Browsing by Subject "Criminal Law"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 82
  • Guidastri, Alberto (Helsingin yliopisto, 2022)
    Turvallisuus on monitasoinen ja monitulkintainen sana, jonka käsitesisältö vaihtelee määrittelijän mukaan. Yhteiskunnallinen modernisaatiokehitys haastaa ne perinteiset rakenteet, joiden varaan turvallisuusinstituutiot ja niiden ideologiset kohteet ovat rakentuneet ja turvallisuuskeskustelun keskiöön ovatkin nousseet uudet turvallisuutta vaarantavat uhat, kuten ideologis-uskonnollinen terrorismi ja hybridiuhkat, jotka ovat yhdessä muuttaneet uhkakäsityksiä ja hämärtäneet sisäisten ja ulkoisten uhkien torjumisen ja turvallisuuden toteuttamisen toimia oikeudellisesti. Konkreettisen turvallisuuden kasvusta huolimatta turvattomuuden tunne on yhteiskunnassa kasvanut. Yhteiskunnan kehittyessä herää kysymys siitä, onko turvallisuus ja erityisesti sen toteuttamisen juridiset kehykset pysyneet muutoksen perässä, sekä toteutuuko turvallisuus yksilö-, kollektiivi- ja valtiotasolla ja miten yhteiskunnallinen kehitys saattaa vaikuttaa turvallisuuskäsityksiin ja toteuttamiseen oikeudellisesti. Tutkielman tarkoitus on selvittää turvallisuuden laajempaa merkitystä yhteiskunnan syntymisen taustalla ja sen oikeudellisen modernisaation kehityksessä, sekä tunnistaa turvallisuuden toteuttamisen käsitystä hyvinvointivaltiossa ohjaavia piirteitä ja sen mahdollisia epätoivottavia modernisaatiokehityksestä johtuvia kehityskulkuja kansallisvaltiokehyksessä. Tutkielmassa on vahva valtiosääntöoikeudellinen ja oikeussosiologinen fokus rikosoikeudellisen lähdeaineiston rinnalla. Tutkielmassa turvallisuus tunnistetaan utilitaristisesti ajateltuna kollektiivisena hyvänä, joka saa toteuttamisen pidäkkeensä yksilölähtöisenä perusoikeutena, jota kollektiivista ja kansallista turvallisuutta turvaa-vien toimien on edistettävä ollakseen hyväksyttyjä. Turvallisuuden ja rikosoikeudellisen riskihallinnan välinen suhde on muodostunut yhteiskunnan modernisaation ja hyvinvointivaltiokehityksen kohdalla hyvin merkittäväksi turvallisuuden toteuttamisen nykytilan tulkitsemiseksi normatiivisesti. Turvallisuus on osa valtion riskejä ja uhkia torjuvaa olemusta, järjestystä ja kontrollia, joka on tarkoitettu ihmisten fyysisen vapauden turvaamiseksi. Abstrakti, kollektiivinen turvallisuus ohjaa turvallisuuden yleistä sisältöä ja sen strategiaa yhteiskunnassa, jota konkreettinen yksilölähtöinen turvallisuuden toteuttaminen hillitsee sitoutumisellaan perus- ja ihmisoikeusjärjestelmään. Demokraattinen kontrolli pitää terveessä ja aktiivisessa yhteiskunnassa huolen siitä, että kollektiiviset intressit ovat yhdenmukaisia niiden yksilöintressien kanssa, joita perusoikeusjärjestelmä suojaa.
  • Turunen, Tiina (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tutkielmassa tarkastelen sitä, millaisia ongelmia alipalkkaukseen puuttumiseen liittyy voimassaolevassa oikeustilassa ja millaiset kriminaalipoliittiset ratkaisut näihin ongelmiin olisivat hyväksyttäviä ja tehokkaita. Tutkimusongelman taustalla on yhteiskunnallisessa keskustelussa toistuvasti esitetty vaatimus alipalkkauksen kriminalisoimisesta yleisellä tasolla. Tutkielmassa käsittelen alipalkkauksen yleisen kriminalisoinnin edellytyksiä, toimivuutta ja hyväksyttävyyttä. Tutkielma on sidottu rikosoikeudellisen kriminalisointiteorian viitekehykseen, ja punnitsen alipalkkauksen yleisen kriminalisoinnin vaatimusta kriminalisointiperiaatteita vasten. Lähtökohtana tutkielmassa on rationaalinen ja humaani rikosoikeudellinen järjestelmä, jossa kriminalisointien on täytettävä kriminalisointiperiaatteista johdettavat edellytykset ollakseen hyväksyttäviä. Toisena teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa on Access to Justice -teoria, joka korostaa oikeuden tosiasiallisen saatavuuden merkitystä. Tutkielmassa pyrin selvittämään sitä, millaiset kriminaalipoliittiset ja muut lainsäädännölliset ratkaisut olisivat mahdollisimman toimivia ja hyväksyttäviä alipalkkaukseen puuttumisen parantamiseksi. Alipalkkaus liittyy työvoiman yleisempään hyväksikäyttöön, jonka ilmenemismuodoista vakavimmat on kriminalisoitu voimassaolevassa oikeustilassa. Työvoiman hyväksikäyttö muodostaa eräänlaisen jatkumon, jonka vakavimpia muotoja ovat esimerkiksi ihmiskauppa ja kiskonnantapainen työsyrjintä. Jatkumon toisessa päässä on lievempiä hyväksikäytön muotoja, joita voi esiintyä myös ihmisarvoisessa työssä. Alipalkkaus on useimmiten läsnä kaikessa työvoiman hyväksikäytössä, mutta sellainen vakavia tapauksia lievempi alipalkkaus, joka ei täytä mitään tiettyä rikostunnusmerkistöä, luokitellaan tällä hetkellä yksityisoikeudelliseksi riita-asiaksi. Työvoiman hyväksikäyttö on monin paikoin piilorikollisuutta ja siihen puuttuminen on osoittautunut haasteelliseksi. Ongelmia ilmenee viranomais- ja tuomioistuintasolla, mutta myös rikoslainsäädännössä voidaan havaita kehityskohtia. Alipalkattujen työntekijöiden näkökulmasta voimassaolevaan oikeustilaan liittyy huomattavia esteitä oikeuden saatavuudelle. Kun alipalkkauksen yleistä kriminalisointia tarkastellaan kriminalisointiperiaatteiden kautta, voidaan kuitenkin huomata, että uusi yleistason kriminalisointi ei ole välttämättä tarkoituksenmukaisin ratkaisu havaittuihin ongelmiin. Tutkielmassa esitän, että uuden, lievimmät alipalkkaustapaukset kattavan yleiskriminalisoinnin sijaan työvoiman hyväksikäytön sääntelyä tulisi tarkastella systemaattisesti kokonaisuutena ja harkita säännösten johdonmukaistamista ja hallittua laajentamista. Lisäksi työvoiman hyväksikäytön vastaista työtä on vahvistettava muillakin alueilla kuin rikoslainsäädännössä.
