Browsing by Subject "Autoantibodies"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-6 of 6
  • Tyster, Mikko (Helsingin yliopisto, 2020)
    Aplastisen anemian autoimmuunimuodossa (IAA) elimistön oma immuunipuolustus tuhoaa verta muodostavia luuydinsoluja, mistä seuraa usean solulinjan kattava pansytopenia. Tämän sairauden tarkkaa patologista mekanismia ei tunneta, mutta aiemmat kliiniset ja kokeelliset tutkimukset osoittavat kyseessä olevan pääosin lymfosyyttien välittämä autoimmuunireaktio. Tässä tutkimuksessa löysimme uuden autovasta-aineen IAA-potilaiden plasmasta käyttäen laajaa proteiinimikrosirupaneelia. Suuressa kansainvälisessä IAA-potilasaineistossa tämän uuden autovasta-aineen prevalenssi oli 36 %, ja autovasta-ainepositiivisilla potilailla todettiin matalammat verihiutaleiden määrät diagnoosihetkellä. Autovasta-ainepositiiviset potilaat olivat myös selvästi vanhempia verrattuna negatiivisiin. Erityisesti tämä autovasta-aine oli yhteydessä luokan II HLA (human leukocyte antigen) alleeliin; 86 % autovasta-ainepositiivisista potilaista kantoi HLA-DRB1*15-alleelia, negatiivisista vain 31 %. Lisäksi tämän uuden autovasta-aineen suhteen positiivisilla potilailla todettiin useammin merkittäviä PNH-klooneja (paroxysmal nocturnal hemoglobinuria) verrattuna autovasta-ainenegatiivisiin. Single-cell RNA-sekvenointianalyysillä todettiin luuytimen soluista hematopoieettisten kantasolujen ilmentävän tämän autovasta-aineen kohdeproteiinia koodaavaa geeniä. IAA-potilailla tämän geenin ilmentyminen oli selvästi suurempaa verrattuna terveisiin kontrolleihin sekä myelodysplastista syndroomaa sairastaviin potilaisiin. Nämä löydökset viittaavat siihen, että tämä uusi autovasta-aine voisi osallistua IAA:n patologiseen mekanismiin Lisäksi sitä voitaisiin hyödyntää differentiaalidiagnostisena työkaluna aplastisen anemian erilaisten ilmentymien kliinisessä hoidossa.
  • Sarkkinen, Joona (Helsingin yliopisto, 2018)
    Pahanlaatuisten veritautien ja luuytimen syöpien hoidossa käytetään allogeenista eli toiselta yksilöltä peräisin olevaa verta muodostavien kantasolujen siirrettä. Elintärkeän siirteen sivuvaikutuksena potilaalle voi kehittyä käänteishyljintäreaktio, jossa luovuttajan puolustusjärjestelmän solut vaurioittavat potilaan kudosrakenteita. Vaurioita kehittyy myös kateenkorvaan, elimeen, jossa immuunijärjestelmälle tärkeät T-solut kehittyvät ja ”kouluttautuvat”. Käänteishyljintäreaktion edetessä kateenkorva vaurioituu, minkä seurauksena elimistöön voi vapautua myös omia rakenteita vaurioittavia eli autoreaktiivisia T-soluja. Tiedetään, että T-solujen koulutus on häiriintynyt autoimmuunipolyendokrinopatia-kandidiaasi-ektodermidystrofiassa eli APECED:ssa (toiselta nimeltään APS1-oireyhtymä) sekä kateenkorvan epiteelisolujen kasvaimissa eli tymoomissa. APECED on autosomaalisesti peittyvästi periytyvä yhden geenin mutaation aiheuttama autoimmuunisairaus, jossa autoreaktiiviset T-solut aiheuttavat kudosvaurioita. Näissä sairauksissa potilailla on myös omia puolustusjärjestelmän sytokiineja estäviä vasta-aineita, niin kutsuttuja antisytokiini autovasta-aineita. Ajatellaan, että autoreaktiiviset T-solut osallistuvat kyseisten autovasta-aineiden muodostumiseen. Koska käänteishyljintäreaktio muistuttaa kateenkorvavaurioiltaan hieman APECED:a ja tymoomaa, syventävän projektini hypoteesina oli, että myös kroonisen käänteishyljintäreaktion potilailta löytyisi samoja antisytokiini autovasta-aineita kuin APECED:ssa ja tymoomassa. Huomio kiinnitettiin IFN-α 2a autovasta-aineiseen, mikä on yleisimpiä antisytokiini autovasta-aineita näissä sairauksissa. Tutkimusaineisto koostui 20:stä allogeenisen kantasolusiirteen saaneiden potilaiden seerumista, joista 18 kärsi kroonisesta käänteishyljinnästä. IFN-α 2a autovasta-aineen havaitsemiseksi käytettiin entsyymivälitteistä immunosorbenttianalyysiä, eli niin kutsuttua ELISA-menetelmää. Tutkimustulos oli negatiivinen eli potilasnäytteet eivät sisältäneet IFN-α 2a autovasta-ainetta. Tutkimushypoteesi oli täten väärä eli krooniseen käänteishyljintäreaktioon liittyvä kateenkorvavaurio ei aiheuta samanlaisia immunologisia vaikutuksia kuin APECED tai tymooma. Kateenkorvavaurion etiologia ja vaikutukset käänteishyljintäreaktiossa jäävät vielä avoimeksi ja selvittämiseksi vaaditaan tarkempaa solutason tutkimusta. Voi myös olla, että antisytokiini autovasta-aineiden muodostumiseen vaikuttavat muut, toistaiseksi tuntemattomat tekijät.
