Browsing by Subject "ekotehokkuus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 21-40 of 45
  • Luoto, Karoliina; Lähteenoja, Satu; Lettenmeier, Michael (Kuluttajatutkimuskeskus, 2008)
    Kuluttajatutkimuskeskus. Julkaisuja 4/2008
    Tutkimus tarkastelee liikuntaharrastusten luonnonvarojen kulutusta MIPS-menetelmällä (material input per service unit). MIPS-menetelmä perustuu ekotehokkuusajatteluun ja sen tavoitteena on suhteuttaa tuotteiden ja palveluiden luonnonvarojen kulutus niistä saatavaan palveluun. Tässä tutkimuksessa on tarkasteltu suomalaisten yleisimpien liikuntaharrastusten materiaalivirtoja yhden henkilön liikuntaharrastetuntia kohden. Liikuntaa harrastaa 72 % suomalaisesta aikuisväestöstä ja 90 % lapsista ja nuorista. Tutkimuksessa tarkastellaan liikuntaharrastusten luonnonvarojen kulutusta eri liikuntapaikoissa: kevyen liikenteen väylällä, kuntoradalla, liikuntasalissa ja -hallissa, jäähallissa, uimahallissa, kuntokeskuksessa sekä tekonurmikentällä. Tutkimuksen laskelmat on tehty osittain tapaustutkimuksiin perustuen eikä tuloksia siten voida yleistää koskemaan liikunnan harrastamista kaikilla liikuntapaikoilla. Laskelmat tuovat kuitenkin esiin eri liikuntaharrastusten luonnonvarojen kulutuksen suuruusluokan. Laskelmissa on huomioitu liikuntapaikalle matkustaminen, liikuntapaikan rakentaminen sekä sen ylläpito ja käyttö. Tarkastelun ulkopuolelle on rajattu mm. liikuntapaikkojen ja harrastajan välineet ja varusteet sekä niiden huolto. Eri liikuntalajien harrastetunnin abioottisten luonnonvarojen kulutus vaihteli 1,7-28 kg:n välillä. Abioottisten luonnonvarojen kulutukseen vaikuttaa eniten liikuntapaikalle matkustaminen. Liikuntaharrastukset erosivat toisistaan eniten veden kulutuksessa. Veden MIPS-luvut vaihtelivat 40 ja 1 400 kg:n välillä. Korkeat veden MIPS-luvut johtuivat pääasiassa liikuntapaikan sähkön kulutuksesta. Ilman kulutus muodostuu pääasiassa liikenteestä ja energiankäytöstä. Bioottisten luonnonvarojen kulutus todettiin liikuntaharrastuksissa vähäiseksi. Liikuntapaikalle kuljettavan matkan lyhentäminen ja julkisen liikenteen käyttö vähentävät liikuntaharrastusten luonnonvarojen kulutusta tehokkaimmin. Myös liikuntapaikkojen käytön tehostaminen on tärkeää harrastetunnille kohdistuvien materiaalivirtojen pienentämiseksi.
  • Lilja, Raimo; Saramäki, Kaarina (Ympäristöministeriö, 2012)
    Ympäristöopas
    Jätelainsäädännön uudistamisen yhteydessä vahvistettiin jätehierarkian eli jätehuollon etusijajärjestyksen noudattamisen sitovuutta. Tavoitteena on tehostaa jätteen määrän ja haitallisuuden vähentämistä, jätteen kierrätyksen ja muun hyödyntämisen lisäämistä sekä vähentää kaatopaikalle päätyvän jätteen määrää. Lainsäädännön muutoksen yhteydessä lisättiin ympäristönsuojelulakiin edellytys ottaa materiaalien käytön tehokkuus huomioon ympäristöluvan lupamääräyksiä annettaessa. Tämä opas selventää miten lainsäädäntöön asetettu uusi velvoite tulisi käytännössä ottaa huomioon ympäristölupaprosessin eri vaiheissa. Oppaan tarkoituksena on auttaa lupa- ja valvontaviranomaisia tunnistamaan ne tapaukset, joissa materiaalitehokkuus on merkittävä ympäristönäkökohta ja joissa on syytä edellyttää lisätoimenpiteitä. Oppaan esimerkit edesauttavat myös lupavelvollisia toiminnanharjoittajia kiinnittämään huomiota materiaalitehokkuuden edistämiseen omassa toiminnassaan.Oppaassa selvitetään niitä materiaalitehokkuuden edistämiseen liittyviä näkökohtia, joita tulisi huomioida lupaprosessin eri vaiheissa. Oppaassa esitetään myös materiaalitehokkuuden eri osa-alueita ja tarkennetaan rajanvetoa siitä mitkä tekijät kuuluvat lupasääntelyn piiriin.Oppaan lopussa on lisäksi esitetty useita käytännön esimerkkejä materiaalitehokkuuden eri osa-alueiden käytännön soveltamisesta tietyissä yksittäistapauksissa.
  • Lilja, Raimo (Ympäristöministeriö, 2009)
    Ympäristöministeriön raportteja 11/2009
    Selvityksessä arvioidaan mahdollisia aluetason ohjauskeinoja,  joilla voidaan edistää teollisuuden, kaupan ja kulutuksen materiaalitehokkuutta. Ehdotettuja kehittämistoimia voidaan sisällyttää alueellisiin jätesuunnitelmiin tai muihin viranomaisten kehittämissuunnitelmiin ottaen huomioon paikalliset tarpeet. Materiaalitehokkuuden edistämiskeinoja esitetään julkisten hankintojen kilpailutukseen, lupaohjaukseen ja selvitysvelvoitteisiin, uudelleenkäytön, vuokraus- ja korjaustoiminnan edistämiseen, ruokajätteen synnyn ehkäisyyn vähittäiskaupassa ja talouksissa, materiaalitehokkuuden yrityspalvelujen alueelliseen kehittämiseen sekä kestävän kulutuksen alueelliseen neuvontaan, viestintään ja seurantaan.
