

Metsäpoliittisten ohjelmien mukaisesti metsänhoito- ja perusparannustöiden määrä lisääntyi huimasti 50-60-luvuilla. Tehokkaamman metsätalouden keinoina olivat mm. istutus, lannoitus ja ojitukset. Toimenpiteillä on ollut ilmeistä vaikutusta metsiemme puuntuotantoon, mutta myös biodiversiteetin vähenemiseen ja metsän moninaiskäytön vaikeutumiseen. Puuntuotantoa pidettiin MERA-kauden loppuun saakka (vuoteen 1975) ainoana metsätalouden tavoitteena, vaikkakin luonnonsuojelijat kritisoivat liian yksipuolista puuntuotantoa jo 1960-luvulla. Korkeiden maiden lakialueita ja suojametsiä lukuun ottamatta metsänhoitosuosituksissa alettiin erotella ekologisesti herkkiä alueita talousmetsistä yleisemmin vasta 1980-luvun lopussa. (Metsätalous ja ympäristö 1994 18-21.)

Samoihin aikoihin tehokkaampien metsätalouden menetelmien kanssa lisääntyi myös metsän virkistyskäyttö (Reunala ja Heikinheimo 1987, 169). Teollisuusyhteiskunta joutui sisäiseen ristiriitaan kun metsän intensiivisempi käyttö uhkasi virkistysmahdollisuuksia. Tämä sai aikaan keskustelua metsien moninaiskäytöstä. (Mikkeli 1992, 213.)

 

5.2.2. Luonnonsuojelu kansalaisyhteiskunnassa

Luonnonsuojelutyötä jatkettiin Suomessa sodista huolimatta ja maailmansotien välissä jopa otettiin merkittäviä luonnonsuojelun edistysaskelia; vuonna 1938 perustettiin Suomen ensimmäiset luonnonsuojelualueet sekä Suomen Luonnonsuojeluyhdistys.

On esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, miten ponnekkaana yleinen luonnonsuojelukeskustelu jatkui luonnonsuojelulain säätämisen jälkeen. Myllyntauksen (1991b, 328) mukaan ensimmäinen maailmansota taltutti julkisen ympäristökeskustelun lähes viideksi vuosikymmeneksi, ei vain Suomessa, vaan monissa muissakin maissa. Mikkelin (1992, 208) mukaan taas luonnonsuojelukeskustelu ei tyrehtynyt, vaan sitä käytiin 20-60-luvuilla useissa erityyppisissä kansalaisjärjestöissä ja niiden julkaisuissa mm. metsänhoitaja- ja kotiseutuyhdistyksissä sekä matkailuyhdistyksessä ja jopa metsästysseuroissa. Keskustelua siis oli, mutta sen voimakkuutta on vaikea arvioida.

Luonnonsuojelun lainsäädännön ja hallinnon alalla tapahtunutta edistymistä on aina edeltänyt voimakas järjestötoiminta ja lukuisten kansalaisten aktiivisuus. Myös alan viranomaiset ovat olleet suuresti riippuvaisia järjestöjen tuesta, näin erityisesti ennen vuotta 1973, jolloin luonnon- ja ympäristönsuojelun hallintoa laajennettiin. (Borg 1984, 16.) Tämä kansalaisjärjestöjen tekemän luonnonsuojelutyön suuri merkitys suomalaisessa luonnonsuojelussa on syynä siihen, että myös tässä tutkimuksessa käsitellään paljon kansalaisjärjestöjen, lähinnä Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen (myöhemmin liiton) toimintaa. Varhaisen luonnonsuojelun aktivistit Reino Kalliola ja Rolf Palmgren, ovat olleet mukana sekä järjestötoiminnassa että luonnonsuojeluhallinnossa. Monet muutkin luonnonsuojeluliikkeen aktivisteista olivat edellisten tapaan akateemisesti koulutettuja ja vaikuttivat luonnonsuojelutyöhön sekä luonnonsuojeluyhdistyksen kautta että omilla tieteenaloillaan mm. tutkijoina.

Suomen vanhin uhanalaisten lajien suojelua edistänyt järjestö on vuonna 1896 perustettu Eläintensuojeluyhdistys. Jo vuonna 1905 luonnonsuojelun puuhamies J.A. Palmén ehdotti luonnonsuojeluyhdistyksen perustamista Suomeen, mutta Suomen Luonnonsuojeluyhdistys perustettiin vasta 1938. Sitä ennen luonnonsuojelutoiminta jäi lähinnä tieteellisten seurojen huoleksi. (Uhanalaisten eläinten... 1986, 19.)

Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen sihteerin, Niilo Söyringin, mukaan yhdistys lähti puhtaasti tieteelliseltä pohjalta, sillä muissa piireissä ei luonnonsuojelua harrastettukaan. Hänen mukaansa tärkeintä oli ensiksi luonnon säilyttäminen sen itsensä kannalta ja tieteellistä tutkimusta varten ja toisaalta luonnon kauneuden säilyttäminen. (Järvikoski 1991b, 151.)

Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen alkuajan toiminta keskittyikin luonnonsuojelualueiden perustamiseen, harvinaisten kasvi- ja eläinlajien sekä luonnon muistomerkkien rauhoittamiseen ja luonnon raiskaamisen ja metsästyksen aiheuttaman petovihan ja raakojen pyyntitapojen vastustamiseen. Luonnonsuojelun keskeisenä tehtävänä nähtiin siis “alkuperäisluonnon” suojelu - tosin kulttuurimaiseman suojelua kokonaan unohtamatta. (Uhanalaisten eläinten... 1986, 19).

Söyringin (1963, 34) mukaan Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen perustamisen aikoihin luonnonsuojelun käsite oli vielä täysin outo useimmille kansalaisille. Se ymmärrettiin lähinnä kasvi- ja eläinkunnan harvinaisuuksia vartioivien tiedemiesten ja luonnollista taloudellista kehitystä jarruttamaan pyrkivien entisten aikojen ihailijoiden harrastukseksi, jolla ei ollut mitään tekemistä nykyajan käytännöllisen elämän ja kansakunnan hyvinvoinnin kanssa.

Myös luonnonsuojeluvalvoja Vilho Kujala sanoi vuonna 1930, että luonnonsuojelua pidetään meillä yleisön keskuudessa ylellisyyskysymyksenä eikä sen kulttuurimerkitys ei ole saanut osakseen samaa tunnustusta kuin muissa kulttuurimaissa (Kujala 1930). Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja Kaarlo Linkola moittikin yhdistyksen vuosikirjan, Suomen Luonnon, ensimmäisessä numerossa vuonna 1941 luonnonsuojeluliikettä liiasta akateemisuudesta. Hänen mielestään siitä puuttui samanlainen kansanliikkeen henki, jota eräissä muiden maiden liikkeissä oli. Hän myös pahoitteli sitä, että toistaiseksi näkyvät tulokset olivat jääneet pieniksi ja tärkeimmän aikaansaannoksen hän arveli olevan Suomen Luonnon ensimmäisen vuosikirjan. (Linkola 1941, 11-12.)

Akateemisuudestaan ja Helsinki-keskeisyydestään kärsivä Suomen Luonnonsuojeluyhdistys oli tarkoitettu koko maan kattavaksi ja kaikki kansalaispiirit käsittäväksi, joten heti sen perustamisen jälkeen se pyrittiin tekemään tunnetuksi kaikkialla Suomessa. Yhdistys ei kuitenkaan voinut sotien aikana toimia kunnolla ja jäsenmääräkin pysyi vähäisenä (vuonna 1941 jäseniä oli 250). (Söyrinki 1942, 74; Järvikoski 1993, 25.) Kun yhdistys vuonna 1941 alkoi julkaista edellä mainittua vuosikirjaa (vuodesta 1956 4 kertaa vuodessa ilmestyvää aikakauslehteä) ja sodan päätyttyä ryhtyi järjestämään luonnontuntemuskursseja (lintu-, kivi- ja hyönteiskursseja) ja retkiä, nousi jäsenmäärä voimakkaasti ollen vuonna 1945 2200 henkilöä. Tätä edesauttoi myös oppikouluissa toimivien luonnontieteellisten kerhojen liiton, Luonto-Liiton, perustaminen. Samalla myös jäsenkunta monipuolistui. (Söyrinki 1946.)

Yhdistys panosti paitsi ihmisten henkilökohtaisen luontosuhteen kehittymiseen, myös tiedon välittämiseen eri foorumeilla ja osallistui yhteiskunnalliseen keskusteluun luonnon hyväksikäyttöön liittyvissä kysymyksissä, esim. luonnonsuojelualueiden perustamisesta ja koskien valjastamisesta (Järvikoski 1993, 26-27). Vuonna 1962 perustettiin Suomen Luonnonsuojelun Säätiö, jonka tarkoituksena on mm. tukea alalla tapahtuvaa tutkimustoimintaa (Suomen luonnonsuojelun säätiö 1962).

Luonnonsuojelun alkuaikojen toiminta, mm. luonnon muistomerkkien suojelu, liittyi kiinteästi kotiseututyöhön. Kotiseutuliitto ja luonnonsuojeluyhdistys perustivat jopa yhteisen luonnonsuojelutoimikunnan vuonna 1956. Sen päätavoitteena oli kotiseudun maiseman hoito ja merkittävien luonnonsuojelukohteiden inventointi. (Mikola 1963, 66.)

Paikalliset luonnonsuojeluyhdistykset ja yksityiset ihmiset edistivät omalla panoksellaan huomattavasti luonnonsuojelualueiden perustamista ja luonnonmuistomerkkien rauhoittamista. Esimerkiksi Lounais-Hämeen luonnonsuojeluyhdistys ja sen pitkäaikainen puheenjohtaja Torild Brander ovat saaneet aikaan sen, että Lounais-Häme erottuu edelleen muusta maasta tiheän ja hyvin hoidetun suojeluverkoston ansiosta. (Borg 1984, 14.)

Rauhoitustoiminnan kehittämiseen yksityismailla kiinnitettiin enemmän huomiota vasta 1960-luvulla. Sen jälkeen kun eräät paikalliset luonnonsuojelujärjestöt, ensinnä edellä mainittu Lounais-Hämeen luonnonsuojeluyhdistys, sekä kotiseutuyhdistykset ja maakuntaliitot ottivat tämän työn ohjelmaansa, siihen saatiin enemmän vauhtia. Yksityismaille perustetut luonnonsuojelualueet olivat usein alaltaan vähäisiä, mutta ne täydensivät luonnon- ja kansallispuistoja sisältäessään näytteitä myös sellaisista luontotyypeistä, jotka mainituissa puistoissa ovat heikosti edustettuina. (Luonnonsuojelua koskevan... 1966, 9.)

Ensimmäinen huomattava yksityismaille perustettu suojelualue on Nothamnin saaristoalue Tammisaaren maalaiskunnassa, joka rauhoitettiin vuonna 1912 mm. J.A. Palménin ja Rolf Palmgrenin - luonnonsuojelun aktiivisten puuhamiesten - toimesta. Myös kunnat ovat rauhoittaneet omia maitaan. Ensimmäinen kunnan päätöksellä rauhoitettu luonnonsuojelualue on Meikon alue Kirkkonummella, joka rauhoitettiin 1919. Kunta lahjoitti alueen paikalliselle kotiseutuyhdistykselle luonnonsuojelualueena säilytettäväksi. (Borg 1984, 13-14.)

 

5.2.3. Luonnon muistomerkit ja -suojelualueet

Luonnonsuojelulain voimaantulon jälkeen luonnonsuojelutyö kohdistui käytännössä luonnonsuojelualueiden ja luonnon muistomerkkien suojeluun sekä rauhoitettuja kasvi- ja eläinlajeja koskeviin asioihin. Luonnonsuojeluasetuksen edellyttämään luonnonsuojelun kehittämiseen ja luonnonsuojelun etujen valvomiseen eri hallinnon aloilla jäi vain vähän mahdollisuuksia, koska luonnonsuojeluvalvojan toimialueena oli koko maa ilman mitään virallista piiriorganisaatiota. (Luonnonsuojelua koskevan... 1966, 16.)

Konkreettisia ehdotuksia luonnonsuojelualueiden muodostamisesta oli tehty jo ennen luonnonsuojelulain voimaantuloa (mm. suojametsäkomissioni vuonna 1910, valtionmetsäkomitea vuonna 1920 sekä luonnonsuojelulakiehdotusta käsittelevä eduskunnan laki- ja talousvaliokunta vuonna 1922) (Borg 1984, 10). Kuitenkin vasta luonnonsuojelulaki antoi asianmukaiset mahdollisuudet suojelualueiden perustamiselle valtion maille. Luonnonsuojelualueita perustettiin Suomeen kolmessa erässä vuosina 1938, 1956 ja 1982. Käsittelen tässä luvussa vuosien 1938 ja 1956 rauhoituksia ja vuoden 1982 rauhoituksia luvussa 5.3.4.

 

Vuoden 1938 luonnonsuojelualueet

Ensimmäisten luonnonsuojelualueiden perustaminen eteni kangerrellen, niin kyllä jatkossa muidenkin. Laki luonnonsuojelualueista (seitsemän luonnon- ja neljän kansallispuiston perustamisesta) hyväksyttiin eduskunnassa 1928, mutta Kuusamon isojaon keskeneräisyyden takia (ei oltu vielä päätetty kuuluvatko suunnitellut rauhoitusalueet valtiolle vai esim. tilallisten yhteismetsäksi) tasavallan presidentti jätti sen vahvistamatta. (Borg 1984, 10.) Eduskunta kehotti vuonna 1929 hallitusta selvittämään suojelualueiden perustamiseen liittyvät taloudelliset ja oikeudelliset kysymykset ja antamaan eduskunnalle sitten uuden esityksen. Kun laki vihdoin vahvistettiin vuonna 1938, sitä oli tarkastettu ja alueita supistettu. Silloin perustettiin kuitenkin ensimmäiset luonnonsuojelulakiin nojaavat luonnonsuojelualueet valtion maille: neljä kansallispuistoa ja kuusi luonnonpuistoa. Niistä menetettiin kuitenkin jo vuonna 1940 sodan seurauksena Neuvostoliitolle neljä luonnonpuistoa ja yksi kansallispuisto sekä Porkkalan kansallispuisto Neuvostoliitolle vuokratulle alueelle. (Luonnonsuojelua koskevan... 1966, 8; Järvikoski 1993, 22.)

Ennen luonnonsuojelualueiden rauhoitusta oli suojeltu luonnon muistomerkkejä ympäri Suomea. Ensimmäisinä suojelutoimina rauhoitettiin pääkaupunkiseudulla suuria puita (Erkamo 1946, 72). Luonnonsuojelualueita ja luonnonmuistomerkkejä koskevat rauhoitukset jakautuivat varsin epätasaisesti eri läänien kesken. Erot johtuivat ensi sijassa paikallisten kulttuurijärjestöjen sekä yksityisten henkilöiden erilaisesta kiinnostuksesta asiaa kohtaan, eivätkä niinkään rauhoitettavaksi soveltuvien kohteiden erilaisesta määrästä maan eri osissa. Kun Suomen Luonnon ensimmäisessä numerossa vuonna 1941 esiteltiin sen aikaiset luonnonsuojelualueet ja rauhoitetut muistomerkit, oli suuri osa rauhoituksista yksittäisiä puita tai siirtolohkareita (Nykyiset luonnonsuojelualueemme... 1941, 29). Rauhoituksia oli määrällisesti eniten maan etelä- ja lounaisosissa, missä asutus on tiheintä ja kulttuurin luontoa ja maisemakuvaa muuttava toiminta voimakkainta. (Luonnonsuojelua koskevan... 1966, 10.)

Toisaalta edellä mainitussa vertailussa keskityttiin vain rauhoitusten määrään, mutta ei kiinnitetty huomiota pinta-aloihin. Suuri osa rauhoituksista oli yksittäisiä luonnon muistomerkkejä, usein suurikokoisia puita. (Luonnonsuojelua koskevan... 1966, 10.) Luonnonsuojelualueet taas sijaitsivat pääasiassa Pohjois- ja Itä-Suomessa ja olivat pinta-alaltaan suuria, niin että suojeltujen alueiden pinta-alasta jopa 92% sijaitsi Pohjois-Suomessa. Suojelualueiden perustamismahdollisuuksia oli rajoittanut maanomistusolot ja jo tapahtunut luontoa muuttava toiminta, kuten asutuksen leviäminen ja maanviljely. Tämän takia suuri osa alueista sijoittui Pohjois-Suomeen, missä metsähallituksella oli paljon metsiä ja toisaalta missä asutus oli harvaa ja näin löytyi suurehkoja aloja enemmän tai vähemmän luonnontilaista luontoa. (Tamminen 1981, 21, 27.)

 

Vuoden 1956 luonnonsuojelualueet

Maamme merkittävät luonnontieteelliset seurat tekivät sotien jälkeen valtioneuvostolle ehdotuksen uusien luonnonsuojelualueiden perustamisesta menetettyjen tilalle (Luonnonsuojelua koskevan... 1966, 8). Valtioneuvoston vuonna 1950 asettaman luonnon- ja kansallispuistokomitean työ johti tulokseen vuonna 1956, jolloin laki uusista luonnon- ja kansallispuistoista vahvistettiin. Lailla perustettiin seitsemän uutta kansallispuistoa ja 12 luonnonpuistoa. (Luonnonsuojelua koskevan... 1966, 8. 

Uhanalaisten eläinten ja kasvien suojelutoimikunnan mietinnön (1986, 19) mukaan tällöin ei vielä pidetty erityisen tarpeellisena suojella tavanomaista suomalaista luontoa, kuten saaristoa, järviä, jokivesistöjä ja soita, vaan keskityttiin ennen kaikkea turvaamaan edustavien ja erikoisten kohteiden suojelu. Vuoden 1953 Luonnon- ja kansallispuistokomitean mietinnössä mainittiin kyllä mm. laajojen ja koskemattomien suoalueiden suojeleminen tutkimusta varten, ei kuitenkaan niinkään niiden itsensä vuoksi, vaan jotta soiden hyväksikäyttöä voitaisiin tehostaa. (Luonnon- ja kansallispuistokomitean mietintö 1953, 7-9.) Käsittelen soiden suojelua tässä laajemmin, sillä se on hyvä esimerkki siitä, miten ennen väheksyttyjä alueita otettiin myös mukaan suojelun piiriin, eikä suojeltu vain erikoisia maisemakohteita.

Kirjoittelu soiden suojelusta kulttuurimaisemana käynnistyi Suomen Luonnon sivuilla jo 1950-luvulla (Keltikangas 1955; Isoviita 1955). Soidensuojelu ei kuitenkaan herättänyt pelkästään positiivisia tunteita; Peitsa Mikolan (1973) mukaan osa biologeista oli ihmetellyt 1950-luvulla soiden suurta osuutta suojelusuunnitelmissa.