  • Kosonen, Noora (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielma käsittelee alipalkkauksen oikeudellista sääntelyä Suomessa. Näkökulma on rikosoikeudellinen, mutta siihen yhdistyy vahvasti siviili- ja työoikeudellinen näkökulma. Tarkastelu kohdistuu siihen, millaisia tunnusmerkistöjä alipalkkaukseen liittyvän teon tulee täyttää, jotta se voisi olla rikosoikeudellisesti rangaistava. Samalla huomio kohdistuu siihen, milloin on kyse siviilioikeudellisesta palkkariita-asiasta ja milloin rikoksesta sekä myös siihen, millainen merkitys asianosaisille on sillä, tarkastellaanko tilannetta edellä mainitun mukaisesti siviili- vai rikosoikeudellisessa prosessissa. Siviili- ja työoikeudellinen minimipalkkasääntely perustuu työehtosopimuksissa määriteltyihin alakohtaisiin vähimmäispalkkoihin. Jos työnantaja ei kuulu työehtosopimuksen tehneeseen työnantajayhdistykseen, noudatetaan yleissitovaa työehtosopimusta. Mikäli yleissitovaa työehtosopimusta ei alalla ole, eivätkä työnantaja ja työntekijä ole työsopimuksessa sopineet palkasta, työnantajan on maksettava työsopimuslain (555/2001) 2 luvun 10 §:n mukaisesti tavanomaista ja kohtuullista palkkaa. Minimipalkkaan liittyvät ongelmat koskevatkin erityisesti näitä yleissitovuuden ulkopuolelle jääviä tilanteita, joissa palkasta ei työsopimuksellakaan ole sovittu. Tavanomaisen ja kohtuullisen palkan määrittelyssä voidaan käyttää apuna mahdollisia alaa koskevia muita kuin yleissitovia työehtosopimuksia ja järjestöjen antamia palkkasuosituksia. Viimekätisenä arvioinnin lähtökohtana on työntekijän tekemä työ ja huomioitavaksi tulee myös työttömyysturvalain (1290/2002, TTL) peruspäivärahan työssäoloehdon täyttävän palkan taso (TTL 5:4.3). Alipalkkausta sellaisenaan ei ole lainsäädännössämme kriminalisoitu, joten yleensä kyse on siviilioikeudellisesta sopimusrikkomuksesta. Rikosoikeudellisesti rangaistavaksi tullakseen alipalkkaustilanteen tulee täyttää jonkin muun, rikosoikeudellisesti rangaistavaksi säädetyn teon tunnusmerkistö. Keskeisimpiä alipalkkaukseen liittyviä tekoja ovat työsyrjintärikokset eli rikoslain (39/1889, RL) mukainen työsyrjintä (RL 47:3) ja kiskonnantapainen työsyrjintä (RL 47:3 a). Molempien kohdalla tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää laissa mainittua syrjintäperustetta, jonka olemassaolo on myös pystyttävä osoittamaan. Tämä saattaa toisinaan olla haastavaa. Muita rikoslain mukaisia kriminalisoituja tekoja, joihin alipalkkaus voi liittyä, ovat petoksen (RL 36:1, 36:2, 36:3) ja kiskonnan (RL 36:6, 36:7) eri muodot. Erityisesti on huomioitava kiskonnan tunnusmerkistö, jossa on huomattavaa samankaltaisuutta kiskonnantapaisen työsyrjinnän tunnusmerkistön kanssa, mutta joka on rikoksena ankarammin rangaistava ja syrjäyttää kiskonnantapaisen työsyrjinnän. Se ei myöskään edellytä syrjintäperustetta ja siihen liittyvää vertailuasetelmaa ja voikin olla käyttökelpoinen tilanteissa, joissa syrjintäperusteen osoittaminen on hankalaa. Työntekijöiden hyväksikäyttörikosten jatkumolla vakavimpiin kuuluvat ihmiskaupparikokset (RL 25:3, 25:3 a), joihin niihinkin usein liittyy alipalkkausta. Muiden tunnusmerkistötekijöiden osalta, ja vapauteen ja ihmisarvoon vakavammin kohdistuvina rikoksina, ne ovat kuitenkin jo kauempana alipalkkaussääntelyn keskiöstä. Asianosaiselle voi olla varsin suurikin merkitys sillä, tuleeko alipalkkaustilanne arvioitavaksi siviili- vai rikosoikeudellisena asiana. Rikosoikeudellinen syyttömyysolettama, syytetyn suojelun periaate ja itsekriminointisuoja luovat lähtökohtaisen eron esimerkiksi työoikeudessa keskeiseen työntekijän suojelun periaatteeseen ja siviiliprosessin molempia osapuolia koskevaan totuusvelvollisuuteen. Niin ikään keskeisiä ovat näyttötaakkaan ja sen jakautumiseen sekä rikosasioiden korkeampaan näyttökynnykseen liittyvät seikat. Eroja muodostuu myös rikosprosessin virallis- ja siviiliprosessin määräämisperiaatteen myötä. Syyttäjän ajamassa rikosasiassa asianosaiselta vaadittava asiantuntemus on pienempää kuin hänen itse ajamassaan siviiliasiassa. Sama koskee siviiliprosessiin liittyvää taloudellista riskiä, joka voi muodostua suureksikin. Asianosaiselle voi olla varsin suurikin merkitys sillä, tuleeko alipalkkaustilanne arvioitavaksi siviilioikeudellisena vai rikosoikeudellisena asiana. Rikosoikeudellinen syyttömyysolettama, syytetyn suojelun periaate ja itsekriminointisuoja luovat lähtökohtaisen eron esimerkiksi työoikeudessa keskeiseen työntekijän suojelun periaatteeseen ja siviiliprosessin molempia osapuolia koskevaan totuusvelvollisuuteen. Niin ikään keskeisiä ovat näyttötaakkaan ja sen jakautumiseen sekä rikosasioiden korkeampaan näyttökynnykseen liittyvät seikat. Eroja muodostuu myös rikosprosessin virallisperiaatteen ja siviiliprosessin määräämisperiaatteen myötä. Syyttäjän ajamassa rikosasiassa asianosaiselta vaadittava asiantuntemus on pienempää kuin hänen itse ajamassaan siviiliasiassa. Sama koskee siviiliprosessiin liittyvää taloudellista riskiä, joka voi muodostua suureksikin.
  • Autio, Salla (Helsingin yliopisto, 2022)
    Arvonlisäverotus on harmonisoitu Euroopan unionissa, mutta tämä arvonlisäverojärjestelmä on kuitenkin altis petoksille. Arvonlisäveropetokset aiheuttavat verovajetta sekä vaikuttavat itse järjestelmän neutraliteettiin. Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) oikeuskäytäntöön perustuva arvonlisäveron vähennysoikeuden epääminen liittyy kiinteästi juuri järjestelmän neutraalisuuden suojeluun ja siinä on kyse arvonlisäverojärjestelmään erottamattomasti kuuluvan vähennysoikeuden menetyksestä. Arvonlisäveron vähennysoikeus voidaan EUT:n oikeuskäytännön perusteella evätä kolmannen osapuolen vastuun perusteella silloin, kun verovelvollinen tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää, että hän on osa arvonlisäveropetosta, johon tavarantoimittaja tai jokin muu kyseisten tavaroiden tai palvelujen vaihdantaketjun aikaisemman tai myöhemmän vaiheen toimija syyllistyi. Tämä tutkielma keskittyy tutkimaan kolmannen osapuolen vastuuseen perustuvaa arvonlisäveron vähennysoikeuden epäämistä rikosoikeudellisesta näkökulmasta. EU-oikeudellinen arvonlisäveropetos ei ole sama asia kuin kansallisen rikoslain mukainen veropetos, ja rikosoikeudellisen rangaistusvastuun edellytyksien täyttyminen tulee arvioida aina erikseen. Tutkielman tavoitteena onkin vastata kysymykseen siitä, voiko kolmas osapuoli syyllistyä rikoslain 29 luvun 1 §:n mukaiseen veropetokseen, jos hän ilmoittaa arvonlisäveroilmoituksella vähennyksen, joka perustuu todellisiin arvonlisäverollisiin hankintoihin liiketoimintaa varten, mutta verovelvollinen tietää vähennysoikeuteen vedotessaan, että luovutusketjussa on syyllistytty arvonlisäveropetokseen. Kyseessä on lainopillinen tutkimus. Kolmannen osapuolen vastuun osalta tutkielmassa käsitellään rikosoikeudellisen vastuun hyväksyttävyyttä ja erityispiirteitä sekä rikosvastuun edellytyksiä. Tämän jälkeen tutkielmassa käsitellään sitä, milloin kyseessä voisi olla veropetos ja milloin avunanto veropetokseen sekä lyhyesti oikeushenkilön rangaistusvastuuta. Lisäksi tutkielmassa nostetaan esille rikosvastuuseen liittyviä ongelmia erityisesti laillisuusperiaatteen kannalta. Ylätason ongelma tutkimuksessa tiivistyy EU-oikeuden etusijan ja tulkintavaikutuksen sekä rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen väliseen suhteeseen. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella arvonlisäveron vähennysoikeuden epäämiseen perustuva kolmannen osapuolen rikosoikeudellinen vastuu on mahdollinen Suomessa. Rangaistusvastuun arviointi on kuitenkin hyvin tapauskohtaista, eikä vero-oikeudellinen vähennysoikeuden epääminen johda – tai saa johtaa – automaattisesti rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tekotapoina kyseeseen voi tutkielman perusteella tulla RL 29:1:n ensimmäinen tekotapa väärän tiedon antaminen tai neljäs avoin tekotapa. Erityisesti tahallisuuden näyttäminen voi kolmannen osapuolen rikosvastuun osalta olla haastavaa, eikä rikosvastuu ole täysin ongelmaton myöskään laillisuusperiaatteen näkökulmasta.
