Browsing by Subject "Teoreettinen filosofia"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 21-40 of 41
  • Telakivi, Pii (Helsingfors universitet, 2012)
    Pro gradu -työni käsittelee mielenfilosofian alaan kuuluvaa kysymystä tietoisuuden ja fysikalismin suhteesta. Tarkoituksenani on osoittaa, että fysikalismi ei selitä tietoisuutta; toisin sanoen tietoisuuden ja fysikaalisen aivotoiminnan välissä on selityksellinen kuilu. Osoitan tämän kolmen argumentin avulla. Selityksellinen argumentti paljastaa, että tietoisuuden ja fysikalismin välissä on kuilu, jota ei voi selittää fysikaalisin termein. Fysikaalisista ilmiöistä saa tietoa objektiivisesta, kolmannen persoonan näkökulmasta, mutta fenomenaalisista ilmiöistä saa tietoa vain subjektiivisesta, ensimmäisen persoonan näkökulmasta. Argumentti kysyy voiko tietoisuuden selittää fysikaalisin termein tässä argumentissa kuilu aivojen ja tietoisuuden välissä on siis episteeminen. Modaaliargumentti osoittaa, että fysikaaliset ilmiöt ovat kuviteltavissa ilman tietoisuuteen kuuluvia fenomenaalisia ilmiöitä. Tästä voi päätellä ensimmäisen argumentin tapaan, että tietoisuuden ja fysikaalisen välissä on selityksellinen kuilu. David Chalmers on kuitenkin esittänyt, että tiedollisesta kuilusta voi johtaa myös ontologisen kuilun. Itse väitän, että Chalmersin päättely episteemisestä kuilusta ontologiseen kuiluun ei ole aukoton. Tietoargumentin mukaan fysikaalisen tiedon avulla ei voi selittää kokemuksen fenomenaalisia piirteitä. Frank Jackson esitti tietoargumentin vuonna 1982 artikkelissaan Epiphenomenal Qualia . Jacksonin mukaan argumentista seuraa, että fysikalismi on (ontologisestikin) väärässä. Hänen mukaansa todellisuuteen kuuluu siis ei-fysikaalisia ominaisuuksia, toisin sanoen kvalioita, eli fenomenaalisen tietoisuuden aistimellisia tiloja, jotka määräävät minkälaista on olla kyseisessä tilassa. Olen Jacksonin lopputuloksesta eri mieltä, ja väitän, että tietoargumentti ei osoita ontologista kuilua, vaan pelkästään selityksellisen kuilun tietoisuuden ja fysikaalisen aivotoiminnan välillä. Väitän, että argumentit osoittavat vakuuttavasti, että fysikaalisen aivotoiminnan ja tietoisuuden välissä on aukko, jota (ainakaan reduktiivinen) fysikalismi ei selitä. Tietoisuuteen kuuluu siis faktoja, jotka eivät ole selitettävissä fysikaalisin termein. Selityksen puutteesta ei kuitenkaan välttämättä seuraa ontologista kuilua, joten tietoisuus voi kuitenkin pohjimmiltaan (ontologisesti) olla fysikaalinen.
  • Aho, Kalle (Helsingfors universitet, 2013)
  • Nieminen, Janos (Helsingfors universitet, 2016)
    Tämä pro gradu-tutkielma käsittelee modaalilogiikkaa ja sen soveltamista tiedon mallintamiseen. Tutkielman alkupuolella tutkitaan modaalilogiikkaa, eli aleettisia modaalikäsitteitä välttämättömyys ja mahdollisuus ja näiden mallinnusta Kripke-semantiikan avulla. Tässä osassa esitellään modaalilogiikan aksioomasysteemejä ja todistetaan täsmällisesti modaalilogiikan todistusteorian ja malliteoriaan tuloksia. Modaalilogiikka on mielenkiintoinen tutkimuskohde, koska Kripke-semantiikka soveltuu aleettisen modaalilogiikan lisäksi myös asenteiden kuten tiedon, uskomusten ja preferenssien mallintamiseen. Modaalilogiikan ja Kripke-semantiikan soveltaminen näiden käsitteiden tutkimiseen on hyödyllistä siksi, että se mahdollistaa tutkielman alkuosassa esiteltyjen teknisten tulosten hyödyntämisen. On kuitenkin huomattava, että sovellettaessa modaalilogiikkaa asenteiden kuten tietämisen mallintamiseen ei olla samalla tavalla abstraktin logiikan alueella kuin esimerkiksi matemaattisessa logiikassa. Tietäminen, jota logiikka kuvaa, on tiettyjen agenttien, inhimillisten tai keinotekoisten, päättelyä maailmassa ja tätä päättelyä rajoittaa näiden agenttien kognitiiviset edellytykset. Episteemisen logiikan käyttämä tiedon määritelmä on idealisoitu ja sitä vastaan on esitetty kritiikkiä, joka on keskittynyt episteemisen logiikan tekemiin olettamuksiin agentin loogisesta kaikkitietävyydestä sekä agentin tietoon omasta tietämyksestä. Tutkielmassa esitellään tiedon mallinnusta episteemisen logiikan avulla ja myös ongelmia joihin Kripke-semantiikan hyödyntäminen johtaa. Episteemistä logiikkaa voidaan käyttää myös tiedon käsitteen analysointiin. Tutkielman loppupuolella tutkitaan episteemisen logiikan systeemien filosofista oikeutusta eräiden Timothy Williamsonin ja Jaakko Hintikan argumenttien valossa.
  • Hirvelä, Jaakko (Helsingfors universitet, 2014)
    This thesis examines the necessary and sufficient conditions of knowledge from the perspective of modal epistemology, and thus attempts to explicate the nature of knowledge. This study aims to answer the question what is knowledge? The main hypothesis is that by excluding those beliefs that are true only in virtue of good epistemic luck outside of knowledge, we might find the necessary and sufficient conditions of knowledge. The structure of the thesis is four folded. The first part defines epistemic luck. After that, two widely discussed modal conditions safety and sensitivity (which aim to define knowledge as essentially as a non-lucky true belief) are evaluated. After critically evaluating both of these conditions and having found them wanting, a novel modal condition is presented which is superior to both safety and sensitivity. The new condition global safety differs from existing modal conditions in terms of what beliefs count as relevant when determining whether a subject has knowledge or not. Global safety is concerned not only about the truth of the belief formed in the actual world, but also about the truth of the beliefs formed in possible worlds. According to global safety a subject has knowledge only if she could not easily have erred. To know is to be safe from error. The condition developed in the study is offered as expressing both the necessary and sufficient conditions of knowledge. The study presents widely contemporary modal epistemology and evaluates different positions critically. The thesis makes also a positive contribution to contemporary discussion and defends a novel view, which the author hopes to be of significance.
