Browsing by Subject "1930-luku"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 30
  • Penkkala-Arikka, Päivi Tuulia (2006)
    Olavi Laiho syntyi vuonna 1907 Varsinais-Suomen Halikossa muonamiesperheen esikoiseksi. Teini-ikäisenä Olavi lähetettiin maalarin oppipojaksi, sillä perheen toivoi Olavin pääsevän itsenäiseksi kaupunkilaistyöläiseksi. Olavista tulikin aktiivinen turkulaismaalari. Kaupungissa hän koki heräämisen poliittiseen tietoisuuteen. Olavin tie vei poliittisesti vasempaan äärilaitaan ja puristukseen. 1930-luvun ns. kommunistilakien myötä Olavi Laihokin pidätettiin johtuen hänen toiminnastaan työväen urheilujärjestöjen parissa ja hänet tuomittiin valtiopetoksen valmistelusta. Vankilassa Olavin kommunistinen identiteetti vahvistui ja vapautuessaan hän oli valmis toimimaan puolueen kansanrintamataktiikan mukaisesti. Talvisodan jälkeen perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraan (SNS I), jonka Turun osaston toimintaan Olavi osallistui aktiivisesti. Syksyllä 1940 Olavi siirtyi toimimaan maanalle välttyäkseen pidätykseltä. Jatkosodan sytyttyä kesäkuussa 1941 Olavi oli mukana perustamassa organisaatiota nimeltä "yökansan vapaustaistelun järjestäjät", joka valmisteli sotilaallista vastarintaa. Lisäksi Olavi toimi Suomen sodanaikaisessa SKP:ssa muun muassa vakoilutietoja välittäen. Joulukuun 22. päivänä 1942 Olavi pidätettiin. Hänet tuomittiin 22. kesäkuuta 1943 yksin teoin tehdyistä maanpetoksesta ja valtionpetoksesta kuolemanrangaistukseen ja menettämään kansalaisluottamuksen ainiaaksi. Mauno Olavi Laihon tarinan kautta pääsemme eläytymään viime vuosisadan alkupuolen kommunistiseen ja työväen toimintaympäristöön. Olavi edustaa sellaista henkilöä, jota vastaan oikeastaan kaikki 1900-luvun alkupuolen kommunistista toimintaa rajoittavat toimenpiteet kohdistuivat. Samalla pääsemme erityisesti jatkosodan aikana näkemään, miten haurasta ja sattumanvaraista kommunistien toisen maailmansodan ajan toiminta Suomessa oli. Yhdenkin miehen toiminnalla oli kommunistien marginaaliin työnnetyssä maanalaisessa toiminnassa erittäin suuri merkitys. Toisaalta voidaan pohtia sitäkin, miten Olavi olisi toiminut, jos yhteiskunta ei olisi työntänyt hänen kaltaisiaan äärivasemmistolaisia niin nurkkaan. Olisiko hän saanut vallankumouksen aikaiseksi? Täpärääkin täpärämmin Olavin joutui kohtaamaan kuoleman vain 37 vuoden ikäisenä vuonna 1944, sen päivän aamuna, jonka iltana eduskunta hyväksyi rauhanehdot. Aiemmasta tutkimuksesta ja arkistolähteistä rakennetaan tässä pro gradussa ikään kuin kulissit, joihin Olavi Laihon elämä suhteutetaan. Laihon elämäntarinan kautta saamme mielenkiintoisella ja kiehtovalla tavalla seurata miten yleinen poliittinen historia ja yksittäisen henkilön elämäntarina kietoutuvat jännittävästi yhteen. Siitä löytyy juuri tämän tutkielman kiehtovuus ja jännite.
  • Kiuru, Antti (Helsingfors universitet, 2016)
    Pro gradu –tutkielmani käsittelee suomalaisissa sotilasaikakauslehdissä 1920- ja 1930-luvuilla esiintyneitä kansallisia stereotypioita ja ennakkoluuloja. Tutkimuskysymykset selvittävät minkälaisia ominaisuuksia eri kansallisuuksiin liitettiin, miten yhtenäinen kuva niistä muodostui ja mistä syistä stereotypioita esiintyi. Huomattavimpina lähteinä toimivat aikakauden suosituimmat sotilasaikakauslehdet, suojeluskuntajärjestön pää-äänenkannattaja Hakkapeliitta ja ensisijaisesti vakituiselle väelle ja kansalaissodan veteraaneille suunnattu Suomen sotilas. Syvyyttä ja kuriositeetteja tarjoavat aikakaudella julkaistu historiankirjoitus sekä edellä mainittuja lehtiä pidättyvämpi ja asiapitoisempi julkaisu Suomen sotilastieteellinen aikakauslehti. Metodologisesti työ yhdistelee kvalitatiivista lähdetutkimusta, lehdistötutkimusta sekä aate- ja sotahistoriaa. Lähteinä toimineiden julkaisujen vuosikerrat on käyty lehti lehdeltä läpi ja lopulliseksi lähdeaineistoksi on valikoitu tutkimuskysymyksissä mainittuja stereotypioita ja ennakkoluuloja sisältäneet artikkelit, uutiset, arvostelut ja pakinat. Lähdeaineistoksi sopivia artikkeleita löytyi noin sataviisikymmentä yli tuhannen läpikäydyn lehden joukosta. Artikkeleita ei ole arvotettu kirjoittajan taustan tai vaikutusvallan perusteella, vaan tutkimuksessa on kartoitettu ensisijaisesti lehtien välittämää yleiskuvaa. Molempien lehtien sisältöä on ollut tuottamassa varsinaisen toimituksen lisäksi myös lukuisa joukko vieraskyniä, joiden joukossa esiintyy säännöllisesti myös ulkomaalaisia sotilasasiamiehiä ja nationalisteja. Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen Suomessa valtaa pitäneiden konservatiivisten ja militarististen piirien aatepohja välittyy selkeästi sotilasaikakauslehtien sivuilta. Voimakasta nationalismia ja reipasta sotilashenkeä edustavat valtiot saavat osakseen ihailua ja arvostusta. Kansallisuuksista pääosin positiivisessa valossa esiintyvät ennen kaikkea saksalaiset, muut Itä-Euroopan vastaitsenäistyneet valtiot sekä japanilaiset. Saksalaisiin liitetään henkisten ohella myös usein teknisiä ominaisuuksia muista kansoista poiketen. Muita Itä-Euroopan kansallisuuksia kohtaan tunnetaan voimakasta solidaarisuutta, mistä johtuen stereotypioita rakennetaan tietoisesti positiivisiksi, oli kyseessä sitten ugrilainen sukulaiskansa (virolaiset, unkarilaiset) tai slaavilainen entinen viholliskansa (puolalaiset). Englantilaiset koetaan esimerkillisiksi, mutta samalla yllättäen vieraiksi kosmopoliittisuuden ja huumorintajun vuoksi. Suomessa itsenäistymistä seurannut venäläisvihamielisyyden nousu löytyy suoraan sotilasaikakauslehtien sivuilta. Tarve viholliskuvan ja varoittavan esimerkin luomiseen johtaa voimakkaan negatiiviseen stereotypiaan, joka poikkeaa täysin vielä 1800-luvulla esiintyneestä hieman yksinkertaisesta mutta joviaalista venäläiskarikatyyristä. Samalla venäläispelko ja -viha sulautuvat käytännössä saumattomasti osaksi kommunismia kohtaan tunnettua epäluuloa. Venäläiset esitetään yksinkertaiseksi ja aloitekyvyttömäksi kansaksi, joka on ainoana maailmassa luonnostaan vastaanottavainen kommunismille. Toisin kuin muiden stereotypioiden kohdalla, venäläisiä käsittelevät tekstit eivät tee kertaakaan myönnytystä ymmärtäväiseen tai positiiviseen suuntaan.