  • Rein, Jasmin (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tutkielmassa tarkastelen avioliittoon pakottamisen rangaistavuutta nykylainsäädännössä suhteessa Istanbulin sopimuksen 37 artiklan pakkoavioliittojen kriminalisointivelvoitteeseen. Avioliittoon pakottamista ei ole kriminalisoitu rikoslaissa (39/1889) omana rikosnimikkeenään, mutta teko voi tulla rangaistavaksi ihmiskauppana (RL 25:3), törkeänä ihmiskauppana (RL 25:3 a) tai pakottamisena (RL 25:8). Tutkielman tarkoituksena on selvittää, tulisiko avioliittoon pakottaminen säätää erikseen rangaistavaksi rikoslaissa. Tutkielmassa käsitellään lisäksi yleisten kriminalisointiperiaatteiden asettamia edellytyksiä erilliskriminalisoinnin hyväksyttävyydelle. Tutkielmassa nykylainsäädännön riittävyyttä ja soveltuvuutta pakkoavioliittotapauksiin pyritään arvioimaan niiden esiintymiskontekstissa. Näin ollen erityistä huomiota on kiinnitetty niiden asemaan vakavana ihmisoikeusloukkauksena sekä kunniaan liittyvän väkivallan esiintymismuotona. Tutkielmassa lähestytään pakkoavioliittojen määrittelyn ja tunnistamisen haasteita korostamalla niiden yhteyttä yhteisölliseen sosiaaliseen kontrolliin. Tutkimusmenetelmänä hyödynnetään lainopin lisäksi piirteitä de lege ferenda -tutkimuksesta. Lisäksi tutkielmassa esitetään oikeusvertailevia näkökohtia, sillä avioliittoon pakottaminen on nimenomaisesti kriminalisoitu esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Keskeisenä lähde-aineistona toimii Istanbulin sopimuksen valmisteluaineisto sekä sen täytäntöönpanoa valvovan asiantuntijaryhmän GREVIO:n julkaisemat arviointiraportit. Oikeustilaa tarkasteltaessa oikeuskirjallisuuden ohella merkittävinä lähteinä toimivat Ihmisoikeusliiton ja Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin julkaisemat selvitykset aiheesta. Tutkielmassa havaitaan, että pakkoavioliittoihin sovellettavassa lainsäädännössä on puutteita. Tutkielmassa päädytäänkin siihen, että pakkoavioliittojen kriminalisointi Istanbulin sopimuksen edellyttämällä tavalla puhuu erilliskriminalisoinnin puolesta – vaikkei sopimuksen 37 artikla sitä edellytäkään. Samalla kuitenkin huomioidaan, että lainsäädännön asema yhteisöllisen väkivallan, kuten kunniaan liittyvän väkivallan ja avioliittoon pakottamisen torjumisessa on rajallinen. Tästä huolimatta erillissäännös nähdään tarpeelliseksi oikeustilan selkiyttämiseksi ja uhrien oikeuksien toteuttamiseksi. Tutkielmassa käsitellyt kriminalisointiperiaatteet eivät myöskään aseta estettä kriminalisoinnille.
  • Grahn, Sofie (Helsingin yliopisto, 2021)
    Ur internationella människorättskonventioner kan utläsas positiva människorättsförpliktelser som ställer krav på lagstiftning och förfarande i konventionsstaterna. De positiva människorättsförpliktelserna uttrycker statens aktiva roll som upprätthållare av mänskliga rättigheter och med begreppet avses situationer där en konventionsenlig rättighet inte kan förverkligas utan statligt ingripande. I straffrättsligt hänseende omfattar förpliktelserna skyldighet att införa nödvändiga kriminaliseringar och sörja för att det straffrättsliga systemet som helhet kan tillgodose brottsoffrets behov av skydd. I avhandlingen granskas på vilket sätt den finska lagstiftningen på straffrättens område, både ifråga om materiell och processuell lagstiftning, kan utvecklas för att bättre svara mot de positiva människorättsförpliktelser som är förenade med barn som upplever våld i familjen. I avhandlingen systematiseras begreppet positiva människorättsförpliktelser, sammanfattas vilka de relevanta positiva människorättsförpliktelserna är och vad de ger uttryck för, analyseras hur det förpliktelserna ger uttryck för framträder på nationell nivå och synliggörs varför det förpliktelserna ger uttryck för framträder eller inte framträder samt föreslås hur det förpliktelserna ger uttryck för bättre kunde framträda. Granskningen görs med utgångspunkt i ett barnperspektiv där syftet är att utmana den gällande straffrättsliga regleringens gränser och föra ett resonemang de lege ferenda kring hur straffrätten kunde förändras för att omfatta barnperspektivet. Granskningen visar på förpliktelser att genom straffrättsliga åtgärder skydda barnet från alla former av våld medan det är i sina föräldrars eller någon annan vårdnadshavares vård och förpliktelser att anpassa straffrättsliga förfaranden så att de är tillgängliga för barnet och respekterar barnets särskilda utgångsläge. Ytterst är förpliktelserna i anslutning till barn och familjevåld ett uttryck för barnets rätt till liv, överlevnad och utveckling. Den gällande lagstiftningen konstateras motsvara de positiva människorättsförpliktelsernas krav såtillvida att våld som riktas mot barn i uppfostringssyfte uttryckligen är förbjudet. Rekvisiten för misshandel förmår däremot inte fånga upp den kontext inom vilken familjevåld sker och är inte heller utformade för att täcka det våld barn upplever som betraktare. De bestämmelser som reglerar straffprocessen är väl utformade för att skydda barnet, men åtgärder krävs för att främja barnets rätt att ta del i processen som en aktiv aktör. I avhandlingen relateras straffrättens tillkortakommanden till rättens framväxt i en verklighet som genom skeva neutrala perspektiv har fokuserat mera på förövare än på offer och till det faktum att barnet traditionellt har betraktats uteslutande ur ett skyddsperspektiv. Det föreslås att strafflagen kunde utvecklas genom särskilda brottsrekvisit som fångar kontexten kring familjevåld och att det särskilt klandervärda i den här typen av våld kunde framhävas genom särskilda straffskärpningsgrunder och kvalifikationsgrunder. I anslutning till processen föreslås en konfliktbearbetande funktion och ett förfaringssätt som beaktar både ett objektivt och ett subjektivt förhållningssätt till barnet som processaktör samt konstateras att vissa straffprocessuella förfaranden antar särdrag i relation till barnet.
