Browsing by Subject "Procedural and insolvency law"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 21-40 of 243
  • Kuronen, Milla (Helsingin yliopisto, 2018)
    Oikeudenkäymiskaaren (1.1.1734/4) todistelua koskeva 17 luku uudistettiin kokonaisuudessaan vuonna 2015 ja uudet säännökset tulivat voimaan vuoden 2016 alusta lukien. Ennen kokonaisuudistusta voimassaollut OK 17 luku oli peräisin vuodelta 1949 (L 571/1948), minkä jälkeen siihen oli tehty useita osittaisuudistuksia. Vuoden 2015 kokonaisuudistuksen tavoit-teena oli saattaa sääntely kaikilta osin vastaamaan nykyisessä oikeudenkäyntimenettelyssä omaksuttuja periaatteita, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkintalinjoja sekä muuttuneita yhteiskunnallisia arvoja. Lisäksi tarkoituksena oli päivittää säädösteksti nykylainsäädännöltä edellytettävien selkeyteen, täsmällisyyteen ja kirjoitustapaan liittyvien vaatimusten mukaiseksi. Oikeudenkäymiskaaren säännöksiä sovelletaan kaikissa yleisissä tuomioistuimissa ja ne koskevat lähtökohtaisesti sekä riita- että rikosasioiden käsittelyä (OK 1.1 §) . Yksi vuoden 2015 uudistuksen keskeisimmistä periaatteellisista muutoksista oli henkilöllisiä todistuskeinoja koskeva muutos, jossa luovuttiin yhdestä aiemmassa lainsäädännössä omaksutusta niin sanotusta kuultavien ryhmästä. Nykyisessä oikeudenkäymiskaaressa tehdään todistelutarkoituksessa kuultavien henkilöiden osalta selkeä jako asianosaisiin ja todistajiin, joiden lisäksi voidaan kuulla asiantuntijaa. Aiemmassa laissa oli näiden lisäksi luonteeltaan asianosai-sen ja todistajan väliin sijoittuva ryhmä, kuultavat. Se, mihin ryhmään todistelutarkoituksessa kuultava henkilö kuuluu, ratkaisee sen, mitä menettelyllisiä ja muita säännöksiä hänen kuulemiseensa sovelletaan. Lisäksi tällä roolijaotuksella on merkitystä arvioitaessa henkilön asemaa, oikeuksia ja velvollisuuksia oikeudenkäynnissä yleisemmin. Henkilötodistelua koskevien säännösten taustalla vaikuttavat yleiset oikeudenkäynnille asetettavat tavoitteet, kuten oikeudenkäynnin tarkoituksenmukaisuus ja pyrkimys aineellis-oikeudellisesti mahdollisimman oikeaan lopputulokseen. Yleiset prosessuaaliset oikeusperiaatteet, kuten oikeudenkäynnin julkisuus sekä asianosaisen kuulemisen periaate turvaavat näihin tavoitteisiin pääsemistä ja sitä kautta oikeudenkäyntiin osallisten oikeuksia. Tutkielman aiheena on uudistetun OK 17 luvun henkilöllisiä todistuskeinoja koskeva sääntely ja erityisesti siihen liittyen kysymys oikeudenkäyntiin osallistuvien tahojen erilaisista rooleista. Aiheeseen liittyen esille nousee sellaisia kysymyksiä, kuten mitä rooleja oikeudenkäyntiin osal-listuvilla on? Kuka on asianosainen, kuka todistaja? Entä mihin sijoittuu asianosaisen edustaja? Mikä merkitys näillä rooleilla on oikeudenkäyntiin osallistuvien oikeuksiin ja velvollisuuksiin? Esiin nousseita kysymyksiä peilataan tutkielmassa sekä vanhaan että voimassaolevaan lainsäädäntöön. Tutkielman aihe rajataan koskemaan siviiliprosessia, vaikkakin oikeudenkäymiskaaren yleisestä soveltamisalasta johtuen tarkoituksenmukaisia viittauksia rikosprosessiin voidaan tehdä. Lisäksi on valittu pääasialliseksi tarkastelunäkökulmaksi asianosaisena tai muussa roolissa olevan oikeushenkilön näkökulma. Erityiseen tarkasteluun otetaan asianosaisen edustajaan liittyvät rajanveto- ja tulkintakysymykset. Tätä asianosaisen edustajan asemaa käsitellään yksityiskoh-taisesti aihetta koskevan oikeustapauksen kautta. Kyseinen oikeustapaus on tuore ja vaikka onkin alioikeusratkaisu, siinä nousevat esille useat tutkielman aiheeseen liittyvät oikeudelliset ja tulkintakysymykset.
  • Wihonen, Jenny (Helsingin yliopisto, 2019)
    Oikeudenkäynnin julkisuudella on keskeinen merkitys 2010-luvun tietoyhteiskunnassamme. Etenkin sosiaalisen median räjähdysmäisen kasvun myötä myös yksilön oikeusturva ja yksityisyyden suoja ovat nousseet aivan uudella tavalla keskustelunaiheiksi. Oikeus julkiseen oikeudenkäyntiin on jokaisen oikeusturvaan kuuluva perus- ja ihmisoikeus, joka on turvattu niin kansallisessa perustuslaissamme kuin lukuisissa erilaisissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissakin. Tutkimuksen kannalta keskeisimpiä ovat etenkin perustuslain 21 § sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artikla, joissa säädetään asianosaisen oikeusturvasta ja oikeudesta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Kansallisella tasolla oikeudenkäynnin julkisuudesta säädetään laissa oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa sekä laissa oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa. Tämä tutkimus keskittyy laeista ensiksi mainitun alaisiin tapauksiin, sillä tutkimuksessa tarkoituksenani on selvittää asianosaisjulkisuuden rajoja riita-asian oikeudenkäynnissä. Yleensä puhuttaessa oikeudenkäynnin julkisuudesta tarkoitetaan julkisuutta suhteessa jutun ulkopuolisiin eli niin sanottua yleisöjulki-suutta. Asianosaisjulkisuudella puolestaan tarkoitetaan oikeudenkäynnin asianosaisen laajempaa, erityistä oikeutta osallistua asiansa käsittelyyn myös silloin, kun käsittely muutoin pidetään yleisöltä suljettuna. Tutkimuksessa etsitään vastausta kysymykseen, onko asianosaisjulkisuus Suomessa riittävällä tasolla turvatakseen riita-asian asianosaisen oikeuden oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tutkimustehtävää lähestytään tarkastelemalla ensin, miten asianosaisjulkisuus näkyy riita-asian oikeudenkäynnissä ja millaisia oikeuksia se luo prosessin asianosaisille. Tutkimuksessa etsitään erityisesti vastausta siihen, kuinka rajoittamattomasta oikeudesta asianosaisjulkisuudessa on kyse. Onko asianosaisjulkisuus ehdoton vai onko sitä mahdollista rajoittaa? Mikäli vastaus jälkimmäiseen on myöntävä, tutkimuksessa pyritään analysoi-maan rajoitusperusteita sekä pohtimaan asianosaisjulkisuuden merkitystä nimenomaan oikeudenkäynnin asianosaiselle. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää asianosaisen tiedonsaanti- ja osallistumisoikeuksia oikeudenkäynnin eri vaiheissa. Lisäksi tarkastellaan edellä mainittuihin oikeuksiin ja tätä kautta asianosaisjulkisuuteen mahdollisesti kohdistuvia rajoituksia. Tutkimuksen kannalta keskeisiksi periaatteiksi nousevat etenkin kontradiktorinen periaate sekä tähän läheisesti liittyvä, alun perin rikosoikeudenkäyntejä varten syntynyt equality of arms -periaate. Tutkimuksen tulosten perusteella ongelmalliseksi saattavat muodostua tilanteet, joissa kaksi perus- ja ihmisoikeutta ajautuvat keskinäiseen ristiriitaan, kollisioon. Tutkielmassa tarkastellaan asianosaisten vastakkaisten intressien yhteensovittamista silloin, kun yhden asianosaisen asianosaisjulkisuuden ja kontradiktorisen periaatteen täysimittainen toteuttaminen vaarantaa toisen asianosaisen yksityisyyden suojaa. Tutkimusaihetta käsittelevästä lainsäädännöstä on löydettävissä myös yksittäisiä säännöksiä, jotka tosiasiassa puuttuvat asianosaisen lähtökohtaisesti niin rajoittamattomiin tiedonsaanti- ja osallistumisoikeuksiin oikeudenkäynnissä. Tutkielmassa eritellään näitä säännöksiä sekä pohditaan lainkohtien rajoituksien vaikutusta asianosaisen oikeusturvaan käytännössä. Tutkielman johtopäätösluvussa päädytään lopputulemaan, jonka mukaan asianosaisjulkisuuden taso on suhteellisen hyvällä mallilla Suomessa. Tutkimuksen perusteella ei siis esitetä varsinaisia sisällöllisiä muutoksia voimassa olevaan oikeuteen oikeussuojan tasolla, mutta eräänlaisena de lege ferenda -kannanottona katsotaan, että nykyistä lainsäädäntöä olisi tarpeen selkeyttää ja yhdenmukaistaa. Näin olisi mahdollista saada asianosaisen oikeusturva ja lainsäädännön takaamat laajat tiedonsaanti- sekä osallistumisoikeudet tosiasiallisesti turvatuiksi yksittäisessä riita-asian oikeudenkäynnissä.
