3. DESKRIPTIIVINEN FONETIIKKA

3.1. Yleisiä termejä

Artikulaatio (articulation)
Ääntäminen (pronunciation)

Kielikohtaisesti vaihteleva sanojen, tavujen ja äänteiden sekä jatkuvan puheen tuotto. Vrt. prosodiikka, ääni ja äänenlaatu.

Sitaattimuoto (citation form)

Puheen selvästi äännetty muoto, joka merkitsee huolellisempaa ja hitaampaa artikulaatiota. Toisinaan puhutaan lento-muodoista. Vastakohtana pikamuoto (casual form) , joka on nopeasti ja epäselvästi äännetty muoto. Myös ns. allegro-muoto. Ks. reduktio.

Äänne (sound)

Pienin mahdollinen kvalitatiivinen (= laadullinen) puheen segmentti, joka kuulon avulla voidaan erottaa muista segmenteistä. Esim. brit. engl. sanassa <church> ’kirkko’, jonka kirjoitusasussa on kuusi kirjainta, voidaan erottaa viisi äännettä. Sana alkaa ja päättyy affrikaattaan [tS], jonka kaksi segmenttiä ([t] ja [S] = suhu-s) voidaan erottaa kuulon avulla. Fonologisesti sanassa on kuitenkin vain kolme foneemia, koska affrikaatta on itsenäinen foneemi. Äänne voidaan merkitä foneettisella symbolilla ja symboliin liitetyillä tarkkeilla. Äänteet kuvataan yleensä artikulaatiosta johdettujen termien avulla. "Äänne" voi viitata äännetyyppiin tai ainutkertaiseen reaalistumaan. Tietyissä tapauksissa äänne ja #piirre# voivat olla vaikeasti erotettavissa: voimakas aspiraatio on kuultavissa (esim. englannissa vokaalin edessä [p]:ssä sanassa <pea> ’papu’) ja voi olla kestoltaan tavallisen äänteen mittainen ja muodostaa oman, puheen virrasta erottuvan segmentin.

Vokaali (vowel)

Äänne, joka tuotetaan ääntöväylän avaumalla (ääntiö). Perusvokaalien (basic vowel) ominaisuuksia kuvataan etisyysasteen (kielen korkeimman kohdan etäisyys ylähampaista), suuväylän väljyysasteen (kielen korkeimman kohdan etäisyys suulaesta) ja huuliaukon muodon (pyöristymisasteen; vrt. pyöreä/lavea) avulla. Vokaalien muita mahdollisia piirteitä ovat mm. nasaalisuus, kvantiteetti, kuiskaus. Jos vokaalit on tuotettu normaalilla fonaatiolla, niillä on harmonisista osasävelistä koostuva spektri ja ne ovat auditiivisesti sonorisia kuten yleensä resonanttiäänteet. Vokaalit voivat yksinäänkin muodostaa tavun. Vokaalit ovat sävelkulun kannattajia. Vokaalien artikulaatio: ks. kuva 3.1; vokaalien akustiikka: ks. luku 7.

 

KUVA 3.1. Suomen vokaalien [a] ja [ä] artikulaation sivuprofiilikuvat. Muokattu röntgentekniikkaan perustuvista alkuperäisistä Sovijärven (1963) kuvista digitaaliseen muotoon.

 

Konsonantti (consonant)

Äänne, joka muodostetaan ääntöväylän sulkeuman tai supistuman avulla. Yleensä konsonantti esiintyy vokaalin kanssa samassa tavussa (kerake; "con"), mutta resonanttikonsonantit voivat yksinkin muodostaa tavun (engl. [l] sanassa "bottle"; saksan [n] "bitten"; tshekin [r] "krk").

Artikulaatiopaikka (place of articulation)

Äänteen tuottamisessa käytetty luonteenomainen ja olennainen (relevantti) kohta ääntöväylässä (kuva 3.2a: keskeiset artikulaatiopaikat; kuva 3.2b: etisten artikulaatiopaikkojen tarkennus; kuva 3.3.: kielen artikulaatiovyöhykkeet). Joillakin äänteillä on kaksi relevanttia artikulaatiopaikkaa (ks. kaksoisartikulaatio) tai niihin voi liittyä ns. toissijainen artikulaatio l. lisäartikulaatio l. sekundaariartikulaatio.

Artikulaatiopaikat (places of articulation)

Ks. kuva 3.2a–b. Kielen vyöhykkeet kuva 3.3.

KUVA 3.2a. Keskeiset artikulaatiopaikat

 

KUVA 3.3b. Etisten artikulaatiopaikkojen tarkennus

 

Kielen artikulaatiovyöhykkeet (divisions of the tongue)

Ks. kuva 3.3.

KUVA 3.3. Kielen artikulaatiovyöhykkeet.

Kielen osat ovat:
kärki, lat. apex (tip),
alapinta (underblade),
lapa, lat. lamina t. corona (blade), selkä, lat. dorsum (back)
juuri, lat. radix (root)
laiteet, lat. latus, mon. latera (side).
Voidaan puhua myös kielen rungosta tai suuresta massasta (body).

Artikulaatiotapa (manner of articulation)

Äänteen tuottamisen luonnetta, lähinnä väylän avauma-astetta ilmaiseva termi. Tärkeimmät artikulaatiotavat ovat avauma, supistuma ja sulkeuma.

Pelkästään niiden varaan ei kuitenkaan artikulaatiotapoja voida ryhmitellä. Konsonanttien artikulaatiotapaluokat ovat klusiilit, frikatiivit (spirantit ja sibilantit), puolivokaalit, nasaalit, likvidat (lateraalit ja tremulantit), napausäänteethipaisuäänteet, avulsiivit, ejektiivit sejä implosiivit.

Koska puolivokaaleissa väylän avauma-aste on suppeampi kuin vokaaleissa, mutta ei yhtä suppea kuin frikatiiveissa, voidaan niiden väylän avauma-astetta kuvata lähentymäksi.

Avauma eli apertuura (opening)

Artikulaatiotapa, jolle on ominaista äänteen tuottaminen ilman selvää estettä ääntöväylässä (esim. vokaalit).

Supistuma eli striktuura (stricture)

Artikulaatiotapa, jossa ääntöelimet muodostavat äänteen tuottamista varten kapeikon, missä puolestaan syntyy äänteelle ominainen hankaushäly (esim. frikatiivit).

