Browsing by Subject "1920-luku"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 30
  • Lehtinen, Vilja (Helsingfors universitet, 2002)
    Vuosien 1830 ja 1924 välillä Yhdysvaltoihin muutti noin 35 miljoonaa eurooppalaista. Tämä niinkutsuttu "maahanmuuton vuosisata" päättyi varsin äkillisesti kun Yhdysvallat päätti rajoittaa maahanmuuttoa 1920-luvulla. Vuosina 1921 ja 1924 säädetyt lait asettivat kansallisuuteen perustuvat kiintiöt kaikille eurooppalaisille maahanmuuttajille; vuoden 1924 laki myös lopetti kokonaan japanilaisten maahanmuuton. Tämä työ tutkii näihin kiintiölakeihin johtanutta maahanmuuttajavastaisuuden kasvua sekä etenkin lakien ympärillä käytyä keskustelua. Pääpaino on kongressissa esitetyissä maahanmuuton vastaisissa argumenteissa. Nämä jakautuivat karkeasti ottaen kolmeen kategoriaan: maahanmuuton vastustajat sanoivat, että siirtolaisten vaikutus taloudelliseen tilanteeseen oli epäsuotuisa, siirtolaisten rodullinen ja kulttuurinen "laatu" oli huonontunut, ja siirtolaiset olivat radikaaleja ja bolshevismiin taipuvaisia. Erityistä huolta herätti maahanmuuttajien vaikutus Amerikan kulttuuriseen, rodulliseen ja poliittiseen yhtenäisyyteen. Huoli kansakunnan yhtenäisyydestä oli tulosta paitsi siirtolaisten määrästä myös amerikkalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Erityisen tärkeitä olivat työväenliikkeen vaikutusvallan kasvu ja teollisuusjohtajien pyrkimys pysäyttää se. Maahanmuuttajien "bolshevismi" olikin käyttökelpoinen argumentti paitsi maahanmuuttajia myös amerikkalaisia työläisiä vastaan: teollisuusjohtajat painottivat että lakot ja työväenliike olivat tulosta siirtolaisten mukanaan tuomista "epäamerikkalaisista" ajatusmalleista, eivät yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudesta. Kongressin keskustelun lisäksi työssä käsitellään myös eri yhteiskunnallisten ryhmien ja vaikuttajien kantaa siirtolaisuuteen. Keskusteluun maahanmuutosta vaikuttivat etenkin eugenistit ja muut sosiaalitieteilijät, jotka väittivät itä- ja eteläeurooppalaisten olevan rodullisesti anglosakseja huonompia. Tämän väitteen vaikutusvaltaa lisäsivät yhteiskunnassa vallalla olleet ennakkoluulot, ja monet yhdistykset ja liikkeet (mm. Ku Klux Klan ja erilaiset isänmaalliset järjestöt) olivatkin tärkeitä rajoittamisen kannattajia. Keskustelu maahanmuutosta painottui ideologisiin ja tunteellisiin kysymyksiin, mutta rajoitusten taustalla oli myös konkreettisempia tekijöitä. Yhteiskunnan teollistuminen ja kaupungistuminen olivat pienentäneet siirtolaisista koituvaa taloudellista hyötyä: siirtolaisia ei enää tarvittu raivaamaan uusia viljelysmaita, kun taas tuotannon koneistuminen vähensi työvoiman tarvetta huomattavasti. Pitkän aikavälin taloudellisten tekijöiden roolin merkitys käy ilmeiseksi kun otetaan huomioon, että muut maahanmuuttomaat (esim. Kanada ja Australia) eivät juuri rajoittaneet siirtolaisuutta tänä aikana vaikka niissäkin esiintyi runsaasti rodullista ja kulttuurista maahanmuuttajavastaisuutta. Pääsyy rajoitusten vähäisyyteen näissä maissa oli juuri maahanmuuttajien tuoma taloudellinen hyöty, sekä teollisena työvoimana että maanviljelijöinä. Vaikka kiintiölakiehdotusten ympärillä käytiin kiivasta väittelyä, kongressi kuitenkin hyväksyi lait varsin suurella enemmistöllä. Siirtolaisia itseään lukuunottamatta varsin harvat näkivät lait haitallisina, kun taas useat erilaiset ryhmät katsoivat hyötyvänsä maahanmuuton rajoittamisesta.
  • Haakana, Tiina (2001)
    Tutkielma käsittelee 1920-luvun poliittisten naistenlehtien, Suomen Naisen ja Toverittaren käsityksiä äitiydestä ja äideille tarjotuista rooleista 1920-luvun Suomessa. Lähdeaineistona käytetyistä lehdistä Suomen Nainen oli vuonna 1919 perustetun Kansallisen Kokoomuspuolueen naisten äänenkannattaja. Toveritar puolestaan perustettiin vuonna 1922 Sosialidemokraattisen Työläisnaisliiton lehdeksi. Molemmat lehdet ilmestyivät katkoksitta koko 1920-luvun ajan. Lisäksi molemmat tunnustautuivat julkisesti edustavansa tiettyjä puolueita ja olivat täten selkeästi poliittisia naistenlehtiä. Keskeinen tutkimusongelma liittyy ennakko-olettamukseen, että Suomen Naisen ja Toverittaren välittämässä äitikuvassa olisi olennaisia eroja. Lehtien siis katsotaan edustavan kahta vastakkaista näkökantaa suhteessa äitiyteen. Aiemman tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että äitien merkityksestä kasvattajina ja kotien vaalijoina oltiin kokoomuslaisten ja sosiaalidemokraattien piirissä yhtä mieltä, mutta käsitykset hyvän äitiyden käytännön toteuttamisesta erosivat. Tämän voidaan ajatella vaikuttaneen myös siihen, millaisia käsityksiä äitiydestä lehdet sivuillaan esittelivät. Tutkimuskohdetta lähestytään representaation käsitteen avulla. Representaatio, joka etymologisesti merkitsee jonkin saattamista uudelleenläsnäolevaksi, voi käytännössä merkitä joko fyysistä edustamista tai jonkin asian kuvaamista. Näin ollen Suomen Naisessa ja Toverittaressa esitettyjen äitihahmojen voidaan katsoa representoivan eli edustavan suomalaisia äitejä. Toisaalta representaatio-termin toinen toinen merkitys - jonkin esittäminen jonkinlaiseksi - tuo esiin myös sen, että lehtien äitihahmot eivät välttämättä vastaa yksi yhteen oikeita äitejä vaan äidit esitetään lehdissä tarkoituksellisesti tietynlaisina. Tämä toinen representaatio-termin merkitys kertoo myös siitä, että representaatioihin liittyy yleensä vaikutuspyrkimyksiä. Representaatioilla on siis tarkoitus myös vaikuttaa niiden kuvaamaan ilmiöön. Voidaan ajatella, että Suomen Nainen ja Toveritar esittelivät sivuillaan juuri tietynlaisia äitihahmoja, koska näillä hahmoilla oli tarkoitus tavalla tai toisella vaikuttaa oikeiden äitien käyttäytymiseen ja mielikuviin hyvästä äitiydestä. Suomen Naisen ja Toverittaren representoima äitiys paljastuu ennakko-oletusten vastaisesti hyvin samanlaiseksi. Molemmista lehdistä on löydettävissä samat viisi äitiyden perustyyppiä, joissa kuitenkin lähemmin tarkasteltuna on havaittavissa myös selviä eroja. Sekä Suomen Naisessa että Toverittaressa nainen esitetään ensisijaisesti äitinä. Lehtien esittämät äitiyden representaatiot ovat kuitenkin keskenään ristiriitaisia, jopa toisensa pois sulkevia. Samankin julkaisun sisällä esiintyi siis tavallaan eri suuntiin vieviä linjoja. Lehtien esittämien representaatioiden perusteella näyttää siltä, että äitejä ei haluttu yksiselitteisesti asettaa pelkkään kotiäidin tai universaalin rakkauden symbolin rooliin. Lehdet esittelivät sivuillaan myös aktiivisia yhteiskunnallisia vaikuttajia ja työssäkäyviä naisia, jotka samalla olivat äitejä.Lisäksi sekä Suomen Nainen että Toveritar representoivat mielenkiintoisella tavalla ei-toivottua äiteyttä. Näiden antiäidin hahmojen avulla oli mahdollista osoittaa selvästi, mitkä piirteet ja ominaisuudet eivät missään tapauksessa kuulu hyvälle äidille.