  • Ahola, Ilona (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä työssä olen tutkinut luterilaisen kirkon yleisillä suomenkielisillä kirkkopäivillä vuosina 1930–1938 käytyä keskustelua kansankirkosta, yhteiskunnasta ja isänmaasta. Lähempinä kysymyksinä olen tarkastellut, mitä kirkkopäivillä keskusteltiin kansankirkon roolista yhteiskunnassa, millaisena yhteiskunnallinen ja uskonnollinen tilanne Suomessa nähtiin ja mitä kirkon yhteiskunnallisen tehtävän ja vastuun nähtiin pitävän sisällään. Lähteenä on käytetty Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliiton erillisjulkaisuja kirkkopäivistä, jotka pitävät sisällään kaikki kirkkopäivillä pidetyt esitelmät, alustukset, saarnat ja raamattutunnit. Kirkkopäiviä järjestettiin 1930-luvulla viisi kertaa, aina kahden vuoden välein. Kirkkopäivillä keskusteltiin laajasti ajankohtaisista yhteiskunnallisista ja kirkollisista kysymyksistä sekä kirkon työmuotojen kehittämisestä. Kirkkopäivillä puhuivat niin papit kuin maallikot, myös kirkon johto osallistui kirkkopäiville. 1930-luvun alun kirkkopäivillä keskusteltiin erityisesti vallitsevasta lama-ajasta ja siitä aiheutuneesta taloudellisestä hädästä. Myös kirkon ja poliittisen toiminnan suhteet nousivat keskusteluun, kun sisäpoliittinen tilanne oli levoton äärioikeiston noustua. Uskonnollinen ja siveellinen hätä oli erityinen keskustelunaihe kaikilla 1930-luvun kirkkopäivillä ja sen vuoksi kirkolta ja yhteiskunnalta vaadittiin ripeitä toimia. Lisäksi kristinuskonvastaisen ja vapaamielisen maailmankatsomuksen katsottiin jo levinneen kaikkiin kansankerroksiin. Kommunismista ja uskonnottomuudesta varoiteltiin paljon. Toinen laajaa keskustelua herättänyt aihe oli kirkon kansankasvatusvastuu. Huolta nähtiin kotien kristillisyyden ja koulujen uskontokasvatuksen heikkenemisestä. 1930-luvun loppupuolella yleinen maailmantilanne kiristyi ja pelko rauhan puolesta kasvoi. Maailmantilanne puhutti myös kirkkopäivillä. Erityisiä aiheita olivat lisäksi maallistumisen vaara sekä yhteiskunnan sosiaalinen työ ja kristittyjen osallistuminen siihen. Kansankirkon tehtävät yhteiskunnassa nähtiin hyvin moninaisina. Kirkkoon kuului ehdoton enemmistö suomalaisista, joten katsottiin, että kirkolla oli vastuu koko kansasta. Kirkon nähtiin myös ainoana voivan vaikuttaa kansan henkiseen eheytymiseen. Kansan kahtiajakautumisesta oltiin huolissaan, samoin työväestön kirkosta vieraantumisesta. Kristillisyys nähtiin kuuluvan kansan elämän perustuksiin ja sen heikkeneminen niin yhteiskunnassa kuin kodeissa oli vakava uhka kansan tulevaisuudelle. Erityisesti lasten ja nuorison kasvatustyöhön kiinnitettiin huomiota. Kirkon lapsi- ja nuorisotyön toimintamuotoja haluttiin kehittää. Koulujen uskonnonopetustilannetta seurattiin tarkalla silmällä. Diakoniatyön aseman todettiin olevan vielä heikkoa ja siihen vaadittiin parannustoimia. Aineellinen hätä vaati niin kirkkoa kuin yksittäisiä kristittyjä toimiin hädän lievittämiseksi. Kirkon diakoniatyö oli tässä olennainen, mutta myös yhteiskunnalliseen huoltotyöhön kristittyjä neuvottiin osallistumaan monipuolisesti. Kirkon ja yhteiskunnan tehtäviin tehtiin selkeää eroa, mutta kristittyjä kehotettiin osallistumaan monipuolisesti valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan, muistaen aina toimia siellä kristillisiä periaatteita noudattaen ja edistäen. Kirkon hengellisen tehtävän ensisijaisuutta korostettiin ja ruohonjuuritason työ niin kasvatuksen kuin rakkauden palvelun osalta nähtiin tärkeimpänä keinona kirkosta vieraantuneiden saamiseksi takaisin ja kristillisyyden aseman vahvistamiseksi yhteiskunnassa.
  • Vähäaho, Laura (Helsingfors universitet, 2014)
    Suomalainen yhteiskunta eli voimakasta muutoksen aikaa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. 1900-luvun alun poliittis-maailmankatsomuksellinen murros ravisteli sekä yhteiskunnan rakenteita että aatteellista ilmapiiriä. Uudet liberaalit aatteet levisivät entistä tehokkaammin ja kristinuskon merkitys yhteiskuntaa muokkaavana auktoriteettina kyseenalaistettiin. 1930-luvulla huippunsa saavuttanut pula-aika muovasi kansalaisten arkea voimakkaalla otteella. Suomenkielisten sanoma- ja aikakauslehtien lisääntyminen oli erottamaton osa yhteiskunnan kehitystä. Ensimmäiset suomalaiset lastenlehdet julkaistiin 1850-luvulla, mutta varsinaiset lasten uskonnollisiin tarpeisiin keskittyneet lehdet syntyivät 1880-luvulla. Tutkimuksessa tarkastellaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen lastenlehden Lasten Siionin syntyä ja varhaista kehitystä vuosina 1930–1936. Tutkimus tarkastelee sitä, miksi vanhoillislestadiolainen liike ryhtyi julkaisemaan omaa lastenlehteä 1930-luvulla ja mitä liike sillä tavoitteli. Vaikuttiko lehden perustamispäätökseen herätysliikkeen sisäinen motivaatio, ulkoiset tekijät vai lisääntynyt kilpailu lastenlehtien saralla? Tutkimuksen pääasiallisena lähteenä ovat Lasten Siionin vuosikerrat ajalta 1931–1936. Lehden näytenumero ilmestyi lokakuussa vuonna 1930. Lehti on Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) toimittama julkaisu. SRK on vanhoillislestadiolaisen liikkeen keskusjärjestö ja järjestöllä on merkittävä rooli herätysliikkeen hallinnollisten tehtävien ja opillisten käsitysten vaalimisessa. Yhtenä keskeisimpänä tekijänä Lasten Siionin syntyyn vaikutti vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäinen motivaatio. Lehden julkaisupäätös liittyi osaksi SRK:n kehitystä ja järjestön toiminnan organisoitumista, joka palveli liikkeen identiteetin rakennusprojektia. Lehden syntyyn ja kehitykseen vaikuttivat myös ulkoiset tekijät, sillä liike kehittyi jatkuvassa vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa. Muiden lastenlehtien tavoin Lasten Siionissa korostuu aikakaudelle tyypilliset kasvatukselliset ja moraaliset ihanteet. Lehdessä korostuu erityisesti huoli lasten uskonnollisen kasvatuksen heikentymisestä ja pelko perheiden sekä patriarkaalisen järjestelmän hajoamisesta. Lasten Siionin avulla SRK pyrki juurruttamaan keskeisimmät opinkappaleensa liikkeen jäseniin ja takaamaan liikkeen jatkuvuuden tulevaisuudessa. Opillisten käsitysten vaalimisen lisäksi Lasten Siionin tarkoituksena oli ulottaa sosiaalinen kontrolli liikkeen nuorimpiin jäseniin. Lehti joutui myös määrittelemään kantansa moniin ajankohtaisiin kysymyksiin muun muassa yhteiskunnassa pinnalla olleeseen koulutuskysymykseen ja 1930-luvulla kansalaisten arkeen voimakkaasti vaikuttaneeseen pula-aikaan.
