Browsing by Subject "Internmedicin"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 21-40 of 90
  • Jakala, Jouko (Helsingfors universitet, 1990)
    Tämä syventävien opintojen tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään aluksi lyhyesti hevosen yleisimmät hengityselinviroosit. Tärkeimmät viroosit ovat hevosinfluenssa, rinopneumoniitti ja virusarteriitti. Adeno-, rea- ja rinovirukset ovat yleisesti levinneitä, mutta niiden aiheuttamat infektiot ovat yleensä lieviä tai oireettomia. Influenssa on myxoviruksen aiheuttama tauti, joka herkässä populaatiossa leviää nopeasti. Epidemioita esiintyy yleensä muutaman vuoden väliajoin. Tauti on harvoin fataali, mutta toipuminen kestää usein viikkoja. Immuniteetti ei ole kestävä. Lisäksi virus pystyy muuttumaan antigeenisesti erilaiseksi. Influenssan ehkäisyssä rokotukset ovat osoittautuneet ehdottoman hyödyllisiksi. Suojaamattomassa populaatiossa epidemiasta tulee äkkiä laaja ja vakava. Rokotuskaan ei aina suojaa taudilta, mutta rokotetuissa hevosissa tauti on lievempi tai oireeton. Riittävä vasta-aineiden määrä populaatiotasolla estää vakavan epidemian puhkeamisen. Rokotusten sivuvaikutuksia esiintyy jonkin verran, mutta ne ovat harvinaisia ja rokotusten hyötyyn verrattuna haitat ovat pieniä. Oman tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia Prevacun-rokotteen tehoa ennen rokottamattomilla hevosilla. 28 hevosta rokotettiin kahdesti 5-6 viikon välein ja muodostuvaa immuniteettia mitattiin veren vasta-ainemäärityksillä. Veren vasta-ainetasoa voidaan pitää hyvänä immuniteetin mittana. Prevacun-rokote osoittautui tehokkaaksi rokotteeksi. Hevoset ovat olleet kosketuksissa inf1-virukseen, koska vasta-aineita oli jo ennen rokotuksia. Vasta-aineresponssissa ei havaittu eroa nuorten ja vanhojen hevosten välillä.
  • Pitkänen, Sonja (Helsingfors universitet, 2009)
    Tutkielma on hevosten terveydenhuoltoa käsittelevä kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on muodostaa pohja tallikohtaisille terveydenhuoltosuunnitelmille. Terveydenhuolto on oleellinen osa tuotantoeläinten, kuten nautojen ja sikojen terveyden hoitoa, mutta hevosten suunnitelmallinen terveydenhuoltotyö on Suomessa vielä varsin vähäistä. Kuitenkin hevoset liikkuvat nykyisin paljon ja asuvat isoissa yksiköissä, minkä vuoksi hevosten terveydenhuoltotyölle on tarvetta. Tutkielmassa on käsitelty tärkeitä terveydenhuollon osa-alueita tutkimustiedon ja hevosiin liittyvän kirjallisuuden pohjalta. Tutkielman osa-alueet ovat hevosen elinympäristö ja käyttäytyminen, ruokinta, liikunta ja kaviot, hampaat, loiset, muut tarttuvat taudit ja ympäristöperäiset taudit, hevosen terveydentilan tarkkailu sekä hevosesta luopuminen. Tutkielma käsittelee joka osa-alueen kohdalla yleisiä asioita ja niihin liittyviä ongelmia. Ongelmien ratkaisussa on hoitojen sijaan keskitytty ehkäiseviin toimenpiteisiin. Useat hevosten ongelmat ja sairaudet ovat ehkäistävissä hyvän terveydenhuoltotyön avulla. Keskeisenä ajatuksena on hevosen alkuperäisen elinympäristön huomioiminen ja soveltaminen terveydenhuollon eri osa-alueissa, mitä käsitellään kirjallisuuskatsauksen sisällä omissa pohdintaosuuksissaan sekä erillisessä kappaleessa kirjallisuuskatsauksen jälkeen. Toisia tutkielman osa-alueita on käsitelty syvällisemmin, kun taas muutama osa-alue on jätetty vähemmälle huomiolle. Hevosen käyttäytymisen ymmärtämiseksi on tärkeä tiedostaa hevosen alkuperäinen elinympäristö. Hevonen on alun perin ollut laumassa elävä vaeltaja, joka ei ole elänyt koko elämäänsä samassa ympäristössä. Tämän vaikutusta on pohdittu tutkielmassa hevosen hoitoon ja pitoon liittyvissä asioissa. Hevosen ruokinnan osalta tutkielmassa on käyty läpi lyhyesti hevosen ruuansulatuselimistön toimintaa ja hevosille sopivia rehuja. Liikunnasta ja kavioista huolehtimista sekä hampaiden huoltoa on käsitelty pintapuolisesti. Tutkielmassa on kuvattu erilaisia loishäätöstrategioita ottamatta suuremmin kantaa, mikä olisi paras. Suomessa ei ole tällä hetkellä hevosille selkeitä loishäätösuosituksia, joten yksi suositus on, että jokaiselle tallille tulisi suunnitella tallikohtaiset ulostetutkimuksiin perustuvat loislääkitysohjelmat loisten esiintymisen ja elinkiertojen sekä lääkeresistenssin mukaan. Muiden tarttuvien tautien kohdalla tutkielma on keskittynyt tauteja ehkäiseviin toimenpiteisiin. Hevosen päivittäinen terveydentilan tarkkailu on merkittävä osa hevosten terveydenhuoltoa, ja se on hevosen hoitajan jokapäiväinen tehtävä, minkä vuoksi hoitajan on tiedettävä mihin asioihin täytyy kiinnittää erityistä huomiota hevosta tarkkaillessa. Jatkossa tutkielmaa voidaan käyttää apuna tarkempien talli- ja hevoskohtaisten terveydenhuoltosuunnitelmien tekemisessä. Tutkielman pohjalta voi myös työstää yksityiskohtaisempia tiettyihin osa-alueisiin perehtyviä tutkielmia. Tällaisia osa-alueita voisivat olla esimerkiksi siittoloiden tai ravi- ja ratsutallien terveydenhuollossa huomioitavat erikoispiirteet.