  • Östman, Nora (2003)
    Vuoden 1920 oppivelvollisuuslain toimeenpanemisen jälkeen kansakoulu tuli pakolliseksi kaikille suomalaislapsille. Kansakoulun luominen liittyi väestöpoliittisen valtion muodostamisen projektiin, jossa kansalaisten elämään tulivat vaikuttamaan monet hankkeet ja huoltotoimenpiteet, jotka tähtäsivät kansan terveyden ja työkyvyn nostamiseen. Suomalaisessa kontekstissa voidaan tätä kansakunta-ajattelulle perustuvaa väestöpolitiikan projektia pitää 1920-40-lukujen väliselle ajalle ominaisena ilmiönä. Tutkielmassa tarkastellaan 1920-luvun kansakoululaisen kuvaa liikuntakasvatuksen kontekstissa, jossa lapset olivat kokonaisvaltaisen muokkauksen kohteina. Teoreettinen viitekehys perustuu Michel Foucault'n ajatukselle tuottavasta vallasta, joka rakentaa yksilön suostuttelemalla tämän sisäistämään yhteiskunnassa propagoidut terveet käyttäytymismallit ja normit subjektiutensa luonnolliseksi osaksi. Metodisena työkaluna on hyödynnetty Stuart Hallin identiteettikäsitystä seuraavaa diskurssianalyysin piiristä nostettua subjektiposition käsitettä. Sillä viitataan vallitseviin diskursseihin sisältyviin erilaisiin olemisen malleihin, joista identiteettiä rakentava yksilö joutuu omaksumaan itsekuvansa ainekset; siis siihen, keitä esimerkiksi koululiikunnan kontekstin toimijat olivat ja mitä heistä "tiedettiin". Identiteetti muokkautuu tässä mallissa jatkuvasti suhteessa niihin tapoihin, joilla yksilöitä representoidaan tai puhutellaan ympäröivässä kulttuurisessa järjestelmässä. Tutkielmassa eritellään sitä, miten kansakoululaisen hahmo asettuu vuosina 1918-1929 Kasvatus ja koulu -lehdessä ja Kisakenttä -lehdessä julkaistusta artikkeleista koostuvassa aineistossa kansakunnan rakentamisen projektiin, sekä sitä miten hahmottuva kuva sukupuolittuu aikakauden sukupuolieroa koskevien käsitysten mukaiseksi. 1920-luvun kansakoululaisuuteen sisältyi kaksi sukupuolittunutta subjektipositiota, 'tyttö' ja 'poika', joiden ominaisuudet määrittyivät erilaisiksi ja toisilleen vastakkaisiksi. Kansakoululaisuutta määritti myös ikä. Lapsuus ja nuoruus nähtiin kypsymiskausina, jotka asettivat kansakoululaiset kriittiseen asemaan kansakunnan rakentamisessa. Lapsissa ja nuorissa lepäsi kansakunnan tulevaisuus. Positioiden erot määrittyivät kansakuntadiskurssissa sen kautta, mitä velvollisuuksia sukupuolilla oli sen piirissä. Miespuolisuus oli normatiivista ja naispuolisuus jäsentyi siihen nähden synnytystehtävän merkitsemänä erona. Kansakoulutyttöjen ja -poikien ero määrittyi pitkälti edellisten tulevasta synnytystehtävästä johtuvana henkisenä ja fyysisenä heikommuutena jälkimmäisiin nähden. Terveyden projekti jäsentyi terveyden ja rappion käsitteillä. Terveydestä käyty keskustelu limittyi siveellisyyskeskustelun kanssa tavalla, jossa niiden ihanteet määrittyivät normaalin kehityksen lopputuloksiksi. Terveys viittasi kansakoululaisten kohdalla sekä ihanteelliseen ruumiillisuuteen, että terveisiin arvoihin ja toimintaan, rappio puolestaan vahvisti ihannetta määrittymällä sen ei-toivottuna vastakohtana: fyysisenä ja henkisenä jälkeenjääneisyytenä, sekä pahatapaisuutena. Tapa, jolla kasvatukselliset päämäärät, kansakoululaisista tiedetyt asiat ja terveyden edistämisen kansallinen projekti liittyivät yhteen, esiintyy modernille tyypillisenä vallan kenttänä. Siihen vaikutti esioletus kansakuntaa uhkaavan rappion vaarasta, joka lisäsi kiinnostusta kansakunnan tulevaisuudelle tärkeän voimavaran, kansakoululaisten, tutkimiseen ja kiinnittämiseen paikoilleen sekä diskursiivisin keinoin, että näiden konkreettisiin ruumiisiin kohdistuvien toimenpiteiden kautta kansakoulun liikunnanopetuksessa.
  • Häikiö, Rae (2008)
    Suomen sisällissodassa vangitut punavangit sijoitettiin kesällä 1918 sotavankilaitoksen hallinnoimille vankileireille odottamaan valtiorikosoikeudenkäyntejä. Osa vangeista vapautettiin jo kesän 1918 aikana, mutta osalle langetettiin usean vuoden pituisia vankeusrangaistuksia valtio- ja maapetoksesta. Poliittisesta rikoksesta tuomittuja vankeja sijoitettiin kärsimään rangaistustaan muun muassa tätä tarkoitusta varten perustettuun Tammisaaren pakkotyölaitokseen, joka toimi vuoteen 1940 saakka ja jonne sijoitettiin koko tämän ajan poliittisin perustein vankeuteen tuomittuja vasemmistolaisia. Vuosien saatossa Tammisaaren pakkotyölaitos sai legendaarisen maineen "Tammisaaren akatemiana", jossa suomalaiset vasemmistolaiset kouliintuivat poliittiseen toimintaan. Tutkielmassani olen vertaillut viranomaislähteiden eli Tammisaaren sotavankileirin - pakkotyölaitoksen arkiston ja vankien muistelmien antamaa kuvaa vankilan arjesta ja vankien oloista vuodesta 1918 vuoteen 1926. Tutkielma rakentuu kahden ison teeman ympärille: miten poliittisia vankeja kohdeltiin ja pystyivätkö poliittiset vangit vaikuttamaan omiin oloihinsa sekä jatkoivatko poliittiset vangit luokkataisteluaan vankilassa ja jos jatkoivat, miten se ilmeni. Tutkimustulokset osoittavat, että Tammisaaren pakkotyölaitoksella noudatettiin vankeinhoitohallituksen antamia ohjeita vankien kohtelusta ja vankien erillisoikeuksista. Vankilaviranomaiset eivät syyllistyneet enää kesän 1918 jälkeen vankien mielivaltaiseen kohteluun ja poliittiset vangit pystyivät myös vaikuttamaan jonkin verran oloihinsa pakkotyölaitoksella. Vankien ja vankilaviranomaisten väliset suhteet olivat kaikesta huolimatta epäilemättä pitkään kesän 1918 jälkeen tulehtuneet. Tammisaaren pakkotyölaitoksen poliittiset vangit järjestäytyivät vuonna 1920 neuvostomallin mukaan. Vankiorganisaation toimintaa voidaan pitää yhtenä luokkataistelun muotona. Vankien organisoitua vastarintatoimintaa vankilaviranomaisten vastaisessa taistelussa ohjasi kolmihenkinen pääneuvosto, jonka päätöksiä toteuttivat ja veivät eteenpäin asuinkasarmeissa toimineiden kasarmineuvostojen ja työpaikkojen työpaikkaneuvostojen jäsenet. Vankien vastarintatoiminnan näkyvin muoto oli työtehon alentaminen. Vuonna 1922 vankien toimintaa alkoi johtaa radikaalimpi, kommunistinen vankiaines, joka alkoi aikaisempaa enemmän painostaa vastarintatoimintaan vastahakoisesti suhtautuneita vankeja. Neuvoston ohjeiden vastaisesti toimineita vankeja saatettiin toveripiiristä erottamisen lisäksi myös uhkailla ja pahoinpidellä. Vankiorganisaatio huolehti myös vankien ideologisesta kouluttamisesta tarkoituksenaan valmistaa vankeja poliittiseen toimintaan vapauduttuaan vankilasta.
  • Penkkala-Arikka, Päivi Tuulia (2006)
    Olavi Laiho syntyi vuonna 1907 Varsinais-Suomen Halikossa muonamiesperheen esikoiseksi. Teini-ikäisenä Olavi lähetettiin maalarin oppipojaksi, sillä perheen toivoi Olavin pääsevän itsenäiseksi kaupunkilaistyöläiseksi. Olavista tulikin aktiivinen turkulaismaalari. Kaupungissa hän koki heräämisen poliittiseen tietoisuuteen. Olavin tie vei poliittisesti vasempaan äärilaitaan ja puristukseen. 1930-luvun ns. kommunistilakien myötä Olavi Laihokin pidätettiin johtuen hänen toiminnastaan työväen urheilujärjestöjen parissa ja hänet tuomittiin valtiopetoksen valmistelusta. Vankilassa Olavin kommunistinen identiteetti vahvistui ja vapautuessaan hän oli valmis toimimaan puolueen kansanrintamataktiikan mukaisesti. Talvisodan jälkeen perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraan (SNS I), jonka Turun osaston toimintaan Olavi osallistui aktiivisesti. Syksyllä 1940 Olavi siirtyi toimimaan maanalle välttyäkseen pidätykseltä. Jatkosodan sytyttyä kesäkuussa 1941 Olavi oli mukana perustamassa organisaatiota nimeltä "yökansan vapaustaistelun järjestäjät", joka valmisteli sotilaallista vastarintaa. Lisäksi Olavi toimi Suomen sodanaikaisessa SKP:ssa muun muassa vakoilutietoja välittäen. Joulukuun 22. päivänä 1942 Olavi pidätettiin. Hänet tuomittiin 22. kesäkuuta 1943 yksin teoin tehdyistä maanpetoksesta ja valtionpetoksesta kuolemanrangaistukseen ja menettämään kansalaisluottamuksen ainiaaksi. Mauno Olavi Laihon tarinan kautta pääsemme eläytymään viime vuosisadan alkupuolen kommunistiseen ja työväen toimintaympäristöön. Olavi edustaa sellaista henkilöä, jota vastaan oikeastaan kaikki 1900-luvun alkupuolen kommunistista toimintaa rajoittavat toimenpiteet kohdistuivat. Samalla pääsemme erityisesti jatkosodan aikana näkemään, miten haurasta ja sattumanvaraista kommunistien toisen maailmansodan ajan toiminta Suomessa oli. Yhdenkin miehen toiminnalla oli kommunistien marginaaliin työnnetyssä maanalaisessa toiminnassa erittäin suuri merkitys. Toisaalta voidaan pohtia sitäkin, miten Olavi olisi toiminut, jos yhteiskunta ei olisi työntänyt hänen kaltaisiaan äärivasemmistolaisia niin nurkkaan. Olisiko hän saanut vallankumouksen aikaiseksi? Täpärääkin täpärämmin Olavin joutui kohtaamaan kuoleman vain 37 vuoden ikäisenä vuonna 1944, sen päivän aamuna, jonka iltana eduskunta hyväksyi rauhanehdot. Aiemmasta tutkimuksesta ja arkistolähteistä rakennetaan tässä pro gradussa ikään kuin kulissit, joihin Olavi Laihon elämä suhteutetaan. Laihon elämäntarinan kautta saamme mielenkiintoisella ja kiehtovalla tavalla seurata miten yleinen poliittinen historia ja yksittäisen henkilön elämäntarina kietoutuvat jännittävästi yhteen. Siitä löytyy juuri tämän tutkielman kiehtovuus ja jännite.