Pekka Salminen (1984, 52) on arvioinut, että soiden runsaus ja monimuotoisuus lienee luontomme erikoisin osa-alue ja soiden suhteellinen osuus, kolmannes maamme pinta-alasta, on alallaan maailmanennätys. Soiden ojitus metsänkasvatusta silmälläpitäen on aiheuttanut koneellistumisen myötä 1960-luvulta lähtien yhden suurimmista luontoon kohdistuvista muutoksista. Rauno Ruuhijärven (1984, 350-351) mukaan valtion tuella tehty soiden ojitustoiminta ylikuumeni; suunnittelun taso laski, entistä huonompia (ojitukseen soveltumattomampia) soita ojitettiin, ojituksen ympäristövaikutuksista ei tiedetty mitään eikä luonnonsuojeluinventointeja oltu ehditty tehdä.

Kun soiden ojitus metsänkasvatustarkoituksiin kiihtyi, havahduttiin huomaamaan myös soidensuojelun tarve ja kiireellisyys (Salminen 1984, 58). Kansallis- ja luonnonpuistojen lisäksi alettiin laatia erillisiä suojeluohjelmia tiettyjen vaarantuneiden luontotyyppien suojelemiseksi. Suomen Luonnonsuojeluyhdistys ja Suoseura asettivat vuonna 1965 toimikunnan, joka laati soidensuojelusuunnitelman. Tuloksena oli yhtenäinen, 60 kohdetta käsittävä valtakunnallinen soidensuojelun perusohjelma. (Ruuhijärvi 1983, 108.) Metsähallitus rauhoitti jo vuosina 1966 ja 1968 pääosan Etelä-Suomen valtionmaiden soidensuojelusuunnitelman kohteista aarnialueina ja jatkoi suojelutoimikunnan suunnitelmien pohjalta rauhoitustoimintaa Pohjois-Suomessa vuosina 1970-1974 (Borg 1984, 12).

Soidensuojelu edistyi 1970-luvun puolivälin jälkeen kun Euroopan Neuvosto julisti vuodet 1976-1977 kosteikkojen suojeluvuosiksi ja Suomessa vietettiin soidensuojeluvuotta 1976 (Salminen 1977, 163). Soidensuojelun lisäksi myös harjujensuojelua pohjustettiin jo varhaisessa vaiheessa. Suomen Luonnossa siitä keskusteltiin 1960-luvulla ja vuonna 1972 alkoikin valtakunnallinen harjuselvitys, josta tuli perusta harjujen suojelulle (Söyrinki 1963; Borg ja Kontturi 1975, 110). Lintuvesien inventointi aloitettiin 1965 (Rossi 1977). Viralliset ohjelmat saatiin aikaan vasta myöhemmin: soidensuojelun perusohjelmat vuosina 1979 ja 1981, valtakunnallinen lintuvesien suojeluohjelma 1982 ja valtakunnallinen harjujensuojeluohjelma 1984 (Luonnonsuojelu Suomessa 1987, 15-16).

Vaikka jo Nordenskiöld puolusti “isänmaan todellisten kasvojen” suojelua, suojelu oli keskittynyt kauan erityisten ja erityisen kauniiden kohteiden suojeluun eikä niinkään tavanomaisen suomalaisen luonnon suojeluun. Tämä on tietysti ymmärrettävää; suojella halutaan kohteita, jotka ovat jollain erityispiirteellä jollain tavoin vaikuttaneet ihmisiin. 1960-luvulla alkanut ja 1980-luvun taitteessa loppuunsaatettu soidensuojelun suunnittelu onkin hyvä esimerkki uudesta suhtautumisesta luonnonsuojeluun. Tavanomaisempi suomalainen luonto oli myös saanut paikkansa suomalaisessa luonnonsuojelussa.

 

5.2.4. Teollistuvan yhteiskunnan luonnonsuojelukonfliktit

1960-luvulle saakka Suomen luonnonsuojelijat keskittyivät pääasiassa ns. koskemattoman luonnon suojeluun. Ihmisen toiminnan aiheuttama ympäristön pilaantuminen ja saastuminen eivät vielä nousseet näkyvästi esille (Järvikoski 1991a, 167). Kiihtyvä luonnonvarojen hyväksikäyttö (mm. luvussa 5.2.1. mainitut puuntuotannon tehostamisohjelmat, MERA-ohjelmat) aiheutti kuitenkin ensimmäiset yhteenotot luonnonsuojelun ja teollistuvan yhteiskunnan välillä; protestit metsien liikakäyttöä ja koskien valjastamista vastaan. Käsittelen seuraavassa metsätalouden ja vesivoiman hyödyntämisestä seurannutta luonnonsuojeluliikehdintää. Tätä liikehdintää voidaan pitää jo luonnonsuojelun yhteiskunnallistumisena, mutta käsittelen sitä aihetta varsinaisesti vasta luvussa 5.3.2.

Luonnonsuojelu ja maisemanhoito miellettiin aikaisemmin selvästi osaksi metsänhoitajan toimenkuvaa ja luonnonsuojelukeskusteluun osallistuikin paljon metsänhoitajia (Mikkeli 1992, 207). Suomen luonnonsuojeluyhdistys liittyi jopa vuonna 1952 maamme metsäalan keskusjärjestön Suomen Metsäyhdistyksen jäseneksi (Holopainen ja Timonen 1995, 51).

Samoihin aikoihin puuntuotannon tehostamistoimenpiteiden kanssa myös luonnon virkistyskäyttö lisääntyi. Erämaiden ihailua oli harrastettu jo pitkään, mutta se oli ollut vain pienen joukon ajanvietettä. Vasta Suomen muuttuessa nopeasti maaseutuyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi 1950-luvulta lähtien, yleistyi Suomen metsien virkistyskäyttö. Kun yhä useampi ihminen asui urbaanissa ympäristössä, alettiin tietoisesti hakea virkistystä luonnonympäristöstä. Maaltamuuton aiheuttamaa luonnonkaipuuta lieventämään Suomeen on mm. rakennettu 350 000 kesämökkiä (Myllyntaus 1992, 51). Luonnon virkistyskäytön lisääntymiseen vaikutti kaupungistumisen lisäksi elintason kohoaminen ja vapaa-ajan lisääntyminen. (Reunala ja Heikinheimo 1987, 33-34.)

Luonnonsuojeluliike alkoi laajeta kansainvälisen esimerkin innoittamana ympäristönsuojeluliikkeeksi, jonka tehtäväsarkaa ei enää mielletty pelkästään ns. alkuperäisluonnon suojeluksi vaan joka tarkasteli luonnon ja ihmisen ympäristöä laajemmin (tästä lisää luvussa 5.3.2.) (Mikkeli 1992, 212). Samalla myös media kiinnostui luonnonsuojeluasioista. Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen toimintakertomuksessa vuodelta 1968 mainitaan yleisen mielipiteen kääntyneen luonnonsuojelulle myönteiseksi niin, että luonnonsuojelu oli miltei päivittäin esillä tiedotusvälineissä. (Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen... 1969, 21.)

Luonnonsuojelun intressien yhteneväisyyksiä matkailun sekä metsästyksen kanssa arvioitiin uudelleen luonnonsuojelun omien intressien tarkentuessa. Kasvava luonnon virkistyskäyttö ja luontomatkailu rasittivat suosittuja luonnonkauniita paikkoja ja pitkään jatkunut keskustelu pedoista kaihersi luonnonsuojelun ja metsästäjien välejä (kts. esim. Kalliola 1954b; Kalliola 1978, 299-314). Luonnonsuojelukäsitettä rajattiin kun luonnonsuojelun nimiin oli viety esimerkiksi sellaisia riistanhoitomenetelmiä kuin “vahinkoeläinten” hävittäminen sekä ulkomaisten eläinlajien ja kasvien istuttaminen luontoomme. Näiden toimien katsottiin olevan luonnonsuojelun täysi vastakohta ja luonnonsuojelusanan väärinkäyttöä. (Riistanhoito ja luonnonsuojelu 1956.)

Keskustelu metsienkäytöstä vilkastui vuonna 1967, jolloin Suomen luonnonsuojeluyhdistys koki suuria mullistuksia “nuorten radikaalien” miehittäessä yhdistyksen ja ajaessa voimakkaasti luonnonsuojelun etua myös metsärintamalla (Järvikoski 1994, 34-35). Pekka Borgin (1992, 40) mukaan “vallassa olleet vanhan polven arvovaltaiset metsämiehet ja muut luonnonsuojelun kehittämiseen varovaisesti suhtautuvat herrat siirrettiin syrjään”. Uuden puheenjohtajan Pekka Nuortevan (1976, 60-61) mukaan yhdistyksen toimet alkuperäistä luontoa edustavien näytteiden säilyttämiseksi jälkipolville olivat olleet riittävät niin kauan kuin maamme elinkeinoelämä oli ollut maatalousvaltaista. Teollistumisen aiheuttamat saasteet ja virkistäytymismahdollisuuksien väheneminen olivat hänen mukaansa saaneet aikaan sen, että varsinkin nuorten luonnonsuojelijoiden piirissä oli koettu tarvetta puolustaa alkuperäisluonnon ohella myös luonnon elinkelpoisuutta ja viihtyvyyttä.

Vaikka metsätalouden tehostamista oli kritisoitu jo 1960-luvulla (esim. Mikola 1965), varsinaiseksi konfliktiksi asia kehittyi vuonna 1970, kun Suomen Luonto julkaisi metsänumeron (3/1970), jonka artikkelien otsikot valottavat hyvin numeron sanomaa:

Koillismaan selkosten tuho (Kalle Päätalo)
Kohti selkosen murhenäytelmää (Erkki Kontiola)
Metsähallitus raiskaa suojametsät (Kaarle E. Klemola)
Metsähallitus tuhoaa porolaitumet (Oula Aikio)
Metsähallitus tuhoaa elinmahdollisuudet (Toivo Lampela)
Metsähallitus karkottaa retkeilijän (Urpo Huhtanen)
Metsähallitus tuhoaa riistan (Matti Puropudas)
Metsähallitus kylvää myrkkyä I (Olli Paasivirta)
Metsähallitus kylvää myrkkyä II (Kaarle E. Klemola)
Osara on puhunut (Tapani Rintala)
Piha puhuu (Olli Järvinen)
Metsänhoito maiseman runtelijana (Pentti Sulkava)
Metsäyhtiöt Etelä-Karjalan raiskaajina (Hannu Aarnio)

Lehti sai metsähallitukselta palautetta ja joitain metsänhoitajia, jotka olivat olleet pitkäaikaisia Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen jäseniä, sanoivat itsensä irti välittömästi (Suominen 1970; Holopainen ja Timonen 1995, 56). Suomen Luonnon järjestämässä palautekyselyssä numero sai lukijoiltaan sekä kiitoksia että haukkuja. Enemmistö suhtautui siihen kuitenkin positiivisesti. (Kaikusalo 1971, 88.) Vaikka osa luonnonsuojelijoista suhtautui Suomen luonnonsuojeluliiton uuteen linjaan kriittisesti, konflikti ei ollut niinkään liikkeen sisäinen vaan luonnonsuojelun ja tehometsätalouden välinen. Tästä alkoi luonnonsuojelun ja metsänhoidon teiden ero, joka johti etenkin 1980- ja 1990-luvuilla useisiin konflikteihin. Reunalan ja Heikinheimon (1987, 170) mukaan näissä metsäsodissa ei kuitenkaan pohjimmiltaan ollut kyse metsätalouden virheistä, tiedon puutteesta, arvostelijoiden pahasta tahdosta tai tiedotusvälineiden paisuttelusta, vaan kasvuhakuisen teollisuusyhteiskunnan sisäisestä ristiriitaisuudesta: taloudellisen kasvun tavoittelu johti metsävarojen tehokkaampaan hyödyntämiseen ja tehokas talous (metsätalous mukaan luettuna) taas nosti elintasoa ja lisäsi ihmisten mahdollisuuksia ja halua virkistäytyä metsässä.

Luonnonsuojelun ja metsänhoidon teiden eroamisen syitä ei ole vaikea löytää, yllättävää oli konfliktin äkkinäisyys ja rajuus. Yhtenä syynä tälle voisi olla Suomen luonnonsuojeluliikkeen yhtenäisyys ja heikkous. Englanninkielisessä kirjallisuudessa luonnonsuojelusta käytetään termejä preservation ja conservation. Preservation on lajien tai luonnonalueiden suojelemista ihmisen aiheuttamalta uhalta ja conservation taas enemmänkin rationaalista luonnonhoitoa, luonnonvarojen säästämistä ja säilyttämistä myöhempään käyttöä varten (kts. esim. Passmore 1980, 73). 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa nämä erilaiset suojelumotiivit kilpailivat keskenään, kun osa luonnonsuojelijoista (preservationistit[21]) panosti alueiden rauhoitukseen ja osa taas (konservationistit) luonnonvarojen kestävään käyttöön (McCormick 1989, 12-13).

Suomen luonnonsuojelussa pinnalla olleiden luonnonsuojelunäkökulmien, kulttuuriluonnonsuojelun ja suojelun metsätieteitä silmällä pitäen, voidaan katsoa edustaneen juuri edellä mainittuja luonnonsuojelun haaroja, kulttuuriluonnonsuojelun preservationismia ja suojelun metsätieteitä silmällä pitäen conservationismia. Suomalaisessa luonnonsuojelussa nämä eri aspektit olivat eläneet sulassa sovussa ennen metsäkonfliktia. Osansa oli ollut sillä, että luonnonsuojelun edistyminen oli edennyt hitaasti ja luonnonsuojelualueiden perustaminen vienyt vähäisetkin voimavarat. Keskustelua näistä erilaisista näkökulmista ei ollut syntynyt aikaisemmin ja tämä kärjisti keskustelua kun luonnonvarojen hyväksikäytön ja luonnonsuojelun intressit eivät olleet enää yhteensovitettavissa.

Metsäkysymyksen lisäksi koskien suojelu oli esillä 1950- ja 1960 -lukujen luonnonsuojelussa. Suomen Luonnonsuojeluyhdistys oli asettunut jo 1950-luvulla taloudellisia intressejä vastaan, kun kasvava teollisuus tarvitsi energiaa ja esitti laajoja koskien ja vesistöjen rakennussuunnitelmia. Yhdistys selvitti mm. Kemijoen säännöstelyn aiheuttamia vahinkoja ja haittoja ja taistelua käytiin myös Kuusamon koskista sekä Langinkoskesta, Etelä-Suomen ainoasta vapaana mereen laskevasta koskesta. (Söyrinki 1954b; Niinisalo 1962; Borg 1984, 16.) Kuusamon koskista yhdistys järjesti yleisen kokouksen Metsätalossa ja yhdistyksen lähetystö kävi selvittämässä asiaa eri puolueiden eduskuntaryhmille (Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen... 1958) 

Järvikosken (1991a, 167) mukaan koskien suojelun saralla luonnonsuojelijat saavuttivat jonkin verran menestystäkin, sillä heidän vaikutuksensa Kuusamon ja Tornionjoen koskien säilymiseen rakentamattomina oli merkittävä. Hän epäileekin tämän olleen perinteisen luonnonsuojelun suurin yksittäinen poliittinen saavutus Suomessa, vaikka heti perään hän toteaakin, että erilaisia saavutuksia on vaikeata verrata.

 

5.2.5. Luonnonsuojelun toinen kausi

Luonnonsuojelun toisen kauden aikana merkittäviä muutoksia luonnonsuojelussa tapahtui sekä suojelualueiden valinnassa että luonnonsuojelun tavoitteiden voimistumisessa: suojeltavaksi alettiin suunnitella yhä monipuolisempia alueita ja luonnonsuojelun omat intressit voimistuivat siinä määrin, että luonnonsuojelu joutui konfliktiin kiihtyvän teollistumisen kanssa.

Ensimmäiset luonnonsuojelulain mukaiset suojelualueet perustettiin vuonna 1938 ja ne edustivat pääasiassa pohjoissuomalaista erämaaluontoa. Kun sodassa menetettiin osa niistä Neuvostoliitolle, alettiin sotien jälkeen suunnitella uusien puistojen perustamista. Vuonna 1958 aikaansaatujen rauhoitusalueiden suunnittelussa otettiin huomioon myös eteläsuomalaisen luonnon suojelun tarve ja myöhemmin alettiin kiinnittää huomiota erilaisten vaarantuneiden ekosysteemien mm. soiden ja harjujen suojeluun. Vaikka esimerkiksi soidensuojelusuunnitelmat valmistuivat vasta 1970- ja 1980 lukujen vaihteessa, niiden suunnittelu alkoi jo 1950-1960-lukujen vaihteessa. Siis kun aikaisemmin suojelu oli ollut paljolti erityisten ja erikoisten luontokohteiden suojelua, kiinnostuttiin myöhemmin myös tavanomaisemman suomalaisen luonnon kuten saariston, järvien, jokivesistöjen ja soiden suojelusta (Uhanalaisten lajien ...1986, 19).

Luonnonsuojelun itsenäistyessä[22] raja sen välille, mikä on luonnonsuojelua ja mikä ei, tarkentui koko ajan, vaikka luonnonsuojelu aatteena laajenikin uusille alueilla (esim. tarkastelemaan ympäristön saastumista). Kun metsätalouden puuntuotantoa lisäävät menetelmät tehostuivat ja näin metsätalouden vaikutus Suomen luonnossa kasvoi, tulivat luonnonsuojelun ja metsätalouden intressien erot ilmeisemmiksi. Myös kasvavan energiantarpeen tyydyttämiseksi valjastetut kosket herättivät luonnonsuojelijat huomaamaan teollistuvan yhteiskunnan luontoa muuttavan voiman. Kun luonnonsuojelu oli aikaisemmin ollut hyvin maltillista, alettiin nyt puolustaa luontoa yhä kiivaammin toimin. Yhtenä käännekohtana voidaan pitää Suomen Luonnossa vuonna 1970 julkaistua metsänumeroa, jossa hyökättiin jyrkkäsanaisesti metsätalouden uusia menetelmiä vastaan. Luonnonsuojelun vaatimukset olivat kasvaneet yhteiskunnallisen tilanteen muututtua ja samalla myös luonnonsuojelijat ottivat kärkkäämmin kantaa uusiin luonnon hyödyntämisen tehostamistapoihin.

Luonnonsuojelusta tuli toisen kautensa aikana ikään kuin yksi näkökulma tarkastella yhteiskunnallista kehitystä. Sellaista asiakokonaisuutta kuin ympäristökysymykset ei ennen 1960-luvun jälkipuoliskoa ymmärretty yhtenä kokonaisuutena, vaan niitä tarkasteltiin - jos lainkaan - esimerkiksi terveyteen liittyvinä erityiskysymyksinä (Järvikoski 1991a, 165).