  • Molin, Elisa (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimuksen tavoitteena on ollut esittää systematisoitu ja perusteltu kokonaisuus niistä seikoista, jotka vaikuttavat kiinteistökauppariidoissa esitetyn asiantuntijatodistelun arviointiin. Tutkimuksessa selvitetään mihin seikkoihin tuomarin tulisi oikeudenkäynnissä esitettyä asiantuntijatodistelua arvioidessaan oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kannanottojen mukaan kiinnittää huomiota. Lisäksi tarkastelun kohteena on se, millaista asiantuntijatodistelua kiinteistökauppariidoissa esitetään, ja miten hovioikeudet ovat esitettyä asiantuntijatodistelua kiinteistökauppariidoissa annettujen tuomioiden perusteluissa arvioineet. Näiden kahden tutkimuskysymyksen lisäksi tutkimuksessa selvitetään, mistä seikoista tuomarin suorittama näytön arviointi koostuu ja miten asiantuntijatodistelua koskevat säännökset siihen vaikuttavat. Kiinteistökauppariidoissa esitetään usein laajaa asiantuntijatodistelua, koska kiinteistökauppariitojen ratkaisu riippuu usein jutussa esitetyn rakentamista koskevan asiantuntijatodistelun saamasta näyttöarvosta. Koska kiinteistökauppariitoja ratkaisevat tuomarit, joilla ei yleensä ole rakentamista koskevaa tietämystä, oikeuskirjallisuudessa on epäilty tuomarin kykyä luotettavasti arvioida kiinteistökauppariidoissa esitettyä asiantuntijatodistelua. Tässä tutkimuksessa osoitetaan, minkälaisten arviointikriteerien perusteella tuomarin tulisi hänelle esitettyä asiantuntijatodistelua arvioida, jotta arvioinnin voitaisiin katsoa olevan luotettavaa. Lisäksi tutkimuksessa osoitetaan, ettei kiinteistökauppariitojen ongelmana vaikuttaisi olevan tuomioistuimen kyvyttömyys arvioida esitettyä asiantuntijatodistelua, vaan se, että tuomioistuimet eivät näytön arvioinnin perusteluissa tuo julki, millä perusteella ne ovat esitettyä asiantuntijatodistelua arvioineet. Tutkimus on toteutettu lainopin metodia hyödyntäen ja se kostuu asiantuntijatodistelua sääntelevää lainsäädäntöä tutkivasta teoreettisesta osasta ja kiinteistökauppariidoissa annettujen hovioikeuksien tuomioiden perusteluja tutkivasta empiirisestä osasta. Tutkimuksessa ei erotella teoreettista ja empiiristä osaa toisistaan, vaan hovioikeuskäytännöstä tehtyjä havaintoja on esitetty esimerkinomaisina huomioina asiantuntijatodistelun arviointia koskevan teorian yhteydessä.
  • Peippo, Taru (Helsingfors universitet, 2015)
    Asiantuntijatodistelu on yksi oikeudenkäymiskaaren mahdollistamista todistuskeinoista. Siinä on kysymys tarvittavan erityistietämyksen hankkimisesta henkilöiltä, jotka esimerkiksi koulutuksensa tai työkokemuksensa vuoksi kykenevät selvittämään asian ratkaisemiseksi tärkeitä erityisiä kokemussääntöjä tai tieteellisiä seikkoja. Tutkimuksessa tarkastellaan asiantuntijatodistelua ja siihen liittyviä ongelmakohtia yleisissä tuomioistuimissa. Asiantuntijatodistelu on aiheena ajankohtainen, koska oikeudenkäymiskaaren todistelua koskeva 17 luvun uudistustyö on juuri saatu päätökseen ja uudistetut säännökset astuvat voimaan 1. tammikuuta 2016. Tarkastelun lähtökohtana on vertailla asiantuntijatodistelua koskevaa lainsäädäntöä ennen ja jälkeen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun ja siihen liittyvän todistelua yleisissä tuomioistuimissa koskevan lainsäädännön uudistamisen (HE 46/2014) ja analysoida onko uudistuksilla vaikutusta, tai saadaanko niillä jopa ratkaistua, oikeuskirjallisuudessa esiin nostettuja asiantuntijatodistelua koskevia ongelmia. Tutkimus on toteutettu lainopillisesti, mutta mukana on hieman myös oikeuspoliittista näkökulmaa. Vielä toistaiseksi voimassa olevaan asiantuntijatodistelusääntelyyn liittyy paljon ongelmia, joista keskeisimpänä voidaan pitää oikeudenkäymiskaaren asiantuntijatodistelua sääntelevän systematiikan epäselvyyttä, jonka seurauksena asiantuntijatodistelua ei esimerkiksi aina ole selkeästi erotettavissa muista todistuskeinoista. Lisäksi asiantuntijatodistelun luotettavuuden arviointia vaikeuttaa sääntelyn eroavuus liittyen tuomioistuimen määräämän asiantuntijan ja asianosaisen kutsuman asiantuntijan välillä. Vain ensimmäistä on pidetty varsinaisena asiantuntijana, jolle on lainsäädännössä asetettu kelpoisuus- ja puolueettomuusvaatimuksia. Tarkasteluni kohteena on myös kysymys siitä, onko asiantuntemustiedolle asetettu sisältövaatimuksia ja jos ei, minkälaisia tällaiset sisältövaatimukset voisivat olla. Tutkimuksessa todetaan, että uuden sääntelyn myötä joihinkin oikeuskirjallisuudessa esitettyihin ongelmiin on tulossa selkeitä ratkaisuja, mutta uusi sääntely ei tuo vastausta kaikkiin asiantuntijatodistelua koskeviin ongelmiin. Erityisesti luopuminen erottelusta tuomioistuinasiantuntijoiden ja asianosaisasiantuntijoiden välillä on merkittävä seikka, jonka myötä asiantuntijatodistelun systematiikka selkenee. Uudistuksella ei kuitenkaan tuoda laintasoista sääntelyä esimerkiksi asiantuntijalausuntojen sisältövaatimuksille.
