Browsing by Subject "Comparative Literature"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 126
  • Assmuth, Aino (Helsingfors universitet, 2011)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen hahmojen etnisyyttä Wladimir Kaminerin kahdessa kertomuskokoelmassa. Kaminerin, saksalaistuneen venäjänjuutalaisen, esikoisteos Russendisko kuvaa kertojan kotiutumista itäiseen Berliiniin sekä värikästä arkea monikulttuurisessa pääkaupungissa. Mein deutsches Dschungelbuchissa Kaminer matkustaa ympäri Saksaa esittämässä tekstejään ja kirjoittaa havainnoistaan kirjaa. Vitsikkään tyylin lisäksi kokoelmien kertomuksia yhdistävänä tekijänä toimii autobiografisia piirteitä omaava kertojahahmo, yleensä nimettyjä etnisyyksiä edustavien ja ohueksi jäävien sivuhenkilöiden tullessa ja mennessä. Näistä piirteistä nousevat tutkielmani kaksi näkökulmaa etnisyyteen: tutkin, miten etnisyys suhteutuu ensinnäkin kertojahahmoon ja toiseksi eri ihmisryhmien stereotyyppiseen esittämiseen. Tutkielmani lähtökohtana on käsitys etnisyydestä – kuulumisesta johonkin kansaan tai heimoon – luonnollisen sijasta kulttuurisesti konstruoituna ilmiönä. Kertojahahmon etnisyyden tutkimisessa hyödynnän hybridin käsitettä, jolla viitataan selvärajaisten etnisyyksien sijaan niiden sekoittumiseen. Kertojahahmon juutalaisuus paljastuu useiden diskurssien jännitteiseksi risteyspaikaksi: kertojahahmo vastustaa pyrkimyksiä kiinnittää itseään uskonnollisesti ja kulttuurisesti rajattuun etniseen kompleksiin, mutta yhdistyy kaupunkielämästä inspiraationsa löytävänä individualistisena intellektuellina urbaanin juutalaiskirjallisuuden traditioon. Kertojahahmon etnisyyden ulottuvuuksista korostuu teksteissä selkeimmin venäläisyys, joka osoittautuu tietoisen performatiiviseksi ja saksalaisille suunnatuksi. Kielellisesti assimiloituneen mutta venäläisenä esiintyvän kertojahahmon asema useampien etnisyyksien kartoittamattomassa välitilassa avaa mahdollisuuden pinttyneiden etnisten vastakkainasetteluiden kritiikille. Kertojahahmo sijoittaa itsensä intertekstuaaliseen tilaan tavalla, joka kyseenalaistaa korkeakulttuuristen kaanonien lisäksi ajatuksen puhtaista kansallisista kirjallisuuksista. Relevantiksi kehykseksi Kaminerin tekstien tulkinnassa osoittautuukin transeurooppalainen pikareski-genre, jonka veijarisankareita naiivin ulkopuolisuutensa satiirin palvelukseen valjastava kertojahahmo läheisesti muistuttaa. Kertojahahmon hybridi etnisyys on yhteydessä myös siihen, miten tekstien oletetaan esittävän ja edustavan erilaisia ihmisryhmiä: se mahdollistaa hankalienkin teemojen häpeilemättömän käsittelyn. Etnisiä stereotypioita – etnistä ryhmää koskevia pinttyneitä representaatioita, joihin ihmiset turvautuvat pyrkiessään selittämään tai hallitsemaan toisia – tarkastelen imagologian ja kriittisen kulttuurintutkimuksen välinein. Etniset stereotypiat ovatkin keskeisiä Kaminerin rakentaessa lukuisia sivuhenkilöitään, jotka pelkistyvät useimmiten litteiksi, jopa karikatyyrinomaisiksi etnisyyksiensä edustajiksi. Kaminerin tekstit kiertyvät kuitenkin myös samaisten etnisten stereotypioiden satiiriksi. Yhtäältä ironian kohteena on stereotyypittelyn prosessi, jossa toisen määrittely essentialistisin termein ja yleistyksien kautta johtaa absurdeihinkin virhetulkintoihin. Toisaalta kertojahahmon toteava kuvailutapa paljastaa etnisten stereotypioiden haitalliset yhteiskunnalliset vaikutukset. Kaminerin satiirin terä kohdistuu kantasaksalaisiin, jotka näkevät muut etnisyydet pitkälti omia tarpeitaan, pelkojaan ja fantasioitaan palvelevien stereotypioiden kautta. Tutkielmani kuitenkin osoittaa, että maahanmuuttajataustaiset henkilöhahmot kykenevät myös tuotteistamaan etnisiä stereotypioita – toki ahtaissa, yhteiskunnallisten valtarakenteiden määrittämissä rajoissa. Olennaista on etnisiin stereotypioihin sisältyvä kaksiteräisyys: sama ennakko-oletusten kimppu saatetaan yhteydestä riippuen esittää ja tulkita joko negatiiviseksi tai positiiviseksi. Kaminerin tekstit tarjoavat huumorin kautta luvallisen kanavan käsitellä ja purkaa etnisyyden akseleilla liikkuvia odotuksia, pelkoja ja aggressioita, jotka ovat pitkään olleet lähes tabuja saksalaisessa yhteiskunnassa. Samalla Kaminerin tekstit puhuvat sellaisen maailman puolesta, jossa etnisyys pikemminkin mahdollistaisi kuin sitoisi inhimillistä vuorovaikutusta.
  • Lukkari, Petra (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -tutkielmani aiheena ovat henkilöhahmon rakentumisen ehdot George Perecin (1936–1982) esikoisteoksessa, pienoisromaanissa Les Choses, une histoire des années soixante (1965). Kertomus sijoittuu 60-luvun Pariisiin, ja sen aikajänne on muutamia vuosia nuoruudessa; romaani vaikuttaa kertovan pariskunnasta. Nuori pari, Sylvie ja Jérôme, mainitaan nimeltä kuitenkin vain muutamaan otteeseen. Heidän kokemaansa ja tekemäänsä yksilöidään harvoin. Heillä on kertomuksessa ainoastaan muutama vuorosana. Henkilöillä ei vaikuta olevan yksilöllisiä ominaisuuksia tai kykyjä. Silti pariskunta vaikuttaa ihmismäiseltä. Tutkimukseni alkusyy liittyy surun kokemukseen henkilöhahmojen äärellä: missä henkilöt ovat, kysyin. Teos synnyttää epäröintiä henkilöhahmon käsitteen suhteen, joten tutkin työssäni, millaisia henkilöhahmon rakentumisen ehtoja romaanista on löydettävissä. Näiden ehtojen selvittäminen avaa hahmoa koko kerrotun maailman tasalla; jos en selvitä, mikä funktio hahmolla kerrotussa maailmassa on, jää myös teoksen tulkinta tekemättä. Henkilöhahmo rakentuu aineistossani muun muassa eri laatuisten näkemisen tilanteiden kautta. Fokalisaatio herättää kiinnostuksen – ennen muuta fokalisoitua objektia kohtaan. Tarkastelen aineistoani lähinnä kertomuksentutkimuksen käsittein. Tärkeimpänä teoreettisena kehyksenä henkilöhahmojen analyysissani toimii Mieke Balin tutkimus Narratology: introduction to the theory of narrative (1985/2009). Jäljitän henkilöhahmon rakentumisen ehtoja kertomuksen eri tasoilta: tapahtumista, tarinasta ja sanoista. Tutkimukseni mittaan kertomuksen eri tasoilta löytyy ehtoja, joiden kautta teoksen omalaatuinen henkilöhahmon käsite täytetään. Tutkimuksessani osoitan, että henkilöhahmon rakentumisen ehdot liittyvät piirteisiin, jotka osaltaan kytkevät teoksen postmodernistisen kirjallisuuden jatkumolle: muun muassa erilaiset kertojan kielen tilanteet ja leikki konventioilla rakentavat henkilöhahmoja.