 

5.3. Luonnonsuojelun yhteiskunnallistuminen 1970-1983

5.3.1. Yleistä ajasta: Globalisoituva maailma

Ajanjakson 1970-1983 aikana suomalainen yhteiskunta ei kokenut edellisten kausien kaltaisia suuria muutoksia, vaan 1950-1960-luvuilta alkaneet kehitystrendit, kaupungistuminen ja elintason kasvu, jatkuivat. Suomen taloudellinen kasvu ylitti 1980-luvulla monien muiden OECD-maiden keskimääräisen kasvunopeuden. Suomesta tuli 1980-luvulla maailman mitassa rikas maa, jossa sosiaalietuudet ja kulutus kasvoivat tasaisesti (Rahikainen 1992, 231). Yksi merkittävä ero edelliseen kauteen on voimistuva globalisoituminen: koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan jatkunut ulkomaankaupan kasvu, monipuolistuneet kulttuuriyhteydet ja lisääntynyt turismi ovat sitoneet kansat ja taloudet entistä lähemmäksi toisiaan ja erimuotoinen riippuvuus jatkui koko ajan (Saralehto 1990, 175).

Myös tiedonvälitys on kasvanut. Perinteisten toimialojen, maatalouden, teollisuuden ja palvelusektorin, rinnalle kehittyi neljäs lohko, ns. informaatiosektori (Blom 1989, 84;). Tiedonvälityksellä ja kansainvälistymisellä on ollut merkitystä myös suomalaisen luonnonsuojelun kehittymiseen.

 

5.3.2. Luonnonsuojelu, ympäristönsuojelu ja yhteiskunta

Kansainvälisellä tasolla ympäristöliikkeen historiassa 1960-lukua on pidetty vedenjakajana, jolloin ympäristötietoisuuden vallankumous käynnistyi. Massan (1994, 135) mukaan varhaista luonnonsuojeluliikettä on kuvattu elitistiseksi ja poliittisesti passiiviseksi, joka keskittyi ajamaan alkuperäisen luonnon, kuten harvinaisten eläin- ja kasvilajien, suojelua tai luonnonvarojen järkevää käyttöä. Uusi ympäristöliike taas keskittyi ihmisen ympäristöön ja ihmislajin suojeluun. Ympäristönsuojelun aatehistoriaa (lähinnä Yhdysvalloissa) tutkineen McCormikin (1989, 47-48) mukaan uusi ympäristöajattelu (new environmentalism) oli dynaamisempi, laajapohjaisempi, vastaanottavaisempi ja sai aikaan paljon enemmän julkisuutta. Kun aikaisemmin luonnonsuojelu oli pohjautunut hyväntahtoisille tavoitteille luonnontilaisen ympäristön säilyttämisestä, uuden ajattelun viesti oli raju: ympäristökatastrofi voitiin välttää vain perusteellisilla muutoksilla teollistuneiden yhteiskuntien arvoissa ja instituutioissa.

Entä mistä tämä luonnonsuojelun laajentuminen ja yhteiskunnallistuminen sai alkunsa? McCormickin (1989, 49) mukaan tällaisiin vallankumouksiin ei voida esittää selviä ja yksiselitteisiä syitä, mutta hän nimeää kuitenkin kuusi asiaa, joilla oli merkittävä rooli uuden ajattelun syntymiseen; hyvinvoinnin kasvun vaikutukset (lähinnä kustannukset), atomipommien testaaminen, Rachel Carsonin Äänetön Kevät -kirjan ilmestyminen, sarja hyvin julkisuutta saaneita ympäristöonnettomuuksia, tieteellisen tiedon lisääntyminen ja muiden sosiaalisten liikkeiden esim. ihmisoikeusliikkeen vaikutus.

Suomeen nämä luonnonsuojelun ja ympäristönsuojelun yhteiskunnallisemmat ideat tulivat maailmalta tuttuun tapaan vuosien viiveellä, 1960-1970-lukujen vaihteessa. Helsingin Sanomien ympäristökirjoittelua vuosina 1956-1990 tutkineen Pertti Suhosen (1994, 96-99) mukaan ympäristökysymysten nouseminen julkisuuteen 1960-1970-lukujen taitteessa kertoo lähinnä ongelmia koskevan tietoisuuden muutoksesta. Ympäristön tila ei huonontunut tuolloin äkisti, vaan ympäristöongelmien vakavuus tunnustettiin länsimaissa julkisuudessa, niin politiikassa kuin mediassakin. Tämä ympäristövallankumous johti väistämättä ympäristökeskustelun yhteiskunnallistumiseen. Ympäristöongelmien ei nähty ratkeavan pelkästään luonnonalueita rauhoittamalla, vaan tarvittiin yhteiskunnan ja kulttuurin muutosta politiikassa, arvoissa, elämäntavoissa, organisaatioissa ja kansainvälisessä yhteistyössä. (Massa 1991, 68.)

Vaikka luonnonsuojelun laajentuminen ympäristönsuojeluksi ja luonnonsuojelun yhteiskunnallistuminen tapahtuivat samoihin aikoihin, tämä ei tarkoita, että vain ympäristönsuojelu olisi yhteiskunnallista toimintaa. Myös “alkuperäisluonnonsuojelu”, siis “luonnontilaisten” alueiden säästäminen ihmistoiminnan vaikutuksilta, on yhteiskunnallista toimintaa.

 

Luonnonsuojeluliikkeestä ympäristöliikkeeksi

Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen johto laajensi jossain määrin luonnonsuojelun tehtäväsarkaa sitä mukaa, kun ympäristössä alettiin havaita uusia ongelmia (Järvikoski 1993, 28). Muutokset luonnonsuojelukentän laajentumisessa eivät tulleet yhdellä rysäyksellä, vaan pikku hiljaa. Jo vuonna 1953 Suomen luonnonsuojeluvalvoja Reino Kalliola (1953, 6-7) painottaa, että erilliset toimenpiteet luonnon suojelemiseksi eivät riitä, sillä ihminen häiritsee toiminnallaan luonnon tasapainoa. Luonnonsuojelun tehtäväksi määriteltiinkin valvoa, ettei tämä luontoon puuttuminen johda muotoihin ja mittoihin, jotka järkyttävät luontoa liiaksi tai peräti tuhoavat sen ihmiskunnan elämänlähteenä. Vuoden 1954 Suomen Luonnossa käsiteltiinkin jo jätevesiä ja vesistöjä sekä sulfaatti- ja sulfiitti tehtaiden hajuhaittoja (Järnefelt 1954). Niilo Söyringin Luonnonsuojelun käsikirja -teoksessa vuodelta 1954 on omistettu luku vesiensuojelulle. Vesivoiman rakentamisen aikaansaamia ympäristövaikutuksia Suomen Luonnonsuojeluyhdistys tutki myös jo 1950-luvulla (kts. luku 5.2.4.). Suomen Luonnossa oli artikkeleita DDT:stä ja kasvinsuojeluaineista jo vuonna 1961 (Helminen 1961) sekä maatalousmyrkyistä vuonna 1964 (Söyrinki 1964).

Uusi yhteiskunnallisempi ympäristöajattelu alkoi viritä Suomessa 1960-luvulla lähinnä tutkija- ja opiskelijapiireissä. Sekä maaseudulla että kaupungissa syntyi erilaista ruohonjuuritason liikehdintää, jonka toiminta oli tavallisesti suunnattu jotain rakennushanketta vastaan[23]. 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa perustettiin monia uusia ympäristöryhmiä, jotka saattoivat olla hyvinkin kriittisiä perinteistä luonnonsuojeluyhdistystä kohtaan. Vuonna 1968 perustettiin Helsingissä Ympäristökomitea 2000 ja Miljööpoliittinen ryhmä, joiden puitteissa käyty keskustelu oli selvästi yhteiskunnallisempaa kuin se, mihin Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksessä oli totuttu. Vuonna 1977 perustettiin Energiapoliittinen yhdistys (EVY), joka pyrki etsimään ydinvoimalle vaihtoehtoja sekä Pehmeän teknologian seura. (Järvikoski 1991a, 168; 1991b, 154-170.) 

Uusia teemoja 1970-luvun ympäristöliikkeessä oli voimakas tieteen kritiikki ja luopuminen edistysuskosta[24]. Ympäristöliikkeen uusien aktiivien ajattelua ei leimannut kiinnostus biologiasta, vaan tärkeitä olivat monet ulkomaiset filosofiset ja yhteiskunnalliset vaikutteet kuten ekofilosofia ja demokratian kehittäminen. Politiikkaan vihreät tulivat ensimmäisen kerran vuoden 1980 kunnallisvaaleissa yhden miehen voimalla. 1970-luvun kuluessa Suomen luonnonsuojeluliiton kasvaessa, sillä oli kuitenkin useimmiten osuutta kaikenlaisessa ympäristöön liittyvissä liikehdinnöissä, sillä siihen otettiin usein yhteyttä asiantuntija-avun saamiseksi. (Järvikoski 1991a, 174-174.)

Suomen Luonnonsuojeluyhdistys koki aatteellisen laajentumisensa lisäksi myös ulkoisia muutoksia 1960-luvulla. Yhdistys muutti nimensä Suomen luonnonsuojeluliitoksi ja loi piiriorganisaation ja alkoi perustaa paikallisyhdistyksiä. 1970-luvulla uusi organisaatiomuoto näytti toimivalta ja jäsenten määrä kasvoi nopeasti. Luonnonsuojeluliitto hyväksyttiin erilaisiin komiteoihin “luonnon edustajaksi”. Tämä on toisaalta myöhemmin 1980-luvulla herättänyt jäsenissä kritiikkiä. Yhdistys koettiin luonteeltaan ennemminkin Luonnonhoitoviraston korvikkeeksi kuin kansalaisjärjestöksi sen antaessa virallisluonteisia lausuntojaan ajankohtaisista ongelmista (Paasivirta 1969). Myös Luonnonsuojeluliiton nuorisojärjestö Luonto-Liitto on kritisoinut Suomen luonnonsuojeluliiton “virkamiesmäistymistä”. (Järvikoski 1991b, 157, 169-170.)

Vuodesta 1979 muodostui ympäristönsuojelun kannalta merkittävä. Alkuvuodesta sattui Harrisburgin ydinvoimalaonnettomuus Yhdysvalloissa ja vaikea öljyvahinko Itämerellä. Yksi merkittävimpiä tapauksia Suomessa oli Koijärven kiista. Joukko nuoria aktivisteja ryhtyi suoraan toimintaan tärkeän lintujärven, Forssan Koijärven, suojelemiseksi kuivatushankkeilta. Kiistasta suojelijoiden ja kuivatusta ajavien maanviljelijöiden välillä tuli pitkä ja se sai paljon julkisuutta. Jopa valtio puuttui asiaan tarjoten kompromissiehdotusta. Järven suojelua merkittävämpää tapauksessa oli sen synnyttämä laaja keskustelu. Vaikka toiminta ei tapahtunutkaan lain puitteissa, suojelijat saivat osakseen paljon sympatiaa. He korostivat ympäristöongelmien yhteiskunnallista luonnetta. Luonnonsuojelijoille tärkeitä teemoja olivat ihmisen ja luonnon välisen suhteen yhteys yhteiskunnan vallitsevaan elämäntapaan ja ihmisten kulutustottumuksiin. (Niskasaari 1979; Järvikoski 1991b, 164-165.)

Ympäristönsuojelun nousua ei nähty luonnonsuojeluliikkeen piirissä pelkästään positiivisena asiana, sillä jotkut aktivistit samaistivat sen pelkän ihmisen ympäristön suojeluun. Luonnonsuojelukäsitteen laajentuminen oli ehkä pettymys “oikean” luonnonsuojelun kannattajille, kuten Suomen Luonnossa kirjoitettiin (Suomen Luonnon lukijoille 1970; kts. myös Suominen 1975, 119).

Ympäristöjärjestöjen kenttä ei ollut enää niin yhtenäinen kuin ennen, sillä erilaisten järjestöjen välillä oli näkemyseroja, esim. WWF arvosteli Koijärven lintujärveä suojellutta kansalaisryhmää, joka turvautui suoraan toimintaan (Niskasaari 1979). Myös Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksessä oli sisäisiä ristiriitoja: vuonna 1967 Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen valtasivat “nuoret radikaalit” ja Luonnonsuojeluyhdistyksen pitkäaikainen aktivisti, Teuvo Suominen, kuvasi liiton jakautuneen 1970-luvulla kahtia akseleilla oikeisto-vasemmisto, kaupunkilaiset-maaseudun asukkaat, nuoret-vanhat, ympäristönsuojelijat-luonnonsuojelijat (Suominen 1978; Kilpeläinen ja Lindholm 1981, 102). Tämä näkyi konkreettisesti siinä, että vuodesta 1972 lähtien Suomen luonnonsuojeluliiton hallitukseen valittiin jäsenet kahdelta eri listalta, luonnonsuojelullisemmalta ja ympäristönsuojelullisemmalta (Suominen 1975, 120).

Suomen luonnonsuojeluliiton lehden Suomen Luonnon yleisöpalstalla “Huutoja korvesta” käytiin keskustelua luonnonsuojelun ja ympäristönsuojelun suhteesta, kun eräät kirjoittajat toivoivat lehden linjan muuttuvan luonnonsuojelusta ympäristönsuojelullisemmaksi (kts. esim. Haukioja 1977; Hannus 1977). Reino Rinne vastasi heille vuonna 1977: “hankkikoon kuuromykkä ympäristönsuojelu (joka unohtaa ja jättää luonnon omaan suojelukseensa teknomaanien armoille) oman julkisen sanansa” (Rinne 1977, 380). Suomen luonnonsuojeluliitto oli syysliittokokouksessaan vuonna 1974 tehnyt päätöksen, että Suomen Luonto keskittyy alkuperäisluonnonsuojeluun, mutta vuonna 1983 Suomen Luonnon kanteen ilmestyi teksti Luonnon- ja ympäristönsuojelun aikakauslehti (Tiedonkulkua on tehostettava 1977). Luonnonsuojeluliitto pysyi luonnonsuojeluliittona, mutta uudet ympäristöliikkeet kiinnittivät yhä enemmän huomiota ympäristönsuojeluun kokonaisuutena.

 

Yhteiskunnallistuva ympäristönsuojelu

Kansainvälisellä tasolla yhtenä ympäristökeskustelun herättäjänä pidetty Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät (1963) käsitteli ympäristömyrkkyjä ja sai aikaan tutkimusta myrkkyjen käytöstä ja niiden vaikutuksesta. Suomessa kirjan vaikutukset eivät olleet yhtä voimakkaat kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, vaan Suomessa vastaavanlaisena herättelijänä toimi elohopean ympäristö- ja terveysvaikutuksista käyty keskustelu 1970-luvulla. Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen uusi yhteiskunnallisempi linja näkyi puheenjohtaja Pekka Nuortevan osallistumisessa voimallisesti elohopeakeskusteluun yhdistyksen nimissä. (Järvikoski 1984, 169; kts. myös Nuorteva 1976).

Keskustelu toi saastumisilmiön julkisuuteen ja osoitti miten ympäristönsuojeluasia ei ollut enää vain pienen piirin omaisuutta, vaan koko yhteiskuntaa konkreettisesti koskeva seikka (Järvikoski 1991b, 156). Kamppailun tuloksena jouduttiin tunnustamaan Nuortevan asiantuntijuus alalla, siis laajemmin luonnonsuojelun merkityksellisyys aloilla, joihin sitä ei aiemmin ollut liitetty ja Järvikosken (1991b, 156-157) mukaan luonnonsuojeluyhdistys pystyi todennäköisesti ensimmäistä kertaa kunnolla puuttumaan teollisuuden intresseihin.

Ympäristöasioiden esiinmarssi alkoi näkyä myös erilaisina teemavuosina; Euroopan Neuvosto julisti vuoden 1970 luonnonsuojeluvuodeksi ja vuodet 1976-1977 kosteikkojen suojeluvuosiksi (Salminen 1977). Suomessa vuotta 1976 vietettiin soidensuojeluvuotena ja vuotta 1980 Ympäristövuotena. Vuonna 1972 pidettiin Tukholmassa ensimmäinen maailmanlaajuinen ympäristöasioille omistettu YK:n konferenssi.

Kansainvälistä yhteistyötä Suomen luonnonsuojelun parissa on tehty kauan. Suomen luonnonsuojeluyhdistys liittyi vuonna 1948 perustettuun kansainväliseen luonnonsuojeluliittoon IUPN (The International Union for the Protection of Nature), myöhemmin IUCN (The International Union for the Conservation of Nature and Natural Resources) (Mikola 1963, 67). IUCN perusti vuonna 1961 rahoitusorganisaation WWF:n (World Wildlife Fund) ja Suomen Maailman Luonnon Säätiön Rahasto aloitti toimintansa Suomessa vuonna 1972 (Borg 1979).

Huoli ihmisten ympäristön saastumisesta teki koko ympäristökysymyksen läheisemmäksi suurelle yleisölle kuin keskustelu luonnonsuojelualueiden rauhoittamisesta oli ollut. Rooman klubin vuonna 1972 julkaisema raportti Kasvun Rajat (suomeksi 1974) toi luonnonvarojen rajallisuuden yleiseen tietoisuuteen. Huomio siirtyi 1970-luvulle tultaessa selvästi ympäristönsuojelukysymyksiin, niin että perinteinen luonnonsuojelu jäi moniksi vuosiksi lähes kokonaan niiden varjoon. (Järvikoski 1993, 29-30.)

 

5.3.3. Kansallispuistot vastaan kansa

Luonnonsuojelun yhteiskunnallisen painoarvon noustua, myös kritiikki sitä kohtaan kasvoi. Maanomistajien oikeudet ovat olleet suomalaisessa luonnonsuojelussa tärkeä asia, sillä suuri osa (60%) Suomen metsämaasta on yksityisten omistuksessa (Suomen ympäristön tulevaisuus 1996, 231).

Suomen luonnonsuojelulaki eroaa muista pohjoismaisista laeista yksityismaiden osalta siinä, että Suomessa pääsääntöisesti siirretään alueiden omistusoikeutta yksityisiltä valtiolle, kun taas muualla suojelu perustuu käyttörajoituksiin. Tämän takia sitä on sanottu kankeaksi, hitaaksi ja kalliiksi. Vain vapaaehtoisessa suojelussa maa voi jäädä omistajalle. Myös lievien määräysten suojelualueita on käytännössä vaikea perustaa Suomessa. (Similä 1993, 97.) Maanomistusoikeus nousi keskustelunaiheeksi kansallispuistokeskustelun yhteydessä 1970-luvulla.

