Browsing by Subject "paikka"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 21-37 of 37
  • Nimell, Anne (2016)
    Kirjallinen opinnäytteeni käsittelee ajattelua ja reitin etsimistä ajatteluuni. Kullakin on oma reittinsä ja kaikki osaavat ajatella. Minulle ajattelu on ruumiillista. Myös sanani elävät ruumiissani. Käytän kirjallisessa opinnäytteessäni esimerkkeinä omia töitäni ja niiden työprosesseja. Esimerkkiteoksina käytän pääasiassa kahta eri teostani. Yksi niistä on koulun sisällä tapahtunut Panoraama. Toinen niistä, Kukin, on koulun ulkopuolinen. Se on myös ensimmäinen kokonainen työni ammattiohjaajana. Kirjoitan antautumisesta työprosessissa. Kerron kielen hajoamisen kokemuksesta ohjaajana, työryhmän jäsenenä, taiteilijana teosteni ulkopuolella sekä katsojana. Avaan suhdettani esitystilaan. Kirjoitan maisemasta ja suhteestani siihen, käyttäen esimerkkinä taiteellista lopputyötäni Panoraamaa. Viittaan tilasta ja maisemasta kirjoittaessani myös Wolfgang Schivelbuschin kirjoittamaan Junamatkan historia-kirjaan ja tuon mukaan Sosiaali- ja maantieteilijä Doreen Masseyn ajatuksia tilasta ja paikasta. Kirjoitan ohjaajan ruumiista. Käsittelen ohjaajan roolia. Kirjoitan sanojen katoamisesta, eli yhteyden katoamisesta omaan ruumiiseeni. Koen että minulta ohjaaja-roolin vuoksi odotetaan kykyä artikuloida jotain, johon en koe aina omaavani sanoja tai puhetapaa. Pohdin milloin tuollainen unohdus ja sanojen hajoaminen on turvallista ja olennainen osa taiteen tekemistä minulle, ja milloin ja miksi on hetkiä, jolloin vaikenen ahdistuneena kun sanoja ei ole. Silloin saatan luulla olevani kykenemätön ajattelemaan. Etsin ja löydän omaa tapaani käyttää sanoja ja ajatella. Kirjoitan sanojen ruumiillisuudesta. Kirjoitan katsojana olemisesta ja esityksen ulkopuolella olemisesta ohjaajana. Suomalainen teatteriperinne pohjaa harrastajateattereihin. Se luo oman keskustelu- ja katsojakulttuurinsa. Pyrin löytämään reitin kuulla itseäni, jotta voisin osallistua keskusteluun. Haluan kutsua ja nimetä monenlaisia esityksiä ja työtapoja teatteriksi, jotta teatteri saisi olla laajaa ja vapaata sekä vapaasti toinen. Ymmärrys on minulle ruumiillista ja kokemuksellista. Mutta se ei sulje pois kykyä analysoida. Kokemuksellisuus ja analyysi eivät sulje pois toisiaan, ne ovat erilaisia, yhteydessä ja kontaktissa toisiinsa. Sellaisen ohjaajaroolin ymmärrän ja tunnistan. Keskustelevan roolin.
  • Mäenpää, Pasi (2005)
    Tutkimus tarkastelee kuluttamisen, kaupunkikulttuurin ja julkisen tilan yhteyksiä. Se muodostuu modernin kaupungin vuorovaikutuksen teoretisoinnista, kolmesta empiirisestä tapaustutkimuksesta, soveltavasta osuudesta sekä syventävästä ja yleistävästä loppukeskustelusta. Tutkimuksen kohde on Helsinki, erityisesti sen keskusta ja kaupalliset tilat. Tutkimus yhdistää sekä teoreettisesti että empiirisesti kulutussosiologiaa ja kaupunkisosiologiaa sekä monitieteistä kaupunkitutkimusta (urban studies). Se käsittelee kuluttamisen yleistynyttä kaupunkikäytäntöä, josta on tullut kaupungin näkyvin piirre. Tutkimus kontekstualisoi ja tilallistaa kuluttamisen kulttuurisen ilmiön lähestymällä sitä julkista kaupunkitilaa määräävänä toiminnallisuutena. Teoreettisesti tutkimus pohjaa lähinnä Georg Simmelin, Erving Goffmanin, Richard Sennettin, Marshall Bermanin, Colin Campbellin ja Roger Caillois’n käsitteellistyksiin kaupunkilaisten vuorovaikutuksesta modernissa julkisessa tilassa, jota kutsun kaupunkijulkisuudeksi. Kaupunki julkisena esiintymisen paikkana, theatrum mundina on yksi kaupunkitutkimuksen perusajatuksista. Tämän ja aineistojen avulla osoitan, että myös pelin tai leikin sosiaaliseen muotoon liittyvä sattumanvaraisuus ja jäljittely ovat kaupunkikulttuurin peruselementtejä. Kuluttaminen mielihyvähakuisena shoppailuna on kiertelyä ja katselua sekä haaveilua ja tavaroiden mentaalista tunnustelua ja sovittelua ennen ostamista. Yleistyneenä kaupunkikäytäntönä myös se muodostaa autonomisen ja itsetarkoituksellisen pelin tai leikin, jonka mahdollistaa julkisen tilan sosiaalinen järjestys anonyymien ihmisten välisenä katseenvaraisena ja välttämiskäyttäytymiseen perustuvana vuorovaikutuksena. Johdan empiiristen aineistojen kautta ennakoimattoman ennakoinnin ja mimeettisen itsesuhteen käsitteet, joita sovellan aineistoihin edelleen. Kulutuskeskeisen kaupunkikulttuurin perusluonne kiinnittyy mimeettiseen itsesuhteeseen eli tapaan, jolla toisilleen tuntemattomat yksilöt heijastavat oman ihannekuvansa kaupunkijulkisuudessa ja avautuvat uusille tavoille esittää itseä itselleen. Goffmanin perusajatus yhteiskunnasta ”itsen dramatisoimisena” ja ”mielikuvien hallintana” kääntyvät kulutuskulttuurissa sisäänpäin mimeettiseksi itsesuhteeksi. Tämän pohjalta esitän teorian modernista kulutuksesta, joka selittää sen kyltymättömyyden ja laajenemisen. Analysoin ja kritisoin nykykaupungin tilallista järjestystä ja tilan tuotantoa. Lopuksi syvennän urbaanin leikin teoriaa ja laajennan sen soveltamista yleisiin kaupunkikulttuurisiin ja nykyajan piirteisiin osoittamalla yhteyksiä ja vaikutussuhteita esimerkiksi arkkitehtuuriin, nuorisokulttuuriin ja teknologian kehitykseen. Kuluttamisessa toteutuva yksilön uusintuminen ja kaupunkijulkisuus muodostavat nyky-yhteiskunnalle perustavan vaihtosuhteen.