  • Majamaa, Johanna (Helsingfors universitet, 1997)
    Kilpirauhasen vajaatoiminnan eli hypotyreoosin kartoitustutkimuksessa tutkittiin verinäyttein 170 aikuiselta ei-aikaisemmin sairaaksi todetulta suursnautserilta tyroksiini (T4), kilpirauhasta stimuloiva hormoni (TSH), kolesteroli, leukosyytit ja punasoluarvot (punasolumäärä, hematokriitti ja hemoglobiini). Verinäytteenoton yhteydessä koirille tehtiin yleistutkimus ja kysely mahdollisista oireista erillisellä kaavakkeena. Vajaatoiminnan diagnoosin epäily asetettiin T4-TSH-suhteen perusteella. Kolesteroli, leukosyytit ja punasoluarvot eivät tässä tutkimuksessa olleet merkityksellisiä taudin määrityksessä. T4-TSH-suhteen lukuarvo < 30 katsottiin viittaavan hypotyreoosiin ja lukuarvo < 12 antaa varman diagnoosin. Noin 22 % tutkituista suursnautsereista sai tuloksen < 30 ja 12 % sai tuloksen < 12. Yleisimmät oireet sairaiksi epäillyillä koirilla olivat karvapeitteen ja ihon ongelmat, kuten karvattomuus, kuiva karva ja hilseily. Kartoitustutkimuksen toinen osuus koostui aiemmin hypotyreoottiseksi diagnostisoitujen suursnautsereiden kyselytutkimuksesta. Kyselykaavakkeita palautettiin 22 kpl. Keskimääräinen oireiden alkamisikä oli 4,5 vuotta. Yleisimmät oireet olivat haluttomuus (82 %), hilseily (68 %), alentunut kylmänsieto (59 %), kuiva karva (59 %) ja karvattomuus (59 %). Hypotyreoosindiagnoosi perustui useimmissa tapauksissa (91 %) kliinisiin oireisiin ja T4-määritykseen. Kaikista koirista 59 % oli saanut viitealueella olevan T4-pitoisuuden, joka taas vahvasti viittaa normaaliin kilpirauhaiseen. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään kilpirauhasen normaali fysiologia, hypotyreoosin etiologia, kliininen kuva, kilpirauhasen toiminnan tutkiminen, diagnoosin asettaminen, hoito ja ennuste. Kilpirauhasen toiminnan tutkimisessa uutta on TSH:n pitoisuuden määritys ja sen tulkitseminen yhdessä T4:n kanssa.
  • Juhajoki, Kaisa-Liina (Helsingfors universitet, 2012)
    Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lyhyesti inhalaatiota hoitomuotona, ja sen haasteita eläinlääketieteessä, sekä siihen käytettävien glukokortikoidien farmakologisia ominaisuuksia, erityisesti budesonidin osalta. Glukokortikoideja käytetään yleisesti koirien pitkittyneen keuhkoputkentulehduksen ja kissan astman hoidossa. Ne toimivat oireenmukaisesti tulehdusta lievittäen. Perinteisiin injektio- ja tabletti -hoitomuotoihin liittyvät vakavatkin haittavaikutukset ovat herättäneet viime vuosina kiinnostusta kehittää inhalaatio-hoitomuotoa myös eläinlääketieteessä. Inhalaatiota sekä siinä käytettäviä uuden polven glukokortikoideja, kuten budesonidia, on tutkittu laajasti ihmislääketieteessä, mutta julkaistuja tutkimuksia niiden farmakokineettisistä ominaisuuksista koiralla on vain yksi, eikä kontrolloituja pitkäaikaistutkimuksia inhalaatio-hoidoista ole. Perustutkimusta tarvitaan, jotta hoitomuotoa voidaan kehittää edelleen. Tässä pilottitutkimuksessa määritettiin budesonidin farmakokineettisiä arvoja terveellä koiralla kahdella antotavalla, suonensisäisesti sekä inhalaationa. Tämän tutkimuksen olettamuksena oli, että inhaloitavalla budesonidilla voidaan saada mitattavia plasmapitoisuuksia, ja että ainakin osa tästä lääkeaineesta on imeytynyt keuhkojen kautta. Terveet beagle-rotuiset koekoirat jaettiin kahteen ryhmään, joista toinen (n = 7) sai budesonidia suonensisäisesti kerta-annoksena (20 μg kg-1), ja toinen (n = 8) inhalaationa (1000 μg per koira) yhdessä suun kautta annetun lääkehiilen (2,5 g kg-1 per os) kanssa kerta-annoksena. Plasmanäytteitä kerättiin kuuden tunnin ajan, ja budesonidipitoisuus määritettiin HPLC/massaspektrometrin avulla. Suonensisäisellä antotavalla budesonidin eliminaation puoliintumisaika (T1/2) oli 2,8 h, puhdistuma (CL) 1,5 l h-1 kg-1, jakautumistilavuus (Vd) 6,2 l kg-1 ja pitoisuus/aika-kuvaajan pinta-ala (AUC) 14 ng ml-1 h-1. Yhdessä lääkehiilen annon kanssa inhaloidun budesonidin huippupitoisuus plasmassa oli 0,6 ng ml-1 ja se saavutettiin nopeasti: Tmax oli 13 min. AUC tässä ryhmässä oli 0,55 ng ml-1 h-1. Hyötyosuus inhalaatioryhmässä jäi hyvin pieneksi ollen 1,1 %. Vastaavaa tutkimustietoa inhaloidun budesonidin farmakokinetiikasta koiralla ei ole julkaistu aikaisemmin. Tutkimus osoittaa, että inhalaatiolla on mahdollista saada lääkeainetta koiran keuhkoihin, ja että se näin ollen on mahdollinen hoitomuoto koiralla. Budesonidin myös havaittiin imeytyvän suhteellisen nopeasti keuhkoista verenkiertoon. Inhalaatio-annostelussa havaittiin merkittävää yksilöiden välistä vaihtelua budesonidin plasmapitoisuuksissa, joten tekniikkaan on syytä kiinnittää annostelussa huomiota. Saadut farmakokineettiset tulokset suonensisäisen annostelun osalta olivat linjassa aikaisemman julkaistun tutkimustiedon kanssa. Lisää tutkimusta tarvitaan vielä koskien muita budesonidin farmakokineettisiä ominaisuuksia sekä sen kliinistä käyttöä hengitystiesairauksien hoidossa.
  • Horn, Isabella (Helsingfors universitet, 2009)
    Laminitis is a common painful condition in horses that often has a poor outcome. The aetiology of laminitis has been widely studied, but still not completely understood. There is some evidence that pasture associated laminitis is one of the most common forms of laminitis , and this is most likely associated with underlying endocrine dysfunction i.e. insulin resistance. However, what the prevalence of insulin resistance in horses presented with laminitis is, that is currently unknown and it has not been studied previously. Endocrinopathic laminitis is a term including laminitis developing subsequently to Equine Cushing's Disease, equine metabolic syndrome and iatrogenic corticosteroid-induced laminitis. The term equine metabolic syndrome includes a history of laminitis, insulin resistance and a characteristic phenotype of a cresty neck, bulging supraorbital fat and increased fat deposits. Horses suffering from laminitis and insulin resistance seem to have a slow recovery process, but recovery is more likely if insulin sensitivity is improved. Increased exercise, maintaining optimal body condition, avoidance of high-glycaemic meals and molasses should be incorporated in the treatment of laminitis. Horses with insulin resistance have a higher risk of developing laminitis and to find and treat horses with insulin resistance would be a means of preventing laminitis. The purpose of the study was to determine the prevalence of insulin resistance in laminitic horses and ponies in Helsinki University Equine Clinic between April 2007 and October 2008. Associations between endocrinopathic laminitis and sex, age, body condition score, breed, season, Obel grade, the presence of laminitic rings, cresty neck, and bulging supraorbital fat were studied in 50 horses. The associations of the same variables with insulin resistance were similarly studied in the 37 laminitic horses. The hypothesis was that a high degree of laminitic horses would be insulin resistant and that age, body condition score, breed, season, Obel grade, the presence of laminitic rings, cresty neck, and bulging supraorbital fat would be associated with endocrinopathic laminitis. The body condition of the horses was scored using the 0-5 graded Carroll & Huntington body condition scoring. Insulin resistance was defined as a basal insulin level of over 30 µIU/ml. The prevalence of insulin resistance in these 37 laminitic horses/ponies was 84% (95% CI 69-92%). Bulging supraorbital fat, laminitic rings and severe lameness was significantly correlated with endocrinopathic laminitis. The mean age of horses with endocrinopathic laminitis was significantly higher than the mean age of horses without endocrinopathic laminitis. Laminitic rings were statistically more frequent in horses with insulin resistance and laminitis than horses with laminitis and normal insulin level. The result implies that a high proportion of the horses admitted to the clinic because of laminitis also have insulin resistance. The study results justifies including the presence of laminitic rings and bulging supraorbital fat as a phenotypic indicators of endocrinopathic laminitis and the equine metabolic syndrome. In this study only basal insulin was measured of the horses and it is not the most accurate method of diagnosing insulin resistance. This means that some cases of insulin resistance could have been missed. The lack of controls has probably also affected the results.