Ympäristönsuojelun neuvottelukunnan luonnonsuojelujaosto laati luonnon- ja kansallispuistoverkon kehittämiseen tähtäävän ohjelman vuosina 1972-1973. Edelliset vastaavanlaiset laajemmat luonnonsuojelualueiden rauhoitukset oli tehty vuosina 1938 ja 1956 (näitä käsiteltiin luvussa 5.2.3.). Valtioneuvoston asettama kansallispuistokomitea jatkoi työtä vuoteen 1976 asti ja komitean mietinnössä 1977 esitettiin kansallispuistoverkon mittavaa täydentämistä; 42 uutta kansallispuistoa ja 16 uutta luonnonpuistoa sekä yhdeksän kansallispuiston ja kuuden luonnonpuiston laajentamista. (Borg 1984, 10.) Alueellisesti komitean ehdotus olisi tuonut huomattavaa täydennystä luonnonsuojeluverkkoon etenkin Etelä-Suomessa, mutta myös muissa osissa maatamme (Kansallispuistokomitean mietintö 1976, 37-38). Uudistusten yhteenlaskettu maapinta-ala oli 1 161 000 ha kun olemassa olevien luonnon- ja kansallispuistojen yhteenlaskettu pinta-ala oli 236 968 ha (Borg 1984, 10). Ehdotuksen myötä kansallispuistojen yhteenlaskettu pinta-ala olisi ollut 3,4% ja luonnonpuistojen 1,1% maamme pinta-alasta. (Kansallispuistokomitea ehdottaa... 1977, 278) Kansallispuistoehdotus oli YK:n tavoitteiden mukainen ja monet Suomea sivistystasoltaan vastaavat maat olivat jo päässeet näihin tavoitteisiin (Kellomäki 1977).

Kansallispuistokomiteamietintö sai aikaan voimakkaan vastareaktion monilla eri tahoilla. Erityisesti yksityiset maanomistajat, metsäteollisuus ja ehdotettujen alueiden lähistöllä asuvat ihmiset asettuivat jyrkkäsanaisesti vastustamaan suunniteltuja puistoja. Myös lehdistö suhtautui asiaan penseästi. Käytännön toimina tulivat julkisuuteen ns. aavistustoimenpiteet, suojelusuunnitelmiin kuuluneiden alueiden hakkuut ja ojitukset, jotka alkoivat lähes välittömästi mietinnön tultua julkisuuteen. (Tamminen 1981, 1.)

Kansallispuistokomitean esityksen herättämää vastustusta tutkinut Jukka Tamminen (1981, 44-45) on erottanut vastustuksen takaa kolme keskeistä syytä:

Metsäteollisuus oli investoinut voimakkaasti tuotannon laajentamiseen ja sillä oli nyt edessään liikakapasiteettiongelma, johon se haki ratkaisua Lapin laki- ja suojametsistä. Kuitenkin Kansallispuistomietinnön ehdottamien suojelualueiden pinta-alasta 74% sijoittui juuri Pohjois-Suomeen, jossa jo ennestään sijaitsi 92% silloisen suojelualueverkon pinta-alasta. Tämä olisi hankaloittanut metsäteollisuuden raakapuun saantia edullisella hinnalla ja näin heikentänyt sen kansainvälistä kilpailukykyä. (Tamminen 1981, 16, 21-22.)

Laajat luonnontilaisina säilyneet alueet sijaitsivat suurimmaksi osaksi metsähallituksen syrjäisillä mailla Pohjois-Suomessa, mikä teki kansallispuistokysymyksestä merkittävän ns. kehitysalueilla. Periferian väestöllä oli epäluuloja keskustasta tulevia suunnitelmia kohtaan ja suojelualueet nähtiin selvänä uhkana muutenkin vähäisille työpaikoille ja ihmisten toimeentulomahdollisuuksille. (Tamminen 1981, 45.)

Suurempia ongelmia aiheutti kuitenkin se, että komitean ehdottamien suojelualueiden pinta-alasta 14% sijaitsi yksityismailla. Maanomistajien keskuudessa syntyi epäilyjä maksettavien korvauksien täysimääräisyydestä. Komiteamietinnössä esiinotettu pakkolunastuksen mahdollisuus koettiin suorastaan ideologisena kysymyksenä, puuttumisena yksityiseen maanomistusoikeuteen. (Tamminen 1981, 27, 31.)

Valtioneuvoston vahvistaessa kansallis- ja luonnonpuistoverkon kehittämisohjelman oli kansallispuistokomitean alkuperäistä esitystä supistettu huomattavasti (yhteenlaskettu pinta-ala 288 280 ha). Myöhemmin paineet uusien puistoalueiden perustamiseksi kasvoivat kuitenkin niin, että valtioneuvosto teki erillisiä periaatepäätöksiä vanhojen alueiden laajentamiseksi ja uusien perustamiseksi vuosina 1979, 1980 ja 1981. Vuonna 1982 perustettiin kansallispuistokomitean mietinnön pohjalta suunnitellut alueet. (Borg 1984, 11-12.)

 

5.3.4. Valtiollinen luonnonsuojelu

Luonnonsuojelulainsäädäntö ja -hallinto kehittyivät Suomessa hitaasti vuoden 1923 luonnonsuojelulain jälkeen. Klaus Frösen ympäristöministeriöstä (1986, 124) näkeekin ympäristöhallinnon olevan käytännöllisesti katsoen kokonaisuudessaan 1970-1980-lukujen luomus. Käsittelen seuraavassa luonnonsuojelulainsäädännön ja luonnonsuojeluhallinnon kehitystä aina vuonna 1983 perustettuun ympäristöministeriöön saakka.

 

Luonnonsuojelulaki

Vuonna 1923 vahvistetun luonnonsuojelulain uudistamiseen koettiin tarvetta jo 1950-luvulla. Vuonna 1960 asetettiin luonnonsuojelulakikomitea, joka 1966 jätetyssä mietinnössään ehdotti parannuksia lakiin. Mietintö ei kuitenkaan johtanut lakiesitykseen mielipide-erojen takia. Työtä jatkamaan asetettiin toimikunta, jonka muutosehdotus valmistui 1969. Tämäkään ei kuitenkaan johtanut lainsäädäntötoimiin, vaan luonnonsuojelulain valmistelutyötä jatkettiin virkamiestyönä maa- ja metsätalousministeriössä. (Borg 1984, 15.) Laki saatiin uudistettua vasta vuonna 1996 (Luonnonsuojelulaki perusteluineen 1997). Luonnonsuojelulain uudistusprosessin hitauden takia luonnon- ja ympäristönsuojelun kannalta tärkeitä asioita varten onkin säädetty erillislakeja (Borg 1984, 15).

 

Hallinnon kehitys

Valtionhallinnon organisaatio ympäristönsuojeluasioissa on ollut pitkään hyvin hajanainen, sillä ympäristönsuojeluasioita kuului usean eri ministeriön ja keskusviraston alaisuuteen (Suomen ympäristön tila 1982, 234). Luonnonsuojeluvalvoja oli pitkään ainoa merkittävä luonnonsuojelun etua valvova viranomainen, sillä vasta vuonna 1962 hän sai avukseen apulaisluonnonsuojeluvalvojan. Ensimmäinen päätoiminen ja virassa pisimpään työskennellyt luonnonsuojeluvalvoja oli professori Reino Kalliola. Hän toimi läheisessä yhteistyössä alan järjestöjen, tutkijoiden ja harrastelijoiden kanssa. (Luonnonsuojelua koskevan… 1966, 16.) Hän käynnisti inventointeja, harjoitti valistustoimintaa, julkaisi Suomen Luonto -lehdessä tietoja luonnonsuojelun työmaalta, piti lehdessä virallisen luonnonsuojelun palstaa sekä pyrki yhteistyössä vasta perustetun Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen kanssa hankkimaan kuntiin luonnonsuojeluasiamiehiä paikallisiksi yhteyshenkilöiksi (Borg 1984, 15). Suomen Luonnonsuojeluyhdistys oli saavuttanut aseman luonnonsuojelun asiantuntijana ja toimi pitkään lausuntojen antajana ympäristöratkaisuja tehtäessä (Järvikoski 1991a, 177).  

Euroopan luonnonsuojeluvuosi 1970 ja Tukholman ympäristökonferenssi 1972 vaikuttivat osaltaan myönteisesti myös hallinnon kehitykseen. Luonnonsuojeluvuosi toi mukanaan käsitteen ympäristönsuojelu, jonka seurauksena luonnonsuojelusta tuli laajemman ympäristönsuojelun yksi lohko myös hallinnon piirissä. (Palokangas 1983, 29.)

Luonnonsuojelulain valvontaa varten vuonna 1924 perustettu luonnonsuojeluvalvojan virka oli ensin opetusministeriön alaisuudessa ja myöhemmin metsäntutkimuslaitoksen toimistona. Vaikka se muodollisesti kuului metsäntutkimuslaitokseen, sillä oli hyvin itsenäinen luonne. Se siirrettiin edelleen vuonna 1973 maa- ja metsätalousministeriön yleiseen osastoon ja sen nimi muutettiin luonnonvarainhoitotoimistoksi. (Luonnonsuojelua koskevan... 1966, 16.) Luonnonvarainhoitotoimiston uusi nimi ja uusi paikka eivät toimiston tehtäviin juurikaan vaikuttaneet (Borg 1984, 15.) Myöhemmin se siirtyi vuonna 1983 perustetun ympäristöministeriön ympäristön- ja luonnonsuojeluosaston luonnonsuojelutoimistoksi. Samana vuonna luonnonvarainhoitotoimiston perustamisen kanssa (1973) perustettiin sisäasiainministeriöön ympäristönsuojeluosasto. Ympäristönsuojelu ja luonnonsuojelu erotettiin omiksi toimistoikseen eri ministeriöihin, koska ei päästy yksimielisyyteen ympäristönsuojelun hallinnon kokoamisesta. (Palokangas 1983, 29.) Ympäristönsuojeluosaston rooliksi alkoi kehittyä ympäristön pilaantumisen ehkäisytehtävät; jätehuolto, ilmansuojelu ja meluntorjunta sekä luonnon virkistyskäytön edistäminen (Mäkinen 1986).

Luonnonvarainhoitotoimiston ja ympäristönsuojeluviraston lisäksi perustettiin Sisäasiainministeriön yhteyteen ympäristönsuojeluneuvosto neuvoa antavaksi elimeksi yleiseltä merkitykseltään huomattavissa asioissa vuonna 1973. Myöhemmin vuonna 1979 asetettiin maa- ja metsätalousministeriön yhteyteen luonnonvarainneuvosto. Ympäristönsuojelutoimet oli siis jaettu pääasiassa maa- ja metsätalousministeriön ja sisäasiainministeriön kesken. Myös sosiaali- ja terveysministeriöllä, opetusministeriöllä sekä kauppa- ja teollisuusministeriöllä sekä niiden alaisilla keskusvirastoilla oli ympäristönsuojelutehtäviä. Lukuisia ympäristönsuojelutehtäviä kuului lisäksi muille virastoille (esim. lääkintöhallitukselle, museovirastolle, merenkulkuhallitukselle). (Suomen ympäristön tila 1982, 244.) Ympäristöhallinnon hajanaisuuden yhtenä selittävänä tekijänä on ympäristöongelmien moninaiset vaikutukset, jotka eivät rajoitu vain yhden hallinnonalan sektoriin.

Vesiensuojelu ja muiden vesiasioiden hoito järjestettiin 1970-luvulla perustamalla vesihallitus maa- ja metsätalousministeriön alaisuuteen yhdistämällä yksiköitä tie- ja vesirakennushallituksesta sekä maanviljelysinsinööripiireistä. Sen tehtäviin kuului vesistöjen tutkimisen ja valvomisen lisäksi vesistöjen säännöstely ja rakentaminen. Vesihallituksen tehtävät olivat ympäristönsuojelun kannalta ristiriitaiset, johtihan se sekä vesirakentamista että vesiensuojelua ja tämän lisäksi vielä valvoi omaa työtään. (Borg 1984, 16.) Vesihallinnosta muodostui muuhun ympäristöhallintoon nähden vahva organisaatio. Sen asiantuntemus vesiasioissa keskittyi kuitenkin vesirakentamisen[25] (Dahlström 1969).

Maa- ja metsätalousministeriön alaisuudessa toimiva metsähallitus vastasi pääasiassa valtion metsäomaisuuden hoidosta. Niin kuin vesihallituksenkin, myös metsähallituksen toimenkuvassa esiintyi ristiriitoja ympäristönsuojelullisten ja taloudellisten seikkojen välillä. Valtion luonnonsuojelualueiden hallinnosta vastasivat metsähallitus ja metsäntutkimuslaitos. Hallinto jakautui niin, että vuonna 1938 perustetut puistot määrättiin Metsäntutkimuslaitoksen hallintaan, kun taas vuonna 1956 perustetut jäivät alueiden haltijoille, siis useimmat metsähallitukselle, muutamat Metsäntutkimuslaitokselle. Vuonna 1982 perustetut puistot ja soidensuojelualueet ovat metsähallituksen hallinnassa. Metsähallitukseen perustettiin vuonna 1981 erillinen luonnonsuojelualuetoimisto huolehtimaan valtion maille perustetuista luonnonsuojelualueista. (Mäkinen 1986; Borg 1984, 16.)

 

Ympäristöministeriö

Ympäristöasioita hoidettiin siis vähillä resursseilla ja hajautetusti. Suomen ympäristöhallinnon kehitys oli pahasti jäljessä muiden Pohjoismaiden hallinnosta[26] (Mäkinen 1986). Ympäristöministeriön perustaminen vuonna 1983 kokosi ympäristöhallintoa. Sitä ennen ministeriötason luonnonsuojeluasioita käsiteltiin lähinnä maa- ja metsätalousministeriössä sekä sisäasiainministeriössä.

Ympäristöministeriön perustamista edelsi pitkä 10 vuoden poliittinen keskustelu ja valmistelutyö erilaisten hallinnollisten vaihtoehtojen pohjalta. Ympäristöhallintoa käsitelleen työryhmän esitystä vastustivat valtion piirissä maa- ja metsätalousministeriö ja valtiovarainministeriö sekä vesihallitus, lääkintöhallitus ja metsähallitus. Valtiovarainministeriö vastusti uutta ministeriötä kustannusten vuoksi, kun taas muiden vastustuksen motiivina oli pelko oman aseman menettämisestä ympäristöasioiden hallinnossa. Tämän organisatorisen vastustuksen vuoksi Suomeen perustettiin ympäristöministeriö vasta viimeisten teollisuusmaiden joukossa. (Järvikoski 1991a, 171; Massa 1994, 137.)

Ministeriö jakautui neljään osastoon; yleiseen, ympäristön- ja luonnonsuojeluosastoon, kaavoitus- ja rakennusosastoon sekä asunto-osastoon. Ministeriön alaisina toimivat asunto- ja vesihallitus. Ympäristön- ja luonnonsuojelutoimisto jakautui kuuteen toimistoon, joista yksi oli luonnonsuojelutoimisto. Se käsitteli kaikki luonnonsuojelulain toimeenpanoon liittyvät tehtävät. Luonnonsuojeluasioita käsiteltiin myös muissa osastoissa ja toimistoissa, esimerkiksi kaavoitus ja rakennusosastossa. (Palokangas 1983, 31-32.) Ympäristöministeriön perustaminen paitsi yhtenäisti hallintoa ja antoi sitä kautta tehokkaalle toiminnalle paremmat mahdollisuudet, teki ympäristösektorista myös enemmän muihin yhteiskuntapolitiikan osa-alueihin rinnastettavan instituution.

 

5.3.5. Luonnonsuojelun kolmas kausi

Luonnonsuojelun kolmannen kauden aikana luonnonsuojelukysymykset tulivat yhä yhteiskunnallisemmiksi ja ne koskettivat yhä useampia ihmisiä. Luonnonsuojelun yhteiskunnallistumisen lisäksi merkittäviä muutoksia luonnonsuojelun rintamalla aikaansai luonnonsuojelun ja ympäristönsuojelun välinen rajanveto, luonnonsuojelun vastustuksen kasvaminen esimerkiksi vuoden 1977 kansallispuistoehdotuksen yhteydessä sekä ympäristöhallinnon kehittyminen.

Luonnon- ja ympäristönsuojelukysymykset löivät itsensä läpi tiedotusvälineissä 1960-1970-luvuilla. Luonnon tilassa ei tuolloin tapahtunut mitään dramaattista muutosta, vaan kysymysten nouseminen julkisuuteen kertoo lähinnä muutoksesta ympäristötietoisuudessa. (Suhonen 1994, 96-99.) Luonnonsuojelu ei ollut enää pienen piirin puheenaihe, vaan kosketti yhä useampia ihmisiä henkilökohtaisesti. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että luonnonsuojeluun oltaisiin yleisesti suhtauduttu varauksetta, vaan sitä, että oltiinpa luonnonsuojelun tavoitteista mitä mieltä tahansa, keskustelulta luonnon- ja ympäristönsuojelusta ei voinut välttyä.

1960-luvulta lähtien oli alkanut prosessi, jossa luonto alettiin mieltää osaksi ihmisen ympäristöä. Luonnonvarojen järkevä käyttö ja luonnon suojeleminen talouden, terveyden tai viihtyvyyden vuoksi tulivat esille uusina teemoina luonnonsuojelukeskustelussa. Luonnonsuojelukäsite oli ikään kuin ensin laajentunut pitämään sisällään mm. luonnon saastumisen, mutta ihmisen vaikutuksen ympäristöön kasvettua nousi ympäristönsuojelukäsite kuvaamaan tätä laajempaa “elämänsuojelua” ja luonnonsuojelukäsite palasi taas alkuperäisempään merkitykseensä koskemaan nimenomaan luonnonympäristön suojelua. Ympäristönsuojelukäsitettä käytettiin siis kuvaamaan ihmisen ympäristön suojelua ja toisaalta sitä pidettiin myös yläkäsitteenä sekä luonnonsuojelulle että ihmisen ympäristön suojelulle. Kiinnostus nimenlomaa ihmisten ympäristöön ja ympäristönsuojeluun sai aikaan kiinnostuksen laimenemista “alkuperäisluonnon” suojelua kohtaan.

Toisaalta luonnonsuojelun yhteiskunnallisen merkityksen kasvettua myös luonnonsuojelun vastustaminen lisääntyi. Luonnonsuojelun suhdetta maanomistusoikeuteen pohdittiin kansallispuistokeskustelun yhteydessä, kun vuoden 1977 kansallispuistoehdotus, joka olisi lisännyt puistojen pinta-alaa huomattavasti, sai aikaan kiivasta kritiikkiä maanomistajien ja pohjoissuomalaisten keskuudessa. Tämän johdosta rauhoitettavien alueiden pinta-alaa supistettiin.

