Browsing by Subject "Constitutional law"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 86
  • Immonen, Anna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielman aiheena on alaikäisen perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen ja vastuun jakautuminen valtioiden kesken silloin, kun alaikäinen rikoksentekijä on eurooppalaisen pidätysmääräyksen kohteena. EU:n tasolla rikoksentekijöiden luovuttamisesta on sään-nelty puitepäätöksellä, jonka kukin jäsenvaltio on saattanut osaksi lainsäädäntöään kansallisella lailla. Alaikäisten luovuttamista koskeva erityissäännös koskee rikosoikeudellisen ikärajan saavuttamista; mikäli pidätysmääräyksen kohteena oleva henkilö ei ole saavuttanut luovuttavan valtion mukaista rikosoikeudellista vastuuikärajaa, voi luovuttava valtio kieltäytyä henkilön luovuttamisesta. Muita alaikäisiä koskevista erityissäännöksistä ei puitepäätöksessä ole säädetty. Suomessa, poiketen puitepäätöksestä, on säädetty myös mahdollisuudesta kieltäytyä luovuttamisesta sillä perusteella, että sen kohteena oleva henkilö on vaarassa joutua ihmisoikeus-loukkauksen kohteeksi. Euroopan unionin tuomioistuin ei kuitenkaan ole oikeuskäytännössään hyväksynyt kyseisen kieltäytymispe-rusteen käyttämistä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää lainopillisen metodin kautta, perus- ja ihmisoikeusproblematiikkaa koskien alaikäisten rikok-sentekijöiden luovuttamista. Pyrin selvittämään toetutuvatko alaikäisten oikeudet riittävällä tavalla, vai olisiko pidätysmääräystä sääntelevää lainsäädäntöä tarpeen muuttaa siten, että alaikäisten luovuttamiselle asetettaisiin lisää ehtoja tai heidän oikeuksiensa toteutuminen otettaisiin muulla tavalla paremmin huomioon. Edelleen tutkielmassa selvitetään sitä, miten huomioon on otettu mahdol-liset ihmisoikeusloukkaukset vastaanottavassa maassa, ja mitkä ovat vastaanottavan maan mahdollisuudet ottaa mahdollinen louk-kauksen riski huomioon tehdessään luovuttamisharkintaa. Huomiota kiinnitetään myös siihen, miten kunkin osallisena olevan valtion vastuu luovutustilanteissa jakautuu. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, voidaanko nykytilannetta pitää asianmukaisena alaikäisten perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta. Loppupäätelmänä voidaan todeta, että vaikka ihmisoikeudet toteutuvat monella osa-alueella EU:ssa hyvälläkin tasolla, ei suojan tasoa pidätysmääräyksen yhteydessä voida pitää optimaalisena. Erityisesti alaikäisten osalta pidätysmääräystä koskevassa lainsäädän-nössä tällä hetkellä ei oteta riittävällä tavalla huomioon lapsen haavoittuvaa asemaa ja tarvetta aikuisista rikoksentekijöistä poikkea-vaan sääntelyyn. Lainsäädännön eikä Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ei voida katsoa täyttävän YK:n lapsen oi-keuksien sopimuksen edellyttämiä vaatimuksia alaikäisten kohtelussa.
  • Kuurne, Paula (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielmassa yleisen tarkastelun kohteena on perusoikeutena turvatun asiakirjajulkisuuden sisältö ja kohde sekä sen valtiosääntöiset rajoitusedellytykset. Asiakirjajulkisuus – jokaiselle kuuluva oikeus viranomaisella olevaan julkiseen tietoon – on viranomaistoiminnassa noudatettavan julkisuusperiaatteen keskeisin funktio, sillä se turvaa demokratian käytännön toteutumista yhteiskunnassa. Asiakirjajulkisuuden lisäksi tietoon kohdistuu myös muita perusoikeuksia, joista esimerkiksi sananvapaus ja osallistumisoikeudet tukeutuvat julkisuuteen ja siten vahvistavat sen merkitystä. Sitä vastoin yksityiselämän suoja edellyttää yleensä julkisuuden rajoittamista. Suomessa julkisuusperiaatteella on pitkä historia, kun taas Euroopan unionissa se alkoi saada jalansijaa vasta 1990-luvulla. Euroopan unionin sääntelyn ja käytäntöjen yhä vahvempi korostuminen Suomen viranomaiskäytännöissä edellyttää, että tähän merkittävään yhteiskunnallisen päätöksenteon osa-alueeseen kuuluvien asiakirjojen ja tietojen julkisuus toteutuu myös käytännössä, jotta kansalaisilla olisi mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon ja valvoa julkisten varojen sekä julkisen vallan käyttöä. Tutkielmassa syvemmän tarkastelun kohteena onkin kansainväliseen yhteistyöhön ja erityisesti Euroopan unioniin liittyvien asiakirjojen julkisuuden toteutuminen Suomessa 2000-luvulla. Keskeisinä tutkimuskysymyksinä ovat, millä perusteella viranomaiset rajoittavat kansainväliseen yhteistyöhön ja Euroopan unioniin liittyvien asiakirjojen julkisuutta, ja ovatko salassapitopäätösten perustelut kestäviä perusoikeutena turvatun asiakirjajulkisuuden näkökulmasta. Tarkastelussa keskeisellä sijalla on korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntö. Johtopäätöksenä esille nousseiden havaintojen perusteella on, että viranomaiset rajoittavat asiakirjajulkisuutta varsin usein kansainvälisen yhteistyön perusteella. Salassapitoa on perusteltu muun muassa toisen valtion neuvottelukantojen turvaamisella asian ollessa vielä kesken, kansainvälisissä suhteissa vakiintuneen käytännön mukaan noudatettavalla luottamuksellisuudella sekä toisen valtion ilmaisemalla salassapitotahdolla. Perusoikeusnäkökulmasta tarkasteltuna viranomaisten tietopyyntöjen hylkäämispäätökset ovat olleet perusteluiltaan puutteellisia 2000-luvun alkupuolella. Tämän jälkeen on kuitenkin havaittavissa positiivista kehitystä. Lisäksi korkein hallinto-oikeus on valtion turvallisuutta koskevaa oikeuskäytäntöä lukuun ottamatta pyrkinyt julkisuuden maksimointiin ja perustellut päätöksensä asiakirjajulkisuuden perusoikeusaseman kannalta kestävästi.
  • Nordman, Marica (Helsingfors universitet, 2017)
    Denna avhandling behandlar i vilken mån ensamkommande flyktingbarns grund –och mänskliga rättigheter samt barnets bästa beaktas i asylprocessen, asylbeslutet och de andra tillhörande relevanta processerna. Syftet med avhandling är ta reda på om den offentliga makten i Finland fullföljer sina plikter som är stadgade i FN:s barnkonvention 3 artikel 1 punkt om att barnets bästa alltid ska komma i främsta rummet och om de ensamkommande flyktingbarnens rättigheter överlag i tillräcklig mån respekteras inom de olika processerna. I avhandlingen granskas detta kritiskt och med hjälp av den rättsdogmatiska metoden. Arbetet är delat i fem helheter. Det första kapitlet behandlar frågeställningen, det andra kapitlet behandlar innebörden av barnets rättigheter, den centrala lagstiftningen kring immigrationsrätten, asylrätten som en mänsklig rättighet samt själva asylprocessen. De två följande kapitlen behandlar processerna efter ett positivt, alternativt ett negativt uppehållstillståndsbeslut. I sista kapitlet representeras sedan avhandlingens resultat gällande i vilken mån barnets bästa beaktas genom hela processen. Inom asylprocessen finns det en del specifika regler vad gäller ensamkommande barn. Barn hör till en grupp som har ett starkare behov av särskilt skydd. Detta måste beaktas när man inom de olika nivåerna i förvaltningen gör beslut gällande dem. FN:s kommitté för barnets rättigheter har fäst uppmärksamhet vid att mängden barn som rör sig ensamma har ökat och att det finns allvarliga brister i hur man bemöter dessa barn. I avhandlingen behandlas förutom asylprocessen, även de olika processerna efter asylbeslutet. Dessa är spårande av familjemedlemmar, familjeåterförening, besvärsrätten, bedömning av säkert ursprungsland och förvar. I avhandlingen behandlas även papperslöshet. I avhandlingens resultat kan man märka att det finns problem gällande barnets bästa och barnets grund –och mänskliga rättigheter inom asylprocesserna. Speciellt mycket problematik finns det i själva lagstiftningen. Många lagförnyelser som gjorts under de senaste åren beaktar inte i tillräcklig mån vilken påverkan förnyelserna har på speciellt ensamkommande flyktingbarn. Ett exempel på denna problematik är lagförnyelsen gällande försörjningsförutsättningen som även berör ensamkommande barn och kan anses vara problematisk med tanke på Europeiska människorättskonventionens 8 artikel. Problem finns även i asylbesluten och i tolkningen av begreppet barnets bästa. I avhandlingen behandlas även olika alternativ som kunde förbättra rättsläget för ensamkommande flyktingbarn. En viktig aspekt med tanke på framtiden skulle vara att i större mån ta hänsyn till att sätta barnets bästa i främsta rummet när man gör beslut gällande barn.