  • Nykänen, Hannu (2007)
    Tämän tutkielman tavoitteena tutkia anniskeluravintoloita Helsingissä 1930-luvulla, jolloin anniskelusta tuli jälleen vapaata kieltolain jälkeen. Kieltolaki oli voimassa 1919 -1932. Kieltolain aikana kuitenkin lainkuuliaisuus väheni, eikä kieltolaki vähentänyt väkijuomien käyttöä, vaan laittomuus rehotti kaikkialla maassamme. Väkijuomien -kuljetus ja salakauppa kukoistivat. Kieltolakia rikkoivat kaikki kansankerrokset. Edellä mainituista syistä kieltolaki kumottiin kansanäänestyksessä. Vuonna 1932 säädettiin väkijuomalaki, joka sääteli väkijuomien anniskelua ja vähittäismyyntiä, samassa yhteydessä perustettiin Alkoholiliike, jolle annettiin yksinoikeus väkijuomien vähittäismyynnissä. Anniskelu jäi pääsääntöisesti yksityisten ravintoloitsijoiden vastuulle. Väkijuomalaki sääteli tarkkaan anniskelua. Vuonna 1932 myönnettiin paljon anniskelulupia, jotta laiton viinanmyynti saataisiin loppumaan ja väkijuomat nautittaisiin anniskeluravintoloissa. Ravintoloitsijat olivat helpottuneita kieltolain päättymisestä, koska kieltolaki oli rasittanut ravintolaelinkeinoa. Raittiusväki oli huolissaan maamme väkijuomatilanteesta, koska väkijuomia tarjottiin nyt sekä laittomasti että laillisesti. Erityisen huolissaan oltiin nuorison alkoholin käytöstä. Väkijuomalain voimassaolon ensimmäisenä vuotena uusien anniskelumääräysten noudattaminen oli puutteellista, mikä johtui pääosin tietämättömyydestä. Ravintoloita oli kolmen tasoisia: kansanravintolat, jotka oli tarkoitettu työväestölle, sekä I ja II luokan ravintolat keski- ja yläluokalle. 1930-luvulla luokkajako oli selvempi kuin nykyään ja jokainen luokka kävi omissa ravintoloissaan. Kansanravintoloita pidettiin ongelmana, koska työväestö ei tullut ravintolaan nauttimaan ateriaa, vaan tuli sinne juopumistarkoituksessa. Myös olutravintolat nähtiin ongelmana, koska oluen juomisen aloittamisen katsottiin johtavan väkevämpien juomien käyttöön ja edelleen alkoholismiin. Olutravintoloille anniskelulupia myönnettiin entistä vähemmän ja niiden määrä väheni. Kolmantena ongelmana pidettiin tanssiravintoloita, joissa esiintyi prostituutiota. Ongelmaa yritettiin ratkaista anniskeluravintoloita koskevilla tanssikielloilla. Anniskelun valvonnan toteuttajaksi Helsinkiin perustettiin Valvontatoimikunta, jossa oli edustettuna sekä Alkoholiliike että ravintoloitsijat. Toinen valvontaorganisaatio oli Kansalaisvastuu ry., jonka asiamiehet suorittivat ravintoloiden tarkkailua ilman toimivaltuuksia. Anniskelun valvonnan käytännön työn toteuttajina olivat kunnalliset tarkastajat. Yleisimmät anniskelurikkomukset olivat oluen tarjoilu ilman ateriaa ennen kello 12 ja liika-anniskelu, joka tarkoitti anniskelua päihtyneelle. Anniskeluravintolat olivat luvanvaraisia yrityksiä, koska anniskelulupa oli voimassa vain kolme vuotta, ravintoloitsija ei voinut tehdä kovin pitkälle meneviä suunnitelmia yityksensä suhteen. Anniskeluravintoloiden liikevaihdosta puolet tuli vuonna 1938 väkijuomien myynnistä. Suurin henkilöstöryhmä oli keittiöhenkilökunta, jolla oli kiinteä kuukausipalkka. Tarjoilijoiden palkka koostui pääasiassa asiakkaiden maksamista juomarahoista. Väkijuomien hinnankorotukset 1939 vähensivät asiakkaita ravintoloista. Talvisodan syttyminen samana vuonna aiheutti monenlaisia rajoituksia anniskeluravintoloiden toimintaan. Tutkielman tärkeimpiä tuloksia: 1) Kansalaisvastuun toiminnan selvittäminen ja sen läheinen yhteisyys Alkoholiliikkeeseen, 2) olutvihamielisyys, joka ulottui aina sosiaaliministeriöön asti, 3) lääkärit näkivät oluen juonnissa myönteisiäkin puolia, 4) viranomaisyhteistyön selvittäminen anniskelun valvonnassa, 5) anniskelurikkomusten määrän väheneminen etenkin olutravintoloiden kohdalla, 6) selkeä luokkajako ravintoloiden ja niiden asiakkaiden kohdalla. Tärkeimmät lähteet: Oy Alko Ab Alkoholihallinto-osaston arkisto 1932 -1939. KA. Ravintolalehdet 1932-1939 Kylväjä 1932-1939 Alkoholiliikkeen aikakauskirjat 1936-1939 Alkoholiliikkeen vuosikertomukset 1932-1939 Tutkimuskirjallisuus
  • Ilvonen, Elina (Helsingfors universitet, 2016)
    Työni käsittelee Englannin kirkon, roomalaiskatolisen kirkon ja vapaakirkkojen puolelta lähinnä metodistien suhtautumista elokuviin 1930-luvun Britanniassa. Lähteinä on käytetty sanomalehtiä: useita maallisia sanomalehtiarkisto British Newspaper Archivesta ja kahta kirkollista sanomalehteä, The Church Timesia ja The Tabletia. Elokuvissa käynti oli 1930-luvun massakulttuuria. Elokuvateatterit houkuttelivat väkeä vuosi vuodelta enemmän läpi koko vuosikymmenen. Joka vuosi elokuvissa käytiin satoja miljoonia kertoja. Elokuvissa käynti oli koko kansan huvia, mutta halpuutensa takia hyvin suosittua alemmissa sosiaaliluokissa. Suhteellisen uuden viihdemuodon suosittuus sai kirkot useiden kansalaisjärjestöjen ohella määrittelemään asemansa siihen nähden. Erityisesti Hollywood-elokuvia pidettiin usein moraalittomina ja niiden vaikutuksesta ihmisiin oltiin huolissaan. Roomalaiskatolinen kirkko Britanniassa esimerkiksi otti osaa kansainväliseen katolisen kirkon ristiretkeen moraalittomia elokuvia vastaan. Britannian sosiaalinen ilmasto oli muuttunut ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vapaa-ajan merkitys kasvoi. Sunnuntaita ei kirkon aktiivisten jäsentenkään kohdalla haluttu enää välttämättä viettää kirkossa. Kirkot olivat noteeranneet kirkossa ja pyhäkoulussa kävijöiden vähentymisen. Toiset näkivät sunnuntaisin auki olevissa elokuvateattereissa syypään kävijöiden laskuun. Elokuvateatterien sunnuntaiaukiolokysymyksestä muodostui selvä kiistakysymys vuosikymmenen alussa. Vaikka Hollywood-elokuvaa pidettiin moraalittomana ja uhkaavana, elokuvia itsessään ei pidetty vaarallisina. Ne nähtiin pikemminkin loistavina opetus- ja propagandavälineinä. Kirkkojen välillä perustettiin useita elokuvajärjestöjä kehittämään elokuva käyttöä kirkon työssä ja kuvaamaan omia elokuvia. Kirkot jopa valjastivat elokuvat houkuttelemaan ihmisiä kirkkoihin. Kirkot suhtautuivat elokuviin 1930-luvulla toisaalta huolestuneesti, toisaalta toiveikkaasti.