  • Finnish Pediat Diabet Register; Turtinen, Maaret; Härkönen, Taina; Parkkola, Anna; Ilonen, Jorma; Knip, Mikael (2019)
    Aims/hypothesis In previous studies, the risk of developing familial type 1 diabetes has been reported to be more than two times higher in the offspring of affected fathers than in those of affected mothers. We tested the hypothesis that index children with an affected father may have a more aggressive disease process at diagnosis than those with other affected first-degree relatives. Methods A cross-sectional, observational study was performed using the Finnish Pediatric Diabetes Register. Clinical and metabolic characteristics, beta cell autoantibodies and HLA class II genetics were analysed from index children in Finland diagnosed before the age of 15 years between January 2003 and December 2016. Information on the presence of type 1 diabetes in first-degree relatives was collected at diagnosis using a structured questionnaire. Results Out of 4993 newly diagnosed index children, 519 (10.4%) had familial type 1 diabetes. More than 5% (n = 253, 5.1%) had an affected father, 2.8% (n = 141) had an affected mother, 1.9% (n = 95) had an affected sibling and 0.6% (n = 30) had two or more affected family members. All clinical and metabolic variables were markedly poorer in children with sporadic vs familial diabetes. The index children with an affected father or mother were younger than those with an affected sibling (median age 7.59 vs 6.74 vs 10.73 years, respectively; p <0.001). After age- and sex-adjusted analyses, index children with an affected father presented more often with ketoacidosis (9.7% vs 3.6%; p = 0.033) and had greater weight loss before diagnosis (3.2% vs 0%; p = 0.006) than those with an affected mother. Children with familial disease tested negative for all autoantibodies more often (3.5% vs 2.1%; p = 0.041) and had insulin autoantibodies more frequently (49.8% vs 42.2%; p = 0.004) than those with sporadic disease. Both major HLA risk haplotypes (DR3-DQ2 and DR4-DQ8) were more often lacking among children with sporadic vs familial disease (15.9% vs 11.2%; p = 0.006). The DR4-DQ8 haplotype was more frequent in the familial vs the sporadic group (75.7% vs 68.5%; p = 0.001) and especially among children with an affected father when compared with children with sporadic disease (77.5% vs 68.5%; p <0.05). When comparing index children with affected parents diagnosed before or after the birth of the index child, a clear male preponderance was seen among the affected parents diagnosed before the birth of the index child (fathers 66.2% vs mothers 33.8%; p = 0.006), whereas the proportion of fathers and mothers was similar if type 1 diabetes was diagnosed after the birth of the index child. Conclusions/interpretation The more severe metabolic derangement at diagnosis in children with sporadic type 1 diabetes compared with those with familial type 1 diabetes was confirmed. The higher frequency of diabetic ketoacidosis and increased weight loss at diagnosis in index children with an affected father compared with an affected mother support the hypothesis that paternal type 1 diabetes is associated with more severe disease in the offspring than maternal diabetes. The sex difference seen between affected parents diagnosed before and after the birth of the index child supports the hypothesis that maternal insulin treatment protects against type 1 diabetes.
  • Helminen, Olli; Pokka, Tytti; Tossavainen, Paivi; Ilonen, Jorma; Knip, Mikael; Veijola, Riitta (2016)
    Aims: Continuous glucose monitoring (CGM) parameters, self-monitored blood glucose (SMBG), HbA1c and oral glucose tolerance test (OGTT) were studied during preclinical type 1 diabetes mellitus. Methods: Ten asymptomatic children with multiple (>= 2) islet autoantibodies (cases) and 10 age and sex-matched autoantibody-negative controls from the Type 1 Diabetes Prediction and Prevention (DIPP) Study were invited to 7-day CGM with Dexcom G4 Platinum Sensor. HbA1c and two daily SMBG values (morning and evening) were analyzed. Five-point OGTTs were performed and carbohydrate intake was assessed by food records. The matched pairs were compared with the paired sample t-test. Results: The cases showed higher mean values and higher variation in glucose levels during CGM compared to the controls. The time spent >= 7.8 mmol/l was 5.8% in the cases compared to 0.4% in the controls (p = 0.040). Postprandial CGM values were similar except after the dinner (6.6 mmol/l in cases vs. 6.1 mmol/l in controls; p = 0.023). When analyzing the SMBG values higher mean level, higher evening levels, as well as higher variation were observed in the cases when compared to the controls. HbA1c was significantly higher in the cases [5.7% (39 mmol/mol) vs. 5.3% (34 mmol/mol); p = 0.045]. No differences were observed in glucose or C-peptide levels during OGTT. Daily carbohydrate intake was slightly higher in the cases (254.2 g vs. 217.7 g; p = 0.034). Conclusions: Glucose levels measured by CGM and SMBG are useful indicators of dysglycemia during preclinical type 1 diabetes mellitus. Increased evening glucose values seem to be common in children with preclinical type 1 diabetes mellitus. (C) 2016 Elsevier Ireland Ltd. All rights reserved.
  • Matela, Anna-Maija; Salo, Tuula (2020)
  • Haapaniemi, Elena; Hotta, Jaakko; Harno, Hanna (2018)
    • Alueellinen kipuoireyhtymä on krooninen, paikallinen ja vaikeahoitoinen kiputila. Usein sen laukaisee raajan kudosvaurio. • Syntymekanismeista tunnetaan parhaiten perifeeristen verisuonten ja tulehdusreaktion muutokset sekä maladaptiivinen neuroplastisiteetti. • Yhä selvempää on, että geneettiset tekijät ja autovasta-aineet osallistuvat patogeneesiin. • Kliininen kuva muuttuu oireyhtymän pitkittyessä, mikä heijastaa muutoksia patofysiologisissa mekanismeissa. • Kuntoutus perustuu paljolti keskushermoston palautumiskykyyn muutoksista.