  • Kittelä, Jouni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman kohde on itsenäisen Suomen ensimmäisen turvallisuuspoliisin, etsivän keskuspoliisin (EK), tiedustelutoiminnan kehitys 1920-luvulla. Tiedustelutoiminnalla tarkoitettiin EK:n kielenkäytössä tiedonkeruuta ja valvontaa käyttäen tiedustelijoiksi ja tiedottajiksi kutsuttuja avustajia. 1920-luvun kuluessa siitä kehittyi EK:n toiminnan kulmakivi, johon nojaten virasto onnistui lamauttamaan päävihollisinaan pitämiensä kommunistien toiminnan Suomessa. Tutkielmassa selvitetään, kuinka ja miksi tiedustelua kehitettiin EK:ssa ja mistä sille haettiin malleja. Lisäksi tarkastellaan, kuinka tämä kehitystyö vaikutti tiedustelutoiminnan organisointiin ja toimintaperiaatteisiin. Työn pääasiallisen lähdeaineiston muodostaa Kansallisarkistossa säilytettävä etsivän keskuspoliisin ja valtiollisen poliisin (EK-Valpo I) arkisto. Siitä on hyödynnetty pääasiassa tiedustelutoimintaa, koulutusta ja organisaatiota käsitteleviä asiamappeja, mutta myös aiheen kannalta keskeisten työntekijöiden henkilömappeja sekä kirje- ja käskyaineistoa. EK:n tiedustelun tutkimisesta tekee haastavaa, että iso osa sitä käsittelevästä materiaalista tuhottiin jatkosodan loppuvaiheissa. Tutkielma on kvalitatiivista historian perustutkimusta, joka perustuu lähteiden pohjalta muodostettuun kokonaistulkintaan tutkimusaiheesta. Tiedustelutoiminta nostettiin EK:ssa kehittämisen pääkohteeksi Esko Riekin noustua viraston päälliköksi syykuussa 1923. Hän näki siinä vastauksen kommunistivalvonnan kohtaamiin haasteisiin, joita pidettiin EK:n tehtävän ja epävarman yhteiskunnallisen aseman kannalta kestämättöminä. Hän uskoi tiedustelun myös olevan kustannustehokkaampi työtapa, joka mahdollistaisi virastolta vaaditut henkilökunnan leikkaukset. Menetelmää yritettiin ensi vaiheessa kehittää kouluttamalla siitä vastaavia etsiviä, mutta tällä ei saavutettu suurta menestystä. Keväästä 1924 alkaen tiedustelusta käytyä keskustelua dominoivat EK:n kolmen nuoren virkailijan Kaarlo Hillilän, Urho Kekkosen ja Urho Pihan aiheesta laatimat lukuisat esitykset. Niissä he vaativat tiedustelun organisaation keskittämistä yhden henkilön johtoon, joustavuutta sen menetelmissä sekä toimintaperiaatetta, jossa päämääränä ei ollut pidätysten ja tuomioiden tavoittelu, vaan valtiollisten rikosten ennaltaehkäisy. Kolmikon esitysten ympärillä käytiin EK:ssa vilkasta mielipiteiden vaihtoa, jossa osa heidän ajatuksistaan hyväksyttiin, mutta tiedustelun keskittäminen herätti vastustusta. Esko Riekki asettui aluksi maltillisten uudistusten kannalle, mutta niiden tulosten ollessa heikkoja, hän muutti mieltään. Tämän seurauksena EK:n pääosastolle Helsinkiin perustettiin alkuvuonna 1925 uusi, salainen ”toimisto VIII”, jonka vastuulle tiedustelutoiminta keskitettiin. Samansuuntaista uudelleenjärjestelyä yritettiin myös viraston alaosastoilla, mutta se kaatui pitkälti niiden päälliköiden vastustukseen. Organisaatiomuutosten jälkeen EK:n tiedustelun kehityksen painopiste siirtyi teoriasta käytäntöön. Lopulta sen periaatteet ja toimintatavat vakiintuivat vuosina 1927-1928, kun muutosten alullepanijana osaltaan ollut EK:n epävarma asema vahvistui ja tiedustelun uusi malli osoitti toimivuutensa vuoden 1928 ”suuren kommunistijutun” muodossa saavutetulla voitolla. EK:n tiedustelutoiminnan kehittymisessä ulkomaisilla esimerkeillä oli tärkeä rooli. Ne vaikuttivat vahvasti Riekin alkuperäiseen päätökseen lähteä kehittämään menetelmää ja myöhemmin ne näkyivät aiheesta esitetyissä ajatuksissa ja asenteissa. Kaksi oppien lähdettä oli EK:lle yli muiden: tsaarien salainen poliisi, ohrana, jota pidettiin esimerkkinä tehokkaasta tiedusteluorganisaatiosta, sekä saksalaisen Württembergin osavaltion valtiollinen poliisi, jonka tohtori Römer kävi alkuvuonna 1925 opettamassa EK:lle tiedustelua ja muita menetelmiä. Tutkielma osoittaa, että vuosina 1923-1928 tiedustelutoiminta kehittyi yhdestä menetelmästä muiden joukossa EK:n työn tunnustetuksi lähtökohdaksi. Tämän prosessin näytetään olleen yhdistelmä ulkomaisia esimerkkejä, EK:n henkilökunnan omia ajatuksia ja viraston toimintaympäristössä tapahtuneiden muutosten vaikutuksia. Tutkielma tarkentaa ja täydentää EK:n tiedustelun toimintaperiaatteista ja organisaatiosta aiemmassa tutkimuksessa annettua kuvaa osoittamalla toimisto VIII:n keskeisen roolin EK:n tiedustelutoiminnan kokonaisuudessa.
  • Kajo, Minna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassa käydään läpi Yhdysvaltojen eugeniikan ja kristinuskon suhdetta 1920-luvulla. Lähteenä toimii 24 saarnaa 70:stä, jotka pastorit lähettivät American Eugenics Society:n (AES) vuonna 1926 järjestämään rodunjalostussaarnakilpailuun. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää millaista on pastorien kristillinen rodunjalostusoppi: miten he yhdistävät eugeniikan kristinuskon kanssa, miten he perustelevat sen käyttöä seurakunnilleen ja minkälainen ihminen on heidän mukaansa hyvä kristitty. Tutkimuksen aineisto koostuu yksinomaan protestanttisista pastoreista, mutta kilpailuun osallistui myös katolilaisia ja juutalaisia saarnaajia. Tutkimukseen osallistuneista saarnaajista 23 on ammatiltaan pastoreita ja yksi ilmoittaa olevansa professori. AES oli propaganda organisaatio ja osa kansainvälistä eugeniikan liikettä. Yhdistys järjesti saarnakilpailun amerikkalaisille pastoreille, jossa tarkoituksena oli saada mahdollisimman moni ihminen kirkon piiristä omaksumaan eugeniikka osaksi omaa elämäänsä. Siksi kilpailun ehtona oli se, että pastorien tuli saarnata saarnat omissa seurakunnissaan. Saarnojen sisällön avaamisessa käytän hyväksi eugeniikkaa käsittelevää tutkimuskirjallisuutta, joiden avulla selvitän mitä eugeniikka on ja millaista se oli Yhdysvalloissa 1920-luvulla. Eugeniikka oli tiede, jonka edustajat uskoivat voivansa parantaa ihmiskunnan sitä riivaavista ongelmista, kuten sairauksista ja rikollisuudesta vaikuttamalla ihmisen evoluutioon. Eugeniikka sai alkunsa Francis Galtonilta, 1800-luvulla Englannissa vaikuttaneelta oppineelta. Galton jakoi eugeniikan positiiviseen ja negatiiviseen eugeniikkaan, jossa edellisessä parempien ihmisten tuli lisääntyä ja jälkimmäisessä huonompien ihmisten tuli pidättäytyä lisääntymisestä. Tutkimuksessa selviää, että Yhdysvalloissa painotettiin aina negatiivista eugeniikka, mutta sama painotus ei aina heijastu saarnoissa. Yksilöiden välillä on saarnoissa paljon eroja: osa pastoreista painottaa positiivista eugeniikkaa, toiset huomioivat ainoastaan negatiivisen eugeniikan. Tutkielmassani tutkin millaista on näiden kilpailuun osallistuneiden pastoreiden eugenistinen kristinusko. Selvitän temaattisella otteella miten eugeniikka ja protestanttisuus ilmenevät saarnoissa. Tutkimuksen tuloksena saarnoista nousee kolme suurta teemaa, joita käsittelen omissa luvuissa. Aloitan tutkimuksen selvittämällä uskonnon ja tieteen suhdetta. Pastorit pyrkivät yhdistämään uskonnon ja tieteen toisiinsa ja kritisoivat modernia tiedettä siitä, että sen avulla heikot ihmiset selviävät hengissä. Toinen teema liittyy eugeniikkaan ja yhteiskunnan tilaan. Yhdysvallat oli 1920-luvulla suurten muutosten tilassa, mikä heijastuu pastorien haluun saada eugeniikka osaksi omien seurakuntalaistensa elämää; suuret maahanmuuttaja-aallot muuttivat kantaväestön rakennetta ja liberaali maailmankuva haastoi menestyksekkäästi konservatiivisen. Pastorit pelkäävät, että jos eugeniikka ei omaksuta Yhdysvalloissa, tuhoutuu maa kelvottomien liiallisen lisääntymisen johdosta. Viimeiseksi selvitän mitä on eugenistinen kristinusko. Tutkin pastorien ymmärrystä eugenistisesta kristinuskosta, kristitystä, perheestä, Raamatusta, Jeesuksesta, Jumalasta ja Jumalan valtakunnasta. Tuloksena on sosiaalidarvinistinen kova uskonto, joka yhdistää eugeniikan ja kristinuskon tiukasti toisiinsa. Jumala, Jeesus ja Raamattu valjastetaan eugeniikan auktoriteeteiksi, joiden avulla pastorit puolustavat heikkojen tuhoamista ja terveiden ihmisten oikeutta maailman hallitsemiseen. Pastorit jakavat ihmiskunnan kahtia terveeseen ja lahjakkaaseen Jumalan kansaan, joka on elävä Jumalan valtakunnassa, sekä kelvottomaan, rikolliseen, kirkon ulkopuoliseen osaan, jonka kohtalona on kadota maan päältä ja ihmiskunnan geeniperimästä. Jumala paljastuu saarnoissa eugeniikan todelliseksi isäksi, joka on tehnyt uuden liiton ihmiskunnan kanssa: terveet tulevat pelastumaan ja sairaat sekä heikot ovat tuomitut kadotukseen.