  • Ignatius, Eveliina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Digitalisaatio on jo usean vuoden ajan vaikuttanut julkishallinnonkin toimintaan ja sen perusrakenteisiin. Digitalisaatiolla pyritään tehokkuuteen, nopeampaan palveluun ja kustannustehokkuuteen. Automatisoidut ratkaisut tarjoavat mahdollisuuden siirtää virkamiehiä vaativimpien tehtävien pariin ja asiakaspalveluun. Etenkin massahallinnonaloilla on tullut tarve automatisoida enenevissä määrin myös hallintopäätöksiä automaattisen päätöksenteon muodossa. Tähän liittyen oikeusministeriö käynnisti vuonna 2020 hankkeen automatisoidun päätöksenteon yleislainsäädännön valmistelemiseksi. Tarkoituksena on varmistaa hallinnon lainalaisuuden, hyvän hallinnon periaatteiden, oikeusturvan, julkisuusperiaatteen ja virkavastuun toteuttaminen automaattisessa päätöksenteossa. Tässä tutkielmassa on tarkoitus selvittää perustuslaissa säädetyn virkavastuun toteutuminen automaattisessa päätöksenteossa. Tutkielman ensisijainen metodi on lainoppi ja tarkoituksena on tarkastella nykyisen virkavastuusäännöksen sisältöä ja sen muodostamia edellytyksiä virkavastuun toteuttamiselle. Tutkielma on valtiosääntöoikeudellinen ja rajaus on tehty siten valtiosääntöoikeudellisesta näkökulmasta. Tämän vuoksi tarkastelu keskittyy nimenomaan perustuslain virkavastuusäännöksen asettamien edellytysten tarkastelulle. Perustuslain 118 §:ssä säädetään virkavastuusta, joka on erityinen, tavallista vastuuta ankarampi vastuun muoto. Sen on vakiintuneesti katsottu sisältävän rikos- ja vahingonkorvausoikeudellinen vastuu. Perinteisessä hallinnossa virkavastuu on tavattu kohdentaa virheen tai laiminlyönnin sattuessa päätöksen tehneeseen virkamieheen. Käytäntö on osaltaan ollut omiaan varmistamaan lainmukaisuutta, asianmukaisuutta ja hyvän hallinnon toteuttamista. Automaattinen päätöksenteko muuttaa perinteisen hallintopäätöksen mallia ja siirtää keskeisen oikeudellisen ratkaisutoiminnan ihmiseltä koneelle. Tämä tuo tutkielmaan oman metodologisen vivahteen ja tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, miten automaattinen päätöksenteko muuttaa hallintopäätöstä oikeudellisena käytäntönä ja miten tämä muutos vaikuttaa virkavastuun toteuttamiseen. Tutkielmassa havaitaan perustuslain virkavastuusäännöksen edellyttävän vastuun kohdentamista virkamieheen tai julkisen vallan käyttäjään ja tämän varmentamiseksi tulee automaattisesta prosessista löytää ne keskeiset virkatoimet ja niiden tekijät, joihin vastuu on tarkoituksenmukaista kohdentaa. Käytettävien teknologioiden osalta tekoälyteknologioihin ja niiden käyttöön sisältyvät riskit ovat liian suuria. Näin ollen hallintopäätösten automaation osalta vaikuttaa tarpeelliselta rajata sen käyttö vain sääntöpohjaisiin järjestelmiin. Vaikka niihinkin voi liittyä monimutkaisia ja epäselviä rakenteita, niiden avulla on mahdollista toteuttaa virkavastuu, jossa huomioidaan sekä kansalaisen että virkamiehen oikeusturva ilman, että virkavastuusäännös käytännössä menettää merkitystään.
  • Karlsson, Susanna Sofia (Helsingfors universitet, 2012)
    This study analyzes the United Nation Security Council (SC) counter-terrorism measures, giving focus to the 1267 sanctions regime against individuals associated with terrorism. The procedures of the 1267 sanctions regime are critically reviewed, with the aim of indicating the human rights concerns, particularly relating to the fundamental procedural rights. The tension between human rights and the security interest behind the counter-terrorism measures is analyzed. Special importance is given to the nature of the sanctions measures, arguing them to be punitive and not only preventative measures. Thus, this study aims to argue that procedural rights should be guaranteed in the 1267 sanctions regime in accordance with human rights law. Secondly, this study aims to present constitutionalization of international community based on legal responsibility, which is reviewed through the progressive work of the International Law Commission. Firstly, the question of responsibility of the United Nations (UN) for the breaches of human rights obligations is analyzed, including the initial question of whether or not the human rights norms are binding towards the UN. Secondly, the focus is turned to the responsibility of the bodies implementing the SC 1267 sanctions measures. The question of responsibility for the implementation will be analyzed from two perspectives: first, from an international constitutionalist approach advocating for the hierarchy of norms in the international community. While the traditional hierarchy of norms invests supremacy to the UN Charter, the constitutionalist approach will lead to the question of responsibility for the implementation in accordance with the UN Charter obligations. When implementation measures, taken by another international or regional organization, are not in accordance with the 1267 sanctions regime obligations, the rules on responsibility will become applicable towards the organization. The second perspective for the responsibility of the implementation measures is the international pluralist approach relying on different legal orders acting parallel to each other. In connection with this perspective the question of State responsibility for circumventing its international obligations is analyzed. Third part of this study presents today’s international community after the improvements the UN has taken under the pressure of the decentralized challenges it has encountered concerning the 1267 sanctions regime. This study argues that even though the UN procedures regarding the 1267 sanctions regime have improved, they are still inadequate to accommodate the human rights concerns, particularly fundamental procedural rights, and that the constitutionalization of the international community requires rules on legal responsibility such as the ones the International Law Commission has drafted.
  • Hiltunen, Miikka (Helsingin yliopisto, 2020)
    The thesis analyzes how the EU regulates freedom of expression on social media and how the regulation transfers power. It interrogates EU’s positive fundamental right obligation to put in place a legislative and administrative framework to prevent and redress different online harms. By taking up a critical method that analyzes the contradiction between efficiency and democracy, the thesis focuses on the changes that are happening to positive obligations as part of the fundamental rights structure. The thesis links the structural changes to the advancement of neoliberal governmentality that favors managerial techniques such as cost-benefit analysis and privatization in government. After laying out the foundations, the thesis is divided into two parts. The first part departs from the observation that the EU has pressure to shift positive obligations regarding the protection of people’s freedom of expression and related rights to social media companies. It develops the general analytical framework of cooperation and contest which is informed by power struggles. In cooperation, the interests of the EU and the companies in rights protection are considered aligned. In contest, the focus is on situations where the interests diverge and where the EU and the companies deploy their respective strategies to assert their power unilaterally. The second part contextualizes the framework of cooperation and contest in three case studies. The case studies analyze three different initiatives to regulate social media introduced by the EU between 2016 and 2019. The initiatives are EU Code of conduct on hate speech, the revised Directive on audiovisual media services, and the Regulation on preventing the dissemination of terrorist content online. The case studies locate cooperation and contest in regulation through the analysis of relevant policy documents and other preparatory materials of the legislative processes. The thesis concludes that the emerging regulatory framework for rights protection exhibits hybridity that results from the interconnectedness of public and private power. While the framework can provide more effectiveness for the EU in protecting rights and public interest on social media, by deploying managerial techniques it also tends to sideline the considerations for people’s democratic self-determination, and reinforce the power of the executive and large social media companies. It is argued that new ways to enhance the horizontality of rights are needed for people to assert their rights against emerging hybrid power.