  • Orasmaa, Antto (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimuksessa keskityin selvittämään tuomioistuinten sisäistä lainkäyttöasioiden jakoa Suomen yleisissä tuomioistuimissa ja hallintotuomioistuimissa. Erityistarkasteluni kiinnittyi aiemmin vähäistä kotimaista huomiota saaneeseen tuomioistuinten jakamistehtävän käytännön toteutukseen nykyinen sääntely huomioiden. Tässä suhteessa pyrkimyksenäni oli löytää mahdollisia eroavaisuuksia, yhtäläisyyksiä ja poikkeamia erityisesti tuomioistuin-, tuomioistuinaste- ja tuomioistuinlinjakohtaisella tasolla. Perinteisen lainopin ja oikeussosiologian metodein pyrin selvittämään tuomioistuinten vallitsevaa toimintaa sekä esittämään sen toimivuutta koskevia perusteltuja arvioita oikeudellinen ja organisaatiollinen konteksti silmällä pitäen. Tarkasteltu aineisto koostui ennen kaikkea tuomioistuinten itse tuottamasta jaosta määräävästä materiaalista, jota täydennettiin relevantilla oikeuskirjallisuudella sekä pääasiassa kansainvälisten järjestöjen tuottamalla soft law -sääntelyllä, ulkomaisilla toteutustapaesimerkeillä ja kokemusperäisellä kyselytutkimustiedolla. Tutkimuksessani havaitsin jakamistehtävän kahtalaisen aseman yhtäältä työn tehokkaan järjestämisen välineenä sekä toisaalta asianosaisen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osaelementtinä. Kotimaisessa kontekstissa varsinkin ensiksi mainittu painotus on ollut sääntely huomioiden voimakkaampi eikä Suomessa ole raportoitu jakamistehtävään liittyviä epäasianmukaisuuksia. Tätä tuki myös osaltaan tutkimuksessa toteutettu, ensisijaisesti päällikkötuomareille osoitettu kyselytutkimus, josta saamieni vastausten perusteella asioiden jaon oikeusturvaliityntä koettiin lähinnä välillisenä. Työn järjestämistä ja tehokkuutta painottava vähäinen kotimainen sääntely asioiden jakamisesta ei täytä säädöshierarkkisesti eikä täsmällisyytensä ja ennustettavuutensa puolesta siltä edellytettyjä, viimesijaisesti valtiosääntötakaisia vaatimuksia. Ongelmat on tuotu esiin myös kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa, työryhmäraporteissa sekä lainvalvontaratkaisussa. Tutustumalla tuomioistuinten tuottamaan materiaaliin havaitsin tuomioistuin-, tuomioistuinaste- ja tuomioistuinlinjakohtaisia eroavaisuuksia asioiden jaon käytännön toteutuksessa sekä ennen kaikkea sitä koskevien määräysten kirjaamistavassa ja -tarkkuudessa. Työjärjestystasolla tyydytään useimmiten mainitsemaan jaon toteuttamisesta sitä koskevassa erillisessä määräyskohdassa ainoastaan periaatetasolla. Tarkempi ja paikoin tekninen kuvaus jakotavasta ja -menettelystä sisältyy useiden tuomioistuinten hyödyntämiin täydentäviin jako-ohjeisiin, jotka poikkeavat voimakkaasti toisistaan. Epäsystemaattisinta ja epätäsmällisintä määräysaineisto on etenkin käräjäoikeustasolla. Hallintotuomioistuimissa jakoa koskevaa erillistä määräystä ei ole, vaan jakomenettelyn osalta edellytetään laajempaa tutustumista määräysten kokonaisuuteen. Yleisellä tasolla jakamistehtävä on muuttunut tuomioistuinten kasvaneiden organisaatioiden sekä osasto- ja jaostoperusteisen jakautumisen myötä moniosaisemmaksi, minkä lisäksi jakotehtävään osallistuu aiempaa useampia henkilöitä. Sääntelyn ohella myös käytännöt painottavat ennen kaikkea työn järjestämistä ja tehokkuutta. Ideaali sääntely- ja toteutusmalli huomioisi aiempaa paremmin paitsi oikeudelliset perusvaatimukset, myös asianosaisnäkökulman ja jakamistehtävän ymmärrettävyyden merkityksen. Asioiden jakaminen sisältyy parhaillaan vireillä olevaan tuomioistuinlakihankkeeseen sekä yleisten tuomioistuinten toiminnan ja menettelyn suunniteltuun sähköistymiseen. Hankkeet tulevat lähitulevaisuudessa vaikuttamaan merkittävällä tavalla aihepiiriin, mikä osaltaan synnyttää selkeän jatkotutkimustarpeen.
  • Lundström, Maria (Helsingfors universitet, 2015)
    Åtalsuppgörelse utgör ett alternativt straffprocessuellt förfarande, genom vilket den misstänkte kan få ett lindrigare straff, ifall hen erkänner och underlättar utredningen av det brott/de brott som hen misstänks för. Eftersom en fullständig förundersökning, åtalsprövning och domstolshandläggning inte behöver förrättas, sparar förfarandet betydande resurser under straffprocessens alla skeden. Frågor kring processekonomi har blivit allt viktigare i takt med att den finska statens ekonomiska situation har försämrats. Även det stora antalet fällande domar som Finland fått av Europeiska människorättsdomstolen, för att straffprocesserna tar för länge, har ökat pressen att utveckla nya mer processekonomiska förfaranden. Processekonomi utgör den främsta orsaken till att åtalsuppgörelse introducerades i lagstiftningen fr.o.m. 1.1.2015. I takt med att åtalsuppgörelse har börjat användas i Finland har det dock blivit tydligt att lagstiftningen i sin nuvarande form inte främjar en smidig tillämpning. I denna pro gradu-avhandling undersöker jag de praktiska problem som kan uppstå då åtalsuppgörelseförfarandet tillämpas. Syftet med avhandlingen är att lyfta fram de problempunkter som tydligt belastar åtalsuppgörelseförfarandet i dess nuvarande form samt presentera konkreta förbättringsförslag angående hur förfarandet borde utvecklas. Avhandlingen inleds med en rättsdogmatisk undersökning de lege lata, då jag i kapitel två och tre redogör för åtalsuppgörelseförfarandets förenlighet med viktiga principer inom straffprocessrätten samt för förfarandets utformning i lagstiftningen. I kapitel fyra konstruerar jag typfall som illustrerar en del av de problem som kan uppstå när förfarandet tillämpas. I kapitel fem och sex undersöker jag problemen närmare samt presenterar mina förbättringsförslag. Denna del av avhandlingen är en studie de lege ferenda, eftersom jag undersöker hur lagstiftningen kring åtalsuppgörelse borde utvecklas för att göra förfarandet smidigare och lättare att tillämpa. I det sjunde och sista kapitlet sammanfattar jag mina observationer och tankar kring förfarandet och dess plats i det finska rättssystemet. Mina förbättringsförslag till förfarandet kan sammanfattas enligt följande: För det första borde åklagaren ges större befogenheter att förhandla under åtalsuppgörelseförfarandet. Åklagaren borde kunna förhandla om brottets omständigheter samt om övriga yrkanden i anknytning till brottet. För det andra borde målsägandens möjlighet att hindra tillämpningen av åtalsuppgörelseförfarandet begränsas. Målsäganden borde inte kunna förbjuda tillämpningen av förfarandet och därav föreslår jag att målsägandens sekundära åtalsrätt borde begränsas ifall åtalsuppgörelseförfarandet blir tillämpligt. För det tredje borde reglerna kring ändringssökandet ses över. Jag föreslår att man borde begränsa svarandens möjlighet att återta erkännandet efter att domförslaget fastställts samt även begränsa möjligheten att söka ändring i fastställda domförslag. Tillstånd till fortsatt handläggning borde gälla för alla överklaganden av fastställda domförslag. Vidare anser jag att reglerna om överklagan borde utvecklas så att det skulle vara möjligt att söka ändring i avskrivna domförslag. I annat fall skapas ingen rättspraxis kring vilka brott som kan handläggas via åtalsuppgörelse. Som sista förbättringsförslag framför jag att man på sikt borde utvidga förfarandets tillämplighet att gälla fler brottstyper så att bl.a. misshandelsbrott och grova narkotikabrott kunde handläggas via åtalsuppgörelse.
  • Ristimäki, Annette (Helsingfors universitet, 2014)
    Avhandlingen analyserar bevisvärdering av anonyma vittnens utsagor i straffprocess. Justitieministeriets arbetsgrupp, bevisningskommissionen, har utarbetat ett förslag till en reform av Rättegångs Balkens 17 kap. om bevisning. Förslaget är att i framtiden skall anonymitet tillåtas för vittnen som hotats och som har en objektiv, grundad orsak att frukta för sitt liv eller sin hälsa. Anonymitet skulle komma ifråga endast vid mycket grova brott. Det mest extensiva sättet att trygga vittnets säkerhet vore, enligt utskottsbetänkandet, att vittnet hörs genom videoförbindelse samt att hans röst förvrängs. Domaren som handlägger ärendet skulle inte känna till vittnets identitet. Den enda i rättsprocessen som vet vem vittnet är, är åklagaren. Syftet med avhandlingen är att utreda huruvida de anonyma utsagorna kommer att kunna beaktas som effektiva bevismedel. Kommer anonymiteten att inverka på vilket bevisvärde utsagan ges och till vilken grad? I avhandlingen upptas argument både pro et contra anonymitetens inverkan på bevisvärdet i vittnesutlåtandet. Ekelöfs bevisvärdemetod har valts som grund för bevisvärderingen. Diesens analysprocess fungerar som ett komplement för att få fram ett tillförlitligare bevisvärde. I avhandlingen har lyfts fram några av de felkällor som måste beaktas särskilt vid värdering av anonyma utlåtanden, då man använder sig av de nämnda värderingsmetoderna. Bevisvärdering är en komplex process, i vilken skall beaktas faktorer som inverkar både på utsagegivaren och på bedömaren. Särskilt personbevisningen kan skapa problem, ty dess tillförlitlighet kan inte bestämmas lika exakt som sakbevisning. En utsagas innehåll är aldrig det samma som verkligheten de facto varit vid tidpunkten för den händelse som gett upphov till vittnesutsagan. För att kunna värdera en vittnesutsaga på ett adekvat sätt, krävs det kunskap om vilka faktorer som inverkar på bevisvärdet. Stöd fås av relevanta erfarenhetssatser. Problem uppstår dock då domaren inte känner till vittnets identitet. Slutsatsen är att ett anonymt vittnesutlåtande måste ges ett lägre värde än ett normalt vittnesutlåtande.
