Browsing by Subject "Constitutional Law"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 24
  • Olsson, Nanni (Helsingin yliopisto, 2021)
    Kansalaisten kasvava kiinnostus eläinten hyvinvointiin sekä uskonnollisesti ja aatteellisesti moninaistuva Eurooppa ovat nostaneet rituaaliteurastukset puheenaiheeksi kansallisilla ja kansainvälisillä foorumeilla. Vaikka EU:ssa vaaditaan lähtökohtaisesti eläinten tainnuttaminen ennen verenlaskua, tainnutusvaatimuksesta poikkeaminen sallitaan teurastettaessa eläimiä uskonnollisten rituaalien määrittämiä erityismenetelmiä käyttäen. EU-jäsenvaltiot ovat kuitenkin tehneet erilaisia lainsäädäntöratkaisuja eivätkä läheskään kaikki niistä salli tainnuttamatta teurastamista. Tutkielma tarkastelee rituaaliteurastusten sääntelyyn liittyvää perus- ja ihmisoikeusproblematiikkaa keskittyen uskonnonvapauteen, yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon sekä sitä, miten ihmisten oikeuksia ja eläinten intressejä punnitaan vastakkain näissä tapauksissa. Tutkielmassa selvitetään, voidaanko rituaaliteurastuksiin kohdistaa teurastusta edeltävän peruutettavissa olevan tainnutuksen vaatimus, kun otetaan huomioon uskonnonvapaus, yhdenvertaisuus ja syrjintäkielto siten, miten ne on EU:n perusoikeuskirjassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattu. Arviointi nojaa vahvasti unionin tuomioistuimen joulukuussa 2020 aiheesta antamaan ratkaisuun Centraal Israëlitisch Consistorie van België ym. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön lisäksi kysymystä arvioidaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannalta, sillä tainnutuskysymystä ei välttämättä ole vielä käsitelty loppuun, vaan se saattaa tulevaisuudessa päätyä ihmisoikeustuomioistuimen pöydälle. Tutkielmassa todetaan uskonnonvapauden ulottuvan sekä uskonnolliseen rituaaliin, eli teurastamiseen toimintana, että uskonnon määrittämien ruokasääntöjen noudattamiseen. Tämän jälkeen tuodaan esiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen toisistaan poikkeavat kannat siitä, muodostaako vaatimus tainnuttaa eläin ennen verenlaskua uskonnonvapauden rajoituksen, ja arvioidaan tämän rajoituksen hyväksyttävyyttä. Uskonnonvapautta koskevan tarkastelun yhteydessä tuodaan esiin myös eläinsuojeluaatteen mahdollisuus saada suojaa vakaumuksena ja arvioidaan tästä rituaaliteurastusten sääntelyyn mahdollisesti aiheutuvia vaikutuksia. Uskonnonvapauden lisäksi tutkielmassa käsitellään tainnutusvaatimuksen suhdetta yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon, sillä siitä aiheutuvat negatiiviset vaikutukset kohdistuvat tiettyihin uskonnollisiin ryhmiin. Tässä yhteydessä tarkastellaan sekä välitöntä että välillistä syrjintää. Tainnutusvaatimuksen argumentoidaan täyttävän välillisen syrjinnän tunnusmerkit, mutta sille olevan kuitenkin objektiivinen ja hyväksyttävä peruste. Tarkastelun lopputulemana voidaan todeta EU-lainsäädännön näkökulmasta jäävän jäsenvaltioiden tehtäväksi luoda oikeudenmukainen tasapaino uskonnonvapauden ja eläinten hyvinvoinnin välille tainnutusvaatimuksesta päätettäessä. EU-jäsenmaat saavat siten antaa painoarvoa eläinten hyvinvoinnille, vaikka se tarkoittaisi uskonnonvapauden rajoittamista. Tämä heijastaa eläinten asemaa koskevaa yhteiskunnallista kehitystä ja on askel kohti oikeusjärjestelmää, joka huomioi paremmin myös muut eläimet kuin ihmisen.
  • Eräheimo, Laura Arlene (Helsingin yliopisto, 2021)
    Eläinten hyvinvointiin ja terveelliseen elinympäristöön kiinnitetään enenevässä määrin huomiota. Tieteellisen tiedon lisääntyessä ja ihmisten hyvinvoinnin kasvaessa myös eläinten hyvinvoinnille asetetaan yhä tiukempia vaatimuksia. Eläintuotannossa taas on siirrytty yhä suurempiin tilakokoihin ja entistä ammattimaisempaan toimintaan. Samalla kun eläintuotanto ja ihmisten suhtautuminen eläimiin ovat muuttuneet vuosien saatossa, myös perus- ja ihmisoikeudet ovat vahvistaneet jalansijaansa Euroopan unionissa. Perusoikeudet näkyvät nyt myös aiempaa vahvemmin EU-lakeja säädettäessä. Suomen perustuslain 18 §:ssä säädetään oikeudesta työhön ja elinkeinovapaudesta, joista jälkimmäinen on yksi useimmin eläinten intressien kanssa risteävä perusoikeus. Rikoslain 17 luvussa taas säädetään eläintenpitokiellosta. Eläintenpitokiellon tarkoitus on suojella eläimiä kieltämällä eläinten pitäminen henkilöltä, joka on osoittautunut soveltumattomaksi ja kykenemättömäksi huolehtimaan eläimistä ja niiden hyvinvoinnista sekä estää uusia eläimiin kohdistuvia rikoksia. Samalla se on kuitenkin ankara seuraamus yksilön elinkeinon harjoittamisen näkökulmasta. Tutkimuksessa keskitytään tarkastelemaan eläinsuojelurikoksesta mahdollisesti määrättävän rikoslain 17 luvun 23 §:n mukaisen eläintenpitokiellon suhdetta perustuslain 2 luvun 18 §:n elinkeinovapauteen. Tutkimuskysymystä lähestytään ensin lainsäädännön ja esitöiden näkökulmasta. Vertailukohtana eläintenpitokiellolle käytetään muun muassa liiketoimintakieltoa. Tämän jälkeen tutkimuskysymystä tarkastellaan tuomioistuinten ratkaisukäytännön valossa selvittämällä, miten tuomioistuimet ovat huomioineet elinkeinovapauden määrätessään eläintenpitokieltoja eläinsuojelulain säännösten rikkomisen seurauksena. Tuomioistuinten ratkaisukäytännön tarkastelussa keskitytään käräjäoikeuksien tuomioihin vuosilta 2017–2019. Tutkimuksen perusteella tuomioistuimet ovat suhtautuneet elinkeinovapauteen eläinsuojelurikosten yhteydessä ja eläintenpitokieltoja määrätessään toisinaan raskauttavana seikkana ja toisinaan lieventävänä. Välillä tuomioistuimet ovat jättäneet elinkeinovapauden kokonaan huomiotta ja välillä taas tuomioistuimet ovat vedonneet siihen, että eläintenpitokiellon turvaamistoimenpideluonteesta johtuen elinkeinolle ei ole syytä antaa eläintenpitokieltoa määrättäessä painoarvoa. Tutkimuksessa todetaan, että tuomioistuimilla ei ole yhtenäistä linjaa sen suhteen, miten elinkeinotoiminnan harjoittamiseen tulisi suhtautua eläintenpitokieltoa määrättäessä.