  • Liinamaa, Tuomas (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmassa käsitellään Suomen perustuslain 18 §:ssä turvatun elinkeinovapauden sisältöä ja sen vaikutusta yksilön oikeusasemaan erityisesti suhteessa muihin yksityisiin toimijoihin eli niin kutsuttua horisontaalivaikutusta. Aihepiiriä käsitellään nimenomaan kansallisessa kontekstissa pääosin lainopillisen metodin keinoin. Lähdemateriaali on siksi lähinnä kotimaista ja koostuu oikeuskirjallisuudesta, perustuslakivaliokunnan lausunnoista, hallituksen esityksistä sekä vähemmässä määrin oikeuskäytännöstä ja muista virallislähteistä. Kansainvälis- ja EU-oikeudelliset kysymykset sivuutetaan lyhyesti. Elinkeinovapaus kirjattiin perustuslakiin perusoikeutena vasta vuonna 1995 voimaan tulleen perusoikeusuudistuksen myötä. Sinänsä jonkinlaisen elinkeinon harjoittamisen vapauden olemassaolo on tunnustettu jo koko itsenäisyyden ajan, mutta sitä ei pidetty ainakaan täysipainoisena perusoikeutena. Kyse on ollut säännellystä vapaudesta, jonka moninainen rajoittaminen on ollut mahdollista. Vaikka perusoikeusuudistuksen myötä elinkeinovapaudesta muodostuikin oma itsenäinen perusoikeutensa, ei sen sisältöä ja suojan laajuutta juurikaan määritelty perusoikeusuudistuksen säätämisvaiheessa. Elinkeinovapauden perusoikeusluonteen täsmentäminen onkin jäänyt myöhempien lainsäädäntöhankkeiden ja oikeuskäytännön perusteella kehiteltäväksi, minkä vuoksi kehitys on ollut pistemäistä ja pirstaleista. Elinkeinovapauden sisällöstä voidaan kuitenkin perusoikeussäännöksen sekä perustuslaki-valiokunnan ja tuomioistuinten ratkaisukäytännön perusteella tehdä joitakin täsmentäviä havaintoja. Tutkielmassa eritellään näitä havaintoja ja muodostetaan kuva elinkeinovapauden nykylaajuudesta. Elinkeinovapauden perusoikeussuoja kattaa lähtökohtaisesti niin elinkeinotoiminnan valmistelemisen, aloittamisen kuin harjoittamisenkin kannalta tarpeelliset toimenpiteet. Toisaalta elinkeinon harjoittamisen vapautta on perusoikeussäännökseen sisältyvän lakiviittauksen johdosta mahdollista rajoittaa mitä moninaisimmin tavoin. Rajoitukset voivat olla elinkeinokohtaisia tai elinkeinonharjoittajan toimintavapautta yleisemmin rajoittavia. Olennaista on, että elinkeinovapauden perusoikeusasemasta johtuen tällaisiin rajoituksiin on suhtauduttava perusoikeusrajoituksina, ja niiden tulee täyttää yleiset perusoikeuksien rajoitusedellytykset. Rajoitusmahdollisuuksiin on tosin suhtauduttu kansallisessa perustuslakikontrollissa varsin sallivasti. Tutkielmassa tarkastellaan elinkeinovapauden vaikutuksia nimenomaan yksilön kannalta. Pääpaino on elinkeinovapauden välittömissä vaikutuksissa yksilön asemaan ja erityisesti vaikutuksessa yksilöiden välisessä eli horisontaalisessa suhteessa. Tutkielmassa perehdytään horisontaalisen vaikutuksen mahdollisiin ilmenemistapoihin sekä analysoidaan niiden toteutumiskelpoisuutta. Elinkeinovapauden vaikutus on erityisesti välillistä eli muun lainsäädännön kautta välittyvää. Jonkinlaista itsenäistä merkitystä sille on annettu myös erityisesti julkisen vallan ja yksilön välistä ns. vertikaalisuhdetta koskevissa yksittäisissä ratkaisutilanteissa. Sen sijaan yksilöiden välillä vaikutus on lähinnä välillistä; elinkeinovapaussäännöstä suoraan soveltaneita yksityisten välisiä riitoja koskeneita tuomioistuinratkaisuja ei juurikaan ole. Sinänsä säännös on tosin muotoilultaan neutraali, eikä periaatteellista estettä sen suoralle soveltamiselle myös yksityisten välillä ole. Ongelmaksi saattaa kuitenkin muodostua erityisesti perusoikeuden epämääräisyys, mikä johtaa tulkinnanvaraisuuteen ja ratkaisuvaihtoehtojen väljyyteen, sekä se, että PL 18.1 §:n sanamuoto ei aseta selkeitä ja nimenomaisia toiminta- tai noudattamisvelvoitteita yksityiselle oikeussubjektille. Välittömämmän horisontaalivaikutuksen tunnustamista puoltaa etenkin elinkeinoelämän oikeussuhteiden mahdollinen epäsymmetrisyys. Tämä epäsymmetria saattaa johtaa tilanteeseen, jonka tosiasialliset vaikutukset muistuttavat julkisen vallan käyttöä suhteessa heikompaan osapuoleen, jolloin myös perusoikeussuojan ulottamiselle on asiallisia perusteita. Perusoikeussuojan välitön soveltaminen horisontaalisuhteessa ei kuitenkaan ole ongelmatonta muun muassa elinkeinovapaussäännöksen tulkinnanvaraisuuden vuoksi.
  • Nihtilä, Heidi (Helsingin yliopisto, 2017)
    Kielteisten turvapaikkapäätösten määrän kasvu yhdessä ulkomaalaislakiin ja vastaanottolakiin tehtyjen muutosten kanssa on johtanut Suomessa tilanteeseen, jossa niin sanottujen paperittomien maahanmuuttajien määrä on kääntynyt kasvuun. Näiden paperittomien joukossa on myös alaikäisiä lapsia, joiden perusoikeuksien, tarkemmin sanottuna tiettyjen TSS-oikeuksien toteutumiseen tutkielma keskittyy. Tutkielman kaksi keskeistä kysymystä ovat, toteutuvatko paperittomien lasten TSS-oikeudet Suomessa kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden ja perustuslain edellyttämillä tavoilla sekä kuinka paperittomien lasten perusoikeuksien toteutumista voitaisiin Suomessa parantaa lainsäädännön avulla. Suomen perustuslaki takaa suurimman osan perustuslain 2 luvussa turvatuista perusoikeuksista jokaiselle Suomessa oleskelevalle henkilölle. Tutkielma keskittyy etenkin perustuslain 16.1 §:n mukaiseen maksuttomaan perusopetukseen sekä 19 §:ssä turvattuihin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Perustuslain sanamuodon perusteella voidaan tulkita näiden oikeuksien kuuluvan myös paperittomille, mutta käytännön lainsoveltamistilanteissa tilanne ei ole näin yksinkertainen. Paperittomien terveyspalvelut on rajoitettu vain kiireellisiin terveydenhuollon palveluihin, samoin on myös sosiaalipalveluiden osalta. Ongelmia nousee esiin niin hoitoon pääsyn, toimeentulotuen, asunnon kuin myös lastensuojelun osalta, sillä paperittomien asema on sääntelemätön. Paperittomien lasten oikeutta perusopetukseen ei ole rajoitettu, mutta harva paperiton kuitenkaan osallistuu opetukseen käytännön esteiden, kuten esimerkiksi henkilötunnuksen puuttumisen, tiedonpuutteen ja viranomaisten pelon vuoksi. Tutkielman perusteella voidaan sanoa, että paperittomien lasten perusoikeuksien toteutumisessa edellä mainittujen oikeuksien osalta on Suomessa puutteita. Nimenomaista lainsäädäntöä ei ole ja aineellisen lainsäädännön tulkinta on kunnissa haparoivaa, ja ei aina ole selvyyttä siitä, kuinka paperittomien osalta tulee toimia. Nykyistä lainsäädäntöä olisi mahdollista ihmisoikeusystävällisen laintulkinnan avulla tulkita niin, että paperittomien perusoikeudet voisivat toteutua. Tämä ei kuitenkaan poista tarvetta säätää paperittomien perusoikeuksista lailla.