  • Lasonen, Riikka (Helsingfors universitet, 2004)
    Tämä syventävien opintojen tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lehmän kalsiumaineenvaihduntaa ja poikimahalvauksen etiologiaa, taudinkuvaa ja esiintymistä, sekä veren ionisoidun ja kokonaiskalsiumin käyttämistä kalsiumtason mittarina. Tutkimusosassa määritettiin poikimahalvauksen kannalta keskeisimpiä veriparametrejä. Ionisoidun kalsiumin katsotaan olevan luotettavampi kuvaamaan elimistön kalsiumaineenvaihdunnan tilaa kuin totaalikalsiumin. Viitearvot ionisoidulle kalsiumille vaihtelevat jonkin verran eri lähteissä. Tarkoituksena oli luoda viitearvot ionisoidulle kalsiumille Saaren klinikan laboratoriota varten. Lisäksi tutkittiin ionisoidun kalsiumin ja kokonaiskalsiumin sekä ionisoidun kalsiumin ja kliinisten oireiden välistä korrelaatiota. Tutkitut plasmanäytteet on kerätty vuosina 2002-2003 Saaren klinikan praktiikkamatkojen yhteydessä. Tutkimuksessa oli mukana 68 lehmää. Aineisto jaettiin kolmeen ryhmään; terveet, sekundaarisesti hypokalsemiset sekä poikimahalvauksesta kärsivät lehmät. Plasmanäytteistä määritettiin kalium-, albumiini- ja magnesiumpitoisuudet sekä ionisoidun kalsiumin ja kokonaiskalsiumin määrä. Sairaiden eläinten oireista kerättiin tietoja lomakkeella johon merkittiin sydänfrekvenssi, rektaalilämpö, pötsin toiminta sekä lehmän asento näytteenottohetkellä. Tutkitut veriarvot vastasivat hyvin kirjallisuudessa esitettyjä. Kliinisistä oireista pötsin toiminnan ja ionisoidun kalsiumin pitoisuuden välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä yhteys. Ionisoidun kalsiumin ja kokonaiskalsiumin välillä vallitsi tilastollisesti merkitsevä yhteys kaikissa ryhmissä, mutta korrelaatio oli selvästi heikompi terveillä kuin sairailla lehmillä. Tutkittu aineisto ei ollut riittävä varsinaisten laitekohtaisten viitearvojen määrittämiseksi ionisoidulle kalsiumille. Terveillä lehmillä ionisoidun kalsiumin pitoisuus oli keskimäärin hieman korkeampi kuin kirjallisuudessa esitetyt arvot.
  • Lönnberg, Laura Marjaana (Helsingfors universitet, 2006)
    Suoliston seinämän tehtävänä on toimia elimistön suojana suoliston lumenin antigeeneja ja mikrobeja vastaan. Samanaikaisesti suolen seinämän tulee mahdollistaa tehokas ravintoaineiden imeytyminen. Suoliston läpäisevyyttä kuvaavaa ominaisuutta kutsutaan suoliston permeabiliteetiksi. Suoliston permeabiliteetti eli suolen seinämän läpäisevyys lisääntyy useiden sairauksien, kuten suolistotulehdusten, yhteydessä. Lisääntynyt permeabiliteetti mahdollistaa mikrobien ja antigeenien kulkeutumisen seinämän läpi, joka puolestaan voi aiheuttaa tai pahentaa joko paikallisia tai systeemisiä tulehdusreaktioita. Suoliston permeabiliteetin mittaaminen tarjoaa noninvasiivisen metodin suoliston suojamekanismin eli barrieerifunktion toiminnan arvioimiseksi. Permeabiliteettia tutkitaan annostelemalla testiainetta suun kautta ja mittaamalla testiaineen pitoisuutta virtsassa tai veressä tietyn ajan kuluttua. Joheksoli on jodipitoinen röntgenvarjoaine, jota käytetään suoliston permeabiliteetin testiaineena. Suoliston bakteeriflooran tiedetään olevan tärkeä osa suoliston fysiologiaa ja barrieerifunktiota. Probioottisten maitohappobakteerikantojen on todettu vaikuttavan positiivisesti suoliston mikrobiflooran tasapainoon niin fysiologisissa kuin patologisissa tiloissa. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia joheksolin käyttöä rottien suoliston permeabiliteetin arvioimisessa. Tutkimuksen toisena tarkoituksena oli selvittää, aiheuttavatko eri maitohappobakteerikannat muutoksia rottien suoliston permeabiliteettiin. Tutkimuksessa mitattiin kolmenkymmenen rotan suoliston permeabiliteettia ennen maitohappobakteerialtistusta ja sen jälkeen. Suoliston permeabiliteetin arvioimisessa käytettiin testiaineena joheksolia. Joheksolin pitoisuuksia virtsanäytteistä määritettiin korkean erottelukyvyn nestekromatografia eli HPLC –menetelmällä. Joheksolia kulkeutuu normaalin suoliston läpi pieniä määriä. Tutkimusrottien virtsasta löytyi keskimäärin 0,6 % mahaan letkutetusta joheksolimäärästä ennen altistusta ja keskimäärin 0,5 % altistuksen jälkeen. Rottien suoliston permeabiliteetin voitiin tutkimuksen perusteella arvioida olevan normaali sekä ennen altistusta että sen jälkeen. Tutkimusryhmistä kolmessa ei havaittu merkittävää eroa virtsan joheksolipitoisuuksissa ennen altistusta verrattuna altistuksen jälkeen. Kolmessa ryhmässä havaittiin eroja ja kahdessa näistä tilastollisesti merkitseviä eroja verrattaessa joheksolin pitoisuutta virtsassa ennen altistusta ja altistuksen jälkeen. Näissä ryhmissä joheksolin pitoisuus virtsassa oli matalampi maitohappobakteerialtistuksen jälkeen. Tutkimuksen pohjalta voitiin olettaa, että maitohappobakteerialtistus joko ei vaikuta suoliston permeabiliteettiin tai vaikuttaa siihen positiivisesti, vähentämällä suoliston permeabiliteettia.