  • Lemberg, Hanna (Helsingin yliopisto, 2022)
    Min avhandling behandlar den finländska samfundsboten och den svenska företagsboten och jämför dessa sanktionssystem med varandra. Det starka nordiska samarbetet har satt sin prägel på den nordiska straffrätten och gjort den mer homogen, och de nordiska länderna har därför väldigt långt haft en liknande eller samma uppfattning om vad de kriminaliserade handlingarna och påföljderna bör utgöras av. Straffrättssystemen kan trots detta inte anses vara helt likartade, de uppvisar vissa särskilda nationella drag. Det är dessa nationella drag som jag för den finländska samfundsbotens och den svenska företagsbotens del undersöker i min avhandling. Samfundsboten togs in i det finländska rättssystemet genom en reform av strafflagen år 1995, och innehar idag en mycket viktig plats i det finländska där: den utgör en av de huvudsakliga påföljderna för juridiska personers brott inom deras verksamhet. Det straffrättsliga ansvaret för juridiska personer i Finland bottnar i principen om att den juridiska personen inte kan anses vara gärningsman då ett brott har begåtts, trots att den juridiska personen nog kan finnas straffrättsligt ansvarig för sagda brott. Den första regleringen av den svenska företagsboten uppkom redan år 1986, alltså ungefär elva år innan samfundsboten. Inom det svenska rättssystemet regleras samfundsboten av brottsbalken, enligt vilken en företagsbot kan dömas ut för brott vars föreskrivna straff är strängare än penningböter och ifall brottet har skett i samband med utövningen av näringsverksamhet, offentlig verksamhet som kan jämställas med näringsverksamhet eller annan verksamhet som en juridisk person eller enskild företagare bedriver. Syftet med denna avhandling är att granska det finländska samfundsbotssystemet respektive det svenska företagsbotssystemet och analysera hur dessa skiljer sig från varandra, eller vilka likheter dessa sanktionssystem innehar. Jag tar bland annat fasta på skillnader i tillämpningen av dessa sanktionsformer, som vem sanktionen kan riktas mot och vilken form den har givits inom de respektive rättssystemen, och på hur och hur mycket dessa sanktioner används. I min avhandling använder jag mig primärt av den rättsjämförande forskningsmetoden, men även av den rättsdogmatiska forskningsmetoden.
  • Andersson, Ludvig (Helsingin yliopisto, 2021)
    Våldsutövning är i regel otillåten, men kan under vissa förutsättningar ändå rättfärdigas – bland annat inom idrott såsom t.ex. vid ishockeyspel. I denna pro gradu har jag undersökt ishockeyspelares straffrättsliga ansvar för misshandel. Rättfärdigande av ishockeyvåld kräver en nyanserad diskussion. Idrottsrörelsen legitimerar visst våld med hänvisning till idrottens och utövarnas autonomi, samt med argument som utgår ifrån att idrottens samhällsnytta är större än skadeverkningarna. Ishockeyvåld kan ändå uppfylla brottsrekvisiten för lindrig misshandel, misshandel eller grov misshandel, men det finländska rättssystemet har hittills haft en mycket återhållsam praxis. Detta är till fördel för möjligheten att spela hockey och även till fördel för rättssystemet, som annars riskerar överbelastas. Straffrättsligt har ishockeyvåldet rättfärdigats på tre grunder: genom tillåtet risktagande, spelarnas samtycke till skaderisker och oskrivna regler om social adekvans. Slutligen kan också konstateras att gränsen mellan regelriktigt, regelvidrigt och idrottsfrämmande idrottsvåld är otydlig. Däremot står det enligt min mening klart att rättsväsendet endast bör ingripa i de allvarligaste formerna av ishockeyvåld: det våld som till sin karaktär både är otillåtet enligt spelets regler och främmande för dess idé.
  • Tonev, Biljana (Helsingin yliopisto, 2021)
    Lapsen vanhemmilla on velvollisuus osallistua lapsen elatukseen. Elatusvelvollisuudesta ja lapsen oikeudesta elatukseen säädetään tarkemmin laissa lapsen elatuksesta (5.9.1975/704). Lain mukaan lapsella on oikeus riittävään elatukseen. Lapsen elatuksesta annetun lain mukaan vanhempi voidaan tietyissä laissa tarkemmin mainituissa tapauksissa velvoittaa suorittamaan lapselle elatusapua elatusvelvollisuuden täyttämiseksi. Joissain tapauksissa elatusavun suorittaminen laiminlyödään, vaikka elatusapuvelvollisella olisi maksukykyä. Tässä tutkielmassa tutkitaan vanhemman elatusapuvelvollisuuden laiminlyöntiä rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään, olisiko elatusapuvelvollisuuden laiminlyönnin kriminalisoinnille tarvetta ja läpäisisikö tällainen kriminalisointi kriminalisointiperiaatteiden asettamat vaatimukset. Kriminalisointiperiaatteiden osalta keskitytään erityisesti oikeushyvien suojelun periaatteeseen, ultima ratio -periaatteeseen sekä kriminalisoinnin hyöty-haitta-punnintaan. Tutkielman johtopäätös on, että lapsen oikeus riittävään elatukseen ei näyttäisi toteutuvan toivotussa laajuudessa nykyään. Elatusapulaiminlyönnin kriminalisoinnin tueksi voidaan löytää tärkeä suojeluintressi, todellinen tarve sekä sellaista kriminalisoinnilla saavutettavaa hyötyä, joka puoltaisi kriminalisointia. Kriminalisointi ei kuitenkaan täysin läpäise ultima ratio -periaatteen asettamia vaatimuksia, sillä rikosoikeudellisten keinojen sijasta voitaisiin käyttää muita vaihtoehtoisia keinoja. Se, mikä merkitys tällä on, riippuu kuitenkin siitä, millainen painoarvo ultima ratio -periaatteelle halutaan antaa kriminalisointipäätöksiä tehtäessä.
  • Kvist, Felicia (Helsingin yliopisto, 2022)
    Besöksförbudets effektivitet har under de senaste åren ifrågasatts på grund av bristande övervakning. I slutet av år 2021 publicerade justitieministeriet ett betänkande med förslag om effektivisering av förbudet med hjälp av elektronisk övervakning. Utgångspunkten i avhandlingen är detta betänkande. Den aktuella frågan är om elektronisk övervakning av besöksförbud kan anses vara en för stor inskränkning i den övervakades grundläggande fri- och rättigheter. Elektronisk övervakning används i Finland idag vid straffpåföljderna övervakningsstraff och övervakad frihet på prov samt tvångsmedlen förstärkt reseförbud och häktningsarrest. En analys av motiveringen till godtagbarheten och proportionaliteten av inskränkningen i de grundläggande fri- och rättigheterna vid nämnda straffpåföljder och tvångsmedel är av särskild betydelse i avhandlingen. I Sverige kan ett kontaktförbud övervakas med hjälp av elektronisk övervakning. Det är väsentligt att närmare analysera hur Sverige motiverat inskränkningen i de grundläggande fri- och rättigheterna. En direkt jämförelse av diskussionen är dock inte möjlig, eftersom Finlands och Sveriges grundrättighetssystem skiljer sig åt. Genom analysen av Sveriges diskussion belyses vikten av att beakta den skyddades synvinkel och omständigheten att en enskild individ riskerar bli utsatt för brott. Alternativa åtgärder som kunde innebära en lindrigare inskränkning är relevanta att behandla. Alternativen kunde vara att en förutsättning för elektronisk övervakning är en tidigare överträdelse av förbudet samt möjligheten att variera teknisk utrustning med hänsyn till omständigheterna, till exempel övervakning enbart med GPS-positionering. Alternativen är fördelaktiga ur den övervakades synvinkel men ofördelaktiga ur den skyddades synvinkel. Avhandlingen resulterar i en diskussion över betydelsen av att skydda en enskild individ, men även att undvika inskränkningar i de grundläggande fri- och rättigheterna som möjligtvis inte är särskilt proportionerliga. Utifrån diskussionen om nämnda straffpåföljder och tvångsmedel kunde man dra slutsatsen om att inskränkningen vid elektronisk övervakning av besöksförbud kunde uppfattas vara alltför omfattande. Däremot, enligt analysen av Sveriges diskussion, belyses vikten av att beakta att syftet är att skydda en enskild individ. I den fortsatta beredningen av lagförslaget vore det således väsentligt med en djupare analys av inskränkningens betydelse i jämförelse med vikten av att skydda en enskild individ. Ett nytt separat utlåtande av grundlagsutskottet om skyddsåtgärdens grundrättighetsingripande karaktär är önskvärt.
