Browsing by Subject "Degree programme in veterinary medicine"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 246
  • Kaarto, Riikka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Afrikkalainen sikarutto (African swine fever, ASF) on vakava, helposti leviävä sikojen sairaus, jonka aiheuttaa asfiviruksiin kuuluva ASF-­virus. Virus on erittäin kestävä. Se infektoi kaikkia Suidae-­heimon lajeja esimerkiksi kesy-­ ja villisikoja. Afrikkalaisilla villisioilla tauti on tavallisesti oireeton. Kesysioille ja eurooppalaisille villisioille virus aiheuttaa vakavan, kliinisen verenvuototaudin. ASF tarttuu suorassa kontaktissa eläinten välillä tai epäsuorasti fomiittien kautta. Se voi tarttua myös virusta sisältävän ravinnon välityksellä. Virus leviää Afrikassa pahkasikoihin myös Ornithodoros-­suvun puutiaisten välityksellä. Eurooppalaisilla villisioilla ja kesysioilla taudinkuva on tyypillisesti perakuutti tai akuutti. Oireina ovat mm. korkea kuume, ihon punoitus tai sinerrys, syömättömyys ja apaattisuus. Siat voivat kuolla myös ilman edeltäviä oireita. Kuolleisuus voi olla jopa 100 %. ASF-­diagnoosi tehdään elinnäytteistä tai seerumista viruksen eristyksellä, viruksen osoituksella tai vasta-­aineiden osoituksella. ASF-­virusta löydettiin Venäjältä vuonna 2007. Tauti levisi edelleen Valko­Venäjälle, Ukrainaan ja Moldovaan. Tautia todettiin itäisessä EU:ssa vuonna 2014. Ensimmäiset villisikatapaukset todettiin Liettuassa. Myöhemmin samana vuonna tautia todettiin villisioista myös Puolassa, Latviassa ja Virossa. Vuonna 2017 tautia todettiin Tšekissä ja Romaniassa. Suurin osa kesysikatapauksista on todettu pienissä takapihasikaloissa, joissa tautisuojaus on huono. ASF on levinnyt pitkiä matkoja ihmisen toiminnan seurauksena. Villisialla on tärkeä rooli taudin paikallisessa leviämisessä. Tärkein kesysikojen infektiolähde on ollut ASF-­virusta sisältäneen ruokajätteen käyttäminen sikojen ruokinnassa. Taudin torjunnasta määrätään sekä kansallisessa että EU:n lainsäädännössä. Koska tautiin ei ole rokotetta, taudin vastustuksen avainasemassa ovat sikatilojen korkea tautisuojaus, taudin varhainen havaitseminen, tiedottaminen sekä villisikapopulaation pienentäminen. Villisioista tehtävät passiiviset seurantatutkimukset ovat oleellisia tautitilanteen seurannassa ja taudin havaitsemisessa. Tehokkaista keinoista ASF:n leviämisen estämiseksi Euroopan villisikapopulaatiossa tarvitaan vielä lisää tutkimuksia. Villisikakannan tehokas pienentäminen vähentää riskiä ASF:n leviämiseen. Villisianraatojen kerääminen on ensiarvoisen tärkeää, koska virus säilyy raadoissa pitkään ja ne toimivat infektiolähteinä terveille villisioille. Tautia ei ole koskaan todettu Suomessa, mutta riski taudin leviämiseen on olemassa. Evira seuraa maan tautitilannetta sekä kesy-­ että villisikojen seurantatutkimuksilla. Suomen villisikakannan pienentämistä on tehostettu ja metsästystä on pyritty helpottamaan lainsäädäntöä muuttamalla. ASF on ajankohtainen sikojen sairaus, joka aiheuttaa suuria tappioita sianlihantuotannolle. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on perehtyä afrikkalaisen sikaruton epidemiologiaan sekä taudin torjuntaan Euroopan Unionissa ja Suomessa. Työssä esitellään pääpiirteissään myös taudin patogeneesi, oireet ja diagnostiikka.
  • Ketola, Hertta-Maria (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän lisensiaatintutkielman tarkoitus oli tutustuttaa lukija agilityyn, kertoa olennaisimpia asioita lajiin liittyvästä biomekaniikasta, kinematiikasta ja kinetiikasta sekä koota yhteen jo tutkittua tietoa loukkaantumisista ja niihin liittyvistä riskitekijöistä. Tutkimusosiossa selvitettiin suomalaisten, kilpailevien koirien nopeuksia, vuosittaisia starttimääriä ja rotujakaumaa. Agility on jatkuvasti suosiotaan kasvattava koiraurheilulaji, jota harrastetaan ympäri maailmaa, Suomessa harrastajia on noin 13 500. Agilitykilpailuissa koira suorittaa ohjaajan ohjaamana esteradan. Tavoitteena on tehdä mahdollisimman nopea rata ilman virheitä. Kansallisista säännöistä vastaa Suomen Agilityliitto ry ja kansainvälisistä säännöistä Fédération Cynologique Internationale (FCI). Tasoluokkia Suomessa on kolme ja kokoluokkia viisi. FCI:n kansainvälisissä säännöissä tasoluokkia on kolme ja kokoluokkia kolme. Koiran biomekaniikkaa agilityyn liittyvien estesuoritusten aikana on tutkittu jo jonkun verran. Erityisesti hyppyesteen kinetiikkaa ja kinematiikkaa on tutkittu. On todettu, että hyppykaaren muuttuessa jyrkemmäksi koiraan kohdistuvatt vertikaaliset voimat kasvavat. Suurimmat muutokset kinematiikassa tapahtuvat, kun hyppykorkeus ylittää 76 % ja 126 % koiran säkäkorkeudesta. Etäisyyden vaikutus hypyn kinematiikkaan on tutkimuksissa ollut suurinta maksikoirien kohdalla. A-esteen erilaisten kallistuskulmien (30 °, 35 ° ja 40 °) ei ole todettu vaikuttavan rannenivelen ojentumiseen, eikä koiran kokemiin suurimpiin vertikaalisiin voimiin. Lihasaktivaatiossakaan ei ole huomattu eroja kahdella erilaisella harjakorkeudella. Kolmasosan agilitykoirista on todettu loukkaantuvan jossain vaiheessa harrastusuraa. Loukkaantumisia on raportoitu tapahtuvan sekä kilpailuissa että harjoittelutilanteissa. Yleisimpiä