  • Nissinen, Hannu (Helsingin yliopisto, 2017)
    In this thesis we present and defend an account of morality, which represents principled particularism. Principled particularism holds that there is no fixed and finite set of finite moral principles, which entails all moral judgements. On the other hand, principled particularism claims that for any particular moral judgement there is a finite set of finite moral principles which entails that judgement. Our version of principled particularism is based on default moral reasons and their logic. Default reasons are divided into foundational and derived default reasons and their logic is nonmonotonic. Foundational default reasons play the role of basic moral beliefs, whereas derived default reasons are based on them. The nonmonotonicity of the logic is caused by the plausible assumption that moral reasons behave holistically - a reason can have a different moral import in different contexts. We also discuss a few rival doctrines, which are either based on certain defeasible moral generalizations or hedged moral principles. We conclude that defeasible generalizations face epistemological problems and hedged moral principles are too weak to capture all of ethics. Finally, we discuss some features in our account and compare it to the well-known method of narrow reflective equilibrium.
  • Tiainen, Niina (Helsingfors universitet, 2017)
    Työni kuuluu analyyttisen ontologian alaan, joka on filosofisen metafysiikan keskeinen osa-alue. Työ käsittelee asiaintilaontologiaa, joka antaa systemaattisen vastauksen kategoriaopin perustavaan kysymykseen: mihin perustaviin entiteetti- eli olioluokkiin oleva jakautuu? Lähtökohtana työssä on käsiterealistinen kanta universaalien ongelmaan. Sen mukaan ominaisuudet ovat universaaleja, toistettavia, ja ne ovat olemassa in rebus, yksilöolioissa. Työ jakautuu alkupuolen historialliseen osuuteen, minkä jälkeen aihetta käsitellään systemaattisesti. Työn keskeisimpiä filosofeja ovat F. H. Bradley, Bertrand Russell ja Gustav Bergmann. Tarkastelen asiaintilaontologiaa kolmen keskeisen kysymyksen kautta. 1) Asiaintilaontologian näkökulmasta yksilöolioiden individuaation ongelma on luontevinta ratkaista olettamalla, että yksilöiden ero on viime kädessä perustava kategoriaalinen ero (eikä siten perustu ominaisuuksien eroon). Individuaatio perustuu siis ”paljaisiin partikulaareihin”. Paljailla partikulaareilla on asiantilaontologiassa myös toinen rooli: ne ovat predikaation viimekätisiä subjekteja. Oletusta paljaista partikulaareista on usein kritisoitu sillä perusteella, että koko käsite on jollakin tavalla ristiriitainen. Argumentoin, että tämä näkemys ei ole perusteltu. 2) Eksemplifikaatiolla tarkoitan partikulaarien sekä niiden ominaisuuksien ja relaatioiden välistä suhdetta. Tutkin tätä kysymystä historiallisessa kontekstissa, jossa tarkastelun kohteena ovat Bradleyn käsitykset relaatioista ja relatiivisuudesta sekä Bradleyn kuuluisa ”regressioargumentti” relaatioita vastaan. Tässä yhteydessä tarkastelen myös Bergmannin näkemystä eksemplifikaation luonteesta. 3) Asiaintilaontologiassa eksemplifikaatio liittyy kiinteästi kysymykseen asiaintilojen luonteesta: asiaintilat ovat rakenneosiensa muodostamia ykseyksiä (”unities”), mutta ne eivät kuitenkaan suoranaisesti palaudu rakenneosiinsa. Tätä ”ykseyden ongelmaa” ei aina ole riittävästi erotettu ”konstituenttien ongelmasta”, joka koskee rakenneosien kategoriaalista luonnetta. Bradleyn ja Bergmannin näkemysten tarkastelu johtaa näiden kahden ongelman täsmälliseen erottamiseen. Tämä on työni tärkein ontologinen tulos. Argumentoin, että ykseyden ongelmaan voidaan vastata, jos oletetaan, että asiantilat ovat metafyysisesti perustavia suhteessa rakenneosiinsa, eli rakenneosat ovat ”abstraktioita” sanan perinteisessä filosofisessa merkityksessä. Käsitys vaatii yksityiskohtaista muotoilua, mutta sen avulla voidaan vastata eräisiin asiantilan käsitettä koskeviin perustaviksi tarkoitettuihin kritiikkeihin. Lisäksi argumentoin, että Bergmannin eksemplifikaatio -relaation käsitteen avulla saadaan selvyyttä kokonaisuuden ja osien väliseen suhteeseen ja että sen avulla voidaan siten vastata konstituenttien ongelmaan. Argumentoin, että jos oletamme eksemplifikaatiorelaation olevan primitiivinen, asymmetrinen relaatio sekä yksi asiantilojen konstituenteista, saamme asiantilaontologiassa perustan universaalien ja partikulaarien erottelulle.
  • Loorits, Kristjan (Helsingin yliopisto, 2019)
    Understanding and explaining consciousness has proven to be one of the hardest tasks for contemporary neuroscience and philosophy. First, there is the famous hard problem: why should any information processing in our brains feel like something to us? Second, there is a problem concerning the apparent privacy of consciousness. The content of my consciousness seems to be directly accessible only to me. That intuition fits nicely with the neurobiological conception of consciousness: it is plausible that an organism has privileged access to some of its neural processes. However, it has been argued that we can only talk about phenomena whose defining properties are known to us from the public realm. So, arguably, since we can talk about the content of our consciousness, it cannot be entirely private. According to the main thesis of this work, conscious experiences are fully structural phenomena that reside in our brains in the form of higher-order patterns in neural activity. That position allows us to tackle both the hard problem and the problem of privacy. Regarding the latter, it can be argued that fully structural phenomena are describable and analyzable in public terms even if those phenomena themselves are private. For instance, one could describe privately experienced neurobiological structures by referring to public phenomena with similar structures. The hard problem can be formulated in the structuralist context as follows: although many properties of consciousness are clearly structural, there are some that seem to be qualitative and nonstructural. Those seemingly qualitative properties, the so-called qualia, are at the very heart of the hard problem, for those are the properties that define and determine what it is like to be conscious. In this work it is hypothesized, based on the theory of Crick and Koch, that qualia are the structures of vast networks of unconscious associations whose precise nature can be specified in neural terms. It is suggested further that with the proper brain-stimulating technology, it should be possible to reveal the structural nature of qualia to the experiencing subject directly. The structural view of consciousness rises some general questions regarding the metaphysical nature of structures. In this work, those questions are approached from the perspective of structural realism.