Luonnonsuojeluhallinto oli ollut pitkään hajanaista; luonnon- ja ympäristönsuojeluasioita käsiteltiin erillisinä ongelmina monissa virastoissa ja ministeriöissä. Se oli myös volyymiltään pientä, sillä vasta vuonna 1973 perustettiin luonnonvarainhoitotoimisto ja ympäristönsuojeluvirasto. Ympäristöministeriön Suomi sai pitkällisen poliittisen kädenväännön seurauksena vasta viimeisten teollisuusmaiden joukossa 1983. Suomen Luonnonsuojeluyhdistys (myöhemmin liitto) oli hoitanut pitkään erilaisia luonnonsuojelualueiden suunnitteluun liittyviä tehtäviä sekä tehnyt muistutuksia luontoa muuttavista hankkeista. Vasta kun luonnonsuojeluhallinto kehittyi, siirtyivät nämä tehtävät hallinnon piiriin ja vapauttivat yhdistyksen omia voimavaroja muuhun käyttöön. Samalla tavalla kuin vuosisadan alussa aikaansaadun luonnonsuojelulain voimaantulo aikanaan, myös oman ministeriön perustaminen ympäristöasioille voidaan nähdä yhteiskunnan tunnustuksena luonnon- ja ympäristönsuojeluasioiden tärkeydestä

 

6. Luonnonsuojelukäsitteen historiallisuus

Lähdin tutkimuksessani siitä, että luonnonsuojelukäsite on historiassa muuttuva käsite, johon kukin aikakausi omine erityispiirteineen vaikuttaa. Käsittelenkin tässä luvussa luonnonsuojelukäsitteen historiallisuutta tekemällä käsitehistoriallisen synteesin edellisessä luvussa (luku 5.) esitetystä Suomen luonnonsuojelun historiasta[27].

Tämä “tuloksia” tarkasteleva luku jakaantuu kahteen erilaiseen tarkastelunäkökulmaan; ”käsitteellisempään” ja “käytännöllisempään”. Luvussa 6.1. käsitellään yhteenvedonomaisesti luonnonsuojelun kausien aikana tapahtuneita muutoksia tutkimuksen alussa asetettujen “tutkimuskysymysten” aihepiirien mukaisesti (kysymyksistä tarkemmin luvussa 6.1.). Yhtenä tarkastelukohteena ovat luonnonsuojelussa tapahtuneet käsitteelliset muutokset. Luvussa 6.2. taas keskitytään selvittämään sitä, mitä luonnonsuojelu on käytännössä ollut, eli minkälaisiin toimiin luonnonsuojelukäsitteellä on viitattu; siis erilaisia luonnonsuojelunäkökulmia. Lopuksi luvussa 6.3. esitetään vielä eräänlainen kiteytys tutkimusaiheesta.

 

6.1. Yhteenveto Suomen luonnonsuojelun kausista

Olen jakanut suomalaisen luonnonsuojelun historian kolmeen kauteen, joiden aikana luonnonsuojelu aatteena muuttui:

1 Luonnonsuojelun herääminen 1880-1930
Kauden aikana luonnonsuojelu muodostui käsitteelliseksi kokonaisuudeksi ja sai luonnonsuojelulain myötä virallisen aseman suomalaisessa yhteiskunnassa.
2 Luonnonsuojelun itsenäistyminen 1930-1970
Kauden aikana luonnonsuojelun omat intressit selkiintyivät ja siitä tuli yksi näkökulma tarkastella kiivaasti teollistuvan yhteiskunnan kehitystä. 
3 Luonnonsuojelun yhteiskunnallistuminen 1970-1983
Kauden aikana luonnonsuojelukeskustelu sekä yleistyi että laajeni ja luonnonsuojelun yhteiskunnallinen painoarvo kasvoi.

Vaikka tämä jako on osaksi tehty tutkimuksen esitysteknisten seikkojen vuoksi tutkimuksen rakennetta silmälläpitäen, se on myös aineiston perusteella tehty “tulos”, sillä suomalaisen luonnonsuojelun historiaa on jäsennetty näiden kausien mukaan. Itse asiassa koko historiaa esittelevä luku 5. on muotoutunut tutkimuksen “tuloksena”; olen tietoisesti keskittynyt siinä eräisiin piirteisiin, jotka olen aineistoon tutustuttuani havainnut luonnonsuojelun käsitehistorian kannalta oleellisiksi, esimerkiksi soiden suojelun. Olen siis keskittynyt aiheen kannalta merkityksellisiin seikkoihin, jotta tutkimukseni ei olisi vain anekdoottikokoelma ja toisaalta koska tutkimuksessa ei millään voida käsitellä kaikkia suomalaisen luonnonsuojelun historiaan liittyviä asioita.

Tässä luvussa luonnonsuojelun kausia käsitellään seuraavien, tutkimuksen alussa (luku 2.1.3.) esitettyjen “tutkimuskysymysten” pohjalta[28]:

A.     Onko suomalaisen yhteiskunnan muuttumisesta löydettävissä seikkoja, jotka ovat vaikuttaneet luonnonsuojelukäsitteen muuttumiseen?
B.     Ketkä ovat osallistuneet luonnonsuojelukeskusteluun, eli luonnonsuojelukäsitteen määrittelyyn?
C.     Minkälaisia tavoitteita luonnonsuojelulle on eri aikoina asetettu?
D.     Minkälaisia käsitteellisiä muutoksia luonnonsuojelukäsite on kokenut?

Olen tiivistänyt kaudet ja “tutkimuskysymykset” seuraavaksi taulukoksi (Taulukko 1).

 

Taulukko 1. Suomen luonnonsuojelun käsitehistorian pääpiirteitä vuosina 1880-1983.

Luonnonsuojelun kaudet 

Tarkastelu-
näkökulmia

Luonnonsuojelun herääminen

1880-1930

Luonnonsuojelun itsenäistyminen

 1930-1970

Luonnonsuojelun

 yhteiskunnallistuminen 1970-1983

A. Suomalainen yhteiskunta ja

 luonnonsuojelu

Paljon luonnontilaista luontoa ihmisten arkiympäristössä, mutta teollistuminen käynnissä kiihtyvällä vauhdilla. Luonto tärkeä kansan identiteetille ja taloudelle. Maaseutuyhteiskunta muuttuu teolliseksi. Elintaso nousee, vapaa-aika lisääntyy ja syntyy tarvetta luonnon virkistyskäytölle. Samalla luonnonvarojen, etenkin metsien ja vesivoiman, hyödyntäminen kiihtyy.

 

Edellisen kauden kehitystrendit jatkuvat ja niiden vaikutukset luonnolle ja ihmiselle tulevat yhä ilmeisemmiksi ja julkisemmiksi.
B. Luonnonsuojelun

 keskusteluareena

Luonnonsuojelukeskustelua käydään pää- asiassa akateemisissa piireissä. Keskustelu volyymiltaan pientä. Koska tavoitteet ovat maltillisia, ei kritiikkiä luonnonsuojelua kohtaan.

 

Valtiollinen luonnon- suojelu heikkoa, luonnonsuojelukeskustelu paljolti kansalaisjärjestöpohjaista. Liike herättää yleisempää yhteis- kunnallista keskustelua metsä- ja voima- taloudesta. Luonnon- ja ympäristönsuojelusta yleistä yhteiskunnallista keskustelua, myös kriittistä. Luonnonsuojelukäsitteen laajentuminen luo uusia tulkintoja ja laajempaa keskustelua.
C. Luonnonsuojelun tavoitteet Luonnonsuojelun tavoitteena kulttuurimaiseman säilyttäminen jälki- polville sekä luonnon- suojelu tieteen tarpeisiin. Tavoitteet niin maltillisia, etteivät risti- riidassa teollistumisen kanssa.

 

Luonnonsuojelun tavoitteet laajenevat reservaattien rauhoittamisesta myös luonnon esteettisten arvojen suojeluun, sosiaaliseen luonnon- suojeluun ja erilaisten ekosysteemien mm. soiden suojeluun. Luonnonsuojelun tavoitteet laajenevat, tärkeäksi tavoitteeksi nousee elin- voimaisen luonnon säilyttäminen. Ilmenee ristiriitaisuuksia luonnon- suojelun ja suomalaisen yhteiskunnan muiden intressien välillä.
D. Luonnonsuojelukäsite  Luonnonsuojelusta muodostuu käsitteellinen kokonaisuus. Luonnonsuojelu määritellään laajasti, käytännössä se on rajatummin kulttuurimaiseman suojelua. 

 

Luonnonsuojelukäsitettä ja -intressejä tarkennetaan suhteessa metsä- ja voimatalouteen sekä matkailuun. Käsite myös laajenee; suojelun piiriin uusia luonto- tyyppejä.

Luonnonsuojelukäsite laajenee pitämään sisällään mm. ympäristön saastumisen kunnes muuttuu osaksi ympäristönsuojelukäsitettä ja palaa “perinteisempään” määrittelyynsä.  

 

Tarkastelen “tutkimuskysymyksiä” sekä luonnonsuojelun kausia seuraavissa alaluvussa yhteenvetona luonnonsuojelukäsitteen historiasta. Sitä ennen tarkennan vielä taulukon näkökulmia.

A. Suomalainen yhteiskunta ja luonnonsuojelu
Yhteiskunnallisena toimintana luonnonsuojelu on riippuvainen yleisistä muutoksista suomalaisessa yhteiskunnassa. Aihe on hyvin laaja ja esitänkin tässä vain pintapuolisen katsauksen suomalaisen yhteiskunnan muutoksista ja niiden suhteesta luonnonsuojeluun.
B. Luonnonsuojelun keskusteluareena
Luonnonsuojelukeskusteluun osallistuneita tahoja käsittelen tässä luvussa antaakseni hieman perspektiiviä luonnonsuojelukeskustelulle; luonnonsuojelun yhteiskunnallisen merkityksen kannalta on tärkeätä tietää, mitkä tahot luonnonsuojelun määrittelyä ovat käyneet ja millä voimakkuudella.
C. Luonnonsuojelun tavoitteet
Luonnonsuojelun tavoitteita, erilaisia näkökulmia luonnonsuojeluun, tarkastelen tämän luvun lisäksi myös seuraavassa luvussa (luku 6.2.), joka keskittyy juuri niiden selvittämiseen.
D. Luonnonsuojelukäsite
Olen luonnonsuojelukäsitteen tarkastelussa huomioinut luonnonsuojelulle asetettujen tavoitteiden ohella luonnonsuojelun käytännön toimet, sillä vain niitä molempia tutkimalla voimme ymmärtää sitä, minkälaisia kokemuksia, tavoitteita ja ajatuksia kunkin ajanjakson aikana luonnonsuojelukäsitteeseen on liitetty. Pelkät luonnonsuojelusta lausutut tavoitteet voivat olla jossain määrin vain kauniita sanoja ilman konkretiaa, kun taas pelkkien käytännön luonnonsuojelutoimien tutkiminen taas ei ota huomioon niitä yhteiskunnallisia reunaehtoja (esim. rauhoitusalueiden hankkimiseen tarvittavat varat tai yleisemmin alueiden rauhoittamiseksi tarvittava poliittinen tahto), jotka säätelevät luonnonsuojelua. Tarkastelun kohteena ei siis ole vain julkilausutut luonnonsuojelun määrittelyt, vaan myös käytännön kautta implisiittisesti esiin tulevat tulkinnat.
 

6.1.1. Ensimmäinen kausi: Luonnonsuojelun herääminen 1880-1930

A. Suomalainen yhteiskunta ja luonnonsuojelu

Kun luonnonsuojeluajattelu 1800-luvun lopulla alkoi, oli ns. koskematonta luontoa vielä paljon ihmisten lähiympäristössä. Vaikka teollistuminen oli alkanut muuttaa voimallisemmin suomalaista luontoa 1860-luvulta lähtien, oli luonnonvaroja vielä paljon saatavilla. Hieman kärjistäen voidaan väittää, että luonnonvarojen teollinen hyväksikäyttö näkyi kansalaisten arkielämässä lähinnä elintason kohoamisena. Luonnonsuojelu ei syntynytkään niinkään luonnontilassa tapahtuneiden muutosten seurauksena, vaan Saksasta ja Yhdysvalloista virranneen esimerkin innoittamana.

Luonnonsuojelulain säätämisen aikoihin useimpien suomalaisten elämä oli välittömästi riippuvainen luonnonolosuhteista. Luonnon tehokäyttö oli rajoittunut niin pienille aloille, ettei luonnonsuojelu “tavallisten ihmisten” silmissä näyttänyt kovin ensisijaiselta ja kiireelliseltä tehtävältä. Uutta teknologiaa kohtaan saatettiin jopa tuntea enemmän mielenkiintoa kuin luonnontilaista ympäristöä kohtaan, sillä uuden teknologian saavutuksia oli harvemmin nähtävillä. Imatran kosken valjastamisen yhteiskunnallista reaktiota tutkineen sosiologityöryhmän mukaan ympäristönsuojelutietoisuus oli tuohon aikaan mahdollista vain sellaisille, jotka olivat matkustelleet runsaasti ja osasivat projisoida tulevaisuuteen noudatettavan kehityslinjan seurauksia (Kylämäki ym. 1980, 27).

Luonto oli tärkeä itsenäistyvälle Suomen kansalle paitsi materiaalisena, myös henkisenä elementtinä. Suomalaisella luonnolla nähtiin olevan selvä yhteys suomalaiseen identiteettiin ja luonto myös yhdisti kansaa, jolla muuten ei ollut pitkää yhteistä kulttuuriperinnettä. Heräävän Suomen syvimpiä tunteita tiivistyi koskemattomaan erämaaluontoon.

B. Luonnonsuojelun keskusteluareena

Luonnonsuojelukeskustelu lähti Suomessa liikkeelle ulkomailta tulleiden aatteiden innoittamana tieteilijöidemme keskuudessa. Luonnonsuojelusta keskusteltiin erilaisissa tieteellisissä seuroissa ja myöhemmin myös kotiseutuyhdistyksissä sekä metsästyspiireissä.

Rolf Palmgrenin paikoin hyvin sivilisaatiokriittisiä kirjoituksia lukuun ottamatta luonnonsuojelua ajettiin hyvin maltillisin keinoin, lähinnä kaunopuheisin kirjoituksin. Luonnonsuojeluun suhtauduttiinkin yleisesti ottaen positiivisesti siinä kuin kotiseututyöhönkin. Luonnonsuojelu oli liikkeenä suhteellisen yhtenäinen, suurelle yleisölle aika tuntematon ja kovin akateeminen. Keskusteluun osallistui paljon metsänhoitajia, sillä luonnonsuojelu miellettiin osaksi metsänhoitajan toimenkuvaa. Koska luonnonsuojelu oli hyvin maltillista, se ei herättänyt kritiikkiä, joskaan ei kyllä aktiivista kannatustakaan, sillä liikkeenä se pysyi kooltaan hyvin vaatimattomana.

C. Luonnonsuojelun tavoitteet 

Vuosisadan alun luonnonsuojelijoiden suurimpana huolena oli edustavimpien kansallismaisemien säilyttäminen tuleville sukupolville. A. E. Nordenskiöldin esittämä näkemys siitä, että tuleville polville tulisi jättää kuvia siitä luonnosta, joka on ollut perussävelenä runoilijoidemme lauluissa ja kansamme maailmakatsomuksessa, leimasi luonnonsuojelukeskustelua. Luonnonsuojelu nähtiin tärkeänä myös kehittyvälle metsänhoidolle, etenkin metsänhoitotieteelle. Luonnonvarojen loppumista ei niinkään pelätty, vaan kyse oli ennemminkin sivistyskansalle sopivasta kulttuuritoiminnasta.

Luonnonsuojelutavoitteet eivät olleet ristiriidassa kasvuhakuisen yhteiskunnan kanssa, sillä jo A. E. Nordenskiöldin kirjoituksessa suojelualueita toivottiin perustettavan alueille, jotka olivat muuten niin vaikeasti hyödynnettävissä, ettei niiden perustamisesta olisi koitunut suurempaa haittaa Suomelle.

D. Luonnonsuojelukäsite

Luontoa oli aikaisemmin rauhoitettu matkailua ja luonnonvarojen kestävää käyttöä silmällä pitäen, mutta esteettisiin ja muihin kulttuuriarvoihin sekä luonnontieteellisiin ja sosiaalisiin näkökohtiin perustuva luonnonsuojelu muotoutui käsitteelliseksi kokonaisuudeksi 1800-luvun lopulla. Siitä tuli aate, jolla on tietyt päämäärät ja ohjelma. Kun luonnonsuojelusta oli näin muodostunut käsite, keskustelu siitä vilkastui ja Suomen itsenäistyttyä myös luonnonsuojelulain suunnittelu edistyi. Luonnonsuojelulain hyväksyminen merkitsi luonnonsuojelun valtiollisen aseman tunnustamista.

Luonnonsuojelulain voimaantulon aikoihin luonnonsuojelukeskustelussa käsite luonnonsuojelu määriteltiin hyvin laajasti: korostettiin “isänmaa kasvojen” suojelua, tieteen tarpeita, luonnon virkistyskäyttöä ja ihmisen rakkautta luontoa kohtaan. Käytännössä käsitteellä viitattiin lähinnä kansallismaiseman museoimiseen, eikä ensimmäisten laajempien rauhoitusten yhteydessä kiinnitetty huomiota tavanomaisempaan suomalaiseen luontoon, vaan suojeltiin suomalaisen luonnon erikoisia yksityiskohtia.

Luonnonsuojelun ensimmäinen kausi oli luonnonsuojelun heräämisen aikaa: luonnonsuojelu kehittyi käsitteelliseksi kokonaisuudeksi Nordenskiöldin kirjoituksen myötä 1880-luvulla ja vajaan puolen vuosisadan kuluttua se määriteltiin jo lakipykälinä. Luonnonsuojelun ensimmäisen kauden aikana luotiin lähinnä puitteet luonnonsuojelulle, konkreettinen toiminta luonnonsuojelulain aikaansaamista lukuun ottamatta oli vaatimatonta.

 

6.1.2. Toinen kausi: Luonnonsuojelun itsenäistyminen 1930-1970

A. Suomalainen yhteiskunta ja luonnonsuojelu

Maailmansotien jälkeinen aika oli Suomessa kiihtyvää luonnonvarojen hyödyntämisen aikaa. Juuri tämän tarkastelujaksoni toisen kauden (1930-1970) aikana luonnon tila muuttui rajusti. Metsien hyödyntäminen kiihtyi mm. metsätalouden tehostamisohjelmien myötä, etenkin 1960-luvulla. Suomi oli menettänyt sodassa vesivoimaa varten valjastettuja koskiaan ja uusia voimaloita rakennettiin poikkeusluvin. Samalla koko Suomen elinkeinorakenne muuttui ja muuttoliike maaseudulta kaupunkiin kiihtyi. Teollistumisen yhteydessä yhä useamman ihmisen arkiympäristön kuva muuttui, elintaso kohosi ja vapaa-aika lisääntyi. Tämä sai aikaan tarvetta luonnon virkistyskäyttöön ja keskustelua metsien moninaiskäytöstä.