  • Lipsanen, Niko (Helsingfors universitet, 2001)
  • Riukulehto, Sulevi; Rinne-Koski, Katja (Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti, 2013)
    Julkaisuja 31
    Tässä kirjassa tarkastellaan Kuortaneenjärven ym-päristössä Etelä-Pohjanmaalla elävien ihmisten kotiseutukäsityksiä, heidän kotiseutunsa avainkohteita ja syvärakenteita. Viitekehyksenä on kokemuksellinen kotiseututeoria. Sen mukaan jokaisella ihmisellä on oma, ainutkertainen kotiseutunsa, joka on rakentunut ja jatkuvasti rakentuu henkilökohtaisissa kokemuksissa. Kotiseutu on omakohtainen suhde sekä historiaan että maantieteeseen samanaikaisesti. Lyhyesti ilmaistuna kotiseudulla tarkoitetaan niiden asioiden kokonaisuutta, joiden piirissä ihminen tuntee olevansa kotonaan. Kuva kotiseudusta Kuortaneenjärven alueella pyritään hahmottamaan kotiseudun avainkohteiden ja syvärakenteiden avulla. Aineistoon tehdään kolme tarkastelukierrosta, joissa pääpaino pannaan ensin luonnonympäristön, sitten rakennetun ympäristön ja kolmanneksi henkisen ympäristön osuuteen kotiseudun rakentumisessa. Jokaisen kierroksen kohdalla huomio kiinnitetään keskusteluissa ilmeneviin avainkohteisiin (paikkoihin ja tapahtumiin). Keskustelijoiden esiin nostamat maisemat ja muistot ymmärretään tulkinnoiksi heille tärkeistä kotiseudun avainkohteista, jotka ovat paikkoja (maantiede) ja tapahtumia (historia). Kolmantena tulkinnan tyyppinä erotetaan kertomukset, jotka eivät ole omakohtaisia vaan yhteisön kollektiivisesti mukanaan kuljettamia tulkintoja merkittävistä tapahtumista. Aineiston muodostavat vuosina 2012–13 alueella toteutetut 11 kotiseutukeskustelua, neljä kotiseutukävelyä ja yksi kotiseutuajelu. Tilaisuuksiin osallistui yhteensä 116 keskustelijaa. Keskustelijoiden kotiseudun avainkohteet keskittyivät kolmeksi kotiseututihentymäksi. Kuortaneenjärven rantakylien asukkaiden avainkohteet ovat päätihentymänä tiiviisti Kuortaneenjärven ympärillä, eikä heille tärkeitä kohteita juurikaan ole tarkastelualueen etäisemmissä osissa. Lisäksi kukin kylä näyttää muodostavan oman osatihentymän. Kauempana Kuortaneenjärvestä keskustelijoiden avainkohteet levittyvät laajemmalle alueelle. Avainkohteita on järven ympärillä mutta myös etäällä siitä. Tässäkin tihentymässä voidaan erottaa osatihentymiä, mutta ne eivät ole yhtä jyrkkiä kuin Kuortaneenjärven päätihentymässä. Tällainen on esimerkiksi Kuhajärven ympärille levittyvä Mäyryn kotiseututihentymä, jossa Kuhajärven merkitys korostuu. Aineiston perustella luodaan tulkinta Kuortaneenjärven kotiseututihentymien syvärakenteista, jotka yhdistyvät alueella elävien ihmisten kotiseutukäsityksissä ja toisaalta erottavat heidän kotiseutunsa muista alueista. Syvärakenteina tarkastellaan muun muassa maakunnallista suuntautumista, avaruuden kaipuuta, pohjalaistaloperinnettä, kylänrajojen merkitystä, uskonnollisen perinnön ja historiallisen venäläissuhteen vaikutusta tämän päivän kotiseutukuvaan.
  • Tiainen, Hanna-Kaisa (2019)
    Käsittelen opinnäytetyössäni paikkaa, paikkasidonnaista taidetta ja dramaturgiaa. Yritän hahmottaa ensin mikä paikka on suhteessa tilaan ja sitten, miten paikka vaikuttaa esitysten tekemiseen niin teatteritiloissa kuin niiden ulkopuolellakin. Pyrin viittamaan lopputyössäni lähinnä naisoletettuihin tekijöihin, mm. Pauliina Feodoroffiin, Doreen Masseyhyn, Pauliina Hulkkoon, Bertie Ferdmaniin ja Miwon Kwoniin. Ensimmäisessä luvussa käsittelen paikan käsitettä filosofian, maantieteen ja alkuperäiskansojen näkökulmasta. Mietin lisäksi mitä on kuulua johonkin paikkaan ja mitä on paikkojen omistaminen ja paikkoihin sitoutuminen. Vertaan omaa urbaania fossiilikapitalistisen subjektin paikkakokemusta alkuperäiskansojen paikkakokemukseen. Toisessa luvussa käyn läpi paikkasidonnaisen taiteen historiaa ja nykypäivää kuvataiteissa ja esittävissä taiteissa, lähinnä teatterissa. Totean, että paikkasidonnaiseen taiteeseen on sisältynyt ja sisältyy kriittisyys taidemarkkinoita ja -instituutiota kohtaan. Kolmannessa luvussa pohdin dramaturgiaa ja esitysdramaturgiaa. Olen yksi neljästä ensimmäisistä esitysdramaturgian opiskelijoista Suomessa. Pohdin haastattelemalla luokkatovereitani, mitä esitysdramaturgia on. Sitten tarkennan dramaturgian käsitettä etiikan, huolenpidon, ekologian ja paikan näkökulmista. Kyseiset näkökulmat ovat nousseet itselleni olennaisiksi opinnoissani ja taiteellisissa töissäni. Viidennessä ja viimeisessä luvussa käyn kolmen eri tavalla paikkasidonnaisen teosesimerkkien kautta läpi (I <3 Iijoki, Kotiesitys ja Kadonnutta aikaa etsimässä 2017-2022), miten paikan huomioiminen on näyttäytynyt esityksentekoprosesseissa ja varsinaisissa esityksissä. Kahden ensimmäisen esityksen tapahtumapaikat ovat Iijoki ja TeaKin Studio 2. Viimeisessä teosesimerkissä pohdin otsikolla "Paikkana Proust", mitä voisi olla teksti paikkana. Kuljetan läpi lopputyöni omaa tekijäpositiotani eri teosesimerkkien kautta. Kiinnostukseni paikkaan on syvästi henkilökohtaista, mutta ajattelen, että paikan huomioiminen esityksiä tehtäessä voi avata tapoja käsitellä ekokatastrofia ja siihen liittyvää totaalista maailman- ja ihmiskuvan muutosta esitystaiteen kontekstissa. Ajattelen paikan vaikuttavan esityksen dramaturgioihin ainakin käsiteltäessä paikan ja esityksen materiaalisia reunaehtoja, yleisösuhdetta ja paikan risteäviä ja päällekkäisiä sisältöjä ehdottaen täten paikoille tyypillisiä ei-lineaarisia dramaturgioita.