  • Laamanen, Heimo (Helsingin yliopisto, 2021)
    Abstract Faculty: Faculty of Social Sciences Degree programme: Master of Philosophy Study track: Theoretical Philosophy Author: Heimo Laamanen Title: Process Reliabilism, Justification in the Context of Artificial Epistemic Agents Level: Master Month and year: 06.2021 Number of pages: 84 + 7 Keywords: Epistemology, justification, process reliabilism, artificial epistemic agent, philosophy of artificial intelligence Supervisor or supervisors: Markus Lammenranta and Jaakko Hirvelä Where deposited: Helsinki Unversity Library Additional information: Abstract: The main topic of this thesis is justification for belief in the context of AI--based intelligence software agents. This topic deals with issues belonging to the joint domain of the philosophy of artificial intelligence and epistemology. The objective of this thesis is to discuss a form of process reliabilism for the collaboration environment of human beings and intelligent software agents. The motivation of the study presented in this thesis is due to the ongoing progress of artificial intelligence, robotics, and computer science in general. This progress has already enabled to establish environments in which human beings and intelligent software agents collaborate to provide their users with various information--based services. In the future, we will not be aware of whether a service is offered by human beings, intelligent software agents, or jointly by them. Hence, there are two kinds of information agents, and this gives rise to the following key question: Can an intelligent software agent be also an epistemic agent in a similar way as a human being? In other words, can an intelligent software agent have beliefs, justified beliefs, and more importantly, can it know something? If so, then there is a clear motivation to extend epistemology to include the context of artificial epistemic agents. This, in turn, raises several new questions, such as the following: First, do artificial epistemic agents set any new requirements to epistemological concepts and theories concerning justification? And second, what would be the appropriate theory of justification in the context of artificial epistemic agents? At first, the reader is provided with necessary background information by discussing the following topics: introductions to epistemology; artificial intelligence; a collaborative environment of human beings and artificial epistemic agents; the concepts of information, proposition, belief, and truth; and scenarios with which main ideas are clarified and tested. Then, this thesis introduces a form of applied epistemology including its aim and some requirements for the theories of justification set by the development and operation of artificial epistemic agents. Finally, after setting the scene, this thesis explores process reliabilism including main objections and proposes an enhancement to process reliabilism so that it better addresses the context of artificial epistemic agents. The results are as follows: First, this thesis supports the view that an intelligent software agent can actually be an artificial epistemic agent capable of having beliefs, justified beliefs, and knowledge. Second, there is a clear motivation to extend the domain of epistemology to include artificial epistemic agents. This extension is a form of applied epistemology that has not yet been discussed much in either epistemology or artificial intelligence. Third, this thesis gives reasons for the supposition that the context of artificial epistemic agents sets new requirements to epistemological theories. And finally, this thesis gives motivations to support the idea that a form of process reliabilism called pragmatic process reliabilism could be the appropriate unified theory of justification for belief in the collaborative environment of human epistemic agents and artificial epistemic agents.
  • Komulainen, Mikko (Helsingfors universitet, 2017)
    Tämän pro gradu -tutkielman aihepiiri liittyy tieteenfilosofian, metafysiikan, tietoteorian ja filosofian historian aloille. Tutkielmassa haetaan vastausta laajaan kysymykseen, mikä on klassisen pragmatismin rooli modernissa tieteenfilosofiassa. Kyseessä on tapaustutkimus, ja sen päätutkimuskohteeksi on valittu John Deweyn pragmatismin vaikutus Philip Kitcherin realismiin. Aiheen käsittely on rajattu realismin ongelmaan, jota analysoidaan common sense -realismin, tieteellisen realismin, instrumentalismin ja tieteellisen anti-realismin näkökulmista. Päälähteinä tässä ovat Michael Devitt, Ilkka Niiniluoto ja Bas van Fraassen. Analyysi palautetaan useissa kohdissa traditionaalisen realismin mukaiseen tulkintaan, jossa tehdään olettamus mielestä riippumattomasti olemassaolevasta maailmasta. Analyysissä käytetään jakoa havaittaviin (observable) ja ei-havaittaviin (non- observable) entiteetteihin. Työn näkökulma on metafilosofinen ja tarkastelun näkökulma on yleistä filosofiaa. Tutkielma jakautuu kahteen osa-alueeseen: Ensimmäinen osuus (luvut 2–3) on teoria- ja metodiosuus, jossa tutkitaan realismin käsitettä, sen yleisiä tunnuspiirteitä ja muotoja sekä realismin suhdetta anti-realismiin. Lähestymistapa realismin ongelmaan on pragmaattinen. Pragmatistinen viitekehys muodostetaan Deweyn pragmatismin pohjalle. Deweyn pragmatismia pyritään tulkitsemaan pääsääntöisesti realistisessa viitekehyksessä. Tulkinnassa käytetään apuna erityisesti instrumentalismin käsitettä, jonka avulla havainnollistetaan muun muassa Deweyn tieteenfilosofista asennetta ja suhtautumista ei-havaittaviin entiteetteihin. Työn toisessa osuudessa (luku 4) analysoidaan Philip Kitcherin realismi-tulkinnan muodostamisprosessia, joka voidaan myös palauttaa yleisempään realismi–anti-realismi -keskusteluun. Kitcher argumentoi realismi-tulkintansa puolesta muun muassa onnistumisen päättelysäännöllä (success to truth -rule). Kitcher esittää realismin ongelmaan ratkaisuksi niin kutsuttua Galilein strategiaa, jonka naturalistisena tavoitteena on sitoa yhteen luonnollinen ontologinen ja -epistemologinen asenne. Tässä kohtaa analysoidaan Arthur Finen näkökulmaa. Kitcher perustelee todellisen realismin (Real Realism) tulkintaansa niin IRAn (Inaccessibility of Reality Argument), kuin myös IBEn (Inference to the Best Explanation) -argumentaatioden analyysillä. Työn toisessa osuudessa pohditaan Kitcherin realismi-tulkinnan taustalla mahdollisesti vaikuttavaa Deweyn pragmatismia. Tutkimustulosten mukaan Kitcherin realismi-tulkinta sallii pragmatismin läsnäolon. Kitcheriä voidaan tietyssä mielessä tulkita deweyläiseksi pragmatistiksi, vaikka pragmatismin rooli ei johtopäätösten mukaan ole Kitcherin realismi-tulkinnan määräävin ominaisuus. Pragmatismi tulkitaan lopulta filosofiseksi hyveeksi, jollaisena sillä on todennäköisesti painoarvoa myös analyyttisen filosofian tutkimuksen piirissä. Ongelmallisiksi tässä tutkielmassa ovat ilmenneet terminologiset haasteet, kuten Deweyn käsitteistön ja modernin tieteenfilosofian piirissä käytetyn käsitteistön yhteensovittaminen. Moderni tieteenfilosofinen keskustelu edellyttää yksityiskohtaisempaa käsitteistöä, kuin mitä Deweyn yleisluontoinen lähestymistapa aineiston pohjalta tarjoaa. Tutkimustulosten luotettavuus edellyttää laajempia jatkotutkimuksia ja syvällisempää perehtymistä käytettyyn aineistoon.