  • Männistö, Kaisa (Helsingfors universitet, 2013)
    Henkilöiden vapaa liikkuvuus on yksi neljästä Euroopan unionin (EU) perusvapaudesta ja myös unionin perusoikeuskirjassa unionin kansalaisille turvattu perusoikeus. Lainsäädännössä on alusta asti säädetty myös sellaisten perheenjäsenten oikeudesta liikkua unionikansalaisen mukana, jotka ovat kolmansien valtioiden kansalaisia. Heidän oikeutensa ovat olleet – ja ovat pitkälti edelleen - unionikansalaisten oikeuksista johdettuja, eivätkä itsenäisiä maahantulo- ja oleskeluoikeuksia. Ne on turvattu perheenjäsenille, jotta unionikansalaisilla olisi mahdollisuus tosiasiallisesti käyttää tehokkaasti oikeuttaan vapaaseen liikkumiseen. Henkilöiden vapaa liikkuvuus oli ensin lähinnä keino sisämarkkinoiden luomiseksi, mutta vähitellen EU-lainsäädäntö on laajentunut kattamaan myös muiden kuin taloudellisesti aktiivisten kansalaisten liikkumisoikeudet. Unionikansalaisten yleinen liikkumis- ja oleskeluoikeus tunnustettiin myös perussopimusten tasolla Maastrichtin sopimuksella. Perussopimus- ja lainsäädäntömuutosten lisäksi Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) oikeuskäytännön katsotaan vaikuttaneen merkittävästi oikeuksien kehittymiseen. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, keiden unionikansalaisten perheenyhdistämistä unionioikeudessa suojataan, keitä perheenjäseniä se koskee ja millä edellytyksillä. Työ keskittyy liikkumis- ja oleskeluoikeuksien henkilölliseen soveltamisalaan, sillä tämän kysymyksen osalta unionin primäärioikeuden tulkinnalla on ollut merkittävä rooli. Työssä selvitetään, missä määrin vapaata liikkuvuutta koskevien perussopimusmääräysten sekä unionin kansalaisuutta ja perusoikeuksia koskevan unionin primäärioikeuden tulkinta tuomioistuimessa on vaikuttanut oikeuksien kehittymiseen. Oikeuskäytännön osalta on ensinnäkin ollut merkityksellistä, että EUT on tunnustanut perussopimuksissa turvatun yleisen liikkumis- ja oleskeluoikeuden välittömän oikeusvaikutuksen. Toiseksi on ollut olennaista, että EUT on pitänyt mahdollisena vedota perheenyhdistämistä koskevissa asioissa perussopimusmääräyksiin, vaikka niissä ei määrätä perheenjäsenten liikkumis- ja oleskeluoikeuksista. Kolmanneksi EUT on korostanut vapaaseen liikkuvuuteen liittyvien säännösten laajaa tulkintaa. Unionin kansalaisuuden käyttöönoton voidaan yhdessä yleisen liikkumis- ja oleskeluoikeuden kanssa vaikuttaneen tiukentuneeseen kontrolliin vapaan liikkuvuuden rajoitusten arvioinnissa. Lisäksi tuomioistuin on uusimmissa tuomioissaan antanut kansalaisuutta koskevalle perussopimusmääräykselle aivan uutta itsenäistä merkitystä perheenyhdistämistä koskevissa asioissa. Perheenyhdistämistä koskevat tapaukset vapaan liikkuvuuden alalla konkretisoivat hyvin, mitä ongelmia saattaa liittyä siihen, että unionin perusoikeuksia sovelletaan ainoastaan unionioikeuden asiallisella soveltamisalalla. EUT:n oikeuskäytännön perusteella on vaikea saada tarkkaa kuvaa siitä, mikä painoarvo perusoikeusnäkökohdilla, erityisesti perhe-elämän suojaa ja usein myös lasten oikeuksia koskien, on tuomioihin ollut. Tämä johtuu pitkälti siitä, että perhe-elämän suojaamisen tärkeyttä on tuomioissa korostettu unionikansalaisten vapaan liikkuvuuden esteiden poistamiseksi. Yleisesti kuitenkin arvioidaan, että EUT on useissa tapauksissa tulkinnut perheenyhdistämistä koskevissa tapauksissa tilanteen kuuluvan vapaan liikkuvuuden oikeuden soveltamisalaan juuri siksi, että perhe-elämän suoja pystyttäisiin turvaamaan.
  • Valkama, Tuuli (Helsingfors universitet, 2017)
    The European Commission suggested in 2008 that the EU border management should take a step forward to combat organised crime and illegal immigration. In 2013 the European Commission published its legislative proposal on the European Smart Borders package for automated border controls. The legislative proposal included three regulations: (1) a proposal to establish the Entry/Exit System that would automatically alert the authorities if a visa holder has exceed his/her stay; (2) a proposal for the Registered Travelled Programme that would enable speedy border proceedings for frequent third country passengers; and (3) a regulation to amend the Schengen Borders Code to make it compatible with the proposals. The European Commission proposal received a lot of critic and it was said to be in conflict with fundamental rights, especially with the data protection right. In 2016 the Commission published its new proposal for the EU Smart Borders package. The legislative process is on-going as the European Parliament and the Council have agreed to start the negations. The research evaluates the need for border management changes as well as the possible fundamental right protection issues that may arise as the European Commission proposal, for example, includes processing and storing biometrical data of third country nationals. The topic is approached by looking into the current and past situation of EU border management as well as its connection with the fundamental rights protection. A conclusion for the research is that the EU Smart Borders proposal has a legitimate aim and it does not conflict with human rights protection, even though it limits the right to data protection as stated in Charter of Fundamental Rights of the European Union.
  • Cederlöf, Karin (Helsingin yliopisto, 2020)
    Befolkningens åldrande är en megatrend både i Finland och globalt. Eftersom risken för att utveckla funktionsnedsättningar ökar då man åldras, kommer befolkningens åldrande med hög sannolikhet att leda till att allt fler äldre lever med olika slags funktionsnedsättningar. I nuvarande rättsläge är det oklart när äldre personer ska ses som funktionshindrade, och när funktionsnedsättningen däremot ska betraktas som en följd av normalt åldrande. Avhandlingen strävar till att systematisera gällande rättsläge beträffande var gränsen mellan funktionshinder och normalt åldrande går samt utreda var gränsen borde dras utgående från de mänskliga rättigheterna. Avhandlingen granskar också huruvida den finländska rättsordningens gränsdragning mellan funktionshinder och nedsatt funktionsförmåga till följd av normalt åldrande uppfyller de kriterier som ställs av den internationella människorättsregleringen. Avhandlingen besvarar forskningsfrågorna i huvudsak med hjälp av rättsdogmatisk metod. Avhandlingens forskningsfrågor kan ändå inte besvaras endast med hjälp av traditionell rättsdogmatik, eftersom avhandlingen granskar människorättsinstrument och internationell rätt. Dessutom görs de lege ferenda-tolkningar utgående från de grundläggande och mänskliga rättigheterna. Metoden beaktar därför människorättsregleringens säregenhet. Avhandlingen utgår från ett kritiskt förhållningssätt till rätten och från utgångspunkten att alla normer baserar sig på värderingar. Normerna granskas i sin kontext och kompletteras med gerontologiska och medicinska synpunkter. Avhandlingens rättskällor består av en mångsidig uppsättning material: internationella människorättsinstrument, praxis av olika människorättsorgan, finländska lagförarbeten och lagstiftning, rättspraxis av HFD samt utländsk och inhemsk rättslitteratur. I finländsk lagberedning har det inte dragits konkreta riktlinjer för var gränsen mellan funktionshinder och normalt åldrande går. Ur beredningen till lagen om service och stöd på grund av handikapp (380/1987) framgår att det är konventionellt var gränsen mellan funktionshinder och åldersrelaterad, normal funktionsnedsättning ska dras. De vaga ställningstagandena i lagberedningen tyder på att lagstiftaren har velat lämna den konkreta gränsdragningen till rättskiparen. Rättspraxisen på området är ändå oenhetlig och oförutsebar. Det har inte getts några klara ställningstaganden gällande på vilka grunder rättskiparen bedömer vad som utgör normalt åldrande och vad som är gravt handikapp i enlighet med lagens terminologi. Flera av fallen som granskas i avhandlingen utgår från en strikt medicinsk bedömning. Sökandenas diagnoser ställs i fokus, istället för de hinder som funktionsnedsättningen ger upphov till. Särskilt gällande personlig assistans är den medicinska utgångspunkten i praxisen uppenbar. Synen på funktionshinder har genomgått en omvandling ur människorättsperspektiv de senaste årtiondena. Den medicinska modellen för funktionshinder har ersatts av den sociala modellen för funktionshinder. Eftersom den sociala modellen för funktionshinder har omfattats av FN:s funktionshinderkonvention är det klart att bedömningen av funktionshinder inte längre kan göra avstamp i diagnosbaserade bedömningar, utan utgångspunkten måste vara de hinder som personen med funktionsnedsättning stöter på. Ett av problemen med den finländska rättspraxisen är att bedömningen av funktionshindret och gränsdragningen mellan funktionshinder och åldrande görs utgående från medicinska bedömningar. Den sociala modellen för funktionshinder nämns inte och tillämpas inte i praktiken. Förbudet mot åldersdiskriminering sätter också en viss ram för hur funktionshinder och så kallat normalt åldrande kan åtskiljas. I vissa fall kan olik behandling på basis av ålder rättfärdigas med rimliga och objektiva skäl i enlighet med människorättsinstitutioners praxis, men det är i nuvarande rättsläge oklart om sådana skäl föreligger i fråga om exempelvis beviljande av service åt funktionshindrade i olika åldrar.