  • Likki, Tiina (2008)
    Immigration is closely connected to the notion of place. Social psychology, however, has shown little interest in studying the meanings attributed to places by immigrants, or the role of place for their identities. These issues are at the core of this study which examined, based on qualitative interview data, the meanings Somali immigrants living in Finland give when they talk about different places, as well as how they differentiate between places and use them as sources of social identity. Social identity theory and self-categorization theory, together with literature on place-person relationships from environmental psychology, formed the theoretical framework of the study. The research material was generated through semi-structured interviews among a diverse sample of nine Somali immigrants. The participants were aged 13 to 39 years and lived in the suburb of Vuosaari in Helsinki. Theory-bound qualitative content analysis was used to analyze the content of their talk about places. Five main meaning themes emerged in the participants' talk about their place of residence and other places in their lives. The aspects of place that were most meaningful to the participants were social networks, the multicultural nature of a place, self-efficacy, safety and familiarity. The five themes were often closely connected to each other and they were all primarily related to the social – not physical – aspects of the environment. In particular, the presence of co-ethnics, i.e. the Somaliness of the place, was presented as a central aspect of place and it was connected to all of the five meaning themes. In exploring how the participants differentiated between places, three kinds of place categorizations were identified: Vuosaari (vs. other places), within Vuosaari categorizations, and Helsinki (vs. other places). All of the categorizations were identity-relevant, i.e. functioned as sources of social identity, and the participants identified simultaneously with multiple places at different levels of environmental scale. Combining an analysis of place meanings with a more traditional analysis of social identity processes also revealed close connections between ethnic identity and place identity. Emphasizing the multicultural and Somali nature of Vuosaari as a central aspect of the place meant that identification with Vuosaari implied identification with an inherently Somali place. In addition, the fact that the participants identified themselves first as Somalis, and only then as inhabitants of Vuosaari, showed that for them ethnic identity was more significant than place identity. The conclusion is that we can and should study places as sources of social identity in their own right, but that such research needs to take into account both place meanings and the individuals' other social identities. The study concludes with several practical and policy implications regarding the five meaning themes, as well as a discussion of the potential of place identity in enhancing the integration of immigrants in the host society.
  • Harjunen, Susan (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmani tavoitteena on tarkastella Nikolai Gogolin novellia Päällystakki sekä Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmää Päällystakki adaptaatiotutkimuksen näkökulmasta. Tarkoitukseni on tutkia, minkälaisia muutoksia tapahtuu, kun lähdeteos sovitetaan novellista näytelmäksi ja siirretään uuteen ajan, paikan ja kulttuurin kontekstiin. Lisäksi tavoitteenani on tutkia muutosta yleisellä tasolla teosten sisältöanalyysin keinoin. Keskeisimpänä teoreettisena lähteenäni on Linda Hutcheonin teos A Theory of Adaptation. Hutcheonin teoria edustaa uudempaa postmodernia näkemystä, jossa adaptaatiot nähdään itsenäisinä ja yhtä tärkeinä kuin ne lähdeteokset, joiden pohjalta adaptaatiot on tehty. Lähestyn aihetta useista eri tulokulmista, joten käytän lähteinäni useita eri tieteenalojen teoksia. Adaptaatioihin ja teatteriin liittyvän kirjallisuuden lisäksi käytän myös kirjallisuustieteen ja kielitieteen teoksia sekä Gogolia käsittelevää kirjallisuutta. Lähteisiini kuuluu myös muun muassa sosiologian ja sosiaalipsykologian alaan liittyviä teoksia. Olen tutkinut aihetta hermeneuttisesti, mutta myös draamaanalyysin keinoin. Päällystakki-novellia ja -näytelmää voidaan analysoida Hutcheonin adaptaatioteorian avulla, vaikka Hutcheon ei määrittele novellin ja näytelmän ominaispiirteitä. Hutcheon kuitenkin tarkastelee teoksessaan kertovan ja esittävän moodin eroavaisuuksia. Kertovan moodin taiteelle on tyypillistä kuvailu ja mielikuvituksen käyttö, esittävän moodin taidelajeille sen sijaan visuaalisuus ja auraalisuus. Novelli on kirjallisuudenlajina kertomakirjallisuutta, kun taas näytelmäkirjallisuudelle on ominaista teatterilähtöisyys, eli pyrkimys esitettävään muotoon. Näytelmätekstinä Päällystakki on laajempi teos kuin novelli ja siinä korostuvat teatterille ominaiset ilmaisukeinot. Päällystakki-näytelmässä on paljon henkilöhahmoja novelliin verrattuna, mikä korostaa näyttelijäntyön merkitystä näytelmää esitettäessä. Myös teosten kielessä ja tyylissä on eroja. Teoksia yhdistävät tarina ja pysyvät teemat, realismin ja fantasian sekoittuminen, päähenkilö sekä takki muutossymbolina. Hutcheonin huomiot ajan, paikan ja kulttuurin muutoksista näkyvät tutkimusteosten sisällössä. Vaikka teokset ovat fiktiivisiä, niiden konteksteissa pyritään realistisuuteen ja kuvaamaan historiallisia tapahtumia. Varsinkin näytelmässä pyritään kuvaamaan realistisesti ajan, paikan ja kulttuurin konteksteja ja niissä tapahtuvia muutoksia. Näytelmän kontekstin siirtäminen 1800-luvun Pietarista 2000-luvun Suomeen on looginen ja perusteltu historiallisesta perspektiivistä tarkasteltuna. Näytelmän ajan ja paikan kontekstin valinnassa korostuu myös samastettavuus. Näytelmä on modernisaatio ja se sijoittuu potentiaalisten katsojien lähikontekstiin. Aika ja paikka ilmenevät näytelmässä muun muassa henkilöhahmojen ja asusteiden kautta. Kulttuurisessa kontekstissa muutoksen ideologinen painopiste siirtyy idästä länteen ja sosialismista (tai kommunismista) globaaliin markkinatalouteen. Kulttuurisia muutoksia käsitellään talouden ja työn termein.