Luonnonvarojen hyödyntämisen kiihtyessä tulivat sen ja luonnonsuojelun ristiriidat ilmeisemmiksi. Luonnonsuojelun toisen kauden aikana luonnonvarojen hyödyntäminen oli kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, ettei se ollut enää yhteensovitettavissa luonnonsuojelun tavoitteiden kanssa. Suomalainen yhteiskunta joutui siis sisäiseen ristiriitaan, kun elintasoa kohottava luonnonvarojen hyödyntäminen ja suomalaiselle identiteetille ja virkistäytymiselle tärkeä luonnonympäristö tulivat yhä ilmeisemmin toisilleen vaihtoehtoisiksi päämääriksi.

B. Luonnonsuojelun keskusteluareena

Suomen ensimmäisen luonnonsuojelujärjestön, Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen, perustamisen aikaan (perustettu 1938) luonnonsuojelu oli yhdistyksen sihteerin, Niilo Söyringin (1963, 34), mukaan aatteena vielä täysin outo useimmille kansalaisille. Vaikka luonnon hyväksikäytön seuraukset tulivat yhä ilmeisemmiksi, pysyi myös valtiollinen luonnonsuojelu hyvin heikkona rajoittuen yhteen luonnonsuojeluvalvojaan, jonka toiminta-alueena oli koko maa. Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen (myöhemmin liiton) rooli olikin suomalaisessa luonnonsuojelussa keskeinen; se mm. antoi luonnonsuojelun asiantuntijana lausuntoja erilaisista luontoa muuttavista hankkeista.

Luonnonsuojelukeskustelua ja käsitteen määrittelyä käytiin siis edelleen kansalaisyhteiskunnan puolella. Luonnonsuojeluliike laajeni vanhojen akateemisten miesten liikkeestä jäsenistöltään monipuolisemmaksi liikkeeksi. Kysymystä siitä, miten paljon luonnonsuojelu oli esillä suomalaisessa yhteiskunnassa, on vaikeata arvioida; tutkijoidenkin näkemykset siitä, miten voimakkaana luonnonsuojelukeskustelu jatkui luonnonsuojelulain säätämisen ajoista 1960-luvulle, vaihtelevat suuresti (vrt. Myllyntaus 1991b, 328 ja Mikkeli 1992, 208).

Kun teollisen yhteiskunnan luontoa muuttava voima tuli yhä ilmeisemmäksi 1950-1960-luvulla, luonnonsuojeluliike osallistui mm. yhteiskunnalliseen keskusteluun voimatalouden kehityksestä puolustaessaan vielä vapaana virtaavien koskien säilyttämistä koskemattomina. 1970-luvulla Suomen luonnonsuojeluliitto julkaisi räväkän metsätalouden tehostamismenetelmiä kritisoivan numeron Suomen Luonto -lehdessä. Myös tätä metsänumeroa voidaan pitää laajemman keskustelun avauksena, ainakin metsäpiirit metsähallitusta myöten reagoivat siihen. Vaikka luonnonsuojeluliike pystyi vaikuttamaan toiminnallaan mm. voimatalouden kehitykseen yksittäisissä tapauksissa, luonnonsuojelukeskustelua käytiin lähinnä liikkeen piirissä.

C. Luonnonsuojelun tavoitteet

Muutokset luonnonvarojen hyödyntämisen voimakkuudessa saivat aikaan muutoksia myös luonnonsuojelun tavoitteissa. Kun ennen oli panostettu luonnonsuojelualueiden perustamiseen, otettiin nyt reippaammin kantaa teollistumisen mukanaan tuomiin haittoihin, kuten koskien valjastamiseen sähköntuotannon hyväksi ja metsänhoitomenetelmien voimaperäistymiseen. Keskusteluissa koskien suojelusta painotettiin esteettisiä syitä ja metsänhoitotoimien kritiikissä taas luonnon virkistyskäytöllistä arvoa. Kun aikaisemmin oli ollut tavoitteena suojella luonnon erityisiä yksityiskohtia ja Lapin erämaa-alueita, alettiin nyt pitää tärkeänä myös erilaisten luontotyyppien, mm. soiden suojelua. Luonnonsuojelu alkoi muuttua niin, että alkuperäisluonnon lisäksi kiinnitettiin huomiota myös ihmisen ympäristöön ja etenkin ihmisen vaikutukseen ympäristössään. Samalla luonnonsuojelu ajautui myös yhä useammin ristiriitaan muiden yhteiskunnallisten intressien kanssa.

D. Luonnonsuojelukäsite

Kun luonnon kiihtyvän hyväksikäytön seuraukset tulivat ilmeisiksi suomalaisessa yhteiskunnassa, tarkennettiin luonnonsuojelun käsitettä. Sillä ei käytännössä viitattu enää vain luonnon museoimiseen, vaan luonnonsuojelu laajeni huomioimaan luonnon käyttöä myös rauhoitettujen alueiden ulkopuolella (arvosteltiin esimerkiksi metsätalouden tehostamismenetelmiä).

Kun vielä vuosisadan alussa Imatran kosken rakentamisen yhteydessä valjastamisen vastustus oli hyvin pientä, tultaessa 1950-luvulle koskien suojelu oli yksi tärkeimmistä teemoista luonnonsuojelussa. Luonnonsuojelun omat intressit terävöityivät paitsi suhteessa voimatalouden intresseihin sekä metsätalouden tehostamispyrkimyksiin, myös suhteessa luonnon käyttöön matkailun ja metsästyksen tarpeisiin.

Luonnonsuojelukäsite laajeni: luonnonsuojelu ei enää käytännössä rajoittunut erikoisten luonnonmuodostumien suojeluun tai Pohjois-Suomen erämaa-alueisiin, vaan luonnonsuojelukäsitteen piiriin tuli kulttuuriluonnon suojelun lisäksi myös erilaisten ekosysteemien suojelu.

Luonnonsuojeluaatteen voidaan katsoa itsenäistyneen toisen kautensa aikana. Kun yhteiskunnan luontoa muuttava toiminta kasvoi, joutui liike valitsemaan puolensa ja ottamaan kantaa näihin toimiin. Tämä näkyi selvimmin luonnonsuojelun suhteessa metsäntalouden tehostamismenetelmiin ja koskien valjastamiseen.

 

6.1.3. Kolmas kausi: Luonnonsuojelun yhteiskunnallistuminen 1970-1983

A. Suomalainen yhteiskunta ja luonnonsuojelu

Tarkastelujaksoni viimeisen kauden aikana (1970-1983) luonnon hyödyntämisen kasvutrendissä ei tapahtunut dramaattisia muutoksia suhteessa edellisen kauden loppupuolen - 1960-luvun - tilaan. Merkittävää sen sijaan oli se, että nämä luonnon käytössä tapahtuneet muutokset tulivat yhä ilmeisemmiksi ja julkisemmiksi.

B. Luonnonsuojelun keskusteluareena

Luonnonsuojelun kolmannen kauden aikana luonnonsuojelukysymykset tulivat yhä yhteiskunnallisemmiksi ja ne koskettivat yhä useampia ihmisiä. Luonnonsuojelu- ja ympäristökeskustelulta ei voinut välttyä. Ympäristön- ja luonnonsuojelu saivat osakseen paljon julkisuutta ja yhteiskunnallistuminen näkyi myös kansainvälisen yhteistyön kasvamisena sekä erilaisina ympäristönsuojeluun liittyvinä teemavuosina.

Kausi oli liikkeen laajentumisen aikaa. Syntyi uusia luonnonsuojelu- ja ympäristönsuojelujärjestöjä ja -ryhmittymiä, joiden piirissä käyty keskustelu oli yhteiskunnallisempaa kuin se, mihin Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksessä oli totuttu. Luonnonsuojelun politisoituminen puolueeksi asti tapahtui myös kyseisellä ajanjaksolla vuonna 1980.

Ympäristöjärjestöjen kenttä ei ollut enää niin yhtenäinen kuin ennen, sillä erilaisten järjestöjen välillä oli näkemyseroja. Myös luonnonsuojelukriittisiä näkemyksiä esitettiin entistä enemmän; esimerkiksi 1970-luvun lopulla suunnitelmat uusien laajojen luonnonsuojelualueiden perustamisesta saivat aikaan kiivasta keskustelua ja kritiikkiä luonnonsuojelua kohtaan.

C. Luonnonsuojelun tavoitteet

Luonnonsuojelun kolmas kausi oli paitsi liikkeen, myös aatteen laajenemisen aikaa; luonnonsuojelusta ei ollut enää löydettävissä yhtä yhtenäisiä tavoitteita kuin ennen. Luonnon saastumista oli käsitelty luonnonsuojeluliikkeen piirissä jo 1950-luvulta lähtien ja 1970-luvulla tämä teema nousi voimakkaasti esiin. Huoli luonnonvarojen riittävyydestä ja elämän edellytysten säilymisestä leimasi ympäristökeskustelua. Toisena uutena teemana luonnonsuojelussa oli elämäntavan muutokseen tähtäävät sivilisaatiokriittiset tavoitteet.

Kuitenkin samalla kun luonnonsuojelun poliittinen voima ja tavoitteet kasvoivat, lisääntyi myös kritiikki luonnonsuojelun tavoitteita kohtaan; luonnonsuojelua ei koettu enää harmittomaksi pikku puuhasteluksi, kuten vuosisadan alussa, vaan esimerkiksi osa Pohjois-Suomen asukkaista ja maanomistajista kokivat luonnonsuojelun tavoitteet ylimitoitetuiksi 1970-luvun lopun laajojen kansallispuistosuunnitelmien yhteydessä.

D. Luonnonsuojelukäsite

Ympäristötietoisuuden kasvu toi luonnonsuojelukäsitteen voimallisesti yleiseen keskusteluun ja tietoisuuteen. Kun ympäristön- ja luonnonsuojelukeskustelu laajeni, antoi se samalla tilaa uusille ja useammille luonnonsuojelun tulkinnoille. Luonnonsuojelukäsitteen piiriin tuli myös uusia teemoja, kuten sivilisaatiokritiikki (tosin yksittäiset aktivistit, kuten Rolf Palmgren ja Pentti Linkola, olivat jo aikaisemmin esittäneet sivilisaatiokriittisiä ajatuksia).

Myös ympäristöhallinnon kehittymisellä oli vaikutusta luonnonsuojeluun. Vaikkei se suoranaisesti vaikuttanut luonnonsuojelukäsitteen määrittelyyn, oli valtiollisen luonnonsuojelun kehittymisellä merkitystä siinä mielessä, että luonnonsuojelusta tuli yhä selvemmin osa yhteiskuntapolitiikkaa; luonnonsuojelun yhteiskunnallinen painoarvo siis kasvoi.

Luonnonsuojelun suhde ympäristönsuojeluun toi merkittävän käsitteellisen muutoksen luonnonsuojelukäsitteeseen. Kun luonnonsuojelu oli historiansa aikana laajentunut museoivasta toiminnasta tarkastelemaan luonnon liiallisesta hyväksikäytöstä kumpuavia ongelmia (esim. saastuminen), rajoittui se myöhemmin taas luonnonympäristön pariin, kun ympäristönsuojelukäsitteestä muodostui yläkäsite luonnonsuojelulle. Luonnonsuojelu palasi siis viittaamaan nimenomaan luonnonympäristön suojeluun erotuksena ihmisen ympäristön suojelusta.

Luonnonsuojelun kolmannen kauden aikana luonnonsuojelukysymykset nousivat esiin sekä mediassa että yleisessä keskustelussa. Kaudelle on leimallista se, että luonnonsuojelukysymykset tulivat yhä yhteiskunnallisemmiksi; ne koskettivat entistä useampia ihmisiä. Tietoisuus maapallon saastumisesta ja luonnonvarojen vähenemisestä toi julkisuuteen uuden käsitteen, ympäristönsuojelun. Se vaikutti yleisen ympäristökeskustelun vilkastumiseen, mutta toisaalta myös siihen, että luonnonsuojelu ihmisen ympäristön suojelun varjoon ympäristökeskustelussa.

 

6.2. Luonnonsuojelunäkökulmat tarkastelun kohteena

Tarkastelen tässä luvussa erilaisia luonnonsuojelunäkökulmia ensin teoreettisemmin alaluvussa 6.2.1. Erilaisia näkökulmia luonnonsuojeluun ja sen jälkeen sovellettuna suomalaisen luonnonsuojelun historiaan luvussa 6.2.2. Luonnonsuojelun näkökulmien keskinäinen vaihtelu Suomen historiassa .

 

6.2.1. Erilaisia näkökulmia luonnonsuojeluun

Luvussa 3.2. tarkasteltiin luonnonsuojelua määrittelemällä sen suhdetta luonnonvarojen hoitoon ja ympäristönsuojeluun. Tässä luvussa tarkastelun kohteena ovat erilaiset rajatummat luonnonsuojelunäkökulmat. Luonnonsuojelun näkökulmilla tarkoitetaan tässä ikään kuin suojelun taustalla olevia luonnonsuojelumotiiveja. Olen ottanut lähtökohdaksi näiden näkökulmien hahmottamiselle Reino Kalliolan (1954a) tekemän luonnonsuojelun jaottelun:

Olen laajentanut joukkoa, sillä esimerkiksi alkuperäisluonnon suojelemiselle voidaan löytää erilaisia syitä; alkuperäisluonnon säästäminen eettisten syiden takia tai sivilisaatiokriittisin painotuksin. Luonnon virkistyskäyttöäkään en pystynyt Kalliolan jaotteluun sijoittamaan. Olen siten päätynyt esittämään seuraavan listan erilaisista näkökulmista luonnonsuojeluun:
1. Luonnon “alkuperäisyyden” suojelu
            A. Eettiset syyt
            B. Sivilisaatiokritiikki
2. Tieteen tarpeet
3. Maiseman suojelu
            A. Kulttuuri- ja kansallismaiseman suojelu
            B. Esteettiset syyt
4. Ihmisten virkistäytymismahdollisuuksien turvaaminen
5. Luonnonvarojen suojelu
            A. Ekologisten luonnonvarojen suojelu
            B. Taloudellisten luonnonvarojen suojelu

Tämä lista ei ole täydellinen, sillä erilaisia näkökulmia voisi vielä pilkkoa pienempiin osiin tarkentamalla niitä (kts. esim. Rolston 1986, 74-89; Luukkanen 1994, 35-36). Käyn seuraavaksi tarkemmin läpi erilaiset näkökulmat

1. Luonnon “alkuperäisyyden” suojelu

Luonnon “alkuperäisyyden” suojelulla tarkoitan tässä hieman yksinkertaistaen kaiken sellaisen suojelua, mitä ihminen ei ole tehnyt tai muuttanut (“alkuperäisluonnon” ja “luonnontilaisen” luonnon määrittelyn ongelmista katso luvut 3.1.2. ja 3.2.). Olen jakanut “alkuperäisyyden” suojelun tässä kahteen hieman erilaiseen lähestymistapaan.

A. Eettiset syyt

Luonnonsuojelun perimmäisenä syynä voidaan nähdä luonnon suojelu eettisistä syistä, esim. koska sillä nähdään olevan itseisarvoa. Eettinen näkökulma voi olla myös ihmiskeskeinen; luonnonsuojelua voidaan pitää sivistysvaltion velvollisuutena tai voidaan katsoa, että yksilön velvollisuus on huolehtia luonnosta, jotta yksilö olisi parempi ihminen. Tästä ihmiskeskeisestä luontoetiikasta käytetään usein nimitystä tilanhoitajaetiikka, jolla viitataan siihen kristilliseen perinteeseen, jonka mukaan ihminen nähdään paitsi luonnon viljelijänä, myös sen varjelijana (Vilkka 1993, 89).

B. Sivilisaatiokritiikki

Luontoa voidaan arvostaa myös ikään kuin ihmisen elämäntapaan liittyvänä ohjenuorana. Sivilisaatiokritiikillä tarkoitetaan luonnonsuojelua, joka syntyi vastareaktiona kaupunkielämälle ja teolliselle sivilisaatiolle. Siihen kuuluu myös ihmisen ja luonnon välisen harmonian korostaminen. (Järvikoski 1993, 17). Jokisalon (1995, 16-17) mukaan romantiikka muodosti sen sivilisaatiokriittisen ajattelun perustan, johon ainakin saksalainen luonnonsuojeluajattelu 1800-luvun lopulla perustui. Hän mukaansa romantiikka voidaan nähdä pettymykseksi siihen, että rousseaulainen kaipaus jälleensovinnosta luonnon kanssa vaihtui Ranskan vallankumouksen myötä järjen terroriksi. Romantiikan edustajat pakenivat menneisyyteen, johon projisoitiin ihannoitu romanttinen idylli. Tämän romanttisen idyllin avulla he pyrkivät hahmottamaan parempaa tulevaisuutta 

Sivilisaatiokritiikki voidaan myös tulkita lievemmin kritiikiksi luonnon välineellistymistä kohtaan, mm. kritiikiksi kapitalistista tuotantotapaa kohtaan, jossa luonto saa arvoa vain hyödykkeiden tuottajana tai vaikkapa kritiikiksi maailman koneellistumista vastaan. Erotuksena A-kohdasta, luonnonsuojelun eettisistä perusteluista, sivilisaatiokritiikki on ikään kuin käytäntöön orientoitunutta, sen suuntana on kritiikki ihmisten luontoa liiaksi kuluttavia elintapoja kohtaan.

2. Tieteen tarpeet

Luontoa on suojeltu myös tieteen tarpeeksi. Esimerkiksi tutkittaessa luonnon kehittymistä pitkällä aikavälillä tutkimuksessa voidaan hyödyntää luonnonpuistoja, joiden koskemattomuudesta voidaan olla täysin varmoja (tai joiden hyväksikäytön historia tunnetaan ja osataan ottaa huomioon). Luonnontieteiden lisäksi alkuperäisluonnon säilyttämisestä voi olla hyötyä myös sen takia, että luonto voidaan nähdä suurena geenipankkina, jonka tuotteilla voi olla ihmiskunnalle suurta hyötyä, esimerkiksi sademetsillä uusien lääkeaineiden varastona.

3. Maiseman suojelu

Maisemaa voidaan suojella erilaisten syiden takia. Olen tässä erottanut kulttuurimaiseman suojelun ja suojelun esteettisten syiden takia, vaikka niiden välille onkin vaikea vetää selvää rajaa.