  • Stigzelius, Hanna (Helsingfors universitet, 2014)
  • Piispanen, Sami (Helsingin yliopisto, 2020)
    Viimeisten vuosikymmenten aikana Suomessa on säädetty useista rangaistusluontoisista seuraamusjärjestelmistä. Hallinnollisten seuraamusten lisääntymiseen ovat osaltaan vaikuttaneet sekä niiden koettu tehokkuus ja yksinkertaisuus että Euroopan unionin vaikutus. Vaikka hallinnolliset sanktiomenettelyt on tyypillisesti nähty osana hallinto-oikeutta, liittyy niistä säätämiseen ja niiden määräämiseen useita erityisesti rikosoikeuden ja valtiosääntöoikeuden piiriin kuuluvia vähimmäisedellytyksiä. Hallinnollisiin sanktioihin liittyvien valtiosääntöoikeudellisten erityiskysymysten arviointi on erityisen ajankohtaista nyt, kun uusi tieliikennelaki astuu voimaan kesäkuussa 2020. Uudessa tieliikennelaissa siirretään merkittävä määrä aikaisemmin rikesakkorikoksina käsiteltyjä tekoja uuden hallinnollisen seuraamusjärjestelmän piiriin. Vaikka hallinnollisten sanktioiden määrä ja merkitys on viime vuosina kasvanut merkittävästi, ei hallinnollisista sanktioista ole juurikaan oikeuskirjallisuutta eikä hallinnollisista sanktioista ole Suomessa säädetty minkäänlaista yleislainsäädäntöä. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan perustuslain sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen hallinnollisille sanktioille asettamia reunaehtoja. Tarkoituksena on arvioida, miltä osin hallinnollisista sanktioista säädettäessä voidaan poiketa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vähimmäisvaatimuksista. Lisäksi tarkoituksena on verrata vanhan ja uuden tieliikennelain mukaisia seuraamusjärjestelmiä ja selvittää niiden suhdetta perus- ja ihmisoikeuksien asettamiin vaatimuksiin. Hallinnollisiin sanktioihin tulee lähtökohtaisesti soveltaa pitkälti samoja oikeussuojaperiaatteita kuin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Osa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vaatimuksista ei kuitenkaan vaikuta soveltuvan lainkaan hallinnollisiin sanktioihin. Esimerkiksi viranomaiselle voidaan säätää toimivalta määrätä hallinnollisia seuraamuksia tuomioistuimen sijasta. Lisäksi osa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vaatimuksista soveltuu vain osin hallinnollisiin sanktioihin. Esimerkiksi itsekriminointisuojasta, syyttömyysolettamasta ja syyllisyysperiaatteesta on hyväksytty eräitä poikkeamia hallinnollisten seuraamusten osalta. Myös hallinnollisten sanktioiden oikeasuhtaisuudesta on voitu tinkiä ainakin niissä tapauksissa, joissa hallinnollinen sanktiointi on perustunut Euroopan unionin lainsäädäntöön. Rangaistusluontoisten hallinnollisten seuraamusten on toisaalta täytettävä täysimääräisesti esimerkiksi yleiset perusoikeuksien rajoittamisperusteet, jotka edellyttävät sääntelyn olevan muun muassa täsmällistä ja tarkkarajaista. Tieliikennelainsäädännön osalta sekä vanhan että uuden tieliikennelain mukaisissa seuraamusjärjestelmissä on eräitä jännitteitä perus- ja ihmisoikeuksina turvattujen oikeuksien kanssa. Vanhan tieliikennelain osalta nämä jännitteet liittyvät lähinnä sääntelyn täsmällisyyteen sekä ehdollisen rikesakon määräämiseen. Uusi tieliikennelaki ei kaikilta osin korjaa sääntelyn täsmällisyyteen liittyviä ongelmia. Lisäksi uuden tieliikennelain mukainen rangaistusluontoinen hallinnollinen seuraamusjärjestelmä sisältää eräitä syyttömyysolettaman kannalta arveluttavia sääntelyratkaisuja, erityisesti ajoneuvokohtaisen liikennevirhemaksun osalta. Yksi keskeisimmistä tutkielman havainnoista oli, että Suomessa säädetyt hallinnolliset sanktiot ovat hyvin kirjavia niissä omaksuttujen sääntelyratkaisujen osalta. Osin tämä lienee perusteltua, mutta esimerkiksi seuraamuksen täytäntöönpanon suhteen toisistaan poikkeavien sääntelyratkaisujen käyttämistä on vaikea perustella. Oikeuskirjallisuudessa ja eduskunnan valiokunnissa esitetyt kannat hallinnollisia sanktioita koskevan yleislainsäädännön säätämisen puolesta vaikuttavat olevan edelleen ajankohtaisia, vaikka oikeusministeriön asettama työryhmä päätyikin olemaan esittämättä tällaisen yleislainsäädännön säätämistä. Vähintäänkin vanhojen hallinnollisten sanktioiden ajantasaisuus tulisi arvioida, sillä perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntö ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö kehittyvät jatkuvasti.
  • Ojala, Perttu (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämän tutkielman aiheena on henkilötietojen suoja Euroopan unionissa. Henkilötietojen suojan sääntelyä tarkastellaan EU-oikeudellisessa kontekstissa niin unionin primaari- kuin sekundaarilainsäädännössäkin. Unionin tietosuojalainsäädäntöä tarkastellaan kahdesta näkökulmasta: perusoikeusnäkökulmasta ja sisämarkkinanäkökulmasta. Euroopan unionissa meneillään oleva tietosuojauudistus yhdessä useiden merkittävien EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisujen kanssa on nostanut henkilötietojen suojan perusoikeuden näkyvälle paikalle. Samalla kyseisen perusoikeuden suhde toiseen läheiseen perusoikeuteen – yksityisyyden suojaan – on saanut huomiota osakseen. Tutkielmassani pyrin vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: Miten henkilötietojen suojan asema Euroopan unionin oikeusjärjestyksessä ilmentää perusoikeuksien ja sisämarkkinoiden välistä vuorovaikutusta? Miten perusoikeuksien ja sisämarkkinoiden vuorovaikutus ilmenee Euroopan unionin tietosuojalainsäädännössä? Mikä on henkilötietojen suojan perusoikeuden suhde yksityiselämän suojan perusoikeuteen Euroopan unionissa? Kuinka henkilötietojen suojasta tuli perusoikeus EU-oikeuteen? Euroopan unionin perusoikeuskirjassa henkilötietojen suojalle on omistettu oma artiklansa, ja perusoikeuskirjan tulo osaksi unionin primaarioikeutta on ollut omiaan kasvattamaan niin perusoikeuksien merkitystä yleensä kuin henkilötietojen suojan perusoikeutta unionissa. Henkilötietojen suoja ei kuitenkaan ole EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä saanut itsenäistä merkitystä, vaan on edelleen pitkälti osa yksityisyyden perusoikeutta. EU:n tietosuojalainsäädännöllä on kaksi pääasiallista tarkoitusta: yhtäältä turvata ihmisyksilöille henkilötietojen ja yksityisyyden suojan perusoikeudet ja toisaalta harmonisoida jäsenvaltioiden kansalliset tietosuojalait, jotta henkilötietojen vapaa liikkuvuus jäsenmaasta toiseen helpottuu, mikä tehostaa sisämarkkinoiden toimintaa. EU-tuomioistuin on ennakkoratkaisuissaan painottanut vuoroin ensimmäistä, vuoroin jälkimmäistä funktiota. Toisaalta henkilötietojen suojan perusoikeuden joutuessa konfliktiin muiden perusoikeuksien ja yhteiskunnallisten intressien kanssa on EU-tuomioistuin antanut huomattavan suurta painoarvoa henkilötietojen suojalle – joskin yhdessä yksityisyyttä turvaavan perusoikeuden kanssa.
