Browsing by Subject "Ranska"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 21-40 of 48
  • Holttinen, Suvi (Helsingfors universitet, 2017)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen kolmea 1700-luvun ranskalaista teosta: Anne-Thérèse de Lambertin teosta Avis d’une mère à son fils et à sa fille (1728), Jeanne-Marie Le Prince de Beaumont’n teosta Magasin des enfans (1756) sekä Louise d’Epinayn teosta Les Conversations d’Émilie (1774). Tutkin teoksia kahden tutkimuskysymyksen avulla. Ensimmäiseksi tarkastelen kirjailijoiden näkemyksiä lapsuudesta. Kysyn, minkälaisia merkityksiä teoksissa annetaan lapsuudelle ja miten niissä kuvataan lapsuutta. Toiseksi tarkastelen kirjailijoiden tapaa kuvata lastenkasvatusta: minkälaista hyvän kasvatuksen tuli olla kirjaili-joiden mukaan ja minkälaisia arvoja he halusivat siirtää lukijoilleen? Lähestyn aihetta konstruktivistisesta näkökulmasta ja tarkasteluni osoittaa, että lapsuus tai sukupuoli eivät ole universaalisti muuttumattomia käsitteitä vaan kulttuurisia konstruktioita. Tarkastelustani käy ilmi, että suhtautuminen lapsuuteen ei ollut yksiselitteinen käsittelemissäni lähteissä. Lapsuuden merkitys tulee teoksissa vahvasti tulevan aikuisuuden kautta. Kuitenkin lapsuuteen kiinnitettiin aiempaa enemmän huomiota ja myös tietoisuus lapsuuden erityislaatuisuudesta näyttäisi kasvaneen 1700-luvun aikana. Lisäksi Epinayn teoksessa nähdään viitteitä siitä, että lapsuus itsessään olisi tärkeä elämän-vaihe. Erityisesti lastenkirjallisuuden eriytyminen omaksi kirjallisuudenlajikseen kertoo 1700-luvulla tapahtuneesta muutoksesta: lapsilukijan huomioiminen uudella tavalla viittaisi siihen, että lapsen ymmärrettiin olevan perustavalla tavalla erilainen kuin aikuinen. Kuitenkin Le Prince de Beaumont ja Epinay korostavat teoksissaan lasten negatiivisia piirteitä, kuten tietämättömyyttä ja heikkoutta. Ainoastaan Lambertin teoksessa lapsuuteen liitetään myös positiivisia ominaisuuksia. Kirjailijat kritisoivat tyttöjen aiempaa kasvatustraditiota. He vaativat tytöille rationaalisempaa kasvatusta ja kannustivat tyttöjä järjen käyttöön. Toisaalta järjen käyttö rinnastuu teksteissä hyväksyttävään käyttäytymiseen, eikä niinkään itsenäiseen ajatteluun. Kriittisyydestään huolimatta kirjailijat asettavat rajoja tyttöjen oppimiselle ja oppineisuuden osoittamista pidetään haitallisena tyttöjen maineelle. Hyvään kasvatukseen kuuluu Le Prince de Beaumont’n ja Epinayn teoksissa lasten osallistaminen ja viihdyttäminen. Tyttöjen asema on teoksissa hyvin perinteinen: he ovat ensisijaisesti tulevia äitejä ja vaimoja eivätkä kirjailijat kannusta kodin ulkopuoliseen elämään. Tytöille asetetut hyveet tukevat tätä, sillä tyttöjen tulee olla kuuliaita ja häveliäitä. Kuitenkin Lambert suhtautuu tähän kriittisesti ja hän antoi naisten asemalle myös yhteiskunnallista merkitystä – naiset pystyvät vaikuttamaan yhteiskuntaan kasvattamalla hyviä aikuisia.
  • Karjalainen, Iida (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielma käsittelee ranskalaisen koulutusjärjestön Mission laïque françaisen (MLF) toimintaa itäisen Välimeren alueella 1920-luvulla. Tutkielman keskiössä ovat järjestön oppilaat sen kouluissa Kreikassa, Egyptissä, Libanonissa ja Syyriassa, ja se, miten tasavaltalaista ja maallista koulutusideologiaa kannattanut järjestö perusteli toimintaansa oppilaissa koulutuksen aikana väitetysti tapahtuneen muutoksen kautta. MLF perustettiin Ranskassa vuonna 1902, ja järjestö aloitti pian toimintansa perustamalla kouluja itäisen Välimeren alueelle, jossa se halusi toimia maallisena vaihtoehtona alueen ranskankielisiä kouluja ylläpitäneille katolisille lähetystyöjärjestöille. MLF katsoi edustavansa alueella perinteisen katolisen Ranskan sijasta modernia ja maallista tasavaltaa, jolla oli velvollisuus kouluttaa ja ”sivilisoida” muita kansoja. Järjestö perusti toimintansa ensimmäisen 25 vuoden aikana yhteensä seitsemän koulua Beirutiin, Thessalonikiin, Kairoon, Aleksandriaan, Damaskokseen ja Aleppoon. Toimintansa tukena MLF alkoi vuonna 1920 julkaista omaa aikakauslehteään, Revue de l’enseignement français hors de France (REFF). Kyseisessä lehdessä ja muussa järjestön julkaisemassa materiaalissa käsiteltiin paljon MLF:n oppilaita ja heidän kouluttamisensa merkitystä. Oppilaiden kautta MLF muun muassa perusteli oman koulutusideologiansa toimivuutta ja sopivuutta alueelle. Tarkastelen aihettani seuraavien tutkimuskysymysten kautta: Miten oppilaiden läpikäymä koulutus rakennettiin sivilisointiprosessina REFF:n sivuilla, ja miksi oppilaita käytettiin järjestön toiminnan perusteluun? Mitä tavoitteita Mission laïque françaisella oli oppilailleen ja miksi? Miten esimerkiksi kansallisuuden, uskonnon, rodun ja sukupuolen kategoriat vaikuttivat oppilaille asetettuihin tavoitteisiin? Mistä ja keitä oppilaat olivat, ja mikä heidän kouluttamisensa tarkoitus oli MLF:n ja Ranskan kannalta? Keitä oppilaista oli tarkoitus tulla, ja miksi heidän kouluttamisensa oli järjestölle tärkeää? Tutkielman alkuperäisaineisto koostuu REFF:n 65 numerosta, jotka julkaistiin vuosina 1920–1927 sekä MLF:n Kairon lyseon tiedonannosta vuodelta 1927, jossa julkaistiin myös MLF:n Pariisissa järjestetyn 25-vuotisjuhlakonferenssin pääpuheenvuoro sekä suppea kuva-aineisto Kairon lyseon oppilaista ja oppilaitoksessa kevätlukukaudella 1927 järjestetyistä tapahtumista. Pääasiallinen alkuperäisaineisto koostuu oppilaitoksia käsittelevistä raporteista, jotka sisältävät esimerkiksi opettajien, oppilaiden ja koulussa vierailleiden henkilöiden pitämiä puheita toisilleen. Tutkielmassa osoitan, että MLF:llä oli inklusiivisesta ideologiastaan huolimatta arvottavia asenteita oppilaitaan kohtaan. Vaikka järjestö painotti haluavansa kouluttaa oppilaista kotimailleen hyödyllisiä kansalaisia, tavoitteet olivat usein ristiriidassa hyvinä pidettyjen tulosten kanssa. MLF pyrki välittämään oppilailleen ensisijaisesti Ranskalle myönteisen kulttuurisen identiteetin, jonka kautta he tarkastelisivat maailmaa. Siitä huolimatta, että MLF esitti itsensä sopivana tahona kouluttamaan erilaisista taustoista tulleita oppilaita kunnioittaen näiden omia kulttuureja, järjestön julkaisemasta materiaalista käy ilmi, että koulutuksen läpikäyneissä oppilaissa arvostettiin erityisesti sitä, miten paljon he muistuttivat ranskalaisia ikätovereitaan esimerkiksi käytöksen osalta, ja sitä, millä tavoin he hyödyttivät Ranskaa. Myös järjestön entisiin oppilaisiin pidettiin yhteyttä, ja heidän oletettiin toimivan oppilaitoksille, MLF:lle ja Ranskalle hyödyllisinä välittäjinä kotimaissaan. Järjestö esitti oppilaansa moninaisena joukkona eri kansallisuus- ja uskontoryhmiin kuuluneita lapsia ja nuoria, joista oli järjestön kouluissa sivilisointiprosessin kautta muovattavissa yhtenäinen ja Ranskalle myötämielinen ryhmä.