Sulkeuma eli klausuura (closure)

Artikulaatiotapa, jossa muodostuu täydellinen sulkeuma ääntöväylässä. Tyypillinen etenkin klusiileille.

Artikulaatioliike (articulatory gesture)

Äänteen tuottamiseen tarvittava, puhe-elinten toimintatapaan liittyvä liikekokonaisuus. Ladefoged & Maddieson (1996: 6): yksittäisen artikulaatioelimen liike, joka voi yksin muodostaa äännesegmentin perustan, mutta voi vaatia muiden artikulaatioliikkeiden koordinaatiota kyseisen äänteen muodostamiseksi.

Artikulaatioasento (articulatory posture, articulatory target)

Äänteen artikulaatioliikkeen aikainen, äänteelle karakteristinen ääntöelinten omaksuma asento, artikulaation tavoiteasema. Tavallisin äänteiden määrittelyn kuvaustapa.

Konstriktio eli kapeikko (constriction)

Ääntöväylään huulten tai kielen avulla muodostettu sulkeuma tai supistuma, mutta myös vokaaleissa ääntöväylän kapein kohta. Voi esiintyä huulten, suulaen, hammasvallin tai nielun kohdalla. Huom.: englannin termi "obstruction" viittaa sulkeumiin ja supistumiin.

Aluke (attack)

Erotetaan kova (hard) ja pehmeä (soft) aluke. Antiikin ajoilta peräisin oleva jaottelu, jonka mukaan glottaalisella kovalla alukkeella (engl. myös glottal catch) alkavat sanat (suomen "aamu") erotettiin kuvauksessa pehmeällä alukkeella, [h]:lla (suomen "haamu") alkavista sanoista. Vielä Sweet (1977) kuvasi [h]:n ja glottaalisen kovan alukkeen omassa luvussaan irrallaan konsonanteista.

Ääni (sound; voice)

Eri kielissä sekä arkikielinen että tieteellinen terminologia ilmaisevat eri tavoin ääntä koskevia ilmiöitä. Saksassa (Schall/Laut, Stimme), ruotsissa (ljud, röst), englannissa (sound, voice) ja venäjässä (zvuk, golos) on samankaltainen jako yleensä äänen ja ihmisen kurkunpää-äänen erottelussa. Suomen kieli ei sovella tätä jakoa, vaan käyttää sanaa "ääni" kumpaankin, mistä saattaa aiheutua sekaannuksia. Suomessa on puolestaan erityistermi kuultavia äännesegmenttejä (esim. [a]) tarkoittaville yksiköille: äänne. Mainitut muut kielet ovat tyytyneet äännettä tarkoitettaessa ääntä yleensä merkitseviin tai niistä johdettuihin nimityksiin: "Laut" tai "Sprachlaut" (saksa), "ljud" tai "språkljud" (ruotsi), "zvuk" (venäjä). Vastaava käytäntö on myös englannissa (sound, speech sound), mutta viime aikoina termi "phone" on vallannut alaa.

1) Ääni (sound; perustana latinan sonus). Viittaa yleisenä terminä kaikenlaisiin kuultavissa oleviin ilmiöihin.

2) Ääni (sound). Puheessa: äänilähteen ja ääntöväylän aikaansaaman siirtovaikutuksen yhdessä tuottama, kuultavissa oleva akustinen ilmiö, siis äänteiden eli vokaalien ja konsonanttien, eri äänenlaatujen ja prosodiikan aikaansaamat akustiset vaikutukset. Suusta kaikille tahoille säteilevä, puhumisen aikaansaama ja kuulovaikutelman synnyttävä paineaalto. Näin puheen ääntä voidaan tarkastella kuulovaikutelman kannalta (auditiivisesti), fysikaalisesti (akustisesti) ja funktionaalisesti (kielellisesti).

3) Ääni (voice; perustana latinan vox).

Viittaa rajoitetumpana puheen terminä kurkunpään äänilähteen aikaansaamaan akustiseen ilmiöön, joka on kaiken soinnillisen ja vokaalisen äänen perustana. Ks. fonaatio, kurkunpää-ääni.

Ääniala (voice range)

Ääniala käsittää puhujalle mahdollisen äänen taajuusalueen. Puhujan pragmaattinen ääniala on se taajuusalue, jota hän pääasiallisesti käyttää puhuessaan. Etenkin laulussa erotetaan laulajalle tyypillinen ääniala (miehet: basso, baritoni ja tenori; naiset: altto, mezzosopraano ja sopraano).

Äänen taajuusperturbaatio (jitter)

Se keskimääräinen ero, minkä verran peräkkäisten äänihuuliperiodien taajuudet poikkeavat toisistaan mitatulla aikavälillä.

Äänen intensiteettiperturbaatio (shimmer)

Se keskimääräinen ero, minkä verran peräkkäisten äänihuuliperiodien intensiteetit poikkeavat toisistaan mitatulla aikavälillä.

Sointi (voicing)

Äänihuulten värähtelyn aikaansaama puheen ominaisuus; se osa puheesta, jonka aikana äänihuulet värähtelevät. Akustisesti kyseessä on (kvasi)periodinen värähtely, jonka spektrissä esiintyy harmonisia osasäveliä. Erottavana piirteenä sointi saa aikaan piirteen "soinnillinen" (± soinnillinen; voiced).

Soinnillinen (voiced)

Äänihuulten värähtelyn aikaansaama äänteen foneettinen tai fonologinen piirre. Yleensä vokaalit ja muut resonanttiäänteet ovat soinnillisia. Foneettisesti soinnillisuus on graduaalinen ominaisuus eli äänne voi voi olla kokonaan tai osittain soinnillinen. Soinnittomissa (unvoiced) äänteissä (kuten p, t, k, s) äänirako on enemmän tai vähemmän auki. Henkäyssoinnillisissa äänteissä  (kuten suomen [h]:ssa sanassa "paha") ääniraon huulirako värähtelee etuosaltaan ja rustorako on auki.

Hankaushäly (friction)

Ääntöväylän supistumakohdalla ääntöelinten hankauksen aikaansaama äänteen piirre, joka syntyy ns. turbulentin ilmavirtauksen avulla. Akustisesti kyseessä on epäperiodinen värähtely.