  • Männikkö, Maria (Helsingin yliopisto, 2020)
    Kansainvälisten lukutaitotutkimusten tuloksissa on jo vuosia näkynyt suomalaislasten ja -nuorten heikentynyt lukutaito. Erityinen huoli on noussut siitä kasvavasta joukosta, jonka lukutaitotaso on heikko eikä riitä yhteiskunnassa toimimiseen. Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, mitä heikkoja lukijoita tukevia menetelmiä tutkijat suosittelevat käytettäväksi opetuksessa ja miten näitä menetelmiä käytetään kirjallisuuden opetuksessa. Tarkoituksenani on myös selvittää, onko joitain tutkimuskirjallisuudessa esiintyviä pedagogisia menetelmiä, joiden käyttö opetuksessa on vielä vähäistä oletettuun hyötyyn nähden. Tutkielmani tarkastelee yläkoulussa annettavaa kirjallisuuden opetusta Lukuklaani-tutkimushankkeen yläkoulun kyselyaineiston pohjalta. Aineisto koostuu 1018 yläkoulun opettajan täyttämästä kyselystä. Rajasin tästä aineistosta tutkimukseni kohteeksi ensin suomen kielen ja kirjallisuuden opettajien vastaukset ja niistä kysymykset, jotka konkreettisimmin vastaavat tutkimuskysymykseeni. Tutkimusprosessini etenee aineistolähtöisen laadullisen sisällönanalyysin menetelmin. Tutkimuskirjallisuudesta nousi selvästi esiin yhteistoiminnalliset menetelmät, jotka hyödyttävät erityisesti heikkoja lukijoita. Ne lisäävät lukumotivaatiota ja tietoa sekä tukevat erilaisten taitojen kuten lukustrategioiden oppimista ja sisäistämistä. Lukustrategioiden ja tekstirakenteiden opettaminen lisää luetun ymmärtämistä erityisesti niiden oppilaiden kohdalla, joiden lukutaito on heikko. Lukuklaani-kyselyaineiston perusteella voi päätellä, että opettajat käyttävät opetuksessaan vaihtelevia opetusmenetelmiä. Yhteistoiminnallisten menetelmien osuus on kuitenkin pienempi yksilötyöskentelyyn verrattuna. Myös sopivan luettavan, kuten selko- ja äänikirjojen, saatavuus on oppilaiden tarpeisiin nähden huono. Niiden käytössä tulisi myös ottaa huomioon esitysmuodon vaatimat oheistaidot. Analysoimani aineiston perusteella voi siis todeta, että erilaisten opetusmenetelmien käyttämisen suunta on oikea, mutta opettajat saattaisivat hyötyä erilaisia menetelmiä ja niiden etuja koskevasta lisätiedosta. Myös oppilaiden yksilölliset tarpeet on tärkeä huomioida.
  • Zimny, Roddy (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielma käsittelee suomalaisen runoilijan Riina Katajavuoren (s. 1968) toisen runokokoelman Kuka puhuu (1996) kuvakieltä ja kuvakielen rakentamia representaatioita naisista. Tutkielman aineisto koostuu niistä em. runokokoelman runoista, joiden puhuja tai muu keskeinen agentti on selkeästi määriteltävissä naiseksi. Analyysimenetelmänä hyödynnetään Benjamin Hrushovskin (myöhemmältä nimeltään Harshav) luomaa viitekehysmallia (1984), joka tarkastelee (runon) lukuprosessia tekstin ja lukijan välisenä vuorovaikutuksena ja viitekehysten verkostona. Laajempana tausta-ajatuksena tutkielmassa toimii puolestaan Teresa de Lauretiksen käsitys sukupuolesta: sukupuolen rakentuminen on representaation ja itserepresentaation sekä tuote että prosessi. Sen diskursiivisessa rakentumisessa kirjallisuudella on merkittävä rooli. Tutkielmassa hyödynnetään tätä ajatusta ja katsotaan, että Katajavuori on runoilijana sukupuolikäsityksiä luova ja tarjoava henkilö. Tutkielmasta käy ilmi, että Katajavuori hyödyntää monenlaisia kuvakielisiä aineksia rakentaessaan naisrepresentaatioita. Troopeista keskeisimmät eli metafora, metonymia, symboli ja vertaus ovat kaikki edustettuina. Figuureista sen sijaan hyödynnetyimmäksi nousee ironia. Yhdessä nämä kuvakieliset ainekset kokoontuvat monin paikoin limittyviksi viitekehyksiksi ja luovat kokonaisuuksia, joiden kautta Katajavuori ottaa osaa sukupuolidiskursseihin usealla tavalla. Yksi tällainen kannanotto on jo itse naisrepresentaatioiden luominen. Tutkielmassa nämä Katajavuoren luomat naisrepresentaatiot jaotellaan kolmeen kategoriaan: Ensimmäisen kategorian naiset ovat äitejä, kun taas toisen kategorian naiset ovat väärinymmärrettyjä ja väärinkohdeltuja. Kolmannen kategorian muodostavat puolestaan runot, joissa naiset esitetään suhteessa miehiin tai maskuliiniseen yhteisöön – joko alistettuina, voimakkaina tai vain etäisinä, vieraina. Tutkielmassa todetaan, että Katajavuori osallistuu sukupuolta käsitteleviin diskursseihin myös muilla tavoin kuin vain luomalla representaatioita naisista. Hän tekee näkyväksi naisiin liitettyjä stereotypioita ja myyttejä ja osoittaa, että naiset joutuvat varsin usein maskuliinisen vallan hallitsemiksi toisiksi. Katajavuori ei kuitenkaan pyri pelkästään paljastamaan vallitsevia representaatioita ja niihin liittyvää valtaa, vaan kutsuu myös lukijaa dekonstruoimaan niitä. Tutkielmassa Katajavuoren käyttämiä dekonstruointitapoja peilataan Stuart Hallin stereotypioita murtaviin transkoodausstrategioihin ja Estella Lauterin myyttejä rikkoviin revisionistisiin keinoihin. Tutkielmassa todetaan, että Katajavuori pyrkii dekonstruoimaan kivettyneitä representaatioita ennen kaikkea esittämällä runojensa sisällön ironisessa valossa tai pyrkimällä herättämään vastaanottajassa empatiaa. Kaiken kaikkiaan tutkielmassa todetaan, että Katajavuori näyttäytyy feministisenä, naisten oikeuksia ajavana runoilijana, joka antaa äänen ”toisiksi” mielletyille naisille ja pyrkii ravistelemaan yhteiskunnan sukupuolikäsityksiä ja niihin liittyvää valtaa.
  • Willman, Mira (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielma tarkastelee suomiräpin tekstien poeettisia ja rytmisiä piirteitä suhteessa musiikin biitin iskuihin. Poeettisilla piirteillä tarkoitan räptekstien formaaleja tekstuaalisia piirteitä kuten runomittaa, säe/säkeistöjakoa ja riimiä, rytmisillä piirteillä puolestaan tekstien rytmitystä ja painotusta suhteessa musiikin iskuihin. Tarkastelu keskittyy etenkin sanojen painotukseen: painotetaanko sanoja suomen kielelle tyypillisellä tavalla vai vaikuttaako taustalla oleva musiikki tai tietyntyyppiseen flow'hun pyrkiminen sanojen painotukseen. Tarkastelen myös, ovatko nämä piirteet kehittyneet 2000-luvun alusta 2010-luvulle. Tavoitteena on tarkastella räptekstien piirteitä, tekstin ja musiikin suhdetta sekä todistaa, että räptekstien poeettiset piirteet muovautuvat osittain musiikin kautta. Tutkielman aineistona on viidentoista suomenkielisen räpkappaleen tekstit. Kappaleista seitsemän edustavat suomiräpin toista aaltoa eli 2000-luvun alkupuolta, loput kahdeksan on tehty 2010-luvulla. Kappaleet on valittu niin, että ne edustavat mahdollisimman monta eri alagenreä. Hyödynnän poeettisten piirteiden tarkastelussa metriikkaa sekä aiempaa räptutkimusta. Rytmisten piirteiden tarkasteluun olen kehittänyt oman metodin, jonka avulla voin tarkastella tekstien poeettisia piirteitä, sanojen painotusta sekä rytmitystä suhteessa biittiin. Kappaleista tekemäni räplyriikkanotaatiot löytyvät tutkielman liiteosiosta. Niihin olen merkinnyt sanoituksissa painotetut tavut sekä sanoitusten yläpuolelle tahdin iskut 1 4 sekä tahtien vaihdoskohdat. Poeettisten piirteiden tarkastelu osoittaa, ettei runomitta ole vakiintunut räpissä. Runomitan sijaan säkeiden kesto määrittyy musiikin kautta, sillä yleensä yksi säe kestää yhden tahdin verran. Myös säkeistöjen kesto määräytyy musiikin kautta ja on useimmissa kappaleissa vakiintunut 16-tahtiseksi. Jos räptekstejä vertaa runouteen, niiden säerajat ovat huomattavasti häilyvämpiä, sillä säkeenylitykset ja kohotahdit ovat melko yleisiä. Räpriimi on havaittavasti joustavampi kuin metriikan sääntöjä noudattavassa runoudessa. Räpriimi kuitenkin noudattaa omaa kaavaansa, sillä lähes poikkeuksetta se on tavukohtaisesti kertaantuva vokaaliriimi, jolloin assonanssilla on suuri painoarvo riimityksessä. Räpissä riimin tärkeimmät tehtävät ovat rakenne- ja rytmitystehtävät, sillä riimillä on tapana pyrkiä säkeen loppuun, jolloin riimi myös sekä rytmittää tekstiä, että auttaa hahmottamaan sen rakennetta. Poeettiset piirteet kulkevat käsi kädessä musiikin kanssa. Tästä johtuen räptekstien painotukset eivät läheskään aina noudata metriikan sääntöjä. Arvopainollisilla tavuilla on räpteksteissä tapana pyrkiä osumaan biitin iskuille, jolloin monesti painottuvat myös suomen kielelle epätyypillisesti painottuvat tavut, kuten sanojen tai säkeiden viimeiset tavut. Tämä on tyypillistä etenkin 2000-luvun alun tuotannossa, jolloin suomiräp oli vasta kehittymässä ja kotiutumassa Suomeen ja suomen kieleen. Suomiräp on kehittynyt huomattavasti vuosien saatossa ja on selkeästi vihdoin kotiutunut. Rytminen leikittely ja suomen kielelle luontevampi painotus ovat lisääntyneet ja aihepiirit ovat kehittyneet suomalaisempaan suuntaan. Vaikka suomalainen räp on osa globaalia ilmiötä, siitä on muovautunut tapa ilmaista ja vahvistaa suomalaista identiteettiä.