  • Ajanko, Matilda (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tiivistelmä – Referat – Abstract This partly autoethnographical study of homelessness within highly mobile people asks if the meaning of home changes and how it changes when people do not have a fixed point of dwelling. It aims to shed light onto the question of space and place within social studies. This thesis combines personal narrative with semi-structured interviews in order to provide better understanding of the seemingly simple concept of ‘home’. The fieldwork was conducted in multiple locations around the world, following the mobile lifestyles of people working within the yachting industry. As the thesis focuses on the lifestyles of elites, it provides a different perspective to homelessness as the studies that focus on forced homelessness do. The ‘spatial turn’, which started in the late 1980’s, has changed the perception of space and place not only within anthropology but in other fields of academia as well. This thesis looks at how this theoretical approach has affected the way that space and place is reflected in everyday life. Utilising discourses from mobility and transnationalism studies, the aim is not to present highly mobile people as disconnected from place but, instead, to show how place and space are still meaningful. The analysis of different spatial perspectives concentrates on three different aspects: home as a dwelling place, home as a community and home as a nation. Through these approaches, the thesis makes the concept of home easier to understand. Another important element that this thesis reveals is how anthropologists should not forget the temporal aspect of life while putting more emphasis on spatiality. The thesis argues that only by combining these two elements, we can fully comprehend the implications of mobile lifestyle. Without the temporal aspect, the understanding of homelessness remains partial. Drawing from previous ethnographic studies of lifestyle migration, this thesis contributes to the discourse of rootedness and the implications of leaving one’s homeland. Identity and nomadic lifestyle are in a constant dialogue with each other, affecting the life trajectories of the “elite homeless”. This thesis looks at how time changes its shape, when life consists of short periods of time in multiple different locations. The interview material amplifies the paradox of the need for a permanent home and the urge to keep travelling. The thesis aims to show how once uprooted, the ability to relocate and return to location bound lifestyle becomes problematic. This thesis also aspires to show how autoethnography can be a useful tool for anthropologists. The writer’s personal experiences act as the structure around which other ethnographic material and the theory build on. As autoethnography is not widely used method in anthropology, the thesis looks into the history and two main branches of autoethnography.
  • Rönnberg, Inkeri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä Pro gradu –tutkielma tarkastelee sukupuolisensitiivistä nuorisotyötilaa, joka on tutkielmassa nimetty Nuorisotaloksi. Tutkielma tarkastelee sitä, miten Nuorisotalo rakentuu suhteessa sukupuoleen ja aineellisuuteen sukupuolisensitiivisen nuorisotyön ja tyttöjen tilan käytön ja tilan kokemuksen interaktiossa. Tutkielman tavoite on tuottaa tietoa siitä, miten tilat rakentuvat sosiaalisesti ja miten ne myös tuottavat sosiaalisuutta. Tutkielman aineisto on kerätty etnografisilla menetelmillä. Tutkielman pääasiallinen aineisto koostuu kuukauden kestäneen kenttäjakson aikana tuotetuista osallistuvan havainnoinnin kenttämuistiinpanoista ja havainnointipäiväkirjasta sekä Nuorisotalossa oleskelevien tyttöjen ryhmä- ja yksilöteemahaastatteluista. Tutkielman pääasiallisen aineiston analyysimenetelmä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi teoriasidonnaisilla vaikutteilla. Näiden lisäksi aineistoa ja analyysiä on täydennetty tilasta otetuilla valokuvilla, Nuorisotalon kotisivuilla ja sukupuolisensitiivistä nuorisotyötä käsittelevillä teksteillä. Tutkielma osallistuu tutkimuskeskusteluihin nuorisotyötiloista osana tyttöjen vapaa-ajan tilan käyttöä. Tutkielma nojaa feministisiin teoreettisiin keskusteluihin tiloista ja paikoista. Tutkielman keskeisen teorian muodostaa Henri Lefebvren tilan tuotannon trialektiikka, jonka kautta tutkielmassa tarkastellaan Nuorisotalon tilallista rakentumista. Tutkielman johtopäätös on, että Nuorisotalon tila rakentuu sukupuolisensitiivisen nuorisotyön ja tyttöjen tilan käytön ja tilan kokemuksen jatkuvassa interaktiossa, joka ilmenee kahdella eri tavalla. Ensimmäiseksi tämä interaktio ilmenee tyttöjen ruumiiden ja tilan aineellisuuden kohtaamisissa. Toiseksi, se ilmenee tilan sisäisissä diskursseissa, jotka rakentavat Nuorisotalosta tietynlaista tilaa ja samalla myös tuottavat tietynlaista feminiinistä, ruumiillista ja heteroseksuaalista tyttöyttä. Siten, nuorisotalon voi nähdä samaan aikaan olevan sukupuolittunut tila ja samalla tuottavan tietynlaista diskursiivista tyttöyttä. Tutkielman tulokset osoittavat tilojen, aineellisuuden ja sukupuolen tuottavan toisiaan jatkuvassa interaktiossa. Tutkielma osoittaa sukupuolen olevan merkittävä osa tyttöjen vapaa-ajan tilojen määrittelyä ja tilan kokemusta. Tämän lisäksi tutkielmasta ilmenee implisiittisesti, että tyttöjen vapaa-ajan tilat ovat rajalliset. Tämän takia myös Nuorisotalo on saanut merkittävän sijainnin talossa käyvien tyttöjen elämissä.