  • Laurila, Erika (Helsingin yliopisto, 2021)
    EU:n perusvapauksiin kuuluu henkilöiden vapaa liikkuvuus. Tämän perusvapauden yhtenä ulottuvuutena on unionin kansalaisen liikkumisvapaus, jonka turvin jäsenvaltioiden kansalaiset voivat liikkua ja oleskella vapaasti kaikkialla unionin alueella. Jotta unionin kansalaiset voisivat käyttää liikkumisvapauttaan mahdollisimman täysimääräisesti, on myös heidän perheenjäsenilleen turvattu oikeus liikkua ja oleskella unionin alueella. Lähtökohtaisesti ulkomaalaisen maahantulon ja maassa oleskelun säätäminen kuuluu kunkin valtion suvereniteetin piiriin. Suomen tulee kuitenkin EU:n jäsenvaltiona huomioida näistä säätäessään unionin oikeuden asettamat rajoitteet. Erityisesti Covid-19-pandemia on vaikuttanut merkittävästi vapaan liikkuvuuden toteutumiseen. Sisärajavalvonta oli Suomessa palautettuna 19.3.2020–25.7.2021 ja maahantulo oli tuona aikana sallittua vain erikseen määritetyille hyvin rajatuille henkilöryhmille. Tutkimuksessa käytetään ensisijaisesti lainopillista metodia, jonka avulla perehdytään siihen, miten vapaa liikkuvuus maahantulon ja lyhytaikaisen alle kolmen kuukauden pituisen maassa oleskelun osalta on toteutettu kansallisessa lainsäädännössä. Keskiössä on erityisesti vapaan liikkuvuuden direktiivin kansallisen täytäntöönpanon tarkastelu. Tutkielman toisena keskeisenä tutkimuskohteena on selvittää, miten Covid-19-pandemia on vaikuttanut vapaan liikkuvuuden piiriin kuuluvien henkilöiden oikeuteen saapua Suomeen sekä oleskella täällä lyhytaikaisesti huomioiden sekä neuvoston suositukset koordinoidusta lähestymistavasta vapaan liikkuvuuden rajoittamiseen Covid-19-pandemian johdosta että valtioneuvoston päätökset rajavalvonnan väliaikaisesta palauttamisesta sisärajoille. Tämän osalta selvitetään, onko vapaata liikkuvuutta rajoitettu liikaa ja onko julkinen valta turvannut pandemian aikana Suomen perustuslain 22 §:n mukaisesti perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumisen. Tutkielma jakautuu kuuteen lukuun. Johdannon jälkeen tarkastellaan unionin kansalaisuutta ja siihen kuuluvaa liikkumisvapautta ja syrjintäkieltoa sekä käydään läpi tarkemmin tutkielman henkilöllistä ulottuvuutta. Kolmannessa luvussa käsitellään EU-kansalaisen ja häneen rinnastettavan sekä heidän perheenjäsenten maahantuloa ja lyhytaikaista oleskelua koskevaa säännöstöä EU-oikeuden ja kansallisen lainsäädännön kannalta huomioiden sisärajojen valvontaa koskeva säännöstö. Neljännessä luvussa perehdytään maahantulon ja lyhytaikaisen oleskelun rajoittamiseen. Ensin käsitellään maahantulon edellytyksiä, sen jälkeen rajavalvonnan väliaikaista palauttamista sisärajoille ja lopuksi käännyttämistä. Viidennessä luvussa perehdytään siihen, miten Covid-19-pandemia on vaikuttanut vapaan liikkuvuuden piiriin kuuluvien henkilöiden maahantuloon ja lyhytaikaiseen oleskeluun Suomessa. Viimeisessä luvussa kootaan yhteen tiivistetyt havainnot tutkimuskysymyksistä.
  • Fredman, Daniela (Helsingin yliopisto, 2021)
    Internet har under de senaste åren blivit vårt främsta kommunikationsmedel. Detta har även uppmärksammats av terroristgrupper och personer med en terroristisk agenda, och följaktligen har terroristiskt innehåll börjat spridas på internet, bland annat i form av propaganda samt utbildning och rekrytering av anhängare. Terrorism utgör ett allvarligt hot mot det demokratiska samhället, men åtgärder som vidtas för att bekämpa terrorism får trots allt inte inskränka de grundläggande fri- och mänskliga rättigheterna mer än vad som är nödvändigt. Avhandlingens syfte är att med hjälp av den rättsdogmatiska metoden granska hur innehåll på internet kan begränsas då syftet är att förebygga terrorism och hur detta förhåller sig till yttrandefriheten. Avhandlingen granskar hur tillgång till internet får skydd under yttrandefriheten särskilt med beaktande av spridning och mottagande av information. Vidare bedöms hur olagligt terroristiskt innehåll på internet regleras och hur regleringen förhåller sig till yttrandefrihetens inskränkningsgrunder. I avhandlingen granskas både informationsskaparnas och tjänsteleverantörernas ställning och skyldigheter. Avhandlingen innehåller tre huvuddelar. I avhandlingens andra kapitel granskas hur tillgång till internet får skydd som en grundläggande rättighet, särskilt med beaktande av yttrandefriheten. Vidare behandlas samma fråga från en människorättssynvinkel. I det tredje kapitlet beskrivs hur terroristiskt innehåll på internet kan begränsas i enlighet med strafflagen, yttrandefrihetslagen och lagen om tjänster inom elektronisk kommunikation. Dessutom behandlas rekommendationer och linjedragningar antagna av EU och riktade till tjänsteleverantörer på internet. I det fjärde kapitlet bedöms hur åtgärderna som beskrivits i det tredje kapitlet förhåller sig till yttrandefrihetens inskränkningsgrunder. I avhandlingens slutsatser kan märkas att regleringen mestadels är enhetlig med grunderna för en inskränkning av yttrandefriheten. Emellertid har det uppmärksammats att regleringen som en helhet är en aning komplicerad, vilket kan vidare utgöra ett hot mot de grundläggande rättigheterna. Dessutom är kriminaliseringen av mottagande av utbildning för terrorismsyften exceptionell, vilket utgör en utmaning för proportionalitetskravet vid en inskränkning av yttrandefriheten. I slutet av avhandlingen behandlas även kommande lagstiftningsändringar som innebär nya utmaningar för yttrandefriheten.
  • Tarkka, Valpuri (Helsingin yliopisto, 2021)
    Vaikka kansainvälinen ihmisoikeusjärjestelmä rakentuu oikeuksien universaalisuudelle, on vuosikymmenten saatossa kehityskulku edennyt kohti erityisjärjestelyjä tietyille, haavoittuviksi mielletyille ihmisryhmille, joiden ihmisoikeuksien tosiasiallisen toteutumisen katsotaan edellyttävän lisätoimenpiteitä. Haavoittuvuus (eng. vulnerability) esiintyy nykyään myös esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen noudattamista valvovan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännössä. EIT on katsonut turvapaikanhakijat haavoittuvaksi väestöryhmäksi. Vastaavasti Euroopan unionin oikeudessa turvapaikanhakijoiden haavoittuva asema esiintyy käsitteenä niin oikeuskäytännössä kuin eri säädösteksteissä. Haavoittuvuuden käsitteelle ei kuitenkaan ole löydettävissä yleismaailmallista oikeudellista merkityssisältöä. Haavoittuvuuden asema ihmisoikeusjärjestelmässä on muutoinkin monimutkainen: käsitteen yhtäaikainen universaalius ja erityisyys tekevät siitä dynaamisen, ja samalla paradoksaalin, tuoden näin haasteensa sen käyttöön ja määrittelyyn. Myös turvapaikanhakijoiden oikeuksiin viime vuosina tehdyt heikennykset herättävät pohtimaan haavoittuvuuden tosiasiallista oikeudellista merkitystä. Tutkielmassa tarkastellaan haavoittuvuuden asemaa ja merkitystä ihmisoikeusjärjestelmässä, erityisesti haavoittuvuuden käyttö- ja merkitysyhteyksiä ihmisoikeussopimuksissa ja niiden tulkintakäytännöissä. Haavoittuvuuden oikeudellista merkitystä havainnollistetaan keskittymällä turvapaikanhakijoiden haavoittuvuuteen, sen määräytymisen perusteisiin ja oikeusvaikutuksiin Euroopassa. Lainopin lisäksi aihetta lähestytään kriittisen oikeusteorian näkökulmasta. Kansainvälisessä ihmisoikeusjärjestelmässä pyrkimys tosiasialliseen yhdenvertaisuuteen ja universaalien ihmisoikeuksien toteutumiseen kaikille toimivat haavoittuvuuden perimmäisinä päämäärinä. Se voidaan nähdä liukuvaksi luokitteluksi, jolla aina vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa kuvataan heikommassa asemassa ja erityissuojelun tarpeessa olevia ihmisiä. Kyse on siten vain tiettyihin oikeuksien haltijoihin liitettävästä ominaisuudesta. Haavoittuvuuden jättäminen avoimeksi tekee tilaa ihmisoikeusjärjestelmän kontekstisensitiivisyydelle mahdollistaen näin järjestelmän mukautumisen aikansa tarpeisiin. Toisaalta kriittisen oikeusteorian piirissä on tarkasteltu nykyisiä ryhmäidentiteettiä ja huono-osaisuutta korostavia paradigmoja kriittisesti. Haavoittuvuusteoreetikoiden esittämän kritiikin mukaan nykyinen haavoittuvuusdiskurssi pohjautuu länsimaisen liberalismin ilmentämään autonomiseen ja vapaaseen ihmiskäsitykseen. Perimmäisenä ongelmana pidetään sitä, ettei se haasta käsitystä ihmisoikeuksien yleisestä subjektista ei-haavoittuvana ja muista riippumattomana. Haasteiksi muodostuvat eri vastakkainasettelujen säilyminen sekä keskittyminen pysyviin ”haavoittuvuusidentiteetteihin” ihmisten resilienssiin vaikuttavien, hyvä- ja huono-osaisuutta tuottavien yhteiskunnallisten rakenteiden sijaan. Haavoittuvuusteoreetikot puoltavat valtion ja sen instituutioiden vahvempaa roolia ihmisoikeuksien toteuttamisessa sekä liberaalin ihmisoikeuksien haltijan korvaamista universaalilla, haavoittuvalla subjektilla. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuus on selvästi läpilyönyt eurooppalaisen tason sääntelyyn, jossa siitä on kehittynyt oikeudellisesti merkityksellinen käsite. EIT:n tunnustaessa turvapaikanhakijat haavoittuvaksi väestöryhmäksi, on EU-oikeudessa lähtökohtana puolestaan vain tiettyjen hakijoiden haavoittuva asema ja siitä mahdollisesti seuraava erityistuki. Käsitteellisen tason eroista huolimatta on järjestelmien vuoropuhelusta löydettävissä johdonmukainen linja turvapaikanhakijoiden ihmisoikeussuojan tasolle. Haavoittuvuus toimii argumentointivälineenä, jolla EIT pyrkii lujittamaan perusteluja sille, että hakijoiden EU-oikeudessa asetetusta suojelun minimitasosta pidetään kiinni ja sitä kautta EIS 3 artiklaa kunnioitetaan. Haavoittuvuus ei luo uusia oikeuksia, vaan valtion aktiiviset toimintavelvoitteet ovat johdettavissa EU-oikeuden säännöksistä. EIT ei näin ollen pyri haastamaan valtioiden suvereniteettiin kuuluvaa maahanmuuttopolitiikkaa, vaan pitää EIS:n näkökulmasta riittävänä EU:n turvapaikkajärjestelmässä taattua oikeuksien minimitasoa. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuutta koskeva sääntely heijastelee useita kriittisen oikeusteorian piirissä esitettyjä näkökohtia. Maahanmuuttohallinto viranomaistahoineen ja oikeudellisine sääntelyineen muodostaa moniulotteisen yhteiskunnallisen instituution, joka muokkaa turvaa hakevien asemaa yhteiskunnassa. Turvapaikanhakijoiden haavoittuvuudella ei kuitenkaan eurooppalaisessa sääntelyssä viitata muihin vastaanottavan yhteiskunnan jäseniin nähden heikompaan asemaan, vaan oleskeluun lähtömaan ulkopuolella ja sijaissuojelun tarpeelle. Kansainvälisen suojelun järjestelmä on erillinen oikeudellinen konstruktio, jolla hyväksyttävästi asetetaan turvapaikanhakijat muihin nähden eri asemaan. Haavoittuvuus sisäänrakennettuna kansainvälisen suojelun järjestelmään ja turvapaikanhakijan oikeudelliseen asemaan toimii perustana suojelujärjestelmälle, mutta samalla myös määrittää hakijoiden ihmisoikeuksille tunnustettavan suojan rajoja.
  • Saja, Christian (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman tarkoituksena on kartoittaa Suomessa käytössä olevia kollektiivisen turvallisuuden oikeudellisia käsitteitä, niiden määritelmiä ja käyttöyhteyksiä. Tutkielma tarkastelee myös, miten kollektiivisen turvallisuuden käsitteitä on lähestytty korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännössä 2000-luvulla. Tutkielman johdantoluvussa turvallisuutta ja sen määritelmää käsitellään yhteiskunnallisessa kontekstissa ja tarkastellaan lyhyesti, miten turvallisuutta on määritelty yhteiskuntatieteiden näkökulmasta eri turvallisuuskäsityksinä. Keskeisin havainto on, että turvallisuudesta voidaan puhua hyvin monessa eri mielessä ja sen määrittely on haasteellista. Toisessa luvussa siirrytään yhteiskuntatieteiden pohjalta tarkastelemaan, mitä kollektiivisen turvallisuuden käsitteitä käytetään oikeustieteellisessä keskustelussa. Käsittely aloitetaan Euroopan ihmisoikeussopimuksesta ja Euroopan unionin oikeudesta. Tämän jälkeen tutkielma esittelee seuraavat Suomen kansallisessa oikeudessa käytettävät kollektiivisen turvallisuuden käsitteet: yleinen järjestys ja turvallisuus, valtion turvallisuus sekä kansallinen turvallisuus. Kolmannessa luvussa vuorossa on pohdinta kollektiivisten turvallisuuskäsitteiden valtiosääntöoikeudellisesta luonteesta. Luvussa nähdään, miten kollektiivisen turvallisuuden käsitteiden kirjo näkyy myös niiden eri valtiosääntöoikeudellisina luonnehdintoina. Lopputuloksena on havainto siitä, että kollektiivinen turvallisuus voi toimia perus- ja ihmisoikeuksien rajoitusedellytyksenä tai yleisenä intressinä, jota voidaan punnita muita intressejä vastaan. Lisäksi kollektiivinen turvallisuus voidaan nähdä myös yksilön oikeutena. Neljännessä luvussa tarkastelun kohteena on korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntö ja sen julkaistuissa ratkaisuissa esiintyvät viittaukset kollektiiviseen turvallisuuteen. Oikeuskäytäntö on jakautunut kahteen asiaryhmään: asiakirjajulkisuuteen ja ulkomaalaisasioihin. Asiakirjajulkisuuden ryhmässä tarkastellaan julkisuusperiaatteen ja valtion turvallisuuden yhteensovittamista suojelupoliisin asiakirjojen julkisuutta koskevissa tapauksissa. Ulkomaalaisasioiden ryhmässä tarkastellaan niitä tapauksia, joissa suojelupoliisin lausunnon perusteella oli todettu ulkomaalaisen muodostavan turvallisuusuhan. Päätösluvussa tutkielmassa käyty keskustelu tuodaan yhteen. Voidaan todeta, että kollektiivista turvallisuutta kuvaavat käsitteet ovat häilyviä ja ajassa muuttuvia. Oikeuskäytännössä näiden käsitteiden sisällöstä ei ole käyty keskustelua ja kollektiivinen turvallisuus on toiminut perusoikeuksien rajoitusedellytyksenä.
  • Laakso, Riikka (Helsingin yliopisto, 2021)
    Pro gradu työ käsittelee perustuslain 106 §:ää ja lakien perustuslainmukaisuuden tuomioistuinkontrollia, sekä perustuslainmukaisen laintulkinnan ja perustuslain 106 §:n välistä suhdetta. Perustuslain etusijaa koskevan 106 §:n teksti on seuraava: Jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle. Perustuslain 106 §:n soveltamisedellytyksinä on siis ristiriita perustuslain kanssa, jonka lisäksi ristiriidan tulee olla ilmeinen. Perustuslain esitöissä on linjattu, että ilmeisyyskriteeri merkitsee, että ristiriidan on oltava selvä ja riidaton, eikä se saa myöskään olla oikeudellisesti tulkinnanvarainen. Tuomioistuimen tulee ensisijaisesti soveltaa perustuslainmukaista laintulkintaa ja perustuslain 106 § on tarkoitettu viimesijaiseksi keinoksi, mikäli perusoikeusmyönteinen laintulkinta ei ole mahdollinen. Perustuslain 106 § koskee vain yksittäisiä soveltamistilanteita, eikä anna tuomioistuimille valtaa lausua yleisellä tasolla lain perustuslainmukaisuudesta. Perustuslain 106 §:n ensimmäisessä soveltamistapauksessa käsiteltävänä oli ristiriita perustuslain 15 §:n mukaisen omaisuuden suojan kanssa, jonka mukaan jokaisen omaisuus on turvattu ja rakennuslain 9 §:n 1 momentin, jonka mukaan väliaikaisesta toimenpidekiellosta aiheutunutta haittaa ja vahinkoa ei korvata, välillä. Rakennuksen omistaja vaati korvausta siitä, että kiinteistön vuokraaminen toimenpidekiellon aikana ei ollut ollut sallittua ja tällä oli jäänyt saamatta vuokratuloja toimenpidekiellon ajalta. Perustuslakimyönteisen tulkinnan esteenä pidettiin rakennuslain selvää ja harkittua sanamuotoa. Tapaus sai runsaasti kritiikkiä mm. siitä, että se jätti huomiotta valtiosääntöoikeudellisesti muuttuneet olosuhteet eikä huomioinut esimerkiksi tuoreempia perustuslakivaliokunnan lausuntoja. Ilmeisyyskriteeri onkin johtanut siihen, että tuomioistuimet voivat painottaa liikaa lain säätämisvaiheessa annettuja perustuslakivaliokuntien lausuntoja, jolloin esimerkiksi tuoreemmat ihmisoikeustuomioistuinten linjaukset voivat jäädä huomiotta. Kun kysymys on EU-oikeuden tai kansainvälisten ihmisoikeussopimusten välillä olevasta ristiriidasta Suomen lain kanssa, on pelkkä ristiriita riittävä peruste lain soveltamatta jättämiselle. Tuomioistuimilla on siten ristiriitatilanteessa heikommat edellytykset varmistua perusoikeuksien toteutumisesta, kun verrataan EU-oikeuden ja ihmisoikeusnormien soveltamistilanteeseen. Ongelmallisia ovat erityisesti pelkät ristiriitatilanteet, joissa ristiriita ei ole ilmeinen ja ilmeisyyskriteeri jää täyttymättä. Perustuslain 106 §:n kannalta soveltamiskäytännössä onkin havaittavissa katvealuetta jonne perusoikeusmyönteinen laintulkinta ei ylety, mutta jossa perustuslain 106 §:n soveltamisedellytyksetkään eivät vielä täyty. Poistamalla 106 §:stä ilmeisyyskriteeri, joka tapahtuisi poistamalla ilmeisessä sana perustuslain 106 §:n tekstistä, voitaisiin tehostaa tuomioistuinten jälkivalvontaa.