  • Kautto, Petrus; Mela, Hanna; Mickwitz, Per (Suomen ympäristökeskus, 2006)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 9/2006
  • Unknown author (Miljöministeriet, 2008)
    Miljön i Finland 45/2008
    Mot ett återvinningssamhälle - den riksomfattande avfallsplanen är en av statsrådet godkänd strategisk plan om principerna för avfallshanteringen och förebyggandet av uppkomsten av avfall samt om de riksomfattande målen för avfallsbranschen fram till år 2016. Den riksomfattande avfallsplanen inkluderar en nationell plan för förebyggande av avfall. Syftet med planen är att styra aktörer och beslutsfattare i den riktning i vilken olika branscher enligt statsrådets uppfattning ska sträva för att ett avfallssnålt återvinningssamhälle ska kunna uppnås. Det centrala målet för avfallspolitiken är att minska de skadliga hälso- och miljökonsekvenserna av avfall. Målet är att mängden kommunalt avfall börjar sjunka före år 2016. Ett annat mål är att 50 % av det kommunala avfallet ska återvinnas som material och 30 % utnyttjas för energi år 2016. Högst 20 % ska deponeras på avstjälpningsplatser. I planen föreslås att industribranscherna i branschvisa avtal om materialeffektiviteten ska ställa upp mål för att minska de specifika avfallsmängderna och öka återvinningen.
  • Nerg, Nea (Suomen ympäristökeskus, 2008)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 29/2008
  • Sorvari, Jaana; Antikainen, Riina; Kosola, Marja-Leena; Jaakkonen, Satu; Nerg, Nea; Vänskä, Matti; Pyy, Outi (Suomen ympäristökeskus, 2009)
    Suomen ympäristö 33/2009
    Tässä raportissa esitetään “Pilaantuneen maaperän ja pohjaveden riskinhallintaratkaisujen ekotehokkuus” projektin toisen vaiheen (PIRRE2) tulokset. Projekti oli jatkoa työlle (PIRRE1), jossa kehitettiin internet-pohjainen tukijärjestelmä (www.ymparisto.fi/syke/pirre/). Tukijärjestelmä sisältää tietoa, ohjeita ja suosituksia koskien riskien, kustannusten ja ympäristövaikutusten arviointia, riskiviestintää ja kommunikointia sekä laskentatyökalun, jonka avulla voidaan kohdekohtaisesti vertailla eri riskinhallintavaihtoehtojen ekotehokkuutta. PIRRE2-projektissa ekotehokkuustarkastelu laajennettiin alueelliselle tasolle. Tätä varten tehtiin kirjallisuusselvitys, jonka pohjalta kehitettiin alueellisen ekotehokkuuden määrittämiseen soveltuvat mittarit. Työn tuloksena päädyttiin seuraaviin mittareihin: alueen kokonaispinta-ala, keskiväkiluku, väestöntiheys, kunnostettujen kohteiden lukumäärä, käytetyt puhdistusmenetelmät, kunnostus paikalla, poiskuljetetun pilaantuneen maa-aineksen kokonaismäärä, poiskuljetettujen maa-ainesten haitta-aineet ja niiden pitoisuudet, pilaantuneisuuden toimialat, neitseellisen puhtaan täyttömaa-aineksen tarve, kuljetusmatka, ilmastonmuutos, vedenkulutus ja “ekotehokkuusmittari”. Mittareita testattiin kolmella esimerkkialueella eli Helsingin kaupungin sekä Pirkanmaan ja Kainuun ympäristökeskusten toimialueilla. Testaus tehtiin kokoamalla mittarien arvojen määrittelyyn tarvittavat tiedot vuosilta 2004, 2005 ja 2006. Alueiden erilaisuus näkyi eroina etenkin pilaantuneiden maa-alueiden ja käsittelypaikkojen lukumäärässä sekä kunnostettavien kohteiden pinta-alassa ja muodostuvissa pilaantuneiden maa-ainesten määrissä. Tulosten perusteella ekotehokkuuden toteutumisessa ei millään alueella kuitenkaan ollut havaittavissa selkeitä eroja tarkasteluvuosien välillä. Myös kustannuksia ja riskejä kuvaavien mittarien lisääminen todettiin tärkeäksi jatkokehitystarpeeksi. Tiedonpuute esti näiden tekijöiden huomioon ottamisen tässä työssä. Etenkin kustannusten osalta ekotehokkuuden mittaaminen edellyttää systemaattista tietojen kokoamista ja seurantaa alueellisella tasolla. Ekotehokkuuden toteutumiseen pilaantuneiden maa-alueiden riskinhallinnassa tulevaisuudessa vaikuttavat useat tekijät. Näistä tärkeimpiä ovat lainsäädäntö ja ohjeet, markkinatilanne, väestön liikkuminen sekä kunnostus-, arviointi- ja suunnittelumenetelmien ja -käytäntöjen kehittyminen. Nämä tekijät vaikuttavat osaltaan myös siihen, minkälaisia alueita (sijainti, koko, haitta-aineet) tulevaisuudessa tullaan kunnostamaan ja minkälaisilla menetelmillä ja mihin kaivetut tai käsitellyt pilaantuneet maa-ainekset ohjautuvat. Tehdyn arvion perusteella tekeillä olevat muutokset ohjauskeinoissa, ympäristöpolitiikkaan kirjatut tavoitteet ja menetelmien kehitystyö ja käyttöönotto tulisivat toteutuessaan kukin osaltaan ohjaamaan pilaantuneiden maa-alueiden riskinhallintaa ekotehokkaampaan suuntaan.
