Browsing by Subject "Criminal Law"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 39
  • Grahn, Sofie (Helsingin yliopisto, 2021)
    Ur internationella människorättskonventioner kan utläsas positiva människorättsförpliktelser som ställer krav på lagstiftning och förfarande i konventionsstaterna. De positiva människorättsförpliktelserna uttrycker statens aktiva roll som upprätthållare av mänskliga rättigheter och med begreppet avses situationer där en konventionsenlig rättighet inte kan förverkligas utan statligt ingripande. I straffrättsligt hänseende omfattar förpliktelserna skyldighet att införa nödvändiga kriminaliseringar och sörja för att det straffrättsliga systemet som helhet kan tillgodose brottsoffrets behov av skydd. I avhandlingen granskas på vilket sätt den finska lagstiftningen på straffrättens område, både ifråga om materiell och processuell lagstiftning, kan utvecklas för att bättre svara mot de positiva människorättsförpliktelser som är förenade med barn som upplever våld i familjen. I avhandlingen systematiseras begreppet positiva människorättsförpliktelser, sammanfattas vilka de relevanta positiva människorättsförpliktelserna är och vad de ger uttryck för, analyseras hur det förpliktelserna ger uttryck för framträder på nationell nivå och synliggörs varför det förpliktelserna ger uttryck för framträder eller inte framträder samt föreslås hur det förpliktelserna ger uttryck för bättre kunde framträda. Granskningen görs med utgångspunkt i ett barnperspektiv där syftet är att utmana den gällande straffrättsliga regleringens gränser och föra ett resonemang de lege ferenda kring hur straffrätten kunde förändras för att omfatta barnperspektivet. Granskningen visar på förpliktelser att genom straffrättsliga åtgärder skydda barnet från alla former av våld medan det är i sina föräldrars eller någon annan vårdnadshavares vård och förpliktelser att anpassa straffrättsliga förfaranden så att de är tillgängliga för barnet och respekterar barnets särskilda utgångsläge. Ytterst är förpliktelserna i anslutning till barn och familjevåld ett uttryck för barnets rätt till liv, överlevnad och utveckling. Den gällande lagstiftningen konstateras motsvara de positiva människorättsförpliktelsernas krav såtillvida att våld som riktas mot barn i uppfostringssyfte uttryckligen är förbjudet. Rekvisiten för misshandel förmår däremot inte fånga upp den kontext inom vilken familjevåld sker och är inte heller utformade för att täcka det våld barn upplever som betraktare. De bestämmelser som reglerar straffprocessen är väl utformade för att skydda barnet, men åtgärder krävs för att främja barnets rätt att ta del i processen som en aktiv aktör. I avhandlingen relateras straffrättens tillkortakommanden till rättens framväxt i en verklighet som genom skeva neutrala perspektiv har fokuserat mera på förövare än på offer och till det faktum att barnet traditionellt har betraktats uteslutande ur ett skyddsperspektiv. Det föreslås att strafflagen kunde utvecklas genom särskilda brottsrekvisit som fångar kontexten kring familjevåld och att det särskilt klandervärda i den här typen av våld kunde framhävas genom särskilda straffskärpningsgrunder och kvalifikationsgrunder. I anslutning till processen föreslås en konfliktbearbetande funktion och ett förfaringssätt som beaktar både ett objektivt och ett subjektivt förhållningssätt till barnet som processaktör samt konstateras att vissa straffprocessuella förfaranden antar särdrag i relation till barnet.
  • Andersson, Ludvig (Helsingin yliopisto, 2021)
    Våldsutövning är i regel otillåten, men kan under vissa förutsättningar ändå rättfärdigas – bland annat inom idrott såsom t.ex. vid ishockeyspel. I denna pro gradu har jag undersökt ishockeyspelares straffrättsliga ansvar för misshandel. Rättfärdigande av ishockeyvåld kräver en nyanserad diskussion. Idrottsrörelsen legitimerar visst våld med hänvisning till idrottens och utövarnas autonomi, samt med argument som utgår ifrån att idrottens samhällsnytta är större än skadeverkningarna. Ishockeyvåld kan ändå uppfylla brottsrekvisiten för lindrig misshandel, misshandel eller grov misshandel, men det finländska rättssystemet har hittills haft en mycket återhållsam praxis. Detta är till fördel för möjligheten att spela hockey och även till fördel för rättssystemet, som annars riskerar överbelastas. Straffrättsligt har ishockeyvåldet rättfärdigats på tre grunder: genom tillåtet risktagande, spelarnas samtycke till skaderisker och oskrivna regler om social adekvans. Slutligen kan också konstateras att gränsen mellan regelriktigt, regelvidrigt och idrottsfrämmande idrottsvåld är otydlig. Däremot står det enligt min mening klart att rättsväsendet endast bör ingripa i de allvarligaste formerna av ishockeyvåld: det våld som till sin karaktär både är otillåtet enligt spelets regler och främmande för dess idé.
  • Tonev, Biljana (Helsingin yliopisto, 2021)
    Lapsen vanhemmilla on velvollisuus osallistua lapsen elatukseen. Elatusvelvollisuudesta ja lapsen oikeudesta elatukseen säädetään tarkemmin laissa lapsen elatuksesta (5.9.1975/704). Lain mukaan lapsella on oikeus riittävään elatukseen. Lapsen elatuksesta annetun lain mukaan vanhempi voidaan tietyissä laissa tarkemmin mainituissa tapauksissa velvoittaa suorittamaan lapselle elatusapua elatusvelvollisuuden täyttämiseksi. Joissain tapauksissa elatusavun suorittaminen laiminlyödään, vaikka elatusapuvelvollisella olisi maksukykyä. Tässä tutkielmassa tutkitaan vanhemman elatusapuvelvollisuuden laiminlyöntiä rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään, olisiko elatusapuvelvollisuuden laiminlyönnin kriminalisoinnille tarvetta ja läpäisisikö tällainen kriminalisointi kriminalisointiperiaatteiden asettamat vaatimukset. Kriminalisointiperiaatteiden osalta keskitytään erityisesti oikeushyvien suojelun periaatteeseen, ultima ratio -periaatteeseen sekä kriminalisoinnin hyöty-haitta-punnintaan. Tutkielman johtopäätös on, että lapsen oikeus riittävään elatukseen ei näyttäisi toteutuvan toivotussa laajuudessa nykyään. Elatusapulaiminlyönnin kriminalisoinnin tueksi voidaan löytää tärkeä suojeluintressi, todellinen tarve sekä sellaista kriminalisoinnilla saavutettavaa hyötyä, joka puoltaisi kriminalisointia. Kriminalisointi ei kuitenkaan täysin läpäise ultima ratio -periaatteen asettamia vaatimuksia, sillä rikosoikeudellisten keinojen sijasta voitaisiin käyttää muita vaihtoehtoisia keinoja. Se, mikä merkitys tällä on, riippuu kuitenkin siitä, millainen painoarvo ultima ratio -periaatteelle halutaan antaa kriminalisointipäätöksiä tehtäessä.