  • Willgren, Tuuli Maria (Helsingfors universitet, 2014)
    This thesis deals with two conflicting interests: the privacy of arbitration proceedings and the need for efficient judicial control. The question has been narrowed down to the most fundamental issue of all, review of the existence of a valid arbitration agreement. Arbitration is based on a private contract, a common will of the parties to renounce the right to have their disputes resolved in a court of law. Therefore, there can be no valid arbitration without a valid agreement to arbitrate. The way in which challenges to the jurisdiction of the arbitral tribunal are treated is a reflection of how much trust and leverage arbitrators are given in a specific system. Thus, the question of challenges to jurisdiction is linked to a larger question: the founding theories of arbitration. Many states have adapted their laws in order to attract international disputes. Instead of dealing with national considerations, states now enact legislation in the hopes of better catering for the needs of the international business community. The success of the UNCITRAL Model Law on International Commercial Arbitration is an example of the popularity of arbitration-friendly statutes. Besides the Model Law, the study explores the provisions of French and Swedish arbitration laws in order to illustrate the consequences of opposite solutions to the same question, judicial review of competence/competence. The position of arbitration as the preferred method of dispute resolution in international commercial relationships can be attributed to the neutrality of the proceedings and the extensive enforceability of arbitral awards. Neutrality is attained through the fact that arbitration can take place in a state that is not home ground to either party. If neither party tries to hinder the arbitration, there is a possibility of the dispute remaining private throughout the proceedings. The arbitral award shall be final and carried out by the parties. Depending on the seat of arbitration and the law governing the proceedings, an objecting party may, however, have numerous possible ways in which to disrupt the proceedings and cause losses of time and money by commencing litigation in the neutral and thus foreign court. The benefits of arbitration, i.e. finality, swiftness, efficiency, adaptability, and secrecy, are quashed if one of the parties decides to bring about court action to delay the arbitral proceedings or to set aside the award. Inefficiency and loss of time due to judicial control are reasons that may discourage parties from choosing arbitration as their form of dispute resolution, or at least from choosing a certain state as the seat of arbitration. With this in mind, the paper will illustrate certain situations that parties choosing the seat of arbitration should consider.
  • Esala, Emilia (Helsingin yliopisto, 2019)
    The use of expert evidence in international commercial arbitration has continued to gain traction and is, in practice, considered a fixture of the procedure. It is, thus, undoubted that the role of expert evidence is significant. This role is strengthened by the fact that without experts providing the tribunal with specialized knowledge on empirical rules at issue, the tribunal is not able to resolve complex factual issues that are beyond its expertise. This study examines the means available to assist the tribunal in resolving issues of conflicting expert evidence in international commercial arbitration. It builds upon the crucial fact that the role of experts is to assist, educate and advise the tribunal, and that they are only needed for deciding on matters that are beyond the knowledge and expertise of the tribunal. Before addressing the research questions, the study aims to introduce the reader to expert witnessing in international commercial arbitration by considering the definition and the objectives of it, and by discussing certain leading principles such as party autonomy and the ability to tailor the procedure. Further, the role of the expert, the influence of both common and civil law traditions as well as the appointment of experts are discussed in brief. The principal problem and main question that this thesis aims to resolve is the following: What are the means available that assist the tribunal in disputes where expert evidence given is contradictory? The said main question is approached through two separate research questions that separately, but also in a mutually supportive manner, aim at resolving the core question mentioned before. The said questions are discussed under separate chapters, namely, the first one considering the procedural means (Chapter 3), and the second one focusing on non-procedural measures and the credibility of the evidence (Chapter 4). This division is made for clarity reasons and despite certain, inevitable overlapping of these themes. The first question seeks to define the procedural measures available that may be of assistance for the tribunal as it resolves issues caused by conflicting expert evidence. These measures are discussed under three categories, to say, the available questioning techniques, different approaches that have their ground in cooperation of the experts, and other innovative means. The first category is focused on two main techniques, cross-examination and expert conferencing. The second one, in turn, discusses the use of pre-hearing expert meetings, joint reports, exchange of draft reports and the Sachs Protocol. Finally, the third category considers, for instance, the use of single joint experts and arbitrator consultants. The second research question, in turn, focuses on the role of credibility and the non-procedural means available to evaluate this. This chapter as well is divided into three main categories. The first one considers the use of legal psychology as an assisting approach, whereas the second one focuses on the individual communication skills of an expert, both written expression and oral skills. The third one, in turn, presents different models on credibility assessment and elaborates on the issues with the existing, mainly procedural, means. This thesis aims not only to present and evaluate the use of different techniques, but also the recent trends in international arbitral practice. The focus of the study is mostly on party-appointed experts as the core issues with conflicting expert evidence are typically related to them. Further, as in most international commercial arbitrations the parties have agreed upon applying the arbitration rules of a particular institute or some other set of rules, this study has its focus on institutional rather than ad hoc arbitration.
  • Toivanen, Katriina (Helsingfors universitet, 2014)
    The principle of finality has served as one of the fundamental principles in international commercial arbitration. Accordingly, once the arbitrators render the award, it is final and binding and not subject to appeal. However, in light of recent development one can see that parties have started to include clauses providing for heightened review of arbitral awards in their arbitration agreements. Some courts have given effect to agreements on expanded review and some have not. The purpose of the thesis is to examine, whether parties can validly expand the grounds for judicial review of arbitral awards. Before going into the matter of expanded review, the study introduces the benefits of arbitration and the traditional methods parties may use in order to actively attack against the arbitral award. The focus of the thesis is on four major jurisdictions, namely the United States, France, Germany and England. By comparing case law and legislative materials of the UNCITRAL Model Law, the French Code of Civil Procedure and the English Arbitration Act, the study addresses the effects agreements on expanded review have been given in different jurisdictions. In comparing the rationale behind different court decisions the study purports to distinguish the decisive factor in determining the effect extended review provisions have on the underlying arbitration agreement. Finally the study compares the pros and cons in allowing for extended review and addresses the question, whether parties’ agreement on expanded review should be considered as a valid exercise of party autonomy or whether party autonomy should be limited by the other objectives in arbitration.
  • Judström, Aili (University of Helsinki, 2013)
    A class action is a procedural instrument where the traditional constellation of two party litigation is set aside. In a class action, a group is summoned and the group together pursues a lawsuit, normally aiming to receive a compensatory relief. Like any other civil law judgement, class actions decisions are injunctive, declaratory or compensatory. The Finnish Act on Class Actions entered into force in October 2007. The first memorandum of the Act was wide in scope and even allowed the opt-out system. The only restriction in applicability was that the case had to be a civil claim. Over the several years of law-drafting the Act went from liberal to restrict. Today the Act allows only the Consumer Ombudsman to have exclusive standing to bring forth a case on the behalf of numerous consumers. The ratio of the act was to ease the consumers’ access to court and through that, help consumers to gain compensation when hurt by a unlawful company practise. Six years in force, the Act remains unused. This thesis sets out to study why such an act exists in the Finnish legal system. When the Act on Class Action was drafted it met heavy resistance from the industry and commerce. Stakeholders not in favour of the proposals used the US class action as a deterrent when arguing against the introduction of class action in Finland. The stakeholders boldly mixed challenges in US litigation, such as punitive damages, contingency fees and frivolous lawsuits with the class action instrument and blamed it all on Rule 23 in FedRCP allowing the federal class action. Analysing class action from a law & economic point of view, it becomes evident that it is a procedural instrument with two major positive functions, deterrence and the reparative effect. The Act does however not reach these functions and should thus be amended. The Swedish model allows three different forms of class action - the private, the organisation and the public group action. The act allows all civil claims in general courts as well as environmental claims in special courts. The Swedish act is actively used and there are no signs of abusive litigation in Sweden. The Swedish Act resembles its US paragon, the big difference being that the US enforces the opt-out model. Finland should follow Sweden and dramatically widen the applicability of the Class Action Act.