  • Sironen, Susanna; Mäenpää, Ilmo; Myllyviita, Tanja; Leskinen, Pekka; Seppälä, Jyri (Suomen ympäristökeskus, 2015)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 30/2015
    Alueellisten materiaalivirtojen kartoittaminen ja resurssitehokkuuden määrittely on välttämätön lähtökohta ennen kuin voidaan muodostaa käytännön toimenpiteitä ja resurssitehokkuutta palvelevia toimintoja. Resurssitehokkuuden keinot ja toimenpiteet voidaan tiivistää 3 samanaikaiseen tavoitteeseen; vähennetään luonnonvarojen käyttöä, vähennetään muita ympäristövaikutuksia ja lisätään tuotteiden arvoa. Hankkeessa selvitettiin Pohjois-Karjalan talouden tuotos, resurssivirrat ja ympäristönäkökohdat. Tuotannosta ja kulutuksesta luodun kokonaiskuvan avulla pyrittiin tunnistamaan kriittisimmät resurssivirrat maakunnan tasolla sekä toimialoittain. Keinoina olivat panos-tuotosanalyysi sekä materiaalivirta-analyysi. Resurssitehokkuuden mittaamiseen käytettyjen materiaalivirtaindikaattoreiden lisäksi otettiin huomioon ympäristövaikutuksia kuvaavia ja hyvinvointia määritteleviä sosiaalis-kulttuurisia indikaattoreita. Pohjois-Karjalan raaka-aineiden käytön intensiteetit olivat koko maan keskimääräisiä intensiteettejä suuremmat jokaisessa loppukäytön ryhmässä. Ero oli suurin erityisesti investoinneissa. Pohjois-Karjalassa kaikissa loppukäytön ryhmissä euroa kohden kulutettiin enemmän raaka-aineita kuin koko maassa keskimäärin. Pohjois-Karjalan raaka-aineiden käytön intensiteetin voidaankin siten sanoa olevan korkeampaa kuin koko maassa keskimäärin. Suurimmat toimialat raaka-aineiden käytöltään olivat maa- ja vesirakentaminen, metsänhoito, muu kaivostoiminta ja louhinta sekä paperi- ja kartonkituotteiden valmistus. Oman raaka-aineoton osuus oli suuri rakennusmineraalien sekä puun osalta. Tuonnin käytetty otto muodostui metallien sekä fossiilisten polttoaineiden tuonnista. Asukaslukuun suhteutettuna raaka-ainekäyttö oli noin 7 % koko Suomen keskimääräistä tuotantolähtöistä raaka-ainekäyttöä suurempi. Kulutuslähtöinen raaka-ainekäyttö oli Pohjois-Karjalassa asukaslukuun suhteutettuna 20 % suurempi kuin koko maassa. Pohjois-Karjalassa nousi erittäin tärkeäksi kiertotalous ja uudistuvan jätehuollon hierarkia etenkin maa-ainesten, tuotannon sivutuotteiden ja rakennus- ja purkujätteen hyödyntäminen. P-K:n KHK-päästöt ovat jo nyt asukaslukuun suhteutettuna noin puolet koko maan keskimääräisistä päästöistä. Maatalous ja energianhuolto tuottivat suurimmat suorat KHK-päästöt. Alueen omat loppukäytön KHK-päästöt olivat 63% ja viennistä johtuvat 37%. Hankkeessa testattiin alustavasti ns. resurssientehostamispolkua. Tämä osoitti, että raaka-aineiden kulutusta pienentämällä, käyttämällä uudelleen sekä korvaamalla vähemmän ympäristölle haitallisilla voidaan saada tuotosta paranemaan, raaka-aineiden käyttöä vähenemään sekä KHK-päästöjä pienenemään. Käytännön toteuttaminen vaatii kuitenkin eri toimijatasojen ratkaisuja lainsäädännön ja yhteiskunnan tuen lisäksi muun muassa kunnilta.
  • Ruuska, Antti; Häkkinen, Tarja; Vares, Sirje; Korhonen, Marja-Riitta; Myllymaa, Tuuli (Ympäristöministeriö, 2013)
    Ympäristöministeriön raportteja 8/2013
    Uudisrakentamisen energiatehokkuuden parantuessa ja päästöjen vähentyessä rakennusmateriaalien hiilijalanjäljen merkitys kasvaa jatkuvasti. Pääministeri Kataisen hallituksen ohjelmaan sisältyy tavoite rakennusmateriaalien ja -tuotteiden huomioimisesta rakentamisen energiatehokkuuden laskennassa. VTT ja Syke selvittivät ympäristöministeriön tilauksesta rakennusmateriaalien ympäristövaikutusten merkittävyyttä rakentamisen ohjauksen kannalta. Merkitystä arvioitiin laskemalla materiaalien osuutta esimerkkitapauksena olleen kerrostalon elinkaaren (50 ja 100 v) aikaisista kasvihuonekaasupäästöistä ja estimoimalla päästöjen vaihtelurajoja. Raportissa esitetään yhteenveto selvityksestä. Rakentamisen jätehuoltoa käsittelevässä osiossa käsiteltiin syntyviä jätemääriä sekä jätteiden käsittelyä ja hyödyntämistä. Jätehuollon aiheuttamista kasvihuonekaasupäästöistä ja eri rakennusmateriaalien hyödyntämisen avulla saavutettavissa olevista hyödyistä tehtiin laskennalliset arviot. Tapaustutkimuksen perusteella khk-päästöt voivat vaihdella asuinkerrostalorakentamisessa noin suhteessa 1:2,2 ja suhteessa 1:3,9, jos myös tontin rakentaminen otetaan huomioon. Tapaustutkimuksen perusteella rakennusmateriaalien ja niihin liittyvien prosessien merkitys rakennuksen elinkaaren aikaisista khk-päästöistä on melko suuri, Aenergialuokkaa olevan talon tapauksessa samaa suuruusluokkaa kuin rakennuksen tilojen lämmityksen. Materiaalien tehokkaan kierrätyksen avulla voidaan saavuttaa päästöhyötyjä, joiden suuruusluokka esimerkkirakennuksessa oli noin 11 % koko elinkaaren aikaisista päästöistä. Ympäristövaikutusten näkökulmasta kriittisten materiaalien kierrätysmahdollisuuksia tulisi jatkossa selvittää jätelajikohtaisin tarkasteluin. Keskeisiä jätejakeita ovat etenkin muovit ja puu. Kierrätysmateriaaleista valmistettujen rakennustuotteiden kehittäminen, käyttökokemusten kartuttaminen sekä kierrätyspohjaisten rakennusmateriaalien laadunvarmistus ovat resurssitehokkuuden näkökulmasta tulevaisuuden aiheita. Selvityksen perusteella suositellaan, että kestävän rakentamisen ohjauksessa tulisi kiinnittää huomiota myös rakennusmateriaaleihin. Suunnittelua varten tulisi olla tarjolla tietoa, työkaluja ja menettelytapoja, jotka mahdollistavat materiaalien hiilijalanjäljen huomioon ottamisen sekä tietoa erilaisten rakennuskohteiden khk-päästöistä. Rakennusmateriaalien hiilijalanjälkitarkastelu voidaan ensi vaiheessa liittää julkiseen rakentamiseen energiatehokkuustarkastelun rinnalle. Lisäksi tarvitaan tutkimusta siitä, miten rakennusprosessia voidaan tukea ja ohjata materiaalien ympäristönäkökohtien huomioonottamisessa, toteutuskelpoisuus ja kustannusvaikutukset huomioiden.