  • Hirvonen, Ilpo (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan realistisen tulkinnan mahdollisuutta Edmund Husserlin fenomenologisesta filosofiasta. Tutkimuskysymyksenä on se, voidaanko Husserlin perinteisesti antirealistisesti tulkittua fenomenologiaa ymmärtää realistisesta viitekehyksestä. Tutkielman tavoitteena on osoittaa, että Husserlin fenomenologiasta voidaan esittää realistinen tulkinta, mihin pyritään tutkimalla Husserlin intentionaalisuusteoriaa sekä sen puitteissa esitettyjä käsityksiä tiedollisesta oikeutuksesta ja totuudesta. Aineisto on ensisijaisesti rajattu Husserlin pääteoksiin "Loogiset tutkimukset" (1900-1) ja "Ideat I" (1913), mutta niiden pohjalta esitetyn tulkinnan katsotaan soveltuvan Husserlin fenomenologiaan myös laajemmin. Realismi määritellään tutkielmassa sellaiseksi näkemykseksi todellisuuden mielestä riippumattomasta olemassaolosta, joka koostuu kolmesta rinnakkaisesta teesistä: metafyysisestä (ulkoisen todellisuuden riippumattomuus subjektista), semanttisesta (totuuden riippumattomuus subjektista) ja epistemologisesta (tiedon mahdollisuus todellisuudesta). Realismille rinnakkaiseksi näkemykseksi tutkielmassa määritellään eksternalismi, jonka mukaan subjektin mentaalisuus ei riipu yksinomaan subjektille sisäisistä tekijöistä. Ensin tutkielmassa esitetään eksternalistinen tulkinta Husserlin intentionaalisuusteoriasta, jossa Husserlin noemaksi kutsuma entiteetti, joka saa mentaaliset tilat suuntautumaan niiden kohteisiin, sisältää jotakin sekä subjektiivista että objektiivista. Eksternalistinen tulkinta luo pohjan myöhemmälle tarkastelulle Husserlin suhteesta realismin semanttiseen ja epistemologiseen teesiin. Seuraavaksi tarkastellaan Husserlin intuitionistista teoriaa tiedollisesta oikeutuksesta, josta esitetään sellainen tulkinta, joka on yhteensopiva paitsi eksternalismin niin myös realismin epistemologisen teesin kanssa. Sen jälkeen esitetään realistinen tulkinta Husserlin totuusteoriasta, jota analysoidaan totuuden korrespondenssiteorian sekä mahdollisten maailmojen semantiikan avulla, siten, että se on yhteensopiva realismin semanttisen teesin kanssa. Tutkielmassa esitettyjen tulkintojen katsotaan implikoivan mahdollisuutta tulkita Husserlin fenomenologista filosofiaa realistisesta viitekehyksestä. Niiden valossa Husserlin niin sanottu transsendentaalinen idealismi näyttäytyy realismin kanssa yhteensopivana. Tutkielman tuloksista voidaan päätellä, että vastaavanlaisia tulkintoja voitaisiin esittää Husserlin fenomenologisesta filosofiasta myös laajemmin esimerkiksi tieteenfilosofian ja metafysiikan suhteen. Tutkielman perusteella realismi vaikuttaa Husserlin fenomenologiseen filosofiaan kytkettävissä olevalta näkemykseltä, joka korostaa sen tietoisuuteen keskittyvän tutkimuksen kytköksiä todellisuuteen.
  • Hämeen-Anttila, Maria (Helsingfors universitet, 2016)
    Työni tarkastelee erisnimien asemaa mahdollisuuksien ja uskomuslauseiden konteksteissa. Sen lähtökohtana on nykyisin yleisesti hyväksytty teoria, jonka mukaan nimet ovat “jäykkiä” aleettisten tai metafyysisten mahdollisuuksien suhteen. Mahdollisten maailmojen semantiikan kehyksessä tämä tarkoittaa sitä, että nimi viittaa samaan olioon jokaisessa mahdollisessa maailmassa. Jäykkyys on usein käsitetty erisnimien semanttiseksi ominaisuudeksi, mikä on tuottanut uusia ongelmia konteksteissa, joissa nimet eivät käyttäydy odotusten mukaan. Tunnetuimpia esimerkkejä ovat propositionaaliset asenteet kuten uskomuslauseet. Tarkoituksenani on näyttää, että oletus jäykkyydestä nimien semanttisena ominaisuutena johtaa hajanaisuuteen, jossa poikkeamia on käsiteltävä tarpeettoman monimutkaisilla teorioilla, jotka voivat erkaantua vahvastikin aleettisen logiikan mallien yksinkertaisuudesta. Sen sijaan jäykkyyden näkeminen modaalisten kontekstien ominaisuutena mahdollistaa propositionaalisten asenteiden ja aleettisten modaalisuuksien yhtenäisemmän käsittelyn. Argumenttini jakautuu kahteen osaan: negatiiviseen teesiin, jonka tarkoitus on osoittaa, että teoria jäykkyydestä nimien semanttisena ominaisuutena on ristiriidassa monien luonnollisen kielen ilmiöiden kanssa, sekä positiiviseen teesiin siitä, miten erisnimiä voidaan kohdella yhtenevästi useissa epäsuorissa konteksteissa. Vastaesimerkkini keskittyvät erityisesti yksinkertaisiin luonnollisen kielen lauseisiin, joissa filosofit kuten Saul Kripke ja Scott Soames ovat väittäneet nimien esiintyvän jäykkinä, sekä erisnimien “demonstratiiviseen” ja “attributiiviseen” käyttöön. Oman teesini kehyksenä on Kathrin Glüerin ja Peter Paginin suhteellisten modaliteettien (relational modalities) semantiikka, joka mahdollistaa kaksitasoisen (aktuaalisen tai mahdollisen) evaluoinnin erisnimille. Tämä semantiikka on uskomuslauseille tietyssä mielessä alimäärittynyt: nimien jäykkyys yksinomaan uskomuskonteksteissa voidaan määrittää kvanttorien avulla, mutta vain puhujan intentio määrittää oikean tulkinnan. Täydennän puhujan intention roolia soveltamalla Jaakko Hintikan individuoinnin teoriaa. Hintikan mukaan nimet eivät voi suoraan viitata jäykästi: puhujan on kyettävä ensin jossain viitekehyksessä tunnistamaan se henkilö tai asia, josta hän puhuu. Nimen referentti on siis tietyssä mielessä tunnettava. Toisin kuin Hintikka, rajaan individuoinnin roolin vain propositionaalisiin asenteisiin tai muihin puhujan suhteen subjektiivisiin konteksteihin. Sen tarkoitus on tarjota pragmaattinen metodi suhteellisten modaliteettien mallien rinnalle täydentämään erisnimien semanttista alimäärittyneisyyttä uskomuslauseiden sekä muiden propositionaalisten asenteiden yhteydessä.