  • Kiuru, Antti (Helsingfors universitet, 2016)
    Pro gradu –tutkielmani käsittelee suomalaisissa sotilasaikakauslehdissä 1920- ja 1930-luvuilla esiintyneitä kansallisia stereotypioita ja ennakkoluuloja. Tutkimuskysymykset selvittävät minkälaisia ominaisuuksia eri kansallisuuksiin liitettiin, miten yhtenäinen kuva niistä muodostui ja mistä syistä stereotypioita esiintyi. Huomattavimpina lähteinä toimivat aikakauden suosituimmat sotilasaikakauslehdet, suojeluskuntajärjestön pää-äänenkannattaja Hakkapeliitta ja ensisijaisesti vakituiselle väelle ja kansalaissodan veteraaneille suunnattu Suomen sotilas. Syvyyttä ja kuriositeetteja tarjoavat aikakaudella julkaistu historiankirjoitus sekä edellä mainittuja lehtiä pidättyvämpi ja asiapitoisempi julkaisu Suomen sotilastieteellinen aikakauslehti. Metodologisesti työ yhdistelee kvalitatiivista lähdetutkimusta, lehdistötutkimusta sekä aate- ja sotahistoriaa. Lähteinä toimineiden julkaisujen vuosikerrat on käyty lehti lehdeltä läpi ja lopulliseksi lähdeaineistoksi on valikoitu tutkimuskysymyksissä mainittuja stereotypioita ja ennakkoluuloja sisältäneet artikkelit, uutiset, arvostelut ja pakinat. Lähdeaineistoksi sopivia artikkeleita löytyi noin sataviisikymmentä yli tuhannen läpikäydyn lehden joukosta. Artikkeleita ei ole arvotettu kirjoittajan taustan tai vaikutusvallan perusteella, vaan tutkimuksessa on kartoitettu ensisijaisesti lehtien välittämää yleiskuvaa. Molempien lehtien sisältöä on ollut tuottamassa varsinaisen toimituksen lisäksi myös lukuisa joukko vieraskyniä, joiden joukossa esiintyy säännöllisesti myös ulkomaalaisia sotilasasiamiehiä ja nationalisteja. Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen Suomessa valtaa pitäneiden konservatiivisten ja militarististen piirien aatepohja välittyy selkeästi sotilasaikakauslehtien sivuilta. Voimakasta nationalismia ja reipasta sotilashenkeä edustavat valtiot saavat osakseen ihailua ja arvostusta. Kansallisuuksista pääosin positiivisessa valossa esiintyvät ennen kaikkea saksalaiset, muut Itä-Euroopan vastaitsenäistyneet valtiot sekä japanilaiset. Saksalaisiin liitetään henkisten ohella myös usein teknisiä ominaisuuksia muista kansoista poiketen. Muita Itä-Euroopan kansallisuuksia kohtaan tunnetaan voimakasta solidaarisuutta, mistä johtuen stereotypioita rakennetaan tietoisesti positiivisiksi, oli kyseessä sitten ugrilainen sukulaiskansa (virolaiset, unkarilaiset) tai slaavilainen entinen viholliskansa (puolalaiset). Englantilaiset koetaan esimerkillisiksi, mutta samalla yllättäen vieraiksi kosmopoliittisuuden ja huumorintajun vuoksi. Suomessa itsenäistymistä seurannut venäläisvihamielisyyden nousu löytyy suoraan sotilasaikakauslehtien sivuilta. Tarve viholliskuvan ja varoittavan esimerkin luomiseen johtaa voimakkaan negatiiviseen stereotypiaan, joka poikkeaa täysin vielä 1800-luvulla esiintyneestä hieman yksinkertaisesta mutta joviaalista venäläiskarikatyyristä. Samalla venäläispelko ja -viha sulautuvat käytännössä saumattomasti osaksi kommunismia kohtaan tunnettua epäluuloa. Venäläiset esitetään yksinkertaiseksi ja aloitekyvyttömäksi kansaksi, joka on ainoana maailmassa luonnostaan vastaanottavainen kommunismille. Toisin kuin muiden stereotypioiden kohdalla, venäläisiä käsittelevät tekstit eivät tee kertaakaan myönnytystä ymmärtäväiseen tai positiiviseen suuntaan.
  • Katainen, Elina (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 1998)
    Väki Voimakas;11
    Bettyn “perheen” muodostivat milloin vanhemmat, sisarukset tai muut sukulaiset, milloin miehet joiden kanssa hän ei ollut naimisissa, lapset, jotka eivät olleet hänen biologisia jälkeläisiään tai aatetoverit, joiden luota tarvittaessa järjestyi majoitus. Tavallisempaa Bettyn ikäluokassa oli kuitenkin mennä naimisiin ja synnyttää lapsia, joskin 1920-luvulla jo vähemmän kuin edellisessä sukupolvessa. Bettyn valitsema toveriliitto eli avoliitto oli harvinainen ratkaisu. Vain 1-2 % pareista päätyi siihen ja näistäkin vain osa aatteellisista syistä. “Aktiivisten kommunistinaisten” tai “nuorten kommunistien” keskuudessa Bettyn aatemaailmalla ja elämäntavalla sen sijaan oli jakajia. Juuri tästä ryhmästä olisi voinut poimia tarkasteluun muitakin naisia ja tuloksena olisi ollut samantyyppisiä elämäntarinoita. Monessa suhteessa Betty siten eli aikanaan poikkeuksellista naisen elämää, mutta tyypillistä nuoren, kommunistiseen liikkeeseen sitoutuneen naisen elämää. Ehkäpä marginaalin kuvaaminen kuitenkin lisää jotain myös valtavirran historiaan ja ehkäpä tuo marginaali lunastaa paikkansa historiassa yhtenä nykyisen sukupuolijärjestelmän monista elinvoimaisista juurista.