esteitä, joilla loukkaantumisia tapahtuu ovat hyppyeste, A-este ja puomi. Loukkaantumisille altistavia tekijöitä tutkimuksissa ovat olleen muun muassa koiran tai ohjaajan kokemattomuus ja bordercollie-rotu. Yleisimmin vamma on kohdistunut olkapäähän, selkään tai varpaisiin. Suurin osa raportoiduista vammoista on ollut erilaisia pehmytkudosvammoja. Tutkimusosiossa todettiin nopeuksien merkitsevästi kasvaneen vuodesta 2012 vuoteen 2016. Suosituimpien rotujen joukosta löytyi selvästi muita nopeampia rotuja, kuten bordercollie maksikokoisissa koirissa, espanjanvesikoira medikokoisissa koirissa ja shetlanninlammaskoira minikokoisissa koirissa. Rotujakauman todettiin olevan monipuolisin minikokoisten keskuudessa, medi- ja maksikokoisten keskuudessa paimenkoirat pitivät kärkisijaa rotutilastoissa. Starttimäärät jaettiin kuuteen kategoriaan, 1-15, 16-30, 31-45, 46-60, 61-75 ja yli 76 starttia vuodessa. Näistä selvästi yleisin kategoria oli 1-15 starttia vuodessa, johon sijoittui noin puolet kilpailleista koirista. Agilityyn liittyy mahdollisia terveysriskejä ja koirat tulevat yhä nopeammiksi, joten on tärkeää jatkaa tutkimusta. The aim of this licentiate thesis was to introduce the reader to agility, put together the most important things about biomechanics, kinematics and kinetics related to agility, and injuries and risk factors behind injuries. The purpose of the research was to report the speed of the Finnish agility dogs, the annual amount of competitions by dogs and the breed distribution. Agility is a constantly growing canine sport that is practiced all over the world. In Finland approximately 13 500 individuals are participating in agility activities. The idea of the competition is that the dog is running through the obstacle course guided by its handler as fast as possible and without mistakes. The Finnish Agility Association upholds the national regulations and the international rules are made by the Fédération Cynologique Internationale (FCI). In Finland there are three skill levels and five size categories. The FCI rules recognizes three skill levels and three groups according to dog size. Canine biomechanics during agility-related tasks have been studied, especially kinetics and kinematics of the bar jump. It has been reported that when the jump arc becomes steeper, the vertical forces experienced by the front limbs of the dog increase. The largest changes in kinematics occur when the jump height exceeds 76% and 126 % of the dog’s height at the withers. The effect of distance between jumps on kinematics has been greatest in large dogs. The various angles of inclination (30 °, 35 ° and 40 °) of the A-frame were not found to affect the carpal joint extension, nor to the vertical forces experienced by the dog. Previous research reports no differences in muscle activation at two different A-frame apex heights. A third of all agility dogs have been reported to be injured at some point of their career. Injuries have been reported to occur both in competitions and in training sessions. The most common obstacles related to injuries are bar jump, A-frame and dog walk. Risk factors related to injuries in the studies have been the experience of the dog or handler and the Border Collie breed. The most common injured sites are the shoulders, back or phalanges. Most of the reported injuries have been soft tissue injuries. In the research section, running speed significantly increased from 2012 to 2016. The most popular breeds were those faster than others, such as bordercollie in large breeds, Spanish Water Dog in medium, and Shetland Sheepdog in small breeds. Breed distribution was most diverse among small dogs, among medium and large dogs the herding breeds kept the top places in breed statistics. Annual competitions per dog were divided into six categories, 1-15, 16-30, 31-45, 46-60, 61-75, and over 76 starts per year. Of these, the most common category was 1 to 15 competition per year, with about half of the dogs falling in to this category. There might be some health issues related to agility and dog speeds are increasing, so it is important to continue research.
  • Remes, Selja Katariina (Helsingin yliopisto, 2021)
    Aryylihiilivetyreseptori (AHR) ligandiin sitouduttuaan kulkeutuu solun tumaan ja aktivoi tai repressoi geenejä. Sillä on sekä ulkoisia (toksikantit ja ravinnon mukana saatavat) että sisäsyntyisiä ligandeja. Se on säilynyt evoluution kuluessa lähes kaikissa lajeissa, ja viime vuosina sen on tutkimuksissa havaittu vaikuttavan yksilön kehittymiseen. Tämä kirjallisuuskatsaus kokoaa tunnettuja vaikutuksia yksilönkehitykseen. Tutkimusta AH-reseptoriin liittyen on tehty lähinnä eläimillä. Suurin osa tutkimuksista on tehty hiirillä, mutta tutkimusta löytyy myös esimerkiksi seeprakaloista ja rotista. Iso osa katsauksen tutkimuksista on tehty AHR-poistogeenisillä hiirillä, mutta tutkimusta on tehty paljon myös AH-reseptoria aktivoivilla ympäristömyrkyillä, kuten dioksiinilla. Eniten AH-reseptori näyttäisi vaikuttavan solusykliin, kuten solujen proliferaatioon, erilaistumiseen ja solukuolemaan. AHR vaikuttaa sekä suoraan soluihin että reitteihin. Koska sekä