  • Mäkipuro, Joel (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tarkastelen Pro gradu -tutkielmassani Pentti Saarikosken runo- ja proosatuotannon miljöösuhdetta. Tavoitteenani on selvittää, millainen on runoteosten puhujan ja proosateosten kertojan suhde ympäristöönsä ja miten se vaihtelee teoksittain. Tarkastelen miljöösuhdetta pitkälti ympäristön ja sitä havainnoivan subjektin eli puhuja- tai kertojahahmon välisenä kommunikaationa ja dialogina. Tutkielmassani pyrin erottelemaan toisistaan luonnonympäristön kuvauksen sekä toisaalta rakennetun miljöön kuvauksen. Tarkastelen pääsääntöisesti näitä kahta miljöön lajia erillään, vaikka monissa teoksissa ne esiintyvätkin rinnakkain ja joissain tapauksissa myös toisiinsa sekoittuen. Aluksi esittelen tutkielmani kannalta keskeisiä käsitteitä, kuten paikallisuus, topofilia, topografinen runous, miljöö, ympäristö, kuvaus ja kuva. Tämän jälkeen tarkastelen maisemaa miljöökuvauksen keskeisenä elementtinä sekä miljöön suhdetta kielen materiaalisuuteen ja aikaan. Seuraavassa luvussa siirryn tutkimaan Saarikosken teosten luontosuhdetta, idyllin ja pastoraalin piirteitä sekä ihmisen ja luonnon suhdetta niissä. Tutkielman loppupuolella keskityn kaupunkisuhteeseen Saarikosken teoksissa. Pohdin kaupunkimiljöön roolia modernistisessa runoudessa, Helsinkiä Saarikosken teosten tärkeimpänä miljöönä sekä kaupunkisuhteessa tapahtuvia asenteenmuutoksia. Lisäksi pohdin arkkitehtuurin representaatioita teoksissa, puhujan suhdetta kaavoitukseen, lähiön kuvausta sekä ulkomaisten kaupunkien kuvausta Saarikosken proosassa. Biografista taustaa vasten tarkasteltuna Saarikosken asuinpaikoilla on havaintojeni perusteella ollut olennainen vaikutus eri teosten miljöösuhteeseen. Saarikosken teosten miljöösuhteessa vaihtelevat kiintymys ja juurettomuus kuvattuihin paikkoihin nähden. Miljöösuhteen kannalta olennaista on puhujan ja kertojan tarkkailijanrooli sekä tietynlainen ulkopuolisuus suhteessa kuvattuun miljööhön ja tapahtumiin. Antroposentrinen ja ekosentrinen ajattelu esiintyvät Saarikosken luontokuvauksissa rinnakkain. Pastoraalin tradition kontekstissa Saarikosken tuotanto representoituu selkeästi ympäristötietoisena kirjallisuutena, jossa vastuullisuus näyttäytyy ennen kaikkea luonnon kunnioittamisena, mutta toisaalta myös uhkien selkeänä tiedostamisena. Saarikosken pitkäaikaista kotikaupunkia Helsinkiä voidaan laajalta osin pitää hänen teostensa kertoja- ja puhujahahmolle tärkeimpänä kaupunkina ja miljöönä. Pidän demytologisaatiota olennaisena seikkana Saarikosken runojen kaupunkisuhteen kannalta. Saarikosken proosateoksissa urbaani ympäristö, kuten hänen päiväkirjojensa sekä teosten Ovat muistojemme lehdet kuolleet, Aika Prahassa ja Kirje vaimolleni Helsinki, Praha, Dublin ja Lontoo, ilmenee usein tunnistettavammin ja moniulotteisemmin kuin runoudessa.
  • Walin, Laura (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkin tässä pro gradu -työssä ihmisen ja luonnon suhteen kuvausta kolmessa postapokalyptiseen fiktioon lukemassani teoksessa. Tutkittavat teokset ovat Cormac McCarthyn vuonna 2006 ilmestynyt teos The Road, J.G. Ballardin vuonna 1962 ilmestynyt The Drowned World sekä vuonna 1949 ilmestynyt George R. Stewartin Earth Abides. Tutkielman menetelmänä on ekokriittinen luenta, jolle on ominaista luontokeskeinen lähestymistapa tutkittaviin teoksiin, se, minkälaisia merkityksiä annamme luonnolle, ja se, miten tämä merkityksenanto vaikuttaa siihen, miten luontoa kohtelemme. Ekokriittinen analyysi nivoutuu työssä kriittiseen posthumanismiin, filosofiseen suuntaukseen, jonka tavoitteena on ihmisen kategorian suhteellistaminen. Hahmottelen ensiksi postapokalyptisen fiktion määritteleviä piirteitä. Esitän, että dystopiasta postapokalyptisen fiktion erottaa se, ettei apokalypsitapahtuman jälkeisessä maailmassa ole olemassa toimivaa yhteiskuntaa. Näin teosten pelkistetyissä maailmoissa korostuukin ihmisen ja luonnon välinen suhde. Muita postapokalyptisen fiktion piirteitä ovat äkillinen tapahtuma (apokalypsi), joka on romahduttanut ihmisten lukumäärän niin vähäiseksi että lajimme sukupuutto on vääjäämättä edessä, sekä keskittyminen apokalypsin jälkeisen tilanteen kuvaukseen. Väitän, että postapokalyptinen fiktio on omiaan ihmisen ja luonnon välisen suhteen tarkastelulle, koska teosten maailmoissa tuohon suhteeseen vaikuttavien elementtien joukko on pienentynyt, ja suhdetta voi siksi tarkastella ikään kuin laboratorio-olosuhteissa. Tarkastelen ihmisen ja luonnon välistä suhdetta kolmella eri tasolla: miten ihmisen vaikutus maisemaan hiipuu, mikä on ihmisen merkitys toisille lajeille ja minkälaiset ihmisen lajiominaisuudet osoittautuvat arvokkaiksi teosten postapokalyptisissä maailmoissa. Analyysi paljastaa postapokalyptisessa fiktiossa ilmenevän ihmisen merkityksettömyyden maapallon muulle ekosysteemille, mutta myös ihmisen ainutlaatuisuuden lajina, jolla on mahdollisuus joko kokonaan tuhota maapallonlaajuinen ekosysteemi tai pelastaa se. Teoksista käy myös ilmi ihmisen inhimillinen tarve olla karuimmissakin olosuhteissa toiveikas oman tulevaisuutensa suhteen. Tulosteni perusteella postapokalyptisten teosten ekokriittiseksi funktioksi nouseekin se, kuinka kirjallisuuden keinoin voidaan näyttää, miltä ihmislajin äkillinen tuho näyttäisi, varoittaa sen nykytoiminnastamme kumpuavista syistä ja osoittaa mahdollisen sukupuuttomme seuraukset niin yksilöille, lajillemme kuin koko maapallolle. Postapokalyptinen fiktio kertoo, että me olemme laji, joka pystyy ottamaan vastuun teoistaan tällä planeetalla, jos niin haluaa. Me olemme myös laji, joka pystyy kuvittelemaan, miten voi käydä, jos emme tuota vastuuta ota.