  • Marx, Karl (Amerikan suomalaisten sosialistiset kustannusliikkeet, 1924)
  • Uskola, Elena (2001)
    Itä-Euroopan vallankumous vuonna 1989 mullisti Euroopan turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön. Myös Pohjois-Atlantin liitto Nato joutui mukauttamaan toimintansa kylmän sodan jälkeiseen aikaan. Yhteistyön aloittaminen Keski- ja Itä-Euroopan maiden kanssa nähtiin keinoksi irtautua Euroopan kahtiajaosta. Vuoropuhelua koordinoimaan Nato perusti vuonna 1991 Pohjois-Atlantin turvallisuusneuvoston (NACC) ja vuonna 1994 rauhankumppanuusohjelman (PfP). Samaan aikaan keskusteltiin mahdollisuudesta ottaa Natoon uusia jäseniä. Madridin huippukokouksessa kesäkuussa 1997 Nato kutsui Puolan, Tshekin ja Unkarin jäsenkandidaateikseen. Tutkielmassa tarkastellaan Naton perustajajäseniin kuuluvassa Ranskassa käytyä julkista keskustelua Naton itälaajenemiskysymyksestä. Ranskan suhde Yhdysvaltain johtamaan puolustusliittoon on ollut alusta alkaen problemaattinen, ja vuonna 1966 Ranska irrottautui Naton sotilaallisesta komentojärjestelmästä. Tarkoituksena on ollut selvittää, millä tavoin Ranskan muista liittolaisista poikkeava Nato-politiikka on heijastunut itälaajenemisesta esitettyihin näkemyksiin sekä ulkopolitiikan linjauksiin. Päälähteinä on käytetty ranskalaista sanomalehdistöä, Naton kokousjulkilausumia sekä Ranskan ulkopolitiikan julkisia dokumentteja. Lisäksi on käytetty aikalaisjulkaisuja ja -kirjallisuutta. Tutkimustapa on ollut kvalitatiivinen ja historiallisesti analysoiva. Ranskan ulkopoliittiset perinteet ja erityinen Nato-suhde ovat vaikuttaneet itälaajenemisesta käytyyn keskusteluun selvästi. Debatti Naton Itä-Euroopan-politiikasta ja myöhemmin laajenemisesta käynnistyi hitaasti, ja siihen osallistuivat vain keskeisimmät ulkopolitiikan toimijat ja kommentaattorit. Virallisesta linjasta poikkeavia näkemyksiä esitettiin, mutta varsinaista oppositiota ei muodostunut. Lisäksi yleinen turvallisuuspoliittinen keskustelu painottui Ranskalle perinteisesti tärkeisiin aiheisiin. 1990-luvun alkuvuosina painopiste oli Naton roolin kyseenalaistamisessa ja sittemmin tehtävänkuvan laajuuden määrittelemisessä. Rauhankumppanuuden valmistelu lisäsi selvästi lehdistön kiinnostusta asiaan, mutta varsinaisen itälaajenemiskeskustelun voidaan sanoa alkaneen vuodesta 1995. Madridin-kokousta lähestyttäessä laajenemiskysymys nivoutui yhä tiukemmin Ranskan Natolle asettamiin vaatimuksiin Naton komentojärjestelmän ja koneiston eurooppalaistamisesta. Ulkopolitiikassaan Ranska piti esillä vaihtoehtoja Nato-johtoiselle politiikalle. Ranska painotti 1990-luvun alussa presidentti Mitterrandin johdolla eurooppalaisten omien, ts. Naton ulkopuolisten puolustusjärjestelyjen tärkeyttä. Naton sijaan se ehdotti Etykiä, WEU:ta ja erityistä vakaussopimusta koordinoimaan yhteistyötä Kie-maiden kanssa. Vähitellen Ranskan asenne sekä Natoon yleensä että Naton Itä-Euroopan-politiikkaan kuitenkin muuttui myönteisemmäksi. Uusi presidentti Jacques Chirac ilmoitti joulukuussa 1995 Ranskan ryhtyvän tiivistämään suhteitaan Natoon. Myös itälaajeneminen hyväksyttiin entistä selväsanaisemmin. Naton eurooppalaistaminen pysyi silti Ranskan ensisijaisena tavoitteena. Kaksi elementtiä hallitsi Ranskan itälaajenemiskeskustelua koko tarkastelujakson ajan: Yhdysvaltain hallitseva rooli Euroopan turvallisuuspolitiikassa ja Euroopan integraation syventäminen. Ranskan pyrkimyksenä oli vähentää edellistä ja lisätä jälkimmäistä, mutta tavoite onnistui vain osittain. Aina kevääseen 1997 asti Naton itälaajeneminen saikin merkityksensä pitkälti näiden teemojen kautta. Tässä asetelmassa laajenemiskysymyksellä oli keskustelun sivurooli.
  • Koskinen, Kimmo (Helsingin yliopisto, 2014)
    Verkkari 2014 (3)
  • Penttilä, Inari (Helsingfors universitet, 2011)
    Tarkastelen tutkielmassani Ranskan vuoden 2005 niin kutsuttujen lähiömellakoiden politisoitumista ja niiden myötä syntyneitä kansalaisosallistumisen muotoja. Analysoin ensinnäkin julkisissa keskusteluissa mellakoista esitettyjä tulkintoja ja niille annettuja poliittisia merkityksiä. Peilaan näitä sitten Seine-Saint-Denis’n departmentissa haastattelemieni neljän paikallisten kansalaisjärjestöjen näkökulmiin mellakoista, lähiöistä ja poliittisen osallistumisen ongelmista. Lisäksi analysoin itse järjestöjen roolia lähiöiden poliittisen diskurssin luojina; ja sitä missä määrin ne pystyvät rakentamaan lähiöiden asukkaille tarttumapintaa poliittiseen julkisuuteen. Mellakoiden tarkastelu poliittisena aktina perustuu Pierre Rosanvallon vastademokratian ja Chantal Mouffen radikaalin demokratian käsitteisiin. Näiden kautta laajennan 'perinteisen' poliittisen osallistumisen käsitettä kohti mellakoita ja ruohonjuuritason järjestötoimintaa. Lähtökohtana on, että Habermasin määrittelemä julkisen ja yksityisen tilan rajanveto ei enää vastaa sitä jälkimodernia poliittista julkista tilaa, jota esimerkiksi tässä tutkielmassa etsin kansalaisjärjestöjen, lehtien, blogien ja muiden medioiden 'seiniltä'. Tutkin työssäni konfliktin kautta demokratian ja poliittisen osallistumisen käsitteitä. Ranskan lähiöiden 'mellakat' loka-marraskuussa 2005 olivat spektaakkeli, joka nosti valokeilaan eurooppalaisille kaupungeille sekä länsimaiselle demokratialle keskeisiä kysymyksiä eri ryhmien poliittisen osallistumisen mahdollisuuksista ja muodoista erityisesti maahanmuuttajataustaisten nuorten näkökulmasta. Haastatteluaineisto ja julkisen keskustelun tekstit luovat yhdessä kuvan syvistä ideologisista jaoista lähiömellakoiden tulkinnassa ja niiden synnyttämissä poliittisissa vastauksissa. Samalla yllättävän vahvana korostuu ranskalaisen universalistisen tasavaltalais-ideaalin vahva ote niin valtiovallan kuin kansalaisyhteiskunnan toimijoiden jaettuna taustaoletuksena.