Koartikulaatio (coarticulation)

Puhe-elinten toimintatavasta aiheutuva, puhetta helpottava ilmiö, jossa samankaltaistumista tapahtuu etenkin peräkkäin esiintyvien äänteiden kesken. Koartikulaatio voi olla progressiivista (etenevää) tai regressiivistä (ennakoivaa). Tavallisia ovat nasaalisuuden tai soinnin/soinnittomuuden leviäminen ympäristöäänteeseen. Koartikulaatio toimii etenkin tavun puitteissa, mutta on mahdollinen myös tavun- jopa sananrajan yli. Toiset äänteet (suomessa etenkin konsonantit [h, s, l, k]) ovat hyvin koartikulaatioalttiita, toiset taas (kuten suomen [t]) ovat koartikulaation suhteen resistentimpiä. Ks. assimilaatio.

Lisäartikulaatio (secondary articulation) eli sekundaariartikulaatio

Äänteen perusartikulaatioon liittyvä foneettinen tai foneeminen lisäpiirre. Foneettinen lisäartikulaatio esiintyy esim. englannin tummassa l-äänteessä sanoissa fill, full, film (velarisaatio). Lisäartikulaatioita ovat palatalisaatio, velarisaatio, faryngalisaatio ja labialisaatio, mahdollisesti myös sulkalisaatio.

Kaksoisartikulaatio (double articulation)

Äänteellä voi olla kaksi relevanttia artikulaatiopaikkaa, esim. joruban labio-velaarisessa klusiilissa sanassa /akpá/ ’käsi(varsi)’, jossa [k] ja [p] ääntyvät yhtenä samanaikaisena äänteenä (Ladefoged 1975: 143).

Fonotaksi (phonotactics)

Fonologian haara, joka käsittelee foneemien kombinoitumista. Vastaa usein fonetiikassa "kombinaatio-oppia". Ks. konsonanttiyhtymä, vokaaliyhtymä, äännejono.

Äännejono (sequence of (speech) sounds; sequence of phones)

Peräkkäisten äänteiden muodostama ketju lähinnä sanassa. Ks. tavu, konsonanttiyhtymä, vokaaliyhtymä.

Prosodiikka (prosody, prosodics)

(Ks. lukua 5.) Kielen prosodisten (suhteellisten) ilmiöiden muodostama kokonaisuus. Prosodiikan synonyyminä voidaan pitää termiä "prosodia", mutta toisinaan jälkimmäistä käytetään vain runousopillisena terminä. Pohjana on kreikan monikkomuotoinen sana "prosodia" (pros+odia "puheen laululliset ominaisuudet"). Prosodisia ominaisuuksia ovat kestoon (ajoitukseen), painotukseen, sävelkulkuun ja -korkeuteen sekä rytmiin liittyvät ilmiöt (vrt.luku 5). Prosodiset piirteet samaistetaan usein suprasegmentaalisten (suprasegmental) ("segmenttien yläpuolisten") piirteiden kanssa. Ero ilmenee esim. siten, että äänteen kesto on kylläkin prosodinen piirre mutta ei suprasegmentaalinen, koska domeenina (toteutuma-alana) on nimenomaan äännesegmentti. Suhteellinen kesto puolestaan on siinä mielessä suprasegmentaalinen, että äänteiden kestosuhteet ovat relevantteja. Toisaalta äänenlaatuun (voice quality) liittyvät piirteet (esim. käheys) ovat useimmiten suprasegmentaalisia, mutta niitä ei tavallisesti lueta kuuluviksi prosodiikkaan.

Fonaatio (phonation)

1. Sointiäänen (voice) tuottaminen äänihuulten avulla.

2. Erilaiset äänihuulten toimintatavat (phonation processes; phonation types) puheessa, jolloin mukaan luetaan muun muassa normaali sointi, soinnittomuus, narina, kuiskaus, henkäyssointi, jopa glottaaliklusiili.

3. Puheen tuottaminen (vanhentunut käyttö).

Artikulaatiobaasis (articulation base)

Jo 1800-luvulla (F. Franke) käyttöön otettu käsite, joka viittaa siihen, että kielet ja murteet erovat toisistaan yleisen puhe-elimistön artikulaatiovalmiustilan suhteen. Tämä tila tulkitaan vallitsevan joko ennen varsinaista puhetta tai sen aikana. Esim. ranskaa on kuvattu artikulaatiobaasikseltaan etiseksi, suomea taas takaiseksi. Wallis oli jo 1653 kuvannut artikulaatiobaasikseen viittaavaa ilmiötä. Eri tutkijoilla oli vaihtelevia nimityksiä sille 1800-luvulla. Koska useat artikulaatiobaasiksen parametreista ovat samoja kuin (laajasti tulkitulla) äänenlaadulla (ks. äänenlaatu), on artikulaatiobaasiksen käsite hämärtynyt. Esim. H. Kelzin hyvin laaja tulkinta sisällyttää artikulaatiobaasiksen piiriin supraglottaalisten ja glottaalisten tekijöiden lisäksi mm. assimiloinnin, yleisen lihasjännityksen ja hengityspaineen määrän. Ternes on tulkinnut artikulaatiobaasiksella olevan konstrastiivista merkitystä toisen kielen oppimisessa. On myös tuotu esiin, että myös puheen havaitsemisessa tällainen perusvalmius vaikuttaa ja että pitäisi puhua myös "audiobaasiksesta" (W. Graff). Artikulaatiobaasis on tulkittu myös fonologisesti (Drachman ym.): riippuvaksi kielen fonologisesta rakenteesta.