  • Wuokko, Saara (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä maisterintutkielma käsittelee australialaisen filosofin, Huw Pricen, käsitystä kausaliteetista. Pricen mukaan kausaliteetin suunta on ihmiskeskeistä ja Price uskoo retrokausaliteetin eli taaksepäin suuntautuvan kausaliteetin olevan mahdollista. Työn tavoite on tiivistää Pricen näkemyksiä ja selvittää, miten retrokausaliteetin mahdollisuus Pricen mukaan syntyy. Artikkelissaan ”Causation as a Secondary Quality” Peter Menzies ja Price esittelevät oman kausaliteettiteoriansa, toimijuusteorian, jonka mukaan kausaliteetista on kyse silloin, kun vapaasti toimiva agentti voi A:ta muokkaamalla aiheuttaa B:n esiintymän. Toimijuusteoria nojaa agenttitodennäköisyyksille, jotka ovat ehdollisia todennäköisyyksiä. Toimijuusteoriassa toimijan eli agentin toiminta on keskiössä. Toimijuusteoria on saanut kritiikkiä siitä, että se on liian ihmiskeskeinen. Toinen tutkielman päälähde on Pricen kirja “Time's Arrow & Archimedes' Point: New Directions for the Physics of Time”. Price esittelee kirjassaan muun muassa perspektivalistisen näkemyksen, jonka mukaan kausaliteetti on ihmisestä lähtöisin olevaa. Kausaliteetti riippuu ihmisen perspektiivistä, joka taas johtuu entropian suunnasta. Jossakin muualla universumissa, jossa entropian suunta olisi eri, voisi myös ihmisen kokema kausaliteetin suunta olla vastakkainen. Pricen mukaan retrokausaliteetin avulla voidaan selittää kvanttimekaniikan outouksia, esimerkiksi kaukovaikutus. Price kuuluu niihin ihmisiin, joiden mielestä kvanttimekaniikka on epätäydellinen kuvaus todellisuudesta ja on olemassa piilomuuttujia, jotka selittävät kvanttimekaniikan ilmiöt. Retrokausaliteettia vastaan esitetyn niin sanotun bilking-argumentin Price kiertää siinä olevan porsaanreiän avulla: kvanttimekaniikassa mittaus, joka on syy, on aina tapahtunut, ennen kuin efekti voidaan huomata. Kausaliteetti ei Pricen mukaan ole ulkona maailmassa oleva asia, vaan ihmisen projektio maailmaan. Ihmisen harkintakyky on epäsymmetristä. Yleensä ajattelemme, että voimme vaikuttaa tulevaisuuteen, joka on avoin, ja tiedämme menneisyyden, joka on kiinnitetty. Kuitenkin, jos osaa menneisyydestä ei pidettäisikään tiedollisesti saavutettavissa olevana, voisi retrokausaliteetti tapahtua tällä alueella.
  • Keränen, Katja (Helsingfors universitet, 2016)
    Tämän tutkimuksen keskeisin tarkoitus on selvittää, miten havaintokokemuksen ja kognition syntyminen ymmärretään standardinmukaisessa kognitiotieteessä ja miten se poikkeaa Maurice Merleau-Pontyn väitöskirjassa, Phénoménologie de la perception (1945), kuvatusta teoriasta. Tutkimusta taustoittaakseni selvitän, millaisessa diskurssissa standardinmukainen kognitiotiede syntyi, millaisiin taustaoletuksiin se nojaa ja millaista kritiikkiä se on saanut osakseen. Standardinmukaisen kognitiotieteen esittelyyn käytän alan oppikirjoja, joista mainittakoon Friedenbergin ja Silvermanin Cognitive Science, An Introduction to the Study of Mind (2006), Bermudezin Cognitive Science, An Introduction to the Science of the Mind (2010) sekä Dawsonin Mind, Body, World, Foundations of Cognitive Science (2013). Esittelen myös kaksi standardinmukaisesta kognition synty- ja havaintoteoriasta poikkeavaa näkemystä: neurotieteiden kehittymisestä inspiraatiota saaneen konnektionismin sekä James J. Gibsonin Ekologisen havaintoteorian. Gibsonin teoksista pääasiallisina lähteinä toimivat The Senses Considered as Perceptual Systems (1966) ja Ecological Approach to Visual Perception (1979). Merleau-Pontyn ajattelun hahmottamisessa käytän yllä mainitun Phénoménologie de la perception (1945) lisäksi myös Miika Luodon ja Tarja Roinilan suomentamaa ja toimittamaa teosta, Maurice Merleau-Ponty, Filosofisia kirjoituksia (2012). Tämän työn kannalta keskeisiä tekstejä ovat erityisesti vuonna 1952 Collѐge de Francen professoriehdokkuutta varten laadittu, kokoelmassa Parcours deux 1951–1961 (2000), postuumisti julkaistu kirjoitus nimeltä Maurice Merleau-Pontyn julkaisematon kirjoitus sekä hänen vuonna 1946 Ranskan filosofisessa yhdistyksessä pitämänsä esitelmä, Havainnon ensisijaisuus, joka on julkaistu kokoelmassa Le Primat de la perception (1996). Avaan fenomenologian historiaa, etenkin Edmund Husserlin fenomenologiaa lyhyesti, ja keskityn sitten Merleau-Pontyn havainnon fenomenologiaan sekä sen peruskäsitteisiin ja tuon ne vuoropuheluun standardinmukaisen kognitiotieteen sekä Gibsonin havaintoteorian kanssa. Lopuksi pohdin, millaista olisi fenomenologinen kognitiotiede.
  • Koskinen, Iina (Helsingfors universitet, 2013)
    Feministisen ajattelun historiassa kysymys feminismin subjektista siitä, kenelle erilaisia oikeuksia vaaditaan tai ketkä näitä oikeuksia vaativat on liittynyt kiinteästi tämän liikkeen yhteiskunnallisiin tavoitteisiin. Tätä kysymystä on käsitelty ennen kaikkea feministiseksi teoriaksi (engl. feminist theory) nimetyn keskustelun alaisuudessa. Tämä poliittisen feminismin rinnalla kehittynyt keskustelu on siis pyrkinyt tarjoamaan erilaisia teoreettisia jäsennyksiä siitä, mistä feminismin kohteena olevasta sukupuolesta tai naissubjektista on kyse. Ovatko kaikki naiset samalla tavalla alisteisessa asemassa? Muodostavatko naiset yhtenäisen ryhmän tai yhteiskunnallisen luokan? Ketkä ylipäänsä lasketaan kuuluvaksi naissukupuolen joukkoon? Vaikka ajatus yhdestä ja yhtenäisestä naissukupuolesta ei ole ollut feminismin historiassa ongelmaton, se on saanut osakseen uudenlaista kritiikkiä erityisesti viime vuosikymmenten aikana. Varsinkin 1990-luvun yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden postmodernista käänteestä motivoituneet feministisen teorian suuntaukset ovat päätyneet kyseenalaistamaan uudella tavalla ajatuksen naisista olemukseltaan tai tavoitteiltaan yhtenäisenä ryhmänä. Tästä