  • Säkki, Silja; Virtanen, Päivi (Helsingfors universitet, 1995)
    Bovine virus diarrhoea- virus (BVDV) kuuluu Flaviviridae-ryhmän Pestiviruksiin. Virus on maailmanlaajuisesti levinnyt. BVDV voi infektoida naudan lisäksi lampaan ja vuohen, aiheuttaen näille BD:n (border disease), sekä sian ja villimärehtijöitä. Reservoaarina luonnossa toimivat persistoivasti vireemiset eläimet, jotka erittävät virusta runsaasti kaikissa eritteissään koko elämänsä ajan. Virusleviää pääasiassa pisaratartuntana. Antigeenisesti virus on erittäin heterologinen johtuen suuresta mutaatiotaajuudesta. Viruskannat jaetaan kahteen pääryhmään: sytopatogeeninen (cpBVDV) ja ei-sytopatogeeninen (ncpBVDV) virus. Näistä cpBVDV on virulentimpi ja aiheuttaa soluviljelmissä solutuhoa. Akuutti BVDV-infektio aikuisella naudalla on yleensä subkliininen;virulentimmat kannat voivat aiheuttaa kuumetta, syömättömyyttä, ripulia ja tuotannon laskua. Vasikoilla akuutti infektio voi olla fataali. Tiineen eläimen infektoituminen ncpBVDV:lla neljänensimmäisen tiineyskuukauden aikana voi aiheuttaa persistoivasti infektoituneen (PI) vasikan syntymisen. Sekä ncpBVDV- että cpBVDV- infektiot tiineyden aikana voivat aiheuttaa abortteja tai keskushermoston, silmien ja karvapeitteen vaurioita vasikoille. Viimeisellä tiineyskolmanneksella vasikka muodostaa vasta-aineita virukselle. Jos PI-eläin infektoituu antigeenirakenteeltaan samanlaisella cpBVDV-kannalla se sairastuu MD:en (mucosal disease). MD on fataali. Oireita ovat runsas salivaatio, syömättömyys, kuume, eroosiot limakalvoilla ja ripuli. Sairastuneet eläimet ovat yleensä 6-24 kk ikäisiä. PI-eläimen infektoituessa antigeenirakenteeltaan osittain erilaisella cpBVDV:lla seuraa krooninen sairaus. Oireina ovat ripuli ja syömättömyys, sairaus on yleensä fataali. Infektion jälkeinen immuniteetti on elinikäinen. Diagnoosi tehdään vasta-ainemäärityksellä tai viruseristyksellä. Erotteludiagnostiikassa tärkeimpiä ovat coronavirusripuli, salmonelloosi sekä pötsihäiriöt. Sairaudenvastustus perustuu PI-eläinten mahdollisimman nopeaan tunnistukseen ja teurastamiseen. Rokotteita ei käytetä Suomessa. Työn tarkoituksena oli selvittää esiintyykö Suomessa BVDV-seropositiivisilla lypsykarjatiloilla taudin kliinisiä oireita. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena. Vastausten perusteella ainakin osalla tiloista esiintyy vasikoilla tyypillisiä silmäoireita ja karvapeitteen muutoksia. Lisäksi oli paljon abortteja ja kuolleena tai heikkona syntyneitä vasikoita.
  • Hultholm, Marina; Raunio, Mirja (Helsingfors universitet, 1991)
    Työn tarkoituksena on ollut selvittää, mitkä ovat yleisimmät sairaudet ja kuolinsyyt lemmikkikaneilla ja -marsuilla Suomessa. Kirjallisuuskatsauksessa on käyty läpi molempien eläinten tavallisimmat sairaudet. Tutkimusosaa varten aineistoa kerättiin Valtion eläinlääketieteelliseltä laitokselta ja Eläinlääketieteellisen korkeakoulun patologian laitokselta. VELL:n obduktiopöytakirjat käytiin läpi vuosilta 1983-1988 ja EKK:n obduktiopöytäkirjat vuosilta 1983-1990. Tutkimukseen otettiin kaikki kokonaisina lähetetyt lemmikkikanit ja -marsut. Eläimet jaettiin päädiagnoosin tai kuolinsyyn mukaan 12 pääryhmään, joiden %-osuudet laskettiin. Nämä pääryhmät ovat infektiotaudit, ruoansulatuselimistönsairaudet, sydän- ja hengitystiesairaudet, urogenitaalielinten sairaudet, aineenvaihdunta- ja puutossairaudet, loissairaudet, uudismuodostumat, traumat, ihosairaudet, myrkytykset, silmäsairaudet sekä ryhmä muut. Merkittävimpien sivulöydösten lukumäärä ja *-osuus myös laskettiin. Infektiotautien kohdalla tutkittiin, mitä bakteereja kaneista ja marsuista on eristetty. Tuloksia tarkasteltaessa on muistettava, että tutkimus perustui valikoituun materiaaliin ja virhelähteitä on useita. Kuitenkin huomio kiinnittyi sellaisten sairauksien yleisyyteen, jotka ovat voineet olla väärän hoidon ja ruokinnan aiheuttamia. Lemmikkieläinten omistajien tietoa pitäisi lisätä kanien ja marsujen oikeasta hoidosta ja ruokinnasta.
  • Heikkilä, Kirsi (Helsingfors universitet, 1999)
    Koirien yleisin iho-ongelma on pyoderma, jonka pääasiallisin aiheuttajabakteeri on S.intermedius. S.intermediusta on eristetty koirien iholta, karvoista ja limakalvoilta. Limakalvot ovat S.intermediuksen pääasiallisin reservuaaripaikka, josta sen uskotaan leviävän iholle ja karvapeitteelle koiran nuollessa itseään. Kefalosporiinit ovat bakterisidisia β-laktaamiryhmän antibiootteja. Kefalosporiinien suositusannos pyoderman hoitoon on 15-30 mg/kg BID. Kuuria tulisi jatkaa oireiden häviämisen jälkeen vielä 7-14 vrk ajan. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään stafylokokkien esiintyvyyteen terveillä ja pyodermaa sairastavilla koirilla. Tutkimuksissa on havaittu pyodermaa sairastavien koirien limakalvoilla, peräaukon- ja vatsan alueella lisääntyneitä määriä S.intermediusta terveisiin koiriin verrattuna. Tutkimusosuudessa seurattiin kefaleksiinin vaikutusta viiden pinnallista pyodermaa sairastavan koiran iholla ja limakalvoilla olevan S.intermediuksen frekvenssiin. Koirat olivat neljä viikkoa kefaleksiinikuurilla. Kefaleksiini tehosi hyvin, mutta kahden viikon kuluttua kuurin loppumisesta S.intermediuksen frekvenssit nousivat lähtötilanteeseen.
  • Autio, Airi (Helsingfors universitet, 1991)
    Ketuilta kerättiin virtsanäytteitä heti natakonnan jälkeen virtsateiden tulehdusten yleisyyden ja etiologian selvittämiseksi. Näytteistä tehtiin bakteriologinentutkimus, antibioottiherkkyysmääritys ja mitattiin pH. Tutkimuksessa ei ketuilla todettu virtsatietulehduksia. Seurantatutkimuksessa otettiin sinikettunaarailta noin kuukauden välein virtsanäyte. Näytteistä tehtiin bakteriologinen tutkimus, antibioottiherkkyysmääritys ja NAGaasientsyymin määritys. Näytteistä eristettiin ProteusSp. ja S.aureus. Bakteerimäärät eivät kuitenkaan olleet merkittäviä, eivätkä vaikuttaneet syntyneiden pentujen määrään. Ketut, joilta talven aikana eristettiin bakteeri, menettivät kuitenkin pennuistaan vieroitukseen mennessä enemmän kuin muut. Talven aikana NAGaasi-aktiivisuus nousi. Ainakaan vähäiset bakteerimäärät eivät vaikuttaneet merkitsevästi entsyyminaktiivisuuteen. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään kettujen virtsateiden tulehduksia, parasiitteja ja virtsakiviä.