Äänenlaatu (voice quality)

Suppean tulkinnan mukaan laryngaalisesti eli kurkunpään, etenkin ääni- ja/tai taskuhuulten avulla aikaansaatu puheäänen varioiva ominaisuus, esim. käheä (breathy), karhea (hoarse), henkäyssoinnillinen (breathy voiced; suomeksi usein "vuotoinen") ääni, falsetti (falsetto), kuiskaus (whisper), narina (creak, vocal fry), tiukka (tense voice) ja rento (lax voice) ääni. Laajan tulkinnan mukaan (Laver 1994:397–427) äänenlaatu käsittää kaiken sen supraglottaalisenkin äänellisen vaihtelun, joka ei kuulu kielen systeemin mukaiseen artikulaatioon vaan on yksilöllisen ääntämisen (idiolektin) piirre. Laver (1994: 399) käyttää "voice quality" -termin asemasta myös Honikmanilta peräisin olevaa termiä "settings" (articulatory settings, phonatory settings, settings of overall muscular tension, prosodic settings). Kutakin "asetusta" kuvataan suhteessa sen neutraaliin muotoon (neutral reference setting). Supralaryngaaliset "asetukset" koskevat huulten, alaleuan, kielen ja velumin hienosäätöä. Äänenlaatu voi kuitenkin olla yksilöllisyyden ohella myös sosiolektin (ammattiryhmän tai muun sosiaalisen ryhmän) tai kielivariantinkin (vrt. amer. englannin vokaalien yleinen nasaalisuus) ominaisuus. Äänenlaaduilla on myös pragmaattista käyttöä puhetilanteissa (vrt. kuiskaaminen kirjastossa; puheen värittäminen erilaisten efektien aikaansaamiseksi). Ks. myös Laver (1980).

Tavu (syllable)

Tavu on puheentuoton eräs perusyksikkö. Useita tavun foneettisia ja fonologisia selityksiä on esitetty. R. H. Stetsonin tavuteorian mukaan jokaista tavua vastaa keuhkoista lähtevä hengityspulssi, mitä ei kuitenkaan ole voitu todistaa oikeaksi. Prominenssiteorian mukaan äännejonoissa tietyt äänteet ovat sonorisempia (kuuluvampia) kuin toiset ja muodostavat näin ollen sonorisuushuippuja, jotka vastaavat tavukeskuksia. Vähiten sonoriset äänteet muodostavat sonorisuuden laaksoja. Tavunrajaa ei kuitenkaan ole aina helppoa määrätä. Esim. englannin sana "busker" voidaan tavuttaa "bu-sker", "bus-ker" tai "busk-er", mikäli perustana on sonorisuus. Fonologisessa todistelussa viitataan etenkin erityiskielen tyypillisiin äännejonoihin. Tavun sisäisessä rakenteessa erotetaan tavun keskus (centre, nucleus), tavun avaava segmentti (onset) ja tavun päättävä segmentti (coda). Tavun avaavaa ja päättävää segmenttiä kutsutaan reunukseksi (margin). Reunuksena voi esiintyä yhden äännesegmentin ohella myös konsonanttiyhtymä (cluster). Sana voi olla yksitavuinen (monosyllabic) tai monitavuinen (polysyllabic). Vokaalien ohella myös konsonantit voivat olla tavuakannattavia (syllabic), esim. [n] saksan sanassa "bitten", [l] englannin sanassa "bottle", [r] tshekin sanassa "krk". Tavulla on myös puheen painotuksen ja rytmin kannalta merkitystä (vrt. tavuajoitteinen kieli (syllable-timed language). Fonologiassa tavunraja on ilmaistu merkillä /./, esim. <talo> /ta.lo/.

Tavutus (syllab(if)ication)

Sanan jakaminen tavuiksi, mikä voi viitata kielikykyyn tai sanakirjan ilmaisuun tavunrajojen sijainnista.

Reduktio (reduction)

Äänteiden laadun heikkeneminen. Esim. englannin painottomissa tavuissa tapahtunut ilmiö (esim. sanan "ahead" ensimmäisessä vokaalissa tai saksan loppu-e sanassa "Bitte". Ks. täysvokaali. Äänteiden täyttä katoa sanan eri asemissa ilmaistaan seuraavilla termeillä: afereesi (aphaeresis)(alussa), synkopee (syncope)(sanan sisällä), apokopee (apocope) (lopussa) ja elisio (elision)(yleensä äänteen kato tai kato puhetahtien sisällä morfeemin- tai sananrajalla). Täyskatoa (engl. myös: deletion) ilmenee esim. suomen sataluvuissa (kolmes(a)taa) ja muissa yhdyssanoissa (puol(u)stuspeli), jolloin alkuperäisen äänteen koartikulatorista vaikutusta saattaa jäädä jäljelle. Kielissä esiintyy myös etenkin funktiosanoista ja usein esiintyvistä verbeistä ns. heikkoja (weak form) ja vahvoja (strong form) muotoja. Esim. englannissa him -> im ->m; I am -> I'm.

Foneettinen kirjoitus (phonetic transcription)

Foneettinen transkriptio (phonetic transcription)

Foneettinen tarkekirjoitus, foneettinen transkriptio, foneettinen notaatio. Puheen äänneasua ilmaiseva kirjoitus, notaatio, joka erotetaan muusta tekstistä hakasulkeiden sisään, esim. engl. <sea> kirjoitusasuisena ja [si:] foneettisesti. Foneettinen transkriptio voi olla joko ohjeellinen eli preskriptiivinen (normatiivinen) tai deskriptiivinen eli impressionistinen (= kuultua puhunnosta vastaamaan tarkoitettu). Foneettista kirjoitusta varten on kehitetty useita erilaisia transkriptiojärjestelmiä, joista huomattavimmat ovat kansainvälinen foneettinen aakkosto (IPA, International Phonetic Alphabet) ja suomalais-ugrilainen tarkekirjoitus (SUT). Viimeisin IPA:n uudistus tehtiin v. 1996 ja sen uusinta vaihetta edustaa teos Handbook of the International Phonetic Association. A Guide to the Use of the International Alphabet, 1999. Foneettinen kirjoitus sisältää perusmerkkejä (kirjaintyypit) ja diakriittisia merkkejä (tarkkeita) (diacritical mark). Päinvastoin kuin foneemisessa kirjoituksessa (phonemic transcription), johon merkitään vain foneeminen asu (foneemit), foneettiseen kirjoitukseen merkitään hienompia, allofonisia yksityiskohtia, impressionistiseen foneettiseen kirjoitukseen jopa satunnaisia äännevaihteluita. Prosodiikan, kekustelupuheen ja poikkeavan puheen notaatioita varten on laadittu omia järjestelmiään, jotka voivat olla normaalin ortografian ja erikoissymbolien yhdistelmiä tai myös transkription ja graafisen notaation yhdistelmiä. Transkription laatimista ilmaiseva verbi on transkriboida.