reseptorin puute että yliaktiivisuus aiheuttavat yksilönkehitykseen ongelmia, on reseptorin oikea toiminta elimistössä välttämätöntä. AHR vaikuttaa sekä urosten että naaraiden hedelmällisyyteen. Sen on havaittu vaikuttavan seksuaalikäytökseen, sukupuolihormoneiden määrään elimistössä, sukusolujen kehitykseen ja hedelmöittymiseen sekä hedelmöityskykyyn. Maksa- ja munuaisvaikutuksia on tutkittu lähinnä poistogeenisillä eläimillä. Ongelmat ovat poistogeenisten eläinten maksan pienempi koko ja maksan ja munaisten verisuonituksen häiriöt. Veressä maksan ja munuaisten toimintaa kuvaavat veriarvot ovat poistogeenisillä eläimillä korkeammat. AH-reseptorin puute vaikuttaa myös sydän- ja verenkiertoelimistöön. AHR-poistogeenisillä hiirillä on suurempi sydän, paksumpi vasen kammio, sydämen toiminta on heikentynyt ja rasituksensietokyky huonompi kuin villityypin hiirillä. Verenkiertoelimistö ei kehity normaalisti vaan sikiöaikaisia rakenteita jää elimistöön. Myös verenpaineen säätely on heikentynyt. AH-reseptori vaikuttaa sekä veren soluihin että immuunisoluihin. AH-reseptorin puute tai sen yliaktiivisuus näyttää vaikuttavan eri solulinjoihin eri tavalla suosien tiettyjen solulinjojen proliferaatiota ja erilaistumista ja supressoiden tiettyjä solulinjoja. Hermostossa AH-reseptori tutkimusten mukaan vaikuttaa näköön, hermosoluja ympäröivien myeliinituppien kehitykseen ja suoraan kehittyviin keskushermoston osiin, erityisesti hippokampukseen ja pikkuaivoihin. Kovakudoksissa sekä AH-reseptorin yliaktiivisuus että puute aiheuttaa vakavia ongelmia kehitykseen. Liian aktiivinen AH- reseptori aiheuttaa erimerkiksi kitalakihalkion, hampaiden kehityksen hidastumisen tai pysähtymisen ja luuston epänormaalin mineralisoitumisen, kun taas reseptorin puute vaikuttaa ainakin seeprakalojen kallon kehittymiseen. Luustovaikutuksissa on sukupuolieroja niin, että naarailla AH-reseptorin epänormaalin toiminnan vaikutukset ovat suuremmat. AH-reseptorin vaikutuksissa riittää vielä paljon tutkittavaa, koska osa tutkimuksista on ristiriidassa keskenään, tarkkoja vaikutusmekanismeja ei vielä tunneta ja lajien välillä reseptorin vaikutuksessa on eroja. Tulevaisuudessa reseptorin tutkimus on tärkeää, koska tutkimusten avulla voidaan löytää muun muassa hoitokeinoja ihmisten perinnöllisiin sairauksiin.
  • Sievänen, Malla (Helsingin yliopisto, 2019)
    Aryylihiilivetyreseptori (AHR) on laajalti eläinkunnassa esiintyvä solunsisäinen reseptori. Eläinlajien välillä AHR:n toiminnassa ja ligandien sitoutumisessa on eroja. AHR:n ligandirepertuaari on hyvin monimuotoinen ja eri ligandien molekyylirakenteet voivat poiketa hyvin paljon toisistaan. Transkriptiotekijänä AHR säätelee lukuisia geenejä ja reseptoriaktiivisuus johtaa etenkin vierasainemetaboliaan liittyvien entsyymien lisääntymiseen. AHR löydettiin jo 1970-luvulla 2,3,7,8-tetraklooridibentso-p-dioksiinin (TCDD) toksisuustutkimuksien yhteydessä, mutta sittemmin sen on todettu sitovan myös lukuisia muita ekso- ja endogeenisiä ligandeja. Myös mikrobien tuottamat molekyylit ja virulenssitekijät voivat toimia AHR:n ligandeina. Sen lisäksi että AHR välittää ympäristötoksikanttien myrkyllisiä vaikutuksia, reseptori osallistuu hyvin laajasti elimistön eri toimintoihin, mm. yksilönkehitykseen, hormonitasapainoon, vierasainemetaboliaan ja immuunivasteeseen. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastelen AHR:n vaikutuksia immuunipuolustukseen. Aiheen ympärillä on tällä hetkellä kiivasta tutkimusta ja tietämys lisääntyy jatkuvasti. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on kerätä aihealueen tämän hetkinen tietämys suomenkieliseksi yhteenvedoksi. AHR:lla on tärkeä tehtävä immuunivasteiden säätelijänä. AHR:n puuttuminen ei estä immuunivasteen kehittymistä, mutta AHR-poistogeenisillä hiirillä on todettu liiallista sytokiinieritystä, endotoksiinihypersensitiivisyyttä ja lisääntynyttä alttiutta sairauksille. Reseptoriaktiivisuus vähentää B-solujen immunoglobuliinien luokanvaihtoa ja B-solujen kehittymistä plasmasoluiksi. Mahdollisesti sillä on vaikutusta myös B-solujen kehittymiseen muistisoluiksi. AHR-aktivaatio säätelee T-solujen erilaistumista reseptoriaktivaation kestosta ja voimakkuudesta riippuen. Jatkuva reseptoriaktiivisuus lisää säätelijä-T-solujen (Treg) erilaistumista ja vähentää auttaja-T-solujen (Th) erilaistumista, tämä T-solujen polarisaatio saa aikaan immunotoleranssin kehittymisen. AHR-aktivaatio siirtää dendriittisolujen toiminnan painopisteen antigeenien esittelemisestä immunotoleranssin kehittämiseen. AHR vaikuttaa myös solujen sytokiinituotantoon, erityisesti se lisää T-solujen ja ILC-solujen IL-22 sytokiinin tuotantoa. AHR on olennainen dendriittisolujen ja ILC-solujen normaalille kehittymiselle ja elinkaarelle. AHR:lla on todettu olevan yhteyttä syöpiin, hyljintäreaktioihin, useisiin autoimmuunisairauksiin, iho- ja suolistosairauksiin. Näiden sairauksien patologiassa immuunivasteen säätely tai sen puute on olennaisessa osassa. Tulevaisuudessa AHR:n vaikutusten syvällinen ymmärtäminen ja haittavaikutuksiltaan minimaalisten, selektiivisten AHR-ligandien löytäminen mahdollistaisivat uusien lääkeinnovaatioiden kehittämisen.