  • Kaakinen, Kaisa (Helsingfors universitet, 2005)
    In her thesis, Kaisa Kaakinen analyzes how the German emigrant author W. G. Sebald (1944-2001) uses architecture and photography in his last novel "Austerlitz" to represent time, history and remembering. Sebald describes time in spatial terms: it is like a building, the rooms and chambers of which are connected to each other. The poetics of spatial time manifests itself on multiple levels of the text. Kaakinen traces it in architectural representations, photographic images, intertextuality, as well as in the form of the text, using the concept of spatial form by Joseph Frank. Architectural and photographic representations serve as meeting points for different aspects and angles of the novel and illustrate the idea of a layered present that has multiple connections to the past. The novel tells a story of Jacques Austerlitz, who as a small child was sent from Prague to Britain in one of the so-called Kindertransports that saved children from Central Europe occupied by the National Socialists. Only gradually he remembers his Jewish parents, who have most likely perished in Nazi concentration camps. The novel brings the problematic of writing about another person's past to the fore by the fact that Austerlitz's story is told by an anonymous narrator, Austerlitz's interlocutor, who listens to and writes down Austerlitz's story. Kaakinen devotes the final part of her thesis to study the demands of representing a historical trauma, drawing on authors such as Dominick LaCapra and Michael Rothberg. Through the analysis of architectural and photographic representations in the novel, she demonstrates how Austerlitz highlights the sense of singularity and inaccessibility of memories of an individual, while also stressing the necessity - and therefore a certain kind of possibility - of passing these memories to another person. The coexistence of traumatic narrowness and of the infinity of history is reflected in ambivalent buildings. Some buildings in the novel resemble reversible figures: they can be perceived simultaneously as ruins and as construction sites. Buildings are also shown to be able to both cover and preserve memories - an idea that also is repeated in the use of photography, which tends to both replace memories and cause an experience of the presence of an absent thing. Commenting and critisizing some recent studies on Sebald, the author develops a reading which stresses the ambivalence inherent in Sebald's view on history and historiography. Austerlitz shows the need to recognize the inevitable absence of the past as well as the distance from the experiences of others. Equally important, however, is the refusal to give up narrating the past: Sebald's novel stresses the necessity to preserve the sites of the past, which carry silent traces of vanished life. The poetics of Austerlitz reflects the paradox of the simultaneous impossibility and indispensability of writing history.
  • Sillanpää, Roope (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmani käsittelee todellisuuden rakentumista J.R.R. Tolkienin teoksessa Taru Sormusten Herrasta. Tutkielman lähtökohtana on Tolkienin legendaarion synkroninen luenta, jonka tarkoituksena on osoittaa, että Tolkienin fiktiomaailmaa käsitteleviä tekstejä on mielekästä lukea yhtenä suurena, toisiaan täydentävänä jatkumona. Tutkielma osoittaa, että legendaarion yksittäiset tekstit, kuten Taru Sormusten Herrasta, rakentavat sisäistä todellisuuttaan usein viittaamalla omien tekstirajojensa ulkopuolelle. Tarkoituksena on osoittaa, miten kokonaisymmärrystä Tolkienin fiktiomaailman todellisuudesta ja sen toiminnasta on mahdollista laajentaa ulottamalla legendaarion yksittäisen tekstin luenta kattamaan myös legendaarion muihin osiin, kuten Silmarillioniin ja Hobittiin, suuntautuvat viittaukset. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on Benjamin Harshav'n konstruktiivisen poetiikan teoria. Konstruktiivinen poetiikka mahdollistaa Tolkienin fiktiomaailman tutkimisen systemaattisesti useiden eri todellisuuden tasojen yhteensulautumana. Osoitan tutkimuksessa, että käyttämällä Harshav'n teoriaa teoksen Taru Sormusten Herrasta todellisuus on mahdollista erottaa systemaattisesti kolmeksi eri todellisuuden tasoksi, joille pystytään määrittämään omat narratiiviset funktionsa ja todellisuuden hahmottamisen tapansa. Liikkumalla analyysissä yksittäisen teoksen tekstirajojen yli legendaarion laajempaan luentaan on mahdollista ymmärtää, miten Tolkien rakentaa romaanin syvän ja monitasoisen todellisuuskäsityksen käyttämällä hyväkseen legendaarion muodostamaa laajaa intratekstuaalista kenttää. Tutkielma osoittaa, miten analysoimalla teoksen eri todellisuudentasoja, tasojen muodostamia todellisuuskäsityksiä, niitä välittäviä romaanihahmoja ja näiden hahmojen välistä kanssakäymistä on mahdollista ymmärtää Taru Sormusten Herrasta -romaanin todellisuuden rakentumista uudessa valossa.
  • Lehtinen, Antti (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimukseni käsittelee Kari Aronpuron runouden suhdetta visuaalisuuteen ja kuvataiteisiin. Otsikon käsite, ”kuvataiteellinen runo”, on Michael Davidsonin. Artikkelissaan ”Ekphrasis and the Postmodern Painter Poem” (1983) Davidson jakaa kuvataiteisiin suhteutuvan runouden kahteen: 1. Runouteen, joka kumpuaa jostakin olemassaolevasta taideteoksesta (representaatiot, klassiset ekfrasikset) 2. Runouteen, joka hyödyntää kuvataiteen tekniikoita kuitenkaan perustumatta mihinkään tiettyyn teokseen. Tämän jälkimmäisen kategorian runoja hän nimittää kuvataiteellisiksi runoiksi (engl. painterly poem, Janna Kantolan suomennos). Kuvataiteellinen runo ei ole yhtä kuin runo, joka suoraan reflektoi jotain kuvataideteosta eikä se ole runo, jolla on muuten vain korostuneen visuaalisia piirteitä. Kuvataiteellinen runo merkitsee Davidsonille runoa, joka lainaa muotoaan kuvataiteen perinteestä ja näin tehdessään kommentoi ennen kaikkea kuvataiteen kompositionaalisia strategioita. Lähestyn Kari Aronpuron runoutta Michael Davidsonin käsitteen kautta. Tutkimukseni rakenne keskittyy kolmen kuvataiteellisen runon kategorian käsittelyyn: ekfrasiksen, kollaasin ja readymaden. Ensimmäisessä analyysiluvussa (“Kuvan kuvia”) tarkastelen Davidsonin näkemyksiä ekfrasiksen ja kuvataiteellisen runon suhteesta sekä analysoin Aronpuron ekfrasisrunoa ”Kolhon kuu”. Seuraavassa luvussa (“Koottuja kuvia”) käsittelen kollaasin ja kuvataiteellisen runon suhdetta. Analysoin Aronpuron pitkää kollaasirunoa ”NRO 6 (Neljä vuodenaikaa)” hybriditekstinä, joka voidaan nähdä niin ekfrasiksena, kollaasina kuin kuvataiteellisena runonakin. Tekstin tärkeimpänä visuaalisena intertekstinä käsittelen Mark Rothkon Seagram-sarjaa. Viimeisessä luvussa (“Löydettyjä kuvia”) keskityn Aronpuron omaan kuvataiteelliseen tuotantoon, joka kattaa toistaiseksi yhden näyttelyn. Analyysiaineistona on Kari Aronpuron ja hänen kuvataiteilija-alteregonsa Banks L. Steppburnin yhteisnäyttely Pyöreitä Half Centannial (Tampereen keskuskirjasto Metso, syksy 2014). Lähestyn näyttelyn aineistoa Marcel Duchampin estetiikan ja readymade-tekniikan näkökulmasta. Tutkimukseni aineisto on sekä kirjallista että visuaalista. Analysoin Aronpuron runoja suhteessa Mark Rothkon ja Eero Järnefeltin maalauksiin sekä Aronpuron omia kuvataideteoksia suhteessa Marcel Duchampin estetiikkaan. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on pitkälti ango-amerikkalaisessa lyriikantutkimuksessa (esim. Michael Davidson, James Heffernan, Marjorie Perloff), mutta poikkitaiteellinen näkökulma tuo tutkimukseen mukanaan myös oman teoreettisen traditionsa (mm. Kai Mikkonen). Myös edeltävä Aronpuro-tutkimus on osa tutkielmani aineistoa (esim. Sinikka Tuohimaa, Kari Rummukainen, Juha Laine, Taneli Viljanen). Osoitan, että kuvataiteellinen runo ei ole pelkkä kuriositeetti Kari Aronpuron runoudessa, vaan se on näkökulma, joka voidaan perustellusti ottaa lukuisiin Aronpuron teoksiin. Kuvataiteellinen aineisto on usein läsnä hänen runoissaan, ja eri kuvataiteen traditiot, teokset ja tekniikat ovat toistuvia intertekstejä halki hänen koko tuotantonsa. Poikkitaiteellinen näkökulma on erottamaton osa Kari Aronpuron runoutta.