  • Aittoniemi, Eeva (Helsingfors universitet, 2017)
    Euroopan unionin perusoikeuskirjan 8 artiklassa vahvistetaan jokaisen oikeus henkilötietojensa suojaan. Artiklalle ei löydy suoraa vastinparia Euroopan ihmisoikeussopimuksesta eikä myöskään Suomen perustuslaista. Perusoikeuskirjan laatijat eivät kuitenkaan kovin selkeästi ilmaisseet, oliko artiklalla tarkoitus luoda uusi ja itsenäinen EU-perusoikeus, vai oliko tarkoituksena vain kodifioida olemassa oleva henkilötietojen suojaan liittyvä EU-tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Tutkielmassa etsitään vastausta tähän kysymykseen tarkastelemalla unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä perusoikeuskirjan tulkinnasta. Unionin tuomioistuin on viime vuosina kehittänyt voimakkaasti henkilötietojen perusoikeussuojaa EU-oikeudessa. Se sovelsi perusoikeuskirjan 8 artiklaa ensimmäisen kerran vuonna 2010. Tuomioistuin on tulkinnut henkilötietoja suojaavaa perusoikeutta useimmiten yhdessä perusoikeuskirjan 7 artiklan suojaaman yksityiselämän kunnioittamisen kanssa ja nojautuu vahvasti myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Samalla unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä annetaan POK 8 artiklalle myös itsenäistä merkitystä, jonka suojan nähdään ulottuvan Euroopan ihmisoikeussopimusta laajemmalle. Unionin tuomioistuin on tulkinnut henkilötietojen suojaa koskevaa sääntelyä, siihen sisältyviä keskeisiä käsitteitä ja sääntelyn soveltamisalaa hyvin laajasti. Tästä seuraa, että kynnys henkilötietojen suojaa koskevaan perusoikeusloukkaukseen ei ole kovin korkealla. Oikeuskäytännössä keskeiseksi kysymykseksi on noussut se, voidaanko tapahtunut loukkaus oikeuttaa niillä perusoikeuskirjan sallimilla perusteilla, jotka mahdollistavat perusoikeuksien rajoittamisen. Unionin tuomioistuimen vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön kuuluu ensinnäkin se, että henkilötietojen suojaan puuttuvassa unionin lainsäädännössä on säädettävä selvistä ja täsmällisistä toimenpiteen laajuutta ja soveltamista koskevista säännöistä. Toiseksi unionin tuomioistuimen vakiintunut oikeuskäytäntö edellyttää, että unionisäädös ei ylitä niitä rajoja, jotka johtuvat siitä, mikä on tarpeellista säädöksen tavoitteiden toteuttamiseksi ja tähän soveltuvaa. Henkilötietojen suojaa koskevat poikkeukset ja rajoitukset on toteutettava niissä rajoissa, mikä on ehdottomasti tarpeen. Suhteellisuusperiaatteen noudattamiseen kuuluu lainsäätäjän velvollisuus tarkastaa, onko sen mahdollista toteuttaa henkilötietojen suojaa vähemmän loukkaavia toimenpiteitä ja varmistua suojatoimenpiteistä, joilla kerättyjä henkilötietoja pyritään tehokkaasti suojaamaan sopimattomalta käsittelyltä ja väärinkäytöltä. Lainsäätäjän harkintamarginaaliin voi kutistavasti vaikuttaa perusoikeuskirjassa suojatun oikeuden luonne, perusoikeuteen puuttumisen luonne ja vakavuus sekä puuttumisen päämäärä. Unionin tuomioistuin on jo joutunut toteamaan, että unionin lainsäätäjä on hyväksynyt toimenpiteitä, joissa on puututtu yksityiselämän ja henkilötietojen suojaan ”erityisen vakavasti ja laajasti”. Perusoikeuskirjan 8 artiklan loukkaus johtaa annetun säädöksen pätemättömyyteen, elleivät perusoikeuden rajoittamiseen oikeuttavat kriteerit täyty. Unionin lainsäätäjä on saanut tuomioistuimelta runsaasti yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten EU-lainsäädännössä on huolehdittava perusoikeuskirjan 8 artiklan noudattamisesta. Joulukuussa 2016 unionin tuomioistuin vahvisti, että perusoikeuskirjan 8 artikla koskee eri perusoikeutta kuin yksityisyyttä suojaava 7 artikla eikä sille ole vastinetta Euroopan ihmisoikeussopimuksessa
  • Puumalainen, Julia (Helsingin yliopisto, 2018)
    Ihmiskauppa on vakava ihmisoikeusloukkaus ja rikos. Tämän vuoksi siitä onkin säädelty laajasti kansallisesti ja kansainvälisesti. Uhreja varten on luotu vastaanottolailla ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmä. Olennaista avun tarjoamisessa ja sen onnistumisessa on määritellä, kuka on ihmiskaupan uhri, miten uhri tunnistetaan ja miten kauan uhri voi olla auttamisjärjestelmässä, ennen kuin hänet poistetaan. Ihmiskauppa loukkaa valtavasti uhrin perus- ja ihmisoikeuksia. Siksi auttaminen myös toteuttaa uhrin perus- ja ihmisoikeuksia. Tutkielman taustalla olevana tutkimuskysymyksenä toimii se, vastaako Suomen ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmä kansainvälisiä velvoitteita, erityisesti EN:n yleissopimusta ja EU:n ihmiskauppadirektiiviä. Tämä on jaettu kolmeen tarkempaan kysymyksenasetteluun: 1. Miten määritellään ja tunnistetaan ihmiskaupan uhrit? 2. Milloin uhri poistetaan ihmiskaupan auttamisjärjestelmästä? ja 3. Kohdellaanko ihmiskaupan uhreja eri tavalla ja mihin tämä perustuu sekä voidaanko siis auttamista rajata? Tutkielmassa korostuu perus- ja ihmisoikeusnäkökulma. Metodina tutkielmassa toimii lainoppi, jolloin ihmiskaupan uhrien tunnistamista ja poistamista tulkitaan ja systematisoidaan. Tutkielmassa korostuu myös oikeuspoliittinen elementti sen ollessa kriittinen, ja siinä on de lege ferenda-otetta, kun arvioidaan, miten lainsäädäntöä tulisi muuttaa. Tutkielma on jaettu viiteen lukuun. Ensimmäisessä luvussa johdatetaan aiheeseen, määritellään tutkimuskysymykset, aiheen rajaukset ja selvitetään tutkimusmetodit. Toisessa luvussa esitellään yleisesti ihmiskauppaa ja uhrien auttamisjärjestelmää, sen taustaa, kansainvälisiä sopimuksia ja ihmiskauppaan liittyviä perus- ja ihmisoikeuksia. Laajemmin luvussa käsitellään yleisiä asioita yhdenvertaisuudesta ja syrjintäkiellosta sekä perusoikeuksien rajoittamisesta. Kolmannessa luvussa perehdytään ihmiskaupan uhrin määritelmään ja tunnistamiseen. Samalla nousee esiin uhrin oleskeluoikeus Suomessa sekä toipumis- ja harkinta-ajan myöntäminen. Lisäksi käsitellään yleisesti auttamisen yhteyttä rikosprosessiin. Neljännessä luvussa käydään läpi auttamisjärjestelmästä poistamiseen liittyviä edellytyksiä ja miten poistaminen vaikuttaa uhreihin. Lisäksi luvussa tarkastellaan, voidaanko perusoikeuksia rajata, etenkin ottaen huomioon PL 7 §:n henkilökohtainen vapaus ja turvallisuus. Luvuissa kolme ja neljä käsitellään samalla PL 6 §:n mukaista yhdenvertaisuutta. Tässä päädytään pohtimaan sitä, onko kohtelulle PL 6 §:n mukaista hyväksyttävää perustetta. Viimeisessä luvussa tehdään yhteenveto uhrien yhdenvertaisuudesta, kootaan johtopäätöksiä edellisistä luvuista ja esitetään muutama muu esiin tullut huomio. Tutkielmassa todetaan, ettei uhrien tunnistaminen ja poistaminen kaikilta osin näyttäisi vastaavan EN:n yleissopimusta ja EU:n ihmiskauppadirektiiviä. Auttamisjärjestelmässä on vielä parantamisen varaa. Tunnistamiseen ja poistamiseen vaikuttavat vahvasti maahanmuuttopolitiikan ja rikosprosessin tavoitteet. Rikosprosessin vahvaa kytköstä tulisi heikentää. Lisäksi voidaan nähdä uhrien välillä useita yhdenvertaisuusongelmia, joita aiheuttavat erityisesti uhrien jakaminen laillisesti ja laittomasti Suomessa oleskeleviin sekä vahva yhteys rikosprosessiin. Suurimmilta osin kohtelulla ei vaikuttaisi olevan perustuslain 6 §:n hyväksyttävää perustetta. Perusoikeuksien rajoittaminenkaan ei vaikuttaisi olevan sallittua tarkasteltaessa rajoitusedellytyksiä perustuslain 7 §:n valossa sekä huomioiden, että ihmiskauppa vaikuttaa useaan ehdottomaan perusoikeuteen, jota ei saisi lainkaan rajoittaa. Vastaanottolakia olisi syytä muuttaa, jotta auttamisjärjestelmä vastaisi kansainvälisiä velvoitteita, Suomi turvaisi ihmiskaupan uhrien perus- ja ihmisoikeuksia perustuslain 22 §:n mukaisesti eikä mahdollisesti tulevaisuudessa syyllistyisi ihmisoikeusloukkauksiin. Suomen tulisi ihmiskaupan vastaisessa toiminnassa ja uhrien auttamisessa ottaa lähtökohdaksi ihmisoikeuslähtöinen ja uhrikeskeinen toimintatapa, jolloin uhrin oikeuksien suojelu on toiminnan ensisijainen tavoite.