  • Isomäki, Mari (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä tutkielma tarkastelee Pariisin marraskuun 2015 ja Brysselin maaliskuun 2016 terrori-iskujen jälkeistä turvallistamista Kööpenhaminan turvallistamisteorian ja poikkeustila-käsitteen avulla. Tarkoitus on tutkia, mikäli näiden iskujen jälkeen poliitikot Ranskassa ja Belgiassa turvallistivat jotain teemaa ja jos, niin miten. Lisäksi halutaan selvittää, löytyykö näiden kahden maan väliltä eroja tavoissa turvallistaa. Näihin kysymyksiin vastataan Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisteorian avulla. Lopuksi halutaan selvittää, ilmeneekö ranskalaisten poliitikkojen tavassa puhua hätätilasta Giorgio Agambenin poikkeustilateoriasta kumpuavia elementtejä. Tätä analyysia täydennetään soveltuvin osin Carl Schmittin teorisoinneilla samasta aiheesta. Tutkielman aineisto koostuu ranskalaisten ja belgialaisten poliittisten päättäjien puheista, haastatteluista ja kommenteista, joita on yhteensä 26. Ajallisesti aineisto sijoittuu pääosin välittömästi iskujen jälkeiseen aikaan. Aineiston analyysiin sovelletaan Kööpenhaminan turvallistamisteorian tarjoamaa jaottelua sekä Agambenin teoriasta esiin nousevia elementtejä. Analyysi paljastaa, että iskuista puhutaan hyvin eri tavoin näissä kahdessa maassa. Tarkastelun kohteena olevien ranskalaisten poliitikkojen teksteistä löytyy turvallistamista, mutta ei belgialaisten. Ranskalaiset poliitikot turvallistavat vahvasti terrori-iskuja, rakentaen vahvoja uhkakuvia sekä vedoten edessä olevaan taisteluun ja uhkaan, johon Ranskan on vastattava sekä poikkeustoimilla kansallisesti että sotilaallisesti Lähi-idässä. Belgialaiset poliitikot puolestaan toivovat nopeaa paluuta normaaliin arkeen iskujen jälkeen, eivät lupaa uusia toimenpiteitä ja korostavat demokraattisten arvojen merkitystä. Belgian kohdalla turvallistamista ei siis löydy. Lisäksi analyysi paljastaa, että ranskalaiset poliitikkojen puheissa ilmenee monia Agambenin teorian kanssa yhteneviä elementtejä, kuten poikkeuksen normalisoituminen, demokratian suojeleminen rajoittamalla demokraattisia oikeuksia hetkellisesti sekä välttämättömyyteen vetoaminen. Tämä kaikki viittaa siihen, että poikkeustilaa käytetään hallinnan tekniikkana Ranskassa iskujen jälkeen. Analyysin perusteella voidaan tehdä se johtopäätös, että turvallistaminen operoi eri tavoin näissä kahdessa kontekstissa, siitäkin huolimatta, että iskut liitetään samaan kansainvälisen terrorismin jatkumoon. Tämä on mielenkiintoista, sillä se osoittaa, että hyvinkin samankaltaiset iskut voidaan kehystää eri tavoin eri kansallisissa konteksteissa. Se myös osoittaa, että terrorismia ei välttämättä aina turvallisteta, vaikka kyseessä onkin aihe, joka on usein nostettu tavallisen politiikan yläpuolelle poikkeuksellisen politiikan piiriin. Lopussa pohditaan vielä demokratian ja poikkeustilojen suhdetta.
  • Lahe, Jukka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä tutkielma käsittelee Suomen Ranskan-lähettiläs Aaro Pakaslahden toimintaa Vichyn Ranskassa vuosina 1943‒44. Pakaslahti joutui toimimaan Suomen lähettiläänä poikkeusolosuhteissa. Yhtäältä hän työskenteli maassa, joka oli miehitetty, toisaalta hänen asemapaikkanaan toimi Vichyn hallintokaupunki, jossa toimi Natsi-Saksan kanssa yhteistyötä tekevä Vichyn hallitus marsalkka Philippe Pétainin johdolla. Vichyn hallituksen asema oli varsinkin vuosina 1943‒44 enää varsin muodollinen ja sillä ei ollut todellista omaa vaikutusvaltaa. Pakaslahti ja hänen diplomaattikollegansa joutuivatkin edustamaan maataan eräänlaisen nukkehallituksen luokse lähetettyinä. Samaan aikaan sodan uhka leijui Ranskan yllä liittoutuneiden valmistellessa maihinnousua maan pohjoisosissa ja Ranskan vastarintaliikkeen kiihdyttäessä taistelutoimiaan maan sisällä. Nämä seikat tekivät klassisen diplomatian hoidosta poikkeuksellisen epävarmaa, mutta samalla diplomatia mahdollisti myös selviytymisen poliittisessa myllerryksessä. Tutkielman lähdeaineistona toimii Pakaslahden myöhempinä vuosinaan laatima käsikirjoitus, jossa hän käy läpi aikaansa Vichyssä. Tämän tukena on käytetty Pakaslahden ulkoministeriölle Vichystä lähettämiä raportteja sekä kirjeenvaihtoa ulkoministeriön virkamiesten kanssa. Lähteistä käy ilmi, millaista diplomaatin arkielämä oli Vichyssä, mutta myös, millaista tietoa Ranskan sisä- ja ulkopolitiikasta sekä sotatilanteesta Länsi-Euroopassa Pakaslahti välitti Suomen ulkoministeriölle. Vaikka raporttien melko poliittinen luonne hieman erottaa niitä Pakaslahden omista arjen muistelmista, kaiken kaikkiaan lähteet tukevat toisiaan ja auttavat hahmottamaan, miten politiikka heijastui myös arkielämään Vichyn Ranskassa. Toisaalta tutkimuksessa otetaan myös esille lähdeaineiston eroja ja tehdään siitä tulkintaa. Lähteiden perusteella tavoitteena on saada kokonaiskäsitys siitä, millaista Aaro Pakaslahden oli toimia diplomaattina Vichyssä ja miten Vichyn Ranskan poliittinen tilanne sekä maailmansota heijastuivat hänen työhönsä. Tutkimuksen kysymyksenasettelulla perehdytään siihen, mitä lähteet pitävät sisällään ja mistä sisältö mahdollisesti kertoo. Tutkimuksen lähdeaineistosta käy ilmi, että diplomatialla oli hyvin joustava luonne Vichyssä. Aaro Pakaslahden esimerkistä voi päätellä, että yhtäältä diplomaatit toimivat kuin aina ennenkin pitämällä yhteyksiä kollegoihinsa ja asemapaikkansa virkamiehiin sekä osallistuen Vichyn diplomaattiseen seurapiirielämään. Toisaalta diplomaattien liikkumiseen kohdistui rajoituksia silloin kun yleinen turvallisuustilanne oli uhattu, ja Pakaslahti sai kokea, ettei diplomaattinen koskemattomuuskaan estänyt diplomaatteja joutumasta arvaamattomiin tilanteisiin. Sota-ajan diplomatia oli siis yhtäältä jatkumoa vanhoista perinteistä, joista kiinnipitämällä pyrittiin selviytymään epävarmoissa olosuhteissa, toisaalta diplomaatit joutuivat usein toimimaan oman vaistonsa varassa. Pakaslahdella oli terävä tilannetaju, joka osaltaan auttoi häntä selviytymään silloinkin, kun tietoja tilanteen kehityksestä oli vaikeaa saada.