  • Viljakainen, Miia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan Vilho Lammen (1898–1936) tuotantoa osana 1920–1930-luvun suomalaista kuvataidekenttää. Tutkielma rajaa tarkasteltaviksi teoksiksi Lammen lapsiaiheiset maalaukset. Tutkielma koostuu sekä teoreettisesta osasta, jossa keskitytään Suomen sotien väliseen kuvataiteeseen ja yhteiskuntaan, tyylihistoriaan sekä intertekstuaalisuuteen, että käytännön osasta, jossa Lammen lapsiaiheiset teokset luetteloitiin ja syvennyttiin niiden merkityksiin ja uusiin tulkintoihin, jota teoksista voidaan tehdä. Lammen tuotannon kokonaismääräksi arvioidusta noin 650 teoksesta löydettiin noin 100 lapsiaiheista maalausta. Merkitysten ja kontekstin ymmärtämiseksi tutustuttiin Lammen saamaan näyttelykritiikkiin suomalaisissa sanomalehdissä sekä Lammen elinaikana että hänen kuolemansa jälkeen aina vuoteen 2020 saakka. Taidehistorian tyylihistoria muodostaa teoreettisen viitekehyksen, jota vasten Lammen teoksia peilataan. Tutkielmassa pyritään tarkastelemaan kriittisesti Lammen sijoittumista aikansa kuvataiteeseen liitettyihin tyylisuuntauksiin. Lampi nähdään aktiivisena ja yhteiskunnallisena hahmona, mikä näyttäytyy hänen tuotannossaan. Tyylillisesti Lammen teokset nähdään osana oman aikakauden kuvataidetta. Kuitenkin Lampi nähdään omaa tyyliään etsivänä ja toteuttavana taiteilijana. Lammen maalauksia ja hänen tyyliään verrattiin aikanaan muun muassa Paul Cézannen (1839–1906), Vincent van Goghin (1853–1890), Alvar Cawénin (1886–1935) ja Tyko Sallisen (1879–1955) tuotantoon, kunnes 1920–1930-lukujen vaihteessa hän irrottautui aikaisemmasta tyylistään suurikokoisten ja jopa aggressiivisten (miehiä kuvaavien) töidensä kautta. Vuoden 1931 Pariisin-matkan jälkeen hänen kuvaustapansa muuttui jälleen. Se rauhoittui ja siirtyi lähemmäksi uusasiallista ilmaisua. Intertekstuaalisuuden soveltaminen taiteen ja erityisesti maalausten katsomiseen muodostaa tutkielmassa kehyksen, jonka kautta etsitään uusia merkityksiä Lammen teoksille. Intertekstuaalinen kuvan katsominen nostaa esiin Lammen lapsiaiheisten teosten surumielisyyden ja salaperäisyyden. Niissä risteää itsensä paljastamisen ja mysteerin säilyttämisen ja sekä sisäisen että ulkoisen kontrollin merkityskentät, joita vasten lapsiaiheisia teoksia tarkastellaan. Kasvu ihmisenä ja taiteilijana limittyy kokonaisuudeksi, joka näyttäytyy sekä muutaman taidehistorian merkkiteosten että hänen omien teostensa tarkastelussa rinnakkain. Lammen lapsessa näkyy alakulo, alistuminen, antautuminen sekä päättäväisyys, voima ja luova, kiihkeä elämänhalu. Lammen elinaikanaan saamassa taidekritiikissä ei juurikaan lapsiaiheisia teoksia arvioitu. Yleisesti kritiikki korosti Lammen tietynlaista poikkeavuutta taiteilijana ja erilaisuutta. Kuolemansa jälkeen myös Lammen lapsiaiheiset teokset saivat uudenlaista huomiota. Kirjoittelussa korostui maalausten psykologisoiva selitys Lammen ennenaikaiseen ja oman käden kautta tapahtuneeseen kuolemaan. Lapsiaiheiset teokset yhdistettiin jo tuolloin Lammen taiteilijapersoonaan ja sen ilmenemiseen teoksissa. Tutkielma etenee rakenteellisesti menemällä yhä syvemmälle ja katsoo teoksia yhä yksityiskohtaisemmin. Se tiivistyy Lammen lapsiaiheisten teosten käsikuvauksen tarkasteluun. Lähtökohtana pidetään Lammen Omakuva (1934) ja Tytön muotokuva (1934) -nimisiä teoksia. Teokset paljastavat Lammen oman käden näyttäytyvän suuressa osassa hänen lapsiaiheisia töitään. Sen kautta Lammen taiteilijuus ja ihmis(en) kuva paljastuu katsojalle. Elämän ja teoksissa nähtävien eleiden kaksijakoisuus on ilmeinen. Lapsiaiheisten teosten yleisilme kautta koko tuotannon on näennäisen ilmeettömyyden sävyttämä, mutta juuri tuo pinnallinen ilmeettömyys korostaa syvemmän tarkastelun kautta nousevaa jopa räjähtävän voimakasta ääntä ja elämäntuntoa.