  • Mäenpää, Kaija Johanna (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkimukseni kuuluu filosofiseen estetiikkaan, ja sen alue on maalaustaiteen ontologia, joka käsittelee teoksen olemassaoloon ja rakentumiseen liittyviä kysymyksiä. Näkökulmani maalaustaiteen ontologiaan on tila ja aika. Ajatukseni on, että maalaus ikään kuin ajattelee sen kautta, miten se rakentuu. Tästä seuraa, että ajallisuus, tilallisuus ja ajattelu liittyvät toisiinsa maalauksessa. Ajattelu saa merkityksen eletty ajattelu, joka muotoutuu teoksessa sekä kokijan ja teoksen kohtaamisen tilanteissa. Katson ja käsittelen maalauksia kuitenkin pääasiassa niistä itsestään käsin. Näkökulmani on teoskeskeinen. Maalaus ei tässä tutkielmassa kuitenkaan tarkoita ”taulua”, kaksiulotteista teosta, joka rajautuu ympäristöstään. Kaksiulotteisen taulun piirteet ja ilmaisun mahdollisuudet muodostavat mielestäni kehyksen sille, miten maalausta vielä nykyäänkin yleensä katsotaan ja käsitteellistetään, vaikka nykytaiteessa ylitetäänkin taiteenlajien rajoja. Tutkielmassani tuon tähän keskusteluun toisenlaisen ulottuvuuden. Käsittelen maalauksia, joissa on ”tilallinen kaksoismerkitys”. Tämä tarkoittaa, että kolmiulotteinen esineellinen tila ja kaksiulotteinen maalauksellinen kuvatila yhdistyvät teoksessa. Tilallinen kaksoismerkitys on omien maalausteni piirre. Tutkimukseni on sekä tieteellistä että taiteellista tutkimusta. Vaikka teosesimerkeissäni katson maalauksiani teorian kautta, katson myös teoriaa maalausteni kautta. Teoria ja teokset ovat dialogissa keskenään. Teoreettinen lähtökohtani on Henri Bergsonin käsite ”kesto” (durée/duration), joka on subjektin sisäinen ajallisuuden ja jatkuvuuden kokemus. Tuon esiin, miten Bergsonin keston kautta hahmottuu – tai missä määrin hänen aikakäsityksensä kautta on mahdollista hahmottaa – teosten keskeisiä merkityksiä, jotka liittyvät tilan, ajan ja ajattelun keskinäiseen yhteyteen maalauksessa. Tutkimukseni välineet eli tutkimuskäsitteeni olen löytänyt ja luonut keston piirteistä. Lisäksi Maurice Merleau-Pontyn käsitteen ”liha” avulla tutkin tekijän/kokijan ja teoksen välistä tilannetta. Rinnastamalla tutkielman lopussa Bergsonin ja Merleau-Pontyn ajattelua venytän teorian kattavuutta suhteessa maalauksen luonteeseen, jossa ruumiillisuus ja immateriaalisuus ovat yhdessä. Maalauksen ontologialla on tutkimuksessani laaja merkitys. Käsitykseni mukaan voi sanoa, että maalaus olemisessaan ajattelee ontologian yleisiä kysymyksiä. Esimerkiksi tilallinen kaksoismerkitys ottaa kantaa rakenteessaan maalauksen kohtaamisen tilanteeseen: millainen läheisyys tai ero on teoksen ja kokijan/tekijän välillä? Laajemmassa merkityksessä tämä ajattelu koskee kysymystä subjektin ja objektin välisestä läheisyydestä ja erosta. Bergsonin kontekstissa maalaus asettuu tilan ja ajan väliin, mikä nostaa esiin maalauksen tilanteellista luonnetta siirtymätilana. Tutkimukseni myös näyttää, millä tavalla kolmiulotteiseen interaktiiviseen maalaukseen on sisään rakentunut eletty filosofinen ajattelu, jonka luonnetta täsmentää Bergsonin käsitys intuitiosta. Tutkimukseni on nähtävissä omaa taiteellista työtäni laajemmassa kontekstissa. Esimerkiksi taiteilijan näkemykseni teoksen sisältä käsin lisää tietoa maalaustaiteen ontologiasta ehkä nimenomaan sen kautta, että liitän maalauksen ja filosofisen ajattelun toisiinsa. Tutkimukseni tuo myös näkyväksi merkityksiä, jotka jäävät kaksiulotteisen taulun rajojen ulkopuolella – kuitenkin niin, että kyse on maalauksesta väreillä kankaalle.
  • Vainio, Mika (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielma käsittelee suomalaisuuden ja toiseuden kohtaamisia Saara Turusen teoksissa Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta (2016) sekä Kim, Lekki & Namwaan (2017). Tutkielmassa kysytään, miten suomalaisuus, etninen toiseus ja vieraus kohtaavat sekä onko toisen ja erilaisen mahdollista päästä osaksi teoksissa esiteltävää kotimaata ja tuntevatko vieraat olevansa siellä kotonaan. Teoreettisesti tutkielma on eri tieteiden välinen tarkastelu suomalaisuuden, kansallisen identiteetin sekä etnisen toiseuden suhteesta nyky-yhteiskuntassa. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan teosten suhdetta kotiin ja paikkaan. Tutkimus soveltaa toiseuden teoriaa osana teatterintutkimusta. Tutkimuksella pyritään tarkastelemaan nykyteatterissa käsiteltäviä aiheita ja teemoja laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tutkielma esittelee molempien esitysten tuottavan ristiriitaista kuvaa suomalaisuudesta. Esityksissä Suomi näyttäytyy kotimaana, jossa toiseudella on oma hintansa. Teokset viestivät, ettei toisilla ja vierailla ole mahdollisuuksia nousta hierarkkisesti samalle tasolle kantasuomalaisten kanssa. Erilaiset kulttuurit esittäytyvät uhkana suomalaisuudelle, mikä johtaa herkästi konflikteihin. Suomalaisuus ja toiseus kohtaavat esitysten sielunmaisemissa, raja-aitojen ja perunamaiden, kaupunkien ja maaseutujen välissä. Esityksissä luonnon rooli on keskeinen toiseuden ja suomalaisuuden kohtaamisissa. Tavallisuuden aave rakentaa lintusymboliikan kautta ristiriitaisen kuvan Suomesta kotipaikkana. Tutkielmassa kotimaan ihmiset näyttäytyvät samanvärisinä harmaina lintuina, joille värillä on merkitystä. Erilaiset ja vieraat ovat saaneet ympärilleen värikkäät sulat, joita on vaikea piilottaa vaaleiden sävyjen keskelle. Tutkielma tarkastelee Kim, Lekki & Namwaan -esityksen kautta käärmesymboliikkaa, jossa kahden kulttuurinen välinen kohtaaminen päättyy alkuhuumasta menetykseen. Tutkielma tuo esille, että luonnolla on vahva merkitys suomalaisten kansallisessa identiteetissä. Suomalaiset ovat osa luontoa ja luonto on osa suomalaisia. Tutkielmassa todetaan, että luonnon keskellä ihmisten tulisi kohdata toisensa tasavertaisina. Tutkielmassa Tavallisuuden aave esittelee ristiriitaisia ja värittömyydellä peiteltyjä kuvia Suomesta ja suomalaisuudesta. Tarkastelu osoittaa väreillä olevan keskeinen rooli esitysten tuottamassa kotimaassa. Värikäs ei pääse itseään ja taustaansa karkuun. Kim, Lekki & Namwaan ¬-esitys puolestaan asettaa toiseuden pääosaan ja pyrkii kohtaamaan suomalaisuuden uudessa valossa siinä epäonnistuen. Tutkielma osoittaa, että toiseuden hinnalla on seuraamuksensa.