  • Ranta, Elisa (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pula elinsiirteistä on edesauttanut rajat ylittävän, hämäräperäisen elinkaupparikollisuuden kasvua ja toiminnan laajamittaista järjestäytymistä. Elinkauppa on perinteisesti liitetty osaksi ihmiskauppaa, mutta ensimmäisen kansainvälisen elinkauppaa koskevan, vuonna 2018 voimaan tulleen Euroopan neuvoston yleissopimuksen myötä elinkaupalle on annettu ihmiskaupasta erillinen kansainvälinen määritelmä. Elinkauppasopimuksella pyritään vastaamaan elinkauppaan liittyviin rikos- ja prosessioikeudellisiin ongelmiin sekä torjumaan lainsäädännöllisin keinoin elinkauppaa ja sen mukanaan tuomia sivuilmiöitä muun muassa yhtenäistämällä sopimusvaltioiden lainsäädäntöä ja mahdollistamalla kriminalisoinnin kohdistaminen koko elinkaupan toimintaketjuun. Tutkielman tavoitteena on pääasiassa lainopin tutkimusmenetelmiä sekä oikeusteoreettisia tutkimusmenetelmiä hyödyntäen selvittää, onko Suomessa voimassa oleva elinsiirrännäisiä koskeva rikosoikeudellinen sääntely tarpeeksi tehokasta elinkaupan torjumiseksi. Aihe on uusi suomalaisesta rikosoikeudellisesta tutkimuksesta käsin tarkasteltuna, minkä johdosta tutkimuksessa havainnollistetaan myös tarkemmin sitä, mitä elinkauppa ylipäätään on yhteiskunnallisessa ja oikeudellisessa mielessä ja mitkä seikat vaikuttavat elinkaupan sääntelytarpeen taustalla. Pääasiallisena lähdemateriaalina tutkielmassa on käytetty kansallista rikoslakia ja kudoslakia, Euroopan neuvoston biolääketiedesopimusta, elinkauppasopimusta ja ihmiskauppasopimusta sekä näiden säädösten esitöitä. Lisäksi lähdemateriaali koostuu kotimaisesta ja ulkomaisesta rikosoikeudellisesta kirjallisuudesta sekä eri valtioiden elinsiirtotoimintaa ja ihmiselinten irrottamistarkoituksessa tapahtuvaa ihmiskauppaa koskevasta oikeuskäytännöstä. Tutkimuskysymyksen liittyessä läheisesti bio- ja lääkeoikeuteen, on tutkielmassa rikosoikeudellisen materiaalin lisäksi hyödynnetty terveysoikeutta ja ihmisoikeuksia koskevaa aineistoa. Suomessa kudoslakiin sisältyvä, laitonta elinsiirtotoimintaa koskeva rangaistussääntely ei kaikilta osin kata elinkauppasopimuksen sisältämää sääntelyä, mikä elinkaupan torjumisen ja sääntelyn taustalla vaikuttavien tärkeiden suojelukohteiden kannalta olisi kuitenkin arvokasta. Myös kudoslain rangaistussäännösten ja rikoslain ihmiskauppasäännösten sisällön välisten erojen hahmottaminen voi helposti hämärtyä ilman elinkauppasopimuksen käsitteiden ja tekotapojen omaksumista kansalliseen lainsäädäntöön. Vaikka elinkauppa ei tällä hetkellä vaikuta suomalaisten elämään kovinkaan merkittävällä tavalla, vahvistaisi elinkauppasopimuksen sisällön kansallinen implementointi kansainvälistä solidaarisuutta ja valtioiden välistä yhteistyötä elinkaupparikollisten rikosvastuuseen saattamiseksi. Lisäksi lainsäädäntömuutokset edistäisivät rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämää ennakoitavuutta ja sääntelyn sanamuotojen täsmällisyyttä. Erityisen haasteen elinkauppasopimus asettaa kansalliselle lainsäätäjälle kuitenkin rangaistusvastuun ulottuvuuden osalta siihen liittyvien vaikeiden oikeudellisten ja moraalisten kysymysten vuoksi. Elinkauppatoiminnan tilanteesta tarvitaan lisää ajankohtaista tutkimustietoa, mutta tutkielman tulosten perusteella voidaan myös esittää johtopäätös siitä, ettei nykyisenmuotoinen kansallinen rikoslainsäädäntö vaikuta tarpeeksi tehokkaalta elinkaupan torjumiseksi. Elinkauppasopimuksen sisältämän rikosoikeudellisen sääntelyn kautta voidaan edistää pyyteettömyyteen perustuvan elinluovutusjärjestelmän toimivuutta ja luotettavuutta, mikä osaltaan kasvattaa elinten tarjontaa, vähentää terveydenhuoltoa vaativia sivuilmiöitä ja edesauttaa siten myös elinkaupan ja ihmisoikeusloukkausten yhä tehokkaampaa torjuntaa.
  • Litvin, Lisa (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tässä tutkielmassa tarkastelen sitä, mitä vaikutuksia perusoikeuksien tunnustamisella eläimille olisi rikosoikeuden alalla. Erittelen useampia konkreettisia rikosoikeudellisia ongelmia ja pyrin osoittamaan, kuinka eläinten perusoikeudet tarjoaisivat niihin optimaalisen ratkaisun. Tarkastelen tutkielmassani muun muassa sitä, kuinka eläinten perusoikeudet vaikuttaisivat eläinten hyvinvoinnin paremmin turvaavalla tavalla laintulkintaan, lainsoveltamiseen ja lainsäädäntötyöhön, selkiyttäisivät eläinsuojelukriminalisointien taustalla olevaa oikeushyvää ja tarjoaisivat eläimille, jotka ovat jo nykyisellään rikosoikeudellisia suojelusubjekteja, keinoja viedä rikosoikeudellisia oikeuksiaan täytäntöön edustajan välityksellä. Toisaalta pyrin osoittamaan, että rikosoikeus voi toimia luontevana sytykkeenä ja lähtöpisteenä eläinten perusoikeuksille, sillä eläinten rikosoikeudellinen asema on jo nykyhetkellä muihin oikeudenaloihin verrattuna melko edistyksellinen. Tämän osoittamiseksi olen käsitellyt tutkielmassa myös laajemmin eläimen oikeudellista asemaa ja oikeussubjektiutta ja pyrkinyt poistamaan perinteisestä oikeussubjektikäsityksestä seuraavia oikeusteoreettisia esteitä eläinten oikeuksien tieltä. Jos siirrymme perinteisestä, 1800-luvun saksalaisesta oikeustieteestä juurensa juontavasta oikeus- ja oikeussubjektikäsityksestä modernimpaan oikeussubjektikäsitykseen ja myönnämme eläinten olevan jo nykyisellään oikeussubjekteja suhteellisessa mielessä, kuten rikosoikeudellisia suojelusubjekteja, voi tämä osaltaan edesauttaa eläinten perusoikeuksien tunnustamista. Pohdin tutkielmassa myös eläinten perusoikeuksien optimaalista sisältöä kahden vaihtoehtoisen mallin eli subjektiivisten perusoikeuksien ja julistusluonteisen ”eläinperusoikeuden” kautta. Subjektiiviset perusoikeudet, joihin liittyvää olemassa olevaa ehdotusta kommentoin tutkielman kuudennessa luvussa, ovat julistusluonteista perusoikeuskirjausta tehokkaammin suojattuja ja täytäntöönpantavissa, mutta merkitsevät hyvin radikaalia muutosta nykyiseen oikeustilaan, mistä syystä niiden toteutumista voidaan pitää epärealistisempana. Julistusluonteisella, perustuslain 20 §:n ympäristöperusoikeutta rakenteeltaan muistuttavalla eläinperusoikeudella taas olisi todennäköisesti paremmat toteutumismahdollisuudet, ja se sopisi luontevasti perusoikeusjärjestelmän kokonaisuuteen, mutta ei välttämättä tarjoaisi ratkaisua osaan merkittävistä eläinten oikeudellista asemaa koskevista ongelmista, eikä julistusluonteisen säännöksen asema intressipunninnassa ihmisten subjektiivisia perusoikeuksia vastaan olisi kovin vahvalla pohjalla. Näen rikosoikeuden aktiivisena muutosvoimana, jonka tehtäviin kuuluu positiivisten yhteiskunnallisten vaikutusten ja muutosten aikaansaaminen. Eläinten oikeudet tekevät tuloaan, ja nyt on korkea aika eläinten oikeudellista asemaa koskevalle uudelleenarvioinnille ja eläinten oikeuksien huomioimiselle myös juridisessa käsitteenmuodostuksessa. Katson, että tämä muutos voi hyvin lähteä rikosoikeudesta. Samalla muutos voi toimia luontevana seuraavana askeleena rikosoikeuden modernisaatiossa ja vuoden 1995 perusoikeusuudistuksesta alkunsa saaneessa perusoikeuksien ja rikosoikeuden yhä kasvavassa vuorovaikutuksessa.