Historiaa ja periaatteita, ks. Antti Iivonen, Antti Sovijärvi & Reijo Aulanko 1990, Foneettisen kirjoituksen kehitys ja nykytila. Helsingin yliopiston fonetiikan laitoksen monisteita 16; poikkeavan puheen transkriptiosta, ks. Ball, Rahilly & Tench 1996.

Ks. lisää www-osoitteesta http://www2.arts.gla.ac.uk/IPA/ipa.html

Ilmanvirtaustyypit (air mechanisms)

Tapa, jolla saadan aikaan puheen tuotossa välttämättömien ilmanpaineiden vaihtelu, jota kutsutaan initiaatioksi. Voidaan erottaa ilmanvirtauksen suunta, joka voi olla suusta ulospäin suuntautuva eli egressiivinen tai sisäänpäin suuntautuva ingressiivinen. Initiaatio voidaan saada aikaan keuhkojen (pulmoninen), glottiksen (glottaalinen) tai velumin avulla (velaarinen) (erityisesti ks. Catford 1977, 1988).

3.2. Konsonantit

Klusiili eli umpiäänne (stop; plosive)

Äänne, joka syntyy ääntöväylän täydellisen sulkeuman seurauksena. Nenäportti on kiinni. Klusiilien ajalliset vaiheet (kuva 3.4.).

Klusiilien ääntövaiheet

Ks. kuva 3.4.

1) imploosio eli ummistumis- eli sulkeutumisvaihe (implosion)

Vaihe vokaalista klusiilin, jolloin artikulaatiopaikalla oleva avauma supistuu sulkeumaksi, formantit "taipuvat" ja intensiteetti heikkenee.

2) okkluusio eli umpivaihe (closure)

Vaihe, jolloin ilmavirran kulku on kokonaan estynyt.

3) eksploosio eli laukeamisvaihe (release, explosion, burst)

Vaihe, jolloin ääntöväylään muodostuneen sulkeuman taakse muodostunut paine purkautuu ulos suusta.

4) soinnin alkamisaika (voice onset time; VOT)

Aika, joka kuluu laukeamasta ensimmäisen äänihuuliperiodin alkuun. Pitkä VOT on tyypillinen aspiroituneille klusiileille (englannissa ja saksassa).

Nasaalinen laukeama (nasal release)

Nasaalisessa laukeamassa paine purkautuu nenäväylän kautta (esim. saksan <bitten> [bitn].

 

KUVA 3.4. Klusiilien ajalliset vaiheet esitettyinä sanan "hakkaa" oskillogrammin avulla (Macquirer-ohjelma). Miespuhuja. [k] tarkoituksellisesti aspiroitu. Klusiilin vaiheet ovat:
1) imploosio (ummistuminen), 2) okkluusio (sulkeuma), 3) eksploosio (laukeama) ja 4) soinnin alkamisaika (VOT). VOT:in kesto vastaa klusiilin aspiroitumisen astetta.

 

Frikatiivi eli hankausäänne (fricative)

Äänne, joka syntyy ääntöväylän supistumakohdalla ilmavirran aiheuttamasta hankaushälystä, esim. [f, x, s]. Frikatiiveihin luetaan spirantit ja sibilantit.

Spirantti eli rakoäänne (spirant)

Rakosupistumalla muodostettava heikkohälyinen frikatiivi. Esim. englannin sanojen <this> ja <think> alkukonsonantit ja englannin [v].

Sibilantti eli kouruäänne (sibilant)

Kourusupistumalla muodostettava vahvahälyinen frikatiivi. Esim. [s] ja [z]. Kouru, joka osassa sibilantteja muodostetaan pitkittäissuuntaan kielen selässä, ei kuitenkaan ole tyypillinen kaikille sibilanteille (ks. Ladefoged & Maddieson 1996: 367). Sibilanttisen kourun kuvaesimerkki englannista: ks. mt. 1996: 147.

Suhusibilantti eli väljä sibilantti (wide sibilant)

Soinniton tai soinnillinen palato-alveolaarinen sibilantti, johon usein liittyy labialisaatio, esim. [S] engl. <ship>, saks. <Tisch>, ruots. <sjuk>; soinnillinen suhusibilantti engl. sanassa <measure> ja ranskan sanassa <jeu>.

Puolivokaali (semi-vowel, approximant)

Engl. vastine toisinaan myös: "glide". Ääntöelinten lähentymällä tuotettu äänne. Esim. suomen [v] ja [j], englannin [w].

Nasaali(konsonantti) eli nenä-äänne (nasal)

Konsonanttiäänne, joka syntyy kitapurjeen laskeutuessa alas ja ilmavirran päästessä tällöin ulos nenäväylän kautta suuväylän ollessa samalla suljettuna jostakin kohdasta. Esim. suomen sanoissa "ramman", "rannan", "rangan".

Prenasaalinen (prenasal)

Nasaalisen elementin piirre, joka käyttäytyy fonologisen segmentin tavoin. Prenasaalisia klusiileja esiintyy mm. fidzin kielessä (mbaka 'eräs viikunapuulaji').

Likvida (liquid consonant)

Lateraaleista ja tremulanteista käytetty yhteisnimitys. Varsinaista suomennosta ei ryhmästä ole käytetty; Latinan sana "liquidus" viittaa juoksevaan, kirkkaaseen, selkeään.

Lateraali eli laideäänne (lateral)

Äänne, jossa kielen kärki sulkee ääntöväylän keskikohdan hammasvallin kohdalla ilmavirran päästessä ulos laidoilta. Alkukonsonantti sanoissa "luumu", "liima".Toispuoleinen ilmavirran pääsy on myös mahdollinen, jolloin on kyseessä unilateraalinen artikulaatio (unilateral articulation).XE "unilateraalinen artikulaatio (unilateral articulation)." 

Frikolateraali (lateral fricative)

Soinniton lateraali (engl. myös: voiceless lateral). Esiintyy mm. kymrin kielessä.

Tremulantti eli täryäänne (trill)

Ns. tärysupistuman avulla aikaan saatu konsonantti. Tärysupistumassa huulet, kielen kärki tai kitakieleke (uvula) muodostaa täryliikkeen osittain täryyn osallistuvan ääntöelimen aktiivisen lihastoiminnan, osittain ilmavirran paineen avulla (ns. Bernoullin efekti selittää täryjen muodostuksen). Esim. [B] (bilabiaalinen), [r] (apikaalinen) tai [R] (uvulaarinen tremulantti).