  • Kouki, Sirkku (Helsingin yliopisto, 2019)
    Brakykefaaliset eli lyhytkalloiset ja -kuonoiset koirat kasvattavat suosiotaan jatkuvasti. Lyhyt kallon muoto altistaa brakykefaaliselle hengitysoireyhtymälle (BOAS), jossa nenä ja nielu ahtautuvat. Oireyhtymään liittyviä rakenteellisia muutoksia ovat muun muassa ahtautuneet sierainaukot, epärjestäytyneet nenäkuorikot, pitkä ja paksu pehmeä kitalaki, ympäri kääntyneet kurkunpään umpipussit sekä kaventunut henkitorvi. Brakykefaalisen hengitystieoireyhtymän tyyppioireita ovat korostuneet ylähengitystieäänet, kuorsaus, hengenahdistus, nukkumisvaikeudet sekä alentunut rasituksen- ja lämmönsietokyky. Lisäksi suurella osalla oireyhtymää sairastavista on ruoansulatuskanavan toiminnallisia tai rakenteellisia muutoksia. Oireyhtymä on etenevä sairaus, jonka kliiniset oireet tyypillisesti pahenevat iän myötä. Koirat voidaan jaotella BOAS-- ja BOAS+-luokkiin niiden hengitystieoireiden perusteella niin, että BOAS--koirilla ei ole oireita tai oireet ovat lieviä ja BOAS+-koirilla oireet ovat kohtalaisia tai vakavia. Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia, onko brakykefaalisen oireyhtymän vakavuudella ja koiran tavanomaisella arkiaktiivisuudella yhteyttä. Hypoteesina oli, että mitä voimakkaammat oireet koiralla on, sitä matalampi sen aktiivisuus on. Hypoteesi perustui brakykefaaliseen hengitystieoireyhtymään liittyvään alentuneeseen rasituksensietokykyyn. Lemmikkikoirien aktiivisuuden mittaamiseen on validoitu useita kiihtyvyysanturimittareita. Ne ovat pieniä liikkeen intensiteettiä, frekvenssiä ja kestoa mittaavia laitteita. Kiihtyvyysanturimittareiden avulla saadaan tietoa koiran tavanomaisesta liikunnan ja levon määrästä sekä voidaan tutkia koiran aktiivisuuden ja hyvinvoinnin välistä yhteyttä. Kokeellisessa osassa mitattiin viiden BOAS--luokitellun ranskanbulldogin, kahdeksan BOAS+-luokitellun ranskanbulldogin ja viiden normokefaalisen eli normaalikalloisen, muunrotuisen aktiivisuutta kaupallisella Actical-mittarilla yhtäjaksoisesti seitsemän päivän ajan. Lisäksi omistajat pitivät mittausviikon ajan koiransa aktiivisuudesta tuntikohtaista päiväkirjaa, johon he merkitsivät esimerkiksi koiran ulkoiluun tai nukkumiseen käyttämän ajan. Omistajat täyttivät myös kyselylomakkeen, jolla pyrittiin selvittämään muun muassa koiran tavanomaiset ulkoilutavat sekä muut mittaukseen ja aktiivisuuteen mahdollisesti vaikuttavat tekijät, kuten koiran terveydentila tai viikon normaalista poikkeavat tapahtumat. BOAS+-ryhmän koirien ja normokefaalisten kontrollikoirien kokonaisaktiivisuudessa oli tilastollisesti merkitsevä ero (p = 0,0048). BOAS-- ja kontrolliryhmän (p = 01518) eikä BOAS-- ja BOAS+-ryhmän (p = 0,9728) välillä ei ollut merkitsevää eroa. Ryhmien yöaktiivisuuden (klo 00:00-06:00) prosentuaalinen osuus kokonaisaktiivisuudesta vaihteli ryhmien välillä niin, että BOAS+-ryhmän koirilla se oli 3,86 %, BOAS--ryhmän 1,5 % ja kontrolliryhmän vain 0,59 %. Tämän tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että arjen tavanomainen aktiivisuus on matalampi ja yöaktiivisuus korkeampi BOAS-oireista kärsivillä koirilla kuin normokefaalisilla koirilla. Omistajan vaikutus koiran aktiivisuuteen, koiran rotutyypilliset ominaisuudet, yksilölliset luonteenpiirteet, ympäristötekijät sekä tutkimuksen pieni otoskoko voivat kuitenkin vaikuttaa tuloksiin.
  • Valkeisenmäki, Iina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Akupunktion suosio sekä ihmisten että eläinten hoitomuotona on lisääntynyt merkittävästi. Tutkimusnäyttöä akupunktion tehosta ja vaikutusmekanismeista etenkin kivun hoidossa löytyy, mutta sen hyödyntämistä kotieläinten lisääntymisongelmissa on tutkittu vähemmän. Vaikutusmekanismitutkimuksista on kuitenkin havaittu, että akupunktio voi vaikuttaa useiden lisääntymishormonien pitoisuuksiin sekä lisääntymiselimiin niin sanottujen somatoviskeraalisten refleksien välityksellä. Tämän lisensiaatin tutkielman tavoitteena oli tutkia, voiko akupunktiohoidolla olla vaikutusta narttukoirien valeraskausoireiden voimakuuteen tai kestoon. Valeraskaus on leikkaamattomilla narttukoirilla diestruksen eli jälkikiiman aikana esiintyvä fysiologinen syndrooma, jonka oireita ovat esimerkiksi nisien kasvaminen, maidon erittyminen sekä lelujen tai muiden esineiden hoivaaminen. Valeraskauteen on olemassa lääkehoito, mutta sen hoitoon on käytetty myös akupunktiota esimerkiksi koirilla, joiden omistajat eivät doping-säädösten takia halua lääkehoitoa. Aiempaa julkaistua tutkimusnäyttöä hoidon tehosta ei kuitenkaan ole. Tutkimus toteutettiin satunnaistettuna, sokkoutettuna kliinisenä kokeena, johon osallistui 13 valeraskaudesta kärsivää narttukoiraa. Akupunktioryhmän koirat saivat tutkimuksen aikana kaksi kertaa akupunktiohoitoa, kun taas kontrolliryhmien koiria ei hoidettu lainkaan. Koirien omistajat olivat sokkoutettu koirien ryhmäjaolta, eivätkä he tienneet koiransa ryhmäjakoa. Omistajat arvioivat koiriensa valeraskausoireiden kehitystä kyselylomakkeiden sekä oirepäiväkirjan avulla. Oirepäiväkirjojen perusteella ryhmien välillä ei havaittu tilastollisesti merkittävää eroa oireiden voimakkuudessa tai kestossa. Sekä akupunktioryhmän että kontrolliryhmän valeraskausoireet kestivät keskimäärin 15 päivää ensimmäisen tutkimuskäynnin jälkeen. Oirepäiväkirjojen vastauksissa ei myöskään havaittu merkittäviä eroja kaikkien oireiden keskiarvon voimakkuudessa tai yksittäin tarkastelluissa oireissa tutkimuskäyntien aikana tai sen jälkeen. Myöskään oireiden voimakkuuden muutoksissa ensimmäiseen tutkimuskäyntiin verrattuna ei havaittu ryhmien välillä tilastollisesti merkittävää eroa. Loppukyselyn perusteella 60% akupunktioryhmän koirien omistajista koki koiransa valeraskausoireiden olleen koirien aiempiin verrattuna lyhyemmät ja 40% koki oireiden olleen saman mittaiset kuin aiemmin. 100% kontrolliryhmän koirien omistajista kokivat koiransa valeraskausoireiden olleen yhtä pitkät kuin aiemmin. Ero tutkimus- ja kontrolliryhmän välillä oli tilastollisesti merkittävä (p = 0,030). Omistajien kokemuksissa koirien valeraskausoireiden voimakkuudesta ei kuitenkaan ollut loppukyselyn perusteella tilastollisesti merkittävää eroa. Tutkimuksen tulosten perusteella ei voida päätellä, tehoaako akupunktio valeraskausoireiden voimakkuuteen tai kestoon. Akupunktioryhmän omistajien kokemus valeraskausoireiden lyhyemmästä kestosta saattaa antaa viitteitä positiivisesta vaikutuksesta, mutta loput tulokset eivät tue tätä yksittäistä tulosta. Tutkimus oli kooltaan pieni, ja siinä ei mahdollisesti ollut riittävästi tilastollista voimaa tilastollisesti merkittävän eron saamiseksi. Hoitotuloksien mittaaminen osoittautui erittäin haastavaksi, ja tutkimusasetelmasta löytyi useita mahdollisia virhelähteitä. Lisää laajempia tutkimuksia tarvitaan, jotta akupunktion mahdollista tehoa valeraskauteen voidaan arvioida luotettavasti.