syystä subjektin käsite näyttää kadonneen feministisestä teoriasta. Sen tilalle ovat tulleet identiteetin, normin sekä biologisen (sex) ja sosiaalisen sukupuolen (gender) kaltaiset käsitteet. Tutkielman aiheena on Simone de Beauvoirin (1908 1986) näkemys sukupuolittuneesta subjektiviteetista. Työ esittää, että Beauvoirin ajattelu sisältää tärkeitä käsitteellisiä välineitä sukupuolen, vallan ja alistuksen ilmiöiden ymmärtämiseksi ilmiöiden, jotka kietoutuvat erottamattomasti hänen radikaaliin ja filosofianhistoriallisesti merkittävään käsitykseen ruumiillisesta subjektista. Väite on: Beauvoirin tilannesidonnainen subjektikäsitys mahdollistaa ajatuksen inhimillisestä olemassaolosta kahden vastakkaisen tekijän, yksilöllisen vapauden ja yhteiskunnallisten olosuhteiden, määrittämänä. Beauvoir ei toisin sanoen puolusta ajatusta puhtaan ideaalisesta tai yliajallisesta subjektista, mutta hän ei myöskään sitoudu konstruktivistiseen eikä strukturalistiseen näkemykseen subjektista yksinomaan diskurssien tai yhteiskunnallisten ja taloudellisten rakenteiden tuotteena. Päinvastoin: Beauvoirin subjektikäsitys on ymmärrettävä fenomenologisessa filosofiassa esiintyvän subjektin paradoksin perustalta, erityisesti suhteessa yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Työn keskeinen argumentti on, että Beauvoir täydentää erityisellä tavalla fenomenologista subjektikäsitystä liittämällä sen vallan ja yhteiskunnallisten instituutioiden analyysiin. Emme koskaan elä omaa ruumiillisuuttamme irrallaan historiallisista, kulttuurisista ja yhteiskunnallisista olosuhteista ja näihin sisältyvistä vallankäytön muodoista. Mutta vastaavalla tavalla näiden olosuhteiden ymmärtäminen edellyttää ruumiillisuuden ja kokemuksen käsitteiden huomioon ottamista, siis niiden tapojen ymmärtämistä, joiden kautta subjekti ottaa kannettavakseen erilaiset valta- ja alistussuhteet. Tämä näkemys heijastuu myös toiseen keskeiseen argumenttiin, jonka mukaan Beauvoirin analysoimaa sukupuolen käsitettä on tutkittava itsenäisen olemuksen sijaan erityisenä suhteena. Sukupuoli on ymmärrettävissä ainoastaan erona, joka ilmenee toki selvimmin yhteiskunnallisten suhteiden tasolla mutta joka heijastuu myös subjektin itsensä olemistapaan. Naisten alistamisen päättäminen ja sukupuolihierarkian purkaminen edellyttää siis Beauvoirin mukaan vastavuoroista muutosta yksityisen kokemuksen ja yhteisöllisten rakenteiden tasolla. Viime kädessä Beauvoir siis tarjoaa perustavassa mielessä uudenlaisen tavan ymmärtää ja jäsentää sukupuolen ilmiötä suhteessa sekä sisällöllisiin piirteisiin että historialliseen kehitykseen. Juuri eletyn ruumiin ja subjektin käsitteiden kautta Beauvoir tarjoaa tavan ymmärtää uudella tavalla biologisen ja sosiaalisen sukupuolen välistä vastakkainasettelua sortumatta biologiseen essentialismiin tai sosiaaliseen konstruktivismiin. Samalla Beauvoirin filosofia tuo esiin täysin uudenlaisen ajatuksen sukupuolieron teleologiasta , sen historiallisen luonteen olemuksellisesta avoimuudesta. Sukupuolen ja sukupuolieron todellinen merkitys voi paljastua vasta yhteiskunnallisen arvojärjestyksen ja yhteiskuntarakenteiden muutoksen myötä.
  • Niininen, Petri (Helsingfors universitet, 2013)
    Teorioiden yksinkertaisuus on kiehtonut filosofiaa Aristoteleesta alkaen. Uudemmassa tieteenfilosofiassa yksinkertaisuus on eräs Kuhnin tieteellisten teorioiden viidestä hyveestä. Yksinkertaista teoriaa pidetään rationaalisena valintana. Tutkimuksen ensimmäisenä tavoitteena on argumentoida, että teorioiden yksinkertaisuutta ei pidä tarkastella irrallisena ilmiönä, vaan yksinkertaisuus on usein ristiriidassa muiden tieteellisten hyveiden, erityisesti tarkkuuden kanssa. Näiden kilpailevien arvojen täytyy olla keskenään tasapainossa. Filosofian traditiossa yksinkertaisuuden ja tarkkuuden tasapainoa ei juurikaan korosteta. Kuitenkin tieteenfilosofiassa keskeinen käyränsovitusongelma havainnollistaa nimenomaan tätä tasapainoa ja johtaa klassiseen optimointiongelmaan. Tutkimuksen toisena tavoitteena on löytää päätössääntö tieteellisen teorian tarkkuuden ja yksinkertaisuuden optimointiin. Probabilistinen koulukunta on lähestynyt optimointiongelmaa ehdottamalla erilaisia mittareita, jotka rankaisevat teoriaa monimutkaisuudesta. Ehdotan tutkimuksessa yksinkertaisempaa mittaria, korjattua selitysastetta, jota tieteenfilosofian bayesilainen tai frekventistinen kirjallisuus ei mainitse. Theil (1961) esitti korjatun selitysasteen formaalisti, mutta se voidaan ajatuksena johtaa Kailan (1939) suhteellisen yksinkertaisuuden käsitteestä. Osoitan, että korjattu selitysaste on laajasti käytössä tieteellisessä tutkimuksessa, jossa tutkimus-asetanta on käyränsovitusongelman tyyppinen. Selkeimpänä esimerkkinä voidaan mainita empiirinen taloustiede, jossa teoreettisen mallin avulla pyritään selittämään lähdeaineiston ilmiöitä. Tutkimuksen soveltavassa osiossa käyn läpi kattavan aineiston taloustieteellistä tutkimusta 1970-luvulta alkaen. Aineisto osoittaa, että korjattu selitysaste on muodostunut standardiksi mitattaessa yhtä aikaa mallin yksinkertaisuutta ja tarkkuutta. Sen sijaan tieteenfilosofisessa kirjallisuudessa mainitut mittarit eivät esiinny taloustieteen käytännössä. Johtopäätöksenä esitän tutkimuksessani kolme argumenttia korjatun selitysasteen puolesta. Pragmaattinen argumentti perustuu käsittelemääni aineistoon, joka osoittaa mittarin käytön tieteellisessä käytännössä. Reflektiivinen argumentti puoltaa ehdottamaani mittaria, koska se on yksinkertaisempi. Kolmanneksi, tieteenfilosofian probabilistisen suuntauksen käyttämät mittarit järjestävät teoriat samalla tavalla eli eivät saavuta suurempaa tarkkuutta. Tarkkuuden ja yksinkertaisuuden optimoinnissa ne siis häviävät tulkinnallisesti yksinkertaisemmalle, mutta yhtä tarkalle korjatulle selitysasteelle.