  • Kankkunen, Juho (Helsingfors universitet, 2014)
    Välimiesmenettelyn merkitys kansainvälisessä riidanratkaisussa on kasvanut merkittävästi viime vuosikymmenten aikana. Tämä kehitys on tuonut erilaisten oikeuskulttuurien prosessuaaliset käytännöt ja niiden erityisluonteet konflikteihin keskenään, ja pakottanut välimiesmenettelyiden osapuolet etsimään kompromisseja konfliktien ratkaisemiseksi. Tällaisia konfliktitilanteita ilmenee erityisesti kirjallisessa todistelussa, jossa civil law ja common law -maiden väliset eroavaisuudet todistelussa nousevat erityisongelmaksi. Konfliktien ratkaisemiseksi International Bar Association laati 1983 julkaistut todistelusäännöt. Näiden sääntöjen vuonna 1999 julkaistu uussittu versio saavutti huomattavaa suosiota niin oikeustieteilijöiden kuin välimiesmenetttelyjen ammattilaisten keskuudessa. Vuonna 2010 IBA julkaisi säännöistä uuden, päivitetyn version. Tämä tutkielma esittelee IBA:n sääntöjen uusitun version mukaisen todistelujärjestelmän niin välimiesmenettelyn osapuolien kuin välimiestuomioistuimenkin näkökulmasta. Tutkielmassa kiinnitetään erityistä huomiota kirjallisten todisteiden esittämisvaatimuksiin, joiden osalta käsitellään niin menettelyn osapuolien oikeudet ja velvollisuudet kuin välimiesten toimivalta. Esittämisvaatimuksten rajojen oikeudellinen tarkastelu on erityisen tärkeää kansainvälisessä välimiesmenettelyssä, sillä civil law ja common law -maiden välillä on vaatimusten laajuden osalta huomattavia eroja. IBA:n säännöt pyrkivät erityisesti tarjoamaan välimuodon civil law -maiden rajoitettujen esittämisvaatimusten sekä common law -maiden laajemman discovery-menettelyn väliltä. IBA:n uusittujen sääntöjen tavoitteena on tarjota joustava, tehokas ja moderni todistelumenettely. Tässä tutkielmassa arvioidaan erityisesti vuoden 2010 uudistuksessa tehtyjä muutoksia ja lisäyksiä sekä niiden vaikutusta sääntöjen mukaiselle menettelylle. Uudistetut IBA:n säännöt tarjoavat edelleen joustavan ja tehokkaan mallin kirjallisen todistelun toteuttamiselle kansainvälisessä välimiesmenettelyssä, sillä tehdyt muutokset eivät radikaalisti muuta sääntöjen sisältöä niiden aikaisemmasta muodosta. Tässä tutkielmassa kiinnitetään erityistä huomiota sääntöihin lisättyyn vilpittömän menettelyn vaatimukseen ja sen suhteeseen sääntöjen muiden osa-alueiden kanssa. Tämä tarkastaelu on erittäin tärkeää, sillä säännöt eivät määrittele vilpitöntä menettelyä eivätkä tarjoa erityisiä ohjeita kyseisen vaatimuksen soveltamiseen sääntöjen kontekstissa. Niinpä välimiesmenettelyn osapuolten on suositeltavaa pyrkiä nostamaan tällaiset soveltamiskysymkset esiin sopiessaan noudatettavista menettelyistä.
  • Tillander, Tinya (Helsingin yliopisto, 2020)
    Mängden och betydelsen av den kunskap som behövs inom näringslivet har ökat betydligt i vårt samhälle under senaste tiden i takt med ökad konkurrens och internationalisering av företag. Detta har i sin tur har bidragit till att den viktigaste tillgången i ett företag allt oftare är immateriellt. Vanligtvis har dessa typer av företagshemligheter ett ovärderligt värde, som skulle gå förlorad om det skulle avslöjas eftersom värdet av företagshemligheter till stor del ligger i det faktum att informationen är och förblir hemlig. Offentliggörande av företagshemligheten kan därav bli destruktivt för ett företag. Genom begränsning av offentligheten kan en företagshemlighet skyddas på ett relativt bra sätt under en domstolsprocess i förhållande till allmänheten. Vidare är möjligheten till sekretess av rättsliga handlingar och förordnande av rättegång inom stängda dörrar utan allmänhetens närvaro nationellt och internationellt sett sedvanliga åtgärder för att garantera att sekretessbelagd information förblir hemlig i samband med tvistlösning i allmän domstol. Att informationen behandlas som en företagshemlighet under rättegångsprocessen säkerställer likaså att informationens konfidentiella karaktär behålls även efter förfarandet. I detta hänseende finns bestämmelser som begränsar offentligheten för utomstående personer. I de fall där parterna i en rättegång inte är konkurrenter orsakar det således inga problem för hemlighetsinnehavaren och en rättegångsprocess kan genomföras i princip smärtfritt med tanke på den företagshemliga informationen; om motparten inte har ett intresse att utnyttja den konfidentiella informationen, förblir situationen som den var tidigare och företagshemlighetens sekretess är garanterad. Begränsning av offentligheten uppnår dock inte samma fördelar om motparten i en tvist och framställaren av en eventuell editionsyrkan är en konkurrent till innehavaren av företagshemliga informationen. I sådana fall är det i innehavarens intresse att hemlighålla informationen från just motparten i tvisten. I förhållande till motparten gäller sekretessen dock inte, eftersom partsoffentlighet och principen om en rättvis rättegång säkerställer att parterna i ett ärende alltid har rätt att del av allt tillhörande processmaterial som presenterats under en rättegång. Företagshemligheter som på ett eller annat sätt tas in i ett domstolsförfarande blir del av det processmaterial som motparten i enlighet med den kontradiktoriska principen har rätt att ta del av. När det gäller insyn i affärsverksamhet är det troligen edition som framförallt är av betydelse. Reglerna om editionsförelägganden innebär att någon i samband med en domstolsprocess kan föreläggas att förete en handling till domstolen som kan antas ha betydelse som bevis i en rättegång. Om förutsättningarna för editionsplikten uppfylls och editionssvarande parten gör en invändning om att den efterfrågade handlingen innehåller företagshemligheter, får domstolen endast förplikta parten att förete handlingen om skäl som är synnerligen viktiga föreligger. Bedömningen av sagda rekvisit görs utifrån en intresseavvägning mellan de motstående intressena; å enda sidan editionssökandens intresse av att ta del av handlingarna och å andra sidan editionssvarandens intresse av att hemlighålla sin företagshemliga information. Avhandlingen har som avsikt att närmare klargöra innebörden av sagda rekvisit samt den intresseavvägning som domstolen är tvungen att göra. Slutligen har avhandlingen behandlat den möjlighet som lagen om företagshemligheter erbjuder till begränsning av partsoffentligheten. Domstolen kan på begäran av en part föreskriva att endast ett begränsat antal fysiska personer hos en juridisk person i egenskap av part har rätt att delta i rättegången och att enbart samma begränsade personkrets har rätt att under domstolsprocessen få tillgång till allt tillhörande rättegångsmaterial. Genom denna bestämmelse kan motparten således hindras från att direkt få tillgång till dokument innehållande företagshemligheter. Som förutsättning har anlagts att förfarandet måste direkt avse olagligt anskaffande, utnyttjande eller röjande av företagshemligheter samt att parten är en juridisk person.