  • Ruotsalainen, Katherine (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielma keskittyy perustuslain 6.2 §:n ikään perustuvan syrjintäkieltosäännön tutkimiseen. Tutkimuskysymys keskittyy siihen, milloin ihmisiä saa asettaa eri asemaan iän perusteella siten, että tämä toiminta on perusoikeusjärjestelmän mukaisesti hyväksyttävää. Tutkimuksen keskiössä on ikään perustuvan syrjintäkiellon ja siihen liittyvän hyväksyttävän perusteen välinen suhde ja kehittyminen. Syrjintäkielto on alun perin ollut osa yhdenvertaisuussäännöstä, mutta nykyään se on kansallisessa oikeudessa, EU-oikeudessa ja kansainvälisessä oikeudessa voimassa nimenomaisena ja erillisenä syrjintäkieltona. Useiden syrjintäkieltosäännösten sanamuodossa ikä mainitaan erikseen kiellettynä syrjintäperusteena. Iän kirjaaminen nimenomaisesti kielletyksi syrjintäperusteeksi on korostanut ikään perustuvan syrjintäkiellon merkitystä. Perustuslakivaliokunnan käytännössä on kehittynyt melko kattava käytäntö ikärajojen asettamisen hyväksyttävyyden suhteen. Perustuslakivaliokunta ei ole omassa viimeaikaisessa käytännössään pitänyt ikärajojen asettamista ongelmallisena, kunhan erilaiselle kohtelulle on perusoikeusjärjestelmän mukainen hyväksyttävä peruste. Hyväksyttävän perusteen täyttyminen on tavallista korkeampi, kun kyseessä on ikään perustuva syrjintäperuste. Hyväksyttävä syy edellyttää asiallista ja kiinteää yhteyttä lain tarkoitukseen. Henkilöiden väliset erot eivät saa kasvaa kohtuuttomiksi. Perustuslakivaliokunnan arvioidessa säädösehdotusten ikään perustuvan eriasemaan asettamisen hyväksyttävyyttä, on se vakiintuneesti huomioinut kolme eri aspektia: normatiivinen aspekti, yksittäisen tapauksen tosiasiat ja eri keinot saavuttaa sääntelyn tavoite. Näin ollen ikään perustuva eri asemaan asettamisen hyväksyttävän perusteen arviointi edellyttää kokonaisuuden arvioimista.
  • Jantunen, Niina (Helsingfors universitet, 2013)
    Ihmisten yhdenvertaisuus on modernin oikeusjärjestyksen perusperiaatteita. Taustalla vaikuttavat valtiosääntöoikeudellinen lähtökohta kansalaisten yhdenvertaisuudesta suhteessa julkiseen valtaan sekä yleisempi näkemys ihmisten samanarvoisuudesta. Syrjintä on kielletty niin kansainvälisissä sopimuksissa ja velvoitteissa kuin lainsäädännössäkin. Syrjintää kuitenkin esiintyy ja ikäsyrjintä on yleisin työelämässä esiintyvän syrjinnän muoto. Syrjintää kohdistuu niin ikääntyneisiin kuin nuoriinkin työntekijöihin. Nuoret kuitenkin niin sanotusti kasvavat ulos ilmiöstä, joten suurin yhteiskunnallinen haaste koskee ikääntyneeseen työvoimaan kohdistuvan syrjinnän kitkemistä. Keskitynkin tässä tutkielmassa tarkastelemaan erityisesti ikääntyneisiin työntekijöihin kohdistuvaa syrjintää. Ikäsyrjintä on ajankohtainen aihe, johon liittyvää keskustelua käydään runsaasti ja ongelmaan pyritään löytämään ratkaisuja. Tässä tutkimuksessa tarkastelen ja systematisoin niitä voimassa olevia laintasoisia oikeussäännöksiä, kansainvälisiä sopimuksia ja velvoitteita sekä oikeuskäytäntöä, jotka koskevat ikäsyrjintää ja erityisesti sen ilmenemistä työelämässä. Selvitän yhteiskunnallisen tilanteen edellyttämän työurien pidentämistavoitteen ja ikäsyrjinnän välistä jännitettä sekä kartoitan mahdollisia ratkaisuvaihtoehtoja. Esittelen ikäsyrjinnän eri ilmenemismuotoja käytännön työelämässä ja pohdin syrjinnän taustalla usein vaikuttavien ennakkoluulojen merkitystä asiassa. Tässä yhteydessä on huomattava, ettei kaikki yhteiskunnassa esiintyvä syrjintä johdu ennakkoluuloista, vaan ikään perustuvan syrjinnän taustalla voivat olla myös taloudelliset näkökohdat. Ikääntyneillä työntekijöillä on tavallisesti korkeammat palkat ja työnantajan ratkaisuihin voi vaikuttaa myös pelko siitä, että ikääntyneet työntekijät olisivat nuoria useammin ja pidempiä aikoja sairaslomalla. Työnantajalla kuitenkin on työnjohto-oikeutensa perusteella oikeus valita palvelukseensa parhaaksi katsomansa työntekijät, kunhan valintaan eivät vaikuta syrjivät perusteet. Käsittelen tutkimuksessani myös syrjinnän valvonta- ja seurantajärjestelmää sekä sen kehittämistarpeita. Syrjinnänvastaisen lainsäädännön tavoitteiden toteutumisen kannalta olisi tarkoituksenmukaista, että valvonta ei painottuisi liikaa syrjinnän kohteiksi joutuneiden kansalaisten yhteydenottoihin perustuvaan jälkivalvontaan. Lainvalvojilla tulisi olla myös todellinen mahdollisuus tehokkaaseen ennaltaehkäisevään syrjinnänvastaiseen työhön kuten neuvontaan, opastukseen ja tiedottamiseen sekä aktiiviseen tarkastustoimintaan. Tutkielmasta ilmenee, että pelkästään lainsäädännöllä ei ikään perustuvaa tai muutakaan syrjintää ole mahdollista torjua, vaan tärkeä rooli on myös syrjintäkielloista, työntekijöiden ja työnantajien oikeuksista ja velvollisuuksista tiedottamisella sekä matalan kynnyksen oikeusturvapalveluilla. Apua tarvittaisiin erityisesti ruohonjuuritasolle, koska suuri osa syrjintätapauksista jää piiloon oikeudenkäynteihin liittyvän kuluriskin ja tietämättömyyden vuoksi. Tästä johtuen nimenomaan ennalta ehkäisevien toimenpiteiden merkitystä ei voi syrjinnän vastaisessa työssä liikaa korostaa. Tulisi kartoittaa erilaisia keinoja, joiden avulla syrjintäkiellot ja niiden merkitys tiedostettaisiin paremmin käytännön työelämässä. Yhteiskunnan taholta tuleva paine työurien pidentämiseen ei voi onnistua myöskään ilman asenneremonttia, jonka myötä niin ikääntyneisiin kuin nuoriinkin työntekijöihin kohdistuvista ennakkoluuloista luovuttaisiin.