  • Työryhmä (Ympäristöministeriö, 2014)
    Ympäristöministeriön raportteja 17/2014
    Ympäristöministeriö asetti 2012 työryhmän nostamaan materiaalitehokkuusnäkökulman merkitystä kiinteistö- ja rakennusalalla sekä luomaan puitteet EU:n jätedirektiivin tavoitteiden saavuttamiselle. Työryhmässä olivat edustettuina viranomaisten, tutkimuslaitosten ja toimialajärjestöjen edustajat. Työryhmän työssä painopisteenä olivat ne toimenpiteet, jotka kohdistuvat rakennusmateriaalien tehokkaaseen hyödyntämiseen, jätteen synnyn vähentämiseen sekä kierrätyksen edistämiseen. Työryhmä sai työnsä valmiiksi syksyllä 2013, jolloin loppuraportti luovutettiin ympäristöministerille. Työryhmä esitti seuraavia toimenpiteitä rakentamisen materiaalitehokkuuden parantamiseksi: - Parannetaan uudisrakentamisen elinkaarijoustavuutta ja materiaalitehokkuutta; - Edistetään suunnitelmallista kiinteistönpitoa, säästävää korjaamista ja rakennusjätteen kierrätystä korjaamisessa; - Parannetaan kiinteistö- ja rakennusalan materiaalitehokkuusosaamista; - Kehitetään rakennushankkeiden jätehuollon ohjausta, raportointia ja tilastointia; - Varmistetaan rakennusjätteiden vastaanotto- ja hyödyntämispalvelujen alueellinen saatavuus; - Parannetaan edellytyksiä rakennusmateriaalien, erityisesti puun uudelleen- ja uusiokäytölle; - Edistetään rakennusmateriaalien ja -jätteiden lajittelun ja kierrätyksen teknologiaa. Ohjelman toteutumisen tavoitevuosi on 2020 ja sen toteutumista seurataan vuosittain.
  • Vihermaa, Leena (Helsingfors universitet, 2005)
    Perinteisesti ympäristönsuojelussa on kiinnitetty huomiota lähinnä myrkyllisiin yhdisteisiin. Suuret sinällään vaarattomien aineiden materiaalivirrat ovat jääneet huomiotta. Schmidt-Bleek (2002) korostaa näiden materiaalivirtojen merkitystä ja nostaa tavoitteeksi tuotteiden ja palveluiden dematerialisoinnin. Tuotteiden ja palveluiden materiaalienkulutusta mittaamaan on kehitetty Wuppertal-instituutissa MIPS-mittari. MIPS tulee sanoista material input per service-unit eli materiaalipanos palvelusuoritetta kohti. Kuljetuksien materiaalienkulutusta on tutkittu Suomen oloissa vähän ja maailmallakin vain rajoitetusti. Tämän vuoksi kuljetuksien materiaalien kulutusta tutkimaan perustettiin FIN-MIPS-Liikenne -hanke, jonka tarkoituksena on verrata keskenään eri kuljetusmuotoja. Tämän osatutkimuksen tarkoituksena on selvittää raideliikenteen materiaalienkulutus MIPS-laskentamenetelmän avulla. Tarkastelun kohteina olivat Kouvola–Pieksämäki-rata ja rakenteilla oleva Kerava–Lahti-oikorata. Kouvola–Pieksämäki-rata on vanha yksiraiteinen rataosuus, joita on runsaasti Suomen rataverkolla. Kerava–Lahti-oikorata taas edustaa modernia ratarakentamista. Rataosuuksilta poimittiin erilaisia ratatyyppejä: normaalirakenne, kallioleikkaus, silta ja tunneli. Näiden materiaalinkulutus tutkittiin, jotta saataisiin kuva siitä, mitkä rakenteet ovat olennaisia ratainfrastruktuurin materiaalipanoksessa. Myös kaluston materiaalipanos tutkittiin. Tämän lisäksi rataosuuksia tarkasteltiin tapaustutkimuksina. Tällöin tutkittiin myös ratapihojen, varikoiden, konepajojen, asemien, tehtaiden ja radanpidon vaikutus raideliikenteen materiaalipanokseen. Palvelusuoritteena oli henkilö- ja tonnikilometrit, joita tarkasteltiin kolmella erilaisella liikennetasolla. MIPS-luvut laskettiin neljässä eri kategoriassa: abioottiset luonnonvarat, bioottiset luonnonvarat, vesi ja ilma. Bioottiset materiaalipanokset olivat kuitenkin hyvin pieniä ja liittyivät ainoastaan muutamaan kulutettuun aineeseen. Abioottisen materiaalipanoksen muodostumisen kannalta olennaisimpia olivat maarakennustoimenpiteet. Veden kulutus taas koostui suurimmaksi osaksi pois paikoiltaan siirretystä sadevedestä. Ilman kulutuksen muodostumisessa keskeinen merkitys oli sähkönkulutuksella ja rakenteilla, joissa käytettiin runsaasti betonia. Kouvola-Pieksämäki radan materiaalipanos oli kaikissa kategorioissa Kerava-Lahti oikoradan materiaalipanosta alhaisempi, koska Kouvola-Pieksämäki rata on yksiraiteinen ja maarakennustoimenpiteiltään yksinkertaisempi. Kaluston osuus MIPS-luvusta oli alhaisin abioottisessa kategoriassa. Vesi-MIPS-lukuun ja erityisesti ilma-MIPS-lukuun kalusto vaikutti huomattavasti. Kaluston merkitys kasvoi liikenteen vilkastuessa.