Napausäänne (tap)
Hipaisuäänne (flap)
Yksitäryinen tremulantti (flapped trill)

Napausäänteet ja hipaisuäänteet muodostavat uusimman tulokkaan äänteiden taksonomiassa, eikä niiden asema ole täysin vakiintunut. Yksitäryinen tremulantti on yhdeksi kielen näpäytykseksi tai hipaisuksi lyhentynyt tremulantti, jolloin äänne muistuttaa klusiilia, mutta sulkeuma ei ole yhtä pitkäkestoinen kuin klusiileissa. Espanjan sanassa "pero" ('mutta'), kun taas sanassa "perro" ('koira') on selvä tremulantti. Englanninkielisissä termeissä "tap" ja "flap" on vielä vakiintumattomuutta (ks. Ladefoged & Maddieson 1996: 230). Ladefoged on tehnyt seuraavan määrittelyn (ks. mts. 231):

  • "Tap" tuotetaan "näpäyttämällä": tavallisesti kielen etuosan jokin kohta näpäyttää lyhytaikaisesti suoraan jotakin suun yläpinnan kohtaa, joka on tavallisimmin dentaalisella tai alveolaarisella alueella.
  • "Flap" tuotetaan "hipaisemalla": tavallisesti kielen etuosan jokin kohta sivuaa liikeradallaan lyhytaikaisesti suun yläpinnan kontaktikohtaa, joka on tavallisesti takavalli.

"Tap" esiintyy esim. soinnittomasta alveolaarisesta klusiilista lyhentynyt äänne (amer.engl. "Betty", "writer"). "Flap" esiintyy esim. amer.engl. sanassa "dirty".

R-väriset äänteet (rhotics)

Laajempi r-tyyppisten äänteiden ryhmä. Termin pohjana on kreikan kirjoituksen rho-kirjain (ks. Ladefoged & Maddieson 1996: 182, 215, 244). Huomattakoon, että tremulantit ovat täryäänteitä, jolloin esim. englannin sananalkuinen konsonantti sanassa <red> ei voi kuulua tremulantteihin vaan puolivokaaleihin. "Perheyhtäläisyyden" nojalla, kielihistoriallisista syistä ja nykykielen vaihteluiden kannalta yhteisryhmää "rhoottiset äänteet" voidaan perustella. Yhteiseksi nimittäjäksi ryhmälle on esitetty alennettua formanttia F3 (ks. Ladefoged & Maddieson 1996: 244).

Avulsiivit eli naksausäänteet (aiemmin: maiskausäänteet)(click)

Äänteet, joiden tuottaminen perustuu suuväylän kahden sulkeuman väliin muodostuvan alipaineen hyväksikäyttöön. Esim. alveolaarinen avulsiivi (Ladefoged & Maddieson 1996: 246) saadaan aikaan muodostamalla sulkeuma hammasvallin ja velumin kohdalle jättäen kielen ja suun yläpinnan välille ilmatila. Ilmatilaan saadaan aikaan alipainetta laajentamalla sitä. Kun etinen sulkeuma puretaan, ilma syöksähtää sisään suuhun tasoittaen ilmapaineen ja synnyttäen samalla äänteen. Myös takainen sulkeuma puretaan. Avulsiiveja on etenkin eteläafrikkalaisissa khoisan-kielissä !xhosassa ja namassa. Huomattavaa naksausäänteiden tutkimusta tehty viime aikoina (Köhler, Ladefoged, Snyman, Traill & Vossen 1988; Nakagawa 1995; Ladefoged & Maddieson 1996: 246–). Termi "naksausäänne", ks. Anhava 1998: 134.

Ejektiivit (ejective)

Äänteitä, joissa äänirako suljetaan tiiviisti ja muodostetaan toinen sulkeuma ääntöväylän jossakin toisessa kohdassa (esim. huulissa tai hammasvallissa). Nostamalla suljettua äänirakoa (kurkunpäätä kokonaisuudessaan) ylöspäin saadaan syntyneessä ilmatilassa aikaan ylipainetta. Avaamalla etinen sulkeuma tuotetaan äänne. Ejektiivejä on esim. zulussa ja georgiassa (eli gruusiassa). Ryhmälle ei ole muodostunut suomenkielistä vastinetta. Termi "ylipaineäänne" olisi sikäli epäonnistunut, että myös klusiilit muodostetaan ylipaineella.

Implosiivit (implosive)

Eroavat ejektiiveistä siten, että kahden sulkeuman väliin jäävään ilmatilaan synnytetään alipainetta laskemalla kurkunpäätä (ja sen mukana suljettua äänirakoa) alaspäin. Etisen sulkeuman purkaminen aiheuttaa äänteen syntymisen. Implosiiveja on esim. jorubassa. Ryhmälle ei ole muodostunut suomenkielistä vastinetta. Termit "imuäänne" tai "alipaineäänne" olisivat sikäli huonoja, että myös avulsiiveilla on alipaineen käyttöön liittyviä ominaisuuksia.

Aspiraatio (aspiration)

Kaksi tulkintaa: 1) Suuväylän sulkeuman taakse syntyneen ilmanpaineen voimakkaan laukeaman aiheuttama h-mainen lisä-äänne klusiilissa. 2) Klusiilin laukeaman (release) jälkeinen soinniton vaihe ennen äänivärähtelyn alkamista (vrt. soinnin alkamisaika, voice onset time; kuva 3.4.). Jälkimmäisen selityksen kannalta sananloppuisten, tauonetisten klusiilien aspiraatio on ongelmallinen (esim. saksan <Fett>, englannin <fit>).

Aspiraatta (aspirated plosive)

Äänne, johon liittyy aspiraatio, esim. [kh], [ph], [th]; engl. sanoissa <key, pie, tie>.

Affrikaatta (affricate)

Klusiilin ja frikatiivin muodostama äänneyhdistelmä, jolloin frikatiiviosuus merkitsee klusiilin purkamista samalla tai lähes samalla artikulaatiopaikalla. Esim. pf, ts.

Resonantti (resonant)

Yhteisnimitys avaumalla tuotettaville äänteille, joissa esiintyy samankaltaisia resonanssipiirteitä kuin vokaaleissa ja joilla on spektrissä harmonisia osasäveliä (vokaalit, likvidat, nasaalit, ainakin jotkin puolivokaalit).