  • Leppilampi, Laura (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tässä kirjallisuuskatsauksena toteutetussa lisensiaatintutkielmassa käsitellään akuutin faasin proteiineja ja niiden mahdollisuuksia punaisen lihan lihantarkastuksen apuvälineenä. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, voitaisiinko akuutin faasin proteiineja tämänhetkisen tutkimustiedon perusteella hyödyntää sian ja naudan lihantarkastuspäätöksen tukena, ja mitä mahdollisia haasteita tai rajoituksia akuutin faasin proteiinien käyttöön osana lihantarkastusta liittyy. Akuutin faasin proteiinit ovat elimistön puolustusjärjestelmän tuottamia proteiinirakenteisia molekyylejä, joiden pitoisuus kasvaa tai vähenee, kun elimistöön kohdistuu tartuntatauti, tulehdustila, ruumiinvamma, kudosvaurio, kasvainsairaus tai jokin eläimelle stressiä aiheuttava tekijä. Akuutin faasin proteiineja on viime vuosina tutkittu enenevissä määrin eläinlääketieteen piirissä, ja niitä voidaan käyttää apuna sairauksien diagnosoinnissa, ennusteen arvioinnissa ja paranemisen seurannassa. Eläinlajien välillä on eroja siinä, mitkä proteiinit ovat puolustusvasteen ja diagnostiikan kannalta keskeisimmässä roolissa. Koska nykyistä lihantarkastusjärjestelmää ollaan tulevaisuudessa uudistamassa, on ajankohtaista selvittää, olisiko lihantarkastukseen hyödyllistä sisällyttää uusia menetelmiä, kuten akuutin faasin proteiinien määrityksiä. Uudistuksen myötä lihantarkastuksella pyritään ehkäisemään paremmin nykyajassa todennäköisimpiä lihaan liittyviä terveysvaaroja ja parantamaan nykyisen järjestelmän heikkouksia. Tämänhetkisen tutkimustiedon perusteella tiettyjen akuutin faasin proteiinien määritysten avulla näyttäisi olevan mahdollista tunnistaa eläinryhmät, joissa lihantarkastuksessa havaittavien löydösten todennäköisyys on suurempi. Näiden proteiinien määrityksistä voisi olla hyötyä riskiperusteiseen lihantarkastukseen siirtymisessä. Toisaalta määritysten tulkintaan ja diagnostiseen tehoon liittyy kohtalaisen paljon epävarmuuksia, jotka täytyy ottaa huomioon, jos akuutin faasin proteiineja päädytään hyödyntämään osana lihantarkastusta. Akuutin faasin proteiinien kykyä tunnistaa kuluttajalle aiheutuvaa terveysriskiä on nykyisen tutkimustiedon valossa vaikeaa arvioida, ja siitä tarvitaan lisää tutkimustietoa. Myös sairaiden eläinten tunnistamiseen sopivien raja-arvojen määrittäminen edellyttää lisää tutkimustyötä. Johtopäätöksenä akuutin faasin proteiinien määrityksiä ei riittämättömän tutkimustiedon vuoksi voida tällä hetkellä ottaa osaksi lihantarkastusta. Akuutin faasin proteiinien käyttöön lihantarkastuksessa liittyy paljon ratkaisemattomia kysymyksiä sekä määritysten tulosten tulkinnan, että käytännön järjestelyjen, kuten näytteenoton järjestämisen osalta. Lisäksi tarvitaan luotettavia, nopeita ja edullisia määritysteknologisia ratkaisuja, jotta akuutin faasin proteiinien määritys voisi antaa lihantarkastukseen todellista lisäarvoa ja olisi riittävän taloudellista sekä tehokasta toteutettavaksi osana lihantuotantojärjestelmää. Näin ollen vaikuttaa epätodennäköiseltä, että määrityksiä voitaisiin ottaa käyttöön lähivuosina. Vaikka akuutin faasin proteiinien mittaamisesta voisi mahdollisesti olla hyötyä eläinten terveyden seurannassa, on toistaiseksi vaikeaa arvioida, millaiseksi niiden rooli lihantuotantoketjussa ja lihantarkastuksessa muodostuu. Tätä lisensiaatintutkielmaa voidaan hyödyntää tietolähteenä sian ja naudan akuutin faasin proteiineihin liittyen, etsittäessä lihantarkastukseen ja akuutin faasin proteiineihin liittyviä tutkimuskohteita ja arvioitaessa akuutin faasin proteiinien mahdollisia käyttösovelluksia lihantuotantoketjussa.