  • Ranta, Elisa (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pula elinsiirteistä on edesauttanut rajat ylittävän, hämäräperäisen elinkaupparikollisuuden kasvua ja toiminnan laajamittaista järjestäytymistä. Elinkauppa on perinteisesti liitetty osaksi ihmiskauppaa, mutta ensimmäisen kansainvälisen elinkauppaa koskevan, vuonna 2018 voimaan tulleen Euroopan neuvoston yleissopimuksen myötä elinkaupalle on annettu ihmiskaupasta erillinen kansainvälinen määritelmä. Elinkauppasopimuksella pyritään vastaamaan elinkauppaan liittyviin rikos- ja prosessioikeudellisiin ongelmiin sekä torjumaan lainsäädännöllisin keinoin elinkauppaa ja sen mukanaan tuomia sivuilmiöitä muun muassa yhtenäistämällä sopimusvaltioiden lainsäädäntöä ja mahdollistamalla kriminalisoinnin kohdistaminen koko elinkaupan toimintaketjuun. Tutkielman tavoitteena on pääasiassa lainopin tutkimusmenetelmiä sekä oikeusteoreettisia tutkimusmenetelmiä hyödyntäen selvittää, onko Suomessa voimassa oleva elinsiirrännäisiä koskeva rikosoikeudellinen sääntely tarpeeksi tehokasta elinkaupan torjumiseksi. Aihe on uusi suomalaisesta rikosoikeudellisesta tutkimuksesta käsin tarkasteltuna, minkä johdosta tutkimuksessa havainnollistetaan myös tarkemmin sitä, mitä elinkauppa ylipäätään on yhteiskunnallisessa ja oikeudellisessa mielessä ja mitkä seikat vaikuttavat elinkaupan sääntelytarpeen taustalla. Pääasiallisena lähdemateriaalina tutkielmassa on käytetty kansallista rikoslakia ja kudoslakia, Euroopan neuvoston biolääketiedesopimusta, elinkauppasopimusta ja ihmiskauppasopimusta sekä näiden säädösten esitöitä. Lisäksi lähdemateriaali koostuu kotimaisesta ja ulkomaisesta rikosoikeudellisesta kirjallisuudesta sekä eri valtioiden elinsiirtotoimintaa ja ihmiselinten irrottamistarkoituksessa tapahtuvaa ihmiskauppaa koskevasta oikeuskäytännöstä. Tutkimuskysymyksen liittyessä läheisesti bio- ja lääkeoikeuteen, on tutkielmassa rikosoikeudellisen materiaalin lisäksi hyödynnetty terveysoikeutta ja ihmisoikeuksia koskevaa aineistoa. Suomessa kudoslakiin sisältyvä, laitonta elinsiirtotoimintaa koskeva rangaistussääntely ei kaikilta osin kata elinkauppasopimuksen sisältämää sääntelyä, mikä elinkaupan torjumisen ja sääntelyn taustalla vaikuttavien tärkeiden suojelukohteiden kannalta olisi kuitenkin arvokasta. Myös kudoslain rangaistussäännösten ja rikoslain ihmiskauppasäännösten sisällön välisten erojen hahmottaminen voi helposti hämärtyä ilman elinkauppasopimuksen käsitteiden ja tekotapojen omaksumista kansalliseen lainsäädäntöön. Vaikka elinkauppa ei tällä hetkellä vaikuta suomalaisten elämään kovinkaan merkittävällä tavalla, vahvistaisi elinkauppasopimuksen sisällön kansallinen implementointi kansainvälistä solidaarisuutta ja valtioiden välistä yhteistyötä elinkaupparikollisten rikosvastuuseen saattamiseksi. Lisäksi lainsäädäntömuutokset edistäisivät rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämää ennakoitavuutta ja sääntelyn sanamuotojen täsmällisyyttä. Erityisen haasteen elinkauppasopimus asettaa kansalliselle lainsäätäjälle kuitenkin rangaistusvastuun ulottuvuuden osalta siihen liittyvien vaikeiden oikeudellisten ja moraalisten kysymysten vuoksi. Elinkauppatoiminnan tilanteesta tarvitaan lisää ajankohtaista tutkimustietoa, mutta tutkielman tulosten perusteella voidaan myös esittää johtopäätös siitä, ettei nykyisenmuotoinen kansallinen rikoslainsäädäntö vaikuta tarpeeksi tehokkaalta elinkaupan torjumiseksi. Elinkauppasopimuksen sisältämän rikosoikeudellisen sääntelyn kautta voidaan edistää pyyteettömyyteen perustuvan elinluovutusjärjestelmän toimivuutta ja luotettavuutta, mikä osaltaan kasvattaa elinten tarjontaa, vähentää terveydenhuoltoa vaativia sivuilmiöitä ja edesauttaa siten myös elinkaupan ja ihmisoikeusloukkausten yhä tehokkaampaa torjuntaa.
  • Gripenberg, Michelle (Helsingin yliopisto, 2019)
    Våldtäkt utgör könsbaserat våld och är en grov kränkning av en persons sexuella självbestämmanderätt och kroppsliga integritet. Istanbulkonventionen, som Finland ratificerat år 2015, förpliktar medlemsländerna att genom lagstiftnings- och övriga åtgärder fastställa samtycke som våldtäktsbestämmelsens centrala element. I regeringsprogrammet 2019 har det fastslagits att sexualbrottslagstiftningen ska genomgå en totalreform vars syfte är att på ett mer effektivt och klarare sätt trygga individers kroppsliga integritet och sexuella självbestämmanderätt. Det har poängterats att våldtäktsbestämmelsen efter totalreformen ska bygga på avsaknad av individens samtycke och således att någon form av ”samtyckeslag” ska bearbetas. I avhandlingen klargörs betydelsen av offrets samtycke i strafflagens 20 kapitels 1 § och vidare fastställs grundpelarna för ett samtyckesrekvisit och en ”samtyckeslag”. Avhandlingens syfte är att utreda vilka direkta och indirekta följder implementerandet av ett uttryckligt samtyckesrekvisit genom en välformulerad ”samtyckeslag” kan ha på finska våldtäktsbestämmelsen, offrens rättsskydd och våldtäktsbrott. Fokus ligger på en ”samtyckeslags” konsekvenser på praktiska tillämpningen av våldtäktsbestämmelsen och dess eventuella normbildande inverkan. Nuvarande strafflagens 20 kapitels 1 § kriminaliserar våldtäkt genom fastställda tillvägagångssätt och medel som gärningsmannen ska utnyttja för att utföra samlaget. För våldtäkt döms den som antingen genom våld eller hot om våld på person tvingar en person till samlag eller den som utnyttjar en persons försvarslösa tillstånd, till följd av till exempel medvetslöshet eller rädsla, och därmed förmår offret till samlag. Betydelsen av offrets samtycke framkommer inte direkt ur lagens ordalydelse men enligt lagens förarbeten och rättspraxis utgör offrets samtycke ett element i våldtäktsbestämmelsen. Vid tillämpning av nuvarande våldtäktslag är offrets samtycke av betydelse för uppfyllandet av våldtäktsrekvisiten i form av offrets motsättning, offrets beteende och avgörande av gärningsmannens uppsåt. Med en ”samtyckeslag” strävar man efter att effektivera kriminaliseringen av våldtäktsbrott men även anamma en våldtäktslagstiftning som motsvarar moderna samhällets syn på våldtäkt och kvinnlig sexualitet. I en välformulerad ”samtyckeslag” ges ”samtycke” en klar definition och omständigheter som ska beaktas vid avgörande av förekomsten av ett samtycke fastställs. Avsaknaden av offrets aktivt uttryckta samtycke utgör gränsdragningen mellan frivilligt samlag och våldtäkt. Kravet på ett aktivt uttryckt samtycke leder till att offrets passivitet inte tyder på frivilligt deltagande. I avhandlingen konkluderas att en ”samtyckeslag” skulle klargöra brottsrekvisitet samt förkasta kravet på offrets motsättning och inverka positivt på offrens passivitet. En ”samtyckeslag” inverkar däremot inte på straffprocessuella principerna. Vilken eventuell indirekt verkan en “samtycekslag” kan ha på motarbetandet av negativa stereotypier om kön och sexualitet samt anammande av en ny uppfattning om “accepterat sexuellt beteende” förutsätter vidare forskning. En ”samtyckeslag” kommer inte att lösa alla problem med våldtäktsbrott men är ett steg i rätt riktning.