  • Telakivi, Timo (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielma tarkastelee tanskalaisen Søren Kierkegaardin filosofista ajattelua. Tämä tehdään tutkimalla kolmea hänen kirjaansa Pelkoa ja vavistusta, Filosofisia Muruja ja Päättävää epätieteellistä jälkikirjoitusta. Näitä tutkitaan suhteessa Raamatun tarinaan Abrahamista, joka toimii eräänlaisena tapaustutkimuksena kierkegaardilaisesta eksistentialismista. Eräs Kierkegaardin filosofisen tuotannon tunnetuimmista piirteistä on hänen käsityksensä eksistenssitasoista esteettisestä, eettisestä ja uskonnollisesta eksistenssistä. Tämä tutkielma käsittelee myös eksistenssitasojen sisäisiä suhteita ja niiden yhteyttä Abrahamin tarinaan. Aluksi lukija johdatellaan Kierkegaardin filosofian maailmaan käsittelemällä yleisesti hänen filosofiansa keskeisiä piirteitä. Tutkielman yksi mielenkiinnon kohteista on Kierkegaardin salaniminen kirjallisuus: hän kirjoitti suurimman osan teoksistaan pseudonyymeillä, mikä antaa oman mausteensa hänen filosofiansa tulkitsemiseen. Tutkielmassa keskitytään erityisesti kahteen pseudonyymiin: Murusten ja Jälkikirjoituksen kirjoittajaan Johannes Climacukseen ja Pelon ja vavistuksen kirjoittajaan Johannes de Silentioon. Johdantoluvun lopuksi käsitellään Abrahamin tarinaa. Abrahamia arvostetaan suunnattomasti, vaikka hän näyttäisi olevan valmis tekemään hirvittävän, epäinhimillisen teon. Tämän tutkielman kannalta Abrahamin ratkaisu on olennainen kysymys. Ensimmäisen luvun lopussa tulee selväksi, miten Abrahamia voidaan käsitellä suhteessa eri eksistenssitasoihin. Tämän jälkeen tutkielma siirtyy käsittelemään tarkemmin eksistenssitasojen filosofiaa. Lukija perehdytetään esteettisen ja eettisen tason peruspiirteisiin: toinen pääluku käsittelee ihmisen sisäistä subjektiivista elämää näillä tasoilla. Selviää, että esteettisellä tasolla eksistoiminen tarkoittaa elämästä nauttimista: ihmiset etsivät hyvää elämää ja kehittävät halujaan ja toiveitaan. Käy myös selväksi, että Abrahamia ei voi ymmärtää esteettisellä tasolla. Eettinen eksistenssi sen sijaan on tämän tutkielman kannalta hyvin tärkeä: minkälainen on etiikan ja uskonnon välinen suhde? Tällä tasolla käsitellään Abrahamin (uskonnollinen taso) ja traagisen sankarin (eettinen taso) välistä eroa. Traaginen sankari on valmis uhraamaan lapsensa noudattaakseen korkeampaa eettistä periaatetta, kun taas Abraham on valmis uhraamaan lapsensa, koska Jumala antaa hänelle sellaisen käskyn siis itsensä (tai oman suhteensa Jumalaan) takia. Kolmannessa pääluvussa käsitellään uskonnollista eksistenssiä. Tutkielmassa kiinnitetään huomio Kierkegaardin käsitykseen subjektiviisen ja objektiivisen erosta: hänen mukaansa objektiivisilla asioilla kuten historiallisella tiedolla tai rationaalisilla todisteilla ei ole juurikaan tekemistä uskonnollisen uskon kanssa. Lukijalle selviää, kuinka Kierkegaard erottaa toisistaan yleisen uskonnollisuuden (uskonnollisuus A) ja paradoksaalin uskonnollisuuden (uskonnollisuus B), eli kristinuskon. Lopuksi käsitellään Abrahamia uskonnollisesta näkökulmasta: voiko Abrahamin ratkaisua itse asiassa lainkaan ymmärtää.
  • Lähteenoja, Viivi (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämä tutkielma käsittelee kreikan sanan kosmos käyttöä aikaisessa esisokraattisessa filosofiassa, eli miletoslaisten Thaleen, Anaksimandroksen, sekä Anaksimeneen ajattelussa. Tutkielman tavoite on haastaa nykyään yleinen ajatus siitä, että miletoslaiset olisivat olleet puhtaita luonnonfilosofeja, tutkimalla moniselitteisen kosmos-sanan käyttöä. Tämä saavutetaan kokoamalla kaikki näitä ajattelijoita koskevat tekstit, joissa kyseinen sana esiintyy. Ensin tekstit käännetään alkukielestä ja ne analysoidaan filologisesti. Filologisten havaintojen perusteella tekstit asetetaan seuraavaksi niiden filosofiseen kontekstiin, jolloin voidaan osallistua kirjallisuudessa käytävään keskusteluun näiden ajattelijoiden kokonaisfilosofiasta. Lopuksi esitetään vielä excursus liittyen kahteen muuhun keskeiseen esisokraattiseen termiin, phusis ja arkhê. Taustalla tässä työtavassa on ajatus siitä, että esisokraattisen filosofian tutkimuksessa on vuosisatojen saatossa muodostanut tiettyjä perusoletuksia, jotka eivät kaikki ole perusteltuja. Onkin siis arvokasta perehtyä teksteihin itseensä mahdollisimman tarkasti ja systemaattisesti. Lopputuloksena todetaan, että tutkielma tuo esille arvokkaita uusia näkökulmia nykykeskusteluun miletoslaisesta filosofiasta sekä vakavasti kyseenalaistaa Aristoteleesta kumpuavan perinteen, jonka mukaan nämä filosofit olivat puhtaita luonnonfilosofeja. Suositellaan jatkotutkimusta kosmos-sanan käytössä miletoslaisia seuraavien esisokraattisten filosofien teksteissä pitäen mielessä sanan monimuotoisuus ja aristotelisen perinteen vaikutus nykykäsityksiin heidän filosofiastaan. Meillä on vielä opittavaa esisokraatikoista ja esisokraatikoilta.
  • Helin, (Elmo) Ilmari (Helsingfors universitet, 2010)
    This paper concentrates on Heraclitus, Parmenides and Lao Zi. The focus is on their ideas on change and whether the world is essentially One or if it is composed of many entities. In the first chapter I go over some general tendences in Greek and Chinese philosophy. The differences in the cultural background have an influence in the ways philosophy is made, but the paper aims to show that two questions can be brought up when comparing the philosophies of Heraclitus, Parmenides and Lao Zi. The questions are; is the world essentially One or Many? Is change real and if it is, what is the nature of it and how does it take place? For Heraclitus change is real, and as will be shown later in the chapter, quite essential for the sustainability of the world-order (kosmos). The key-concept in the case of Heraclitus is Logos. Heraclitus uses Logos in several senses, most well known relating to his element-theory. But another important feature of the Logos, the content of real wisdom, is to be able to regard everything as one. This does not mean that world is essentially one for Heraclitus in the ontological sense, but that we should see the underlying unity of multiple phenomena. Heraclitus regards this as hen panta: All from One, One from All. I characterize Heraclitus as epistemic monist and an ontological pluralist. It is plausible that the views of Heraclitus on change were the focus of Parmenides’ severe criticism. Parmenides held the view that the world is essentially one and that to see it as consisting of many entities was the error of mortals, i.e. the common man and his philosophical predecessors. For Parmenides what-is, can be approached by two routes; The Way of Truth (Aletheia) and The Way of Seeming (Doxa). Aletheia essentially sees the world as one, where even time is an illusion. In Doxa Parmenides is giving an explanation of the world seen as consisting of many entities and this is his contribution to the line of thought of his predecessors. It should be noted that a strong emphasis is given to the Aletheia, whereas the world-view given is in Doxa is only probable. I go on to describe Parmenides as ontological monist, who gives some plausibility to pluralistic views. In the work of Lao Zi world can be seen as One or as consisting of Many entities. In my interpretation, Lao Zi uses Dao in two different senses; Dao is the totality of things or the order in change. The wu-aspect (seeing-without-form) attends the world as one, whereas the you-aspect attends the world of many entities. In wu-aspect, Dao refers to the totality of things, when in you-aspect Dao is the order or law in change. There are two insights in Lao Zi regarding the relationship between wu- and- you-apects; in ch.1 it is stated that they are two separate aspects in seeing the world, the other chapters regarding that you comes from wu. This naturally brings in the question whether the One is the peak of seeing the world as many. In other words, is there a way from pluralism to monism. All these considerations make it probable that the work attributed to Lao Zi has been added new material or is a compilation of oral sayings. In the end of the paper I will go on to give some insights on how Logos and Dao can be compared in a relevant manner. I also compare Parmenides holistic monism to Lao Zi’s Dao as nameless totality (i.e. in its wu-aspect). I briefly touch the issues of Heidegger and the future of comparative philosophy.