  • Martti, Ida-Maria (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksen aiheena on groteski naisruumis Margaret Atwoodin dystopiaromaanissa The Handmaid’s Tale (1985) ja teoksen jatko-osassa The Testaments (2019). Tarkastelen naisruumista groteskina ruumiina teosten kertojien edustamien kehotyyppien kautta, joita ovat nuori nainen, aikuinen hedelmällisessä iässä oleva nainen sekä vanha nainen. Tarkastelen, miten ja millä tavalla nämä ruumiit voidaan mieltää groteskeiksi ruumiiksi ja mitä merkityksiä tällaisille ruumiille teoksissa annetaan. Lähestyn groteskia teemana pikemminkin kuin kerronnan muotona. Naisruumiin lisäksi tarkastelen myös muita groteskiin läheisesti liittyviä käsitteitä, kuten väkivaltaa ja vallankäyttöä, jotka voidaan nähdä omina groteskin muotoina. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytän Mihail Bahtinin teosta François Rabelais: Keskiajan ja renessanssin nauru (1965) sekä Mary Russon teosta The Female Grotesque (1994). Bahtinin teos käsittelee karnevalistisen groteskin teoriaa ja siihen läheisesti liittyvää käsitystä groteskista ruumiista osana karnevaalin materiaalis-ruumiillista maailmankuvaa. Russo puolestaan hyödyntää Bahtinin ajatuksia, mutta lähestyy groteskia naisruumista feministisen kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Yhteiskunnallisuus sekä feminismi yhdistyvät teoriakirjallisuudessa ja ovat kantavia teemoja myös käsittelemissäni kaunokirjallisissa teoksissa. Bahtinin analyysin kohteena on alun perin ollut parodiakirjallisuus, mutta tutkimuksessani se osoittautui toimivaksi välineeksi myös dystopian tarkasteluun. Groteskin naisruumiin käsite toimi hyvänä analyyttisena työkaluna käsittelemissäni teoksissa, erityisesti The Handmaid’s Tale -romaanissa. Ruumiillisuuden ja kehollisuuden käsittelylle on tilaa kirjallisuudentutkimuksessa, myös muissa kuin feministisissä teoksissa. Naiseus, ruumiillisuus ja erilaisten ruumiiden kuvaukset ovat ajankohtaisia keskustelunaiheita yhteiskunnassa, joten niiden tarkastelu tulee varmasti olemaan entistä yleisempää myös kirjallisuudentutkimuksessa. Molempien teosten tarkasteleminen yhdessä osoittautui myös hedelmälliseksi, sillä teoksia ei tähän asti ole tarkasteltu kovinkaan paljon yhdessä. The Handmaid’s Tale on teoksena hyvin tutkittu, mutta The Testaments on vielä teoksena niin tuore, että ensimmäiset sitä käsittelevät tutkimusartikkelit ilmestyivät vasta tämän opinnäytetyön tekemisen aikana. Teosparissa on paljon materiaalia myös jatkotutkimukselle.
  • Dimitropoulos, Irene (Helsingfors universitet, 2016)
    Tietoisuuden tutkimus taiteissa on alati kehittyvä poikkitieteellinen tutkimusalue, jonka kentälle pyritään pro gradu -tutkielmassa tuomaan kiinnostavia näkökulmia Eeva-Liisa Mannerin (1921–1995) varhaistuotannon poeettisuuden (saks. ʻPoetizitätʼ) erikoispiirteitä tarkastellessa. Tutkimusaineisto muodostuu Mannerin lyriikasta ja lyyrisestä proosasta runokokoelmista Tämä matka (1956), Orfiset laulut (1960) ja Kirjoitettu kivi (1966) sekä novellikokoelmasta Kävelymusiikkia pienille virtahevoille (1957). Kaunokirjallisen tekstin ja esteettisen havainnon kognitiivisia ulottuvuuksia pyritään tutkimaan yhdistämällä filosofista ja psykologista tutkimusta kirjallisuustieteisiin ja estetiikkaan. Tekstiä käsitellään tässä yhteydessä mentaalisen representaationa. Mannerin poeettisuus perustuu eri tietoisuudentasojen ja aistihavaintojen tekstuaaliseen ilmentämiseen. Etenkin Antonio Damasion käsitteitä ʻcore consciousness’ ja ʻextended consciousness’ käytetään lyyrisen minuuden analyysissä ja tutkiessa, miten eri tietoisuuden tasot yhdistyvät lyyrisessä äänessä. Tutkielmassa kehitettyä esteettis-lyyrisen tietoisuuden käsitettä täydennetään John R. Searlen ja Daniel C. Dennettin tutkimusten avuin. Työlle keskeisiksi teeseiksi muodostuvat Searlen käsitys ajatusten kvalitatiivisuudesta sekä mentaalisten tilojen ja fyysisen maailman yhteydestä. Dennettin kehittämää ja Alan Palmerin narratologiselle tutkimukselleen omaksunutta käsitettä ʻsituated cognition’ käytetään Mannerin estetiikan intentionaalisuutta tutkiessa. Intentionaalisuus Mannerin teoksissa liittyy verbaaliseen, visuaaliseen ja auditiiviseen havaintoon sekä todellisuuden ja runouden suhteeseen: runous ja todellisuus sekä aistihavainto ja kielen konseptit ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa esteettis-lyyrisessä tietoisuudessa. Mannerin estetiikka pohjautuu tietoisuuden eri tasojen ja prosessien havainnollistamiseen, minkä teksti saavuttaa sen median rajoja ylittäessä esimerkiksi nojaamalla myös ei-verbaaliseen, visuaaliseen ja auditiiviseen kerrontaan, joilla on yhteys aistihavaintoihin. Kerronta näyttäytyy kielellisessä, kuvataiteita jäljittelevässä tilan strukturoinnissa ja musiikin vaikutuksessa ajan ja liikkeen esittämisessä, joita lähestytään tutkielmassa muun muassa skeemateorian kautta. Mannerin teoksissa on usein kyse siitä, miten tietoisuuden eri tasot luovat kokonaiskuvaa maailmasta ja millä tavalla eri tasot ovat yhteydessä aistihavaintoihin ja taiteiden eri ilmaisukeinoihin. Päämäärä on havainnollistaa, miten esteettis-lyyrinen tietoisuus ja havainto toimivat.