  • Katajavuori, Päivi (Helsingfors universitet, 1998)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan koiran alempien hengitysteiden, kroonisia sairauksia ja niiden tutkimusmenetelmiä. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa kuvataan koiran alempien hengitysteiden sairauksien kliininen tutkimus sekä erikoistutkimusmenetelmät: bronkoskopia, bronkoalveolaarinen huuhtelu (BAL), trakeahuuhtelu ja verikaasuanalyysi sekä niissä esiintyvät muutokset. Koiran alempien hengitysteiden sairauksista käsitellään krooninen bronkiitti, eosinofiilinen keuhkotulehdus (pulmonary infiltrates with eosinophils eli PIE), interstitiaalinen fibroosi, keuhkokasvaimet ja koiran keuhkojen loissairaudet. Tutkimusosuudessa tarkastellaan 28:n kroonisia, alempien hengitysteiden sairauksia potevan koiran kliinisiä ja laboratoriolöydöksiä. Potilaat on valittu yliopistollisen eläinsairaalan potilasmateriaalista ja jaettu löydöksien perusteella kolmeen pääryhmään: inflammatorisia, hypersensitiivisiä ja muita alempien hengitysteiden sairauksia sairastavat koirat. Ryhmien välisiä eroja tarkastellaan oireiden, kliinisten löydösten ja laboratoriotutkimusten, erityisesti bronkoalveolaarihuuhtelunesteen solulöydösten suhteen. Havaittiin, että hypersensitiivisten ryhmään kuuluvilla koirilla oli enemmän hengitysvaikeuksia kuin inflammatoristen ryhmässä. Ryhmissä ei todettu millekään ryhmälle tyypillisiä hengitysäänten muutoksia, eikä minkään ryhmän koirilla ollut muiden ryhmien koiria enemmän epänormaaleja hengitysääniä. Kaikilla tutkituilla koirilla todettiin rintaontelon röntgenkuvissa muutoksia, vaikka osalla koirista hengitysäänet olivat normaalit. Yleisin muutos rintaontelon röntgenkuvissa oli peribronkiaalisen tiivistymän tai peribronkiaalisen ja interstitiaalisen tiivistymän lisääntyminen. Takaisin saadun bronkoalveolaarisen huuhtelunesteen määrään (saantoprosentti) vaikutti koiran koko. Saantoprosenttiin ei vaikuttanut ryhmä, johon koira kuului. BAL-näytteen kokonaissolumäärään ei vaikuttanut käytetyn huuhtelunesteen määrä tai ryhmä, johon koira kuului. Hypersensitiivisten ryhmässä BAL-näytteet sisälsivät eosinofiilejä enemmän kuin muissa ryhmissä. Veren eosinofiilisten granulosyyttien määrän perusteella ei voinut ennustaa BAL-näytteen eosinofiilisten granulosyyttien määrää. Bronkoalveolaarinen huuhtelu ja narkoosi laskivat koirien valtimoveren happiosapainetta ja nostivat hiilidioksidin osapainetta.
  • Kangas, Susanna; Karttimo-Mäkynen, Anne (Helsingfors universitet, 1995)
    Näiden syventävien opintojen tarkoituksena oli tutkia klenbuterolin vaikutusta kroonista obstruktiivistakeuhkosairautta (COPD) sairastavilla hevosilla. Kirjallisuusosassa käsitellään COPD:n kliinisiä oireita, patofysiologiaa ja tutkimusmenetelmiä. Lisäksi kuvataan yleisimmin käytettyjä hoitomenetelmiä ja lääkehoidoista perehdytään erityisesti klenbuteroliin. Tutkimusosa tehtiin Ypäjällä MTTK:n tiloissa. Tutkimuksessa syötettiin koehevosille klenbuterolia (Ventipulmin, Boehringer-lngelheim) annoksella 0,8 mikrog/kg kahdesti päivässä kahden viikon ajan. Puolet hevosista oli kontrolliryhmänä. Koehevoset jaettiin lääkittyjen ja kontrolliryhmän sisällä terveisiin ja sairaisiin alkuhetken trakealiman neutrofiilimäärän, intrapleuraalisen paine-eron ja verialveolieron mukaan. Lääkityksen vaikutuksia seurattiin veri- ja trakealimanäytteillä sekä keuhkofunktiotesteillä. Hevosista otettiin näytteitä ennen tutkimuksen alkua, viikon kuluttua lääkityksen aloittamisesta, lääkityksen loputtua, sekä 2 viikkoa ja 4,5 viikkoa hoidon päättymisestä. Trakealimasta määritettiin Iysosomaalinen entsyymi (beta-glukuronidaasi), proteolyyttinen aktiivisuus (plasmiini, plasminogeeni ja fataali proteolyyttinen aktiivisuus kaseiinilevyllä), antitrypsiini ja neutrofiilimäärä. Keuhkofunktiotestinä käytettiin intrapleuraalipaine-eroa ja verialveolieroa. Koska aineiston ei voitu katsoa jakautuvan normaalisti käytettiin non-parametrisiä testejä tilastollisessa testauksessa (Mann-Whitney, Wilcoxon Signed Rank Test ja Spearman Rank Correlations). Verratessa eri parametrien keskinäistä korrelaatiota antitrypsiini ja plasmiini, tot. proteolyyttinen aktiivisuus ja limanneutrofiilimäärä, neutrofiilimäärä ja beta-olukuronidaasi, tot. proteolyyttinen aktiivisuus ja beta-glukoronidaasi, verialveoliero ja intrapleuraalipaine-ero sekä tot. proteolyyttinen aktiivisuus ja antitrypsiini korreloivat tilastollisesti merkittävästi keskenään. Saatujen tulosten perusteella klenbuterolilla ei havaittu olevan merkittävää vaikutusta lievien COPD-tapausten hoidossa.