  • Söderström, Minna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Hevosen yleisanestesiaan liittyy huomattavia riskejä, ja hevosten anestesiakuolleisuudeksi on raportoitu eri tutkimuksissa 1,1−1,9 %. Asianmukaista rauhoitusta, kivunlievitystä ja paikallispuudutuksia hyödyntämällä monia diagnostisia ja kirurgisia toimenpiteitä voidaan kuitenkin tehdä seisovalle hevoselle, jolloin voidaan välttää yleisanestesiaan liittyvät riskit. α2 Adrenergisten agonistien (α2 agonistien) käyttö jatkuvana infuusiona seisovan hevosen sedaatiossa on kasvattanut jatkuvasti suosiotaan hevospraktiikassa. α2 Agonistit ovat luotettavia, tehokkaita ja hevospraktiikassa laajalti käytettyjä sedatiiveja, joiden vaikutuksen kestoa voidaan pidentää antamalla niitä jatkuvana suonensisäisenä infuusiona. Näin rauhoitetulle hevoselle voidaan tehdä pitkäkestoisempiakin toimenpiteitä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on perehtyä kirjallisuuteen α2-agonistien tähänastisesta käytöstä jatkuvana infuusiona hevosen sedaatiossa sekä yksinään että yhdistettynä opioideihin. Detomidiini, romifidiini ja ksylatsiini ovat hevosella yleisesti käytettyjä α2 agonisteja. Medetomidiini ja deksmedetomidiini eivät ole tuotantoeläimille hyväksyttyjä lääkeaineita, mikä rajoittaa niiden käyttöä hevospraktiikassa. Kaikkien näiden α2-agonistien käyttöä jatkuvana infuusiona on tutkittu hevosella, mutta niiden välillä ei ole tähän mennessä osoitettu yksiselitteisiä eroja. α2-Agonisti-infuusio tarjoaa harvoin riittävää kivunlievitystä kirurgisen toimenpiteen suorittamiseksi rauhoitetulla hevosella, ja paikallispuudutusten ja muiden analgeettien käyttö on yleensä tarpeen. Opioidit vaikuttavat α2-agonistien kanssa synergistisesti parantaen niiden rauhoittavaa ja kipua lievittävää vaikutusta, minkä takia niitä käytetään usein yhdessä α2-agonistien kanssa hevosen sedaatiossa. Opioideja voidaan yhdistää myös α2-agonisti-infuusioon, ja hyvän analgeettisen vaikutuksen lisäksi ne voivat vähentää myös riittävään sedaatioon tarvittavaa α2-agonistin kokonaisannosta infuusion aikana. α2-Agonistien haitalliset verenkiertoelimistöön kohdistuvat vaikutukset, kuten ääreisverisuonten supistuminen ja sen seurauksena ääreisverenkierron vastuksen suureneminen, sydämen sykkeen lasku, sydämen minuuttitilavuuden pieneneminen ja alkuvaiheen verenpaineen nousu, jota seuraa pitkäaikaisempi verenpaineen lasku, ovat laajalti tunnettuja ilmiöitä ja voivat heikentää kudosten perfuusiota. α2-Agonistit heikentävät myös suoliston liikkuvuutta ja voivat altistaa ummetusähkylle, minkä lisäksi ne lisäävät virtsantuotantoa. Nämä fysiologiset vaikutukset on otettava huomioon annettaessa α2-agonisteja jatkuvana infuusiona hevoselle. Vatinoksaani (ent. nimi MK-467) on perifeerisesti vaikuttava α2-antagonisti, joka läpäisee huonosti veri aivoesteen ja vaikuttaa siksi valikoivasti keskushermoston ulkopuolella. Sen avulla voidaan mahdollisesti kumota α2-agonistien haitallisia perifeerisiä vaikutuksia verenkiertoelimistön ja ruoansulatuskanavan toimintaan hevosella niin, että α2-agonistien toivotut keskushermostovaikutukset eli sedaatio ja analgesia säilyvät. Olisi ihanteellista, jos α2-agonistien tehokasta rauhoittavaa ja kipua lievittävää vaikutusta olisi mahdollista hyödyntää hevosella infuusiokäytössä ilman niille tyypillisiä perifeerisiä haittavaikutuksia. Vatinoksaani voisi tarjota tähän potentiaalisen ratkaisun, ja alustavien tutkimusten tulokset vaikuttavat lupaavilta.
  • Aakkula, Johanna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Alpakat kuuluvat Etelä-Amerikan kamelieläimiin. Alpakoita on tuotu Suomeen viimeisten parin kymmenen vuoden aikana, pääasiassa pienimuotoiseen villantuotantoon ja paljolti myös lemmikkieläimiksi. Alpakoilla on suhteellisen paljon lisääntymisongelmia: niiden tiinehtyvyys on heikkoa ja varhaisluomiset yleisiä. Lisääntymisongelmat ovat eläinlääkärille usein haastavia tutkia ja hoitaa, erityisesti jos ei ole perehdytty näiden eläinten lisääntymisen erityispiirteisiin. Alpakoilla on kamelieläinten tapaan indusoitu ovulaatio, minkä johdosta niiden lisääntymistoiminnot poikkeavat huomattavasti tutuista kotieläimistä. Lisääntymisongelmien lisäksi myös vasoilla on melko paljon ongelmia, joista osa on synnynnäisiä ja/tai perinnöllisiä. Tämän ja osittain myös lemmikkieläinluonteen vuoksi kasvattajat kiinnittävät vastasyntyneisiin paljon huomiota. Ensimmäiset elinviikot ovat vasan selviämisen kannalta kriittisiä. Ongelmatilanteissa vasojen kunto heikkenee nopeasti. Tutkielman kirjallisuuskatsaus perehtyy alpakoiden lisääntymisen erityispiirteisiin ja ongelmakohtiin kooten tietopaketin eläimiä hoitavien eläinlääkäreiden avuksi. Kirjallisuuskatsauksessa käydään läpi alpakoiden lisääntymisen anatomia ja fysiologia sekä tiineysdiagnostiikka. Lisääntymishäiriöiden osalta perehdytään erikseen naarasalpakan tiinehtymisongelmiin ja orhista johtuviin ongelmiin. Näiden jälkeen käsitellään tiineysajan ongelmat ja synnytys sekä tähän liittyvät komplikaatiot. Lisäksi käsitellään vastasyntyneen vasan sairauksia ja muita selviämistä heikentäviä ongelmia. Kyselytutkimus suunnattiin suomalaisille alpakkakasvattajille, ja se lähetettiin kasvattajien yhdistysten yleisten sähköpostituslistojen kautta. Tutkimuksella pyrittiin selvittämään kasvattajien eläinmääriä sekä erityisesti lisääntymiseen liittyviä tunnuslukuja sekä kasvattajien kohtaamia ongelmia. Suomessa ei ole aiemmin tehty tällaista selvitystä. Kyselyyn saatiin kaksikymmentä vastausta, mitä voidaan pitää hyvänä ottaen huomioon kasvattajien vähäisyyden. Keskimäärin kasvattajilla oli kolme eläintä. Hedelmällisyys-ongelmina mainittiin kirjallisuuden perusteella odotettavissa olevat kohtutulehdukset ja tiineyksien keskeytyminen. Tiineystarkastuksissa suosittiin orhilla testaamista, progesteronitestien käyttö oli vähäistä. Kasvattajat vaikuttivat olevan hyvin kiinnostuneita eläintensä tasokkaasta hoidosta, ja mm. patologin tutkimuksia oli käytetty vasojen kuolinsyiden selvittämiseen. Tulosten mukaan alpakoiden lisääntymisongelmat Suomessa ovat hyvin samankaltaisia kuin kirjallisuuskatsauksen mukaan muuallakin maailmassa.