  • Gripenberg, Michelle (Helsingin yliopisto, 2019)
    Våldtäkt utgör könsbaserat våld och är en grov kränkning av en persons sexuella självbestämmanderätt och kroppsliga integritet. Istanbulkonventionen, som Finland ratificerat år 2015, förpliktar medlemsländerna att genom lagstiftnings- och övriga åtgärder fastställa samtycke som våldtäktsbestämmelsens centrala element. I regeringsprogrammet 2019 har det fastslagits att sexualbrottslagstiftningen ska genomgå en totalreform vars syfte är att på ett mer effektivt och klarare sätt trygga individers kroppsliga integritet och sexuella självbestämmanderätt. Det har poängterats att våldtäktsbestämmelsen efter totalreformen ska bygga på avsaknad av individens samtycke och således att någon form av ”samtyckeslag” ska bearbetas. I avhandlingen klargörs betydelsen av offrets samtycke i strafflagens 20 kapitels 1 § och vidare fastställs grundpelarna för ett samtyckesrekvisit och en ”samtyckeslag”. Avhandlingens syfte är att utreda vilka direkta och indirekta följder implementerandet av ett uttryckligt samtyckesrekvisit genom en välformulerad ”samtyckeslag” kan ha på finska våldtäktsbestämmelsen, offrens rättsskydd och våldtäktsbrott. Fokus ligger på en ”samtyckeslags” konsekvenser på praktiska tillämpningen av våldtäktsbestämmelsen och dess eventuella normbildande inverkan. Nuvarande strafflagens 20 kapitels 1 § kriminaliserar våldtäkt genom fastställda tillvägagångssätt och medel som gärningsmannen ska utnyttja för att utföra samlaget. För våldtäkt döms den som antingen genom våld eller hot om våld på person tvingar en person till samlag eller den som utnyttjar en persons försvarslösa tillstånd, till följd av till exempel medvetslöshet eller rädsla, och därmed förmår offret till samlag. Betydelsen av offrets samtycke framkommer inte direkt ur lagens ordalydelse men enligt lagens förarbeten och rättspraxis utgör offrets samtycke ett element i våldtäktsbestämmelsen. Vid tillämpning av nuvarande våldtäktslag är offrets samtycke av betydelse för uppfyllandet av våldtäktsrekvisiten i form av offrets motsättning, offrets beteende och avgörande av gärningsmannens uppsåt. Med en ”samtyckeslag” strävar man efter att effektivera kriminaliseringen av våldtäktsbrott men även anamma en våldtäktslagstiftning som motsvarar moderna samhällets syn på våldtäkt och kvinnlig sexualitet. I en välformulerad ”samtyckeslag” ges ”samtycke” en klar definition och omständigheter som ska beaktas vid avgörande av förekomsten av ett samtycke fastställs. Avsaknaden av offrets aktivt uttryckta samtycke utgör gränsdragningen mellan frivilligt samlag och våldtäkt. Kravet på ett aktivt uttryckt samtycke leder till att offrets passivitet inte tyder på frivilligt deltagande. I avhandlingen konkluderas att en ”samtyckeslag” skulle klargöra brottsrekvisitet samt förkasta kravet på offrets motsättning och inverka positivt på offrens passivitet. En ”samtyckeslag” inverkar däremot inte på straffprocessuella principerna. Vilken eventuell indirekt verkan en “samtycekslag” kan ha på motarbetandet av negativa stereotypier om kön och sexualitet samt anammande av en ny uppfattning om “accepterat sexuellt beteende” förutsätter vidare forskning. En ”samtyckeslag” kommer inte att lösa alla problem med våldtäktsbrott men är ett steg i rätt riktning.
  • Hietamies, Heini (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielma käsittelee tapon ja murhan välistä rajanvetoa, keskittyen murhan tunnusmerkistön mukaisiin erityisen raa’an ja julman tekotavan kvalifiointiperusteisiin sekä kokonaistörkeysvaatimukseen lainopillista metodia käyttäen. Tapon ja murhan välinen rajanveto on merkittävä kysymys jo pelkästään sen vuoksi, että erot tapoista ja murhista tuomittavien rangaistuksien välillä ovat suuret. Erityisen raa’an ja julman tekotavan toteutumiseksi vaadittavat tekijät eivät aina ole yksiselitteisiä. Jotta tekoa voitaisiin pitää rikoslain 21 luvun 2 §:n säännöksen mukaisena murhana, vaaditaan teolta kvalifiointiperusteen toteutumisen lisäksi myös kokonaistörkeyttä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia tekijöitä erityinen raakuus ja julmuus edellyttävät sekä mikä on kokonaistörkeysvaatimuksen merkitys ja painoarvo murhan tunnus-merkistön toteutumisessa. Tutkielmassa perehdytään aluksi rikoslain kehitykseen sekä rikoslakiin tehtyihin muutoksiin ja tarkastellaan millaisia murhan tunnusmerkistöt ovat aiemmin olleet sekä miten murhaa koskeva sääntely on vuosien myötä kehittynyt. Tutkielmassa käydään läpi myös henkirikostilastoja sekä tuomion perustelemista. Keskeisimmän osan tutkielmaa muodostaa kuitenkin oikeustapausten arviointi. Tutkielmassa perehdytään korkeimman oikeuden sekä hovioikeuksien tuomioihin arvioiden, miten niissä on kuvattu erityisen raa’an ja julman tekotavan sekä kokonaistörkeysvaatimuksen toteutumista. Tämän lisäksi tutkimuksessa arvioidaan myös, ovatko eri oikeusasteiden tuomioiden perustelut riittävät.