Obstruentti (obstruent)

Yhteisnimitys äänteille, jotka muodostetaan supistumalla tai sulkeumalla (klusiilit, frikatiivit, affrikaatat).

Geminaatta eli kaksoiskonsonantti (double consonant, geminate)

Pitkä konsonantti, joka kuuluu kahteen peräkkäiseen tavuun, suom. esim. kuk-ka.

Yksinäiskonsonantti (single consonant, singleton, simple consonant)

Konsonanttiyhtymän vastakohta.

Leenis (lenis)

Konsonantin ominaisuus, joka merkitsee heikkoa (pehmeää) artikulaatiovoimaa.Vrt. seur.

Fortis (fortis)

Edellisen (leenis) vastakohta. Fortiskonsonanteissa artikulaatio on voimakas.

Nivonta eli liaison

Sanan viimeisen, säännönmukaisesti ääntymättä jäävän konsonantin sitominen seuraavan vokaalialkuisen sanan alkuun, esim. englannin ns. linking-r ilmauksessa "here and there"; ranskassa <vous aussi> [vuzo'si] ('te myös').

Konsonanttiyhtymä (consonant cluster)

Samassa tavussa esiintyvä konsonanttijono; suomessa /kl/ klapi, /pl/ prutku; ruotsissa /rskt/ färskt; engl. /str/ string. Toisinaan myös sanansisäisistä konsonanttijonoista, joissa on tavunraja, käytetään samaa nimitystä (suomen <multa> /mul.ta/; <portti> /port.ti/).

3.3. Vokaalit

Etuvokaali (front vowel)

Vokaali, jonka tuottamisen aikana kielen selän aikaansaama suuväylän kapein kohta sijaitsee suun etuosassa, esim. i, e, y, ö, ä. Toisinaan puhutaan palataalisista vokaaleista.

Takavokaali (back vowel)

Vokaali, jonka tuottamisen aikana kielen selän aikaansaama suuväylän kapein kohta sijaitsee suun takaosassa velumin tai nielun alueella, esim. u ja o. Toisinaan puhutaan velaarisista vokaaleista.

Keskivokaali (central vowel)

Vokaali, jonka tuottamisen aikana kielen selän aikaansaama suuväylän kapein kohta sijaitsee suun keskiosassa kovan ja pehmeän kitalaen raja-alueella, esim. venäjän sanassa my 'me' ; saksan sanassa Mitte 'keskusta' painottomassa toisessa tavussa.

Väljä eli avoin eli matala vokaali (open vowel, low vowel)

Vokaali, jonka tuottamisen aikana kielen selkä on matalalla, jolloin suuväylä on väljä, esim. a ja ä. Ks. kuva 3.1.

Suppea (myös: suljettu, ahdas, korkea vokaali) (close vowel, high vowel)

Vokaali, jonka aikana suuväylään muodostuu kapein vokaaleille mahdollinen avauma-aste, esim. i, y ja u.

Välivokaali (mid vowel)

Puolisuppeat ja puoliväljät vokaalit, jotka jäävät suppeiden ja väljien vokaalien väliin, ovat välivokaaleita. Ks. kuva 3.7.

Puolisuppea vokaali (half-close vowel, mid-close)

Suppeiden vokaalien ja välivokaalien väliin jäävien vokaalityyppien sarja. Ks. kuva 3.7.

Puoliväljä vokaali (half-open vowel, mid-open)

Suppeiden ja väljien vokaalien väliin jäävät vokaalit voidaan jaotella puolisuppeisiin ja puoliväljiin vokaaleihin jolloin edellisten avauma-aste on lähempänä suppeita vokaaleita ja jälkimmäisten avauma-aste lähempänä väljiä vokaaleita. Ks. kuva 3.7.

Täysvokaali (full vowel)

Painollisessa tavussa esiintyvä, selvästi artikuloitu vokaali. Vrt. myös vahva muoto (strong form).

Redusoitunut vokaali (reduced vowel)

Laadultaan (sointiväriltään) epämääräistynyt vokaali, joka esiintyy pääpainottomissa asemissa. Vastakohtana täysvokaali.

Shvaa-vokaali (schwa)

Painottomassa asemassa esiintyvä keskivokaali, esim. engl. sanan <banana> ensimmäisessä ja kolmannessa tavussa.

Epenteettinen vokaali

Konsonanttiyhtymän keskelle syntynyt loisvokaali; esim.halpa > halapa, nilkka > nilikka.

Nasaalivokaali eli nasaalinen vokaali (nasal vowel)

Vokaali, joka tuotetaan siten, että sekä suu- että nenäväylä ovat avoinna. Nasaalisuus voi olla foneettista, assimilatorista kuten suomen pitkässä [i]-vokaalissa sanassa <niin> tai foneemista kuten ranskan nasaalivokaaleissa. Vastakohta on oraalivokaali (oral vowel).

Monoftongi (monophthong)

Puhtaimmillaan kvaliteetiltaan muuttumaton vokaali, esim. suom. tili, tiili. Vastakohtana diftongi.

Diftongi eli pariääntiö (diphthong)

Kahdesta kvalitatiivisesti erilaisesta, samaan tavuun kuuluvasta vokaalielementistä koostuva äännesekvenssi, esim. tuo, työ, tie. Vastakohtina toisaalta monoftongi, toisaalta vokaaliyhtymä, esim. tae /ta.e/.

Triftongi (triphthong)

Kolmesta kvalitatiivisesti erilaisesta, samaan tavuun kuuluvasta vokaalielementistä koostuva äännesekvenssi, esim. engl. <tyre>.

Vokaaliyhtymä (vowel sequence)

Vokaalijono, johon sisältyy tavunraja, esim. suomen /ta.e/, /tau.on/, /ra.ot/.

Pitkä vokaali (long vowel)

Foneemisesti pitkä vokaali: vokaali, joka kieliopillisen järjestelmän perusteella luokitellaan pitkäksi erotuksena lyhyelle vokaalille. Ero perustuu fonologiseen kvantiteettioppositioon. Kvantiteetti voi toimia leksikaalisesti (vrt. raja/raaja) tai morfologisesti (rajan/rajaan).