  • Castrén, Emma (2020)
    Täysi tila: Tilasuhde näyttelijäntaiteessa käsittelee tilallista ilmaisua sekä näyttelijän näkymätöntä sidettä tila-aikaan. Aiheen katalysaattorina ja yhtenä lähteenä on ohjaajan ja kirjailija Peter Brookin teos Tyhjä tila, jonka kanssa työn nimi on myös dialogissa. Leikittelen sanoilla, jotka kiinnittyvät tähän mittavaan teemaan, jonka olen aiheekseni valinnut, jotta ne kehystäisivät kuvaa ja johdattaisivat lukijaa. Työ on runollinen matka tilan teoriaan näyttelijäntaiteessa ja -työssä. Puhun paljon teatteri- ja esitystaiteesta, mutta myös liikkuva kuva on tiukasti aiheen piirissä, sillä näyttelijä on näytellessään aina suhteessa tilaan, oli se sitten näyttämöllä, kameran edessä tai muissa esityskonteksteissa. Työ koostuu johdantoineen ja loppusanoineen viidestä pääluvusta. Lopusta löytyvät lähteet ja liitteet. Työn johdannossa luvussa määrittelen, mitä tila tarkoittaa minulle. Toisessa luvussa määrittelen tarkemmin, mistä näkökulmasta tarkastelen tilaa juuri tässä työssä. Näkökulmia tilaan, paikkaan ja aikaan on moninaisia. Nojaan sosiaali- ja maantieteilijä Doreen Masseyn kirjoituksiin tilasta ja paikasta sekä tila-ajasta. Vaikka sisäiset ja ulkoiset tilat ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa, tarkastelen niitä erillisinä. Väitän, että sana tutkii tilaa kehollisen olemisen ja ilmaisun jatkeena. Aloitan matkan lähtien liikkeelle makrokosmoksesta (suuresta mittakaavasta, maailmankaikkeudesta; laajakuvasta, näyttämöstä) ja zoomaan sieltä mikrokosmokseen (ihmiseen, kaikkeuteen pienoiskoossa; sisäisiin tiloihin ja tunteisiin). Kolmannessa luvussa Makrokosmos piirrän tilan kehittyvää olemusta näyttelijän näkökulmasta: harjoitustilasta aina näyttämölle saakka. Artikuloin omaa tilallista ajatteluani ja prosessiani, jota värittää vahvasti Jacques Lecoqin koulussa viettämäni vuodet. Viittaan pitkin koko työtä Jacques Lecoqin oppeihin. Viittaan myös Mihail Tšehovin työhön useampaan otteeseen. Puhun tilan sosiaalisesta ulottuvuudesta, joka on aina työssämme läsnä. Luvun lopussa haastattelen Manifesto Poetico -nimisen ryhmän ydintekijöitä Carlos Garcia Esteveziä ja Paige Allertonia, jotka ovat taiteellisessa ja opetustyössään kehittäneet ns. tilallista dramaturgiaa. Neljännessä luvussa Mikrokosmos tarkastelen kehoa, joka on koti tunnetiloille. Puhun mm. Mihail Tšehovin energiakehosta näyttelijän työkaluna. Psykofyysisen kehon tuntemuksia käsittelevässä luvussa tuon mukaan tieteellistä tutkimusta. Tulen lähelle lukijaa kuvaillessani tunnetiloja, jotka ovat itse kokemiani. Käsittelen lyhyesti elokuvallista ajattelua, joka kulkee aina mukana omassa työssäni tyylilajista riippumatta. Lopussa pohdin suhdettani menneeseen. Palaan Peter Brookin ajatuksiin, joista haluaisin oppia niin paljon. Pohdin kaiken ohimenevyyttä. Koska tämä on opintojeni tietynlainen loppukaneetti ja huipentuma, kirjoitan oppimisestani. Muotoilen oman kotikutoisen teoriani siitä, kuinka näyttelijä oppii ja kehittyy – muistutuksena sekä itselleni että muille siitä, että tämä ei ole päätepiste. Ajatteluni ja osaamiseni kehittyvät ja muuttavat muotoaan tämänkin jälkeen.