  • Harju, Maiju (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan liikesalaisuuksien suojan ulottuvuutta asiakirjan esittämisvelvollisuuden käsittelyn yhteydessä. Liikesalaisuuksia suojataan oikeudenkäymiskaaressa todistajan vaitiolo-oikeudella (OK 17:19). Vaitiolo-oikeus ulottuu henkilötodistelun lisäksi myös kirjallisiin todisteisiin ja siten myös editiotilanteeseen. Tuomioistuin voi vaitiolo-oikeuteen vetoamisesta huolimatta antaa editiomääräyksen liikesalaisuuden sisältävästä asiakirjasta, jos erittäin tärkeät syyt vaativat todistamista. Oikeudenkäynnin julkisuus ja liikesalaisuuksien suojaaminen ovat yritysten näkökulmasta merkittäviä seikkoja niiden harkitessa, kannattaako niiden viedä jokin riita tuomioistuimeen ratkaistavaksi. Editiotilanteessa yrityksen liikesalaisuuksia saattaa paljastua jopa silloin, kun se ei itse ole jutussa asianosaisena. Yrityksen näkökulmasta oikeudenkäynti saattaakin olla liikesalaisuuksien suojaamisen kannalta hyvin vaikeasti ennakoitava. Tutkielman tutkimustehtävä jakaantuu kahteen osakysymykseen. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan liikesalaisuuden olemassaoloon liittyviä näyttökysymyksiä. Keskeinen ongelma vaitiolo-oikeuteen vedotessa onkin kieltäytymisperusteen osoittaminen OK 17:23:n edellyttämällä tasolla liikesalaisuutta samalla paljastamatta. Toisessa osassa selvitetään, millä perusteilla tuomioistuin voi määrätä liikesalaisuuden sisältävän asiakirjan luovutettavaksi todisteeksi vastoin asiakirjan haltijan suostumusta. Tutkielmassa siten selvitetään, miten on tulkittava OK 17:19:ssä käytettyä ilmaisua ”erittäin tärkeät syyt”. Tutkimusongelmaa käsitellään lainopin metodein tulkitsemalla voimassa olevan oikeuden säännöksiä. Liikesalaisuuden olemassaoloa koskeva näyttökynnys on niin sanottu todennäköiset syyt. Kieltäytymisperusteen olemassaoloa arvioidessaan tuomioistuin joutuu tukeutumaan suurelta osin erilaisiin oletuksiin ja kokemussääntöihin. Tutkielmassa on havaittu merkittäviä ongelmakohtia sekä näyttökynnyksen tiukassa että sallivammassa tulkinnassa. Tästä johtuen tutkielmassa ehdotetaan de lege ferenda ulkopuolisen asiantuntijan käytön mahdollistamista sen selvittämiseksi, sisältävätkö asiakirjat liikesalaisuuksia. Vaitiolo-oikeuden murtamisharkinnassa on kyse intressipunninnasta. Tutkielmassa esitetään tulkintakannanotto, jonka mukaan intressipunninnassa harkittavista kriteereistä tärkeimpinä on pidettävä asiakirjan merkitystä todisteena sekä seurauksia todisteen esittämisestä. Näitä kahta kriteeriä tulee ensisijaisesti punnita toisiaan vasten. Muut säännöksessä tarkoitetut kriteerit tulee ottaa huomioon näitä täydentävästi. Säännöksessä ja sen esitöissä lueteltujen seikkojen lisäksi tutkielmassa ehdotetaan, että intressipunninnassa tulisi ottaa huomioon myös editiota vaativan ja liikesalaisuuden haltijan mahdollinen kilpailuasema samoilla markkinoilla sekä editiovaatimuksen kohteen asema suhteessa oikeudenkäyntiin. Tämän lisäksi tutkielmassa on täsmennetty säännöksessä tarkoitettujen liikesalaisuuden haltijalle aiheutuvien seurauksien sisältöä. Seurauksia harkitessa huomioon tulisikin ottaa muun muassa liikesalaisuuden luonne ja ikä.
  • Borg, Jenni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman aiheena on eläinten asianosaisuus. Aihe on ajankohtainen monella tapaa. Ensinnäkin nykyistä eläinsuojelulakia (247/1996) koskeva uudistushanke on vireillä. Eläimiä koskevaa yhteiskunnallista keskustelua käydään ahkerasti ja eläimiin liittyviä tutkimuksia julkaistaan kiivaalla tahdilla. Suomen eläinoikeusjuristit ry, jonka hallitukseen kuuluu useita eläinten oikeudellista asemaa tarkastelleita tutkijoita, on tehnyt ehdotuksen eläinten perusoikeuksista, jossa eläinten asianosaisuutta ehdotetaan säädettäväksi. Tutkielmassa tarkastellaan minkälaisen vaihtoehdon eläinten asianosaisuus tarjoaisi eläinten oikeudellisen aseman kohentamiseen ja nostetaan esille myös Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa käytössä olleita tai olevia vaihtoehtoja eläinten asianosaisuudelle. Tutkielman viitekehys on prosessioikeudellinen access to justice -tutkimussuuntaus ja käytetty metodi on oikeuspoliittinen. Tutkielma rakentuu viidestä luvusta. Johdannon jälkeen työssä tarkastellaan eläimen oikeudellista asemaa de lege lata. Lisäksi tarkastelussa otetaan huomioon uutta eläinten hyvinvointilakia koskenut, tosin jo rauennut, hallituksen esitys (HE 154/2018 vp). Tarkastelussa kiinnitetään huomiota eläinten lainsäädännölliseen asemaan sekä suojeluobjekteina että irtaimena esineinä. Lisäksi tarkastelussa kiinnitetään huomio nykyistä eläinsuojelua koskeviin haasteisiin ja ehdotettuihin muutoksiin. Luvussa kolme tarkastellaan eläinten ja luonnon oikeussubjektiutta koskevaa erityisesti kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa käytyä keskustelua. Lisäksi luvussa pohditaan millä keinoin eläinten oikeudet tulisi muotoilla, mille kaikille eläinlajeille tai -ryhmille ne tulisi säätää ja minkälaisia vaikutuksia eläinten oikeuksilla ja asianosaisuudella voisi olla yhteiskunnassa. Luvussa neljä siirrytään tarkastelemaan eläinten asianosaisuutta siviili-, rikos-, ja hallintoprosessin näkökulmasta. Huomiota kiinnitetään muun muassa asianosaisen käsitteen määrittelyyn sekä oikeudenkäynnin kuluihin ja kestoon. Luvussa pohditaan myös eri vaihtoehtoja eläinten edustajiksi. Lisäksi tarkastellaan vaihtoehtoisia malleja, joilla eläimen edustaminen voitaisiin toteuttaa de facto ilman asianosaisuudesta säätämistä de lege. Luvussa viisi esitetään työn loppupäätelmät.
  • Hakanen, Jussi (Helsingfors universitet, 2013)
    Viime vuosien aikana monet välitysinstituutit ovat lisänneet välityssääntöihinsä ehtoja pikaturvaamismenettelystä (engl. Emergency Arbitration). Pikaturvaamismenettely tarkoittaa menettelyä, jossa osapuoli voi hakea vastapuolta vastaan turvaamistoimia välityslautakunnan määräämältä pikavälimieheltä (engl. Emergency Arbitrator) silloin kun välimiesoikeutta ei ole vielä muodostettu. Tässä tutkielmassa tarkastellaan erityisesti Keskuskauppakamarin välimieslautakunnan (FCC) ja Tukholman keskuskauppakamarin välitysinstituutin (SCC) pikaturvaamismenettelysääntöjä ja verrataan niitä Suomen ja Ruotsin tuomioistuimissa määrättäviin turvaamistoimiin. Pikaturvaamismenettelyn tarvetta on yleensä perusteltu sillä, että välityssopimuksen tehneet osapuolet haluavat nimenomaan välttää oikeudenkäynnin. On kuitenkin huomattava, että jotkut välimiesmenettelyn tunnetut edut – osapuolten mahdollisuus valita välimiesoikeuden kokoonpano, menettelyn nopeus ja tehokas täytäntöönpano – eivät koske pikaturvaamismenettelyä. Suurimpana ongelmana pikaturvaamismenettelyssä on siinä annettavan ratkaisun täytäntöönpanokelvottomuus. Suomessa ja Ruotsissa ainoastaan tuomioistuimen määräämät turvaamistoimipäätökset kelpaavat täytäntöönpanoperusteeksi. Lisäksi tuomioistuin voi määrätä turvaamistoimia kolmansia osapuolia kohtaan ja vastapuolta kuulematta. Tuomioistuin voi määrätä vastapuolta kuulematta väliaikaisen turvaamistoimen niin nopeasti, että pikaturvaamismenettely jää hakijan näkökulmasta väistämättä hitaammaksi vaihtoehdoksi. Tutkielmassa tarkastellaan myös, miten toimivallan rajoja on tulkittu kansainvälisessä välimiesmenettelyssä ja toisaalta tuomioistuinmenettelyissä. Välimiehen ja tuomioistuimen toimivalta määrätä turvaamistoimia on sääntöjen ja lain sanamuodon perusteella hyvin laaja. Sekä välimiesmenettelyssä että tuomioistuinkäsittelyssä vaikein tilanne koskee ns. ennakkonautintaa, jossa haettava turvaamistoimi on sisällöltään osittain tai kokonaan sama kuin mitä hakija vaatii pääasiassa. Pikaturvaamismenettelylle tulee todennäköisesti eniten tarvetta silloin, kun tuomioistuin ei pystyisi tai suostuisi määräämään tehokasta turvaamistoimea. Tuomioistuimen määräämä turvaamistoimi on lähtökohtaisesti täytäntöönpantavissa vain tuomioistuimen sijaintivaltiossa – ja tietyin edellytyksin muissa EU- ja EFTA-maissa. Kansainvälisessä välimiesmenettelyssä voi syntyä tilanne, jossa osapuoli ei saa riittävän tehokasta turvaamistoimea siinä maassa, jonka tuomiovaltaan turvattava oikeus kuuluu. Tällöin pikaturvaamismenettely saattaa olla osapuolelle ainoa vaihtoehto. Täytäntöönpanokelvottomuudestaan huolimatta pikaturvaamispäätös voi olla osapuolelle tärkeä etu, koska osapuolet yleensä noudattavat välimiesten päätöksiä vapaaehtoisesti. Osapuoli saattaa hakea pikaturvaamispäätöstä myös silloin, kun riidan pysyminen ei-julkisena on tärkeämpää kuin se, että vastapuoli mahdollisesti ei noudata päätöstä. Pikaturvaamismenettelyssä hakija saattaa myös välttyä maksamasta etukäteisvakuutta. Tuomioistuimessa turvaamistoimen täytäntöönpano edellyttää, että hakija asettaa riittävän vakuuden vastapuolelle aiheutuvien vahinkojen turvaamiseksi. Suomen ja Ruotsin tuomioistuinten turvaamistoimimenettelyn tehokkuudesta ja pikaturvaamispäätöksen täytäntöönpanokelvottomuudesta johtuen on odotettavissa, että osapuolet valitsevat pikaturvaamismenettelyn tuomioistuimen sijaan vain hyvin harvoissa tilanteissa.