  • Ylilammi, Mikko (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielma käsittelee Hermann Hessen varhaisen tuotannon piirteitä Bildungsromanin perinteisen saksalaisen muodon ja parodisten tyyliseikkojen osalta. Valitut neljä tekstiä, Knulp, Muuan nuoruus (Unterm Rad), Demian ja "Haihattelija" ("Karl Eugen Eiselein"), osoitetaan sekä Bildungsroman-muodon perillisiksi että sen parodiaksi. Tutkielmassa näytetään niiden parodiset viittaukset genren tyypillisiin piirteisiin nähden sekä niiden etääntyminen perinteisen Bildungsromanin optimistisesta asenteesta. Tutkimusmetodina käytetään tekstianalyysiä ja vertailevaa kirjallisuudentutkimusta. Tärkeimpänä vertailukohtana käytetään Johann Wolfgang von Goethen arkkityyppistä Bildungsromania Wilhelm Meisterin oppivuodet (Wilhelm Meisters Lehrjahre). Teos on kirjallisuudentutkimuksessa usein saanut arvon Bildungsroman-muodon vakiinnuttajana ja sen selkeimpänä edustajana. Erityisen hyödyllinen teos on selkeyttämään Bildungin ja Bürgertumin (opin ja porvariston) asemaa Bildungsroman-muodossa. Teoreettinen taustatutkimus perustuu Bildungsroman-tutkimukseen, mm. James Hardinin, Rolf Selbmannin ja Liisa Saariluoman tutkimuksiin. Bildungsromania käsitellään rakenteena, genrenä ja tyylilajina. Parodian teoria nojautuu Linda Hutcheonin ja Simon Dentithin ajatuksiin, ja se ymmärretään tutkielmassa laajassa merkityksessä niin, että huomioidaan sekä ivaava että arvostava viittaus kohdetekstiin. Bildungsroman-muotoa käsitellään myös yksilön sosiaalistumisena yhteiskunnallisiin normeihin. Hessen varhaistuotannon teokset osoittautuvat hyvin tietoisesti Bildungsroman-muotoa mukaileviksi, mutta varsin erilaisia ratkaisuja sisältäviksi tarinoiksi. Hessen päähenkilöt joutuvat henkisten ja maallisten ihanteiden ristiriidan keskelle ja päätyvät vaihteleviin lopputuloksiin. Perinteisessä Bildungsromanissa oletettu harmonian saavuttaminen teoksen loppuvaiheessa esittäytyy mahdottomana tai naurettavana. Sen tilalla on kohtalokäsitys, joka käsittää sekä kärsimystä että korkeamman hengen tavoittelua, mutta ei lopullista yhteiskunnan arvojen sisäistämistä ja hyväksymistä. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että Hermann Hessen tekstit ovat voimakkaasti sidoksissa perinteiseen saksalaiseen Bildungsroman-muotoon, mutta myös, että Hesse pyrkii tietoisesti erottautumaan sen tavanomaisista ajattelutavoista. Hesselle tyypilliset yksilön sisäiset konfliktit, kahtia jakautuneet identiteetit ja pyrkimys korkeampaan henkiseen olemukseen sopivat hyvin kehityskertomukseen, mutta samalla hänen teksteissään on läsnä synkkyys joka leimaa myös hänen myöhempiä teoksiaan. Nämä erot genreen, jota kirjallisuushistoriassa kutsutaan Bildungsromaniksi, esiintyvät usein nimenomaan parodisessa muodossa.
  • Kaltola, Titta (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan chat-fiktiota digitaalisen kerronnan muotona. Chat-fiktio on yhteisö- ja pikaviestipalveluiden välityksellä tapahtuvaa keskustelua imitoiva fiktiivinen dialogi, jota on tarkoitus seurata älypuhelimen ruudulta. Tutkielman aineistona on kolme suomalaista chat-fiktiota Pientä säätöä (2018), Kateuden liekki (2019) sekä En voi puhua juuri nyt (2019–2020). Lisäksi tutkielmassa käydään käsittelyn taustoittamiseksi läpi chat-fiktion piirteitä ja kehitystä angloamerikkalaisessa maailmassa, josta kerronnan muoto on lähtöisin. Tutkielman tavoitteena on analysoida chat-fiktiota digitaalisen kirjallisuuden ja uusmedian muotona sekä miten kirjallisuutta määritellään uudelleen internetin aikakaudella. Lisäksi tutkielmassa pohditaan, millainen on chat-fiktion ja sosiaalisen median välinen kytkös. Tutkielmassa hyödynnetään analyysimenetelminä multimodaalista analyysia, kertomuksen tutkimusta ja lähilukua. Teoriataustana tutkielmassa käytetään multimodaalisuuden teorian ja kertomuksen tutkimuksen ohella digitaalisen kirjallisuuden ja uusmedian tutkimusta, joiden parissa on tutkittu digitalisaation vaikutusta kirjallisuuden kenttään sekä uusien mediamuotojen muovautumista. Tutkielmassa esitellään, kuinka chat-fiktiossa digitaalinen kerronta rakentuu suhteessa kirjallisuuden perinteeseen ja ympäröivään mediamaisemaan sekä millä tavoin digitaalinen kehitys ja medialisoituminen muuttavat lukutapoja. Lisäksi tutkielmassa osoitetaan, että chat-fiktio multimodaalisena digitaalisen kerronnan muotona laajentaa kirjallisuuden määritelmää, ja sosiaalista mediaa jäljittelemällä voidaan luoda yhteisö- ja pikaviestipalveluita käyttäville samaistuttavia kertomuksia. Chat-fiktiossa keskustelumuotoinen kerronta ammentaa aineksia aiemmasta kirjallisuusperinteestä, erityisesti vuoropuheluista eli dialogeista sekä kirjeromaanin lajityypistä. Sosiaaliseen mediaan sovitettuna chat-fiktiota voidaan pitää mobiilisukupolven mieltymyksiä mukailevana kirjemuodon ilmentymänä, joka heijastelee kirjallisuudelle tyypillisesti ympäröivän yhteiskunnan tapoja ja tottumuksia. Chat-fiktio on multimodaalista, sillä siinä yhdistyvät muun muassa verbaaliset, visuaaliset ja auditiiviset merkkijärjestelmät. Semiotiikkaan eli merkkioppiin pohjaavalla multimodaalisuuden käsitteellä havainnollistetaan, kuinka viestimistilanteet rakentuvat erilaisista moodeista eli merkityksen luomisen resursseista, kuten kirjoitus, kuva ja ääni. Multimodaalisuuden ja sosiaalisen median käyttöliittymien toiminnallisuuden kokonaisvaltainen hyödyntäminen teoksissa tekee niistä eritoten nuorisokohderyhmälle helposti omaksuttavaa tarinankerrontaa. Samaistuminen syntyy dialogin ja kirjemuodon mukauttamisesta tämän päivän mediamaiseman kontekstiin sekä multimodaalisen toimintaympäristön mukauttamisesta tarinan maailmaan. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että nuorten lukuinnostukseen voidaan pyrkiä vaikuttamaan innovatiivisella tarinankerronnalla ja hyödyntämällä kohderyhmälle tuttuja digitaalisia alustoja, kuten älypuhelimia sekä yhteisö- ja pikaviestipalveluita, osana tarinan tematisointia ja jakelua. Chat-fiktion kaltaisten uusien kirjallisten kokeilujen myötä nuorten käsitys kaunokirjallisuuden lukemisesta voi muuttua, ja he voivat tätä kautta päätyä myös perinteisempien lukukokemusten pariin.
  • Luo, Jianchen (Helsingfors universitet, 2016)
    Hermann Hesse was the most prominent German writer in the twentieth century. His writing was influenced by Eastern culture, especially the Chinese Philosophy. In Hesse’s later creation, Chinese Philosophy became one of the main sources for his inspiration, moreover, the canonical Taoist and Confucian texts appeared to be the precious primitive texts for Hesse’s appropriation. His final novel Das Glasperlenspiel, translated into The Glass Bead Game by Richard and Clara Winston, is a representative work that shows a crucial step in Hermann Hesse’s comprehension and presentation of ancient Chinese Philosophy from Taoist and Confucian perspectives. The thesis firstly analyzes Hesse’s encounter with Eastern culture and his digestion of Chinese Philosophy. He attained spiritual enlightenment in the wisdom of ancient Chinese philosophers in the Western context, hence Chinese Philosophy in Hesse’s perspective was not a school of philosophy as a whole, but a precise resource that was full of enlightened philosophical thoughts. Based on Hesse’s personal background, the specific appropriated elements of Chinese Philosophy are grounded in the textual analysis of The Glass Bead Game. Hesse was inspired by the doctrine of “music power” in Lü Buwei’s Spring and Autumn. He borrowed I Ching hexagrams to portray the oracular game played by the protagonist of the novel. The Taoist motifs of spiritual freedom and naturalness was borrowed as the fundamental themes throughout the novel. After examining the borrowings and recreations in Hesse’s novels, an investigation is conducted to discuss the reception of Hermann Hesse in China during 1988-2015. Even though Hesse’s novels were not prevailing among the general public, he was increasingly acknowledged and valued in the academic field in China.