  • Koskela, Sirkka; Mäenpää, Ilmo; Mattila, Tuomas; Seppälä, Jyri; Saikku, Laura; Korhonen, Marja-Riitta; Suorsa, Marja; Österlund, Henrik; Hippinen, Ilkka (Ympäristöministeriö, 2013)
    Ympäristöministeriön raportteja 26/2013
    Tässä työssä tarkasteltiin Suomen kokonaismateriaalivirtoja ja eri toimialojen materiaalinkäyttöä vuoden 2008 aineistolla. Samalla tunnistettiin Suomen kansantalouden resurssien käytön kannalta keskeisimmät toimialat. Työssä tehtiin myös yleisen 10 %:n materiaaliresurssien käytön tehostumisen kokonaistaloudellinen vaikutusarviointi vuodelle 2030. Lisäksi työn alussa selvitettiin haastatteluin eri toimialojen näkemyksiä resurssitehokkuudesta ja sen parantamisen potentiaaleista. Suomen talouden raaka-ainekäytöstä vuonna 2008 yli puolet, 53 %, tulee tuonnista ja hieman alle puolet, 46 %, menee vientiin. Suomen tuonnin suurimpia materiaaliryhmiä ovat metallimalmit ja fossiiliset polttoaineet. Viennin suurin materiaaliryhmä on puuhun perustuvat tuotteet, joiden osuus viennin raaka-ainekäytöstä oli lähes neljännes. Kotimaiseen käyttöön eniten luonnonvaroja (hiekkaa ja soraa) käytettiin rakentamisessa, joko suoraan tai rakennustuotteiden kautta. Vuonna 2008 raaka-aineiden kokonaiskäytöltään suurimmat toimialat liittyivät rakentamiseen, metalli- ja metsäteollisuuteen sekä öljynjalostukseen. Tuonnin suuri osuus materiaalien kulutuksesta korostuu massa- ja paperiteollisuudessa, värimetallien valmistuksessa, raudan, teräksen ja rautaseosten valmistuksessa sekä sähkön tuotannossa. Yksi etenkin betoninvalmistuksen sekä maa- ja vesirakentamisen merkittävä tekijä materiaalinkulutuksen kannalta on maa-aineksen otto. Envimat scen-mallilla tehtiin skenaario Suomen talouden kehityksestä vuoteen 2030 (perusskenaario). Suomen bruttokansantuote kasvaa vuodesta 2010 vuoteen 2030 35 %, materiaalien suora kulutus (DMC, Direct Material Consumption) 59 %, mutta raaka-aineiden kulutus (RMC, Raw Material Consumption) ainoastaan 14 %. Materiaalituottavuus (BKT/DMC) laskee, mutta raaka-ainetuottavuus nousee 18 %. Kotimaisten luonnonvarojen otto kasvaa skenaariossa 70 %, kaksi kertaa enemmän kuin bruttokansantuote. Kasvusta kaksi kolmasosaa johtuu metallimalmien louhinnan kasvusta. Kaikilla tuotantotoimialoilla tapahtuvan 10 %:n materiaalitehostumisen kokonaistaloudellisia vaikutuksia tarkasteltiin eri tehostamiskustannusten tasoilla vuonna 2030. Tehostamisinvestoinnit ovat kokonaistaloudellisesti kannattavia aina 10 vuoden takaisinmaksuaikaan asti, jonka jälkeen talouskasvu hidastuu perusskenaariosta. Kymmenen vuoden takaisinmaksuajalla bruttokansantuote kasvaa 1,9 %, mutta raaka-aineiden kulutus supistuu 10,1 %. Teollisuuden piirissä resurssitehokkuus ei vielä laajasti näy yritysten strategioissa eikä tavoitteiden asettelussa. Tiedon puute rajoittaa resurssien käytön tehostamista, joten sekä tiedon lisääminen parhaista käytännöistä että yhteistyön lisääminen yli sektorirajojen on tärkeää. Toimialasta riippuen resurssitehokkuuden parantamisen potentiaali voisi olla muutaman prosentin luokkaa tai jopa 10–20%. Yritystasolla tehostamisen hyödyt voivat olla rahassa mitattuna vieläkin suuremmat. Tehokkain tapa vähentää luonnonvarojen käyttöä on vähentää prosesseihin sisään meneviä panoksia ja lisätä suljettuja materiaalikiertoja. Materiaalin suora vähentäminen ei kuitenkaan riitä resurssitehokkuuden saavuttamiseen, tarvitaan muitakin resurssitehokkuutta tukevia toimenpiteitä, jotka liittyvät mm. lainsäädäntöön, tuotesuunnitteluun, materiaalien kierrättämiseen ja kulutustottumuksiin.
  • Kojo, Riitta; Lilja, Raimo (Ympäristöministeriö, 2011)
    Ympäristöministeriön raportteja 21/2011
    Ympäristöministeriö käynnisti keväällä 2010 talonrakentamisen materiaalitehokkuuden edistäminen -hankkeen, jonka tavoitteena oli selvittää rakentamisen materiaalitehokkuuteen liittyviä esteitä ja hyviä käytäntöjä sekä tehdä ehdotuksia ja suosituksia materiaalien käytön tehokkuutta estävien pullonkaulojen poistamiseksi sekä EU:n jätedirektiivin ja valtakunnallisen jätesuunnitelman tavoitteiden saavuttamiseksi. Rakentamisen materiaalitehokkuuden edistämisen merkittävimpänä haasteena selvityksessä pidetään rakennushankkeesta vastaavien tahojen ammatillisen osaamisen suurta kirjoa, joka ulottuu ammattirakentajista yksityishenkilöihin. Viime vuosina rakentamiselle on kehitetty ympäristöhallinnan työkaluja, mutta niiden käyttö vaatii erityisosaamista. Erityisesti pienrakentajien mahdollisuudet hyödyntää niitä toiminnassaan ovat huonot. Hankkeen tuloksena esitetään käynnistettäväksi toimintaohjelma, joka koostuisi ohjauskeinokokonaisuuksista.