  • Heikkinen, Tiia-Helinä (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tekoälyn aikakausi on saapunut ja sen vaikutukset ulottuvat monille eri aloille, myös oikeustieteeseen. Tämän seurauksena on pohdittava, miten tekoäly muuttaa maailmaa ja erityisesti sääntöjä, joihin olemme tottuneet. Tässä tutkielmassa keskitytään tekoälyn käyttöön viranomaistoiminnassa ja sen aiheuttamiin vaikutuksiin suhteessa hyvän hallinnon periaatteisiin. Aihe on tärkeä, sillä tekoälyä käytetään ja tullaan käyttämään yhä enenevissä määrin viranomaistoiminnassa. Tutkielman päätutkimuskysymys on: Miten tekoälyn käyttö viranomaistoiminnassa vaikuttaa hyvän hallinnon periaatteeseen? Tutkielman painopiste on perustuslakiin sekä hallintolakiin pohjautuvissa hyvän hallinnon periaatteissa, joita ovat muun muassa: oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ilman aiheetonta viivytystä toimivaltaisessa viranomaisessa, hallintoasian käsittelyn julkisuus, oikeus tulla kuulluksi, oikeus saada perusteltu päätös ja oikeus hakea muutosta hallintoasiassa annettuun päätökseen. Näiden perustuslakiin perustuvien periaatteiden lisäksi hallintolaki takaa seuraavat hyvän hallinnonperiaatteet: oikeusturva, palvelujen laadun ja tuloksellisuuden edistäminen, hallinnon oikeusperiaatteet, palveluperiaate ja palvelun asianmukaisuus, neuvonta, hyvän kielenkäytön vaatimus ja viranomaisten yhteistyö. Tekoälyä voidaan käyttää monilla eri tavoilla osana viranomaistoimintaa kuten esimerkiksi: tiedon keräämiseen ja lajitteluun, päätösten ehdottamiseen ja ennakoimiseen, päätöstentekoon sekä valitusten käsittelyyn. Perustuslakivaliokunta on kuitenkin kiinnittänyt huomiota siihen, ettei automaattisessa päätöksenteossa saa vaarantaa hyvän hallinnon vaatimuksia tai asianosaisen oikeusturvaa. Perustuslakivaliokunnan mukaan lainsäädäntöä tulisi tarkentaa ja viranomaisten vastuuseen on kiinnitettävä huomiota. Näin ollen onkin mahdollista, että vireillä oleva automaattista päätöksentekoa koskevaa hallituksen esitystä ei viedä eteenpäin eduskunnassa. Tämän tutkielman johtopäätösten perusteella tekoälyn käytöllä viranomaistoiminnassa voitaisiin erityisesti lisätä tehokkuutta ja nopeutta hallintoasioiden käsittelyssä. Lisäksi tekoälyn käyttö voi parantaa oikeussuojaa sekä oikeusvarmuutta. Tekoälyn käytöllä viranomaistoiminnassa voi olla kuitenkin myös monia negatiivisia vaikutuksia hyvän hallinnon periaatteille. Tekoälyn käyttö viranomaistoiminnassa voi vaikuttaa viranomaisen puolueettomuuteen ja aiheuttaa jopa syrjintää. Myös päätösten perustelemisen periaate voi vaarantua ja tämä puolestaan vaikeuttaisi valitusprosessia. Myös hyvä kielenkäyttö sekä asiakkaan ja viranomaisen välinen vuorovaikutus voivat vaarantua. Tutkielman valossa tarvitsemme vahvemmat lakeihin perustuvat ohjeet tekoälyn käytölle viranomaistoiminnassa. Sääntelyn ei tulisi rajoittua vain tekoälyn käyttöön vaan nimenomaan myös tekoälyn suunnitteluun ja kehittämiseen. Tekoälyn käyttö viranomaistoiminnassa ei saa vaarantaa hyvän hallinnon periaatteita tai asianosaisen oikeusturvaa.
  • Marttila, Anne-Maria (Helsingin yliopisto, 2021)
    Yksityiselämän suoja on perustuslaissa turvattu perusoikeus (PL 10 §), jonka mukaan jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Yksityiselämän suojaa ei voi rajoittaa ilman valtiosääntöoikeudellisesti hyväksyttäviä perusteita. Covid-19-viruksen aiheuttaman pandemian yhteydessä Suomessa nousi entistä kiivaampaan keskusteluun heikommassa asemassa olevien ihmisten, kuten vanhusten ja vammaisten oikeudet. Erityistä huolta on herättänyt ympärivuorokautisissa asumisyksiköissä olevien yhteydenpito oikeus läheisiinsä. Suomessa hoitolaitokset ovat koronapandemian aikana rajoittaneet asukkaidensa yksityiselämän suojaa ja itsemääräämisoikeutta mm. asettamalla erilaisia kieltoja ja rajoituksia asukkaiden läheisten vierailuille. Rajoitusten tarkoituksena on ollut pohjimmiltaan turvata perustuslain 7 §:n mukaista oikeutta elämään sekä perustuslain 19 §:n mukaista oikeutta riittäviin terveyspalveluihin. Tässä tutkielmassa tarkastellaan covid-19-viruksen aiheuttaman pandemian vuoksi palveluasumisyksiköissä tehtyjä yksityiselämän suojan ja itsemääräämisoikeuden rajoituksia erityisesti muistisairaan vanhuksen näkökulmasta. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan erityisesti vanhusten yksityiselämään suojaan kohdistuneita käytännön rajoitustoimenpiteitä ja arvioidaan niiden oikeudellisia perusteita sekä ennakollisesta että jälkikäteisestä laillisuusvalvonnasta saadun tulkintakäytännön avulla. Lähteinä on käytetty mm. tuoreita eduskunnan oikeusasiamiehen kannanottoja ja tuomioistuinten ratkaisuja sekä perustuslakivaliokunnan aikaisempaa tulkintakäytäntöä. Tutkielman keskeisenä tarkoituksena on arvioida muistisairaan vanhuksen asemaa koronapandemian aiheuttamien poikkeusolojen keskellä. Tutkielmassa tarkastellaan mm. sitä, miten Suomen lainsäädäntö, viranomaiset ja sosiaali- ja terveyspalveluiden toimijat ovat käytännössä vastanneet vanhusten perusoikeuksien täyttymiseen koronaviruspandemian aiheuttamassa poikkeustilanteessa erityisesti perustuslain 10 §:n näkökulmasta. Tutkielmassa kiinnitetään erityisesti huomiota siihen, miten yksityiselämän suojaan kohdistuvat rajoitukset ovat kansallisen lainsäädännön nojalla perusteltavissa ja miten perus- ja ihmisoikeuksina turvattujen oikeuksien – oikeuden elämään ja yksityiselämän suojan – kollisiotilanteet näyttäytyvät oikeudellisen ratkaisu- ja tulkintakäytännön valossa tällä pandemian aikakaudella.