  • Erkkilä, Mika-Petteri (Helsingfors universitet, 2017)
    Yrityssaneerauksessa velat jaetaan niiden syntymisen mukaan joko saneerausvelkaan tai yrityssaneerausta koskevan hakemuksen vireilletulon jälkeen syntyvään velkaan eli massavelkaan. Käytännössä saneerausvelan ja massavelan välisenä erona on, että saneerausvelkaan kohdistetaan erilaisia velkajärjestelytoimia ja vastaavasti massavelat tulee maksaa normaalisti. Erilaisissa saneerattavan yrityksen kestovelkasuhteissa velan jaksottaminen sekä saneerausvelkaan että massavelkaan on vaikeaa. Tämä johtuu siitä, että kestovelkasuhteessa maksettavan velan määrä on lähtökohtaisesti sama velvoitteen voimassa ollessa. Yrityksen saneerausmenettelyssä kestovelkasuhteessa syntyvä velka joudutaan kuitenkin manuaalisesti jakamaan sekä saneerausvelkaan että massavelkaan. Tutkielmassa tutkittiin velan syntymistä ennakkoperintään perustuvassa kestovelkasuhteissa, joista yksityiskohtaisempaan tarkasteluun otettiin velan syntyminen tuloverotuksessa sekä työeläke – ja työttömyysvakuutusmaksuissa. Ennakkoperintämenettely on normaalista velan perinnästä poikkeava saatavan perintämenettely, joka tapahtuu esimerkiksi verotuksessa ennen varsinaista verotusmenettelyä. Tutkielman keskeisin tutkimuskysymys on; miten velka syntyy em. ennakkoperintään perustuvissa kestovelkasuhteissa? Tutkimushavaintojen perusteella, velan syntymiseen liittyvään kysymykseen annettava vastaus riippuu siitä, mistä oikeuslähteistä velan syntyminen johdetaan. Lähtökohdaksi voidaan ottaa kunkin velkatyypin materiaalinen normisto, jolloin velan syntyminen johdetaan esimerkiksi verolainsäädännöstä. Toisaalta velan syntymistä voidaan lähestyä soveltaen yrityssaneerauslakia (47/1993). Kyseisen lain esitöissä on esitetty juuri ennakkoon perittävän velan syntymistä koskevia kannanottoja. Oikeuskäytännössä tuloveron on katsottu syntyvän vasta verovuoden viimeisenä päivänä, johtuen verotuksen systematiikasta, joten veroennakot ovat kaikki massavelkaa. Työeläke – ja työttömyysvakuutusmaksujen ennakot ovat sen sijaan sekä saneerausvelkaa että massavelkaa ja erotteluperuste on ennakoihin perustuvien palkkojen maksuhetki. Tutkielmassa päädyttiin siihen, että ensisijaisin oikeuslähde velan syntymisen kannalta tulisi olla yrityssaneerauslaki (47/1993), koska YrSanL (47/1993) 1 §:n 2 momentti estää velan syntymisen johdettavan kunkin velkatyypin mahdollisista materiaalisista normeista. Näin ollen myös yrityssaneerauslain (47/1993) esitöissä esitetyille kannanotoille tulisi antaa suurempaa painoarvoa oikeuslähteenä. Lisäksi tuloveron syntymiseen vasta verovuoden viimeisenä päivänä suhtauduttiin kriittisesti, koska samasta jaksotuskäytännöstä on esim. Ruotsissa luovuttu, koska sen on todettu olevan velkojien yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista.
  • Kekäläinen, Maria (Helsingin yliopisto, 2018)
    Ennakkopäätösvalitus on valitus suoraan käräjäoikeudesta korkeimpaan oikeuteen – valitus merkitsee siis poikkeamaa kolmiportaisesta instanssijärjestyksen periaatteesta. Valituksen käytön edellytyksenä on muutoksenhakijan vastapuolen antama suostumus ja korkeimman oikeuden myöntämä valituslupa ennakkopäätösperusteella. Jos korkein oikeus ei myönnä asiassa valituslupaa, käräjäoikeuden ratkaisu jää pysyväksi ja säännönmukainen valitusoikeus hovioikeuteen menetetään. Tutkielman ensimmäinen tutkimuskysymys koskee ennakkopäätösvalituksen toimivuuden analyysiä. Tavoitteena on selvittää, mitä ongelmia ja riskejä ennakkopäätösvalituksen käyttöön liittyy oikeudenkäynnin asianosaisten näkökulmasta. Lisäksi tarkastellaan sitä, minkälaisissa tilanteissa kyseisen valituksen käytön edellytykset ovat täyttyneet ja minkälaiset tahot ovat turvautuneet valituksen käyttöön. Toisen tutkimuskysymyksen tavoitteena on selvittää, kuinka ennakkopäätösvalituksella voidaan edistää ryhmä- ja pilottikanteiden tavoitteita ja vähentää näiden kanteiden rakenteellisista ongelmista johtuvia haittoja. Tutkielman keskeisenä metodina käytetään lainopin metodia ja aiheen tarkastelu on rajattu pääasiallisesti dispositiivisiin riita-asioihin. Tutkielmassa havaitaan, että ennakkopäätösvalituksen toimivuus oikeudenkäynnin asianosaisten näkökulmasta on heikkoa. Valituksen käytön ongelmiksi tunnistettiin muun muassa korkeimman oikeuden valitusluvan tiukat myöntämisedellytykset ja asianajoon liittyvät haasteet. Hovioikeuden käsittelyn ohittaminen voi johtaa muun muassa muutoksenhaun oikaisufunktion heikkenemiseen. Vastapuolen suostumuksen saanti valituksen käytölle voi olla vaikeaa esimerkiksi oikeudenkäynnin asianosaisten intressien vastakkaisuuden vuoksi. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännöstä on havaittavissa, että ennakkopäätösvalituksen kohteena olevissa riita-asioissa aktualisoituu usein puhdas oikeuskysymys ja asioiden tosiseikat ovat riidattomat valitusvaiheessa korkeimpaan oikeuteen. Oikeuskäytännön perusteella ennakkopäätösvalituksen käyttötilanteet voidaan jakaa kollektiivisten kanteiden tilanteisiin sekä kaksiasianosaistilanteisiin. Ennakkopäätösvalituksen käyttöön ovat usein turvautuneet vahvat toimijat, kuten yritykset, joilla on kyky sietää valituksen aiheuttama riski muutoksenhakuoikeuden menetyksestä. Myös yksityiset henkilöt ovat voineet turvautua kyseisen valituksen käyttöön vahvan toimijan tukemana tai silloin kun heillä on ollut kollektiivinen tuki oikeudenkäynnissä. Lisäksi tutkielmassa havaitaan, että pilottikanteen rakenteellinen heikkous ryhmäkanteeseen nähden on sen puuttuva oikeusvoimavaikutus suhteessa kanteen intressinhaltijoihin. Ennakkopäätösvalituksella on potentiaalia tarjota pilottikanteelle oikeusvoimavaikutuksen kaltainen vaikutus, mutta kuitenkin tietyin rajoituksin. Ryhmäkanteen rakenteelliseksi heikkoudeksi havaittiin sen menettelyllinen hitaus ja ennakkopäätösvalituksen havaittiin nopeuttavan kyseisen kanteen käsittelyä muutoksenhakuun kuluvan ajan osalta. Myös pilottikanteiden osalta kyseisen valituksen havaittiin nopeuttavan korkeimman oikeuden ennakkopäätöksen saantia ja lisäksi nopeutettu käsittely voi torjua eräitä pilottikanteen rakenteellisista ongelmista johtuvia haittoja. Ennakkopäätösvalitus voi osittain edistää sekä ryhmä- että pilottikanteiden prosessiekonomisuutta, joka on katsottu yhdeksi kollektiivisten oikeussuojakeinojen eduksi.