  • Labbas, Antti-Veikko (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan William Butler Yeatsin (1865–1939) runoudessa esiintyvää Cuchulain-hahmoa, joka on alun perin irlantilaisen mytologian sankarihahmo. Tutkielman tavoitteena on vastata kysymykseen, millaisin keinoin Yeats kuvaa ja muuntelee tätä hahmoa alkuperäislähteistä poikkeavaksi versioksi. Samalla pyrin tutkimaan niitä taustoja, joita runojen tekijällä on ollut luodessaan ikään kuin uudestaan Cuchulainin kaltaista myyttistä hahmoa yleisölleen. Yeatsin runotuotannossa on kaksi Cuchulainia käsittelevää runoa ja muutamia yksittäisiä esimerkkejä, joissa hahmo on osa muuta myyttistä kuvastoa. Tutkielmassa analysoidaan hahmon kehitystä myytintutkimuksen sekä intertekstuaalisuuden ja lyriikan teorian näkökulmista. Esille nousevat kirjaimelliset poikkeamat alkuperäisen myytin ja runojen eri versioiden välillä sekä tietysti Yeatsin tausta modernismin aikakauden aktiivisena toimijana ja romantiikasta ja symbolismista vaikutteita ottaneena runoilijana. Tutkielmassa nostetaan esille myös runojen kuvallisuus sekä runojen puhujan rooli. Tutkielmassa todetaan, että Yeats tekee Cuchulainista hyvin poikkeuksellisen hahmon kansallisten myyttien kategoriassa. Runouden lajityypille ominaisia tehokeinoja hyödyntäen sankarimyytistä muotoutuu huomattavasti traagisempi hahmo, joka poikkeaa selkeästi alkuperäisen myytin versiosta ja suoraviivaisempien tulkitsijoiden näkemyksistä. Yeatsin oma ääni näkyy toisinaan runoissa, mutta tarinallisissa kokonaisuuksissa ainakin taustamotiivit jäävät sivuun. Yeatsin versio Cuchulainista osoittautuu monisyisemmäksi kuin yhden nimittävän tekijän määrittämäksi kansalliseksi myytiksi.
  • Muurinen, Mira (Helsingfors universitet, 2016)
    In my master’s thesis (pro gradu) I analyze three novels that are set in the future: The Year of the Flood by Margaret Atwood, The Circle by Dave Eggers, and Super Sad True Love Story by Gary Shteyngart. I suggest that while the novels share a great deal of tropes with such dystopian classics as Aldous Huxley’s Brave New World, Geroge Orwell’s Nineteen Eighty-Four, and Yevgeni Zamyatin’s Мы (trans. We), they also differ from these novels to a significant degree. For this reason, I suggest approaching them as corporatocratic dystopias. In the analysis of generic dystopian characteristics in the novels, I refer to Erica Gottlieb’s (2001) notions of dystopian fiction. Another important literary concept in my study is satire, in the analysis of which I refer to Dustin H. Griffin’s (1994) views on satire as a playful and questioning genre. Central for all dystopias is the notion of a dystopian waning: the implied author of a dystopia exaggerates and ridicules in order to warn a contemporaneous reader against dystopian developments that take place in the reader’s own reality. The elementary difference between the three novels I analyze and Gottlieb’s characterizations concerns the novels’ description of tyranny. Traditionally, dystopias depict the supremacy of a state or a political party. In the novels I investigate in my thesis, the negative developments that take place in society are closely linked to the fact that corporations have gained power at the cost of political rulers, i.e. to the birth of a corporatocracy. I approach the question of power with the help of Antonio Gramsci’s (1975/1992) two dimensions of power: hegemony and dominance. I argue that unlike earlier dystopias, in which tyranny manifests itself in coercive deeds of dominance, the kind of corporatocracy the three novels depict functions to a great extent through hegemony, which is based on consent. In the three novels, corporations renew and uphold their power by maintaining excessive consumerism and mediatisation in society. In the analysis of these developments, I turn to Jürgen Habermas’ (1962/1989) views on mediatisation, and to Jean Baudrillard’s (1970/1998 and 1981/1994) and Joseph D. Rumbo’s (2002) conceptions on consumer society. The effects of consumerism penetrate also the private sphere in the novels, and thus questions about the body, sex, gender and sexuality are central to my thesis. Additionally, the novels seem to suggest that corporatocracy threatens reciprocity and togetherness between people, and alienates them from nature and from religion. I approach these themes with the help of Baudrillard’s theorisations on the body in consumer culture and Luce Irigaray’s (1985) discussions on patriarchy and women as commodities. The central outcome of my study is that the characters in the novels do not merely appear as identifiable victims of corporatocracy, or as fearless heroes who challenge the tyranny. Rather, as members of their fictional societies, the characters also contribute to the establishment of corporatocracy. I suggest that the dystopian warning all three novels eventually communicate leads directly to the behaviour, norms and ideologies of the characters, and finally, to human nature. Thus, through their characters, the implied authors of these novels encourage their readers to critically assess also their own roles as members of society.
  • Mattila, Mira (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu – tutkielmani kohdeteos on Viktor Martinovitšin romaani Paranoia (2009/2013; suom. Anna Taitto). Teos kuvaa dystopiayhteiskuntaa, jossa dystopiagenren tradition mukaisesti yksilön intressit joutuvat konfliktiin diktatorisen vallankäyttäjän ja dystooppisen valtiojärjestelmän kanssa. Esitän tutkielmassani, että romaanista löytyy karnevalistisia piirteitä, kuten karnevaalitorin piirteitä, torikielen ominaisuuksien käyttöä sekä karnevaalikuninkaan aihe. Osoitan, miten mainitut karnevalismin käsitteet tulevat ilmi tietyissä, romaanin kuvaamaan yhteiskuntaan, sen poliittiseen järjestelmään ja valtarakenteisiin kytkeytyvissä tapahtumissa, kohtauksissa, lausumissa ja henkilösuhteissa. Karnevalistinen, hierarkkisia valtasuhteita purkava pyrkimys ei kuitenkaan realisoidu elvyttäväksi uudistumiseksi. Karnevalistisuus suhteutuu Paranoian kuvaaman yhteiskunnan dystopiapiirteiden, kuten hierarkkisten voimasuhteiden epätasapainon ja valtiollisen, yksilöitä kontrolloivan valvonta- ja väkivaltakoneiston, kanssa siten, että karnevalistiset elementit eivät kasva täyteen mittaansa, vaan ne mitätöityvät, tuhoutuvat tai tulevat sensuroiduiksi. Poikkeuksena tästä on karnevaalikuninkaan aihe, jonka tunnusmerkit täyttyvät muita karnevalistisia elementtejä täydemmin. Romaanin päähenkilön voi tulkita todellisen hallitsijan paikalle väliaikaisesti pääseväksi karnevaalikuninkaaksi, joka on samalla epävirallista totuutta julistava narri, todellisen kuninkaan antipodi sekä väkivaltaisen kohtalon kokeva syntipukki. Diktatorisen hallitsijan asemaa koettelevana hahmona hän soveltuu myös dystopiagenrelle tyypillisen tuhoutuvan sankarin ja syntipukin malliin. Teoreettisena taustana ja vertailun työkaluna käytän Mihail Bahtinin karnevalismin teoriaa sekä Bahtinin karnevaaliteoriaan pohjautuvaa, jälkimodernin ajan kirjallisuuteen kohdentuvaa David K. Danowin sovellusta karnevalistisuudesta. Analysointimenetelmänä käytän erityisesti vertailua bahtinilaisen karnevaalin piirteiden ja Paranoiassa esiintyvien karnevalististen piirteiden yhtäläisyyksien ja eroavaisuuksien välillä. Teoksen dystopiapiirteiden luokittelussa tukeudun Erica Gottliebin tutkimukseen dystopioista, minkä perusteella suhteutan Paranoian karnevalistisia piirteitä siinä kuvatun dystooppisen valtiojärjestelmän kehykseen.