A. Kulttuuri- ja kansallismaiseman suojelu

Kulttuuri- tai kansallismaiseman säilyttämistä voidaan pitää tärkeänä, koska maisemalla nähdään yhteys kansan historiaan; se voi olla kuva sellaisesta ajasta, jota emme voi enää saavuttaa. Suojelemalla maisemaa suojellaan siten muistoja historiasta. Erotin kulttuuri- ja kansallismaiseman suojelun esteettisten syiden vuoksi suojelusta, sillä maisemaa ei välttämättä suojella juuri sen takia, että se on kaunis tai muuten huomiota herättävä, vaan se voi edustaa esimerkiksi jotain historiallista perinnemaisemaa. Perinnemaisema voi tietenkin olla kaunis, mutta sen suojelussa lähtökohtana on juuri siihen sisältyvä kulttuuriperinne eikä niinkään kauneus.

B. Esteettiset syyt

Esteettisten syiden vuoksi suojelussa lähtökohtana on nimenomaan luonnon kauneus sinällään. Kate Soper (1994, 217-218) varoittaa kuitenkaan olettamasta, että kaikki kokisivat luonnonkauneuden samalla lailla tai että tarve esteettisiin kokemuksiin olisi jotenkin perustarpeisiin verrattava yleisinhimillinen tarve. Koko ajatuksen luonnonkauneuden ihailusta on nähty liittyneen modernin ihmisen ja yhteiskunnan syntyyn, sillä vasta teollistunut, kaupungistunut ihminen oli “tarpeeksi vieraantunut” luonnosta pystyäkseen ihailemaan sitä maisemana.

4. Ihmisten virkistäytymismahdollisuuksien turvaaminen

Tarve luonnon virkistyskäyttöön liittyy edellä mainittuun muutokseen luonnon kokemisessa. Kun 1700-luvun alkupuolelle saakka eurooppalainen älymystö hyljeksi luonto ja eräalueita, niin romantiikan vallatessa alaa aatemaailmassa kiinnostuttiin juuri “alkuperäisestä” ja koskemattomasta luonnosta. Ihmiset ovat aina käyttäneet luontoa virkistäytymiseen, mutta tietoinen tarve luonnon virkistyskäyttöön syntyi teollistumisen keskittäessä ihmiset kaupunkeihin maaseudulta, siis kun virkistykseen sopivan luonnon määrä arkiympäristössä väheni. Tarkoitan virkistyksellä tässä luonnon tarjoamaa fyysistä, henkistä ja hengellistä virkistystä.

5. Luonnonvarojen suojelu

Luonnonvarojen suojeluun olen erottanut ekologisen ja taloudellisen lähestymistavan.

A. Ekologisten luonnonvarojen suojelu

Ekologisten luonnonvarojen suojelu tähtää elämän tai rajatummin ihmiselämän säilymiseen. Ilman luontoa ei ole ihmistä eikä muutakaan elämää, luontohan on kaikki (vrt. luku 3.1.2). Ihmisille luonto tarjoaa “ekologisia palveluja”, joita ilman ihmiskunta ei tulisi toimeen: happea hengitettäväksi, ruokaa ravinnoksi, ultraviolettisäteilyltä suojaavan otsonikerroksen jne. Luonto asettaa näin ihmiselämän reunaehdot. Ympäristönsuojelun pitkäaikainen professori Pekka Nuorteva puhuu “elämää ylläpitävästä luonnontalouskoneistosta” (kts. esim. 1992, 178). Ekologisten luonnonvarojen suojelulla tarkoitetaan tässä siis luonnon elämää ylläpitävien reunaehtojen säilyttämistä.

B. Taloudellisten luonnonvarojen suojelu

Luonnonvarojen suojelulla ymmärretään usein luonnon tuottavuuden vaalimista tai edistämistä ihmistä varten (kts. esim. Vilkka 1993, 29). Luonnonvaroja suojellaan siis paitsi siksi, että ne ovat elämän reunaehtoja (ekologisten luonnonvarojen suojelu), myös jotta luonnonvaroja riittäisi ihmiskunnan kulutettavaksi tulevaisuudessakin (taloudellisten luonnonvarojen suojelu).

Olen edellä esitellyt luonnonsuojelun näkökulmia, joiden kaikkien lähtökohtana on se, että luontoa tulisi suojella. Luonnonsuojeluun toki suhtaudutaan myös negatiivisesti. Esimerkiksi Yhdysvaltojen luonnonsuojelu on joidenkin kansalaisten mukaan vain erämaa-alueiden suojelua vaikutusvaltaisen luonnonsuojelueliitin omaa käyttöä varten; siis materiaalisia uhrauksia marginaalisten yhteiskunnallisten hyötyjen saavuttamiseksi (Kempton ym. 1995).

Tarkasteltaessa edellä esitettyä jaottelua on hyvä muistaa, että luonnonsuojelussa erilaiset näkökulmat voivat yhdistyä, sillä yleensä suojelussa sekoittuu erilaisia intressejä ja motiiveja. Esimerkiksi Talaskankaan metsäaktivisteja tutkineet sosiologit löysivät haastatelluilta aktivisteilta erilaisia motiiveja luonnonsuojelulle; eräät halusivat suojella luontoa sen itseisarvon takia, toiset säilyttää Talaskankaan kuntalaisten virkistys- ja retkeilyalueena ja kolmannet taas herättää keskustelua elämäntavan ja kulutustyylien muutoksesta (Nykänen ja Järvikoski 1994, 65-67). Tietenkin myös yksilön luonnonsuojelumotiivina voi olla yhdistelmä erilaisista näkökulmasta.

 

6.2.2. Luonnonsuojelun näkökulmien keskinäinen vaihtelu Suomen historiassa

Erottelen seuraavassa Suomen luonnonsuojelun historiasta erilaisia luonnonsuojelunäkökulmia. Luonnonsuojelun tavoitteet määriteltiin jo hyvin varhain laajasti. Tekemäni jaottelu siis yksinkertaistaa totuutta, sillä luonnonsuojelusta on aina ollut pinnalla hyvin erilaisia näkemyksiä. Tässä jaottelussa kyse on ennemminkin siitä, mitä näkökulmaa kunakin aikakautena painotettiin.

Kuvassa 1. olen esitellyt erilaisten näkökulmien vaihtelua Suomen luonnonsuojelun historiassa (joillain näytöillä ja selaimilla tämä kuva saattaa olla ihan vääristynyt, pahoittelen).

 

 
                   Eettiset perustelut                                                                                                                                        
Luonnon-          Tiede                                                                                                                                                                 
varojen-
suojelu                                                                                                                           Sivilisaatiokritiikki                                                                                                        Esteettisyys                                                                 
                                                                                                                    Luonnon virkistyskäyttö                                              Kansallismaisema                                                        
                                                                                                                               Luonnon reunaehdot 
 

             1880    1890                                                                   1950     1960     1970   1979                                

________.______.______.______.______.______.______.______.______.______.______.______.______

                                                               1923              1938              1956                                     1982

                                                             Luonnon-       I suojelu-
                                                             suojelu-          alueet                                                            III  suojelualueet
                                                             laki                                                                               
                                                                                                                                                                                                                                                             Muistomerkkien
                                                             suojelu                                   II suojelu-
                                                                                                             alueet                         

 

Kuva 1. Erilaisten näkökulmien vaihtelu Suomen luonnonsuojelun historiassa.

           

Käyn seuraavassa läpi suomalaisen luonnonsuojelun näkökulmien vaihtelua kuvan 1. pohjalta. Luonnonsuojelunäkökulmat ovat kuvassa aikajanan yläpuolella ja alapuolelle olen sijoittanut käytännön luonnonsuojelutyön virstanpylväät. Ne ovat siinä vain havainnollistamassa luonnonsuojelun edistymistä, en käsittele niitä omina kohtinaan tekstissä. Tarkastelen tässä myös ennen 1880-lukua vallinnutta luonnonvarojen suojelua, vaikkei sitä varsinaiseksi luonnonsuojeluksi luokitellakaan (kts. esim. luku 4.2).

1. Luonnonvarojen suojelu (ennen 1880-lukua)

Luonnonvarojen suojelulla tai säätelyllä on Suomessa pitkät perinteet. Motiivina suojelulle on ollut huoli luonnonvarojen ehtymisestä ja tulevaisuuden hyödyntämismahdollisuuksia vähenemisestä, siis hyvin ihmiskeskeisiä motiiveja. Yksittäisistä luonnonvaroista säädöksiä oli jo hyvin varhain, esimerkiksi metsästystä ja kalastusta on säädelty jo 1400-luvulla. Myös metsätaloutta valtio pyrki kontrolloimaan jo 1700-luvulla, kiellot ja rajoitukset tosin jäivät voimattomiksi, koska niitä oli mahdotonta valvoa. 

2. Eettiset perustelut (1880)

Luonnonsuojelu muodostui käsitteelliseksi kokonaisuudeksi 1800-luvun lopulla, jolloin se perustui lähinnä luonnon kulttuuriarvojen suojeluun. Luonnon kulttuuriarvoihin liittyi jo tuolloin eettinen aspekti: sivistyneen ihmisen velvollisuuksiin kuului luonnon, ihmisten kulttuurimaiseman suojelu. Eettisyys on siitä lähtien ollut luonnonsuojelussa taustalla. Sitä painotettiin esimerkiksi Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen perustamisen yhteydessä (Järvikoski 1991b, 151). Etiikka on vaihdellut alkuajan tilanhoitajaetiikasta luonnon itseisarvoon pohjautuvaan etiikkaan, jonka Niilo Söyrinki (1954a, 16-17) mainitsee jo vuonna 1954 teoksessaan Luonnonsuojelun käsikirja. Luonnon itseisarvosta (ja laajemmin luonnonsuojeluetiikasta) on Suomessa alettu keskustella painokkaammin vasta tarkasteluajanjaksoni jälkeen 1990-luvulla (esim. Leena Vilkan teos Ympäristöetiikka (1993)).

3. Kansallismaiseman suojelu (1880)

Luonnonsuojeluun ei vuosisadan alussa liittynyt enää niinkään pelko luonnonvarojen loppumisesta, vaan asia nähtiin ennemminkin niin, että luonnon raiskaaminen ei ole sivistysvaltiolle sopivaa toimintaa. Suomen varhaiseen luonnonsuojeluun vaikutti paljon ulkomainen esimerkki ja kansallinen herääminen. Saksalaisen luonnonsuojelun johtoajatuksena oli tuolloin kansallismaiseman suojelu ja niin myös Suomessa, jonne opit Saksasta kulkeutuivat tieteilijöidemme mukana, kiinnostuttiin kansallismaiseman suojelusta. Vuosisadan alun luonnonsuojelijoiden suurimpana huolena olikin juuri edustavimpien kansallismaisemien säilyttäminen tuleville sukupolville. Kansallismaiseman ihannointiin vaikutti Suomessa myös kansallistunteen herääminen maan itsenäistyessä.

Kansallismaiseman säilyttäminen oli luonnonsuojelun päätavoite aina 1950-luvulle, jolloin luonnon esteettiset arvot ja luonnon virkistyskäyttö alkoivat saada jalansijaa luonnonsuojeluajattelussa.

4. Tieteen tarpeet (1890)

Luonnonsuojelun alkuaikoina kansallismaiseman ohella luonnonsuojelukeskustelussa painotettiin tieteen tarpeita. Keskustelun avasi tohtori Ragnar Hult vuonna 1890 Maantieteellisessä seurassa. Hän korosti luonnonsuojelun merkitystä tieteiden, etenkin metsätieteiden apuna. Teollistuvan Suomen talous nojasi maan metsävaroihin ja tämän vuoksi metsätiede koettiin tärkeäksi alueeksi. Itsenäistynyt Suomi alkoi panostaa metsävarojensa hoitoon yhä voimallisemmin. Myöhemmin luonnonsuojelulaissa määriteltiin, että luonnonsuojelualueita voitiin rauhoittaa sekä luonnonpuistoiksi tiedettä varten, että kansallispuistoiksi kaiken kansan huviksi. Luonnonsuojelu tieteen tarpeita varten on ollut mukana luonnonsuojelukeskustelussa siis jo viime vuosisadan puolelta lähtien.

5. Esteettiset syyt (1950)

1950-luvulla luonnonsuojelussa alettiin painottaa esteettisiä seikkoja, etenkin koskien suojelun yhteydessä. Tietenkin esteettiset syyt olivat olleet mukana luonnonsuojelussa myös aikaisemmin, esimerkiksi Nordenskiöldin idea isänmaan kasvojen säilyttämisestä jälkipolvien nähtäville oli käytännössä tarkoittanut vain “edustavien” kasvojen säilyttämistä, sillä ensimmäiset suojelualueet olivat edustaneet pääasiassa erikoisia ja erityisen kauniita kohteita.

Vaikka esteettisyyttä oli painotettu luonnonsuojelussa aikaisemminkin, se nousi esiin voimallisemmin 1950-luvulla keskusteluissa koskien valjastamisesta. Luonnonsuojeluliike toimi aktiivisesti viimeisten vapaana virtaavien koskien säästämiseksi. Kuvaava yksittäinen tapahtuma oli taiteilijaperhe Tapperien nostama syyte maiseman pilaamisesta. Heidän lähikoskensa rakennettiin niin, että maisema muuttui radikaalisti. Tapperit nostivat syytteen maiseman pilaajaa vastaan ja saivat myöhemmin korvausta tästä maiseman muuttumisesta. (Nuorteva 1968.)

Vaikka luonnon esteettiset arvot ovat tärkeä osa luonnonsuojelua, 1950-luvulla alkaneessa ja 1970-luvulla voimistuneessa keskustelussa vaarantuneista luontotyypeistä (mm. soista ja harjuista) ei enää painotettu esteettisiä arvoja, vaan luonnonsuojelulla haluttiin turvata myös monipuolisesti suomalaisen luonnon säilyminen.

6. Luonnon virkistyskäyttö (1960)

Mikkelin (1992, 211) mukaan heti sotien jälkeen luonnonsuojelun perusteluissa alettiin korostaa luonnon tuomaa virkistystä ihmisille. Tällöin luonnonsuojeluliike ei nähnyt mitään erityisempää ristiriitaa metsäteollisuuden taloudellisten intressien ja luonnonsuojelun välillä. Kun teollistuva yhteiskunta keskitti enenevässä määrin asukkaansa kaupunkeihin, syntyi lisääntyvää tarvetta luonnon virkistyskäytölle. Ensin vauras kaupunkilaisväestö alkoi vapaa-aikanaan huvikseen kulkea metsissä ja myöhemmin, 1950-1960-luvuilla, teollistuminen, kaupungistuminen, elintason nousu sekä vapaa-ajan lisääntyminen tekivät asiasta suurten joukkojen harrastuksen. Metsätalouden uudet tehostamismenetelmät taas muuttivat luontoa ja vaikeuttivat virkistyskäyttöä. Ojitukset muuttivat suoluontoa ja vesakkomyrkytykset vaikuttivat vesakon lisäksi marjoihin ja sieniin. Sekä ojituksia, että vesakkomyrkytyksiä vastaan syntyi kansalaisliikehdintää, kun ihmiset huolestuivat omasta virkistysympäristöstään. (Reunala ja Heikinheimo 1987, 33, 167-169.) Luonnon virkistyskäyttö onkin ollut osana luonnonsuojelukeskustelua 1960-luvulta asti, voimistuen 1970-luvulla.

7. Luonnon reunaehdot (1970)

Kun tietoisuus luonnonvarojen rajallisuudesta kasvoi ympäristönsuojelun julkisuuden myötä sekä kansainvälisten tiederaporttien ansiosta, huolestuttiin entistä enemmän luonnon asettamista elämän reunaehdoista. Ympäristönsuojelu löi itsensä läpi yhteiskunnassa nopeasti. Jos luonnonsuojelua vuosisadan alussa voidaan pitää kulttuurimaiseman suojeluna, niin tultaessa 1960-1970-luvuille luonnonsuojelu oli laajentunut niin monelle alueelle, ettei se ollut enää niin selvästi määriteltävissä. Samalla huomio kiinnittyi enemmän ihmisen ympäristöön ja perinteinen luonnonsuojelu jäi sen varjoon. Huolen luonnon reunaehtojen turvaamisesta voidaan katsoa syntyneen luonnonsuojelukeskustelun yhteydessä, mutta eronneen siitä yhdeksi osaksi laajempaa ympäristönsuojelua. Keskustelu elämää ylläpitävistä luonnonvaroista on ollut voimakkaasti esillä ympäristökeskustelussa 1970-luvulta lähtien.

8. Sivilisaatiokritiikki

Kun teollistumisen mukanaan tuomaa vaurastumista ja “sivistymistä” ennen pidettiin melkeinpä ehtona sille, että luontoa voitiin suojella, alkoi kaupungistumisen ja teollistumisen kiihtyessä näkyä yhä enemmän sen haittapuolia. Luonnonsuojelun yhteiskunnallistuttua syntyi uusia ympäristöjärjestöjä ja -ryhmittymiä, joista yksi tunnetuimmista oli Koijärven suojelua ajanut aktivistiryhmä. Nämä luonnonsuojelijat painottivat voimakkaasti sivilisaatiokriittisiä argumentteja. Vallitseva elämäntapa nähtiin olevan kestämättömällä pohjalla. Luonnonsuojelussa ja ympäristönsuojelussa ikään kuin löydettiin ihminen elämäntapoineen ympäristömuutosten aiheuttajana. 

Klaus Eder on (1990, 39) määritellyt eron ekologisen liikkeen ja yhteiskunnallisen vastaliikkeen (Counter-culture movement) välille. Ekologinen liike on hänen mukaansa kiinnostunut rationaalisemmasta suhteesta luontoon. Sen tarkoitus on optimoida luonnon hyväksikäyttö tulevaisuus huomioon ottaen. Kulttuuriset liikkeet taas ovat kiinnostuneet luonnon uudesta sosiaalisesta merkityksestä, sen uudesta yhteiskunnallisesta asemasta. Koijärven ja sitä enteilleiden yhteiskunnallista ympäristönsuojelua ajaneiden ryhmittymien voidaan katsoa muodostaneen luonnonsuojelun kulttuurisen liikkeen ja eroavan näin aikaisemmasta luonnonsuojeluliikkeestä, joka oli lähempänä ekologista liikettä[29].

Vaikka eräät ryhmittymät painottivat voimakkaasti sivilisaatiokriittisiä teemoja, luonnonsuojelukäsitteen ei voida sanoa muuttuneen sivilisaatiokriittiseksi. Luonnonsuojelukeskustelu oli muuttunut heterogeenisemmäksi ja siinä painotettiin erilaisia näkökulmia.

Luonnonsuojelunäkökulmia on siis tullut lisää historian saatossa, vaikka jo luonnonsuojelun alkuaikoina mukana oli monenlaisia perusteluja. Tultaessa 1970-luvulle on kuitenkin vaikeata erottaa yhtä päänäkökulmaa ja toisaalta määritellä sitä, mikä näkökulma kuuluu luonnonsuojeluun ja mikä taas ympäristönsuojelun piiriin.