  • Jungar, Elin (Helsingin yliopisto, 2021)
    Mötesfriheten är en av de grundläggande friheterna och en av hörnstenarna i ett demokratiskt samhälle. Den grundlagsenliga mötesfriheten skyddar rätten till allmänna sammankomster, det vill säga rätten att komma samman för ett specifikt syfte, framför allt för att uttrycka och utbyta åsikter. I såväl internationella människorättsfördrag som i grundlagen är sammankomstens fredlighet en förutsättning för skyddet av mötesfriheten. En icke-fredlig sammankomst åtnjuter inte skydd av mötesfriheten. Avgörandet om en sammankomst är fredlig eller inte är därför ett avgörande med långtgående juridiska följder. Avhandlingen strävar efter att med samhällsjuridisk och rättsdogmatisk metod undersöka begreppet fredlighet som förutsättning för skyddet av mötesfriheten. Avhandlingen tar ställning till syftet med ett sådant krav och huruvida det är i enlighet med de nationella begränsningsgrunderna för grundläggande rättigheter och då i synnerhet godtagbarhets- och proportionalitetskravet. Dessutom presenteras myndigheternas positiva och negativa skyldigheter i förhållande till mötesfriheten och deras roll i bedömningen av fredligheten. Därefter diskuteras på mer konkret nivå definitionen av begreppet fredlighet utgående från rättspraxis från framför allt Europeiska domstolen för de mänskliga rättigheterna. Vilka handlingar har i rättspraxis ansetts fredliga och vilka inte och på vilka grunder? Utgående från observationerna tar avhandlingen ställning till huruvida definitionen av begreppet fredlighet är tillräckligt förutsägbar och tydlig. Fenomenet civil olydnad och dess relation till fredlighetsbegreppet behandlas under en skild rubrik. Syftet här är att undersöka förhållandet mellan en sammankomsts lagstridighet och icke-fredlighet.
  • Idänpään-Heikkilä, Aurora (Helsingin yliopisto, 2022)
    Naisiin kohdistuva sukupuolistunut digitaalinen väkivalta on maailmanlaajuinen ongelma ja sen uhka kohdistuu erityisesti julkiseen keskusteluun osallistuviin naisiin, kuten toimittajiin ja poliitikkoihin. Keväällä 2020 alkanut Covid-19-pandemia liikkumisrajoituksineen on kasvattanut kaikkea naisiin kohdistuvaa väkivaltaa eksponentiaalisesti ja myös sen digitaalinen ulottuvuus on lisääntynyt, kun pandemian aikaiset rajoitukset ovat siirtäneet rikollista toimintaa verkkoon. Naisiin kohdistuva väkivalta kaikissa muodoissaan on yhä 2020-luvulla merkittävä ihmisoikeus- ja tasa-arvo-ongelma myös Suomessa. Globaalisti erityisesti naispoliitikkoihin kohdistuu huomattavan paljon väkivallan eri muotoja, ja Naton keväällä 2021 julkaiseman raportin mukaan myös suomalaisiin naisministereihin kohdistui suhteeton määrä sukupuolistunutta verkkovihaa. Tämän kaltainen poliittisiin toimijoihin kohdistuva vihapuhe pyrkii painostamaan ja vaientamaan eri mieltä olevat. Viimeisimmissä kuntavaaleissa oli jo viitteitä verkon vihamielisen keskustelukulttuurin kielteisistä vaikutuksista puolueiden ehdokashankintaan, ja yhteiskunnallisen monimuotoisen dialogin tukahtuminen onkin yksi digitaalisen väkivallan haitallisimpia vaikutuksia. Näin sukupuolistuneen digitaalisen väkivallan ilmenemismuodot ovat vakava uhka tasa-arvolle ja demokratialle. Tutkielmassa tarkastellaan naisiin kohdistuvaa sukupuolistunutta digitaalista väkivaltaa osana naisiin kohdistuvan väkivallan jatkumoa. Aluksi luodaan katsaus naisten oikeuksien kehitykseen ja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan yhteiskunnallisista valtasuhteista kumpuavana historiallisena ilmiönä. Uudehko digitaalisen väkivallan käsite puolestaan esiintyy Istanbulin sopimusta valvovan Grevio-asiantuntijaryhmän lokakuussa 2021 antamassa suosituksessa, ja se on myös otettu osaksi oikeusministeriön naisiin kohdistuvan väkivallan torjuntaohjelmaa vuosille 2020–2023. Tälle kotimaisessa oikeustieteellisessä keskustelussa verrattain tuntemattomalle käsitteelle pyritään tutkielmassa löytämään kattava määritelmä. Sukupuolistuneella digitaalisella väkivallalla on useita ilmenemismuotoja, joista tutkielma keskittyy etenkin vihapuheen ja maalittamisen erittelyyn. Koska vihapuheelle tai maalittamiselle ei ole määritelmää kirjoitetussa laissa, niiden käsittelemiseksi selostetaan sananvapaussääntelyä, EIT:n oikeuskäytäntöä ja vihapuhetapauksiin soveltuvia rikosnimikkeitä. Tutkielman naisoikeudellisen otteen avulla viimeaikaiseen lainsäädäntökehitykselliseen keskusteluun tuodaan sukupuolinäkökulmaa esimerkiksi käsittelemällä sukupuolen lisäämistä rikoksesta määrättävän rangaistuksen koventamisperusteeksi vihapuhetapauksissa. Lopuksi tarkastellaan oikeutta sukupuolinäkökulmasta ja arvioidaan sukupuolineutraalin rikosoikeuden ongelmakohtia naisiin kohdistuvan väkivallan torjumisessa. Suomen vaikeudet Istanbulin sopimuksen täytäntöönpanossa kuvastuvat Grevion vuoden 2019 maaraportissa, jossa todetaan, että Suomen sukupuolineutraali lainsäädäntö soveltuu huonosti naisiin kohdistuvan väkivallan tehokkaaseen torjumiseen. Näin tutkielmassa punnitaan myös sukupuolen huomioivia keinoja, joilla sukupuolistunutta digitaalista väkivaltaa voitaisiin nykyistä paremmin torjua. Johtopäätöksissä huomioidaan tuleva lainsäädännöllinen muutospaine Euroopan komission maaliskuussa 2022 esittelemän, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja lähisuhdeväkivaltaa koskevan direktiiviluonnoksen pohjalta.
  • Johnson, Rasmus (Helsingin yliopisto, 2022)
    Jokainen Suomen kansalainen on maanpuolustusvelvollinen. Suomessa maanpuolustusvelvollisuus perustuu yleiseen asevelvollisuuteen, joka ei kuitenkaan koske kaikkia yhtäläisesti. Asevelvollisuus määritellään väestötietojärjestelmään kirjatun juridisen sukupuolen perusteella ainoastaan miehille. Velvollisuudesta seuraa merkittäviä rasitteita ja vapaudenrajoituksia. Juridisten naisten on mahdollista hakeutua varusmiespalvelusta vastaavaan vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Asevelvollisuuslaki asettaa henkilöt erilaiseen asemaan heidän sukupuolensa perusteella, mikä lähtökohtaisesti loukkaa perustuslain 6 §:n syrjinnän kieltoa, ellei erottelulle ole hyväksyttävää perustetta. Väestötietorekisteriin merkittävä juridinen sukupuoli määritellään biologiaan perustuen joko naiseksi tai mieheksi. Asevelvollisuus pakottaa yksilöt binääriseen sukupuolijaotteluun, vaikka henkilöiden sukupuoli-identiteetti ei vastaa väestötietorekisteriin merkittyä juridista sukupuolta. Toisaalta sukupuoli-identiteettiin perustuva syrjintä nähdään tasa-arvolaissa nimenomaan sukupuoleen perustuvana. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella kriittisesti asevelvollisuuden sukupuolirajausta pääasiassa yhdenvertaisuuden ja syrjinnän kiellon kannalta erityisesti sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta. Tutkielmassa käsitellään myös itsemääräämisoikeutta, yksityiselämän suojaa sekä henkilökohtaista vapautta ja koskemattomuutta. Tutkielmassa käytetään metodeina kriittistä oikeusoppia, naisoikeutta ja queer-oikeutta nostamaan esille oikeusjärjestelmän epäkohtia. Nykyisessä kansallisessa oikeustilassa asevelvollisuuden sukupuolirajaus ei lainsäätäjän heikoista perusteluista huolimatta muodollisesti loukkaa sukupuolivähemmistöjen perusoikeuksia. Yhteiskunnan sukupuolikäsityksen sekä perus- ja ihmisoikeuksien kehittyessä tilanne voi kuitenkin muuttua.