  • Keskinen, Maija (2008)
    Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan integraation ja sen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ulottuvuuden kehityksen vaikutusta Ranskan entisen presidentin Jacques Chiracin tapoihin määritellä Ranskan ja sen entisten Afrikan siirtomaiden suhteita hänen virallisessa diskurssissaan vuosina 1995–2002. Tarkastelu keskittyy Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan, jonka ranskankielisiin maihin Ranska on niiden itsenäistymisestä lähtien pyrkinyt ylläpitämään poliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia ”erityissuhteita”. Näiden erityissuhteiden merkitys Ranskan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa sekä kansallisen identiteetin määrittelyssä on historiallisesti ollut merkittävä. Aiempi konstruktivistinen kansainvälisen politiikan tutkimus postkoloniaalisista yhteisöistä ja ”eurooppalaistumiseksi” kutsutusta sosiaalisesta prosessista muodostaa sen teoreettisen viitekehyksen, jonka valossa Chiracin diskurssia Ranskan ja Afrikan erityissuhteista tarkastellaan. Tämä tutkimus on osoittanut, että perheen metaforan ympärille jäsentynyt poliittisen johdon diskurssi on näytellyt historiallisesti keskeistä osaa postkoloniaalisten ideoiden ja identiteettien uudelleen tuottamisessa. Itsenäistymisen jälkeen muotoutunut Ranskan postkoloniaalinen perhe on kuitenkin 1990-luvulta lähtien joutunut sopeutumaan ulkoisten ja sisäisten muutospaineiden alla muuttuneisiin toiminnan konteksteihin. Vuosituhanteen vaihteeseen tultaessa Ranskan poliittisen johdon käsitys Ranskan roolista suhteessa Afrikkaan on muotoutunut yhä tiiviimmässä eurooppalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa kontekstissa, mikä on vaikuttanut olennaisella tavalla ranskalais-afrikkalaisia suhteita historiallisesti määrittäneiden ideoiden ja identiteettien muutokseen. Tutkielma tarjoaa konstruktivistisen selityksen ranskalais-afrikkalaisten suhteiden diskursiivisen ja normatiivisen rakentumisen muutoksesta ja eurooppalaistumisen vaikutuksesta tähän muutokseen. Keskittymällä presidentti Chiracin diskurssin analyysissä Ranskan ja Afrikan suhteita jäsentävien metaforien tarkasteluun se tarjoaa selitysvoimaisen kuvauksen niistä tavoista, joilla Ranskan poliittinen johto on pyrkinyt määrittelemään Ranskan roolia suhteessa Afrikkaan muuttuvassa todellisuudessa. Chiracin diskurssin tarkastelu osoittaa, että 1990-luvulla tapahtuneen kansainvälisen toimintaympäristön muutoksen ja vuosikymmenen puolivälistä voimistuneen eurooppalaistumisen prosessin myötä idea Ranskan eksklusiivisesta postkoloniaalisesta perheestä on menettänyt merkitystään ja korvautunut poliittisen johdon diskurssissa uusilla inklusiivisemmilla tavoilla määrittää Ranskan suhdetta Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Tämä muutos on alkanut sopeutumisena muuttuneisiin toiminnan olosuhteisiin ja edennyt kohti syvempää ja pysyvämpää kognitiivista muutosta Ranskan poliittisen johdon ajattelussa. Chiracin diskurssissa muuttuvat käsitykset Ranskan suhteesta Afrikkaan ovat jäsentyneet perheen metaforan korvautumisena ensin eräänlaista ”välittäjyyttä” ja sittemmin ”uudenlaista kumppanuutta” käsitteellistäneillä ilmaisuilla. Uuden kumppanuuden myötä Ranskan poliittinen johto on 2000-luvulla pyrkinyt yhtäältä ”sisäistämään” Euroopan unionin osaksi ranskalais-afrikkalaisia suhteita ja toisaalta säilyttämään niiden kulttuurisen erityisyyden. Yleisemmällä tasolla Ranskan postkoloniaalisia erityissuhteita ylläpitäneiden perinteisten ideoiden ja identiteettien sekä eurooppalaistumisen välisessä jännitteessä voidaan nähdä olevan kyse kahden erilaisen, gaullistisen ja eurooppalaisen ”ranskalaisuuden vision” yhteen sovittamisesta.