  • Ekholm, Laura (2004)
    Tutkimus käsittelee juutalaisten tekstiilialan yrittäjien sosiaalisia verkostoja Helsingissä 1920- ja 1930-luvuilla. Suomessa ei koskaan ole ollut suurta juutalaisvähemmistöä. Sotienvälisenä aikana juutalaisten määrä oli suurimmillaan, silloinkaan juutalaisia ei ollut yli kahta tuhatta. Vähäiseen määräänsä nähden juutalaiset näyttäytyivät Helsingin katukuvassa ja liike-elämässä merkittävällä tavalla: lähes kaikki työskentelivät vaatteiden ja turkisten tukku- tai vähittäiskauppiaina. Tutkielmassa kysytään, miten juutalaisiin tekstiilialan yrittäjiin suhtauduttiin ja miten yrittäjyys oli kytköksissä juutalaisuuteen 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, erityisesti maailmansotien välisenä aikana? Sodan jälkeen juutalaiset on hyväksytty osaksi suomalaista yhteiskuntaa, ja juutalaiset mielletään tavallisesti pieneksi uskonnolliseksi vähemmistöksi, ei varsinaisesti erilliseksi etniseksi ryhmäksi. Työmarkkinat ovat avainasemassa etnisen ryhmän ja muun yhteiskunnan kohtaamisessa. Siksi kysymys, miten vieroksutuista ja diskriminoiduista ortodoksijuutalaisista perheistä tuli menestyvää ylempää keskiluokkaa, johon ei liity erityistä etnistä stigmaa, muodostuu mielekkääksi juuri elinkeinoelämän kysymysten kautta. Työn teoreettisena viitekehyksenä ovat sosiaalisen pääoman teoriat, joissa painotetaan ihmisten välisiä sosiaalisia tukiverkostoja tärkeänä osana yhteisöjen taloudellista menestymistä ja kykyä jakaa resursseja. Tiiviit sosiaaliset suhteet, kattavat tukiverkostot ja muilta suljetut instituutiot näyttävät lisäävän yhteisön taloudellista menestymistä, vaikkei niiden ensisijainen funktio lainkaan liittyisi liike-elämään. Kaupparekisteriä, yrityskalentereita ja Suomen juutalaisen arkiston aineistoa yhdistelemällä olen kartoittanut, miten Helsingin juutalaisen seurakunnan ja juutalaisten yrittäjien suhteet nivoutuivat yhteen ennen toista maailmansotaa. Yrityksiä tarkastelemalla kävi ilmi, että seurakunta oli yhtenäinen, mutta ei kovin tasa-arvoinen mitä tulee sen jäsenien sosiaaliseen asemaan ja elinoloihin. Hyvälle yhteishengelle löytyi muita, juutalaisten asemaan liittyviä syitä. Juutalaisiin liitettiin hanakasti liike-elämään ja keinotteluun liittyviä mielikuvia, jotka kuvasivat vastakohtaisuutta 'aitojen kansalaisten' ja 'vieraiden juutalaisten' välillä. Aikaisemmissa tutkimuksissa juutalaiset yrittäjät on yleensä mainittu lyhyesti viittaamalla autonomian ajan juutalaisten elinkeinoja rajoittavaan lainsäädäntöön, erityisesti narinkka-toriin, jolla juutalaiset myivät vanhoja vaatteita. Tämän tutkielman valossa yrittäjyys on ollut keskeinen osa juutalaista identiteettiä, eikä juutalaisten sijoittumista vaatetusalalle voi perustella vain aikaisemmilla rajoituksilla. Vaatetusala kehittyi voimakkaasti 1900-luvun alkuvuosina ja osa juutalaisista yrittäjistä menestyi erittäin hyvin. Menestys kanavoitui koko yhteisön hyväksi mm. erilaisten lahjoitusten ja avustujärjestöjen kautta. Toisaalta yksipuolinen ammattirakenne teki seurakunnasta haavoittuvaisen lama-aikoina. Lamavuodet 1930-luvulla ja toista maailmansotaa seurannut pula-aika leimaavat muistoissa vahvasti 'juutalaisten rättikauppiaiden' kokemuksia. Tämä osaltaan vaikuttaa siihen, että sotienvälinen aikakausi on usein kuvattu vain siirtymäkaudeksi, jonka aikana juutalaiset vähitellen pääsivät pois narinkan ikeen alta.
  • Lihtonen, V. (Suomen metsätieteellinen seura, 1945)
  • Lindblom, Sandra (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielma käsittelee Eva Cederströmin (1909–1995) taiteilijuuden muodostumista 1920–1930-luvuilla tarkastelemalla Cederströmin omaelämäkerrallisia kertomuksia ja teoksia. Taidehistorian tapa valikoida tutkimuskohteensa on jättänyt Cederströmin kaltaiset, esittävää taidetta sotienvälisenä aikana tehneet taiteilijat, taidehistoriankirjoituksen marginaaliin. Tutkielma lähestyy Cederströmiä biografisen tutkimuksen keinoin mutta elämäkerrallista lähestymistapaa kriittisesti kommentoiden. Cederströmin teoksia tarkastellaan suhteessa Cederströmin taideajatteluun ja kuvallisen esittämisen traditioihin. Tutkimuskohdetta koskeva tieto tuotetaan kriittisen arkistoaineistoja, kirjallisuutta ja taideteoksia hyödyntävän kuva- ja tekstianalyysin kautta. Tutkielma täydentää, kommentoi ja kritisoi aikaisempaa Cederströmiin ja sotienvälisen ajan taidekenttään keskittyvää tutkimusta sekä taiteilijaelämäkertojen konventioita. Cederström koki taiteilijuutensa kumpuavan perhe- ja sukutaustastaan sekä henkisenä kotiseutunaan pitämältään Terijoelta. Perhe- ja sukutaustan korostaminen ja lapsuusajan mystifioiminen ovat taiteilijaelämäkertojen historian aikana muotoutuneita, nykynäkökulmasta ongelmallisia, konventioita. Cederströmin jätti melko systemaattisesti pois elämäkerrallisista kertomuksistaan tiedon siitä, ettei häntä alkuun hyväksytty taideopiskelijaksi. Hänen 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa Viipurissa suorittamansa taideopinnot eivät olleet ajan käsityksen mukaan yhtä merkittäviä kuin opinnot Suomen Taideyhdistyksen koulussa Ateneumissa. Vuonna 1933 alkanutta aikaansa Ateneumin opiskelijana Cederström piti jopa elämänsä tärkeimpänä, ja monet taideopintojen aikana omaksutut ajatukset toimivat taustavaikuttimina koko hänen uransa ajan. Myös opintojen aikana muodostuneet ystävyyssuhteet ja kontaktit vaikuttivat merkittävästi Cederströmin taiteilijuuden muotoutumiseen. Taidehistoriankirjoitus ei ole käsitellyt taiteilijoiden opiskeluaikaa ja opintomatkoja neutraalisti, vaan myytit neroudesta, omaperäisyydestä ja keskusta–periferia-asetelmasta ovat muokanneet kertomusta. Cederström näki sukupolvensa taiteilijoille tyypilliseen tapaan piirustukset keskeisenä osana taiteellista tuotantoaan. Hänen piirustuksissaan voi nähdä merkkejä miehisten olemusten ihailusta ja nuoren taitelijanaisen erilaisesta asemasta verrattuna joidenkin miestaiteilijoiden teoksista heijastuviin perheensisäisiin valta-asetelmiin. Kalevala-taide eli 1930-luvulla nousukauttaan, ja Cederströmin klassisoivat Kalevala-teokset kuvastavat Cederströmin tyylillistä kehitystä ja naisnäkökulmaa miestaiteilijoiden suosimaan aiheeseen. Omakuvissaan Cederström viittaa renessanssitaiteen traditioon ja taiteelliseen prosessiin, johon keskittyminen oli Cederströmille ja hänen sukupolvensa taiteilijoille korostetun tärkeää. Omakuvissa on mystiikkaan ja henkisyyteen viittaavia ulottuvuuksia, ja ne kuvastavat nykynäkökulmasta 1930-luvun taiteilijakäsityksen miehisyyttä.