  • Statovci, Pajtim (Helsingin yliopisto, 2017)
    Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Ernest Hemingwayn (1899–1961) lyhytkertomusten Cat in the Rain (1925) ja The Snows of Kilimanjaro (1936) sekä Franz Kafkan (1883–1924) lyhytkertomusten Ein Bericht für eine Akademie (1917) ja Die Verwandlung (1912) eläinrepresentaatioita antropomorfismin ja antroposentrismin uhreina. Aineisto koostuu kertomuksista, joiden eläinhahmot ovat keskenään hyvin erilaisia: Ernest Hemingwayn Cat in the Rainin ja The Snows of Kilimanjaron eläinhahmot ovat representaatioita tunnistettavista eläimistä, kun taas Franz Kafkan kertomusten Ein Bericht für eine Akademie ja Die Verwandlung eläinhahmot ovat fantastisia ihmiseläinhybridejä. Aineiston eläinhahmoja lähestytään eläintutkimuksen näkökulmasta. Animal Studies eli eläintutkimus on monitieteinen tutkimussuuntaus, jonka mukaan eläinten ihmiskeskeinen kuvaaminen kulttuurissa, tieteessä ja taiteessa on ongelmallista siksi, ettei eläimiä usein oteta huomioon subjekteina, yksilöllisinä ja kokevina toimijoina. Kirjallisuudentutkimuksessa eläintutkimuksen avulla on pyritty selvittämään, miten kirjallisuuden eläinhahmoja ihmisenkaltaistetaan jopa siinä määrin, että fiktiivisen eläimen fabulistinen lukeminen eli tulkitseminen kuvaksi ihmisestä on muodostunut tavaksi. Tutkielma tuo kahden merkittävän modernistin eläinhahmot osaksi eläintutkimusta, jonka kohteena on monesti tuoreemman kirjallisuuden eläinesityksiä. Aineistoa uudelleen tulkitsevassa analyysissä hyödynnetään sekä olemassa olevaa Kafka- ja Hemingway-tutkimusta että eläintutkimuksen käsitteitä ja lähestymistapoja. Niiden ohella analyysissä käytetään lähteitä eläintieteen alalta, sillä osa tutkielman aineiston eläinrepresentaatioista on esityksiä todellisista toislajisista eläimistä. Aineiston eläintoimijoiden esiintuloja tarkastellaan yleisemmin myös Theodor Lippsin, Jacques Derridan sekä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin esittämien näkemysten pohjalta. Theodor Lippsin määritelmät empatiasta, Jacques Derridan käsitykset kielen ja tekstien monimerkityksisyydestä sekä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin ajatukset identiteettien liukuvuudesta ja olemisen monimielisyydestä palvelevat sitä pohdintaa, jota tutkielmassa käydään niistä kielellisistä, kulttuurisista ja kontekstuaalisista syistä, jotka johtavat eläinhahmojen ihmiskeskeisiin tulkintoihin. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan kaunokirjallisia eläinhahmoja kulttuurisen omimisen kohteina ja pohditaan, millaisia eettisiä ja moraalifilosofisia ongelmia toislajisesta eläimestä kirjoittaminen mahdollisesti aiheuttaa. Tutkielmassa osoitetaan, että Ernest Hemingwayn ja Franz Kafkan eläinhahmoja on luettu jokseenkin osoittelevasti. Cat in the Rainin kissahahmoja sekä The Snows of Kilimanjaron hyeenaa ja leopardia koskeva analyysi on jäänyt jossain määrin puutteelliseksi: aiemmassa tutkimuksessa ei ole otettu riittävän kattavasti huomioon sitä, mitä kertomusten esittämien eläinten laji- ja reviirikäyttäytymisestä tiedetään. Franz Kafkan Ein Bericht für eine Akademien ja Die Verwandlungin ihmiseläinhybridejä tarkasteleva aiempi tutkimuskirjallisuus on puolestaan verrattain ongelmallista siksi, että se on suosinut lukutapaa, jossa eläinhahmoja tulkitaan kohtuuttoman painokkaasti suhteessa kirjailijan omaan elämään. Kaiken kaikkiaan tutkielmassa ehdotetaan, että antroposentrinen lukeminen vie Ernest Hemingwayn ja Franz Kafkan eläinhahmoilta poeettista voimaa. Tutkielmassa havainnollistetaan, että eläinhahmot ovat kirjallisina toimijoina moniulotteisia ja että niiden allegorinen lukeminen ei tee oikeutta Ernest Hemingwayn ja Franz Kafkan ei-inhimillisten kirjallisten hahmojen kyvykkyydelle ja syvällisyydelle.
  • Keränen, Henna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani venäjänjuutalaisen kirjailijan Leonid Tsypkinin Kesä Baden-Badenissa -romaanissa (ven. Leto v Badene) esiintyvää Fjodor Dostojevskin henkilöhahmoa sekä pohdin teoksen lajia ja suhdetta elämäkerralliseen fiktioon. 1970–1980 -lukujen taitteessa kirjoitettu, mutta laajempaa huomiota vasta 2000-luvulla saanut romaani liikkuu kahdella aikatasolla ja kertoo sekä Dostojevskin ja hänen Anna-vaimonsa ensimmäisestä yhteisestä kesästä Keski-Euroopassa että nimettömäksi jäävän, mutta Tsypkinia itseään hyvin paljon muistuttavan kertojan matkasta Dostojevskin jalanjäljissä 1970-luvun Neuvostoliitossa. Nämä kaksi elämäntarinaa kietoutuvat teoksessa tiiviisti toisiinsa niin että Dostojevskien tarinasta muodostuu lopulta kiinteä osa kertoja-Tsypkinin omaa tarinaa. Baden-Badenin kertoja ihailee suuresti Dostojevskia, yrittää ymmärttää kirjailijaa kohtaan kokemaansa rakkautta sekä tämän ristiriitaista persoonaa. Teoksessa esiintyvä Dostojevski on suuren kirjailijan sijaan arkipäiväinen ja kompleksinen henkilöhahmo, joka kamppailee pakkomielteidensä ja psyykkisen ailahtelevaisuutensa kanssa. Kyseinen kuva on pitkälti peräisin Anna Dostojevskajan päiväkirjasta, jota romaanin kertoja matkallaan lukee. Lisäksi siinä on havaittavissa piirteitä myös Dostojevskin omista kaunokirjallisista henkilöhahmoista. Kesä Baden-Badenissa liikkuu varsin vapaasti faktan ja fktion häilyvällä rajapinnalla ja hyödyntää molempiin kuuluvia tyylikeinoja. Teos pysyy lähes täysin uskollisena Dostojevskin elämän todellisille vaiheille ja esittää ne totuudenmukaisesti dokumentaarista aineistoa mukaillen. Toisaalta Tsypkin kuitenkin hyödyntää kerronnassaan myös monia fiktiolle ominaisia keinoja kuten fokalisaatiota ja henkilöhahmojen tajunnan vapaata kuvausta. Elämäkerrallisen fiktion piiriin teoksen liittää muun muassa etsinämotiivi, Dostojevskia koskevien faktojen tietoinen valikointi sekä pyrkimys kuvata todellisen historiallisen henkilöhahmon kautta myös laajempia temaattisia kysymyskokonaisuuksia. Baden-Badenin kohdalla tällaisia teemoja ovat muun muassa riippuvuus, anteeksiantava rakkaus ja venäläisen kirjallisuuden merkitys Neuvostoliitossa. Dostojevski-osioita ympäröivän kehystarinan vuoksi Baden-Badenia voidaan lukea osittain myös kertoja-Tsypkinin omaelämäkerrallisena teoksena. Siksi oma näkemykseni on, että puhtaan elämäkerrallisen fiktion sijaan Kesä Baden-Badenissa on ensisijaisesti lajihybridi. Tutkielmani keskeistä lähdeaineistoa teoriakirjallisuuden osalta ovat muun muassa Dorrit Cohnin teos Fiktion mieli sekä John F. Keenerin, Michael Lackeyn ja Ina Schabertin elämäkerrallista fiktiota käsittelevät tutkimusartikkelit. Lisäksi hyödynnän analyysini tukena Baden-Badenia käsitteleviä tutkimusartikkeleita ja arvioita, Dostojevskin omia kaunokirjallisia teoksia sekä kirjailijaa käsittelevää dokumentaarista aineistoa, kuten Anna Dostojevskajan päiväkirjaa ja muistelmia.