  • Hietamies, Heini (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielma käsittelee tapon ja murhan välistä rajanvetoa, keskittyen murhan tunnusmerkistön mukaisiin erityisen raa’an ja julman tekotavan kvalifiointiperusteisiin sekä kokonaistörkeysvaatimukseen lainopillista metodia käyttäen. Tapon ja murhan välinen rajanveto on merkittävä kysymys jo pelkästään sen vuoksi, että erot tapoista ja murhista tuomittavien rangaistuksien välillä ovat suuret. Erityisen raa’an ja julman tekotavan toteutumiseksi vaadittavat tekijät eivät aina ole yksiselitteisiä. Jotta tekoa voitaisiin pitää rikoslain 21 luvun 2 §:n säännöksen mukaisena murhana, vaaditaan teolta kvalifiointiperusteen toteutumisen lisäksi myös kokonaistörkeyttä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia tekijöitä erityinen raakuus ja julmuus edellyttävät sekä mikä on kokonaistörkeysvaatimuksen merkitys ja painoarvo murhan tunnus-merkistön toteutumisessa. Tutkielmassa perehdytään aluksi rikoslain kehitykseen sekä rikoslakiin tehtyihin muutoksiin ja tarkastellaan millaisia murhan tunnusmerkistöt ovat aiemmin olleet sekä miten murhaa koskeva sääntely on vuosien myötä kehittynyt. Tutkielmassa käydään läpi myös henkirikostilastoja sekä tuomion perustelemista. Keskeisimmän osan tutkielmaa muodostaa kuitenkin oikeustapausten arviointi. Tutkielmassa perehdytään korkeimman oikeuden sekä hovioikeuksien tuomioihin arvioiden, miten niissä on kuvattu erityisen raa’an ja julman tekotavan sekä kokonaistörkeysvaatimuksen toteutumista. Tämän lisäksi tutkimuksessa arvioidaan myös, ovatko eri oikeusasteiden tuomioiden perustelut riittävät.
  • Rantala, Marjo Helena (Routledge, 2018)
    In the chapter, Marjo Rantala describes the background behind the decision of Finnish feminist legal scholars to appeal a national femicide case to the CEDAW Committee. In the case, the lack of sufficient safety mechanisms in Finland for victims of domestic violence, particularly women, lethally resulted in what is often referred to in Finnish media as a "family tragedy": the death of a woman and her two children at the hands of her husband. Challenging national authorities before international organs, using international feminist normative instruments, is an example of Smart-inspired feminist legal engagement: invoking the supranational to develop current feminist readings of the law on the national level. Rantala discusses how Finnish feminist legal activism, the appeal to international organs, has the potential to seriously amplify feminist criticism, which is otherwise often sidelined on the domestic level.
  • Honkaniemi, Lotta (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman tarkoituksena on arvioida huumausaineiden käytön dekriminalisointia ja sen mahdollisia toteutustapoja ja tavoitteita. Samalla tarkasteltavaksi tulevat kriminalisoinnin mahdolliset ongelmakohdat ja perusteltavuus erityisesti kriminalisointiperiaatteiden ja ihmisoikeuksien valossa. Kysymystä tarkastellaan erityisesti terveydellisestä näkökulmasta ottamatta kantaa esimerkiksi yksilönvapautta ja valintaa koskeviin kysymyksiin. Tarkoituksena on myös oikeusvertailun kautta arvioida eri maiden politiikkojen mahdollista toimivuutta keskittyen kuitenkin erityisesti Portugalissa vuonna 2001 toteutettuun lainsäädäntömuutokseen, jolla kaikkien huumausaineiden käyttö dekriminalisoitiin. Dekriminalisointi tarkoittaa, että jonkin yksilöidyn toiminnan rikosoikeudellista statusta muutetaan. Huumausaineista puhuttaessa tarkasteltavana on usein käyttö tai hallussapito henkilökohtaiseen käyttöön. Sen sijaan huumausaineiden osto voidaan pysyttää rangaistavana, huumausaineita voidaan takavarikoida ja myös erilaisia sanktioita voidaan asettaa. Dekriminalisointi merkitsee näin ollen siirtymää rikosoikeudellisesta järjestelmästä toiseen viitekehykseen. Dekriminalisoinnin yhteydessä puhutaan toisinaan myös depenalisaatiosta. Depenalisaatiolla tarkoitetaan sitä, että toiminta on rikosoikeudellisen sääntelyn piirissä, mutta tuomioita joko kevennetään huomattavasti tai ne poistetaan kokonaan. Tutkielmassa tarkastellaan myös tämän kaltaista toimenpiteistä luopumisen mahdollisuutta sekä sitä, millaiseksi käytäntö on tosiasiallisesti muodostunut. Depenalisaatiota toteutettaessa asia kuitenkin säilyy rikosasiana, jolla saattaa olla esimerkiksi stigmatisoivaa vaikutusta. Pääasiallisena rangaistuksena huumausaineen käyttörikoksesta kuitenkin seuraa useimmiten sakkorangaistus. Tutkielmassa havaitaan myös se, että huumausainepolitiikassa ei aina ole nojauduttu empiiriseen tietoon. Lainsäädäntöä on näin ollen usein pidetty periaatteellisena kannanottona huumausaineiden käyttöä vastaan tarkastelematta kattavasti muiden yhteiskunnan politiikkojen mahdollista toimivuutta. Pohjimmiltaan kysymys on siitä, halutaanko käyttöä käsitellä rikosoikeudellisesta vai terveydenhuollon näkökulmasta. Tämän vuoksi huumausaineiden käytön dekriminalisoinnista käytävää keskustelua tulisi edelleen jatkaa.
  • Järvinen, Salla (Helsingin yliopisto, 2020)
    Hyväksikäyttörikokset ja seksuaalilainsäädäntö ylipäänsä on viime vuosien aikana herättänyt laajaa yhteiskunnallista keskustelua niin mediassa kuin oikeusoppineidenkin kesken. Erityisesti nuoriin kohdistuvat ja nuorten väliset seksuaalirikokset jäävät kuitenkin usein vähemmälle huomiolle kuin laadultaan huomattavasti vakavammat ja laajemmat, selvästi aikuisen toimesta tehdyt hyväksikäyttökokonaisuudet. Lainsäädännön kiristämistä vaadittaessa ei näin ollen välttämättä kiinnitetä huomiota siihen, mitä esimerkiksi rangaistusten ankaroittaminen tarkoittaisi nuorten rikostentekijöiden tai rikoksesta epäiltyjen osalta. Tutkimuksen keskeisenä kysymyksenä on nk. rajoitussäännöksen soveltamisala, eli milloin kyseessä katsotaan olevan nuorten välinen seksuaalinen kanssakäyminen, toisaalta milloin vanhemman osapuolen katsotaan teollaan syyllistyvän nuoremman osapuolen hyväksikäyttöön. Soveltamisalan arviointi on ongelmallista ensinnäkin seksuaalirikoksille tyypillisen välittömän näytön puuttumisen takia. Näyttö perustuu pääosin osapuolten kokemuksiin ja kertomuksiin. Lisäksi arvioitavat kvalifiointiperusteet eli tuomitsemisen kannalta merkitykselliset seikat ovat (laskennallinen ikäero poislukien) laadultaan hyvin abstrakteja: seksuaalinen itsemääräämisoikeus ja sen loukkaaminen sekä henkinen ja ruumiillinen kypsyys ja siinä havaittavat eroavaisuudet osapuolten välillä. Lainsäädäntö itsessään sisältää myös kahden oikeushyvän osittaisen ristiriidan: lapsen etu ja yleinen suojeluntarve sekä yksilön seksuaalinen itsemääräämisoikeus. Kysymyksen ongelmallisuutta lisää entisestään se, että Korkeimman oikeuden kannanottoja on vähän. Lainsäädäntö on rajoitussäännöksenkin osalta muuttunut viime vuosikymmenen aikana, minkä lisäksi oikeuskäytäntö on muokannut sen soveltamisalaa ja seksuaalirikoksiin suhtautumista ylipäänsä. Muutoksia on tullut esimerkiksi näyttökysymysten ratkaisemiseen ja vastaajan vaihtoehtoisen tapahtumakulun esittämiseen ja alle kahden vuoden rangaistusten määräämiseen ehdottomana ehdollisen sijaan. Lisäksi seurustelusuhteen vaikutus arvioinnin kannalta on hämärtynyt ja selvästi murroksessa. Tutkielmaa varten on käyty läpi hovioikeuskäytäntöä vuosilta 2016-2019 ja pääpaino on niissä nuortenvälisissä suhteissa, joissa osapuolten tasavertaisuus on kriittisen arvioinnin kestävä. Tutkielmassa esitetään, että ratkaisukäytäntö on osittain ristiriitaista sekä eri kvalifiointiperusteiden sisällön ja itsenäisen arvioimisen kannalta että kvalifiointiperusteiden keskinäisen suhteen ja arvioinnin kannalta. Rajoitussäännöksen soveltumisen arvioinnin painopiste on vahvasti ikäerossa, vaikka lainsäädäntö perustuukin seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen. Myös lain tarkoittamalla tavalla suuri ikäero jää verrattain ristiriitaiseksi, minkä voidaan katsoa johtuvan suojeltavan oikeushyvän epäselvyydestä sekä osapuolten väliselle suhteelle annettavan merkityksen epävarmuudesta. Oikeushyväongelmallisuus vaikeuttaa myös seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaamisen arvioimista. Itsemääräämisoikeuden loukatuksi tulemisen arvioimista vaikuttaa toisaalta myös se, ettei tilanteissa välttämättä käytetä objektiivisesti havaittavaa pakottamista tai painostamista. Tutkielmassa havaitaan myös, ettei henkistä ja ruumiillista kypsyyttä pääsääntöisesti eroteta toisistaan, vaan kypsyyttä arvioidaan ”yhtenä”. Kypsyyttä koskevaa keskustelua ei pääsääntöisesti myöskään käydä, minkä katsotaan heikentävän sen asemaa muihin kvalifiointiperusteisiin verrattuna. Tutkielmassa esitetään, että ratkaisujen perusteluissa kiinnitettäisiin entistä näkyvämmin huomiota tasavertaisuuskriteeriin ja sen moninaisuuteen suhteessa ikään, kypsyyteen ja yleiseen elämänkokemukseen. Näin edistettäisiin soveltamisalan yhteneväisyyttä ja johdonmukaisuutta sekä turvattaisiin myös usein nuoren vastaajan asema.