  • Kemppainen, Tiia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Alpakoiden ja laamojen määrä Suomessa on lisääntynyt viime vuosina ja niitä päätyy eläinlääkäreiden potilaiksi yhä useammin. Tämän alkuperäistutkimuksen sisältävän lisensiaatin tutkielman tavoitteena oli selvittää kyselytutkimuksen ja ruumiinavaustilastojen avulla Suomessa asuvien alpakoiden ja laamojen terveystilannetta sekä yleisimmin esiinty-viä sairauksia sekä loishäätökäytäntöjä. Sisäloislääkeresistenssi on kamelieläimillä lisääntyvä ongelma ja säännölli-sesti ilman ulostenäytetutkimuksia tehtäviä loishäätöjä tulisi välttää. Tutkimustietoa alpakoiden ja laamojen sairauk-sista löytyy vielä suhteellisen vähän ja iso osa julkaistuista artikkeleista on yksittäisiä tapausselostuksia. Tutkimusta varten suunniteltiin kyselylomake, joka lähetettiin kamelieläinten omistajille. Kyselytutkimukseen vastasi 43 kamelieläinten omistajaa, joiden omistuksessa on yhteensä 446 alpakkaa ja laamaa. Lisäksi aineistona käytettiin Elintarviketurvallisuusvirastossa eli Evirassa ja Helsingin yliopiston patologian laitoksella vuosina 2006-2017 avattujen alpakoiden ja laamojen avaustuloksia. Avattuja eläimiä oli yhteensä 73. Aineistoa käsiteltiin Microsoft Office Excel 2016 -taulukkolaskentaohjelmalla. Suomessa kamelieläintilat ovat kooltaan suhteellisen pieniä ja pito-olosuhteet sekä ruokintatavat vaihtelevat tiloittain. Suurimmalla osalla tiloista oli alpakoiden ja laamojen lisäksi muitakin koti- tai tuotantoeläimiä. Eläinlääkärin apua tar-vitaan keskimäärin tiloilla harvoin. Kyselytutkimuksen mukaan sairauksista eniten esiintyi ruoansulatuskanavan sai-rauksia ja ihosairauksia. Yksittäisistä sairauksista eniten esiintyi ruokatorventukoksia, ulkoloisia, karvanlähtöä, ripulia ja hampaaseen kohdistuneita vammoja. Ruumiinavauksissa verenkiertoelimistön sairauksia oli eniten ja ruoansula-tuskanavan sairauksia toiseksi eniten. Yksittäisistä sairauksista keuhkotulehduksien ja nääntymisen määrät korostu-vat. Vastasyntyneillä yleisimmät kuolinsyyt olivat nääntyminen ja verenmyrkytys sekä erilaiset kehityshäiriöt. Vieroi-tusiässä olevien yleisimmät kuolinsyyt olivat nääntyminen ja keuhkotulehdukset. Suurin osa tiloista tekee edelleen sisäloishäädön kerran vuodessa ilman tutkimuksia. Sisäloishäädöt tehtiin ulostenäytetutkimusten perusteella lähes kolmasosalla tiloista. Ylipäätään ulostenäytetutkimuksia oli tehty noin puolella tiloista jossakin vaiheessa. Kyselytutkimuksessa ja ruumiinavaustilastoissa iso osa sairauksista on yksittäisillä eläimillä esiintyviä. Joidenkin sai-rauksien osuus tutkimuksessa korostui ja tutkimuksen tuloksista on apua sekä eläinlääkäreille että kamelieläinten omistajille ennaltaehkäiseviä hoitoja suunniteltaessa. Kirjallisuuskatsaus tarjoaa tiiviin paketin yleisimmin esiintyvistä sairauksista ja tarjoaa eläinlääkäreille apua kamelieläinten hoitamisessa. Tutkimuksen avulla pystyttiin selvittämään yleisimmin esiintyviä sairauksia ja kuolinsyitä kamelieläimillä. Kyselytutkimuksessa tulosten tulkintaa hankaloittaa se, että omistajat eivät välttämättä muista kaikkien sairauksien esiintymistä tarkasti eikä kaikkia sairauksia ole välttämättä diagnosoitu eläinlääkärin toimesta. Tutkimuksesta olisi ehkä ollut enemmän hyötyä, mikäli ruumiinavaustiedoissa oli-sivat olleet saatavilla kaikista eläimistä ikä, sukupuoli, kuolintapa ja omistajan tai eläinlääkärin antamat esitiedot ja mahdolliset hoitotiedot eläimestä. Kamelieläinten sairaudet vaatisivat lisää tutkimusta ja Suomessa etenkin tarkempi loistilanteen tutkiminen olisi tarpeen.