  • Högman, Mari (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmani kohteena on arjen ja poikkeuksellisen arjen kokemus Suomen itärajalla sijaitsevissa kylissä sotavuosina 1939–1945 ja niiden jälkeisinä vuosina. Tuon esille miten poikkeuksellinen arki ja tavallinen arki määrittyvät kertojien kokemuksissa sotien aikana ja sodan päättymisen jälkeisinä vuosina, ja mikä on rajan läheisyyden vaikutus kokemukseen. Tulkitsen itärajalla asuneiden kokemuksia muistitietotutkimuksen kautta käyttäen lähiluvun metodia. Ensisijaisena lähteenä käytän haastattelu-, muistelu- ja keruuaineistoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) Joensuun perinnearkistosta (JPA). Tutkielmassa käytetyt haastattelu- ja muistelutallenteet on tehty vuosien 2008 ja 2015 välillä. Tallenteita on kuusi kappaletta, yhteensä 12 tuntia äänitteitä ja tutkielmassa käytettyjä litteroituja sivuja on 130. SKS:n Rajaseudun elämää -keruu on tehty vuonna 2010 ja aineistosta käytän 11 vastaajan aineistoja, ja sivuja on yhteensä 65. Muina lähteinä on käytetty ajanjakson historiaan liittyviä artikkeleita sekä teoksia yhteensä 68. Käytän 21 eri teoria- ja metoditeosta tai -artikkelia. Arjen ja poikkeuksellisen arjen kokemus muodostuu kertojien muistoissa aistimuistojen, fyysisyyden, kollektiivisen muistin kautta silloin, kun kertoja elää kokemushetkellä varhaislapsuuttaan. Hieman vanhempana koettu kokemus muodostuu konkreettisten tehtävien ja työnteon kautta. Tämän ikäkauden kokemuksesta kertomisen ominaispiirteisiin kuuluu kerrontahetkessä tapahtuva tapahtumahetken arviointi. Kertojien nykyhetken lapsuuskäsitys tuottaa lisäksi tapahtumahetken selittämistä ja taustoittamista. Aikuisena koettua arvioidaan sekä tapahtuma- että kerrontahetkellä. Kokemukset konkretisoituvat työnteon kautta ja kerronnassa välittyy yhteisöön kuulumisen tunne. Arki koetaan itärajalla poikkeuksellisena silloin, kun kotoa joudutaan lähtemään evakkoon, ja evakosta paluun jälkeen rajan fyysisen muuttumisen ja siirtymisen kautta. Tavallisesta arjesta poikkeavat työtehtävät ja sotien jälkeen rajan myötä lähemmäs siirtynyt Neuvostoliitto, muodostavat poikkeuksellista arkea. Sota-arjesta tulee kriisiajan arkea, joka koetaan ajan kuluessa tavallisena arkena. Sodan jälkeen rajavyöhykkeellä arki koetaan tavallisena, kun liikkumis- ja oleskelulupiin ja niiden tarkistuksiin totutaan. Sodan vaikutus jatkuu vielä vuosikymmeniä itärajalla Neuvostoliiton pitäessä rajan pinnassa sotaharjoituksia. Neuvostoliiton käymä hermosota aiheuttaa pelkoa rajaseudun asukkaissa. Sodan vaikutus ulottuu myös sotaa henkilökohtaisesti kokemattomiin kollektiivisen muistin, muistelun ja muistamisen kautta.
  • Wilhelms, Saara (Helsingin yliopisto, 2020)
    The aim of this study was to make a quantitative map inventory of the amount of temporal and spatial changes in meadow area in Finland during 1925-1992 and to make an estimation of the total amount of meadows in Finland in 1980’s and in the beginning of 1990’s. The environmental factors were also evaluated in the same areas. Initially this reseach was a part of FIBRE program. In the temporal study the area values of meadows and environmental factors were studied in three time steps: in 1930’s, 1960’s and 1980’s The oldest data from 1930’s were collected from black and white parish maps 1:20 000 and the two younger phases from base maps 1:20 000. The study area of the temporal change study was 7 500 km² and the mean areal coverage was 4,4% of the 11 studied provincial areas. North Karelia, Kainuu and Lappland were not included in this temporal change study as there were not available the oldest parish maps in these areas. The studied areas were Uusimaa, Lounais-Suomi, Häme, Pirkanmaa, Etelä-Savo, Pohjois-Savo, Keski-Suomi, Länsi-Suomi, Pohjois-Pohjanmaa and Åland. In the larger sample study of the meadow area in 1980’s in Finland the aim was to get an estimate of the total meadow area in Finland that time and also search for the differencies between different areas – which areas still contain most meadow hectares and which is the proportion between meadow hectares and studied surface area or proportion between the land area and meadow area or the relation between acricultural field hectares to meadow hectare amount. This larger study contained 14 provincial areas and the study area was 26 000 km² and the mean study coverage was 12 %. In the study 315 base maps 1.20 000 were inventoried – the meadows were counted hectare by hectare from the maps. The results showed that the largest changes in meadow area hectares took place already between 1930 and 1960. The biggest proportional declines were in the areas were the initial hectare amounts were highest at the start. A significant result was that the total area of meadows in Finland was not so low as estimations have given reason to expect. In this large study many areas had still left a third of the 1930 meadow hectares, in the best areas even 40% in the 1980’s and in the beginning of 1990’s. Although also in this study there were places were 99% of the original hectares of meadows were all vanished – from the hundreds of hectares were left only 2-10 hectares. Of the studied areas the most rich in meadows was Åland throughout all the three studied time steps. Other meadow high areas were Lounais-Suomi, Pirkanmaa and Keski-Suomi in the 1930’s, Pirkanmaa, Pohjois-Pohjanmaa and Häme in the 1960’s and Länsi-Suomi, Uusimaa and Lounais-Suomi. For the total amount of meadow hectares in Finland this study gives estimates: 680 000 – 980 000 hectares in the 1930’s, 330 000 – 475 000 hectares in the 1960’s and 275 000 hectares in the 1980’s.
  • Laitala, Henni (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan vuosina 1925–1935 ilmestyneitä pakkosterilisointia kannattavia aikakauslehtikirjoituksia. Analyysin kohteena on se, kuinka sterilisoinnin kohteeksi haluttuja ih-misryhmiä nimetään ja millaisiin semanttisiin rooleihin ja sitä kautta toimintoihin ihmisryhmät asetetaan. Tutkielmassa hyödynnetään kriittistä diskurssianalyysia ja kognitiivista kielitiedettä. Kognitiivi-sen kielitieteen teorioista sovelletaan kehyssemantiikkaa, analysoituvuutta ja ambienssia. Roo-lisemantiikkaa käytetään semanttisten roolien ja toimijoiden tarkasteluun. Tutkielman aineisto on peräisin Kansalliskirjaston digitoimista aikakauslehdistä. Se on saatu käyttämällä kahta hakusanaa: rotuhygienia ja sterilisointi. Aineistoon kuuluu yhteensä 33 kirjoitusta, jotka ovat pää-asiassa peräisin ammatti- ja erikoisalan lehdistä. Niistä on analysoitu erityisesti rotuhygieenista pakkosterilisointia käsittelevät kohdat. Nimeämisen tarkastelu on jaettu kolmeen osaan: määritteettömät nimitykset, etumääritteelliset nimitykset ja restriktiivisen relatiivilauseen sisältävät kategorioinnit. Määritteettömille nimityksille on tyypillistä yhtäältä täysi skemaattisuus, mutta toisaalta taas näennäisesti tyhjentävä kategoriointi. Etumääritteen sisältävistä nimityksistä on mahdollista hahmottaa monenlaisia dimensioita, kuten esimerkiksi moraalisuuden, hyödyllisyyden ja arvokkuuden dimensiot. Ryhmiä rajataan myös restriktiivisillä relatiivilauseilla, joilla esimerkiksi liitetään ihmisryhmiin ominai-suuksia ja spesifioidaan ryhmiä toisten joukosta. Toinen analyysiluku käsittelee, sitä millaisissa semanttisissa rooleissa pakkosterilisaation kohteeksi halutut ihmisryhmät ovat erilaisten toimintojen yhteydessä. Agenttimaisina ryhmät on kielennetty lisääntymistä kuvaavien verbien yhteydessä sekä erilaisten harmien tuottajina. Patientteina ihmisryhmiä kuvataan erilaisen kontrolloivien toimenpiteiden, kuten siirtelyn ja säilyttämisen, kohteina. Keskeiseksi semanttisten roolien käsittelyssä nousee se, että sterilisoinnin kohteeksi halutut ihmisryhmät esitetään siten, että niillä ei ole pääsyä täysivaltaisen persoonalle tyypillisiksi nähtyihin piirteisiin, kuten omien toimiensa kontrolliin ja vastuulliseen toimintaan. Tulokset esitetään persoonaksi pääsyn asteikkona. Kaiken kaikkiaan pakkosterilisoinnin kohteeksi haluttujen ihmisryhmien nimeäminen ja toimintojen esittäminen toiseuttavat ja luovat etäisyyttä tekstien puhujan ja puheenalaisen välille, ja näin dehumanisoivat pakkosterilisaation kohteeksi haluttuja ihmisryhmiä.