  • Rinne, Katariina (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan ihmiskauppaa seksuaalisessa hyväksikäyttö tarkoituksessa eli niin kutsuttua seksikauppaa. Ihmiskauppa luokitellaan uhrin perus- ja ihmisoikeuksia loukkaavaksi hyötymisrikokseksi, jonka kansallinen kriminalisointi löytyy vapausrikoksia käsittelevästä rikoslain 25 luvun 3 §:stä. Ihmiskauppa pykälän oltua 10 vuotta voimassa, tuomioita oli annettu vuoteen 2014 mennessä vain muutama, niiden johtopäätökset olivat osin virheellisiä ja soveltamiskynnyksen voitiin katsoa asettuneen tarkoitettua korkeammaksi. Uhrin oikeuksien toteutumisen kannalta rikosnimikkeellä on suuri merkitys, mistä syystä osaltaan tilanteeseen puututtiin vuonna 2015 ihmiskauppa- ja parituspykäliä selkeyttämällä. Lainsäädäntömuutosten myötä ihmiskaupparikoksen piiriin oli tarkoitus tulla sellaiset kohdehenkilön kontrolloimista osoittavat teot, joiden silloin katsottiin kuuluvan paritukseen. Muutosten myötä parituksen oli sitä vastoin pyrkimys muuttua rikokseksi, jossa parituksen kohteena oleva henkilö ei ole alistussuhteessa rikoksentekijään ja kyse on puhtaasti ainoastaan taloudellisesta hyötymissrikoksesta. Tutkielma keskittyy ihmiskaupparikoksen tunnusmerkistöön, joka jakaantuu taustalla olevien kansainvälisten velvoitteiden mukaisesti kolmeen osaan. Pykälän 1 momentin numeroiduissa kohdissa määritetään rikoksessa käytettävät vaihtoehtoiset keinot. Tämän lisäksi tunnusmerkistössä mainitaan vaihtoehtoiset tekotavat ja rikoksen vaihtoehtoiset tarkoitukset, joka nyt tarkasteltavana olevan ihmiskaupan muodon kohdalla on seksuaalinen hyväksikäyttö. Oikeuskäytännön perusteella vuoden 2015 lakimuutosta voidaan pitää varsin onnistuneena siinä mielessä, että seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvä ihmiskauppa on alettu ymmärtämään prosessinomaisena itsemääräämisoikeuden ja ruumiillisen koskemattomuuden riistämisenä ja alistamisena, jossa uhri antaa periksi vähän kerrallaan. Seksikauppaan liittyy vain harvoin liikkumisvapauden riistoa, uhkailua ja väkivaltaa, mikä tunnutaan ymmärtävän tuomioistuimissa entistä paremmin. Hienovaraisia, usein psyykkisiä keinoja, joilla saatetaan uhrit seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi, on alettu lakimuutoksen myötä niin ikään tunnistamaan. Aikaisemmin tunnusmerkistöä tulkittaessa uhrin alkuperäiselle vapaaehtoisuudelle annettiin ratkaiseva merkitys, mikä ei ollut rikoslain eikä Suomea sitovien kansainvälisten velvoitteiden mukaista. Lainmuutoksen myötä suhtautumistavan uhrin vapaaehtoisuuteen voidaan katsoa oikeuskäytännössä muuttuneen. Haasteita aiheuttavat kuitenkin yhä erityisesti tapaukset, joissa uhrin oma mies toimii parittajana ja uhri katsoo suostuneensa vapaasta tahdostaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Kysymyksen on katsottu olleen tällöin parituksesta, vaikka ihmiskaupan tunnusmerkistön täyttävät tekijät olisivat olleet käsillä. Tunnusmerkistötekijöiden tulkinnassa on kuitenkin siirrytty selvästi oikeaan suuntaan, mutta rangaistuksen mittaaminen sitä vastoin on ollut osin annettujen oikeusohjeiden vastaista eikä esimerkiksi teon moitittavuutta lisäävillä seikoilla välttämättä ole ollut lainkaan korottavaa vaikutusta rangaistukseen.
  • Heiskanen, Eveliina (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielma käsittelee ikääntyneisiin kohdistuvia petosrikoksia erityisesti hovioikeuskäytännön näkökulmasta. Ikääntyneiden väestöryhmä kasvaa tulevaisuudessa entisestään yhteiskuntamme ikärakenteen muuttuessa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut havaittavissa erityisesti yli 65-vuotiaisiin kohdistuvien petosrikosten kasvua. Tutkielmassani pyrin selvittämään minkälaisia petostyyppejä ikääntyneisiin kohdistuu, kuinka uhrin korkea ikä on huomioitu petosrikoksiin liittyvässä hovioikeuskäytännössä ja kuinka se voidaan huomioida rangaistuksen mittaamisessa. Petossäännösten osalta ikääntyneen uhrin kannalta merkityksellisin on RL 36:2:n törkeä petos, jonka 4.kohdan kvalifiointiperusteen mukaan petos on törkeä, jos petos tehdään käyttämällä hyväksi toisen erityistä heikkoutta tai muuta turvatonta tilaa. Lainvalmistelussa on katsottu tämän kohdan viittaavaan esimerkiksi vanhuksiin. Tutkimassani hovioikeuskäytännössä tätä kvalifiointiperustetta käytettiin alle puolessa tapauksista. Uhrin korkea ikä oli kuitenkin yleensä mainittu kokonaistörkeyden arvioinnissa. Hovioikeuskäytännössä ikääntyneisiin kohdistuneet petokset olivat pääasiassa valepoliisitapauksia, joissa esiinnyttiin poliisina tavoitteena saada uhrilta rahaa tai uhrin maksuvälineet. Muita esiintyneitä tapauksia olivat sukulaispoikahuijaus, myyntihuijaus, lainahuijaus, romanssipetos ja petokset, joissa oli käytetty hyväksi iäkästä sukulaista. Rangaistuksen mittaamisessa uhrin korkea ikä voidaan nykyisellään huomioida jollain tasolla ainoastaan RL 6:4:n rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteen nojalla teon moitittavuusarvioinnin yhteydessä. Rikoslain koventamisperusteissa uhrin korkeaa ikää ei ole mainittu uhrin subjektiivisia ominaisuuksia huomioivassa RL 6:5:n 4.kohdan vihamotiiveissa. Uhrin korkea ikä ei kuulu tähän luetteloon eikä sen lisääminen luetteloon olisi tarkoituksenmukaista. Pohjoismaisissa rikoslaeissa uhrin korkea ikä on huomioitu koventamisperusteiden osalta niin, että rangaistusta ankaroittavana seikkana on pidettävä sitä, että rikos on kohdistettu puolustuskyvyttömään tai vastaavassa tilassa olevaan henkilöön. Pohjoismaisissa lainvalmistelutöissä on katsottu näiden kohtien viittaavan esimerkiksi vanhuksiin ja koventamisperusteiden tarjoama suoja on näin haluttu laajentaa koskemaan niitäkin uhreja, joita niin sanotut vihamotiivit eivät pysty suojaamaan. Petosrikosten oikeuskäytännössä uhrin korkean iän huomioiminen on mahdollista erityistä heikkoutta ja turvatonta tilaa koskevan kvalifiointiperusteen myötä, mutta kvalifiointiperustetta ei kuitenkaan käytetä säännönmukaisesti uhrin ollessa ikääntynyt. Mikäli korkein oikeus linjaisi tulevassa ratkaisukäytännössään ikääntyneeseen kohdistuvan petoksen olevan automaattisesti törkeä tämän koventamisperusteen nojalla, ohjaisi tämä uhrin korkean iän huomioimista myös alioikeuksissa ja syyttäjän teonkuvauksissa. Ikääntyneisiin kohdistuvien rikosten voidaan katsoa olevan erityisen moitittavia ja uhrin korkean iän huomioiminen rangaistuksen mittaamisessa tulee varmistaa. Tästä syystä voisi olla tarpeen lisätä kotimaiseen rikoslakiimme muiden pohjoismaiden tapaan koventamisperuste, jolla pystyttäisiin paremmin huomioimaan erityisesti ikääntyneet uhrit niin petosrikoksissa kuin kaikkien muidenkin rikosten osalta.