  • Kansanniva, Ella (Helsingin yliopisto, 2021)
    Oikeus maksuttomaan perusopetukseen on merkittävä perus- ja ihmisoikeus, joka on suojeltu Suomen perustuslaissa (731/1999) ja useissa Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Oikeus perusopetukseen vaarantui kuitenkin covid-19-pandemian vuoksi, kun suojeltiin toisia perus- ja ihmisoikeuksia, ennen kaikkea oikeutta elämään, terveyteen ja turvallisuuteen. Tutkielman ydin on kysymys siitä, miten oikeus perusopetukseen on toteutunut covid-19-pandemian aikana poikkeusoloissa Suomessa vuosien 2020-2021 aikana. Muun muassa perustuslain 6 §:ssä turvatulla yhdenvertaisuuden periaatteella on keskeinen merkitys sivistyksellisten oikeuksien toteutumisessa, joten tutkin myös, miten se on toteutunut. Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi sitä, mikä on ollut perusopetuksen rajoittamisen lainsäädäntöpohja poikkeusolojen aikana ja miten toimivalta on jakautunut. Tutkielmassa pohditaan vielä, miten jotkut YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen turvaamat erityiset oikeudet, kuten lapsen etu, ovat toteutuneet perusopetuksessa poikkeusoloissa. Tutkielman metodina on voimassa olevaa oikeutta tarkasteltaessa lainoppi. Toisena metodina on kvalitatiivinen empiirinen oikeustutkimus, jossa selvitetään muun muassa havainnoinnin, haastattelujen ja asiakirja-aineistojen pohjalta ulkoa päin oikeuden vaikutuksia ja toteutumista. Covid-19-pandemian kaltaisten poikkeusolojen toimivaltuuksista säännellään perustuslain 23 §:ssä, Suomea velvoittavissa ihmisoikeussopimuksissa ja valmiuslaissa (1552/2011). Perusopetusta on rajoitettu poikkeusoloissa keväällä 2020 valmiuslain nojalla ja keväällä 2021 normaalilainsäädännöllä tartuntatautilain ja perusopetuslakiin (628/1998) säädetyn 20a §:n keinoin. Perusopetusoikeus ei ole toteutunut täysimääräisesti poikkeusoloissa etäopetuksessa. Myös yhdenvertaisuuden toteutuminen on riippunut muun muassa koulun ja kunnan sijainnista, digitaalisten laitteiden saatavuudesta ja tekniikan hallitsemisesta, oppimisen tuen saamisesta ja laadukkuudesta, kouluaterian tarjoamisesta, kielen osaamisesta, vanhempien avusta, kotioloista ja poikkeusolojen aiheuttamasta kuormituksesta. Lapsen etu ei ole aina saanut vaadittavaa huomiota päätöksenteossa. Tutkimuksen pääteesejä ovat, että lapsen etu toteutuu parhaiten lähiopetuksessa ja että etäopetukseen siirtyminen on covid-19-pandemian leviämisen ehkäisemiseksi viimesijainen keino.
  • Nurmi, Natasha (Helsingin yliopisto, 2021)
    Ett av målen med denna magisteravhandling är att konkretisera innebörden av access to justice för barn. I avhandlingen identifieras och konkretiseras de element som kan anses vara speciellt viktiga med tanke på access to justice, både i en internationell och nationell kontext. I avhandlingen analyseras huruvida barnet kan anses ha access to justice i situationer då barnet blir omhändertaget mot sin vilja. Beslutet om omhändertagande kan göras av socialväsendet om barnet som motsätter sig omhändertagandet är under 12 år (barnskyddslagen 43.1§, BSL, 417/2007). Då ett barn som fyllt 12 år (eller dess vårdnadshavare) motsätter sig omhändertagandet avgörs ärendet av förvaltningsdomstolen som första instans (BSL 43.2§). Om förvaltningsdomstolen gör ett beslut om omhändertagande har ett över 12-årigt barn eller dess vårdnadshavare rätt att söka ändring hos högsta förvaltningsdomstolen (BSL 92.2§). Fokuset är på huruvida kriterierna för access to justice uppfylls under beslutsprocessen i socialväsendet och förvaltningsdomstolen.
  • Waltimo, Katri (Helsingin yliopisto, 2022)
    EIS 3 artiklassa kielletään kidutus sekä epäinhimillinen tai halventava kohtelu ja rangaistus. EIT on oikeuskäytännössään vahvistanut, että sopimusvaltio rikkoo velvoitteitaan, jos se palauttaa henkilön valtioon, jossa hänellä on riski joutua artiklassa kielletyn kohtelun uhriksi. Periaatetta kutsutaan palautuskielloksi, eikä siitä voida poiketa millään perusteella. Palautuskieltonormeja voidaan paikallistaa myös useisiin muihin oikeuslähteisiin, kuten EU:n perusoikeuskirjaan, kansalliseen perustuslakiin sekä ulkomaalaislakiin. EU:n määritelmädirektiivi 2011/95 ohjaa kansainvälisen suojelun myöntämistä unionin jäsenvaltioissa. Unionissa tunnustetut kansainvälisen suojelun muodot ovat pakolaisasema ja toissijainen suojeluasema. KHO on todennut vuosikirjapäätöstensä 2016:193 ja 2016:194 yhteydessä, että palautuskiellon soveltuessa kansainvälistä suojelua hakeneelle myönnetään lähtökohtaisesti vähintään toissijaista suojelua. Tutkielman keskiössä on palautuskiellon ja kansainvälisen suojelun välisen yhteyden tutkiminen. Tutkimuskysymysten avulla pyritään selvittämään, mikä on kansainvälisen suojelun ja palautuskiellon välinen suhde ottaen huomioon, että ne seuraavat osittain erillisistä ylikansallisista ja kansainvälisistä normistoista. Lisäksi pyritään tutkimaan, soveltuuko kansainväliseen suojeluun oikeutettuun aina myös palautuskielto, ja päinvastoin, tuleeko palauskiellon suojaaman henkilön saada lähtökohtaisesti myös kansainvälistä suojelua. Tutkielmassa käsitellään palautuskiellon ja kansainvälisen suojelun normilähteitä, sekä niihin liittyviä keskeisiä periaatteita ja arviointikriteerejä. Tutkielman perusteella voidaan sanoa, että eri normistoista seuraavien velvoitteiden yhteensovittamisen tulisi olla mahdollista, ja myös pakollista, sillä perusteella, että Suomi on niihin sitoutunut. Myös perustuslain 22 § velvoittaa julkista valtaa takaamaan perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen. KHO:n käytännön perusteella voidaan todeta, että kansainvälisen suojelun myöntämisharkinta perustuu määritelmädirektiivissä ja ulkomaalaislaissa asetettujen kriteerien varaan. EIT:n käytäntöä 3 artiklan tulkinnasta käytetään kansainvälisen suojelun myöntämisharkinnassa hyödyksi silloin, kun se on relevanttia kohdevaltion ja hakijaprofiilin kannalta. Siltä osin, kun tutkielmassa tarkasteltiin palautuskiellon suhdetta vainoon ja vakavaan haittaan, voidaan todeta, että ulkomaalaislain 147 § kieltää palauttamasta ketään vainon kohteeksi, mutta jokainen palautuskiellon suojaama ei ole pakolainen. Sen sijaan vaikeampi tulkintakysymys, jota voidaan edelleen pitää jossain määrin avoimena, on se, tuleeko kaikkia EIS 3 artiklaa rikkovia tekoja pitää vainona määritelmädirektiivin 9 artiklan 1 kohdan a alakohdan osoittamalla tavalla. Toissijaisen suojelun osalta voidaan todeta, että keskeisin ero palautuskiellon ja toissijaisen suojelun myöntämisen välillä on edellytys, jonka mukaan vakavalla haitalla tulee olla aiheuttaja. Kriteeri johtaa siihen, että palautuskielto saattaa suojata vakavasti sairasta henkilöä palautukselta, jos kohdemaan terveydenhuollon puutteet rikkovat EIS 3 artiklaa. Yleiset puutteet terveydenhuollossa eivät kuitenkaan riitä siihen, että henkilö olisi oikeutettu saamaan toissijaista suojelua. Sen sijaan toissijaisen suojelun soveltamisala saattaa olla laajempi kuin palautuskiellon tapauksissa, joissa kysymys on aseellisen konfliktin yhteydessä esiintyvästä mielivaltaisesta väkivallasta, sillä vakavaksi haitaksi luetaan tältä osin yleisesti henkilöön kohdistuvat vakavat ja henkilökohtaiset vaarat. Yhteenvetona voidaan todeta, että palautuskiellon ja kansainvälisen suojelun tarkoitukset ovat erilaiset, vaikka ne soveltuvatkin osin samankaltaisiin tilanteisiin.