  • Kaihovaara, Antti (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkimus käsittelee kotitalouksien sisäistä resurssienjakoa suomalaisissa kotitalouksissa 1920-luvulla. Kiinnostuksen kohteena ovat investoinnit tyttö- ja poikalasten inhimilliseen pääomaan: erityisesti koulutukseen, mutta myös terveydenhoitoon ja ravintoon. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, suosittiinko toista sukupuolta resurssienjaossa. Tutkimus lainaa menetelmiä ja kysymyksenasetteluja kehitystaloustieteestä, jossa kotitalouksien sisäinen toiminta on noussut keskeiseksi tutkimussuunnaksi 'kadonneiden naisten ongelman' myötä. Useat kehitystaloustieteelliset sekä talous- ja sosiaalihistorialliset tutkimukset ovat havainneet kotitalouksien syrjivän tyttöjä resurssienjaossa, minkä kumulatiiviset vaikutukset ovat johtaneet pahimmillaan naisten kuolleisuuden kasvuun. Useimmissa tapauksissa resurssienjaon on havaittu liittyvän lasten taloudelliseen arvostukseen. Vanhemmat panostavat niihin lapsiin, joiden tulevan ansiotason odotetaan olevan suurin. Tärkein tulevaan ansiotason vaikuttava tekijä ovat tavoitettavissa olevat työmarkkinat. Tutkimuksen keskeisimpänä aineistona hyödynnetään vuonna 1928 Suomessa suoritetun elinkustannustutkimuksen vuosikortteja. Aineisto sisältää 954 kotitalouden kulutustiedot 15 kaupungista ja 14 teollisuuspaikkakunnalta. Aineistoa analysoidaan ekonometrisin menetelmin regressioanalyysin avulla. Engelin lain mukaan kotitalouden tulojen noustessa ruokamenojen osuus kulutuksesta pienenee. Erilaisten Engel-mallin variaatioiden avulla voidaan tutkia epäsuorasti, miten kotitalouden demografinen rakenne vaikuttaa erilaisten hyödykkeiden kulutukseen. Tässä tutkimuksessa sovelletaan Engel-malliin perustuvaa Working-mallia, jonka avulla on mahdollista tarkastella, miten eri sukupuoli-ikäryhmien läsnäolo vaikuttaa koulutus- terveydenhoito- ja ruokamenoihin aineiston kotitalouksissa. Tämän lisäksi tutkimuksessa selvitetään, miten lapsiin kohdistuviin investointeihin vaikuttivat kotitalouksien sosiaaliluokka, asuinpaikan perifeerisyys, paikalliset työmarkkinat ja vanhempien inhimillisen pääoman määrä. Tutkimustulokset paljastavat, että lapsiin kohdistuvia investointeja aineisto kotitalouksissa selitti ensisijaisesti näiden reagoiminen taloudellisiin kannustimiin. Sosiaaliryhmien käyttäytymismalleissa oli kuitenkin eroja: työläisperheissä panostettiin tyttölasten koulutukseen, mutta toimenhaltijaperheissä suosittiin poikia. Tässä tutkimuksessa selityksiä epätasaiselle resurssienjaolle etsitään koulutuksen tuotosta. Vaikuttaa siltä, että vuosi oppikoulussa oli työläistytöille kannattavampaa kuin työläispojille, joille sosiaalisesti hyväksyttyjä ja riittävän hyvin palkattuja töitä löytyi myös ilman muodollista koulutusta. Toimenhaltijaperheissä kouluttautuminen oli puolestaan kannattavampaa pojille, sillä työelämän lasikatot ja sosiaaliset normit rajoittivat tyttöjen mahdollisuuksia työelämässä. Vaikka tutkimustulokset viittaavat siihen, että kotitaloudet pyrkivät tekemään taloudellisesti rationaalisia valintoja, vaikuttivat näihin valintoihin yhteiskunnan sukupuolihierarkiat. Koska tyttöjen ja poikien 'mahdolliset tulevaisuudet' olivat erilaiset, kannatti heidän inhimilliseen pääomaansa investoida eri tavoin. Tutkimuksen johtopäätökset antavat tukea useissa empiirisissä tutkimuksissa esiintyneelle havainnolle siitä, että lapsen asemaan perheen sisällä vaikuttaa hänen ansiomahdollisuutensa kodin ulkopuolella. Tutkimus pohtii myös koulutuksen vaikutusta laajemmassa rakennemuutoksessa. Koulutuksen voi perustellusti olettaa parantaneen työläistyttöjen sosiaalista liikkuvuutta työläispoikiin nähden. Koska naisten on todistettu siirtävän inhimillistä pääomaa lapsilleen miehiä tehokkaammin, oli tällä myös todennäköisesti ylisukupolvisia vaikutuksia suomalaiselle yhteiskunnalle. Kansainvälisessä kehitystaloustieteellisessä tutkimuksessa naisten koulutuksen on todettu liittyvän positiivisesti talouskasvuun ja koko yhteiskunnan sosiaaliseen hyvinvointiin. Vaikka tässä tutkimuksessa tutkitaan ensisijaisesti mikrotaloushistoriallisesti kotitalouksien käyttäytymistä, osallistuu se myös tähän koulutuksen laajempia vaikutuksia käsittelevään keskusteluun.
  • Viljakainen, Miia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan Vilho Lammen (1898–1936) tuotantoa osana 1920–1930-luvun suomalaista kuvataidekenttää. Tutkielma rajaa tarkasteltaviksi teoksiksi Lammen lapsiaiheiset maalaukset. Tutkielma koostuu sekä teoreettisesta osasta, jossa keskitytään Suomen sotien väliseen kuvataiteeseen ja yhteiskuntaan, tyylihistoriaan sekä intertekstuaalisuuteen, että käytännön osasta, jossa Lammen lapsiaiheiset teokset luetteloitiin ja syvennyttiin niiden merkityksiin ja uusiin tulkintoihin, jota teoksista voidaan tehdä. Lammen tuotannon kokonaismääräksi arvioidusta noin 650 teoksesta löydettiin noin 100 lapsiaiheista maalausta. Merkitysten ja kontekstin ymmärtämiseksi tutustuttiin Lammen saamaan näyttelykritiikkiin suomalaisissa sanomalehdissä sekä Lammen elinaikana että hänen kuolemansa jälkeen aina vuoteen 2020 saakka. Taidehistorian tyylihistoria muodostaa teoreettisen viitekehyksen, jota vasten Lammen teoksia peilataan. Tutkielmassa pyritään tarkastelemaan kriittisesti Lammen sijoittumista aikansa kuvataiteeseen liitettyihin tyylisuuntauksiin. Lampi nähdään aktiivisena ja yhteiskunnallisena hahmona, mikä näyttäytyy hänen tuotannossaan. Tyylillisesti Lammen teokset nähdään osana oman aikakauden kuvataidetta. Kuitenkin Lampi nähdään omaa tyyliään etsivänä ja toteuttavana taiteilijana. Lammen maalauksia ja hänen tyyliään verrattiin aikanaan muun muassa Paul Cézannen (1839–1906), Vincent van Goghin (1853–1890), Alvar Cawénin (1886–1935) ja Tyko Sallisen (1879–1955) tuotantoon, kunnes 1920–1930-lukujen vaihteessa hän irrottautui aikaisemmasta tyylistään suurikokoisten ja jopa aggressiivisten (miehiä kuvaavien) töidensä kautta. Vuoden 1931 Pariisin-matkan jälkeen hänen kuvaustapansa muuttui jälleen. Se rauhoittui ja siirtyi lähemmäksi uusasiallista ilmaisua. Intertekstuaalisuuden soveltaminen taiteen ja erityisesti maalausten katsomiseen muodostaa tutkielmassa kehyksen, jonka kautta etsitään uusia merkityksiä Lammen teoksille. Intertekstuaalinen kuvan katsominen nostaa esiin Lammen lapsiaiheisten teosten surumielisyyden ja salaperäisyyden. Niissä risteää itsensä paljastamisen ja mysteerin säilyttämisen ja sekä sisäisen että ulkoisen kontrollin merkityskentät, joita vasten lapsiaiheisia teoksia tarkastellaan. Kasvu ihmisenä ja taiteilijana limittyy kokonaisuudeksi, joka näyttäytyy sekä muutaman taidehistorian merkkiteosten että hänen omien teostensa tarkastelussa rinnakkain. Lammen lapsessa näkyy alakulo, alistuminen, antautuminen sekä päättäväisyys, voima ja luova, kiihkeä elämänhalu. Lammen elinaikanaan saamassa taidekritiikissä ei juurikaan lapsiaiheisia teoksia arvioitu. Yleisesti kritiikki korosti Lammen tietynlaista poikkeavuutta taiteilijana ja erilaisuutta. Kuolemansa jälkeen myös Lammen lapsiaiheiset teokset saivat uudenlaista huomiota. Kirjoittelussa korostui maalausten psykologisoiva selitys Lammen ennenaikaiseen ja oman käden kautta tapahtuneeseen kuolemaan. Lapsiaiheiset teokset yhdistettiin jo tuolloin Lammen taiteilijapersoonaan ja sen ilmenemiseen teoksissa. Tutkielma etenee rakenteellisesti menemällä yhä syvemmälle ja katsoo teoksia yhä yksityiskohtaisemmin. Se tiivistyy Lammen lapsiaiheisten teosten käsikuvauksen tarkasteluun. Lähtökohtana pidetään Lammen Omakuva (1934) ja Tytön muotokuva (1934) -nimisiä teoksia. Teokset paljastavat Lammen oman käden näyttäytyvän suuressa osassa hänen lapsiaiheisia töitään. Sen kautta Lammen taiteilijuus ja ihmis(en) kuva paljastuu katsojalle. Elämän ja teoksissa nähtävien eleiden kaksijakoisuus on ilmeinen. Lapsiaiheisten teosten yleisilme kautta koko tuotannon on näennäisen ilmeettömyyden sävyttämä, mutta juuri tuo pinnallinen ilmeettömyys korostaa syvemmän tarkastelun kautta nousevaa jopa räjähtävän voimakasta ääntä ja elämäntuntoa.