  • Heikkinen, Tero (2007)
    Tämä tutkimus tarkastelee Ranskaa osana Suomen ulkopolitiikkaa vuosina 1962–1969. Presidentti Charles de Gaulle pyrki 1960-luvulla rakentamaan Ranskasta itsenäistä kansainvälistä toimijaa blokkiajattelun aikaisessa maailmassa. Se rakensi rohkeasti suhteita Neuvostoliittoon ja Itä-Eurooppaan päin ja pyrki heikentämään Yhdysvaltojen valta-asemaa Euroopassa. Monella Ranskan toimella voidaan olettaa olleen vaikutuksia myös Suomeen. De Gaulle vastusti Ison-Britannian liittymistä EEC:hen ja kaksi kertaa hän esti maan liittymiseen järjestöön. Lisäksi Ranska erosi Naton komentojärjestelmästä vuonna 1966 sekä vastusti MLF-hanketta, jonka pyrkimyksenä oli luoda monenkeskiset ydinasevoimat Euroopassa. Työ sijoittuu laajemmin Suomen kylmän sodan aikaisen ulkopolitiikan tutkimukseen. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella sitä miten Suomen ulkopoliittinen johto otti Ranskan huomioon sen ulkopoliittisissa arvioissa ja päätöksenteossa ja sitä kautta tarkastella Ranskan vaikutusta Suomeen vuosina 1962–1969. Suomen 1960-luvun aikaista ulkopolitiikkaa on tutkittu runsaasti, mutta erityisesti Suomen ja Ranskan suhteita ja Ranskan vaikutusta Suomeen ei ole juuri tutkittu. Tutkimuksen päälähdeaineiston muodostavat Urho Kekkosen ja Ahti Karjalaisen arkistokokoelmat sekä ulkoasiainministeriön arkistossa sijaitsevat Pariisin-suurlähetystön raportit vuosilta 1962–1969. Tutkimuksen kannalta tärkeää tutkimuskirjallisuutta edustavat mm. Juhani Suomen, Osmo Apusen, Max Jakobsonin ja Seppo Hentilän teokset. Tarkastelen kaksiosaista tutkimuskysymystäni kolmen tason kautta, jotka nousevat esille läpikäydystä aineistosta. Ensimmäisen tason muodostavat Suomen ja Ranskan kahdenväliset suhteet, johon kuuluu myös presidentti Urho Kekkosen ja de Gaullen suhde. Toisen tason muodostaa Ranskan toiminta Euroopan taloudellisessa integraatiossa. Kolmannen tason muodostaa Ranskan kansainvälinen toiminta kylmän sodan maailmassa. Tutkimuksen yksi tuloksista on se, että Ranskan ulkopolitiikkaa seurattiin Suomessa, mutta sitä ei suoranaisesti otettu huomioon päätöksenteossa joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Konkreettisimmin Ranska vaikutti Suomeen sen EEC-politiikan kautta. Pitämällä Ison-Britannian ulkona EEC:stä, se varmisti Suomelle suotuisten kauppapoliittisten edellytysten säilymisen Länsi-Euroopassa. Tutkimuksen toinen tulos on se, että EEC:n laajentumista lukuun ottamatta Ranskan vaikutus Suomeen oli pitkälti epäsuoraa. Ranskan toimilla oli sekä myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia Suomen ulkopoliittisiin toimintaedellytyksiin. Esimerkiksi MLF-hankkeen vastustaminen sekä suhteiden rakentaminen sosialistisen blokin kanssa nähtiin myönteisenä asiana Suomessa. Toisaalta Ranskan ja Saksan liittotasavallan yhteistyö 1960-luvun alussa kiristi jännitystä Euroopassa, mihin kiinnitettiin huomiota myös Suomessa. Kaiken kaikkiaan de Gaullen politiikka nähtiin Suomesta käsin myönteisenä asiana. Sen uskottiin lieventävän jännitystä ja sitä kautta tarjoavan Suomelle enemmän liikkumavaraa ulkopolitiikassa.
  • Torniainen, Sari (2002)
    Ranska on useita kertoja 1990-luvulla esittänyt itsenäisen ydinpelotteensa käyttämistä koko Euroopan puolustuksessa. Kuitenkin huolimatta retorisesta halukkuudestaan maa on tiukasti pitänyt kiinni itsenäisestä päätäntävallastaan ydinasekysymyksessä. Ranska on ollut myös aloitteentekijänä Euroopan yhteisön ja myöhemmin union poliittisen yhteistyön ja ulko- ja turvallispoliitiikassa. Toistaiseksi Ranska on kuitenkin vastustanut ulko- ja turvallisuuspolitiikan varsinaista sisällyttämistä yhteisöllisesti päätettäviin asioihin ja pitäytynyt hallitusten välisen päätöksenteon kannattajana. Euroopan puolustusidentiteeti on tällä hetkellä hyvin riippuvainen Naton roolista ja halukkuudesta kehittää sitä eurooppalaisena pilarinaan. Ranska on jäsenmaista kaikkein näkyvimmin pyrkinyt puhtaasti eurooppalaiseen puolustukseen. Nähtäväksi jää miten ranskalainen itsenäinen ydinpelote tähän viitekehykseen tulee istumaan. Teoreettisesti integraation selittäminen vaatii liittoutumisteoreettista otetta, vaikka Ranska valintoja muuten voidaankin hyvin kuvata politiikan tutkimuksen realistisen koulukunnan käsittein.
  • Hassinen, Petra (2002)
    Kylmän sodan päättyminen, järjestelmämuutos ja globalisaatio ovat muuttaneet eurooppalaisten valtioiden turvallisuusympäristöä. Valtioilta vaaditaan toimenpiteitä ja politiikan uudelleenarvioita, jotta ne voivat sopeutua uuteen turvallisuusympäristöön ja toimia siinä menestyksekkäästi. Tutkielmassa sopeutumista tarkastellaan Ranskan tapauksessa. Uutta turvallisuusympäristöä ja sen piirteitä lähestytään 1990-luvun turvallisuustutkimuksen pääasiallisten tulosten ja erityisesti niin sanotun Kööpenhaminan koulukunnan muotoileman laajan turvallisuuskäsitteen kautta. Teoreettisen jäsennyksen mukaan uusi turvallisuusympäristö eroaa perustaltaan ja toimintalogiikaltaan kylmän sodan vastaavasta. Uudessa turvallisuusympäristössä vaikuttavat eri turvallisuusuhkat ja siinä menestyksekkäästi toimiminen edellyttää valtioilta monia uudelleenarvioita. Ensisijainen uudistusvaatimus on laajan turvallisuuskonseptin omaksuminen. Omaksumalla laaja käsitys turvallisuudesta kyetään erottamaan turvallisuusuhkia ja niiden hallintakeinoja muillakin kuin perinteisellä sotilaallis-poliittisella sektorilla. Muita vaatimuksia ovat politiikan kokonaisvaltaisuus ja joustavuus. Uusi turvallisuusympäristö edellyttää ennakkoluulotonta ja monialaista politiikkaa, jonka painopistealueita ja toimintamalleja on mahdollista muuttaa tarvittaessa nopeassakin tahdissa. Kolmas vaatimus liittyy kansainvälisen turvallisuusyhteistyön merkityksen korostumiseen. Uusien uhkien hallinta ja ympäristön toimintalogiikka edellyttävät entistä suurempaa sitoutumista yhteistyöhön ja regiimeihin sekä tarvittaessa valmiutta luopua osasta kansallista suvereniteettia yhteispäätösten mahdollistamiseksi ja toiminnan tehostamiseksi. Työssä yhteistyön uusia tarpeita kutsutaan yhteisöllistämiseksi. Analyysin primaariaineisto nojaa Ranskan viralliseen dokumenttiaineistoon, joista etualalle nousevat Ranskan turvallisuuspoliittinen selonteko Livre Blanc de la Défense vuodelta 1994, vuosien 2003-2008 sotilaspoliittisen ohjelman lakialoite sekä vuonna 2000 laadittu dokumentti harjoitettavan turvallisuusyhteistyön kehyksistä. Analyysi rajataan ajallisesti koskemaan kylmän sodan päättymisen jälkeistä aikakautta ja sen metodina käytetään kirjallisuusanalyysia. Ranskan turvallisuuskonseptia tarkastellessa ilmenee sen laajeneminen kylmän sodan aikakaudesta. Nykyisessä turvallisuuspolitiikassa kyetään toisin sanoen huomioimaan turvallisuusuhkien esiintyminen yhteiskunnan monilla sektoreilla. Tältä osin sopeutuminen uuteen turvallisuusympäristöön on edistynyt hyvin. Tarkasteltaessa politiikan kokonaisvaltaisuutta ja joustavuutta ilmenee Ranskan periaatteessa tunnistavan vaatimukset mutta kuitenkin käytännössä nojaavan esimerkiksi keinovalikoimassaan vahvasti ydinaseeseensa ja turvallisuustavoitteissaan painottavan itsenäisyyden ja erilaisten statukseen liittyvien arvojen merkitystä. Yhteisöllistämisen tarkastelun yhteydessä esille nousevat Ranskan haluttomuus luopua suvereenisuudestaan ja taipumus kansainvälisten yhteistyöjärjestelyjen käyttöön omien kansallisten turvallisuuteen suoranaisesti liittymättömien pyrkimystensä edistämiseksi. Ranskan sopeutumisen uuteen turvallisuusympäristöön todetaan analyysin perusteella käynnistyneen melko myöhään kylmän sodan päättymisen jälkeen ja käynnistyttyään edenneen melko hyvässä tahdissa. Ranskan turvallisuuspoliittisen ajattelun taustalla vaikuttavat kuitenkin edelleen voimakkaasti eräät presidentti de Gaullen aikana ja sen jälkeen kylmän sodan aikakaudella vaikuttaneet linjaukset ja periaatteet, jotka eivät edistä uuteen turvallisuusympäristöön sopeutumista. Sopeutuminen uuteen turvallisuusympäristöön voi lopulta riippua Ranskan valinnasta uudenaikaisen, jo käynnistyneen uudenaikaisen politiikan ja perinteisten gaullismin periaatteiden välillä.