  • Moisio, Tiina; Lähteenoja, Satu; Lettenmeier, Michael (Kuluttajatutkimuskeskus, 2008)
    Kuluttajatutkimuskeskus. Julkaisuja 6/2008
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan MIPS-menetelmän (Material Input Per Service Unit) avulla suomalaisten kotitalouksien omistamiin tavaroihin liittyvää luonnonvarojen kulutusta. Tutkimusmenetelmänä käytetty MIPS on Wuppertal-instituutissa Saksassa 1990-luvun alussa ekotehokkuuden mittaamiseen kehitetty menetelmä. MIPS-menetelmä kuvaa tietyn tuotteen tai palvelun vaatimia elinkaariaikaisia materiaalipanoksia (MI) suhteessa saatuun hyötyyn, eli palvelusuoritteeseen (S). Tässä tutkielmassa palvelusuoritteena on käytetty eri tavararyhmien materiaalivirtojen suuruusluokan vertailun mahdollistamiseksi kaikissa tavararyhmissä yhtä käyttövuotta. Tutkimuksen tavoitteena oli saada kattava käsitys kotitalouksien omistamien tavaroiden luonnonvarojen kulutuksen suuruusluokasta. Työssä tarkastellut tavararyhmät olivat sähkö- ja elektroniikkalaitteet, vaatteet, jalkineet ja kodin tekstiilit, huonekalut sekä korut. Luonnonvarojen kulutus laskettiin pääsääntöisesti neljässä luonnonvaraluokassa: abioottiset eli uusiutumattomat luonnonvarat, bioottiset eli uusiutuvat luonnonvarat, vesi ja ilma. Tutkielmassa on pyritty löytämään kotitalouksille keinoja tavaroiden ekotehokkuuden parantamiseksi. Tunnistamalla luonnonvarojen kulutuksen kannalta merkitykselliset tavararyhmät voidaan antaa kotitalouksille valmiuksia kiinnittää huomiota niihin tavararyhmiin, joissa materiaalitehokkuuden lisäämisen mahdollisuudet ovat suurimmat. Tämä työ on ensimmäinen kotitalouksien tavaroiden materiaalivirtoja MIPS-menetelmällä tarkasteleva tutkimus ja sitä voidaan hyödyntää tavaroiden yksityiskohtaisempien materiaalivirtalaskelmien lähtökohtana.
  • Lilja, Raimo; Anttonen, Markku; Liukkonen, Sari (Ympäristöministeriö, 2014)
    Ympäristöministeriön raportteja 13/2014
    Selvityksen tavoitteena oli arvioida ja kehittää ohjauskeinoja, joilla mahdollisesti voitaisiin parantaa teollisuuden kemiallisten jätteiden heikkoa kierrätysastetta ja myös edistää kemiallisen jätteen määrän ja haitallisuuden vähentämistä. Johtopäätöksiä voidaan mahdollisesti soveltaa laajemminkin teollisuuden materiaalitehokkuuden edistämiseen. Hankkeessa verrattiin hypoteettista kemikaalien tuottajavastuujärjestelmää, neuvoteltua ympäristösopimusta, tehostettua lupaohjausta sekä EU:n kemikaaliasetuksen toimeenpanoa ohjauskeinoina, joilla kemiallisten jätteiden vähentämistä ja kierrätystä voitaisiin edistää. Lisäksi selvitettiin kemikaalipalveluiden liiketoiminnan mahdollisuuksia ja kytkentöjä ohjauskeinoihin. Selvityksen tuloksena arvioitiin, että kemikaalien tuottajavastuujärjestelmä ei ole toimiva ratkaisu. Pääsyy on se, että kemikaalin käytöllä on vain heikko yhteys kemiallisen jätteen määrään. Kemikaaliasetuksella on merkitystä erityistä huolta aiheuttavien kemikaalien korvaamisen kannustajana. Sen sijaan kemikaalien kierrätyksen näkökulmasta REACH -asetuksen vaatimukset voivat vaikeuttaa uusiomateriaalien markkinoille pääsyä. EU:n teollisuuden päästödirektiiviin liittyvät BAT-päätelmät sisältävät erilaisia materiaalitehokkuuteen liittyviä vaatimuksia, jotka tulee ottaa huomioon lupaharkinnassa. Lupaehtojen antamista materiaalitehokkuudesta, lukuun ottamatta mahdollisesti tarvittavia selvitysvelvoitteita, tulisi kuitenkin kirjoittajien mielestä käyttää vain siinä tapauksessa, että yritys ei ole sisäistänyt tätä tavoitetta toimintatapoihinsa. Yrityskohtaiset materiaalitehokkuuskatselmukset voivat auttaa yritysten johtoa tunnistamaan mahdollisuudet tehostaa tuotannon kemikaalien ja hävikin hallintaa. Pienille yrityksille tarvitaan kevennetty, valtion tukema katselmustuote. Selvityksen perusteella Suomeen voisi soveltua Alankomaiden mallin mukainen neuvoteltu materiaalitehokkuussopimus, joka kohdistuisi valittuihin, toimialarajat ylittäviin materiaalivirtoihin. Sopimuksessa asetettaisiin määrällisiä ja laadullisia tavoitteita, jotka liittyvät materiaalin elinkaaren ympäristön kannalta kriittisiin vaiheisiin. Sopimuksella voitaisiin edistää kierrätyksen lisäksi mm. jätteen ehkäisyä, materiaalitehokkaiden tuotepalvelukonseptien käyttöönottoa, uusiomateriaalin hyödyntämistä tai vaarallisen kemikaaliryhmän korvaamista. Valtiovallan rooli sopimuksessa olisi poistaa innovaation hallinnollisia esteitä ja käyttää julkisia hankintoja edelläkävijäyritysten kannustamiseksi.
  • Berg, Annukka (National Consumer Research Centre, 2012)
    Dissertations of the National Consumer Research Centre 6
    This study discusses broad national sustainability programmes as multi-faceted and controversial hybrids. It concentrates on one pioneering case, the Finnish Programme to Promote Sustainable Consumption and Production (SCP) that was published in 2005. It is claimed that much-used effectiveness-focused analytical approaches fail to address some of the key characteristics of the Programme. Empirical analysis combined with a theory review reveals at least four different perspectives from which the Finnish SCP Programme can be fruitfully grasped, viewed and acted upon: the Bullet, Process, Ritual and Depiction perspectives. Together, these make up a multi-perspective analytical approach that outlines the programme profile and facilitates comparison of the differences between the acts, expectations and perceptions of various actors. (1) The Bullet perspective follows the traditional effectiveness approach based on the assumption that broad sustainability programmes have outputs and outcomes that are described in the programme document. (2) According to the Process perspective, the programme process has some effects but their exact form and direction cannot be predetermined due to the institutionally ambiguous context. (3) The Ritual perspective emphasises the symbolic dimension of action, and that the innermost meaning of programme making may go beyond its manifested goals. (4) Last but not least, the Depiction perspective reflects how the programme document and process construct, renew and silence some meaning structures, in this case about SCP. Analysed from these four perspectives, respectively, it turns out that Finland s SCP Programme: (1) has quite scarce outputs compared to the grand challenges and visions presented, the key ones including the establishment of a material-efficiency centre, a research programme and an initiative to green public procurement; (2) has raised awareness of SCP among major actors in the field, which has had various unprompted effects; (3) has had a strong ritual function in renewing Finnish participatory policy-making traditions and faith in the corporatist capabilities of meeting difficult challenges; and (4) reveals how key discursive conflicts in the field are related to contradictions between efficiency and sufficiency, economic growth and its opposing forces, and regulation versus the so-called new environmental policy instruments. Given their institutional ambiguity, sustainability programmes should be conducted in a more transparent and clearly externalised manner than is necessary in traditional Bullet-style programmes. The setting allows for creativity, flexibility and tailoring. However, neither the ambiguity of the programmes nor the availability of new policy instruments justify the outsourcing of policy-making to actors who do not possess the power or the ability to act on the challenges. Further, in order to find a balanced approach towards SCP, additional institutional support should be given to processes and experiments that develop the sufficiency and degrowth ideas. In its current form, criticism of growth only increases the uncertainty and complexity. This, in turn, supports the position of the dominant growth-bound policy narratives.