  • Hytinantti, Vili (Helsingin yliopisto, 2022)
    Eurooppalaisen pidätysmääräyksen täytäntöönpanosta vastuussa oleva oikeusviranomainen ei lähtökohtaisesti saa tarkastaa, toteutuvatko luovutettavaksi pyydetyn henkilön perusoikeudet pidätysmääräyksen antaneessa jäsenvaltiossa. Lähtökohdasta voidaan kuitenkin tietyissä tilanteissa poiketa. Poikkeaminen on mahdollista esimerkiksi silloin, kun pidätysmääräyksen antaneen jäsenvaltion oikeuslaitoksen riippumattomuuteen liittyvät puutteet vaarantavat luovutettavaksi pyydetyn henkilön perusoikeuden oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tutkielmassa selvitetään oikeusviranomaisen arviointimenettelyä ja poikkeamisen aineellisoikeudellisia edellytyksiä tällaisessa tilanteessa EU-oikeudellisesta ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) näkökulmasta. Poikkeamismenettelyn osalta tutkielmassa esitetään oikeusviranomaisen niin EU-oikeuden kuin EIS:n puitteissa suorittama perusoikeusvalvonta kaksivaiheisena menettelynä. Ensimmäisessä vaiheessa oikeusviranomaisen tulee selvittää, saako perusoikeuksien toteutumista tarkastaa. Se, ettei mitä tahansa loukkausta saa tutkia, liittyy perusoikeussuojan tarjoamista koskevan vastuun kohdentamiseen oikealle valtiolle. Toisin sanoen perusoikeussuojaa koskevan vastuun laajentuminen pidätysmääräyksen täytäntöönpanevalle jäsenvaltiolle on poikkeuksellista. Laajentumisen edellytyksenä on, että olettama siitä, että pidätysmääräyksen antanut jäsenvaltio kunnioittaa perusoikeuksia, kumoutuu. Olettama seuraa toisaalta EUT:n kehittämästä keskinäisen luottamuksen periaatteesta ja toisaalta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) kehittämästä Bosphorus-olettamasta. Kun jompikumpi olettama kumoutuu, tulee oikeusviranomaisen tutkia perusoikeusloukkausta koskeva väite perusoikeusvalvonnan toisena vaiheena. Täytäntöönpanosta kieltäytymisen aineellisoikeudellisten edellytysten osalta puolestaan todetaan, että EIT:n asettama kynnys olla luovuttamatta henkilöä oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan perusoikeuden loukkauksen vuoksi on korkeampi kuin EU-oikeudessa. Lainopillisen tutkimuksen tukena käytetystä tuomioistuinratkaisuista koostuvasta empiirisestä aineistosta kuitenkin selviää, että kynnys luovuttamiselle on muodostunut erittäin korkeaksi myös EU-oikeudessa.
  • Rantala, Marjo Helena (Routledge, 2018)
    In the chapter, Marjo Rantala describes the background behind the decision of Finnish feminist legal scholars to appeal a national femicide case to the CEDAW Committee. In the case, the lack of sufficient safety mechanisms in Finland for victims of domestic violence, particularly women, lethally resulted in what is often referred to in Finnish media as a "family tragedy": the death of a woman and her two children at the hands of her husband. Challenging national authorities before international organs, using international feminist normative instruments, is an example of Smart-inspired feminist legal engagement: invoking the supranational to develop current feminist readings of the law on the national level. Rantala discusses how Finnish feminist legal activism, the appeal to international organs, has the potential to seriously amplify feminist criticism, which is otherwise often sidelined on the domestic level.
  • Hettula, Hanna (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmani tavoitteena oli selvittää, millaisia tuomioistuimiin päätyvät, hevosiin kohdistuvat eläinsuojelurikokset ovat ja miten eläinsuojelurikospykäliä tulisi hevosiin kohdistuvissa eläinsuojelurikostapauksissa soveltaa. Lisäksi tarkastelin sitä, millainen rangaistuskäytäntö on ollut hevosiin kohdistuvissa eläinsuojelurikoksissa. Aineistona tutkielmassani oli lainsäädännön ja muiden perinteisten oikeuslähteiden lisäksi 173 käräjä- ja hovioikeuden tuomiota sekä kolme esitutkintapöytäkirjaa, joissa hevonen oli ollut rikoksen kohteena. Aineiston analysoinnissa käytin sekä oikeusdogmatiikkaa että empiirisiä metodeja. Aineiston perusteella muodostui varsin selvä kuva siitä, millaisia tuomioistuimiin asti päätyvät hevosiin kohdistuvat eläinsuojelurikokset ovat. Aineistoni perusteella noin 97 prosenttia hevosiin kohdistuvista eläinsuojelurikoksista koski hevosten hoidon tai pitopaikkojen ylläpidon laiminlyöntiä. Yleisimpiä hevosten hoitoon liittyviä ongelmia olivat puutteet hevosten ruokinnassa ja vedensaannissa, kavioiden hoidossa, puhtaudessa, sairauksien hoidossa sekä riittävässä ulkoilutuksessa ja liikunnantarpeen tyydyttämisessä. Yleisimpiä pitopaikkoihin liittyviä ongelmia olivat liian likaiset, vaaralliset ja pienet pitopaikat sekä puutteelliset säänsuojat. Vain muutamissa aineistoni tuomioissa oli kyse jostain muusta kuin hevosten hoidon tai pitopaikkojen ylläpidon laiminlyömisestä. Nämä muutamat tuomiot koskivat jollain tavalla hevosten väkivaltaista tai liian kovakouraista kohtelua. Aineistoni tuomioista ei löytynyt minkään edellä mainitun kategorian kohdalla kovin yhtenäistä linjaa siitä, millaiset teot oli katsottu rangaistaviksi ja millaiset ei. Harkinta oli hyvin tapauskohtaista ja tuomioiden lopputulokset olivat varsinkin rangaistuksen määrässä mitattuna varsin vaihtelevia samankaltaisissakin tapauksissa.
  • Honkaniemi, Lotta (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman tarkoituksena on arvioida huumausaineiden käytön dekriminalisointia ja sen mahdollisia toteutustapoja ja tavoitteita. Samalla tarkasteltavaksi tulevat kriminalisoinnin mahdolliset ongelmakohdat ja perusteltavuus erityisesti kriminalisointiperiaatteiden ja ihmisoikeuksien valossa. Kysymystä tarkastellaan erityisesti terveydellisestä näkökulmasta ottamatta kantaa esimerkiksi yksilönvapautta ja valintaa koskeviin kysymyksiin. Tarkoituksena on myös oikeusvertailun kautta arvioida eri maiden politiikkojen mahdollista toimivuutta keskittyen kuitenkin erityisesti Portugalissa vuonna 2001 toteutettuun lainsäädäntömuutokseen, jolla kaikkien huumausaineiden käyttö dekriminalisoitiin. Dekriminalisointi tarkoittaa, että jonkin yksilöidyn toiminnan rikosoikeudellista statusta muutetaan. Huumausaineista puhuttaessa tarkasteltavana on usein käyttö tai hallussapito henkilökohtaiseen käyttöön. Sen sijaan huumausaineiden osto voidaan pysyttää rangaistavana, huumausaineita voidaan takavarikoida ja myös erilaisia sanktioita voidaan asettaa. Dekriminalisointi merkitsee näin ollen siirtymää rikosoikeudellisesta järjestelmästä toiseen viitekehykseen. Dekriminalisoinnin yhteydessä puhutaan toisinaan myös depenalisaatiosta. Depenalisaatiolla tarkoitetaan sitä, että toiminta on rikosoikeudellisen sääntelyn piirissä, mutta tuomioita joko kevennetään huomattavasti tai ne poistetaan kokonaan. Tutkielmassa tarkastellaan myös tämän kaltaista toimenpiteistä luopumisen mahdollisuutta sekä sitä, millaiseksi käytäntö on tosiasiallisesti muodostunut. Depenalisaatiota toteutettaessa asia kuitenkin säilyy rikosasiana, jolla saattaa olla esimerkiksi stigmatisoivaa vaikutusta. Pääasiallisena rangaistuksena huumausaineen käyttörikoksesta kuitenkin seuraa useimmiten sakkorangaistus. Tutkielmassa havaitaan myös se, että huumausainepolitiikassa ei aina ole nojauduttu empiiriseen tietoon. Lainsäädäntöä on näin ollen usein pidetty periaatteellisena kannanottona huumausaineiden käyttöä vastaan tarkastelematta kattavasti muiden yhteiskunnan politiikkojen mahdollista toimivuutta. Pohjimmiltaan kysymys on siitä, halutaanko käyttöä käsitellä rikosoikeudellisesta vai terveydenhuollon näkökulmasta. Tämän vuoksi huumausaineiden käytön dekriminalisoinnista käytävää keskustelua tulisi edelleen jatkaa.