  • Kautsky, Karl (Työväen sanomalehti-osakeyhtiö, 1908)
  • Rosenlund, Sofia (Helsingin yliopisto, 2021)
    Käsittelen maisterintutkielmassani ranskalaista Fontevraudin yhteisöä ja sen perustajaa Robert Arbrisseliläistä. Fontevraud oli vuonna 1101 naisille ja miehille perustettu luostariyhteisö. Yhteisö mieselementistään huolimatta oli naisten johtama; yhteisön ylimpänä auktoriteettina toimi abbedissa, ja kaikkien yhteisön jäsenten sukupuolesta riippumatta tuli hyväksyä hänen valtansa. Käsittelen tutkielmassani erityisesti tätä yhteisön valtahierarkiaa. Etsin vastausta siihen, kenelle valta annettiin, ja miten se ilmaistaan keskiaikaisissa lähteissä. Lähteinäni toimivat yhteisön säännöt, Robertista pian tämän kuoleman jälkeen kirjoitetut kaksi elämäkertaa sekä kaksi Robertille tämän elinaikana osoitettua kriittistä kirjettä. Tutkimusmenetelmänäni käytän lähteiden perusteellista lukemista ja arviointia, mitä täydennän tutustumalla aiheestani tehtyyn aiempaan tutkimukseen. Fontevraudin synty ajoittuu aikaan, jolloin Euroopan kristillinen elämä oli muutoksen keskellä. Gregoriaaninen reformi oli tuolloin hyvin keskeinen muutokseen pyrkivä ilmiö. Reformi vaikutti myös Robertin elämään, ja hän tuki sen tavoitteita urallaan. Reformi on keskeinen myös naisnäkökulmasta, sillä sen on usein katsottu heikentäneen naisten asemaa ja sisältäneen naisvastaista retoriikkaa. Naisvastaisuudesta todella löytyy esimerkkejä reformien ajoilta, mutta aivan niin synkkää aika ei välttämättä todellisuudessa ollut. Aikaa kuvaa myös naisluostarien määrän kasvu, yksittäisten miesten lämpimät suhteet naisten tai naisyhteisöjen kanssa sekä luostariliikkeet, kuten Fontevraud ranskassa sekä Sempringham englannissa, joissa naisten hengellinen elämä oli keskiössä. Tutkimukseni osoittaa, että Fontevraudissa valta keskitettiin hyvin vahvasti naisille. Tämä ilmaistaan hyvin selvästi keskiaikaisissa lähteissä. Ylimpänä auktoriteettina toimi abbedissa, mutta myös yhteisön priorissalla abbedissasta seuraavana auktoriteettina oli merkittävä asema. Miesten asema yhteisössä oli naisille alisteinen, mikä ilmaistaan selvästi; heidän tuli olla tyytyväisiä siihen, mitä yhteisön naiset heille tarjosivat ja hyväksyä abbedissan valta yhteisön johtajana. Miehillä oli myös oma priorinsa, mutta lähteiden perusteella myös hänen tuli alistua abbedissan tahtoon. Abbedissan ja priorissan valta ulottui Fontevraudin yhteisön lisäksi koko sääntökuntaan, johon kuului useampia prioraatteja.
  • Arkkila, Kaisa (Helsingfors universitet, 2017)
    Pariisin vuoden 2015 terrori-iskujen jälkeen sekä terrorismin, että radikalisoitumisen torjunta ovat olleet keskeisiä kysymyksiä Ranskassa. Yksi tapa vastata tammikuussa 2015 Charlie Hebdon toimitukseen ja kosher-lihakauppaan tehtyihin iskuihin oli käynnistää internet-kampanja, jolla pyritään ehkäisemään terrorismia ja radikalisoitumista Ranskassa. Tämä kampanja, ”Stop Djihadisme” eli vapaasti suomennettuna ”Seis Jihadismille”, on tämän pro gradu -tutkielman tutkimuskohde. Pro gradu -tutkielmassa pyritään selvittämään, miten terrorismi ja radikalisoituneet henkilöt kuvataan kampanjassa ja miten tällainen esittäminen näyttäytyy kurinpidollisen vallan näkökulmasta. Kysymyksiin pureudutaan Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisen teorian ja Michel Foucault’n kurinpidollisen vallan käsitteen kautta. Turvallistaminen kuvaa prosessia, jossa turvallistava toimija ilmaisee jonkin objektin olevan vaarassa, mikä vaatii hätätilan ja normaalipolitiikasta poikkeavia toimia. Sen avulla pyritään tässä tutkimuksessa tutkimaan, miten radikalisoituvat henkilöt konstruoidaan turvallisuusuhkiksi. Perinteisen turvallistamisen teorian lisäksi tutkimus hyödyntää visuaalisen turvallistamisen teoriaa tutkiakseen Stop Djihadismen visuaalista puolta. Foucault’n kurinpidollisen vallan käsite taas kuvaa valtasuhdetta, jonka avulla yksilöistä pyritään tekemään mahdollisimman hyödyllisiä. Tässä tutkimuksessa aineiston tarkastelu kurinpidollisen vallan näkökulmasta mahdollistaa sen, että tutkimuksessa voidaan syventyä pohtimaan kampanjan taustalla olevia valta-aspekteja. Tutkimuksen aineisto koostuu kampanjan internetsivuista, mutta ei keskity pelkästään sen teksteihin, vaan myös kampanjan kuvia, videoita ja yleistä ulkoasua tutkitaan. Tutkimuksen tutkimusmenetelmä on sisällönanalyysi. Koska kyseessä on internetaineisto, tutkimuksessa eritellään myös internetissä tehtävän tutkimuksen erityispiirteitä. Tutkimuksessa käy ilmi, että terrorismi ja radikalisoituneet henkilöt esitetään kampanjassa turvallistettuina toimijoina, jotka ovat ulkopuolinen uhka Ranskalle ja ranskalaisille. Tutkimuksessa käy lisäksi ilmi, että vasta radikalisoitumisvaiheessa olevat henkilöt nähdään kampanjassa uhkan sijaan uhrin roolissa, jotka ovat osa ”meitä.” Syyt radikalisoitumiselle tulevat kampanjan mukaan ulkopuolisesta uhasta, terrorismista, joka pakottaa ja manipuloi radikalisoituvat henkilöt mukaan toimintaansa. Tutkimustuloksista käy myös ilmi, että kampanjassa tehty erottelu normaalisti käyttäytyvien, tavallisten ranskalaisten ja epänormaalisti käyttäytyvien, ulkopuolisten terroristien ja radikalisoituneiden välillä näyttäytyy kurinpidollisen vallan näkökulmasta keinona tehdä tavallisista ranskalaisista mahdollisimman hyödyllisiä ja tottelevaisia kansalaisia. Sosiaalisten massojen hallintaa helpottaa lisäksi muun muassa yksilöiden valvonta ja valvontaan kannustaminen. Aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että radikalisoitumiseen johtavia syitä ovat olleet esimerkiksi syrjintä ja vastakkainasettelu yhteiskunnassa. Tutkimuksen perusteella tutkimuksessa tarkasteltu aineisto, Stop Djihadisme -kampanja, ei kuitenkaan ota tällaisia syitä lainkaan huomioon pyrkiessään ehkäisemään terrorismia ja radikalisoitumista. Tämän vuoksi kampanjan tehokkuutta ja onnistumista voidaankin jossain määrin kyseenalaistaa.