  • Karma, Riina (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielmassa tutkitaan ”tavallisten” aikuisten todistajien ja rikoksesta epäiltyjen esitutkintakuulusteluissa käytettyä johdattelua ja sen merkitystä rikosprosessissa. Tutkielman tarkoituksena on niin ikään tutkia sitä, mitä keinoja voimassa oleva esitutkintalainsäädäntömme tarjoaa tämän johdattelun ja sen vaikutusten estämiseksi ja havaitsemiseksi sekä pyrkiä selvittämään sitä, miten nämä keinot toimivat käytännössä. Kysymys esitutkintakuulustelujen asianmukaisesta toimittamisesta ja sen jälkikäteisen todentamisen tarpeesta on tullut oikeudenkäynneissämme esille etenkin rikoksesta epäiltyjen osalta. Tämän lisäksi esitutkinnassa käytetty johdattelu on aiheena noussut huomion kohteeksi myös Ulvilan murhasta seuranneiden oikeudenkäyntien yhteydessä. Aiheeseen liittyy siten tutkimuksellista mielenkiintoa ja tarvetta. Tutkielman alussa pyritään luomaan lukijalle käsitys siitä toimintaympäristöstä, jossa todistajien ja rikoksesta epäiltyjen esitutkintakuulusteluissa ylipäätään toimitaan. Tämän jälkeen siirrytään arvioimaan esitutkintakuulustelujen asianmukaisen toimittamisen merkitystä ja sitä, miksi juuri esitutkinnassa onnistuneesti käytetyllä johdattelulla voidaan katsoa olevan merkittävä asema koko rikosprosessin jatkon ja jopa sen lopputuloksen kannalta. Sen jälkeen siirrytään tutkimaan johdattelua ilmiönä ja pyritään tätä kautta hahmottamaan sitä, minkälaisin keinoin sen käyttöä voidaan ylipäätään pyrkiä torjumaan ja havaitsemaan. Tämän jälkeen käsitellään esitutkintalain johdattelun estämiseksi ja havaitsemiseksi tarjoamia keinoja sekä arvioidaan sitä, miten ne toimivat tutkimusaiheeni näkökulmasta käytännössä. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että esitutkintakuulusteluilla ja niistä syntyvillä kuulustelukertomuksilla on edelleen merkittävä asema käytännön oikeuselämän kannalta. Siihen, mitä kuulusteltava esitutkinnassa kertoo vaikuttaa muiden syiden ohella keskeisesti kuulustelijan ja kuulusteltavan välisen kommunikaation sisältö. Kommunikaation sisältöä ei ole kuitenkaan mahdollista kontrolloida täysin etukäteen, minkä vuoksi erilaiset esitutkintalain suojakeinot ovat tarpeen kuulustelujen asianmukaisen toimittamisen ja tallettamisen varmistamiseksi. Etenkin kuulustelujen tallentamisvelvoitteen laajentamista olisi syytä harkita tulevaisuudessa.
  • Partanen, Joona (Helsingfors universitet, 2014)
    Syyttäjän vastuulla on rikosoikeudellisen vastuun toteuttaminen tasapuolisesti, joutuisasti ja taloudellisesti asianosaisen oikeusturvan ja yleisen edun edellyttämällä tavalla. Syyttäjällä on velvollisuus nostaa syyte, kun on todennäköisiä syitä rikoksesta epäillyn syyllisyyden tueksi suoritetun esitutkinnan ja siitä valmistuneen esitutkinta-aineiston perusteella. Syyttäjän on todistelulla näytettävä toteen haastehakemukseen kirjattu teonkuvaus ja siten rikoksen tunnusmerkistönmukaisuus. Rikosprosessissa todistustaakka on lähtökohtaisesti syyttäjällä. Syyttäjä arvioi esitutkinnan riittävyyttä lähtökohtaisesti suhteessa todistustaakkaan ja tuomitsemiskynnykseen eli siihen, riittääkö näyttö langettavaan tuomioon vai ei. Syyttäjä perustaa arvionsa olettamaansa tuomioistuimen todistusharkintaan. Syyttäjän näytön arviointi ei rajoitu pelkästään oikeudenkäynnissä esitettävään todisteluun. Syyttäjän on arvioitava teon toteen näytetyksi tulemista myös päätyessään syyttämättäjättämispäätökseen tai rangaistusvaatimukseen, vaikkakaan tällöin ei ole kyse varsinaisesta oikeudenkäynnissä tapahtuvasta todistelusta vaan todistelua lähellä olevasta näytön arvioinnista. Syyttäjän on perusteltava syyttämättäjättämispäätös esitutkinta-aineistosta saatavin tiedoin eli todistein. Seuraamusluonteisessa syyttämättäjättämispäätöksessä on erikseen perusteltava, millä perusteella teko voidaan lukea syyksi ja millä perusteella syytteestä eli toimenpiteistä luovutaan. Rangaistusmääräysmenettelyssä puolestaan syyttäjä, arvioituaan näyttöä, ilman kirjallisia perusteluja katsoo vastaajan toimineen rikoksen tunnusmerkistön mukaisesti. Jotta todistelua ja muuta näytön arviointia voidaan tasapuolisesti, joutuisasti ja taloudellisesti suorittaa, edellyttää tämä poliisin laatimalta esitutkinta-aineistolta tiettyjen laadullisten kriteereiden täyttymistä. Nämä kriteerit muotoutuvat lainsäädännön, oikeuskäytännön ja ohjeistusten perusteella. Nykyisin yhä enenevissä määrin Euroopan ihmisoikeussopimus ja sen perusteella Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuottama oikeuskäytäntö vaikuttuvat rikosprosessin ensivaiheena olevaan esitutkintaan ja siten myös esitutkinta-aineiston laatimiseen. Vaikka poliisi laatii esitutkinta-aineiston, lopulta syyttäjä vastaa esitutkinnan riittävyydestä syyteharkintaa varten. Tässä tutkielmassa käydään läpi lainsäädäntöä, oikeuskäytäntöä ja ohjeistuksia, jotka vaikuttavat esitutkinta-aineiston laatimiseen. Tätä tarkastellaan sekä poliisille että syyttäjälle asetettujen tehtävien perusteella. Näin pyritään selvittämään pääpiirteittäin, mitä esitutkinta-aineistolta vaaditaan, jotta syyttäjä voisi parhaalla tavalla suorittaa todistelun ja muun näytön arvioinnin. Tämän selvityksen jälkeen tutkielmassa käydään läpi syyttäjiltä kyselytutkimuksella saatua empiiristä tietoa poliisin tuottaman esitutkinta-aineiston laadusta. Empiiristä aineistoa verrataan pääpiirteittäin määriteltyyn syyttäjän todistelun ja muun näytön arvioinnin kannalta hyvään esitutkinta-aineistoon. Esitutkinta-aineistoissa esiintyneitä virheitä ja puutteita jaotellaan niiden merkityksen mukaan. Tutkielmassa hyväksikäytetyn kyselytutkimusaineiston perusteella hyvä esitutkinta-aineisto syyttäjän todistelun ja muun näytön arvioinnin kannalta toteutuu kohtalaisesti. Tutkielmassa arvioidaan mahdollisia syitä tähän ja mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan työtoimenpitein tai lainsäädännöllisin keinoin. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan tilannetta tulevaisuudessa. Tutkielmassa myös lyhyesti suoritetaan oikeusvertailua Ruotsin kanssa. Tutkielman tutkimusmetodi on lainopin, empiirisen oikeustutkimuksen, oikeuspoliittisen tutkimuksen, toimintatutkimuksen, lainsäädännön vaikutustutkimuksen ja oikeusvertailun yhdistelmä.