  • Lilja, Raimo (Ympäristöministeriö, 2008)
    Ympäristöministeriön raportteja 21/2008
    Esiselvityksen tavoitteena oli analysoida teollisuuden toimialakohtaisen materiaalitehokkuussopimuksen (MAT-sopimus) toteuttamiseen liittyviä haasteita ja laatia alustava ehdotus toteuttamiskelpoisen sopimuksen periaatteiksi sekä valmistella mahdollisen esimerkkihankkeen toteuttamista. Sopimusjärjestelmää tarkasteltiin erityisesti jätteen synnyn ehkäisyn ohjauskeinona. Selvitys toteutettiin kirjallisuuskatsauksena sekä haastattelemalla keskeisten sidosryhmien edustajia. MAT-sopimus vaikuttaa soveltuvammalta teollisuuden jätteen synnyn ehkäisyyn kuin normiohjaus ja lupaohjaus. Sopimus on voimakkaampi väline kuin tavanomainen informaatio-ohjaus, koska se vaikuttaa pitkäjänteisemmin ja sitouttaa teollisuutta konkreettisiin tavoitteisiin. Sopimuksen suurimpia vahvuuksia ovat: yrityskohtainen joustavuus, teollisuuden ja viranomaisten kumppanuuden vahvistuminen sekä viranomaisten tietotason karttuminen. Ohjauskeinon riskinä voidaan pitää neuvotellun tavoitetason asettumista liian vaatimattomaksi. Ohjauskeinon täysimittainen käyttöönotto edellyttää myös paljon työtä katselmusjärjestelmän rakentamisessa tavoitteiden sekä indikaattorien sopimisessa. Yritysten motivoimiseksi katselmustoiminnan julkista tukea pidettiin tärkeänä. Kaikki haastatellut asiantuntijat pitivät MAT-sopimusta tavoiteltavana. Suomalainen energiatehokkuussopimuksen malli soveltuu periaatteiltaan myös materiaalitehokkuuteen. Laajalti toivottiin energia- ja materiaalitehokkuuskatselmusten yhteen niveltämistä jollakin aikavälillä. Mahdollinen sopimus olisi luonteeltaan materiaalitehokkuutta ja jätteen synnyn ehkäisyä edistävän dialogin ja jatkuvan parantamisen väline. Siihen ei liitettäisi sanktion uhkaa yritysten tai organisaatioiden tasolla. Toimialatason merkitys olisi MAT-sopimuksessa suurempi kuin energiatehokkuussopimuksessa, sillä materiaalitehostamisen tavoitteet ja mittarit pitäisi räätälöidä toimialakohtaisesti. Määrällisten tavoitteiden lisäksi voitaisiin sopia joistakin tuoteryhmän elinkaareen liittyvistä laadullisista kehittämistavoitteista tai painopisteistä. Materiaalitehokkuutta voidaan parantaa melko nopeasti lisäämällä nykyisten jätteiden hyötykäyttöä ja tuotteistamista sivutuotteiksi. Materiaalien haitallisuus ympäristölle elinkaarensa aikana olisi keskeinen kriteeri, kun valitaan materiaalit, joiden käytön tehostamiselle asetetaan erityisiä tavoitteita. Esiselvityksen perusteella varsinainen MAT-sopimuksen kokeiluhanke on ennenaikaista. MOTIVAn materiaalitehokkuusyksikkö pitää välttämättömänä katselmustyökalujen kehittämistä ennen sopimustoiminnan tarkempaa suunnittelua. Tämän esiselvityksen jatkotoimenpiteenä olisi kuitenkin tarpeen huolehtia siitä, että kehitettävä katselmusmalli ja sen toimialakohtainen soveltaminen ottaa huomioon myös jätteen synnyn ehkäisyn sekä jätteen kierrätyksen edistämistavoitteet. Jätelähtöinen näkökulma pitäisi sisällyttää materiaalitehokkuuden määritelmään ja seurannan indikaattoreihin.
  • Unknown author (Ministry of the Environment, 2009)
    The Finnish Environment 14/2009
    Towards a recycling society – National Waste Plan for 2016 is a Government-approved strategy covering the principles, aims and objectives of waste management and prevention of waste generation for 2016, and the measures required for achieving the aims. The main aim of the waste policy is to prevent the generation of waste and to reduce its harmful health and environmental impacts. The Plan incorporates the Finland’s national waste prevention programme and seven other overlapping objectives for waste management sectors. The aims of the Waste Plan and the main steering methods for achieving them are grouped under the objectives. The aim of the Plan is to achieve a decline in the amount of municipal waste by the year 2016. Furthermore, the aim is to achieve a situation in which 50% of all municipal waste is recycled as material and 30% used as energy. A maximum of 20% of the waste would end up at landfills. The Plan also proposes that industrial sectors would in their sector-specific material-efficiency agreements set targets for reducing specific waste volumes and increasing recycling rates.