  • Oikarinen, Tuukka (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielmassani käsittelen todistuksen eli toiselta ihmiseltä saadun tiedon asemaa tiedon ja oikeutuksen peruslähteenä. Tavoitteenani on luoda kattava yleiskatsaus keskustelusta todistuksen asemasta tiedon ja oikeutuksen lähteenä ympärillä, esittää keskeisimpiä ratkaisuja tähän kysymykseen kirjallisuudessa esitetyin painoarvoin, sekä esittää omia huomioitani keskustelusta. Käyn työssäni läpi tätä kysymystä todistuksen filosofian kahden keskeisimmän näkemyksen, reduktionistisen ja antireduktionistisen näkemyksen kautta. Reduktionistisen näkemyksen mukaan oikeutus uskoa toisen ihmisen todistukseen perustuu siihen, että todistuksen kuulija on itse todennut yleistämällä omien havaintojensa pohjalta todistuksen olevan yleisesti luotettava lähde. Todistus ei siis ole tiedon ja oikeutuksen peruslähde, vaan sen oikeutus on peräisin perustavampien episteemisten lähteiden, esimerkiksi havainnon oikeutuksesta. Antireduktionistisen näkemyksen mukaan taas todistus on tiedon ja oikeutuksen peruslähde. Kuulija on tämän näkemyksen mukaan oikeutettu uskomaan todistukseen sellaisenaan, ilman reduktiota muihin lähteisiin. Tutkielmassani käyn ensiksi läpi kirjallisuudessa esitettyjä määritelmä todistuksen käsitteelle, sekä muutamia työni kannalta oleellisia epistemologisia perusteorioita. Tämän jälkeen esittelen tutkielmassani kirjallisuudessa esitetyt keskeisimmät argumentit näiden näkemysten puolesta. Seuraavaksi käyn läpi keskeisimpiä näitä näkemyksiä kohtaan esitettyjä kritiikkejä sekä vastauksia näihin kritiikkeihin. Käsiteltyäni reduktionistisen ja antireduktionistisen näkemyksen esittelen seuraavaksi muita ratkaisuja, joita kysymykseen todistuksen asemasta tiedon ja oikeutuksen peruslähteenä on esitetty. Näitä ovat vakuutus-näkemys, toisiin luottaminen itseensä luottamisen pohjalta, dualistinen näkemys sekä muiden epistemologisten kysymysten ratkaisu ennen todistus-kysymyksen ratkaisua. Tämän jälkeen esittelen lyhyesti muita todistuksen ympärillä käytyjä keskustelun aiheita. Lopuksi esitän vielä joitakin omia huomioitani keskustelusta. Esitän näkemykseni siitä, että mielestäni toisten epistemologisten kysymysten ratkaisu tai näihin kysymyksiin esitetyt ratkaisut ovat olennaisia todistuskysymyksen ratkaisulle. Toisaalta mielestäni keskustelussa todistuksesta ei ole tarpeeksi paneuduttu mielestäni muutamaan olennaiseen kysymykseen. Näitä ovat se onko induktio omista havainnoistani todistuksen yleiseen luotettavuuteen pätevä, ja onko todistusta mielekästä käsitellä niin yleisellä tasolla sen nimitessä hyvin erilaisia ilmiöitä alleen. Mielestäni nämä kysymykset ovat ollenaisia keskustelun kannalta, ja vaativat tulevaisuudessa syvempää käsittelyä.
  • Leinonen, Mika Tapani (Helsingin yliopisto, 2021)
    The topic of this work is Aristotle’s doctrine of the intellect (ὁ νοῦς) as the noetic faculty of the soul in the psychology of the De anima. The work is based on scholarly exegesis of Aristotle’s text and philosophical analysis of his arguments. This work also reviews some of the most prominent interpretations of the topic up to the present. While most research on the topic seems to have focused primarily on ontological issues, the aim of this work is to assess the question of what kind of an activity Aristotle ascribes to the intellect as a faculty of the soul. To this end, I separate between two forms of rationality in Aristotle’s psychology, noetic and discursive rationalities. Close reading of Aristotle’s considerations of rational capabilities in the De anima shows that he separates between these, and furthermore that the characteristic activity of the intellect (νοεῖν) is best understood in terms of the former. I also discuss the method of defining capacities in Aristotle’s faculty psychology and give reasons for thinking that the doctrine of the intellect stands for a higher, separate reality in Aristotle’s psychology and is not contained in the common account of the soul. In approaching the topic of the intellect, I discuss the way that Aristotle aims to overcome the shortcoming of Anaxagoras’ theory with his doctrine of the potential (δύναμις) intellect. The central account of the intellect’s noetic activity in the De anima is given in terms of receptivity (δεκτικός) and is borne out of an analogy with sense perception. The analogy implies an explanation of the intellect’s activity with the model of efficient cause. But Aristotle’s considerations of the nature of the intellect also show him detaching it from the faculty of sense due its difference in scope, discussed in terms of limitlessness or neutrality of the intellect. In this work I argue that the characterizations that Aristotle gives of the intellect’s characteristic activity prevents from reading it as thinking in the broad sense of the term. However, it is possible to take Aristotle’s focus to be with thinking in his account of the intellect. In this work my aim is to give reasons for why this reading is unsuccessful and to provide an alternative, which argues that the cognitive activity of the intellect in the De anima is rather best understood by associating it with theoretical knowledge. In my reading the activity of the intellect does not stand for ordinary thought but for the most successful form of rationality available to humans, which is a veridical and direct kind of cognition that is of starting points of explanatory sciences. The activity of the intellect is primarily for Aristotle reception of form (εἶδος), as is shown by his characterization ‘place of forms’. In conformity with the traditional reading of Alexander of Aphrodisias, the noetic faculty of the soul is in my reading never the actual locus of forms but only the dispositional capacify for participating in the life of active understanding.