  • Erjala, Riikka (Helsingfors universitet, 1996)
    Koagulaasinegatiiviset stafylokokit (KNS) ovat nykyään yleisiä utaretulehduksen aiheuttajia. Ne aiheuttavat useimmiten lievän tulehduksen, jossa maidon solupitoisuus nousee 2-3-kertaiseksi, mutta myös kliinisiä utaretulehduksia esiintyy. Suomessa koagulaasinegatiivisten stafylokokkien osuus on uusimman kartoitustutkimuksen mukaan noin 50 % utaretulehduspatogeeneista ja niitä voidaan pitää tärkeimpinä subkliinisen utaretulehduksen aiheuttajina. Tutkimuksessa selvitettiin koagulaasinegatiivisten stafylokokkien epidemiologiaa. Vuonna 1994 otettiin Maatalouden tutkimuskeskuksen navetoissa Jokioisissa lehmistä sekä neljännesmaito- että ihonäytteitä (vedin, utare, selkä), ja poikimattomista hiehoista ihonäytteitä. Vuonna 1995 otettiin vuoden 1994 hiehoista sekä neljännesmaito- että ihonäytteet. Näytteet tyypitettiin lajitasolle käyttäen biokemiallista menetelmää ja STAPH-ZYM Rosco-pikatestiä. Lisäksi näytteistä tehtiin RAPD-PCR-ajo geneettisen sukulaisuuden selvittämiseksi. STAPH-ZYM Rosco osoittautui huonoksi menetelmäksi KNS-lajienerottelussa, sillä suurin osa lajeista jouduttiin merkitsemään yleisnimellä Staphylococcus sp ja vain 6,2 % kannoista sai saman nimen kuin biokemiallisella tyypityksellä. Näin ollen näytteiden analysointi tehtiin biokemiallisen tyypityksen antamien lajinimien perusteella. RAPD PCR:ntulosten arviointi oli vaikeaa lukumäärältään vähäisten lajien kohdalla, mutta yleisimmillä lajeilla, kuten S. chromogenes ja S. saccharolyticus, oli selvästi erotettava "fingerprint". Yleisimmät bakteerilajit olivat lähes samoja sekä vuosina 1994 että 1995. Vuoden 1994 lehmien iholla yleisimmät lajit olivat S. chromogenes (29,4 %) ja S. saccharolyticus (19,6 %), saman vuoden hiehoilla yleisiä olivat S. chromogenes (13,9 %) ja S. hyicus(13,9 %) ja vuoden 1995 hiehoilla S. chromogenes (40,0%) ja S. saccharolyticus (23,8%). Vuoden 1994 maitonäytteissä oli vähän KNS-kantoja ja suurin osa jouduttiin luokittelemaan nimellä Staphylococcus sp. Vuoden 1995 maitonäytteissä yleisimmät lajit olivat S.chromogenes (24,3 %) ja S. simulans (21,6 %). KNS-kantojen B-laktamaasipositiivisuutta tutkittiin erikseen. Ihokannoissa oli 23-33 % beeta-laktamaasia muodostavia kantoja. Maitonäytteistä löytyi vain 16 % positiivisia kantoja. Tarkasteltaessa beeta-aktamaasipositiivisuutta lajikohtaisesti havaittiin sen olevan melko yleistä S. chromogenes-lajilla ja harvinaista S. saccharolyticus -lajilla.
  • Axelson, Lotta Annika (Helsingfors universitet, 2006)
    Tutkimuksessa selvitettiin siedätyshoidon vaikutusta ja tehoa atooppista ihottumaa sairastavilla koirilla, Tutkimukseen osallistui 86 atooppista ihottumaa sairastavaa tai sairastanutta koiraa, joille tämän tutkimuksen ohjaaja ELT-PhD Leena Saijonmaa-Koulumies oli vuosien 1987 - 2001 välisenä aikana antanut siedätyshoitoa. Hoidon aloittamista olivat edeltäneet Saijonmaa-Koulumiehen tekemät intradermaaliset allergiatestit, joiden perusteella siedätyshoidossa käytettävät allergeenit oli valittu. Siedätyshoidot toteutettiin vallitsevien suositusten mukaisesti. Retrospektiivisellä asiakaskyselyllä selvitimme tilanteen ennen siedätyshoitoa ja sen jälkeen. Atooppisten koirien ensisijaiset oireet ennen hoidon aloittamista olivat kutina, ihon punoitus, ärtyneisyys ja sekundääriset ihotulehdukset. Hoidon aloittamisen jälkeen oireet hävisivät kokonaan seitsemältä prosentilta, oireet vähenivät 72 prosentilta mutta tilanne pysyi ennallaan runsaalla viidenneksellä eli 21 prosentilla tutkimukseen osallistuneista potilaista. Luvut ovat linjassa muiden vastaavien aiheesta tehtyjen tutkimusten kanssa. Hoidon aikana 72 prosenttia koirista sai myös muuta lääkitystä. Tutkimus tukee väitettä, että suurin osa niistä koirista joille siedätyshoidosta näytti olevan hyötyä, sai lievitystä oireisiinsa 9 kuukauden kuluessa hoidon aloittamisesta. Koiran iällä ei näyttänyt olevan vaikutusta siihen, vähenivätkö oireet hoidon avulla. Noin neljänneksellä potilaista raportoitiin lieviä paikallisia sivuvaikutuksia hoitopistosten antamisen yhteydessä. Kolmella potilaalla (vajaat 4 prosenttia) vaikutukset olivat niin mittavia, että hoito keskeytettiin. Enemmistö omistajista antoi hoitopistokset ongelmitta. Yleisesti ottaen potilaiden omistajat pitivät siedätyshoitoa hyvänä. Valtaosa koki sen tuovan helpotusta ja hoito oli helppo toteuttaa. Hintaa pidettiin kalliina.
  • Halonen, Pekka (Helsingfors universitet, 1991)
    Työ jakaantuu kirjallisuuskatsaukseen ja oman tutkimustyön esittelyyn. Penikkataudin diagnostiikkaa selvitellään, sekä esitellään kliinisen diagnoosin kannalta oleellisia taudin muotoja ja oireita. Laboratoriodiagnostiikkaan perehdytään silmälläpitäen erilaisia mahdollisuuksia ja esitellään kunkin menetelmän etuja ja rajoituksia. Lisäksi kerrotaan ruumiinavauslöydöksistä ja avauksessa otetuille näytteille sopivia tutkimusmenetelmiä. Taudin oireiston moninaisuuden vuoksi perehdytään joihinkin erotusdiagnooseihin. Penikkataudin hoitoa esitellään lyhyesti. Taudin ennaltaehkäisemisessä rokotus on ehdottoman tärkeällä sijalla. Kappaleessa penikkataudin vastustus käsitellään rokotukseen liittyviä seikkoja, muunmuassa eri rokotussuosituksia rokotuksen onnistumiseen vaikuttavia tekijöitä, sekä rokotuskomplikaatioita. Osassa oma tutkimus esitellään esitellään penikkataudin käytännön laboratoriodiagnostiikkaan sopivia näytteenotto, käsittely sekä tutkimustapoja ja -menetelmiä. Oman tutkimuksen aineisto ja tulokset esitellään sekä pohditaan tulosten merkitystä lähinnä pitäen silmällä käytettyjen menetelmien sopivuutta käytännön olosuhteisiin.