  • Ahlqvist, Kirsti; Heiskanen, Eva; Kallio, Merja (Kuluttajatutkimuskeskus, 2005)
    Kuluttajatutkimuskeskus. Työselosteita ja esitelmiä 92
    Raportti liittyy KulMaKunta-hankkeeseen, jossa tutkitaan kestävän kulutuksen mahdollisuuksia case-tutkimuksin ja koko kansantalouden tason mallinnuksin. Case-tutkimukset kohdistuvat ekotehokkaisiin palvelu- ja kulutusinnovaatioihin, joissa kuluttajien tarpeita tyydytetään muun muassa aineellisia tavaroita korvaavin palveluin ja tieto- ja viestintä-teknologisin ratkaisuin. Case-tutkimuksissa tarkastellaan näiden innovaatioiden hyväksyttävyyttä ja sopivuutta erilaisten kotitalouksien arkeen. Hanketta koordinoi Valtion taloudellinen tutkimuskeskus ja sitä rahoittaa ympäristöministeriön Ympäristöklusterin tutkimusohjelma. Hankkeen toteuttavat yhteistyössä Kuluttajatutkimuskeskus, Tilastokeskus ja Valtion teknillinen tutkimuskeskus. Tämä raportti on hankkeen toisen case-tutkimuksen kuvaus. Tutkimuksen kohteena ovat senioritaloissa asuvat ikääntyvät kuluttajat. Lisäksi tutkimusta varten on haastateltu yhden asukkaiden itsensä suunnitteleman, rakenteilla olevan senioritalon tulevia asukkaita. Senioriasuminen on erityisen kiinnostavaa ekotehokkuutta edistävien palvelujen näkö-kulmasta. Monissa aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että tällaisten palvelujen tulisi olla tarjolla asunnon lähellä, jotta niiden käyttö olisi helppoa, ja jotta palvelujen tuottaminen ei edellyttäisi turhaa liikennettä. Senioriasumiseen luontevasti liittyviä palveluja ovat asunnon lähellä tarjottavat henkilökohtaiset palvelut, tieto- ja viestintäteknologian sovellukset, kuten verkkokauppa ja -asiointi tai taloautomaatio sekä tilojen ja tavaroiden yhteiskäyttö. Case-tutkimuksessa tarkasteltiin seniorikuluttajien omia näkemyksiä palvelutarpeistaan, palvelujen saatavuudesta ja niiden käytöstä. Lisäksi tarkasteltiin senioriasumisen vaikutusta kulutukseen, asukkaiden yhteistoimintaan ja heidän arkielämäänsä. Aineisto kerättiin ryhmähaastatteluin ja lomakekyselyllä kolmella eri paikkakunnalla hallintamuodoltaan erilaisissa senioritaloissa. Osahankkeen tuloksena todettiin, että senioritalo on jo sinällään ekotehokas palvelu-innovaatio. Ekotehokkuutta edistävät asukkaiden pienentynyt asuinpinta-ala, vähäisempi kestotavaroiden määrä sekä vähäisempi henkilöautolla liikkuminen. Ekotehokkuus ei kuitenkaan ole ensisijainen syy senioritalojen kehittämiselle tai niihin muuttamiselle. Senioritalot parantavat asukkaidensa elämän laatua ja arkielämän sujumista monin tavoin. Kaikissa tutkituissa senioritaloissa oli paljon yksittäisten asukkaiden välistä epävirallista yhteistoimintaa ja huolenpitoa. Asumisen helppous, palvelujen läheisyys ja naapuriapu olivat asukkaille tärkeimmät senioriasumisen myönteiset piirteet. Haastatteluissa selvitettiin myös asukkaiden mielenkiintoa lisätä henkilökohtaisten palvelujen, yhteistilojen, yhteisten tavaroiden, sähköisten palvelujen sekä neuvonta-palvelujen käyttöä. Näistä henkilökohtaiset palvelut herättivät eniten mielenkiintoa. Myös neuvontapalveluille oli huomattava tarve. Yhteisten tilojen käytössä tarvittaisiin enemmän monikäyttöisyyttä ja joustavuutta. Sähköisiin palveluihin ja tavaroiden yhteiskäyttöön monet suhtautuivat edellisiä epäilevämmin, mikä osin johtuu toimivien ratkaisujen puutteesta. Nuoremmat haastateltavat ja tulevaa senioritaloa suunnittelevat olivat kuitenkin kiinnostuneita myös näistä ratkaisuista. Voimme arvioida, että tulevaisuuden senioriasumisessa on potentiaalia myös innovatiivisten ratkaisujen kehittämiselle. Tulevaisuuden senioriasumista kehitettäessä tulisi ekotehokkuus ja asukaslähtöisyys ottaa kuitenkin entistä paremmin huomioon.
  • Huhtinen, Kaarina; Lilja, Raimo; Sokka, Laura; Salmenperä, Hanna; Runsten, Suvi (Suomen ympäristökeskus, 2007)
    Suomen ympäristö 16/2007
    Tämä taustaraportti liittyy ympäristöministeriön asettaman, valtakunnallista jätesuunnitelmaa (VALTSU) valmistelleen työryhmän mietintöön. Taustaraportin ensimmäisessä osassa esitetään  yhteenveto edellisen VALTSUn tavoitteiden ja ohjauskeinojen toteutumisesta. Työryhmän mietinnössä on korostettu jätealan yhtymäkohtia  muihin ympäristöpolitiikan sektoreihin, kuten kemikaalipolitiikkaan, luonnonvarojen kestävään käyttöön, ilmastopolitiikkaan, ympäristöterveydenhuoltoon, maaperän suojeluun ja teknologiapolitiikkaan. Jätehuollon päämääriä on kuvattu seitsemän läpileikkaavan teeman avulla. Tämän taustaraportin toinen osa esittelee katsauksen VALTSUn teemojen yhtymäkohdista kansainvälisiin ja kansallisiin strategioihin, olemassa olevasta lainsäädännöstä ja keskeisistä ongelmista. Taustaraportin kolmas osa tarjoaa yhden mahdollisen skenaarion jätevirroissa tapahtuneista muutoksista vuoteen 2016 mennessä olettaen, että suunnitelman ohjauskeinot ovat toteutuneet ja kansainväliset velvoitteet on täytetty. Tämän taustaraportin lisäksi on osana jätesuunnitelman valmisteluprosessia tuotettu joukko muita taustaselvityksiä. Ne on julkaistu Suomen ympäristökeskuksen raportteja -sarjassa.