  • Nyholm, Linda (Helsingin yliopisto, 2021)
    Hedersrelaterat våld är förhållandevis ouppmärksammat i Finland i lagstiftningen, rättspraxis och rättslitteraturen trots dess allvarlighet. Hedersrelaterat våld försätter offret i en särskilt utsatt position. Offret kan behöva utstå betydande begränsningar och kontroll i sin vardag och utsättas för fysiskt våld i strävan efter att bevara eller återupprätta hedern. Hedersrelaterat våld innebär en väsentlig kränkning av de mänskliga rättigheterna. Av Istanbulkonventionen som ratificerades i Finland år 2015 följer avtalsförpliktelser relaterade till att bekämpa hedersrelaterat våld. Heder får inte ses som en rättfärdigande grund till våldshandlingar och omständigheter som att ett brott begåtts mot en partner, ett barn, någon i ett utsatt tillstånd, upprepade gånger m.m. ska ses som försvårande omständigheter. Avhandlingen granskar huruvida dessa avtalsförpliktelser uppfylls i vår nuvarande straffrättsliga reglering samt vilka problematiska aspekter som föreligger beträffande tillämpningen av strafflagen i hedersrelaterade ärenden. Faktum är att offer för hedersrelaterat våld besitter ett inadekvat skydd. Avtalsförpliktelserna uppfylls bristfälligt och det förekommer ett flertal motstridigheter i strafflagens utformning som försvårar hanteringen av ifrågavarande ärenden. Följaktligen undersöks möjliga lagstiftningsändringar i syfte att finna lösningar som ger upphov till ett effektivare skydd för offer mot hedersrelaterat våld än vad den nuvarande straffrättsliga regleringen förmår. Föremål för denna granskning är Sveriges kriminaliseringar och lagförslag av kvinnofridskränkning, hedersmotiv som straffskärpande grund och hedersbrott. Det står klart att nyss nämnda resulterar i ett avsevärt bättre skydd mot hedersrelaterat våld och det är motiverat att liknande lagstiftningsändringar skulle företas i Finland, om än med en annan utformning för att råda bot på de begränsningar som föreligger i den svenska lagstiftningen.
  • Lahtinen, Saara (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan liikesalaisuutta koskevan yksityisoikeudellisen ja rikosoikeudellisen sääntelyn suhdetta. Liikesalaisuus on ilmiönä kiinnostava monimuotoisuudensa vuoksi. Toimialasta riippumatta yhtiöiden toiminta perustuu yhä enemmän tiedon hallintaan modernissa verkostoituneessa tietoyhteiskunnassa ja usein merkittävä osa tästä tiedosta on liiketoimintaan liittyvää luottamuksellista tietoa. Suomessa liikesalaisuuksien suoja on rakentunut pääosin rikoslainsäädännön varaan. Rikoslakiin (39/1889) liikesalaisuuksia koskevat kriminalisoinnit otettiin 1990-luvulla rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisen vaiheen yhteydessä. Liikesalaisuuksien yksityisoikeudellista suojaa vahvistettiin, kun Suomessa tuli voimaan 15.8.2018 uusi liikesalaisuuslaki (595/2018). Liikesalaisuuslain säätämisen myötä liikesalaisuus määriteltiin lakiteknisesti, ja määritelmän käsitettä käytetään niin yksityisoikeudellisessa kuin rikosoikeudellisessa liikesalaisuussääntelyssäkin. Liikesalaisuuslain 2 §:n mukaan liikesalaisuus on tietoa, joka ei ole yleisesti tunnettua tai helposti selville saatavissa ja jolla on taloudellista arvoa liiketoiminnassa. Lisäksi tiedon laillisen haltijan on tullut ryhtyä kohtuullisiin toimenpiteisiin sen suojaamiseksi. Liikesalaisuuden käsitettä käytetään sekä yritysvakoilua, yrityssalaisuuden rikkomista että yrityssalaisuuden väärinkäyttöä koskevissa rikossäännöksissä. Liikesalaisuuden käsitteen määritelmää voidaan pitää suhteellisen laajana ja kielellisesti osittain monimutkaisena. Rikosoikeudellisessa järjestelmässä laillisuusperiaatteen näkökulmasta tämä voi näyttäytyä ongelmallisena. Rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvä epätäsmällisyyskielto edellyttää rangaistussäännöksen suojelukohteen täsmällistä määrittelyä. Tämän tutkielman tarkoitus on vastata lainopillisin tutkimusmenetelmin ensinnäkin siihen, vastaako liikesalaisuuden määritelmä laillisuusperiaatteen asettamia vaatimuksia. Niin ikään tässä tutkielmassa tarkastellaan liikesalaisuuslain säännösten merkitystä ja vaikutusta liikesalaisuutta koskevan rikosoikeudellisen sääntelyn soveltamiseen. Liikesalaisuuslain merkitystä rikoslakiin tarkastellaan liikesalaisuuslain ja rikoslain toisiaan keskenään osittain vastaavien tekojen kautta. Tarkastelussa tuodaan esiin käsitteiden sisällöllisiä yhteneväisyyksiä ja hahmotetaan niiden keskenäistä merkitystä. Liikesalaisuuslain mukaisia seuraamuksia suhteessa rikosoikeudelliseen järjestelmään arvioidaan erityisesti ne bis in idem -kiellon ja kohtuullistamisperusteiden kontekstissa. Kun rikoslain säännöksissä ei viitata määritelmää lukuunottamatta liikesalaisuuslain säännöksiin, voidaan sääntelykehikkoa pitää jokseenkin vaikeasti hallittavana kokonaisuutena. Nykyistä liikesalaisuutta koskevaa sääntelykokonaisuutta ei voida pitää rikosoikeudellisesti täysin ongelmattomana eikä selkeänä.