  • Pouru, Saara (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu –tutkielmassani käsittelen matkamuistoesineistön kehittämistä ja aiheeseen liittynyttä keskustelua Suomessa vuosina 1930–1945. Tutkimukseni aineisto koostuu arkistomateriaalista, painetusta kirjallisuudesta sekä lehdistöstä. Tutkimukseni keskeisin lähde on Suomen-Matkat ry:n koollekutsumana vuosina 1937–1945 toimineen matkamuistoesinetoimikunnan mietintö Suomalaiset matkamuistoesineet. Vaikka tutkimuskohteenani ovat matkamuistoesineet, kiinnitän esineitä enemmän huomion niiden kehittämisen taustalla vaikuttaneisiin ajatuksiin. Tutkimuskysymykseni on, millaisia mielikuvia Suomesta matkamuistoesineillä haluttiin rakentaa ja miten Suomen-Matkojen matkamuistoesinekomitean toiminta liittyi osaksi Suomessa tehtyä matkailu- ja maakuvamainontaa ja -viestintää. Suomi-kuvan viestintää on tutkittu jonkin verran. Tutkimukseni arvo on siinä, että liitän myös matkamuistoesineet osaksi maakuvan rakentamista. Aihetta ei ole lähestytty tästä näkökulmasta aiemmin. Tutkimukseni keskittyy maaseudulla kotioloissa käsityönä valmistettuihin kotiteollisuustuotteisiin, jotka 1930-luvun kirjoittelussa käsitettiin matkamuistoista keskeisimmiksi. Käyn työssäni läpi miksi matkamuistoesineet nousivat 1930-luvun kuluessa keskustelun aiheeksi ja syitä, jotka johtivat kiinnostuksen kasvuun. Käsittelen myös sitä, millaisia olivat edustavina pidetyt matkamuistot ja miten ne liittyivät käsityksiin suomalaisuudesta. Osoitan tutkimuksessani, että matkamuistoesineistöä kehitettiin määrätietoisesti osana suomalaisten matkailu- ja maakuvan viestintää. Esineiden kehittäminen kertoo siitä, millaisia ajatuksia suomalaisuuteen liitettiin. Matkamuistoesinekomitealle laadukkaan matkamuistoesineen keskeisimpiä piirteitä olivat aitous, kansanomaisuus ja paikallissävyisyys. Näiden piirteiden yhdistyessä muodostui matkamuisto, joka välitti maailmalle käsitystä Suomesta ja suomalaisista sivistyskansana. Matkamuistoesinetoimikunnalle oli tärkeää, että esineissä näkyi kansankulttuuri ja sen paikalliset erot Suomen sisällä. Vaikka matkamuistoja suunniteltiin pääasiassa kansainvälisiä matkailijoita varten, pyrittiin niillä vaikuttamaan myös itse suomalaisten käsityksiin suomalaisuudesta. Matkamuistoesineistön kehittäminen 1930-luvulla liittyi osaksi 1800-luvulla alkanutta suomalaisuuden symbolien luontia.
  • Meripaasi, Eija (2004)
    Tässä tutkielmassa on tarkoitus selvittää suomalaisen puuvillateollisuuden kilpailua ja yhteistyötä vuosina 1903–1939. Tutkimuksen kohteena ovat Suomen suurimpien puuvillatehtaiden muodostamat yhteenliittymät, joista ensimmäinen, puuvillarengas, muodostettiin vuonna 1903. Tämä hinta- ja ehtokartelli oli organisaatioltaan puutteellinen eikä sen katsottu olevan riittävä elin rajoittamaan kilpailua tultaessa 1920-luvun lopun lamavuosiin. Vuonna 1932, syvimmän laman ollessa jo ohi, perustettiin puuvillasyndikaatti Puuvillatehtaitten Myyntikonttori (PMK). Kartellin ulkopuolelle jäi kuitenkin yksi Suomen kuudesta puuvillatehtaasta, Porin Puuvilla Oy. Tämä synnytti uudenlaisen kilpailutilanteen; kotimaan markkinoista kilpailivat PMK, Porin tehdas sekä jatkuvasti lisääntyvä ulkomainen tuonti. Porin tehdas liittyi syndikaattiin kolmen ankaran kilpailuvuoden jälkeen vuonna 1935. Tarkastelun kohteena ovat ensinnäkin syyt, miksi puuvillateollisuudessa syntyi tarvetta kilpailun rajoittamiseen 1900-luvun alussa sekä tehtaiden väliseen kiinteämpään yhteistyöhön kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Tämän lisäksi pohditaan sitä, miksi alan kartelloituminen oli pitkä ja vaikea prosessi. Tutkimuksessa tuodaan esiin melko yksityiskohtaisesti tehtailijoitten väliset neuvottelut ja niiden kulku yhteistyökehityksen eri vaiheissa. Näin käyvät ilmi yhtäältä ne edellytykset, joista yhteistyö kehittyi ja toisaalta siihen liittyneet vaikeudet. Tarkastelun kohteena ovat ajankohtaiset ulkoiset tapahtumat kuten maan tullipolitiikka ja taloudellinen tilanne, jotka ensisijaisesti vaikuttivat puuvillateollisuuden sisäisiin tapahtumiin. Toinen keskeinen tutkimuskysymys pyrkii selvittämään niitä seikkoja, miksi puuvillatehtaitten myyntijärjestö perustettiin vasta vuonna 1932 eikä heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin monet muut kartellit organisoituivat uudelleen myyntijärjestöiksi. Tässä yhteydessä pohditaan myös syitä, joiden vuoksi yksi tehtaista jäi syndikaatin ulkopuolelle. Tutkimuksen lähdeaineiston muodostavat puuvillatehtaiden yrityshistoriat, joiden rinnalla olen käyttänyt kesken jäänyttä puuvillarenkaan historiikkia. Vuodesta 1932 tärkeimpänä lähteenä ovat Puuvillatehtaitten Myyntikonttorin kokouspöytäkirjat ja vuosikertomukset.