  • Määttänen, Unna; Nyyssönen, Niina (Helsingfors universitet, 2002)
    Suoliston normaaliflooran merkitystä ihmisten ja koirien terveyteen ja erilaisten sairaustilojen etiologiaan on tutkittu vähän. Hankaluutena on, että bakteerifloora on runsas ja sisältää niin paljon erilaisia mikrobeja, että yksittäisten mikrobien viljeleminen on käytännössä lähes mahdotonta. Syventävien opintojen tutkielmamme liittyi laajaan suoliston mikrobiflooraa ja sen vaikutuksia koirien hyvinvointiin selvittävään tutkimukseen. Tarkoituksena on mm. kehittää menetelmä, jolla koiran suoliston bakteerifloorassa tapahtuneet muutokset pystyttäisiin toteamaan mittaamalla lysosomaalisten entsyymien (β-glukuronidaasi) aktiivisuuksia. Tutkimuksen tavoitteena on kehittää menetelmä, jolla saadaan helposti näytteitä koiran ohutsuolen sisällöstä niin, että suolen normaali toiminta ei merkittävästi häiriinny. Lisäksi pyritään löytämään hoitomenetelmä, jolla olisi nykyisin käytettyjä lääkkeitä vähemmän sivuvaikutuksia koiran suolistosairauksien hoidossa. Lopullisena tavoitteena on kehittää probioottinen koiranruokavalmiste sekä terveille että mahasuolisto-oireista kärsiville koirille. β-glukuronidaasi on pääosin suoliston bakteereiden tuottama hydrolyyttinen, lysosomaalinen entsyymi, joka vaikuttaa elimistön haitallisten aineenvaihduntatuotteiden sekä vierasaineiden viipymiseen elimistössä. Ulosteen ja suolensisällön β-glukuronidaasiaktiivisuutta määrittämällä on mahdollista todeta koiran suoliston bakteerifloorassa tapahtuneita muutoksia. Tutkielmassamme β-glukuronidaasiaktiivisuuksia määritettiin fluorometrisesti. Saadut tulokset standardoitiin näytteiden spektofotometrisesti määritettyihin proteiinipitoisuuksiin. Tutkielmassamme pyrittiin selvittämään, kuinka fistelöidyiltä laboratoriobeagleilta otettujen ohutsuolen sisältönäytteiden β-glukuronidaasiaktiivisuudet korreloivat ulostenäytteiden β-glukuronidaasiaktiivisuuksiin. Tarkoituksena oli tutkia, onko ulostenäytetutkimuksista hyötyä ohutsuolen sairaustilojen diagnosoimisessa vai täytyykö aina tutkia myös ohutsuolen sisältönäyte. Kirjallisuuskatsauksessa perehdyttiin eri tekijöihin, jotka vaikuttavat ulosteen β-glukuronidaasiaktiivisuuksiin. Tuloksia tarkasteltaessa havaittiin, että näytteitä olisi pitänyt laimentaa edelleen tulosten analysoimiseksi. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista, koska näytteet olivat tuhoutuneet pakastimen rikkoutuessa. Unna Määttänen on kirjoittanut kappaleet 4. β-glukuronidaasi – suoliston hydrolyyttinen entsyymi ja 5. Yhteenveto tutkimuksista, joissa on käsitelty eri tekijöiden vaikutuksia ulosteen β-glukuronidaasiaktiivisuuteen. Niina Nyyssönen on tehnyt kappaleet 2. Suoliston normaalifloora, 3. Probioottiset maitohappobakteerit, 6. Ohutsuolen sisältönäytteet sekä 8. Määritysmenetelmät. Muut kappaleet (1. Johdanto, 7. Näytteenotto, 9. Tulokset, 10. Pohdinta, 11. Kiitokset) on kirjoitettu yhdessä.
  • Henttu, Kirsi (Helsingfors universitet, 1994)
    Tässä työssä vertailtiin kahta kaupallista virtsan pikaviljelymenetelmää (Uricult Trio, Orion Diagnostica ja Diaslide, Diatech Diagnostica) perinteiseen verilevylle viljelyyn. Virtsanäytteistä tehtiin myös ns. vaahtotesti (Uriscreen, Diatech Diagnostica), joka on tarkoitettu käytettäväksi bakteereita sisältävien näytteiden löytämiseksi ilman viljelyä. Eristetyt bakteerit pyrittiin tunnistamaan lajitasolle. P-fimbrian esiintymistä työssä löydetyillä E.coli-kannoilla kartoitettiin erityisellä P-fimbriatestillä (PF-test, Orion Diagnostica). Työssä eristettyjen bakteerikantojen herkkyyttä eri antibiooteille tutkittiin kolmella eri menetelmällä (kiekkomenetelmä, Vetmic ja E-testi). Merkitykselliset virtsatieinfektion aiheuttajat pakastettiin myöhempiä tutkimuksia varten. Virtsanäytteitä kerättin 93 kappaletta EKK:n pieneläinklinikalle kliinisen virtsatieinfektion vuoksi potilaiksi tulleilta koirilta. Bakteerikantoia eristettiin 49 kappaletta yhteensä 48:sta näytteestä. 25:ssä näytteessä todettiin merkittävää bakteerikasvua. Yhdessä näytteessä kasvoi verilevyllä puhtaana Pasteurella multocicla (103 pmy/ml). Työssä eristettyjen bakteerilajien prosentuaalinen jakauma vastaa hyvin kirjallisuudessa esitettyjä jakaumia. Nyt eristettiin 44,9 % E.coleja, 18,4 % stafylokokkeja, 18,4 % streptokokkeja ja 8,2 % proteuksia. E.coleja eristettiin 19 kantaa, joista 26 % (viisi kantaa) oli P-fimbriallisia. Hemolyyttisistäkannoista 40 % ja nonhemolyyttisistä 11,1 % oli P-fimbriallisia. Pfimbriallisista kannoista neljä oli peräisin kroonisista tai toistuvista virtsatieinfektioista. Antibioottiherkkyydet määritettiin kolmella eri menetelmällä. Trimetopriimisulfaa on pidetty "drug of choice" E. colin aiheuttamissa virtsatieinfektioissa. Kiekkomenetelmällä määritettynä tässä työssä E.coli-kannoista oli trimetopriimisulfalle resistenttejä 32% ja Vetmicillä määritettynä 42 %. Hemolyyttisistä E.coleista trimetopriimisulfalle oli 40 % ja nonhemolyyttisistä 22 % resistenttejä kiekkomenetelmällä määritettynä. P-fimbrialliset kannat olivat kaikki kiekkomenetelmällä määritettynä trimetopriimisulfalle herkkiä, mutta Vetmicillä määritettynä yksi kanta oli resistentti. P-fimbriallisuus ja sulfaresistenssi eivät siis korreloineet tässä työssä. Muut tutkitut bakteerilajit olivat trimetopriimisulfalle herkkiä. Proteuksille, stafylokokeille ja streptokokeille on suositeltu ampisilliinia ensimmäisenä lääkevalintana. Tässä työssä tutkittu Proteus-kanta ja kaikki stafylokokit olivat herkkiä ampisilliinille, streptokokeista yksi kanta oli resistentti. E-testillä määritettiin 26:n bakteerikannan MIC-arvot ampisilliinille, trimetopriimisulfalle, nitrofluorantoiinille, tetrasykliinille, kefaleksiinille ja mesillinaamille. Pikamenetelmiä voidaan pitää varteenotettavana vaihtoehtona perinteisen verilevyviljelyn rinnalla virtsatieinfektioiden kenttädiagnostiikassa. Virtsanäyte on aina aiheellista viljellä. Pelkkä "ram-värjäyskin kasvustosta antaa arvokasta tietoa(gram+/gram-, kokki vai sauva), jonka perusteella potilaan hoidon suurmunittelu helpottuu. Praktikolle pikamenetelmät tarjoavat mahdollisuuden jopa lajitason diagnostiikkaan ilman useitakin päiviä vieviä biokemiallisia määrityksiä. P-fimbrian esiintyminen etenkin toistuvista VTI:ista kärsivillä potilailla kertoo usein ylempien virtsateiden infektoitumisesta ja bakteerin virulenssin kasvusta. Reinfektioissa ja relapseissa voidaan P-fimbrian esiintymistä käyttää apuna selittämään injektoivan bakteerikannan virulenssia. Antibioottiherkkyysmääritys on aiheellista suorittaa aina, kun primaarikasvu käytetyllä viljelymenetelmällä viittaa E. coliin. Etenkin hemolyyttiset kannat on aina syytä testata oikean lääkevalinnan varmistamiseksi. Tässä työssä saatujen tulosten perusteella rutiininomaista sulfakuuria VTI:sta kärsivälle potilaalle ei voi suositella, olihan 42 % E.coleista trimetopriimisulfalle resistenttejä (Vetmic). Tämä tarkoittaa sitä, että joka viidennellä potilaalla oninfektion aiheuttajana sulfalle resistentti E.coli-kanta. Jos mikä tahansa bakteerikanta on useille antibiooteille resistentti ja/tai herkkä vain aminoglykosiideille, on aiheellista tehdä MIC-arvon määritys, jotta laskennallisesti voidaan selvittää käytettävän antibiootin annostus.