Foneettisesti pitkä vokaali: vokaali, joka akustisten kestomittausten perusteella tai kuulohavainnollisesti on "pitkä" verrattuna "lyhyeen" vokaaliin, esim. äänneympäristön, painollisuusaseman tai deskriptiivisen tarkoituksen aiheuttama pidentynyt vokaali.

Ylipitkä vokaali (overlong vowel)

Eräissä kielissä esiintyvä vokaalin kestoaste, joka foneettisesti on pidempi kuin pitkien vokaalien luokkaan kuuluva vokaali. Tällaisten vokaalien foneeminen asema on yhä kiistanalainen. Ylipitkien vokaalien pragmaattinen käyttö on ilmeinen (esim. empivästi tuotettu [mu:::tta] suomessa). Useat tutkijat erottavat viron kielessä vokaalien (ja konsonanttien) kolme pituusastetta, jolloin 3. astetta kutsutaan ylipitkäksi.

Pyöreä vokaali, labiaalivokaali, labiaalistunut vokaali (rounded vowel)

Vokaali, jonka aikana huulet pyöristyvät, esim. y, ö, o ja u. Pyöristyminen voi olla fonologista tai foneettista. Pyöristyminen voi olla huulten eteenpäin työntämistä (protrusion), jolloin huulet ovat "törröllään", tai huulten lähentymistä (compression). Ero ilmenee esim. ruotsinruotsin sanojen <yta> ja <ute> alkuvokaaleissa.

KUVA 3.5. Suomen lavea vokaali [e] ja vastaava pyöreä vokaali [ö]. Huuliokuvat otettu videokameralla ja muutettu kuvankäsittelyohjelmalla digitaaliseen muotoon.

 

Lavea, pyöristymätön, illabiaalinen vokaali (unrounded vowel)

Vokaali, jonka aikana huulet ovat laveat, pyöristymättömät, esim. a, ä, i, e.

Tiukka vokaali (tense vowel)

Vokaali, jonka artikulaatioon tarvittava lihasvoima (jännitys) on suurempi kuin ns. höllissä vokaaleissa. Tiukat vokaalit ovat myös pidempiä ja esim. formanttikartassa perifeeristyneempiä kuin vastaavat höllät vokaalit. Esim. engl. [i:] (beat), [u:] (tool); saks. [i:] (bieten), [e:] (leben).

Höllä vokaali (lax vowel)

Tiukan vokaalin vastakohta, lihasjännitykseltään rennompi, kestoltaan lyhyempi ja laadultaan hieman epämääräisempi ja esim. formanttikartassa keskistyneempi kuin vastaava tiukka vokaali.

Esim. tiukka höllä
engl. beat
fool
bit
full
saks. bieten
beten
Ofen
bitten
Bett/en
Offen

Vokaalikolmio (vowel triangle)

Vokaalien kaksiulotteinen kuvauskehikko ulottuvuuksien väljä-suppea sekä etinen-takainen suhteen, jolloin kuvion äärikulmiin sijoittuvat [i,] [a] ja [u] (kuva 3.6.). Toisinaan laveat ja pyöreät vokaalit sijoitetaan samaan kuvaan, jolloin lavea/pyöreä -parit (esim. [i] ja [y]) on kuvattava samassa pisteessä.

KUVA 3.6. Vokaalit ryhmiteltyinä etisyyden ja väljyyden mukaan vokaalikolmioksi ja vokaalinelikulmioksi. Väljyyden karkeat asteet ovat: suppeat vokaalit, välivokaalit ja väljät vokaalit. Katso [vokaalikolmio] [vokaalinelikulmio]

Vokaalinelikulmio (vowel quadrilateral)

Koska vokaalijärjestelmissä on usein kaksi väljää vokaalia, joista toinen on etinen, toinen takainen, vokaalien järjestelmä etisyyden ja väljyyden suhteen muistuttaa enemmän nelikulmiota kuin kolmiota (vrt. kuvat 3.6. ja 3.7.). Tästä syystä vokaalinelikulmio on motivoidumpi nimitys. Koska vokaalinelikulmiossa ei voi ilmaista pyöreyttä oman ulottuvuutenaan, on käytetty myös vokaalikuutiota (kuva 3.7.), jolloin esim. [y] ja [ö] voidaan esittää eri pisteissä kuin [i] ja [e].

KUVA 3.7. Vokaalinelikulmio ja vokaalikuutio. a) Suomen 8 vokaalia kuvattuina vokaalinelikulmiossa (vaakasuunta = vokaalin etisyys-takaisuus; pystysuunta= vokaalin väljyys; pyöreys ei ole vokaalinelikulmion ulottuvuus); b) Samat vokaalit kuvattuina vokaalikuutiossa, jossa pyöreys syvyysulottuvuutena. Katso [vokaalinelikulmio] [vokaalikuutio]

Kardinaalivokaalit (cardinal vowels)

Daniel Jonesin kehittämä vokaalien kuvauskehikko, joka käsittää primaariset ja sekundaariset kardinaalivokaalit (kuva 3.8.). Järjestelmän äärivokaalit (i, a, ( ja u) on määritelty röntgenkuvien avulla. Muut vokaalit on määrätty siten, että ne ovat kuulohavainnollisesti yhtä pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Väljyysasteita on erotettu neljä. Primaaristen k-vokaalien etinen ryhmä on laveita, takainen ryhmä pyöreitä paitsi väljimmän asteen vokaali joka on lavea (takainen lavea väljä a). Sekundaaristen kardinaalivokaalien etinen ryhmä on pyöreitä, takainen laveita paitsi takainen pyöreä a Tällainen ratkaisu on saanut perustelunsa siitä, että primaarinen järjestelmä (tai sen muunnoksina pidettävät järjestelmät) ovat kielissä tavallisempia kuin sekundaarinen järjestelmä. Jonesin mukaan kardinaalivokaalien oikean ääntämisen voi oppia vain suullisten ohjeiden avulla opettajalta, joka itse hallitsee ne. Järjestelmällä on ollut paljon didaktista käyttöä. Siitä puuttuvat mm. keskivokaalit ja höllät vokaalit, joten 16 vokaalisymbolia ei riitä kuvaamaan maailman kieliä. Sekundaarinen puolisuppea vokaalimerkki on nykyisessä IPA-notaatiossa hieman erilainen.

KUVA 3.8. Kardinaalivokaalit. Vasemmalla primaariset, oikealla sekundaariset. Katso [kardinaalivokaalit]