  • Wikström, Pietu (2019)
    Kuinka antaa tilaa tilalle, paikalle, ei-inhimilliselle ja muille toisille? Kuinka luoda turvallisempaa tilaa esityksiin, harjoituksiin tai opetustilanteeseen? Kuinka laajentaa näyttelijää? Uutta tilaa näyttelijälle: Tilasta, sen tekemisestä ja antamisesta käsittelee esityksiä, nykynäyttelijyyttä ja näyttelijän koulutusta tilallisista käsitteistä ja kysymyksistä käsin. Sen lähtökohtana on sosiaali- ja maantieteilijä Doreen Masseyn kirjoitukset tilasta ja paikasta. Se ajattelee Masseyn kanssa tilaa sosiaalisena konstruktiona ja päinvastoin sosiaalista tilallisesti rakentuneena ja rakennettuna. Se ajattelee tiloja sekä konkreettisina maantieteellisinä tiloina että abstrakteina diskursiivisina tiloina. Sille paikka on rajaton. Uutta tilaa näyttelijälle on varovasti akateeminen ja filosofinen kuitenkin myös rikkoen akateemista kieltä ja sen vaadetta muun muassa runoilun, assosioinnin ja rap-lyriikan keinoin. Se ammentaa Masseyn kirjoitusten lisäksi ekologisista ja posthumanistisista kirjoituksista sekä taiteellisesta tutkimuksesta, mutta myös muiden esiintyjäopiskelijoiden keskustelumuotoisista haastatteluista, esitystaideteoksista sekä erilaisten queer-, kinky ja BDSM-yhteisöjen käytännöistä ja sanastoista. Se pyrkii huomaamaan feminismin, queerin sekä ei-inhimillisen. Työ rakentuu johdannosta ja kuudesta pääluvusta. Ensimmäinen luku johdattelee Doreen Masseyn tilakäsityksiin, tilan ja sosiaalisen välisiin suhteisiin, paikan määritelmiin sekä erilaisten dualististen dikotomioiden purkamiseen. Toinen luku soveltaa Masseyn ajatuksia teatterin kenttään ja koulutukseen ajatellen niitä tilallisina, rakenteellisina ja maantieteellisinä. Luvussa tarkastellaan Teatterikorkeakoulun suomenkielistä näyttelijäntaiteen koulutusta erityisesti esitystaiteesta kiinnostuneen opiskelijan näkökulmasta ja unelmoidaan ulospäinsuuntautuneemmasta näyttelijänkoulutuksesta. Kolmannessa luvussa avataan huhtikuussa 2019 ensi-iltansa saavan Pimeässä olemisesta -esityksen taustoja ja lähtökohtia sekä paikkasensitiivistä ja kestävää esityksen tekemisen prosessia. Luvussa osallistutaan myös dualististen dikotomioiden purkamiseen pimeä-valo-vastakkainasettelun purkamisen kautta. Neljäs luku on välitila ja tilaa antava harjoite lukijalle. Viidennessä luvussa pohditaan näyttelemistä, sen ristiriitoja ja määrittelemättömyyttä. Luku ehdottaa näyttelemiseksi Toisissa tiloissa -esitystaiteen kollektiivin inspiroimana muun muassa ruumiillista jakamista ja keskittymistä siihen, mitä on jo. Luvussa ajatellaan näyttelemistä ja näyttelijää monena eikä lyödä niiden määritelmiä lukkoon. Luku hahmottelee kuvaa näyttelijästä ja näyttelemisen aktista, joka on hauras, huokoinen ja jatkuvasti muuttuva ja muuttava. Viimeinen luku on kasa luonnoksia, jotka ovat muistuttamassa siitä, että käsillä oleva työ on kesken jäävä osa kesken jäävää prosessia.
  • Kuisma, Marjatta (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tämä tutkielma tarkastelee yleistä kunnallista kirjastoa julkisena paikkana. Se lähestyy aihetta tilan ja paikan antropologisesta tutkimustraditiosta käsin ja lainaa Setha Lown kulttuurin tilallistamisen kehikkoa, jossa paikat nähdään poliittisten prosessien tuloksena syntyneinä ja valtasuhteiden kyllästäminä, mutta samalla ihmisten symbolisen merkityksenannon kautta olemassa olevina sekä ihmisten kehollisesta toiminnasta erottamattomina. Tutkielma kysyy näitä kolmea kirjastopaikan ulottuvuutta tarkastelemalla, minkälaista julkista kulttuuria ja siihen liittyvää tasa-arvon käsitystä neuvotellaan ja tilallistetaan kirjastossa. Toisin kuin aikaisemmat kirjastoa julkisena paikkana tarkastelleet tutkimukset, tämä tutkielma ymmärtää julkisen tilan alueena, jossa toisilleen tuntemattomat ihmiset kohtaavat ja jossa näiden toisilleen tuntemattomien välistä yhteiselämää koskevat kulttuuriset arvot ja moraalikoodit tulevat ilmaistuksi – siis julkisena kulttuurina. Tutkielma ammentaa julkisen kulttuurin tarkastelussa pohjoismaisesta antropologiasta, joka on pitänyt tasa-arvon ymmärtämistä samanlaisuutena keskeisimpänä vuorovaikutusta ohjaavana kulttuurisena uskomuksena Pohjoismaissa, mutta myös haastanut tämän teorian liian yksinkertaistavana. Tämän tutkielman julkisen kulttuurin tarkastelussa keskitytään edellistä keskustelua seuraten siihen, millaiset tasa-arvokäsitykset ohjaavat julkista elämää ja vuorovaikutusta kirjastossa. Tutkielma on tapaustutkimus ja se keskittyy Espoon Matinkylässä sijaitsevan Ison Omenan kirjaston tilalliseen todellisuuteen. Aineisto on kerätty Ison Omenan kirjastossa vuonna 2019 yhteensä kolme kuukautta kestäneen etnografisen kenttätyön aikana. Kenttätyö piti sisällään osallistuvaa havainnointia kirjaston tiloissa, keskusteluja kirjaston asiakkaiden ja henkilökunnan kanssa, seitsemän asiakashaastattelua, kolme kirjaston johdon haastattelua sekä sisutusarkkitehdin haastattelun. Tutkielma esittää dialogisen paikan tuottamisen näkökulma kautta, että kirjastopaikassa vallitsee kahtalaisuus sen välillä, että kirjasto on toisaalta asiakkaiden omalle luovuudelle ja omalle toimijuudelle avoin paikka ja toisaalta Michel Foucault’n tarkoittama panoptikon, jossa asiakkailta oletetaan tietynlaista käyttäytymistä ja tiettyjen sääntöjen sisäistämistä. Ensinnäkin kirjaston uudet