  • Savola, Pekka (Helsingfors universitet, 2013)
    Työssä tarkastellaan Internet-operaattoreihin liittyviä perusoikeuskysymyksiä yleisesti ja monipuolisesti. Objektinäkökulmassa tarkastellaan yksityisten välisiä tai yksityisen ja julkisen vallan välisiä perusoikeussuhteita silloin, kun näitä pyritään toteuttamaan operaattoria "välineenä" käyttäen. Kyse voi olla perusoikeuksien edistämisestä (esimerkiksi sananvapaus, poliittinen osallistuminen, tosiasiallinen tasa-arvo tai TSS-oikeudet) tai rajoittamisesta (esimerkiksi valvonta ja tunnistamistietojen luovuttaminen yksityisiin tai yleisiin tarkoituksiin). Subjektinäkökulmassa kyse on operaattorin omien perusoikeuksien kannalta kiinnostavista tilanteista (esimerkiksi viestintämarkkinalain ja sähköisen viestinnän tietosuojalain sääntely ja erilaiset sisällölliset rajoitukset ja estomääräykset). Tarkastelu rajataan Internet-yhteyden tarjoamiseen (ns. tekninen välittäminen), eikä muita, esimerkiksi tallennus- ja sähköpostipalveluita käsitellä. Tutkimusmenetelmänä on lainoppi. Lainopillinen lähestymistapa on yhdistelmä analyyttis-deskriptiivistä selvitystä, perusoikeuskeskeistä laintulkintaa ja normatiivis-kriittistä problematisointia. Lähestymistavalla pyritään ensisijaisesti löytämään kysymyksiä ja pohtimaan niitä, eikä niinkään tarjoamaan yksiselitteisiä vastauksia. Työssä tutkimuskohdetta tarkastellaan oikeudenalat ylittävästi. Aineistona käytetään lähinnä lainsäädännön esitöitä, kirjallisuutta, artikkeleita ja tuomioistuinratkaisuja. Ulkomaista aineistoa hyödynnetään täydentävällä ja vahvistavalla tavalla. Objektinäkökulmassa tarkastellaan erityisesti oikeutta Internet-yhteyteen ja sen rajoittamista, Internetin suhdetta poliittisen sananvapauden käyttämiseen ja laajasti käyttäjien yksityiselämän suojaan kohdistuvia perusoikeuksien rajoittamispaineita. Suomalaisessa tuomioistuinkäytännössäkin ilmennyt Internet-yhteyden katkaiseminen eräissä väärinkäytöstapauksissa on perusoikeuksien kannalta suhteeton ja tarpeeton keino. Internet luo edellytyksiä todelliselle poliittiselle osallistumiselle ja keskustelulle, vaikka tässä onkin runsaasti rakenteellisia haasteita. Käyttäjän yksityiselämän suojaan liittyviä puuttumispaineita tarkastellaan sekä yksityisten että julkisen vallan intresseistä käsin. Erityisesti selvitetään tunnistamistietojen keräämistä, säilyttämistä ja luovuttamista. Yksityisille luovuttaminen on periaatteessa varsin tarkasti säänneltyä, mutta poliisi- ym. viranomaisille luovutukset voivat tapahtua varsin vapaasti. Lainsäädännössä huomio on kiinnittynyt varsinaisiin telepakkokeinoihin, mutta työssä todetaan varsinkin poliisilain tunnistamistietojen saantioikeuden ongelmallisuus. Tässä yhteydessä tarkastellaan laajasti ja kyseenalaistaen yleistä etua perusoikeuksien rajoitusten oikeuttamisperusteena. Yksityisten, tuomioistuimen ja poliisin toimintaa tarkastellaan esimerkinomaisesti ns. Chisugate-tapauksen valossa. Tältä osin todetaan tuomioistuimen arvioinnin ja prosessiasetelman olleen ongelmallinen ja poliisin toiminnan kyseenalainen. Subjektinäkökulmassa tarkastellaan lähemmin omaisuudensuojan ja elinkeinovapauden merkitystä operaattorin kannalta. Omaisuudensuoja on vähintään puolivälitöntä ja sitä arvioidaan yleisesti Länsinevan kriteerien perusteella. Kriittiseksi (ja avoimeksi) kysymykseksi jää, mitkä ovat tavanomaisen käytön sääntelyn rajat ja mikä merkitys tälle tulisi antaa perusoikeusarvioinneissa. Elinkeinovapauden toiminnan aikaisten velvoitteiden tulkintakäytäntö on vielä täsmentymättä. Kuitenkin eräät lausunnot ja EU-perusoikeudet ovat luoneet painetta myös tämän huomiointiin. Lisäksi elinkeinovapaudelle tulisi nähdä itsenäistä merkitystä siten, että julkisen vallan tulisi pidättäytyä muusta kuin välttämättömästä toiminnan sääntelystä. Näiltä osin yleisten oppien kehittyminen olisi toivottavaa. Työssä tarkastellaan viestintämarkkinalain ja sähköisen viestinnän tietosuojalain velvoitteita pääpiirteittäisesti. Viestintävirastolle delegoitua asiallisesti rajoittamatonta määräystenantovaltaa ja sääntelymallia problematisoidaan. Yleispalveluvelvoitteen laajentamiseen liittyvät kysymykset todetaan ongelmallisiksi. Kokoavasti velvoitteita ryhmitellään korvauksettomiin ja osaksi tai kokonaan korvattaviin. Pääsäännöksi hahmotetaan kokonaan korvaaminen, mikä osaltaan vähentää perusoikeusongelmia. Operaattorin oikeus Internet-palvelun sisällöllisiin rajoituksiin sopimusehtojen puitteissa todetaan tietyissä rajoissa mahdolliseksi. Lapsipornolain mukaista puoliväkisin toteutettua vapaaehtoista järjestelmää kritisoidaan tehottomuuden, haitallisuuden, korvauksettomuuden ja oikeusturvan puutteiden vuoksi. Lopuksi tarkastellaan sananvapauslain ja tekijänoikeuslain estomääräysmenettelyitä, joista tässä jälkimmäinen on keskeisin. Erityisesti selvitetään kolmannen viestintämahdollisuuksien vaarantamisen kieltoa, kohtuullisuutta määräyksen tarkkuuden, tehokkuuden ja kohdistamisen sekä kokonaisarvioinnin näkökulmasta. Estomääräys on ilmeisen tehottomana kohtuullisuuskriteerin osalta elinkeinovapauden ja omaisuudensuojan kannalta kyseenalainen, koska operaattori joutuu korvauksetta edistämään tekijänoikeuden haltijoiden taloudellisia intressejä ilman, että menettely edes merkittävästi vähentäisi oikeudenhaltijoiden taloudellisia tappioita.
  • Henttonen, Sini (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielmassa tarkastellaan valtion toimintavelvoitteita suhteessa naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja perheväkivaltaan. Tutkielman keskiössä on uusi, vuonna 2011 valmistunut Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta eli niin kutsuttu Istanbulin sopimus. Sopimukseen on valtion velvoitteisiin liittyen omaksuttu kolmen P:n järjestelmä, jonka mukaan valtion velvoitteet jaetaan ennaltaehkäisyyn (”prevention”), suojeluun (”protection”) ja rankaisemiseen (”prosecution”). Tutkimusongelmana on selvittää, tuoko Istanbulin sopimus jotain uutta jo voimassa olevaan oikeudelliseen kenttään koskien naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja perheväkivaltaa erityisesti valtion positiivisten velvoitteiden näkökulmasta. Istanbulin sopimuksen sisältämien velvoitteiden ohella tutkielmassa tarkastellaan sitä, ovatko sopimukseen sisältyvät valtion positiiviset velvoitteet jo olleet voimassa kansainvälisessä oikeudessa. Tutkimusmetodina on perinteinen lainoppi. Tutkielmassa Istanbulin sopimuksen ohella käytetty aineisto rajautuu kansainvälisesti YK:n erityissääntelyyn ja eurooppalaisittain Euroopan neuvoston keskeisiin oikeudellisiin instrumentteihin. Euroopan unionin perus- ja ihmisoikeussääntely jätetään tarkastelun ulkopuolelle. YK:n järjestelmästä analysoidaan erityissääntelyksi lueteltavaa kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevaa yleissopimusta (”CEDAW-sopimus”) ja sen valvomiseksi perustetun CEDAW-komitean yleissuositusta nro 19, jolla naisiin kohdistuva väkivalta liitetään CEDAW-sopimuksen alaan. Lisäksi huomioidaan YK:n yleiskokouksen julistus naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Eurooppalaisella tasolla tarkastellaan Euroopan ihmisoikeussopimusta, sillä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa koskevaa sitovaa erityissääntelyä ei eurooppalaisittain ole ollut voimassa. Tarkastelussa huomioidaan myös Euroopan neuvoston antama suositus naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan eräitä kansainvälisen tapaoikeuden sääntöjä aiheeseen liittyen. Analyysiin sisällytetään myös CEDAW-komitean ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antamat keskeiset perheväkivaltaan liittyvät ratkaisut. Istanbulin sopimuksen ja sitä edeltävän oikeustilan ohella tarkastelukohteena tutkielmassa on se, miten Istanbulin sopimus voimaan astuessaan vaikuttaa Suomen oikeuteen ja poliittiseen päätöksentekoon. Suomessa naisiin kohdistuvan väkivallan muodoista erityisesti parisuhdeväkivalta ja seksuaalirikokset ovat ongelmallisia. Vaikka Suomen lainsäädäntö jo pitkälti vastaa Istanbulin sopimuksen vaatimuksia, sisältyy suomalaiseen järjestelmään useita tutkielmassa lähemmin tarkasteltavia puutteita. Istanbulin sopimuksen vaikutuksesta Suomessakin tulee pohdittavaksi uudenlaisten väkivallantekojen, kuten pakkoavioliiton, kriminalisointitarpeet. Sopimus aiheuttaa muutospaineita suomalaiseen kriminaalipolitiikkaan. Lisäksi Istanbulin sopimukseen sisältyy lukuisia konkreettisia valtiolle asetettuja velvoitteita sopimuksen alaan kuuluvan väkivallan uhreille taattavien palvelujen järjestämisestä.