  • Ekholm, Laura (2004)
    Tutkimus käsittelee juutalaisten tekstiilialan yrittäjien sosiaalisia verkostoja Helsingissä 1920- ja 1930-luvuilla. Suomessa ei koskaan ole ollut suurta juutalaisvähemmistöä. Sotienvälisenä aikana juutalaisten määrä oli suurimmillaan, silloinkaan juutalaisia ei ollut yli kahta tuhatta. Vähäiseen määräänsä nähden juutalaiset näyttäytyivät Helsingin katukuvassa ja liike-elämässä merkittävällä tavalla: lähes kaikki työskentelivät vaatteiden ja turkisten tukku- tai vähittäiskauppiaina. Tutkielmassa kysytään, miten juutalaisiin tekstiilialan yrittäjiin suhtauduttiin ja miten yrittäjyys oli kytköksissä juutalaisuuteen 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, erityisesti maailmansotien välisenä aikana? Sodan jälkeen juutalaiset on hyväksytty osaksi suomalaista yhteiskuntaa, ja juutalaiset mielletään tavallisesti pieneksi uskonnolliseksi vähemmistöksi, ei varsinaisesti erilliseksi etniseksi ryhmäksi. Työmarkkinat ovat avainasemassa etnisen ryhmän ja muun yhteiskunnan kohtaamisessa. Siksi kysymys, miten vieroksutuista ja diskriminoiduista ortodoksijuutalaisista perheistä tuli menestyvää ylempää keskiluokkaa, johon ei liity erityistä etnistä stigmaa, muodostuu mielekkääksi juuri elinkeinoelämän kysymysten kautta. Työn teoreettisena viitekehyksenä ovat sosiaalisen pääoman teoriat, joissa painotetaan ihmisten välisiä sosiaalisia tukiverkostoja tärkeänä osana yhteisöjen taloudellista menestymistä ja kykyä jakaa resursseja. Tiiviit sosiaaliset suhteet, kattavat tukiverkostot ja muilta suljetut instituutiot näyttävät lisäävän yhteisön taloudellista menestymistä, vaikkei niiden ensisijainen funktio lainkaan liittyisi liike-elämään. Kaupparekisteriä, yrityskalentereita ja Suomen juutalaisen arkiston aineistoa yhdistelemällä olen kartoittanut, miten Helsingin juutalaisen seurakunnan ja juutalaisten yrittäjien suhteet nivoutuivat yhteen ennen toista maailmansotaa. Yrityksiä tarkastelemalla kävi ilmi, että seurakunta oli yhtenäinen, mutta ei kovin tasa-arvoinen mitä tulee sen jäsenien sosiaaliseen asemaan ja elinoloihin. Hyvälle yhteishengelle löytyi muita, juutalaisten asemaan liittyviä syitä. Juutalaisiin liitettiin hanakasti liike-elämään ja keinotteluun liittyviä mielikuvia, jotka kuvasivat vastakohtaisuutta 'aitojen kansalaisten' ja 'vieraiden juutalaisten' välillä. Aikaisemmissa tutkimuksissa juutalaiset yrittäjät on yleensä mainittu lyhyesti viittaamalla autonomian ajan juutalaisten elinkeinoja rajoittavaan lainsäädäntöön, erityisesti narinkka-toriin, jolla juutalaiset myivät vanhoja vaatteita. Tämän tutkielman valossa yrittäjyys on ollut keskeinen osa juutalaista identiteettiä, eikä juutalaisten sijoittumista vaatetusalalle voi perustella vain aikaisemmilla rajoituksilla. Vaatetusala kehittyi voimakkaasti 1900-luvun alkuvuosina ja osa juutalaisista yrittäjistä menestyi erittäin hyvin. Menestys kanavoitui koko yhteisön hyväksi mm. erilaisten lahjoitusten ja avustujärjestöjen kautta. Toisaalta yksipuolinen ammattirakenne teki seurakunnasta haavoittuvaisen lama-aikoina. Lamavuodet 1930-luvulla ja toista maailmansotaa seurannut pula-aika leimaavat muistoissa vahvasti 'juutalaisten rättikauppiaiden' kokemuksia. Tämä osaltaan vaikuttaa siihen, että sotienvälinen aikakausi on usein kuvattu vain siirtymäkaudeksi, jonka aikana juutalaiset vähitellen pääsivät pois narinkan ikeen alta.
  • Huttunen, Evert Johan Valdemar (Edistysseurojen kustannus-oy., 1920)
  • Lindblom, Sandra (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielma käsittelee Eva Cederströmin (1909–1995) taiteilijuuden muodostumista 1920–1930-luvuilla tarkastelemalla Cederströmin omaelämäkerrallisia kertomuksia ja teoksia. Taidehistorian tapa valikoida tutkimuskohteensa on jättänyt Cederströmin kaltaiset, esittävää taidetta sotienvälisenä aikana tehneet taiteilijat, taidehistoriankirjoituksen marginaaliin. Tutkielma lähestyy Cederströmiä biografisen tutkimuksen keinoin mutta elämäkerrallista lähestymistapaa kriittisesti kommentoiden. Cederströmin teoksia tarkastellaan suhteessa Cederströmin taideajatteluun ja kuvallisen esittämisen traditioihin. Tutkimuskohdetta koskeva tieto tuotetaan kriittisen arkistoaineistoja, kirjallisuutta ja taideteoksia hyödyntävän kuva- ja tekstianalyysin kautta. Tutkielma täydentää, kommentoi ja kritisoi aikaisempaa Cederströmiin ja sotienvälisen ajan taidekenttään keskittyvää tutkimusta sekä taiteilijaelämäkertojen konventioita. Cederström koki taiteilijuutensa kumpuavan perhe- ja sukutaustastaan sekä henkisenä kotiseutunaan pitämältään Terijoelta. Perhe- ja sukutaustan korostaminen ja lapsuusajan mystifioiminen ovat taiteilijaelämäkertojen historian aikana muotoutuneita, nykynäkökulmasta ongelmallisia, konventioita. Cederströmin jätti melko systemaattisesti pois elämäkerrallisista kertomuksistaan tiedon siitä, ettei häntä alkuun hyväksytty taideopiskelijaksi. Hänen 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa Viipurissa suorittamansa taideopinnot eivät olleet ajan käsityksen mukaan yhtä merkittäviä kuin opinnot Suomen Taideyhdistyksen koulussa Ateneumissa. Vuonna 1933 alkanutta aikaansa Ateneumin opiskelijana Cederström piti jopa elämänsä tärkeimpänä, ja monet taideopintojen aikana omaksutut ajatukset toimivat taustavaikuttimina koko hänen uransa ajan. Myös opintojen aikana muodostuneet ystävyyssuhteet ja kontaktit vaikuttivat merkittävästi Cederströmin taiteilijuuden muotoutumiseen. Taidehistoriankirjoitus ei ole käsitellyt taiteilijoiden opiskeluaikaa ja opintomatkoja neutraalisti, vaan myytit neroudesta, omaperäisyydestä ja keskusta–periferia-asetelmasta ovat muokanneet kertomusta. Cederström näki sukupolvensa taiteilijoille tyypilliseen tapaan piirustukset keskeisenä osana taiteellista tuotantoaan. Hänen piirustuksissaan voi nähdä merkkejä miehisten olemusten ihailusta ja nuoren taitelijanaisen erilaisesta asemasta verrattuna joidenkin miestaiteilijoiden teoksista heijastuviin perheensisäisiin valta-asetelmiin. Kalevala-taide eli 1930-luvulla nousukauttaan, ja Cederströmin klassisoivat Kalevala-teokset kuvastavat Cederströmin tyylillistä kehitystä ja naisnäkökulmaa miestaiteilijoiden suosimaan aiheeseen. Omakuvissaan Cederström viittaa renessanssitaiteen traditioon ja taiteelliseen prosessiin, johon keskittyminen oli Cederströmille ja hänen sukupolvensa taiteilijoille korostetun tärkeää. Omakuvissa on mystiikkaan ja henkisyyteen viittaavia ulottuvuuksia, ja ne kuvastavat nykynäkökulmasta 1930-luvun taiteilijakäsityksen miehisyyttä.
  • Karjalainen, Iida (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielma käsittelee ranskalaisen koulutusjärjestön Mission laïque françaisen (MLF) toimintaa itäisen Välimeren alueella 1920-luvulla. Tutkielman keskiössä ovat järjestön oppilaat sen kouluissa Kreikassa, Egyptissä, Libanonissa ja Syyriassa, ja se, miten tasavaltalaista ja maallista koulutusideologiaa kannattanut järjestö perusteli toimintaansa oppilaissa koulutuksen aikana väitetysti tapahtuneen muutoksen kautta. MLF perustettiin Ranskassa vuonna 1902, ja järjestö aloitti pian toimintansa perustamalla kouluja itäisen Välimeren alueelle, jossa se halusi toimia maallisena vaihtoehtona alueen ranskankielisiä kouluja ylläpitäneille katolisille lähetystyöjärjestöille. MLF katsoi edustavansa alueella perinteisen katolisen Ranskan sijasta modernia ja maallista tasavaltaa, jolla oli velvollisuus kouluttaa ja ”sivilisoida” muita kansoja. Järjestö perusti toimintansa ensimmäisen 25 vuoden aikana yhteensä seitsemän koulua Beirutiin, Thessalonikiin, Kairoon, Aleksandriaan, Damaskokseen ja Aleppoon. Toimintansa tukena MLF alkoi vuonna 1920 julkaista omaa aikakauslehteään, Revue de l’enseignement français hors de France (REFF). Kyseisessä lehdessä ja muussa järjestön julkaisemassa materiaalissa käsiteltiin paljon MLF:n oppilaita ja heidän kouluttamisensa merkitystä. Oppilaiden kautta MLF muun muassa perusteli oman koulutusideologiansa toimivuutta ja sopivuutta alueelle. Tarkastelen aihettani seuraavien tutkimuskysymysten kautta: Miten oppilaiden läpikäymä koulutus rakennettiin sivilisointiprosessina REFF:n sivuilla, ja miksi oppilaita käytettiin järjestön toiminnan perusteluun? Mitä tavoitteita Mission laïque françaisella oli oppilailleen ja miksi? Miten esimerkiksi kansallisuuden, uskonnon, rodun ja sukupuolen kategoriat vaikuttivat oppilaille asetettuihin tavoitteisiin? Mistä ja keitä oppilaat olivat, ja mikä heidän kouluttamisensa tarkoitus oli MLF:n ja Ranskan kannalta? Keitä oppilaista oli tarkoitus tulla, ja miksi heidän kouluttamisensa oli järjestölle tärkeää? Tutkielman alkuperäisaineisto koostuu REFF:n 65 numerosta, jotka julkaistiin vuosina 1920–1927 sekä MLF:n Kairon lyseon tiedonannosta vuodelta 1927, jossa julkaistiin myös MLF:n Pariisissa järjestetyn 25-vuotisjuhlakonferenssin pääpuheenvuoro sekä suppea kuva-aineisto Kairon lyseon oppilaista ja oppilaitoksessa kevätlukukaudella 1927 järjestetyistä tapahtumista. Pääasiallinen alkuperäisaineisto koostuu oppilaitoksia käsittelevistä raporteista, jotka sisältävät esimerkiksi opettajien, oppilaiden ja koulussa vierailleiden henkilöiden pitämiä puheita toisilleen. Tutkielmassa osoitan, että MLF:llä oli inklusiivisesta ideologiastaan huolimatta arvottavia asenteita oppilaitaan kohtaan. Vaikka järjestö painotti haluavansa kouluttaa oppilaista kotimailleen hyödyllisiä kansalaisia, tavoitteet olivat usein ristiriidassa hyvinä pidettyjen tulosten kanssa. MLF pyrki välittämään oppilailleen ensisijaisesti Ranskalle myönteisen kulttuurisen identiteetin, jonka kautta he tarkastelisivat maailmaa. Siitä huolimatta, että MLF esitti itsensä sopivana tahona kouluttamaan erilaisista taustoista tulleita oppilaita kunnioittaen näiden omia kulttuureja, järjestön julkaisemasta materiaalista käy ilmi, että koulutuksen läpikäyneissä oppilaissa arvostettiin erityisesti sitä, miten paljon he muistuttivat ranskalaisia ikätovereitaan esimerkiksi käytöksen osalta, ja sitä, millä tavoin he hyödyttivät Ranskaa. Myös järjestön entisiin oppilaisiin pidettiin yhteyttä, ja heidän oletettiin toimivan oppilaitoksille, MLF:lle ja Ranskalle hyödyllisinä välittäjinä kotimaissaan. Järjestö esitti oppilaansa moninaisena joukkona eri kansallisuus- ja uskontoryhmiin kuuluneita lapsia ja nuoria, joista oli järjestön kouluissa sivilisointiprosessin kautta muovattavissa yhtenäinen ja Ranskalle myötämielinen ryhmä.