tilakonseptit ja äänimaailman vapauttaminen pyrkivät siihen, että yhä erilaisemmat asiakkaat voisivat toimijoina valjastaa kirjaston osaksi omaa elämäänsä ja käyttää sitä vapaasti. Kirjasto liikkuu jatkuvasti asiakkaidensa tarpeiden perässä kokeillen ja reagoiden. Asiakkaat kokevat kirjaston moniäänisesti mitä erilaisempien yksilöllisten merkitystensä kautta. Tutkielmassa esitetään, että kirjastopaikan tuottamisessa kirjastoon tilallistuu henkilökunnan radikaalin avoimuuden ja toisaalta avoimuuden radikalismin kautta niin samanlaisuutta kuin erilaisuutta korostava tasa-arvokäsitys, joka vuoroin ottaa asiakkaat vastaan sokeina heidän identiteeteilleen sekä vuoroin huomaa heidän erityistarpeensa ja rakenteellisesta epätasa-arvosta johtuvat erilaiset madollisuutensa yhteiskunnassa. Toiseksi kirjaston etenkin ihmisten erilaisuutta korostava tasa-arvokäsitys, joka vaatii, että hyvin monenlaisten ihmisten pitää mahtua samaan aikaan kirjastoon, näyttäytyy kirjastossa institutionaalisena vallankäyttönä. Asiakkaat joutuvat altistumaan tälle vaatimukselle astuessaan kirjastoon, vaikka eri asiakasryhmät häiriintyvät toistensa läsnäolosta ja pyrkivät ajoittain neuvottelemaan kirjaston henkilökunnan kanssa kirjastoon tiukempaa kehollista kontrollia. Tutkielma esittää Pierre Bourdieun habitus-käsitteen ja Foucault’n vallan teorian kautta, että henkilökunnan vaatimus erilaisuuden mahtumisesta kirjastoon sisäistyy asiakkaiden kirjastomerkityksiin ja vaikuttaa siihen, kuinka he suhtautuvat sosiaalisiin toisiin kirjastossa. Asiakkaiden jaettuihin kirjastomielikuviin sisäistyy ajatus siitä, että sen sijaan, että kaikilla olisi oikeus tulla kirjastoon vain samalla tavalla lukemaan ja olemaan rauhassa, kaikilla toisistaan erilaisilla on oikeastaan oikeus löytää kirjastosta itselleen jotain. Tutkielma argumentoi, että vaatimalla erilaisuuden mahtumista kirjastoon, kirjasto opettaa sallivampaa suhtautumista myös niitä kohtaan, joiden kanssa itsellä ei ole muuta yhteistä kuin yhteinen samanaikainen tilallinen todellisuus – siis julkista kulttuuria ja tasa-arvon käsitettä, jonka mukaan myös sosiaalisilla toisilla on oikeus olla.
  • Silvo, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan Pipsa Longan Lauluja harmaan meren laidalta – These little town blues are melting away -näytelmätekstiä (2011) ihmisen ja luonnon välisen suhteen moninaisten ilmenemisen muotojen ja niiden merkitysten kautta. Keskiössä ovat ihmisten, eläinten ja paikkojen läsnäolon, keskinäisen vuorovaikutuksen sekä toimijuuden kysymykset ekokatastrofin kynnyksellä ja sen lopulta tapahtuessa. Vuorovaikutusta, läsnäoloa ja toimijuutta tarkastellaan näytelmän keskeisen aiheen, ilmastonmuutoksen, valossa. Ilmastonmuutoksen merkittävin ilmenemismuoto näytelmässä on merenpinnan nouseminen: näytelmässä Itämeren rannalle sijoittuvan kylän asukkaat kohtaavat (ilmaston)muutoksen joutuessaan pakenemaan nousevaa merenpintaa tai muutoin reagoimaan siihen. Merenpinnan nousu motivoi näytelmän hahmoja toimintaan tai toisaalta tuo esiin anti-toimijuuden, kuten kykenemättömyyden tai haluttomuuden toimia. Tapahtumien synnyttämisen lisäksi merenpinnan nousu luo näytelmälle esteettisen kehyksen. Tutkielman teoreettinen viitekehys painottuu ekokriittiseen tutkimussuuntaukseen. Työn edetessä kuitenkin kävi ilmi, että posthumanismia teoriana ei voi kokonaan ohittaa, sillä jo tutkielman kysymyksenasettelussa ristivalottuvat sekä ekokriittinen että posthumanistinen sävy. Ekokritiikki taustateoriana vahvistaa tehtyä tulkintaa ilmastonmuutoksesta näytelmän keskeisenä aiheena ja siten motivoi ja perustelee tutkielman näkökulman valinnan. Tutkielmassa käytetään myös monitieteellistä paikan käsitettä tarkastellessa näytelmän tapahtumapaikkojen (kuten metsä, kylä ja palvelukeskittymä Onni-keskus) merkityksiä. Paikka-käsite on oleellinen myös hahmoteltaessa näytelmän tapahtumaympäristöä kokonaisuutena sekä muutoksen näyttämönä. Analyysissa merkityksellisiksi kasvavat näytelmän henkilöhahmojen (osin muuttuva) suhde luontoon ja sen merkitykset, ihmis- ja eläinhahmojen lajienvälisyyden kysymykset sekä tapahtumapaikat suhteessa toimintaan. Luonto esimerkiksi näyttäytyy näytelmän henkilöhahmoille hyvin erilaisin tavoin; eräille se on näkyvimmin läsnä ja totta erilaisten representaatioiden muodossa, toiselle taas meressä uidessa, ikään kuin luontoon sulautuessa. Joku katsoo luontoa resurssina, toisille kokemus luonnosta on niin kaukainen, että edes kodin lattian läpi nouseva merivesi ei auta ymmärtämään, mitä tapahtuu. Kun näytelmän keskeinen käänne eli kodeista evakuointi tai muilla tavoin lähteminen tapahtuu, asetelma muuttuu merkittävästi. Joidenkin kohdalla se tarkoittaa luontosuhteen syvenemistä ja vahvistumista dramaattisinkin tavoin, osan ohittaessa ekokatastrofin aivan viimeiseen asti. Tutkielma tuo esiin, kuinka monenlaisia motiiveja, tunteita, reaktioita ja toimintaa merenpinnan nouseminen synnyttää, ja miten monin eri tavoin niitä voi tulkita. Kun maa muuttuu mereksi, tämä tulee näkyväksi ja todeksi niin näytelmän ihmis- kuin eläinhahmoillekin. Esiin piirtyvät myös tapahtumien syyt ja seuraukset. Merkittäväksi näytelmässä nousee ajatus kaiken yhteydestä: ekokatastrofi, joka tapahtuu kylässä harmaan meren laidalla, tapahtuu jossain muodossa myös muualla, kaikkialla.