 

6.3. Lopuksi

Kun luonnonsuojelukäsite syntyi vuosisadan vaihteessa, usko edistykseen eli voimakkaana. Hailan (1994, 28) mukaan klassinen luonnonsuojelu oli osa valistuksen aikakaudella 1700-luvulla alkanutta luonnon alistamisen projektia. Luonnon hyödyntämisessä oli varottava ylilyöntejä ja sen vuoksi säästettävä luontoa tieteellisiin tarkoituksiin myöhemmin keksittäviä, mahdollisesti tehokkaampia hyödyntämistapoja varten ja toisaalta vaalittava luontoa kulttuurin luonnollisena kasvuperustana. Suomen luonnonsuojelussa painotettiinkin paljon kansallismaiseman suojelua sekä myös suojelua tieteen tarpeita varten. Vaikka edistys eittämättä leimasi 1800-luvun lopun suomalaista yhteiskuntaa, oli itsenäistyvän kansamme identiteetille sen luonto tärkeä. Valistuksen aikalaisen, romantiikan, hengessä Suomen kansan juuret nähtiin olevan sen luonnossa. Valistus ja romantiikka törmäsivät suomalaisessa yhteiskunnassa jo ennen varsinaista luonnonsuojelua “snellmannilaisen” luonnon hyväksikäytön ja liberalistisen talouspolitiikan ylistyksen ja toisaalta kansallisromantikkojemme maalaileman suomikuvan ristiriidassa. (Suutala 1986, 250.)

Tultaessa 1800-luvun lopulle tämän ristiriidan voittaja oli ilmeinen; Suomi oli alkanut teollistua voimakkaasti. Tällöin heräsi myös luonnonsuojeluaate pyrkimyksenä suojella kansallismaisemaamme. Luonnonsuojelu ei ollut uhka teollistumiselle, vaan ennemminkin teollistumisen tuoma sivistyminen ja vaurastuminen nähtiin edellytykseksi sille, että kansakunnalla oli varaa ja tarvetta suojella luontoaan. Kansallismaiseman suojelu oli valistuksen valinneen kansan myönnytys romantiikan kaipuulleen, yritys poistaa edellä mainittu ristiriitaa valistuksen ja romantiikan välillä museoimalla osa luonnosta kansallista tunnelmointia varten.

Luonnonvarojen kiihtyvän hyväksikäytön seuraukset luonnonsuojeluaatteessa mursivat tätä ajatusmallia. Luonnonsuojelua ei enää voitukaan sovittaa yhteen edistysuskon kanssa, sillä edistys, teollistuminen toi mukanaan ilmiöitä, jotka olivat selkeästi ristiriidassa luonnonsuojelun tavoitteiden kanssa ja - mikä merkittävintä - koettiin, ettei tätä ristiriitaa ole välttämätöntä hyväksyä, vaan yhteiskunnan teollistuminen ja luonnonvarojen hyödyntäminen siinä mitassa ja niillä menetelmillä, joita silloin oli käytössä, ei ollutkaan välttämätöntä historian kehityskulkua, tulosta vääjäämättömästä edistyksestä, vaan se johtui niistä valinnoista, joita yhteiskunnassa tehtiin. Myös luonnonsuojeluliike teki omat valintansa ja herätti yhteiskunnallista keskustelua koskien valjastamisen haittapuolista ja tehometsätalouden luontoa yksipuolistavista menetelmistä.

Loogisena jatkumona modernin edistysajattelun murenemiselle voidaan nähdä sivilisaatiokriittiset elämäntapaan liittyvät ratkaisut[30]. Kyse ei ollut enää valistuksen ja romantiikan välisestä kisasta, vaan uudenlaisesta suhteesta luontoon; luonnon tunnustamisesta ihmiselle välttämättömäksi ja tärkeämmäksi kuin luonnon kiihtyvän hyväksikäytön seurauksena saatavien hyödykkeiden tuoma “elämän helppous”.

Mutta nämä sivilisaatiokriittiset ainekset luonnonsuojelussa ovat vain yksi osa tätä käsitettä. Leimallista yhteiskunnallistuneelle ja merkitykseltään laajenneelle luonnonsuojelukäsitteelle oli se, että se antoi tilaa uusille ja useammille tulkinnoille. Hyvä esimerkki tästä luonnonsuojelukäsitteen laajentumisesta on luonnonsuojeluliikkeen sisäiset painotuserot 1970-luvulla: uudet ympäristöliikkeet suhtautuivat kriittisesti Suomen luonnonsuojeluliiton “virkamiesmäiseen”, lausuntoja antavaan -linjaan. Vakaassa ja vanhassa Suomen luonnonsuojeluliitossa käytiin paikoin kiivastakin keskustelua luonnonsuojelun suhteessa ympäristönsuojeluun. Koijärven aktivistien nauttimasta yhteiskunnan hyväksynnästä huolimatta WWF:n piireissä tapaukseen suhtauduttiin kriittisesti. Luonnonsuojelun tulkintojen laajetessa keskusteltiin myös luonnonsuojelun keinoista ja niiden oikeutuksesta.

Eroja luonnonsuojelun tulkinnoista on ollut luonnonsuojeluliikkeen sisäisten erojen lisäksi liikkeen ja muun yhteiskunnan välillä luonnonsuojelun vastustuksen lisääntyessä. Kansallispuistokeskustelun yhteydessä 1970-luvulla Pohjois-Suomen asukkaat kokivat luonnonsuojelun vaatimusten olevan yhteiskunnallisesti epäoikeudenmukaisia paikallisille asukkaille, metsäteollisuus taas piti suunnitelmia kohtuuttomina Suomen teollisuuden kilpailukyvylle ja maanomistajat taas pelästyivät maanomistajien oikeusturvan puolesta. Kiistoissa ei tosin niinkään käyty keskustelua luonnonsuojelun periaatteista vaan käytännön vaikutuksista. Voimakkaampaa vastarintaa luonnonsuojelun tai ympäristönsuojelun periaatteille on esitetty vasta 1990-luvulla (kts. esim. Paunio 1995a ja 1995b; Hannula 1995; Holopainen ja Timonen 1995; Romppainen 1995).

Toinen mielenkiintoinen piirre 1990-luvun luonnonsuojelukeskustelussa on luonnonsuojelun uusi tuleminen (kts. esim. Rannikko 1995). Kun ympäristönsuojelussa voimistui 1970-luvulta lähtien ihmisen ympäristön suojelu, jäi luonnonsuojelu sen varjoon. 1990-luvulla luonnonsuojelu on taas noussut uudestaan voimallisemmin keskustelun aiheeksi mm. biodiversiteetin suojelun yhteydessä. Uutena aineksena luonnonsuojelukeskustelussa 1990-luvulla voisin mainita myös keskustelun luonnonsuojeluetiikasta. (Alunperin tarkoituksenani olikin tarkastella luonnonsuojelua 1990-luvulle saakka, mutta koko aihe osoittautui sen verran monimutkaiseksi, että rajasin tutkimukseni luonnonsuojelun yhteiskunnallistumiseen 1980-luvun alkupuolelle.)

Kun luonnonsuojelukäsitteen erilaiset tulkinnat ovat lisääntyneet, on luonnonsuojelukäsitettä yhä vaikeampi määritellä. Jos luonnonsuojelu vuosisadan alussa on helppo luokitella lähinnä kansallismaiseman suojeluksi, sen jälkeen käsite ei ole ollut yhtä yhtenäinen. Mitä siis on suojeltu, kun on suojeltu luontoa? Yhtenä leimaa-antavana piirteenä luonnonsuojelun käsitehistoriassa voidaan nähdä luonnon muuttuminen ihmisen ulkopuolisesta maisemasta luonnoksi, johon myös ihminen kuuluu “luonnollisena” osana.

 

LÄHTEET

 



[1]Liikkeellä en tarkoita vain erilaisia kansalaisjärjestöjä, vaan yleisempää kollektiivista toimijatahoa, jolla on jäsenistöä yhdistävä tavoite, tässä siis luonnonsuojelu. Täten luonnonsuojeluliike pitää siis sisällään myös luonnonsuojeluhallinnon virkamiehet (liikkeen määrittelystä kts. esim. Järvikoski 1991a, 162).

[2]Käytän termejä “tutkimuskysymykset”, “aineisto” ja “tulokset” lainausmerkeissä, koska en käytä niitä tiedekuntamme (maatalous-metsätieteellinen tdk.) perinteen mukaisessa merkityksessä.

[3]En ole määritellyt kausien vaihtumista minkään yksittäisen tapahtuman mukaan, vaan laajempaa asiakokonaisuutta silmälläpitäen, joten vuosiluvut ovat viitteellisiä.

[4]Olen käsitellyt luonnonsuojelun muutoksien suhdetta suomalaisen yhteiskunnan yleisiin muutoksiin, mutta en niinkään yhteiskunnan muiden alojen piirissä käytyä luonnonsuojeluun liittyvää keskustelua, en siis esimerkiksi metsästys- tai metsänhoitajapiireissä käytyä keskustelua luonnonsuojelusta tai sitä, miten luonnonsuojeluasiat ovat muissa laeissa kuin luonnonsuojelulaissa kehittyneet.

[5]Ympäristöhistorian (niin kuin minkä tahansa historian alan) ei välttämättä tarvitse olla koko yhteiskunnan historiaa, vaan sen avulla voidaan tutkia myös ihmistä “pienyhteisössään” (Heikkinen 1993, 21). Mikrohistoriaksi kutsuttu ala tutkii historiallisia syy-yhteyksiä pienten ryhmien arkielämän tasolla, “tavallisten ihmisten tavallista elämää” ja täten kirjoittaa historiaa myös niille, jotka muilla menetelmillä jäisivät sen ulkopuolelle, esimerkiksi köyhille ihmisille tai naisille (Katajala 1995, 14).

[6]Nämä kriteerit sopivat varmaan moniin ympäristöhistoriallisiin tutkimuksiin, mutta nähdäkseni tutkimuksen ajanjaksojen ei välttämättä tarvitse olla hyvin pitkiä, esim. ympäristötietoisuus on kasvanut hyvin nopeasti lyhyessä ajassa ja toisaalta ympäristöongelmat voivat olla hyvin paikallisia, jolloin niillä ei ole juurikaan vaikutuksia kansainvälisellä tasolla.

[7]Käytän käsitettä “alkuperäisluonto” (myös “luonnontilainen” luonto) lainausmerkeissä korostaakseni käsitteen kompleksisuutta (termistä tarkemmin kts. luku 3.1.2.).

[8]Termillä “häiriö” viitataan ekologiassa sellaiseen ulkopuolisten tekijöiden aiheuttamaan vaikutukseen, joka tavalla tai toisella muuttaa tarkastelun kohteena olevan systeemin tilaa (Haila 1995a, 42)

[9]Myös Yrjö Haila painottaa tätä seikkaa muissa kirjoituksissaan (esim. Haila 1990, 182; Haila ja Levins 1992, 295).

[10]Tarkoitan tällä sitä, että arvottaminen toimintana rajataan inhimillisen toiminnan piiriin, ottamatta kuitenkaan kantaa siihen, antaako ihminen itseis- tai välinearvoa esimerkiksi luonnolle.

[11]Saastuminen on siis tässä luokiteltu kuuluvaksi kokonaisuudessaan osaksi ympäristönsuojelua, muttei osaksi luonnonsuojelua edes niiden vaikutusten osalta, jotka kohdistuvat eläimiin ja kasviin.  

[12]Yrjö Sepänmaan (1987, 169) mukaan luonnontilainen luonto muuttuu kulttuuriluonnoksi myös erilaisten käsitteellisin teoin: rajauksin, valvonnoin ja päätöksin, esimerkiksi kun syntyy tunnustettuja näköalapaikkoja ja luonnon muistomerkkejä.

[13]Suojelulla ei tarkoiteta tässä vain alueen rauhoittamista, vaan sillä voidaan tarkoittaa aktiivisia, jopa luontoa muuttavia toimia halutun luonnontilan palauttamiseksi tai muuttamiseksi. Suojelun kohteena on siis ikään kuin jokin idea luonnosta.

[14]Metsän käytöllä tarkoitetaan tässä pääosin puun käyttöä, ei siksi, ettei muu käyttö olisi ollut tärkeätä, vaan sen takia, että se etenkin teollistumisen voimistuessa oli kuitenkin aika marginaalista, etenkin ympäristövaikutuksiltaan.

[15]Vuoriteollisuudella tarkoitetaan hyödyllisten kivennäisten ja malmien hyödyntämistä, kaivostoimintaa.

[16] On arvioitu, että kuva metsien tilasta nähtiin mahdollisesti lohduttomampana kuin se todellisuudessa oli, sillä tilannetta tutkineet virkamiehet ja tutkimusmatkailijat liikkuivat paljolti asutuksen piirissä ja valmiita teitä pitkin, siis paikoissa, joista puuta oli ollut helpointa kerätä ja josta se ymmärrettävästi ensimmäisenä loppui (Ympäristö tila Suomessa 1992, 281; Tiitta 1994, 204).

[17]Suomessa oli aikaisemmin myös uskontoon ja mytologiaan liittyviä luonnonvaraiseen tilaan jätettyjä paikkoja, esim. uhrilehdot, seitapaikat ja kalmistot (Borg ja Ormio 1978, 42).

[18]Suhdetta metsähallintoon leimasivat erilaiset talouspoliittiset näkemykset. Merkantilistisen talouspolitiikan mukaisesti ehdoteltiin valtion kontrollin lisäämistä lopettamaan aiheeton metsänhaaskaus, toisaalta taas liberalismin hengessä haluttiin vapauttaa teollisuus sitä ahdistavista lukuisista säädöksistä. Merkantilismi sai väistyä Aleksanteri II astuttua valtaan vuonna 1855 ja liberalismin vallatessa alaa aatemaailmassa. (Palo 1993, 344-345.)

[19]Suojametsillä tarkoitetaan Pohjois-Suomen ankarissa ilmasto-olosuhteissa kasvavia metsiä, joita pyrittiin suojelemaan, ettei metsäraja alenisi. Niillä oli taloudellista merkitystä luontaiselinkeinoille sekä paikallisten asukkaiden puunsaannille. Suojametsiä oli tarkoitus käsitellä normaaleja talousmetsiä huomattavasti varovaisemmin. (Borg 1984, 15.)

[20]Kalliolan mukaan (1941, 9) juuri Rolf Palmgren laajensi myöhemmin huomattavasti luonnonsuojeluaatteen kannattajapiiriä “intomielisillä, usein lyyrillisen kauniilla kirjoituksillaan”.

[21]Käytän termeistä näitä hieman kömpelöjä suomennoksia, koska parempia en oli kirjallisuudesta löytänyt (esim. Leena Vilkka käyttää näitä teoksessaan Ympäristöetiikka (1993, 34)).

[22]Luonnonsuojelun itsenäistymisellä en tässä tarkoita sitä, että luonnonsuojelu ei olisi ollut “omaa itseään” aikaisemmin, siis että se olisi vasta nyt muotoutunut. Luonnonsuojelu on eri aikoina ollut erilaista, mutta yhtä luonnonsuojelua kuitenkin. Itsenäistymisellä tarkoitan lähinnä rajanvetoa muihin aatteisiin.

[23]Järvikoski (1991b, 162) on aiheellisesti huomauttanut, että kaikkien tällaisten “kansalaisaloitteiden” alullepanijat eivät välttämättä lähteneet liikkeelle selkeän ympäristönsuojelullisista syistä, vaan syyt saattoivat olla myös esim. taloudellisia ja sen takia kaikkien näiden protestien kuulumista ympäristöliikkeen piiriin voidaan pitää kyseenalaisina.

[24]Tosin Pentti Linkola oli tuonut esille näitä teemoja jo 1960-luvulla (kts. esim. näistä kirjoituksista koostuva kirja Unelmat paremmasta maailmasta (1971)).

[25]Vesihallituksen 300 perustettavan viran joukkoon mahtui 5 limnologian, 1 biologin ja 1 mikrobiologin virkaa. Aluehallinnon tasolla kentällä vesiasioita hoiti vesipiirit ja niiden 700 työntekijän joukossa oli vain 1 limnologi, biologeja tai mikrobiologeja mukana ei ollut ollenkaan. (Dahlström 1969.)

[26] Luonnonsuojelun yhteiskunnallisen aseman heikkous Suomessa suhteessa muihin Pohjoismaihin tuli hyvin esille, kun verrataan valtion osuutta vuoden 1970 Luonnonsuojeluvuoden rahoituksessa pohjoismaissa. Kun Norjassa ja Ruotsissa valtio panosti tapahtumaan 600 000 mk, niin Suomessa anottiin 400 000 mk ja saatiin 30 000 mk. Myöhemmin tosin valtio antoi luonnonsuojeluvuoden valmistelutöihin lisäresursseja. (Luonnonsuojeluvuosi 1970 1969).

[27]Olen tekstin luettavuuden takia käyttänyt tässä yhteenvetoluvussa viitteitä vain, jos kyseiseen asiaan ei ole aiemmissa luvuissa (esim. luvussa 5.) viitattu.  

[28]Kysymykset ovat tässä eri järjestyksessä kuin luvussa 2.2. tämän luvun esitysteknisten seikkojen vuoksi.

[29]Ederin jaottelu ekologiseen liikkeeseen ja kulttuuriseen vastaliikkeeseen tulee myöhemmin hyvin esille Suomessa vihreiden politisoitumisen yhteydessä. Vuoden 1983 vaalien yhteydessä vihreinä itseään pitävät ihmiset alkoivat jakaantua ideologisesti kahteen suuntaan, “kansalaisyhteiskunnan rakentajiin” ja “ekologisteihin”. Edellisten mielenkiinto ei rajoittunut ympäristökysymyksiin, vaan he pitävät esimerkiksi demokratian laajentamista ja politiikan teon uudistamista tärkeinä tehtävinä. “Ekologistit” taas katsoivat, että ekologia muodostaa mittapuun kaikelle yhteiskunnalliselle päätöksenteolle. Tämä johti vuonna 1988 kahden vihreän puolueen syntyyn: “ekologistien” Ekologinen puolue vihreät -puolueeseen ja “kansalaisyhteiskunnan rakentajien” Vihreä liitto -puolueeseen. (Järvikoski 1991b, 170-171.)

[30]“Elämäntapavihreitä” tutkinut Kimmo Saaristo (1994, 113) on esittänyt, että ekologinen elämäntapa voidaan nähdä postmodernina vastausyrityksenä moderniin, sillä korostettaessa “henkilökohtaisuutta”, omia valintoja, edellytetään usein tiukasti moderniin liittyvien asenteiden ja rakenteiden purkamista tai vähintäänkin kyseenalaiseksi asettamista.