  • Osipow, Noora (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielmassa tarkastelen lehdistön henkirikosuutisointia 1920-luvun Englannissa. Tutkimuksessa keskityn siihen miten sukupuoli, sukupuoliroolit ja luokka näkyvät henkirikosuutisoinnissa. Keskeistä tutkielmassa on moraali, joka kytkeytyy sukupuoleen, seksuaalisuuteen, siveellisyyteen ja luokkanormeihin. Pyrin myös tarkastelemaan henkirikosuutisoinnin kautta sitä, miten sodan jälkeisessä yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset näkyivät konservatiivisten ja modernien arvojen kohtamisessa, esimerkiksi naisten asemassa tapahtuneiden muutosten kautta. Tarkastelun kohteena on neljä oikeustapausta vuosien 1922-1926 välillä, joissa syytettynä oli kolme naista ja kaksi miestä. Tekijät edustavat myös eri yhteiskuntaluokkia, mikä mahdollistaa luokka-aseman merkityksen henkirikosuutisoinnissa. Alkuperäislähteinä toimii lehdet The Times ja Daily Herald vuosien 1922-1926 väliltä sekä Leeds Mercury vuosilta 1925-1926. Lisäksi alkuperäislähteenä käytän Marie Stopesin Married Love- teosta vuodelta 1918. Tutkimukseni on laadullinen tutkimus. Tutkimuskysymyksiäni ovat miten sukupuoli ilmenee henkirikosuutisoinnissa, tuodaanko sukupuolia millä tavalla esille ja sukupuolitetaanko rikosuutisoinnissa tapahtumien osapuolia ja millä tavoin tämä ilmenee? Miten esimerkiksi ulkonäköä ja luokkaa korostettiin ja tuotiin esille syytettyjen kohdalla? Miten esimerkiksi syytettyjen käytöstä kuvaillaan oikeusistunnoissa ja miten sukupuoli vaikuttaa siihen? Miksi henkirikosuutisointi aiheutti kuohuntaa ja kiinnostusta? Ensimmäinen oikeustapaus on vuodelta 1922, jolloin Herbert Armstrong myrkytti vaimonsa Katherine Armstrongin kuoliaaksi ja yritti myrkyttää lakimieskollegansa Oswald Martinin. Herbert Armstrong sai kuolemantuomion teoistaan. Toinen tarkastelemani tapaus on Ilfordin murha vuodelta 1922. Ilfordin murhassa uhriksi joutui Percy Thompson ja syytettynä oli tämän vaimo Edith Thompson ja hänen rakastajansa Frederick Bywaters. Molemmat syytetyt saivat teosta kuolemantuomion. Nämä kaksi tapausta edustavat tutkielmassani keskiluokassa tapahtuvia henkirikoksia. Työväenluokkaisia henkirikostapauksia tässä tutkielmassa ovat Bradfordin puukotustapaus vuodelta 1925, jolloin Catherine Thorpe tappoi Herbert Musgraven ja sai teosta kuolemantuomion. Tuomio kuitenkin muutettiin elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi. Viimeisin tapaus on vuodelta 1926, jolloin Louie Calvert tappoi vuokranantajansa Lily Waterhousen. Louie Calvert sai teostaan kuolemantuomion. Tutkimuksessa tulen lopputulokseen sukupuolen ja luokan vaikutuksesta lehdistön uutisointityyliin sekä vahvaan moralisointiin, etenkin naissyytettyjen kohdalla. Naissyytetyistä uutisoidessa lehdissä nousee vahvasti esille ulkonäön, luonteen sekä käyttäytymisen kuvaukset oikeuskäsittelyistä. Miehiä kuvaillaan hillitymmin ja näin ollen uutisoinnin kautta vastakohtaisuus tunteikkaan naisen ja rationaalisen, hillityn miehen välillä on huomattava. Lisäksi moralisointi ja julkinen paheksunta kohdistuivat kovemmin naisiin, etenkin Edith Thompsonin oikeudenkäynnissä ero mies- ja naissyytetyn moralisoinnissa on huomattava. Lisäksi tutkielman kautta huomaan lehdistön vankan aseman ja roolin laajan lukijakunnan tiedonvälittäjänä, julkisen keskustelun ja moralisoinnin kenttänä sekä tärkeänä viihteenmuotona, jossa henkirikosuutisoinnilla oli tärkeä rooli 1920-luvun englantilaisessa yhteiskunnassa.
  • Toepfer, Johannes (Helsingin yliopisto, 2020)
    Niilo Välläri (1897—1967) tuli tunnetuksi varsinkin 1950- ja 1960-luvuilla ay-liikkeessä suoraviivaisena “merensulkuneuvoksena,” Suomen Merimies-Unionin puheenjohtajana (1938—1967). Tällaisen kuvan hän on antanut muistelmissaan, joissa hän keskittyy melkein pelkästään toimintaansa ay-liikkeessä. Hän mainitsee muiden toimijoiden SKP:n jäsenyyden, mutta jättää aukon historiaan tältä osin. Tästä huolimatta Vällärillä oli lyhyehkö ja menestyksekäs puoluepoliittinen ura. Lähdettyään merille vuonna 1913 ja työskenneltyään USA:ssa vuodesta 1916 Välläri karkotettiin USA:sta vuonna 1920. Hän nousi nopeasti Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen Uudenmaan piirisihteeriksi ja sitten puolueen puheenjohtajaksi vuoden 1922 alussa. Vuonna 1923 Välläri vangittiin ja hän joutui vankilaan vuosiksi 1924—1926. Siellä Välläri oli kirjoittamassa “irti emigranteista” -julkilausumaa, jolla vastustettiin SKP:n rajan takana sijainneiden johtajien valtaa sekä toimintaohjeita. Tätä on pidetty tutkimuksessa useasti Vällärin irtiottona neuvostokommunismista ja SKP:sta. Tarkastelun keskiössä ovat kesän 1921 Vällärin kirjoittelut, joissa hänen omat poliittiset linjauksensa tulivat esille. Välläri kirjoitti palavasti mm. Neuvosto-Venäjän ja vallankumouksen puolesta, mikä on jäänyt hieman pimentoon. Lisäksi Vällärin suhde SKP:hen ja kommunismiin oli monitahoinen. Toisaalta kommunismi oli vasta muotoutumassa kansainvälisenä ilmiönä Neuvosto-Venäjän synnyttyä. Välläri oli käynyt SKP:n pikakurssin Neuvosto-Venäjällä. Vankilasta palattuaan Välläri toimi mm. de facto SKP:n keskuskomitean jäsenenä työskenneltyään puolueen Suomen-toimistossa Puoluepoliittisen toiminnan yhä vaikeutuessa Välläri kannatti kuitenkin avoimen puolueen perustamista, mikä olisi ollut avoimin kommunistisin puoluetunnuksin mahdotonta. Välläriä syytettiin 1930-luvulla “välläriläisyydestä” ja “trotskilaisuudesta”. Sotien aikana Välläriä jopa haukuttiin neuvostoliittolaisessa radiopropagandassa. Tutkimuksessa käydään läpi Vällärin Amerikan-vuosia ja sen aikaista historiaa ja ideologisia virtauksia, joihin vertaamalla voidaan saada taustaperspektiiviä Vällärin omien katsantojen historialle. Tutkimuksessa pyritään selvittämään sitä, miltä osin Vällärin kokemukset ja hänen Amerikassa oppimansa vaikuttivat hänen linjaansa Suomessa ja siihen, että hän ei mukautunut SKP:n ohjeisiin. Tutkimustuloksina esitetään, että Välläri edusti Suomen työväenliikkeen vuoden 1918 edeltäviä perinteitä paremmin kuin moni Suomessa toiminut sen takia, että ne säilyivät paremmin amerikansuomalaisessa perinteessä vuoden 1918 jälkeen kuin Suomessa – saati sitten Neuvosto-Venäjällä, jonne paenneet olivat perustaneet SKP:n. Nämä punapakolaiset taipuivat Kominternin linjalle, joka painotti puolueen merkitystä joukkoliikkeen sekä vallankumouksen organisoijana. Vällärille tärkeitä olivat laajoja työväenjoukkoja kokoavat joukkopuolueet ja ammattiyhdistykset, eivät salaiset pienet puoluesolut. Vapaana vuosien 1917—1918 tapahtumien painolasteista Välläri pääsi korkeille puoluepoliittisille paikoille nopeastikin, mutta hän edusti sellaisia ajatuksia ja toimintatapoja, joiden takia hänen huipulta alkanut puoluepoliittinen uransa loppui nopeasti. Yritys lokeroida Välläriä kommunistiksi tai ei-kommunistiksi ei ole tähdellistä, vaan luokitus oli enemmän hänen oman aikansa vaatimus, aikana, jolloin raja-aidat olivat korkeita.