  • Peltonen, Ulla-Maija (Finnish Historical Society, 1998)
    Studia historica;58
    In clarifying the culture of contestation in the memoirs, I examine manifestations of power and resistance which appear in memoirs depicting the 1920s and 30s. The themes of these memoirs are 1) narratives from childhood, experiences of 1918, motives for participation in the labour movement; 2) narratives of open resistance, that is, descriptions of public demonstrations on May Day, Red Day or Anti- War Day (August 1), on the Three L’s Day (Lenin, Luxemburg, Liebknecht), of demonstrations against the death penalty as well as other public demonstrations, on International Youth Day and Women’s Day, for example. Public resistance is also reflected in stories of job strikes and prison strikes organized by political prisoners, the singing of labour songs as well as the display of the colour red or Red symbolism; 3) narratives of covert resistance, circumvention of the law or opposition to it, which were expressed in descriptions of May Day or other labour movement holiday celebrations in Hämeenlinna and Tammisaari prisons, the holding of illegal meetings during such general celebrations as name days, birthdays, weddings and engagement parties, the distribution of banned literature or flyers, jokes and humour as well as the humming or whistling of labour songs; 4) narratives of power which are found in descriptions of the working climate, of unemployment, of the black lists kepts by employers, and of violence and house searches carried out by the police.
  • Vienonen, Aleksi (2005)
    Pro gradu -tutkielma Rähmällään etelään: Tanskan ulkopoliittisen johdon lehdistönohjaus 1938-1940 porautuu kysymyksiin, miten ja miksi Tanskan ulkoministeriö ohjeisti maan lehdistöä toisen maailmansodan esisoiton aikana. Tutkimustulosten valossa voidaan väittää, että ulkoministeri Peter Munchin johdolla Tanskan ulkoministeriö ohjeisti maan lehdistöä saksalaismieliseen suuntaan. Syynä ulkoministeri Munchin saksalaismieliseen lehdistön painostamiseen oli pelko. Se ei ollut miehittämisen pelkoa. Sitä vastoin ulkoministeriössä oli aito huoli, että mahdollisen maailmansodan syttyessä suurin riski Tanskalle olisi ulkomaankaupan tyrehtyminen ja sen myötä taloudellinen lama. Tanskan ulkopolitiikan tavoitteena oli pystyä pitämään toimivat kauppasuhteet kummankin suuren ulkomaankauppakumppaninsa Saksan ja Iso-Britannian kanssa niiden välisestä mahdollisesta sodasta huolimatta. Saksa käytti elintarvikevientiä painostuskeinona Tanskan suhteen 1938-1940. Välillisesti Saksa vaati Tanskan ulkoministeriä toimenpiteisiin, jotta Tanskan lehdistöstä saataisiin saksalaismielisempi. Ulkoministeri Munch ei missään vaiheessa 1938-1940 uskonut, että Saksa haluaisi miehittää Tanskan. Miehitys kuitenkin tapahtui 9. huhtikuuta 1940. Munch ei pelännyt miehitystä, koska hän uskoi vakaasti, että maa välttyisi miehitykseltä samalla tavalla kuin ensimmäisessä maailmansodassa. Ensimmäisessä maailmansodassa Tanskan turvallisuuspoliittisena ohjenuorana oli niin sanottu sotilaallisen tyhjiön teoria. Ajatuksena oli, että sellainen puolueeton maa, joka on sotilaallisesti heikko, säilyisi maailmansodassa itsenäisenä. Tällaista maata ei ajatuksen mukaan yksikään sotiva osapuoli näkisi potentiaalisena liittolaisena, mutta ei myöskään potentiaalisena uhkana. Tämän filosofian takia Tanskan puolustus oli lähes olematon 1938-1940. Uhkana ulkoministeriön kannalta oli siis ulkomaankaupan tyrehtyminen. Toisaalta maa pelkäsi myös Etelä-Jyllannin osittain saksankielisen mutta varsin marginaalisen rajaseudun puolesta. Vallinneessa tilanteessa Munch piti tärkeänä, että oli keskeistä pitää säännöllisiä lehdistötapaamisia, joissa hän luottamuksellisesti kertoi toimittajille ulkomaankauppapolitiikasta sekä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta. Mitä lähemmäs Tanskan miehitystä tultiin, sitä kovemmiksi muuttuivat Munchin vaatimukset lehdistölle. Lehdistön oli oltava neutraali kaikkia suurvaltoja kohtaan, mutta kuitenkin enemmän neutraali Saksan suuntaan kuin Ison-Britannian ja Ranskan suuntaan.
  • Lindfors, Pia (2003)
    Pro gradu -tutkimuksessani selvitän muistitietoaineiston perusteella ihmisten omakohtaisia kokemuksia ja ulkopuolisten käsityksiä savupirteistä ja niissä vietetystä elämästä, sekä siirtymistä savupirteistä uloslämpiäviin tupiin ja suhtautumista näihin uudistuksiin. Pääasiallisena tutkimusaineistonani on Museoviraston vuoden 1957 Viimeiset savupirtit -kyselyn vastaukset (yhteensä 295 vastaajaa). Olen käyttänyt myös vastauksia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansantieto-lehden kyselyyn numero 65. "Miten kansa vastaanotti uudet elämänmuodot?" vuodelta 1939. Suurimmassa osassa maata siirtyminen oli kyselyjen ajankohtiin mennessä jo tapahtunut enemmän tai vähemmän kauan aikaa sitten, mutta lähes kaikkialla siellä täällä oli silti vielä muutamia tai yksittäisiä savupirttejä jäänteinä vanhasta elämänmuodosta tai ainakin vielä elävässä muistissa. Omakohtaisia kokemuksia omaavilla vastaajilla on valtaosin positiivisia muistoja savupirtissä asumistaan vuosista – elämän yksinkertaisuudesta huolimatta (ja joskus sen lisäksi) pirttien "suloinen lämpö" ja savun tuoksu nousevat esiin useimmilla muistelijoilla positiivisina muistikuvina. Ulkopuolisten kannalta sen sijaan kuumuus ja savuisuus nousevat useimmiten esiin negatiivisina piirteinä, joko epäterveellisinä tai -siisteinä. Ulkopuolisissa on tosin niitäkin, jotka vähäisen kokemuksen perusteella tai ilman minkäänlaista omakohtaista kokemusta liittävät savupirtteihin erilaisia romanttisia mielikuvia myyttisestä suomalaisuudesta. Ylimpien yhteiskuntaluokkien ja viranomaisten suhtautuminen savupirtteihin on kautta linjan negatiivista, mutta mitä ilmeisimmin näiden asenteilla ei ole ollut suoraa vaikutusta uloslämpiävien uunien leviämiseen. Tämän hitaan, 1900-luvulle jatkuneen lämmitysteknisen, perinteistä talonpoikaista elämäntapaa merkittävästi muuttaneen vallankumouksen eteneminen riippui ennen kaikkea vastaanottajista itsestään sekä näiden suhteista ja yhteyksistä ympäristöönsä kotipitäjässä ja laajemmallakin suomalaisessa yhteiskunnassa. Erityisesti iän ja varallisuuden, mutta monissa tapauksissa myös sukupuolen vaikutus alttiuteen uutuuksien omaksumisessa nousee esille aineistosta. Uudistukset levisivät ydinalueilta harvemminasutuille seuduille pääasiassa käytännön esimerkkien voimalla, joko niin että kirkonkylällä alettiin noudattaa papiston esimerkkiä, markkinamatkoilla talolliset tutustuivat uuteen rakennustapaan tai sitten paikkakunnalle tuli esimerkiksi kiertelevä uuninrakentaja tai taloon uusi miniä "uudenaikaisine" tottumuksineen. Kun ensimmäinen uloslämpiävä uuni tai tupa oli paikkakunnalle rakennettu oli vain ajan kysymys, milloin toiset talot noudattivat tai ainakin pyrkivät noudattamaan esimerkkiä.