  • Koskela, Marianna (Helsingin yliopisto, 2021)
    Kohtuuttoman suuriin luottokustannuksiin voidaan puuttua sekä rikos- että siviilioikeudellisin menettelyin. RL:n säännös luottokiskonnasta muotoiltiin osittain uudelleen silmällä pitäen pikaluottoyhtiöitä, sillä tunnusmerkistötekijöinä on mainittu seikkoja, jotka eivät istu mielekkäästi yksityishenkilöiden väliseen luotonantoon. Uudistuksen tarkoituksena oli pyrkiä estämään ja rajoittamaan pikaluottojen tarjonnassa havaittuja ongelmia. Mainitulla uudistuksella ei kuitenkaan saavutettu lainsäätäjän asettamia tavoitteita pikaluottoyhtiöiden toiminnan rajoittamisesta. Näistä syistä lainsäädännön kiristäminen katsottiin välttämättömäksi, jonka seurauksena kuluttajansuojalakiin vuonna 2013 lisättiin kutsuttu korkokattopykälä. Pikaluottotoimintaan liittyvien ongelmien yhä jatkuessa, lainsäätäjä päätti pitkällisten keskusteluiden jälkeen kiristää korkokattopykälää ja uusi säännös astui voimaan 2019 syksyllä. Ennen kuluttajansuojalakiin säädettyjä korkokattopykälää niin sanotut pikalainat herättivätkin keskustelua lähinnä luottokiskonnan osalta. Tuon aikaisen oikeuskäytännön perusteella pikalainayhtiöiden ei kuitenkaan katsottu syyllistyneen luottokiskontaan. Myös luottotoiminnan rikosoikeudellisen sääntelyn tarvetta kritisoitiin, ja esitettiin näkökulmia, joiden mukaan pelkästään siviilioikeudellinen sääntely tulisi olla riittävää. Kuitenkin kuluttajansuojalain säännökset, erityisesti uusi korkokattopykälä asettavat tiukat rajat hyväksyttävälle korolle sekä muille velasta maksetuille kuluille. Lainsäätäjän tahtotila pikalainayhtiöiden toiminnan rajoittamiselle on selvä. Yhtä lailla on selvää, ettei uuden lain mukaan luottotoiminnassa korkeita korkoja ja kuluja voida perustella enää luottoriskillä ja luotonantajan omilla kuluilla. Lainsäätäjän tahtotila huomioon ottaen, jää selvitettäväksi onko lainsäätäjän tahdonilmaisulla hyväksyttävästä korkotasosta merkitystä myös rikoslain luottokiskontasäännöksen arvioinnin kannalta kulutusluotoissa? Tutkimuksen tarkoituksena on näin ollen selvittää korkokattopykälän vaikutusta suhteessa luottokiskonnan tunnusmerkistöön lainsäätäjän tarkoituksen, rikosoikeudellisen tulkintadoktriinin sekä oikeuskäytännön perusteella.
  • Widjeskog, Ada (Helsingin yliopisto, 2021)
    Det tog rätt länge innan människohandel fick någon form av politisk uppmärksamhet i Finland. Människohandel igenkändes som ett problem som krävde åtgärder på nationell nivå först i samband med att Palermoprotokollet ratificerades i början av 2000-talet. Människohandel kriminaliserades i Finland som en följd av detta år 2004. I början av 2000-talet förekom i Finland en del omfattande koppleriverksamheter där främst utländska kvinnor utnyttjades. Trots att det handlade om organiserat koppleri utgick såväl politiker som polis, åklagare och domstol från antagandet om att de personer som utnyttjats i prostitution har samtyckt till att utnyttjas sexuellt tills annat bevisats. Detta ledde till att sexuellt utnyttjade personer i praktiken delades upp i två grupper: oskyldiga människohandelsoffer och skyldiga prostituerade. I ljuset av det vi vet idag kan en del av dessa så kallade skyldiga prostituerade mycket väl ha varit offer för människohandel. Den nationella människohandelskriminaliseringen har sedan den infördes ändrats en gång genom den lagändring som trädde i kraft 2015. Lagstiftarens huvudsakliga mål vid ändringarna av brottsbeskrivningarna för koppleri och människohandel var att göra gränsdragningen mellan människohandelsbrott och koppleribrott tydligare samt se till att kriminaliseringen av människohandel bättre motsvarar kriminaliseringsförpliktelserna i de internationella dokument som är bindande för Finland. Avhandlingen granskar huruvida lagstiftarens syften och målsättningar med lagändringen lett till det önskade slutresultatet. För att svara på forskningsfrågan analyseras lagstiftarens tolkningsanvisningar och domstolens tolkning av brottsbeskrivningen för människohandel. I avhandlingen tillämpas den rättsdogmatiska metoden. I och med att avhandlingen granskar tolkningen av brottsbeskrivningen aktualiseras även olika tolkningsmetoder. Tolkningen av brottsbeskrivningen analyseras i ljuset av den teleologiska tolkningsmetoden. Enligt den teleologiska tolkningsmetoden bör lagen tolkas i enlighet med dess syfte. Således kan avhandlingen närmast klassificeras till den inriktning inom rättsdogmatiken som kallas för intresserättsdogmatik. Avhandlingens prognos visade sig stämma i viss utsträckning. Den mest betydande förändringen är att domstolen inte längre ger någon betydelse till offrets eventuella ursprungliga samtycke om gärningsmannen använt minst ett otillbörligt medel för genomförandet av brottet. Tidigare anvisade lagstiftaren en snäv tolkning av människohandelsbestämmelsens öppna begrepp vilket inte längre är fallet. Fysiskt våld och frihetsberövande krävdes innan lagändringen för att fastställa människohandelsbrott, medan de nu gällande tolkningsanvisningarna betonar att brottet lika gärna kan begås genom psykiska medel. Dessa tolkningsanvisningar återspeglas även i domstolens tolkningsverksamhet. Trots att läget förbättrats finns det fortfarande utmaningar. Vilken betydelse som vid fastställandet av brottets medel och gärningssätt bör ges till offrets egen uppfattning över huruvida dennes viljebildning och självbestämmanderätt kränkts eller ej framhålls i avhandlingen som den mest framträdande frågan som bör klargöras. Hur detta bedöms kan ha avgörande betydelse för gränsdragningen mellan koppleri och människohandel vid fall där gärningarna befinner sig inom gråzonen för rekvisitens tillämpningsområde. Avhandlingen argumenterar för att lagstiftarens syften med lagändringen 2015 kunde förverkligas i ännu högre utsträckning genom tillämpandet av en teleologisk tolkningsmetod där människovärdets okränkbarhet tolkningsmässigt skulle förstärka offrets frihet. En sådan tolkning skulle vara förenlig med de internationella förpliktelsernas krav på en strängare bedömning av grundläggande värden och tillhandahålla ett mer effektivt skydd för såväl som faktiska som potentiella offers frihet.