  • Piipponen, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2018)
    Kuvailen tässä Pro gradu -tutkielmassa suomalaisten ja ranskalaisten yliopisto-opiskelijoiden syyllisyyteen, häpeään ja muihin minätietoisuusemootioihin liittyviä kokemuksia laadullisen temaattisen narratiivisen analyysin avulla. Painopiste on ihmissuhde- ja kulttuurien välisissä konteksteissa ja sosiaalisessa konstruktionismissa eli todellisuuden sosiaalisessa rakentumisessa vuorovaikutuksessa. Syyllisyyttä ja häpeää on tutkittu erityisesti kvantitatiivisilla menetelmillä, joten kvalitatiivinen tutkimusote on tässä kontekstissa perusteltu ja relevantti valinta. Syyllisyyttä ja häpeää tulisi lisäksi tutkijoiden mukaan tarkastella erityisesti ihmissuhdekontekstissa ja aiheesta on suhteellisen vähän aikaisempaa kahden individualistisen kulttuurin välistä tutkimusta, joten myös näkökulma on aiheen kannalta kiinnostava. Syyllisyys ja häpeä ovat minätietoisuusemootioita ja moraalisia emootioita. Minätietoisuusemootiot aktivoituvat erilaisissa sosiaalisissa ja moraalisissa konteksteissa onnistuneiden tai epäonnistuneiden itserepresentaatioiden sekä omien tai muiden arviointien seurauksena. Muita minätietoisuusemootioita ovat nolostuminen, nöyryytys, katumus, ylimielisyys ja ylpeys. Syyllisyys ja häpeä eroavat toisistaan syiden ja seurausten suhteen ja niihin liittyvä tutkimus on luonteeltaan ristiriitaista. Syyt erotellaan usein tapahtuman aiheuttajan, julkisuuden ja yksityisyyden sekä sen mukaan, tulkintaanko tapahtuma käyttäytymisen vai itsen syyksi. Useimmiten syyllisyyden nähdään liittyvän käyttäytymiseen ja häpeän itseen. Häpeä on yhdistetty useissa tutkimuksissa negatiivisiin seurauksiin, kuten välttämiskäyttäytymiseen, vihamielisyyteen ja psykopatologiaan ja syyllisyys empatiaan ja positiiviseen käyttäytymisen muutokseen. Kuitenkin myös häpeällä voidaan nähdä olevan positiivisia puolia. Kuvaan temaattisen narratiivisen analyysin avulla erilaisia sisällöllisiä narratiivisia teemoja. Painopiste on kertojien tekemissä tulkinnoissa omista henkilökohtaisista narratiiveistaan eli kokemuksistaan. Syihin liittyvät teemat ovat vastavuoroisuuden puute, moraalinen rikkomus ja epäonnistuminen ja seurauksiin liittyvät teemat kasvojen menetys ja stigma sekä positiivisuus. Syyllisyyttä ja häpeää kuvaillaan itseen ja käyttäytymiseen, julkisuuteen ja yksityisyyteen sekä erilaisiin syihin ja seurauksiin liittyen. Kertomuksissa kuvataan omien ja muiden arvioita sekä toimija- ja uhripositioita. Kulttuurien välisen kontekstin osalta keskityn vuorovaikutuksen rakentumisessa ilmeneviin Suomen ja Ranskan välisiin eroihin ja yhtäläisyyksiin. Aineistosta ei ole tulkittavissa individualististen ja kollektivististen kulttuurien välisten erojen kaltaisia perustavanlaatuisia eroja, vaan ne liittyvät hienovaraisempiin, kielellisiin ja kontekstuaalisiin vivahteisiin. Tutkielman voidaan tulkita osittain vahvistavan aikaisempien tutkimusten tuloksia erityisesti syyllisyyden ja häpeän ristiriitaisuuden osalta. Näkökulman laajentaminen vuorovaikutukseen ammatillisissa ihmissuhteissa ja tuntemattomien ihmisten kanssa saattaisi tuoda aiheelle lisäarvoa länsimaisten kulttuurien välisestä näkökulmasta. Myös minätietoisuusemootioiden eroihin keskittyvä tutkimus ja sukupuolten välisten erojen tutkiminen olisi tärkeää niin vuorovaikutuksellisesta kuin kulttuurisestakin näkökulmasta. Erityisesti kvalitatiiviselle syyllisyys- ja häpeätutkimukselle on tulevaisuudessa tarvetta nykyisen vallitsevan kvantitatiivisen tutkimuksen rinnalle.