  • Suonvieri, Essi (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman aiheena on parlamentin jäsenen ja kansanedustajan sananvapaus ja aineellinen koskemattomuus edustajantoimessa. Useimmissa maissa parlamentin jäsenten puhe- ja sananvapautta suojataan erityissäännöksillä. Parlamentaarikkojen sananvapauden erityissuojelulla turvataan parlamentin jäsenten demokraattisten tehtävien hoitamista ilman pelkoa häirinnästä. Historiallisesti parlamentin jäseniin on voinut kohdistua painostusta ja häirintää toimeenpanovallan, tuomioistuimien ja poliittisten vastustajien tahoilta Parlamentaarikkojen sananvapautta turvataan säännöksillä puhevapaudesta ja aineellisesta koskemattomuudesta, joka on osa parlamentaarista immuniteettia. Tutkielmassa tarkastellaan parlamentin jäsenten puhe- ja sananvapautta sekä aineellista koskemattomuutta koskevia säännöksiä Euroopassa. Erityisesti tarkastellaan Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan valtiosääntöoikeudellisia säännöksiä parlamentin jäsenten sananvapaudesta ja koskemattomuudesta, Euroopan parlamentin immuniteettisäännöksiä sekä Euroopan unionin tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä parlamentaarisesta koskemattomuudesta. Eurooppalaiseen käytäntöön peilaten arvioidaan Suomen perustuslain säännöksiä kansanedustajan puhe- ja sananvapaudesta ja kansanedustajan koskemattomuudesta. Tutkielmassa arvioidaan kriittisesti aineellisen koskemattomuuden tarpeellisuutta modernissa demokratiassa, jossa kaikkien ihmisten sananvapautta suojellaan perustuslain jaihmisoikeussopimusten tasolla. Vaikka säännökset aineellisesta koskemattomuudesta on laajasti hyväksytty Euroopassa ja demokraattisissa valtioissa, aineellista koskemattomuutta voidaan kritisoida siitä, että se on ristiriidassa yhdenvertaisuutta lain edessä koskevan periaatteen kanssa. Aineellisen koskemattomuuden säännökset estävät tavallisen lain soveltamisen parlamentin jäseniin, mikä luo jäsenille erityisen suojatun oikeudellisen aseman. Erityisen ongelmallisena aineellisen koskemattomuuden säännökset voidaan nähdä tilanteissa, joissa niitä sovelletaan parlamentaariseen puheeseen, joka voidaan tulkita vihapuheeksi. Aineellinen koskemattomuus rajoittaa kansalaisten ja viranomaisten oikeutta nostaa syyte parlamentin jäsentä vastaan. Tällä on vakavat seuraukset vihapuhekriminalisointien kohdalla, sillä koskemattomuus estää rikosten tutkinnan ja käsittelyn tuomioistuimessa. Kriminalisoidussa vihapuheessa on kyse vakavista rikoksista, joilla loukataan ihmisarvoa ja yllytetään syrjintään tai jopa väkivaltaan. Nämä näkökohdat puoltavat näkemystä siitä, että valtioissa, joissa aineellinen koskemattomuus voidaan poistaa parlamentin suostumuksella, tulisi erityisesti vakavien vihapuherikosten kohdalla saattaa asia riippumattoman tuomioistuimen ratkaistavaksi.
  • Everhall, Tony (Helsingin yliopisto, 2022)
    Suomen ja Euroopan unionin alueen turvallisuusympäristö on muuttunut viimeisten vuosien aikana merkittävästi. Turvallisuusympäristön kehitykseen vaikuttavat lukuisat eri tekijät monilla eri toiminnan osa-alueilla. Euroopan komissio on vastaavasti julkaissut useita eri asetusehdotuksia oikeus- ja sisäasioiden piiriin kuuluvan sääntelyn alalla Eurooppa-neuvoston 2019 hyväksymän strategisen ohjelman tavoitteiden mukaisesti. Unionin alueella tapahtuva henkilöiden liikkuminen jäsenvaltioiden välillä on lisääntynyt merkittävästi. Vapaan liikkuvuuden alueella on olennaista, että jäsenvaltiot pystyvät keskinäisesti sopimaan velvoittavasta sääntelystä jolla pyritään kompensoimaan erityisesti sisäiseen turvallisuuteen kohdistuva uhkia ja kehittämään yhteistä tilannekuvaa. Luotettava henkilöiden tunnistaminen ja jäsenvaltioiden välillä tapahtuva tiedonvaihto ovat ratkaisevia tekijöitä tällä saralla. Tutkielmassa tarkastellaan kansallista perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien suojan tasoa, sen suhdetta EU-sääntelyyn ja EU:n perusoikeusjärjestelmään sekä perehdytään yksityiskohtaisemmin suoraan sovellettavan ja sellaisenaan velvoittavan EU-asetuksen täytäntöönpanoon joka sisältää erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia biometristen tunnisteiden käsittelysäännöksiä. Tutkielmassa käsitellään aiheen kannalta oleellinen teoreettinen viitekehys mahdollistaen tarkkarajaisemman arvionnin koskien EU-asetusten täytäntöönpanosta johtuvaa kansallista lainvalmistelua ja tähän läheisesti liittyvää vakiintunutta perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntöä. Huomiota kiinnitetään erityisesti perustuslain 2 luvun 10 §:n yksityisyyden suojan ja henkilötietojen suojan säännöksiä koskeviin edellytyksiin. Tutkielman viimeisessä kappaleessa vastataan tutkimuskysymyksiin sekä esitetään joitakin osin kriittisiä pohdintoja ja kysymyksiä EU-sääntelyn epäselvyydestä sekä kansallisen perusoikeusjärjestelmän suhteesta velvoittavaan EU-sääntelyyn. Johtopäätöksistä on todettavissa, että asetuksen mahdollistaman liikkumavaran puitteissa kansallisesti täysimääräisesti täytäntööpantu sääntely voisi muodostaa toteutuessaan ristiriidan EU-sääntelyn ja toisaalta EU-sääntelystä osin johdettavissa olevien perusoikeuksia koskevien edellytysten ja kansallisen perusoikeusjärjestelmän välille.
  • Aer, Jenni (Helsingin yliopisto, 2021)
    Suomen valtiosääntöön lisättiin useita sosiaalisia perusoikeuksia vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa. Tutkielmassa pyritään selvittämään, miten yhtä näistä, perustuslain 19.3 §:n terveyspalveluiden turvaamisvelvoitetta, tulkitaan lainsäätämisvaiheessa. 2010-luvun sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisuudistusten eduskuntakäsittelyssä säännös on noussut keskiöön. Syntynyttä tulkintakäytäntöä ei ole aiemmin tutkittu. Kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa on turvattu terveyteen liittyviä oikeuksia. Perustuslain 19.3 §:n terveyspalveluiden turvaamisvelvoitteen juuret ovat vahvemmin suomalaisessa hyvinvointivaltiossa kuin ihmisoikeuksissa. Vaikkei Suomen voitaisi todeta loukanneen sopimusvelvoitteitaan, sopimusten tulkintakäytännöstä voidaan silti hakea yleisiä periaatteita siitä, miten terveydenhuolto tulee järjestää. Perustuslain 19.3 §:n sisältämä turvaamisvelvoite ei tehokkaasti velvoita lainsäädäntövallan käyttäjää antamaan perusoikeutta toteuttavaa lainsäädäntöä, mutta vaikuttaa tällaisen lainsäädännön sisältöön. Perusoikeus edellyttää terveydenhuollon lainsäädäntöä, mutta tuo lainsäädäntö ei tule sillä tavoin perusoikeuden osaksi, että perusoikeus estäisi sen muuttamisen. Turvaamisvelvoitteen, toimeksiantovaikutuksen ja sääntelyvarauksen kehittely on jäänyt suomalaisessa valtiosääntöoikeudellisessa tutkimuksessa vähäiseksi. Sosiaalisten perusoikeuksien rajoittamista on käsitelty kirjallisuudessa heikennyskieltovaikutuksen kautta, mutta perustuslakivaliokunnan heikennyksiä koskeva käytäntö on hajanaista. Heikennyskieltodoktriini ei näyttäisi kovin hyvin soveltuvan terveyspalveluiden turvaamisvelvoitetta toteuttavan lainsäädännön arviointiin. Terveyspalveluiden erityispiirre on lääketieteellisen asiantuntemuksen itsenäisyys, jonka vuoksi hoitopäätöksiä ei pidetä hallintopäätöksinä, vaikka kyse on perusoikeuksien toteuttamisesta. Tämä rajoittaa lainsäätäjän liikkumavaraa: terveydenhuollon lainsäädäntö ei saa estää yksilöllistä lääketieteellistä arviota ja päätöstä potilaan hoidosta. Ihmisoikeussopimusten valvontakäytännössä huomiota on kiinnitetty terveydenhuoltopalveluiden saatavuuteen ja laatuun. Perustuslakivaliokunnan perustuslain 19.3 §:ää koskevassa käytännössä palveluiden laatu on jäänyt vähälle huomiolle. Sen sijaan valiokunta on asettanut palveluiden alueellisesti ja taloudellisesti yhdenvertaista saatavuutta koskevia vaatimuksia. Alueellinen yhdenvertaisuus on toiminut periaatteena, jota on punnittu vasten alueellisia eroja korostavia näkökohtia, erityisesti kunnallista itsehallintoa. Taloudellisen yhdenvertaisuuden minimivaatimuksena on ollut, etteivät palvelusta käyttäjälle aiheutuvat kustannukset saa siirtää palveluja niitä tarvitsevien ulottumattomiin. Tämän ohella taloudellinen yhdenvertaisuus on toiminut periaatteena, jonka mukaan maksukyvyn vaikutus palveluiden saatavuuteen ja laatuun tulisi minimoida. Perustuslakivaliokunta ei ole edellyttänyt terveyspalveluiden ulottamista yhdenvertaisesti kaikkiin maassa oleskeleviin, vaan muun kuin perustuslain 19.1 §:ää toteuttavan kiireellisen hoidon edellytykseksi on voitu asettaa laillinen ja vakituinen maassa asuminen tai työskentely. Perustuslain 19.3 §:stä on johdettavissa vaatimuksia terveydenhuoltojärjestelmän rakenteelle. Rakenteeseen ei saa sisältyä merkittäviä riskejä, jotka vaarantaisivat perusoikeuden toteutumisen. Perustuslakivaliokunta on viime aikoina tiukentanut suhtautumistaan terveyspalveluiden yksityistämiseen ja voidaan puoltaa tulkintaa, jonka mukaan julkisten toimijoiden tulisi tuottaa suurin osa terveydenhuollon palveluista. Perustuslakivaliokunnan terveyspalveluiden turvaamisvelvoitetta koskeva käytäntö ilmentää oikeuden hyvinvointivaltiollista paradigmaa ja irtaantumista valtiosääntöisestä managerialismista.