  • Viitanen, Sanna (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman aiheena on ns. itsepesun rangaistavuuden alan tarkastelu suomalaisessa rikosoikeudessa. Itsepesulla tarkoitetaan toimia, joissa esirikokseen osallinen kohdistaa omalla rikoksella saatuun rikoshyötyyn rahanpesutoimia. Rahanpesun ollessa ennen kaikkea kansainvälinen uhka, perustuu rahanpesun kriminalisointi kansallisesti erityisesti kansainvälisten velvoitteiden täyttämiseen. Suomeakin velvoittavat kansainväliset rahanpesua koskevat sopimukset edellyttävät lähtökohtaisesti myös itsepesun kriminalisointia, elleivät sopimusvaltion perustuslain periaatteet tai oikeusjärjestelmän peruskäsitteet muodosta estettä kriminalisoinnin toteuttamiselle. Suomessa itsepesun kriminalisoiminen on nähty ongelmallisena, ja kriminalisointivelvoitteesta poikkeamista onkin perusteltu juuri sillä, että kansalliset rikosoikeudelliset perusperiaatteet olisivat ristiriidassa kriminalisoinnin kanssa. Itsepesusta ei Suomessa ole voitu rikoslain 32 luvun 11 §:n mukaisesti tuomita esirikokseen osallistunutta tekijää lainkaan aina vuoteen 2012 asti, jolloin itsepesu kriminalisoitiin rajoitetusti edellä mainittua rajoitussäännöstä muuttamalla. Kriminalisoinnin taustalla olivat ennen kaikkea Suomea sitovat kansainväliset velvoitteet sekä järjestäytyneen huumausainerikollisuuden torjuminen. Itsepesun kriminalisointi toteutettiin kuitenkin niin suppeasti, ettei itsepesusta ole annettu tähän päivään mennessä vielä yhtään varsinaista tuomiota. Itsepesun rangaistavuuden alan laajuus on noussut puheenaiheeksi aika ajoin, ja aihe on taas ajankohtainen Euroopan unionin antaessaan 23.10.2018 Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2018/1673 rahanpesun torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin, joka sisältää jäsenvaltioille velvoitteita rahanpesun ja itsepesun kriminalisoimisesta. Periaatteellisempana direktiivin tuomana muutoksena on juuri itsepesun laajempi kriminalisointivelvoite, jonka pohjalta oli Suomessa tarpeen harkita, kuinka laajasti ja millä keinoin itsepesun kriminalisointi Suomen rikoslainsäädännössä toteutetaan. Tutkielman tavoitteena onkin tutkia ennen kaikkea sitä, mahdollistavatko kansalliset perusperiaatteet itsepesun kansainvälisestä kriminalisointivelvoitteesta poikkeamisen ja minkälainen harkintamarginaali EU:n jäsenvaltioilla on valtioiden saattaessa direktiivejä kansallisesti voimaan. Kansallisia perusperiaatteita tarkastelemalla tutkielmassa päädytäänkin siihen, että nämä oikeusperiaatteet ovat ristiriidassa itsepesun rajattoman kriminalisoinnin kanssa. Vaikka kansainvälisten velvoitteiden täyttäminen sekä laillisen rahoitusjärjestelmän suojaaminen nähdäänkin tärkeinä asioina, tulee itsepesun kriminalisoinnin alassa ottaa huomioon kansalliset perusperiaatteet, jotka väistämättä nähdään ongelmallisina tietyn tyyppisiä tekoja kriminalisoitaessa itsepesuna. Toisaalta kansallisesti ei voida nähdä ongelmallisena sitä, että itsepesu on rangaistavaa silloin, kun sillä aiheutetaan sellaista lisävahinkoa, jota esirikos rangaistuksineen eivät kata. EU:n rahanpesurikosdirektiivin asettamat velvoitteet saatettiin Suomessa voimaan joulukuussa 2020 rikoslain muutoksella. Nykyistä oikeustilaa voidaankin pitää perusteltuna ja itsepesun rangaistavuuden alaa riittävän laajana.
  • Vanninen, Johanna (Helsingin yliopisto, 2021)
    Koventamisperusteilla tarkoitetaan rikoslaissa määriteltyjä tekijän rikollisen menettelyn vaikuttimia tai menettelyn muita ominaisuuksia, jonka perusteella rikoksesta määrättävää rangaistusta voidaan ankaroittaa. Koventamisperusteet ilmentävät tekijän menettelyn erityistä moitittavuutta ja tekijän keskimääräistä suurempaa syyllisyyden astetta. Rikoslakimme tunnistaa viisi koventamisperustetta: 1) rikollisen toiminnan suunnitelmallisuus; 2) rikoksen tekeminen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa; 3) rikoksen tekeminen palkkiota vastaan; 4) rikoksen tekeminen rotuun, ihonväriin, syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vammaisuuteen perustuvasta vaikuttimesta taikka niihin rinnastettavasta muusta vaikuttimesta; ja 5) tekijän aikaisempi rikollisuus. Koventamisperusteiden soveltuminen tulee ratkaistavaksi seuraamusharkinnassa, joka seuraa rikosprosessissa tehtyä ratkaisua rangaistusvastuusta. Tutkielma käsittelee sitä, miten koventamisperusteita koskeva näyttövaatimus suhteutuu rangaistusvastuuta koskevaan näyttövaatimukseen. Näytön arviointi on kiinnostava teema, jossa tosielämästä nousevat seikat yhdistyvät poikkeuksellisella tavalla todistelua koskevaan teoriaan. Näyttöratkaisun tekeminen on itsessään monimutkainen prosessi, jossa tuomari yhdistelee juridiikkaa, empiriaa ja logiikkaa tukeutuen kokemussääntöihin. Näyttövaatimus, tai näyttökynnys, määrittää sen, mikä katsotaan riittäväksi näytöksi. Rangaistusvastuun osalta näyttökynnys on lainsäädännössä asetettu siihen, että ”vastaajan syyllisyydestä ei jää varteenotettavaa epäilystä”. Koventamisperusteiden näyttövaatimuksesta ei ole samanlaista kannanottoa lainsäädännössä. Korkein oikeus kuitenkin linjasi ratkaisussaan 2020:32 näyttövaatimuksen laajuudesta vihamotiivin soveltamisen osalta siten, että näyttövaatimus rinnastuu rangaistusvastuun näyttövaatimukseen. Muiden koventamisperusteiden osalta vastaavaa oikeuskäytäntöä ei ole. Myöskään suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa ei esiinny yhtenäistä näkemystä siihen, miten näytön arviointia tulisi koventamisperusteiden osalta suorittaa tai minkälaista näyttövaatimusta niiden soveltamisessa tulisi edellyttää. Tutkielmassa käytetään lainopillista metodia ja koventamisperusteiden näyttövaatimuksen laajuutta selvitetään peilaamalla sitä rangaistusvastuuta koskevaan näyttövaatimukseen. Problemaattista koventamisperusteiden osalta on se, että niiden soveltaminen on jäänyt todella vähäiseksi. Yksi tutkielman teesi on, että tämä on seurausta yhtäältä siitä, että moniin koventamisperusteisiin liittyy todistelua koskevia haasteita ja toisaalta siitä, että näytön arviointiin ja näyttövaatimuksen laajuuteen liittyy koventamisperusteiden osalta epäselvyyttä. Sen ohella, voidaanko vihamotiivin lisäksi samaa näyttövaatimusta soveltaa muihinkin koventamisperusteisiin, pyrkimyksenä on pohtia kysymyksiä siitä, voisiko eri koventamisperusteilla olla eri näyttövaatimus tai onko näyttövaatimus koventamisperusteiden kesken staattinen, ja toisaalta voiko se vaihdella yhden koventamisperusteen sisällä. Vahva lähtökohta tutkielman tarkastelussa on se, että kyse on lopulta periaatepunninnasta eri suojeltavien intressien välillä. Tutkielman keskeinen havainto on, että oikeusjärjestys on tällä hetkellä puutteellinen koventamisperusteita koskevan näyttövaatimuksen osalta, ja että koventamisperusteita koskevilla näyttöongelmilla on vaikutusta perusteiden sovellettavuuteen. Tästä johtuen koventamisperustesäännökset eivät täytä tavoitteitaan, sillä etenkin osaa koventamisperusteista sovelletaan niin harvoin. Jos perustetta sovelletaan oikeuskäytännössä kaikkiaan erittäin vähän ja soveltaminen kaatuu juuri näyttöongelmiin, on perusteltua pohtia sitä, onko tuomioistuimilla koherenttia käsitystä näyttökynnyksen tasosta.
  • Heinonen, Maija (Helsingin yliopisto, 2021)
    Venäjän rikoslailla on monia yhteneväisyyksiä Suomen rikoslainsäädännön kanssa. Venäjän perustuslain suojaamat ihmisoikeudet ovat sopusoinnussa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa. Venäjä on Euroopan neuvoston jäsen ja maailman mittapuulla melko hyvinvoiva valtio. Tästä huolimatta maan ihmisoikeustilanne on valitettava ja rikoslainsäädäntö kaipaa uudistusta. Tutkimuksen tavoitteena oli selventää Venäjän rikosoikeudellisen lainsäädännön kehitystä Neuvostoliiton syntymisestä tähän päivään saakka. Pohdinnan kohteena oli myös tulevaisuus: mihin suuntaan ollaan nyt matkalla. Huomion keskipisteessä ovat rangaistukset ja kriminaalipolitiikka. Analyysin lopputuloksena on, että suuressa mittakaavassa Venäjän rikoslainsäädäntö on matkalla kohti repressiivisempää suuntaa huolimatta siitä, että hallituksen ääneen sanottu tavoite on rikoslain humanisoiminen. Suurimpia syitä hitaalle kehitykselle ovat korruptio, poliisi- ja oikeuslaitoksen puutteet sekä historiallinen taakka.