  • Raevaara, Eeva (2005)
    Tutkimus tarkastelee sukupuolten tasa-arvosta ja erityisesti naisten ja miesten poliittisesta edustuksesta käytyjä keskusteluja Ranskassa ja Suomessa 1990-2000-luvulla. Työssä kysytään, miten sukupuolten tasa-arvo määriteltiin poliittisena ongelmana ja miten tasa-arvon puolesta argumentointiin. Analyysin kohteena ovat Ranskan parlamentin alahuoneen keskustelu vuonna 2000 tasa-arvon edistämisestä vaalien ehdokasasettelussa sekä kiintiöistä käyty eduskuntakeskustelu Suomessa vuosina 1994−95. Molemmat keskustelut päättyivät lainmuutoksiin, joissa määriteltiin tarkat määrälliset rajat sukupuolten edustukselle joko vaalien ehdokasasettelussa tai valtion ja kuntien valmistelevissa elimissä. Itse parlamenttikeskustelujen analyysin lisäksi työssä tarkastellaan lakeihin johtaneita poliittisia prosesseja ja parlamenttien ulkopuolella käytyjä tasa-arvokeskusteluja 1980-90-luvulla. Tutkimus analysoi sukupuolten tasa-arvosta käytyjä keskusteluja ja poliittisia prosesseja paitsi tasa-arvoa, myös politiikkaa ja kansalaisuutta koskevien kamppailujen ja muutosten areenoina. Vertaileva tutkimusote antaa mahdollisuuden arvioida, miten tasa-arvoa koskevaa muutosta on mahdollista viedä eteenpäin eri konteksteissa ja mitä välineitä tasa-arvon politisoimiseen on tarjolla. Lisääntyvä kansainvälinen tasa-arvoyhteistyö ja tasa-arvopolitiikan muutokset muodollisesta tasa-arvosta kohti tosiasialliseen tasa-arvoon pyrkimistä avasivat uutta tilaa kansallisen tason keskusteluille positiivisista erityistoimista poliittisessa päätöksenteossa. Samalla lainmuutoksiin johtaneet prosessit Ranskassa ja Suomessa kertovat sekä maiden naisliikkeiden että virallisen tasa-arvopolitiikan toimintatapojen yhdenmukaistumisesta. Eri alueilla toimivista naisista koostuvat verkostot lisääntyivät molemmissa maissa 1980-90-luvulla. Ranskan parité-liike toimi konkreettisine tavoitteineen merkittävänä painostusryhmänä valtioon ja poliittiseen päätöksentekoon päin, ja myös yhteydet valtiollisten tasa-arvoelinten ja liikkeen välillä vahvistuivat. Samalla tavoin Suomessa kiintiölakiprosessi kertoo tasa-arvoelinten onnistuneesta välittäjäroolista ja niiden yhteistyöstä naisjärjestöjen, naispoliitikkojen ja valtionhallinnon erilaisten toimijoiden kanssa. Molemmissa maissa sukupuolten tasa-arvon edistäminen määriteltiin kansallisena projektina, josta hyötyi koko poliittinen järjestelmä. Ranskassa tasa-arvo oli olennainen osa ranskalaisen demokratian kehittämistä, Suomessa tasa-arvo nähtiin puolestaan keinona saada molempien sukupuolten asiantuntemus yhteiskunnan käyttöön. Näihin näkökulmiin liittyi kiinteästi tasa-arvon tavoittelu naisten ja miesten välisellä yhteistyöllä sekä tasa-arvon pikaista toteutumista korostava ajallisuuden ulottuvuus. Tällainen tasa-arvopuhe määritteli tasa-arvon välineeksi laajempien kansallisten tavoitteiden toteuttamisessa ja antoi vain vähän tilaa käsitellä vallan ja vastuun kysymyksiä. Tasa-arvopolitiikan kansainvälistyminen sekä tasa-arvokeskustelujen konfliktit problematisoivat kuitenkin näkemyksen tarkkarajaisesta "ranskalaisesta" ja "suomalaisesta" tasa-arvosta. Keskustelussa tuotettiin moninaisia tulkintoja sukupuolen merkityksestä politiikassa sekä naisista poliittisina toimijoina. Tätä kautta keskustelun kohteeksi nousivat itse poliittisen järjestelmän pelisäännöt ja se, mitä ranskalaisella republikanismilla tai suomalaisella, asiantuntemukseen perustuvalla politiikalla tarkoitettiin. Kummankin maan tasa-arvoa koskevia muutoksen mahdollisuuksia rajasi niiden asettuminen 1990-luvun keskusteluun valtion ja kansalaisuuden määrittelytavoista. Samalla tasa-arvosäännökset ja lainmuutoksia edeltäneet poliittiset prosessit olivat omalta osaltaan muokkaamassa tasa-arvon, politiikan ja kansalaisuuden rajoja.
  • Raevaara, Eeva (2005)
    Tutkimus tarkastelee sukupuolten tasa-arvosta ja erityisesti naisten ja miesten poliittisesta edustuksesta käytyjä keskusteluja Ranskassa ja Suomessa 1990-2000-luvulla. Työssä kysytään, miten sukupuolten tasa-arvo määriteltiin poliittisena ongelmana ja miten tasa-arvon puolesta argumentointiin. Analyysin kohteena ovat Ranskan parlamentin alahuoneen keskustelu vuonna 2000 tasa-arvon edistämisestä vaalien ehdokasasettelussa sekä kiintiöistä käyty eduskuntakeskustelu Suomessa vuosina 1994−95. Molemmat keskustelut päättyivät lainmuutoksiin, joissa määriteltiin tarkat määrälliset rajat sukupuolten edustukselle joko vaalien ehdokasasettelussa tai valtion ja kuntien valmistelevissa elimissä. Itse parlamenttikeskustelujen analyysin lisäksi työssä tarkastellaan lakeihin johtaneita poliittisia prosesseja ja parlamenttien ulkopuolella käytyjä tasa-arvokeskusteluja 1980-90-luvulla. Tutkimus analysoi sukupuolten tasa-arvosta käytyjä keskusteluja ja poliittisia prosesseja paitsi tasa-arvoa, myös politiikkaa ja kansalaisuutta koskevien kamppailujen ja muutosten areenoina. Vertaileva tutkimusote antaa mahdollisuuden arvioida, miten tasa-arvoa koskevaa muutosta on mahdollista viedä eteenpäin eri konteksteissa ja mitä välineitä tasa-arvon politisoimiseen on tarjolla. Lisääntyvä kansainvälinen tasa-arvoyhteistyö ja tasa-arvopolitiikan muutokset muodollisesta tasa-arvosta kohti tosiasialliseen tasa-arvoon pyrkimistä avasivat uutta tilaa kansallisen tason keskusteluille positiivisista erityistoimista poliittisessa päätöksenteossa. Samalla lainmuutoksiin johtaneet prosessit Ranskassa ja Suomessa kertovat sekä maiden naisliikkeiden että virallisen tasa-arvopolitiikan toimintatapojen yhdenmukaistumisesta. Eri alueilla toimivista naisista koostuvat verkostot lisääntyivät molemmissa maissa 1980-90-luvulla. Ranskan parité-liike toimi konkreettisine tavoitteineen merkittävänä painostusryhmänä valtioon ja poliittiseen päätöksentekoon päin, ja myös yhteydet valtiollisten tasa-arvoelinten ja liikkeen välillä vahvistuivat. Samalla tavoin Suomessa kiintiölakiprosessi kertoo tasa-arvoelinten onnistuneesta välittäjäroolista ja niiden yhteistyöstä naisjärjestöjen, naispoliitikkojen ja valtionhallinnon erilaisten toimijoiden kanssa. Molemmissa maissa sukupuolten tasa-arvon edistäminen määriteltiin kansallisena projektina, josta hyötyi koko poliittinen järjestelmä. Ranskassa tasa-arvo oli olennainen osa ranskalaisen demokratian kehittämistä, Suomessa tasa-arvo nähtiin puolestaan keinona saada molempien sukupuolten asiantuntemus yhteiskunnan käyttöön. Näihin näkökulmiin liittyi kiinteästi tasa-arvon tavoittelu naisten ja miesten välisellä yhteistyöllä sekä tasa-arvon pikaista toteutumista korostava ajallisuuden ulottuvuus. Tällainen tasa-arvopuhe määritteli tasa-arvon välineeksi laajempien kansallisten tavoitteiden toteuttamisessa ja antoi vain vähän tilaa käsitellä vallan ja vastuun kysymyksiä. Tasa-arvopolitiikan kansainvälistyminen sekä tasa-arvokeskustelujen konfliktit problematisoivat kuitenkin näkemyksen tarkkarajaisesta "ranskalaisesta" ja "suomalaisesta" tasa-arvosta. Keskustelussa tuotettiin moninaisia tulkintoja sukupuolen merkityksestä politiikassa sekä naisista poliittisina toimijoina. Tätä kautta keskustelun kohteeksi nousivat itse poliittisen järjestelmän pelisäännöt ja se, mitä ranskalaisella republikanismilla tai suomalaisella, asiantuntemukseen perustuvalla politiikalla tarkoitettiin. Kummankin maan tasa-arvoa koskevia muutoksen mahdollisuuksia rajasi niiden asettuminen 1990-luvun keskusteluun valtion ja kansalaisuuden määrittelytavoista. Samalla tasa-arvosäännökset ja lainmuutoksia edeltäneet poliittiset prosessit olivat omalta osaltaan muokkaamassa tasa-arvon, politiikan ja kansalaisuuden rajoja.