  • Siivonen, Julia (Helsingin yliopisto, 2022)
    Kotimaisen kriminaalipolitiikkamme päätavoitteiksi on jo 1970-luvulta lähtien asetettu rikollisuuteen ja sen kontrolliin liittyvien haittojen minimointi ja kustannusten oikeudenmukainen jakaminen yhteiskunnan, rikoksentekijän ja uhrin välillä. Kriminaalipolitiikkamme on perustunut pohjoismaiseen hyvinvointimalliin, jossa väestön hyvinvoinnista, koulutuksesta ja työllisyydestä huolehtiminen on katsottu osaksi järkevää kriminaalipolitiikkaa. Kriminaalipolitiikkaan laajasti ymmärrettynä on siten katsottu kuuluvan poliisin ja rikosoikeusjärjestelmän keinojen lisäksi myös sosiaalipoliittiset, terveyspoliittiset ja yhdyskuntasuunnitteluun liittyvät toimet. Huumausaineiden sääntelyn voidaan katsoa muodostavan poikkeuksen muiden päihdyttävien aineiden sääntelystä, koska se perustuu pitkälti rikosoikeudelliseen kontrolliin. Huumausainekauppaa on pidetty yhtenä järjestäytyneen rikollisuuden päätoimialoista ja huumeongelmalla on katsottu olevan merkittävä yhteys myös yhteiskunnalliseen vakauteen ja turvallisuuteen. Osin näistä syistä huumausaineita vastaan on pyritty taistelemaan laajoilla kriminalisoinneilla ja ankarilla rangaistusuhilla. Laajoihin kriminalisointeihin perustuvaa huumekontrollia on kuitenkin kritisoitu sen tehottomuudesta huumeongelmaan vastaamisessa, ja muutospaine on viime vuosina kohdistunut erityisesti huumausaineiden käytön rikosoikeudelliseen sääntelyyn. Tutkielmassa tarkastellaan huumausainerikollisuuden torjunnassa omaksuttujen keinojen suhteutumista yleiseen kriminaalipoliittiseen tavoitteenasetteluumme. Tarkoituksena on selvittää, ovatko valitut sääntelyratkaisut onnistuneita tavoitteeseensa ja tarkoitukseensa nähden, ja ovatko rangaistukselliset painotukset johtaneet lopulta siihen, ettei valittu linja tältä osin noudata humaaniksi ja rationaaliksi luonnehdittua kriminaalipoliittista peruslinjaamme. Vaikuttaa selvältä, että lähitulevaisuudessa keskustelu huumausainepolitiikastamme tulee jatkumaan. Yhteiskunnan tulee kyetä vastaamaan yhä nopeammin kansainvälistyvän huumausainekaupan ja rajat ylittävän järjestäytyneen rikollisuuden asettamiin haasteisiin. Samalla on kuitenkin syytä tarkastella kriittisesti myös rikosoikeuden käytön rajoja ja sille asetettavia tavoitteita.
  • Järvinen, Salla (Helsingin yliopisto, 2020)
    Hyväksikäyttörikokset ja seksuaalilainsäädäntö ylipäänsä on viime vuosien aikana herättänyt laajaa yhteiskunnallista keskustelua niin mediassa kuin oikeusoppineidenkin kesken. Erityisesti nuoriin kohdistuvat ja nuorten väliset seksuaalirikokset jäävät kuitenkin usein vähemmälle huomiolle kuin laadultaan huomattavasti vakavammat ja laajemmat, selvästi aikuisen toimesta tehdyt hyväksikäyttökokonaisuudet. Lainsäädännön kiristämistä vaadittaessa ei näin ollen välttämättä kiinnitetä huomiota siihen, mitä esimerkiksi rangaistusten ankaroittaminen tarkoittaisi nuorten rikostentekijöiden tai rikoksesta epäiltyjen osalta. Tutkimuksen keskeisenä kysymyksenä on nk. rajoitussäännöksen soveltamisala, eli milloin kyseessä katsotaan olevan nuorten välinen seksuaalinen kanssakäyminen, toisaalta milloin vanhemman osapuolen katsotaan teollaan syyllistyvän nuoremman osapuolen hyväksikäyttöön. Soveltamisalan arviointi on ongelmallista ensinnäkin seksuaalirikoksille tyypillisen välittömän näytön puuttumisen takia. Näyttö perustuu pääosin osapuolten kokemuksiin ja kertomuksiin. Lisäksi arvioitavat kvalifiointiperusteet eli tuomitsemisen kannalta merkitykselliset seikat ovat (laskennallinen ikäero poislukien) laadultaan hyvin abstrakteja: seksuaalinen itsemääräämisoikeus ja sen loukkaaminen sekä henkinen ja ruumiillinen kypsyys ja siinä havaittavat eroavaisuudet osapuolten välillä. Lainsäädäntö itsessään sisältää myös kahden oikeushyvän osittaisen ristiriidan: lapsen etu ja yleinen suojeluntarve sekä yksilön seksuaalinen itsemääräämisoikeus. Kysymyksen ongelmallisuutta lisää entisestään se, että Korkeimman oikeuden kannanottoja on vähän. Lainsäädäntö on rajoitussäännöksenkin osalta muuttunut viime vuosikymmenen aikana, minkä lisäksi oikeuskäytäntö on muokannut sen soveltamisalaa ja seksuaalirikoksiin suhtautumista ylipäänsä. Muutoksia on tullut esimerkiksi näyttökysymysten ratkaisemiseen ja vastaajan vaihtoehtoisen tapahtumakulun esittämiseen ja alle kahden vuoden rangaistusten määräämiseen ehdottomana ehdollisen sijaan. Lisäksi seurustelusuhteen vaikutus arvioinnin kannalta on hämärtynyt ja selvästi murroksessa. Tutkielmaa varten on käyty läpi hovioikeuskäytäntöä vuosilta 2016-2019 ja pääpaino on niissä nuortenvälisissä suhteissa, joissa osapuolten tasavertaisuus on kriittisen arvioinnin kestävä. Tutkielmassa esitetään, että ratkaisukäytäntö on osittain ristiriitaista sekä eri kvalifiointiperusteiden sisällön ja itsenäisen arvioimisen kannalta että kvalifiointiperusteiden keskinäisen suhteen ja arvioinnin kannalta. Rajoitussäännöksen soveltumisen arvioinnin painopiste on vahvasti ikäerossa, vaikka lainsäädäntö perustuukin seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen. Myös lain tarkoittamalla tavalla suuri ikäero jää verrattain ristiriitaiseksi, minkä voidaan katsoa johtuvan suojeltavan oikeushyvän epäselvyydestä sekä osapuolten väliselle suhteelle annettavan merkityksen epävarmuudesta. Oikeushyväongelmallisuus vaikeuttaa myös seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaamisen arvioimista. Itsemääräämisoikeuden loukatuksi tulemisen arvioimista vaikuttaa toisaalta myös se, ettei tilanteissa välttämättä käytetä objektiivisesti havaittavaa pakottamista tai painostamista. Tutkielmassa havaitaan myös, ettei henkistä ja ruumiillista kypsyyttä pääsääntöisesti eroteta toisistaan, vaan kypsyyttä arvioidaan ”yhtenä”. Kypsyyttä koskevaa keskustelua ei pääsääntöisesti myöskään käydä, minkä katsotaan heikentävän sen asemaa muihin kvalifiointiperusteisiin verrattuna. Tutkielmassa esitetään, että ratkaisujen perusteluissa kiinnitettäisiin entistä näkyvämmin huomiota tasavertaisuuskriteeriin ja sen moninaisuuteen suhteessa ikään, kypsyyteen ja yleiseen elämänkokemukseen. Näin edistettäisiin soveltamisalan yhteneväisyyttä ja johdonmukaisuutta sekä turvattaisiin myös usein nuoren vastaajan asema.