  • Karttunen, Netta (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tutkielmassa tarkastellaan sitä, voidaanko perustuslain muuttamiselle tunnistaa sisällöllisiä rajoja Suomessa. Aihetta on aivan viime vuosikymmeninä tarkasteltu runsaasti kansainvälisessä tutkimuksessa ja oikeuskäytännössä, mutta aihe ei ole Suomessa saanut juurikaan huomiota. Perustuslain sisällöllisillä muuttamiskielloilla ja -rajoituksilla pyritään tyypillisesti suojaamaan perustuslain ydintä tai perusratkaisuja muutoksilta. Tutkielmassa tarkastellaan lainopillista metodia hyödyntäen nykyistä perustuslakiamme ja pyritään ymmärtämään, voidaanko siitä tunnistaa sellaisia ydinperiaatteita tai perusratkaisuja, joiden muuttaminen ei ole mahdollista edes perustuslain muutosmenettelyssä. Lisäksi tarkastellaan sitä, voisivatko tällaiset muutosrajoitukset saada Suomen oikeusjärjestelmässä minkäänlaisia vaikutuksia. Tarkoituksena on ymmärtää, onko tällaiselle doktriinille Suomessa sijaa. Suomessa lainsäätäjän suvereniteetti on vahva, ja perustuslain muuttamiselle ei ole tunnistettu ehdottomia sisällöllisiä esteitä. Ajatus joidenkin perustuslain säännösten erityisestä suojelusta ei kuitenkaan ole Suomessakaan täysin vieras. Oikeuskirjallisuudessa on tunnistettu uuden perustuslain ajalta sääntelyä, jonka voidaan ajatella jossain määrin rajoittavan perustuslain muuttamista. Lisäksi perustuslain muuttamisessa painotetaan aineellisen jatkuvuuden, perustuslain perusratkaisujen vakauden ja perustuslain pysyvyyden turvaamista. Perustuslaki-valiokunta on myös asettanut perustuslain muuttamiselle kriteereitä, jotka vaikuttavat muutoksen hyväksyttävyyteen. Toisaalta kotimaisessa valtiosääntöoikeudessa ei kovinkaan vahvasti ole asetettu perustuslain sisältöä mihinkään sisäiseen hierarkiaan, mikä vaikeuttaa perustuslain suojattavan sisällön selkeää tunnistamista. Myös kansainvälisillä ihmisoikeusvelvoitteilla ja EU-oikeudella näyttäisi olevan merkitystä arvioitaessa sisällöllisiä rajoja perustuslain muuttamiselle. Tutkielmassa tarkasteltiin myös sitä, onko Suomessa millään taholla toimivaltaa arvioida perustuslain muutosten sisältöä. Suomessa perustuslakivaliokunnalla vaikuttaisi olevan vahva asema perustuslain sisällön arvioimisessa. Koska tuomioistuimilla on vain rajattu toimivalta tutkia tavallisten lakien perustuslainmukaisuutta, olisi epätodennäköistä, että ne voisivat ottaa perustuslain muutoksiin vahvasti kantaa. Koska tuomioistuimet voivat joutua suorittamaan tulkintaa perustuslain sekä EU-oikeuden tai ihmisoikeusvelvoitteen välillä, voi niillä olla kuitenkin jonkinlainen epäsuorempi rooli myös perustuslakimuutosten sisällön arvioinnin osalta. Tutkielma luo yleiskuvaa siitä, miltä kotimainen valtiosääntöjärjestelmä näyttää perustuslain sisällöllisen muuttamattomuuden kontekstissa, ja nostaa esiin havaintoja, joita perustuslain muuttamisrajoista voidaan kotimaisesta näkökulmasta tehdä. Tutkielman lopulla esitetään myös pohdintaa siitä, miten perustuslain ydinperiaatteita voitaisiin suojata niin, että se sopisi kotimaiseen valtiosääntöjärjestelmään.
  • Långström, Katarina (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan sijaissynnytystä koskevaa lainsäädäntöä ihmisoikeuksien näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on vastata kysymykseen siitä, ovatko sijaissynnytysjärjestelyt yhteensovitettavissa perus- ja ihmisoikeuksien kanssa. Sijaissynnytykseen ihmisoikeuskysymyksenä liittyy ratkaisemattomia teoriatason kysymyksiä arvioitaessa sitä, ovatko sijaissynnytysjärjestelyt perus- ja ihmisoikeuksien kanssa yhteensovitettavissa. Tämä käy ilmi sekä suomalaisista että kansainvälisistä lainvalmisteluaineistoista. Tarkastelu rajautuu sijaissynnyttäjänä toimivan naisen osalta ihmisarvon loukkaamattomuuden vaatimukseen, ja järjestelyn tuloksena syntyvän lapsen osalta lapsen yksityis- ja perhe-elämän suojaan sekä lapsen etuun. Ihmisarvo-osio kytkeytyy kotimaassa käynnissä olevaan keskusteluun altruististen sijaissynnytysjärjestelyiden sallittavuuden edellytysten selvittämisestä, ja on luonteeltaan teoreettinen. Ihmisarvokeskustelun kanssa erottamattomalla tavalla rinnakkaisena tutkielmassa nostetaan esiin lapsen oikeudet, erityisesti sijaissynnytysjärjestelyn tuloksena syntyvän lapsen näkökulmasta. Myös lapsen osalta pohdittavaksi nousee ihmiskauppaan ja ihmisarvoon liittyvät kysymykset, mutta tutkielman rajallisuuden vuoksi tutkielmassa keskitytään lapsen oikeuksien osalta tilanteisiin, joissa Suomeen tuodaan sijaissynnytettyjä lapsia ulkomailta. Tällaisessa tilanteessa tarkastelun keskiköön nousee lapsen oikeus vanhempiin ja identiteettiin. Tutkielmassa esitetään yksi tapa systematisoida ihmisarvon ja lapsen oikeuksien suhdetta sijaissynnytystä koskevissa tapauksissa. Ratkaisevaan asemaan nousee ihmisarvon määrittelykysymyksen lisäksi ordre public -ehdottomuusperiaate. Lopuksi esitetään, että perus- ja ihmisoikeusnäkökohtien huomioiminen voi vaatia muutoksia sijaissynnytystä koskevaan sääntelyyn.