  • Mahmood, Venus (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tämän tutkielman aiheena on rikosoikeuden preventiivinen käänne. Rikosoikeuden preventiivisel-lä käänteellä tarkoitetaan viime vuosina yleistynyttä ilmiötä, jossa rikoksia pyritään estämään jo ennen kuin ne ovat käynnistyneet. Aihe on tärkeä, koska erilaiset preventiiviset toimenpiteet ovat viime vuosina lisääntyneet huomattavasti. Preventiivinen käänne ilmenee useissa eri muodoissa. Preventiivisen käänteen ytimessä ovat valmistelurikokset, jotka ovat yleistyneet 9/11 -iskujen jälkeen. Valmistelurikosten lisäksi rikosoi-keuden preventiiviselle käänteelle on ominaista rikosjärjestelmän ulkopuolisten keinojen käyttö. Tämän tutkielman kohteena ovat nimenomaan nämä rikosoikeuden ulkopuoliset keinot. Tarkastel-taessa rikosoikeuden ulkopuolella sijoittuvia keinoja ilmiöstä tulee hyvin fragmentaarinen, sillä rikosoikeuden ulkopuolella olevia keinoja, joita voidaan käyttää rikosten torjuntaan on erilaisia. Esimerkkinä ovat erilaiset hallinnolliset instrumentit, joilla pyritään heikentämään rikollisuuden toi-mintaedellytyksiä; lisäksi on olemassa poliisin ja terveysviranomaisten johdossa toteutettavat puo-lihallinnollisia toimenpiteitä, joissa on selkeä interventiotavoite; erikseen on tiedonhankinta ja val-vonta, joilla pyritään tunnistamaan potentiaalisia riskejä. Tällaisten instrumenttien osalta preventii-visen tarkoituksen osoittaminen ei ole helppoa. Preventiiviset toimenpiteet puuttuvat niiden koh-teena olevan yksilön perusoikeuksiin, vaikka puuttumisen aste vaihtelee riippuen toimenpiteen luonteesta. Tällöin toimenpiteen käytölle tulee olla hyväksyttävä peruste. Preventiivisiä toimenpiteitä perustellaan turvallisuudella. Turvallisuuden merkityssisältö on kaikkea muuta kuin selkeä ja se on kaiken lisäksi herkkä erilaisille poliittisille muutoksille. Tämän seurauk-sena monissa maissa voidaan havaita ylilyöntejä turvallisuuden suojelussa. Turvallisuuden merki-tyssisältö on laajentunut kattamaan potentiaalisia tai tulevaisuudessa aktualisoituvia uhkia. Poliit-tisella toimintakentällä turvallisuutta on käytetty instrumentaalisesti omien poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Turvallisuuskäsitteen laajentuminen sekä turvallisuuden merkityksen vahvistumi-nen yleisesti on johtanut julkisen vallan valtiosääntöoikeudellisten rajojen venymiseen. Ylikansallisten tuomioistuinten –etenkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT)– mahdollisuus suojella yksilön perusoikeuksia on kapea. EIT:n oikeuskäytännössä sopimusvaltioille on annettu huomattavan laaja harkintamarginaali ja EIT on ollut haluton tähän puuttumaan. Oikeuskäytän-nön tarkastelusta ilmenee, että EIT arvioi prosessuaalisia seikkoja ottamatta kantaa toimenpiteen oikeusperusteeseen. Tarkasteltaessa preventiivisen käännettä yhtenä sosiaalisen kontrollin muotona voidaan havaita, että se poikkeaa klassisesta liberaalista kontrollimekanismista sekä hyvinvointimalliin kytkeytyvästä kontrollimekanismista ja näyttää edustavan uudentyyppistä kolmatta kontrollitapaa.
  • Myllymäki, Elli (Helsingin yliopisto, 2021)
    Rikoslain (39/1889) 6 luvun 7 §:n 1 kohdan (515/2003) mukaan rangaistusta lieventävänä seikkana on otettava huomioon tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuva muu seuraus, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen. Rangaistusta kohtuullistavana muuna seurauksena voitiin jo alkuperäisen säännöksen (466/1976) esitöiden mukaan poikkeuksellisesti huomioida myös rikosasian saama julkisuus. Samanaikaisesti oikeudenkäynnin julkisuusperiaate on yhtenä keskeisimmistä prosessiperiaatteista välttämätön osa länsimaista, demokraattista oikeusvaltiota. Julkisuusperiaatteen edellyttämä oikeudenkäynnin yleisöjulkisuus toteutuu käytännössä välillisesti nimenomaan median kautta mediajulkisuutena. Kohtuullistamisperusteen tarkoitus on tulla sovellettavaksi ainoastaan poikkeuksellisesti, mutta rangaistuksen kohtuullistaminen poikkeuksellisen julkisuuden perusteella on jäänyt hyvin harvinaiseksi. Julkisuuden huomioimiselle rangaistusta kohtuullistavana tekijänä ei ole vahvistettu yleisiä sääntöjä, vaan kyse on tapauskohtaisesta harkinnasta. Oikeuskirjallisuudessa on hahmotettu joitain poikkeuksellisuusarvioinnissa huomioitavia seikkoja, mutta lain esitöistä, oikeuskirjallisuudesta tai oikeuskäytännöstä ei ole löydettävissä kattavaa, kokoavaa analyysiä soveltamisedellytyksistä. Yleisten oppien uudistuksen ja etenkin 1970-luvun jälkeen mediassa ja rikosprosessin mediajulkisuudessa on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Rikosuutisointi on uutisoinnin sähköistymisen seurauksena nopeutunut ja aikaistunut, mikä yhtenä suurimpana tekijänä on johtanut rikosuutisoinnin merkittävään lisääntymiseen. Rikosuutisoinnin määrällisen kasvun lisäksi rikosjournalismi on kokenut laadullisia muutoksia ennen muuta sosiaalisen median, valtamedian ulkopuolisten toimijoiden ja rikosuutisoinnin viihteellistymisen seurauksena. RL 6:7:n 1 kohdan tarkoittama julkisuuden poikkeuksellisuus ei siten tarkoita saman laatuista tai laajuista julkisuutta kuin kaksikymmentä, saati viisikymmentä vuotta sitten. Vaikka mediajulkisuuden muutokset on havaittu, ei niitä ole kyetty oikeuskirjallisuudessa tai oikeuskäytännössä vielä konkreettisesti huomioimaan. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä havaitaan mediajulkisuuden ja yhteiskunnan muutosten huomioimiseksi tarve rikosasian mediajulkisuuden poikkeuksellisuuden vaatimuksen arvioinnin saattamiseksi nykyaikaan. Tutkielmassa hahmotetaan ensiksi rikosprosessin mediajulkisuuden asema yhtäältä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takaajana ja toisaalta rangaistusta kohtuullistavana tekijänä. Tutkielmassa myös perehdytään rikosprosessin mediajulkisuuteen median näkökulmasta. Varsinaisena tutkimuskysymyksenä tutkielmassa tunnistetaan ja systematisoidaan viimeaikaisessa oikeuskäytännössä rangaistuksen julkisuusperusteisen kohtuullistamisperusteen soveltamisharkinnassa vaikuttaneet tekijät. Vielä varsinaisena tutkimuskysymyksenä tunnistetaan ne rikosasian mediajulkisuudessa tapahtuneet muutokset, jotka soveltamisharkinnassa tulisi ottaa huomioon sekä esitetään perusteltu esitys siitä, miten nämä olennaiset mediajulkisuuden muutokset tulisi ottaa huomioon arvioitaessa rangaistuksen kohtuullistamista. Tutkielman tavoitteena on de lege ferenda -merkityksen lisäksi luoda kattava kokonaisesitys julkisuusperusteisen rangaistuksen kohtuullistamisen tämänhetkisistä soveltamisedellytyksistä.