  • Laitala, Henni (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan vuosina 1925–1935 ilmestyneitä pakkosterilisointia kannattavia aikakauslehtikirjoituksia. Analyysin kohteena on se, kuinka sterilisoinnin kohteeksi haluttuja ih-misryhmiä nimetään ja millaisiin semanttisiin rooleihin ja sitä kautta toimintoihin ihmisryhmät asetetaan. Tutkielmassa hyödynnetään kriittistä diskurssianalyysia ja kognitiivista kielitiedettä. Kognitiivi-sen kielitieteen teorioista sovelletaan kehyssemantiikkaa, analysoituvuutta ja ambienssia. Roo-lisemantiikkaa käytetään semanttisten roolien ja toimijoiden tarkasteluun. Tutkielman aineisto on peräisin Kansalliskirjaston digitoimista aikakauslehdistä. Se on saatu käyttämällä kahta hakusanaa: rotuhygienia ja sterilisointi. Aineistoon kuuluu yhteensä 33 kirjoitusta, jotka ovat pää-asiassa peräisin ammatti- ja erikoisalan lehdistä. Niistä on analysoitu erityisesti rotuhygieenista pakkosterilisointia käsittelevät kohdat. Nimeämisen tarkastelu on jaettu kolmeen osaan: määritteettömät nimitykset, etumääritteelliset nimitykset ja restriktiivisen relatiivilauseen sisältävät kategorioinnit. Määritteettömille nimityksille on tyypillistä yhtäältä täysi skemaattisuus, mutta toisaalta taas näennäisesti tyhjentävä kategoriointi. Etumääritteen sisältävistä nimityksistä on mahdollista hahmottaa monenlaisia dimensioita, kuten esimerkiksi moraalisuuden, hyödyllisyyden ja arvokkuuden dimensiot. Ryhmiä rajataan myös restriktiivisillä relatiivilauseilla, joilla esimerkiksi liitetään ihmisryhmiin ominai-suuksia ja spesifioidaan ryhmiä toisten joukosta. Toinen analyysiluku käsittelee, sitä millaisissa semanttisissa rooleissa pakkosterilisaation kohteeksi halutut ihmisryhmät ovat erilaisten toimintojen yhteydessä. Agenttimaisina ryhmät on kielennetty lisääntymistä kuvaavien verbien yhteydessä sekä erilaisten harmien tuottajina. Patientteina ihmisryhmiä kuvataan erilaisen kontrolloivien toimenpiteiden, kuten siirtelyn ja säilyttämisen, kohteina. Keskeiseksi semanttisten roolien käsittelyssä nousee se, että sterilisoinnin kohteeksi halutut ihmisryhmät esitetään siten, että niillä ei ole pääsyä täysivaltaisen persoonalle tyypillisiksi nähtyihin piirteisiin, kuten omien toimiensa kontrolliin ja vastuulliseen toimintaan. Tulokset esitetään persoonaksi pääsyn asteikkona. Kaiken kaikkiaan pakkosterilisoinnin kohteeksi haluttujen ihmisryhmien nimeäminen ja toimintojen esittäminen toiseuttavat ja luovat etäisyyttä tekstien puhujan ja puheenalaisen välille, ja näin dehumanisoivat pakkosterilisaation kohteeksi haluttuja ihmisryhmiä.
  • Peltonen, Ulla-Maija (Finnish Historical Society, 1998)
    Studia historica;58
    In clarifying the culture of contestation in the memoirs, I examine manifestations of power and resistance which appear in memoirs depicting the 1920s and 30s. The themes of these memoirs are 1) narratives from childhood, experiences of 1918, motives for participation in the labour movement; 2) narratives of open resistance, that is, descriptions of public demonstrations on May Day, Red Day or Anti- War Day (August 1), on the Three L’s Day (Lenin, Luxemburg, Liebknecht), of demonstrations against the death penalty as well as other public demonstrations, on International Youth Day and Women’s Day, for example. Public resistance is also reflected in stories of job strikes and prison strikes organized by political prisoners, the singing of labour songs as well as the display of the colour red or Red symbolism; 3) narratives of covert resistance, circumvention of the law or opposition to it, which were expressed in descriptions of May Day or other labour movement holiday celebrations in Hämeenlinna and Tammisaari prisons, the holding of illegal meetings during such general celebrations as name days, birthdays, weddings and engagement parties, the distribution of banned literature or flyers, jokes and humour as well as the humming or whistling of labour songs; 4) narratives of power which are found in descriptions of the working climate, of unemployment, of the black lists kepts by employers, and of violence and house searches carried out by the police.
  • La Mela, Matti (2008)
    Venäjältä oli muuttanut siirtolaisia Euroopan pääkaupunkeihin 1800-luvun lopulta alkaen. Ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumoukset ja sisällissota muokkasivat Euroopan venäläisyhteisöjen rakennetta, kun sadattuhannet ihmiset pakenivat maasta. M. Raeffin mukaan vallankumouspakolaisuuden myötä syntyi "Venäjä rajojensa ulkopuolella", joka ilmeni venäläisen intellektuellin ja kulttuurisen elämän sekä niiden pohjana olleiden instituutioiden kautta. Tässä tutkimuksessa argumentoidaan, C. Gousseffiin ja V. M. Selunskaiaan nojaten, että "Venäjä rajojensa ulkopuolella" oli yksi pakolaisten (tai emigranttien) tulkinta nykyisyydestään. R. Koselleckin kokemusten ja odotusten käsiteparia soveltaen voi Venäjän keisarikunnan romahduksen nähdä johtaneen tilanteeseen, jossa venäläisten maailman mennyt – kokemukset – eivät enää olleet suorassa yhteydessä maailman tulevaan – odotuksiin. Tämän murroksen yksi tulkintatapa oli selitys "toisen Venäjän" olemassaolosta. Tutkielmassa tarkastellaan Helsingin ja Lyonin venäläisiä yhteisöjä, niiden sosiaalista ja taloudellista rakennetta 1920-luvulla. Näin pyritään kuvaamaan niitä reunaehtoja, jotka määrittivät venäläisten käsitystä muuttuneesta nykyisyydestään. Tarkemmin yhteisöihin perehdytään kahden tehtaan työntekijäkorttien kautta; työntekijäkortit muodostavat tutkimuksen tärkeimmän lähteen. Tehtaiksi on valittu Fazerin makeistehdas sekä tekstiilitehdas Manufactures de Velours et Peluche. Tutkimustapa noudattaa ranskalaisen O. Le Guillou’n Pariisin esikaupungin Renault’n tehtaan venäläisistä tekemää tutkimusta, jossa yhteisön rakennetta tarkastellaan työntekijäkorteista muodostetun kvantitatiivisen aineiston avulla. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan: ihmiset, kaupungit ja työ. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan venäläisten työntekijäyhteisöjen rakennetta: työntekijämääriä, ikä- ja perherakennetta. Toiseksi tutkitaan mistä venäläiset olivat lähtöisin ja mihin he kohdekaupungissa päätyivät asumaan. Viimeisessä osassa käsitellään venäläisten suhdetta työhön sekä työnantajiin ja arvioidaan heidän asemaansa kuluttajina sekä osana työhierarkiaa. Johtopäätöksenä todetaan, että Manufactures’in ja Fazerin – Lyonin ja Helsingin – venäläiset yhteisöt erosivat merkittävästi toisistaan. Fazerin yhteisö oli muodoltaan perhe- ja sukukeskeinen sekä kohtuullisen varakas. Työsuhteet tehtaalla olivat pitkäkestoisia. Taloudelliset tekijät eivät kuitenkaan näytä toimineen kannustimena pitkiin työsuhteisiin, vaan pysyvyyteen vaikuttivat pikemminkin tehtaan venäläismielisyys, emigranttipiirit ja ympäröivän yhteiskunnan vihamielisyys. Lyonin tekstiilitehtaan yhteisö muodostui pääosin samasta 23–32-vuotiaiden miespolvesta, työsuhteet olivat lyhyitä ja asuinpaikat sijaitsivat Lyonin itäisillä teollisuusalueilla. Lyonin venäläisille tekstiilitehdas oli yksi etappi Ranskan työtaipaleella. Reunaehdot, jotka määrittivät kokemuksia ja odotuksia Lyonissa ja Helsingissä erosivat toisistaan niin paljon, että myös tulkinnat nykyisyydestä olivat erilaisia. Selunskaian ajatusten mukainen emigraation käsitteiden ja käsiterakenteiden toimijakohtainen tarkastelu on hedelmällinen ratkaisu tutkimuskentällä tulevaisuudessa.