  • Kähkönen, Tuomo (Helsingfors universitet, 2005)
    Haimatulehdus eli pankreatiitti on haiman tulehdusprosessi. Pankreatiitin oireet ovat epäspesifisiä ja ei ole olemassa mitään erityistä "pankreatiittioiretta". Oireena esiintyy kuivumista, vatsan tunnustelun aristamista, kuumetta, ikteerisuutta, äkillistä oksentelua, väsymistä ja ruokahalun huonontumista. Tällä hetkellä ei ole olemassa yhtä ainoaa testiä, jolla pankreatiitti voitaisiin diagnostisoida. Tutkimusten mukaan edes haimaentsyymien, seerumin amylaasi- ja lipaasiaktiivisuuden tai trypsiinin pitoisuuden (cTLI), perusteella ei voida tehdä luotettavaa diagnoosia. Röntgen- tai ultraäänitutkimukset eivät nekään ole kovin luotettavia menetelmiä pankreatiitin diagnostisoinnissa. Tutkimuksessa arvioitiin endoskooppisen retrogaadin haimatiehyiden kuvantamismenetelmän (ERP) suoritusmahdollisuuksia terveillä beagle-koirilla, haimanestenäytteiden ottamista ja mahdollisia komplikaatioita. Toimenpiteet suoritettiin kahdesti seitsemälle terveelle beaglerotuiselle koiralle. Ensimmäisellä toimenpidekerralla suoritettiin haimatiehytjärjestelmän varjoainekuvaus. Toisella kerralla otettiin koirilta haimanestenäyte ja uusittiin varjoainekuvaus. Mahdollisia komplikaatiota arvioitiin ennen toimenpidettä ja toimenpiteen jälkeen tehdyin kliinisten perustutkimuksien (lämpötila, hengitys- ja sydänfregvenssi, vatsan palpointi) ja otettujen verinäytteiden perusteella (hkr-, Na-, Ca-, K-, amylaasi-, lipaasi- ja cTLI-arvot). Tutkimuksessa saatiin tehtyä molemmilla tutkimuskerroilla kaikille koirille ERP. Toimenpiteessä oli pieniä ongelmia viidellä suorituskerralla neljästätoista. Ongelmat liittyivät esimerkiksi varjoaineen haimatiehyeen injisoimiseen. Saatujen fluoroskopiakuvien perusteella koirien haimatiehyiden rakenteessa esiintyy vaihtelua. Haimanestenäytteiden ottaminen koiralta osoittautui hyvin vaikeaksi ja kunnollisia näytteitä ei saatu otettua. Kliinisissä perustutkimuksissa sekä verinäytteiden hematokriitti- ja ionipitoisuuksissa ei havaittu ERP:n aiheuttamiin komplikaatioihin viittaavia muutoksia. Haima-arvot kohosivat toimenpiteiden jälkeen tilastollisesti merkitsevästi. Lähes kaikkien koirien entsyymiarvot palautuivat yhden vuorokauden kuluessa perustasolleen. Lasku oli selvästi hitaampaa koirilla, joilla kaikki haima-arvot olivat kohonneet erittäin korkealle. Yhdellä koiralla toisen toimenpidekerran jälkeen haima-arvot laskivat vasta kuuden vuorokauden kuluttua. Tälle koiralle ERP indusoi lievän, itsestään rajoittuvan, akuutin pankreatiitin. Saatu komplikaatioriski (7,1 %) on samaa luokkaa humaanilääketieteen tutkimusten kanssa. Tutkimustulosten perusteella voidaan laatia suositukset ERP:n riskien hallitsemiseksi. Toimenpidettä ennen otetaan verinäyte seerumin amylaasin ja lipaasin aktiivisuuden sekä cTLI:n pitoisuuden lähtötason määrittämiseksi. Toimenpiteen jälkeen koiraa tarkkaillaan vähintään kaksi vuorokautta. Mahdollisten komplikaatioiden havaitsemiseksi otetaan toimenpiteen jälkeen yhden ja kahden vuorokauden kuluttua verinäyte, ja määritetään siitä seerumin amylaasin ja lipaasin aktiivisuus sekä cTLI:n pitoisuus.
  • London, Laura; Roos, Lotta (Helsingfors universitet, 1996)
    Penikkatautivirus on paramyksoviruksiin kuuluva morbillivirus. Se on läheistä sukua tuhkarokko- ja lehmäruttoviruksille. Penikkatautivirus on levinnyt maailmanlaajuisesti.. Se kykenee injektoimaan useita lihansyöjiä. Koira on viruksen tärkein reservuaari. Penikkatautivirusta esiintyy runsaimmin hengitystie-eritteissä ja se leviää yleensä pisaratartuntana. Penikkataudin kliiniset oireet rüppuvat kannan virulenssista, koiran iästä ja vastustuskyvystä sekä infektion leviämisestä elimistössä. Neurologiset oireet ovat tärkein tekijä arvioitaessa koiran ennustetta. Penikkatautia vastaan käytetään eläviä heikennettyjä virusrokotteita. Säännölliset rokotukset ovat tehokkain tapa ennaltaehkäistä penikkatautia. Tärkein syy rokotussuojan muodostumattomuuteen ovat pennun emältään saamat vasta-aineet. Penikkatauti-rokotteet saavat aikaan sekä soluvälitteisen että humoraalisen immuniteetin. Soluvälitteisen immuniteetin mittaamiseen ei ole rutiinimenetelmää. Humoraalista immuniteettia voidaan mitata määrittämällä seerumin virusta neutraloivien vasta-aineiden määrä. Mittaamalla neutraloivien vasta-aineiden määrää kentältä saaduista näytteistä saadaan selville laumaimmuniteetti. Tutkimusta varten otettiin seeruminäytteitä 167 terveestä koirasta. Näytteistä määritettiin penikkatautivasta-ainetasot virusneutralisaatiotestillä Eläinlääkintä- ja elintarvikelaitoksen virologian ja epidemiologian osastolla. Aineistossamme pelkästään Dohyvacilla rokotettuja koiria oli 50,3 %. Varsinaista rokotteiden välistä vertailua emme voineet tehdä Candurin ja Canlanin pienten käyttömäärien takia. Keskityimme vertailemaan Dohyvacilla ja usealla erimerkkisellä rokotteella rokotettuja koiria ikäryhmittäin. Totesimme, että erimerkkisillä rokotteilla rokotetut koirat näyttävät muodostaneen kaikissa ikäryhmissä paremmin vasta-aiheita kuin Dohyvacilla rokotetut koirat. Aineistomme oli niin pieni, että emme voineet tehdä siitä tilastollista analyysiä.