  • Nissinen, Heidi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Elainten kivun hallinta on eettisesti tarkea osa elainlaakarin jokapaivaista tyonkuvaa. Akuutti neuropaattinen kipu kroonistuu helposti, mikali sen hoito on puutteellista. Pidempaan jatkuessaan kipuratojen aktivaatio saa aikaa muutoksia hermostossa, jolloin aikaisessa vaiheessa tehdylla diagnoosilla ja tehokkaalla kivun hallinnalla voidaan usein ehkaista kivun kroonistuminen. Tassa lisensiaatin tutkielmassa selvitetaan kirjallisuuskatsauksella kroonisen neuropaattisen kivun syntymekanismeja ja patofysiologisia eroavaisuuksia muun tyyppisesta akuutista ja kroonisesta kivusta seka neuropaattisen kivun esiintymista erilaisissa sairaustiloissa koirilla. Keskeisimpana tavoitteena on tarkastella kroonisen neuropaattisen kivun hoitomahdollisuuksia koirilla, keskittyen ihmisilla kivun hoidossa yleisesti kaytettyyn trisykliseen masennuslaakkeeseen, amitriptyliiniin. Neuropaattisille kiputiloille on olemassa useita etiologioita, joista koirilla yleisimpia ovat erilaiset traumat. Usein primaarista vammaa ei ole mahdollista paikantaa, jolloin kivun alkuperainen aiheuttaja voi jaada epaselvaksi. Diagnoosi pohjautuu talloin potilaan sairaushistoriaan, omistajan kertomukseen koiran oireista seka elainlaakarin tekemaan kliiniseen tutkimukseen. Kroonisessa neuropaattisessa kivussa hoitovaste yleisimmin kaytettyihin kipulaakkeisiin on usein huono. Tasta syysta kivun hoidossa turvaudutaan yleensa useiden laakeryhmien yhdistelmiin. Koirilla yleisimpia kroonisen neuropaattisen kivun hoidossa kaytettyja laakkeita ovat gabapentiini seka trisyklinen masennuslaake amitriptyliini. Amitriptyliinin paaasiallisen kivunhallinnallisen vaikutusmekanismin uskotaan perustuvan serotoniinin ja noradrenaliinin takaisinoton estoon, mutta silla on myos useita muita kroonisen kivun hallinnan kannalta olennaisia toimintamekanismeja. Se on yksi yleisimmista kroonisen kivun hoitoon kaytetyista laakkeista ihmisilla ja sen kaytto on yleistynyt myos elainpotilailla. Koirilla tehdyt farmakokineettiset tutkimukset ovat tuoneet lisaa tietoa amitriptyliinin kayttomahdollisuuksista, mutta tutkimustieto laakkeen kliinisesta kaytosta ja tehosta koirien neuropaattisen kivun hoidossa on viela erittain vahaista. Amiriptyliinilla on kuitenkin osoitettu olevan tehoa neuropaattisia komponentteja sisaltavaan krooniseen kipuun myos koirilla.
  • Sandberg, Anne (Helsingin yliopisto, 2018)
    Användningen av insemination hos får och get i Finland sker i liten skala men intresset har ökat de senaste åren. Ökat intresse kräver att en enkel inseminationsteknik utvecklas som fårfarmarna själva kan utföra och som ger goda dräktighetsresultat. Intresset har ökat eftersom det förhindrar spridningen av smittosamma sjukdomar då kontakten och transporten av djuren minskar. Den effektiverar och breddar avelsarbetet och ökar produktionen. Hos får och get kan inseminationen göras genom vaginal-, cervikal- eller laparoskopisk insemination. Inseminationen hos får och get begränsas av att det är svårt att kanylera livmoderhalsen på grund av dess struktur med en inseminationspipett. I litteraturstudien beskriver jag de olika artificiella inseminationstekniker som kan användas hos får och get samt diskuterar deras för- respektive nackdelar vid användning. I min litteraturstudie utreder jag också vilka faktorer som påverkar dräktighetsresultatet vid användningen av artificiell insemination samt vilka användningen av artificiell insemination hos får och get. Jag beskriver även kort brunstcykeln och brunstkontroll hos får och get då det ger grunden för att inseminationen sker vid rätt tidpunkt. Jag behandlar också brunstsynkronisering, flushing och insamling och hantering av sperma då de är viktiga faktorer vid inseminering. Vaginal insemination anses vara den tekniken som är mest skonsam för djuret. Cervikal och transcervikal insemination är mera tekniskt krävande att utföra än vaginal insemination, kräver mera hantering av djuren samt tar längre tid. Vid djup insemination kan livmoderhalsen dessutom skadas. Laparoskopisk insemination är den mest krävande och dyraste metoden och bör alltid utföras av en veterinär under anestesi. Vid inseminationen kan färsk, kyld eller fryst sperma användas och de olika typerna har olika fördelar samt faktorer som begränsar användningen avdem. Färsk sperma ger nästan lika bra dräktighetsresultat oberoende vilken inseminationsteknik som används men användningen begränsas av dess korta hållbarhetstid. Skillnaderna i dräktighetsresultatet är stora då fryst och tinad sperma används. Användningen av artificiell insemination i stor skala begränsas av ökade kostnader, ökad arbetsmängd, djurens välmående påverkas negativt samt bristande dräktighetsresultat. Inseminationsteknikerna och spermieförvaringen behöver ännu utvecklas. Jag hoppas min licentiatavhandling ger en inblick inseminationsteknikerna hos får och get samt vilka alla faktorer som påverkar dräktighetsresultatet.
  • Ekman, Meri-Pilvi (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tämä lisensiaatintutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosuuden. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään yleisesti koirien synnytysvaikeutta sekä pentujen tavallisia kehityshäiriöitä. Tutkimusosuus on kyselytutkimus australiankelpieiden synnytysvaikeuksista ja pentujen kehityshäiriöistä. Tavoitteena oli kartoittaa näiden ongelmien yleisyyttä australiankelpieillä Suomessa. Tutkimus on pilottitutkimus, joka toteutettiin sähköisenä kyselytutkimuksena australiankelpieiden kasvattajille. Australiankelpieiden jalostuksen tavoiteohjelmassa 2020 on kiinnitetty huomiota siihen, että rodussa esiintyy jonkin verran synnytysongelmia, vaikka se ei ole anatomisilta piirteiltään tyypillinen synnytysvaikeuksista kärsivä rotu. Kehityshäiriöitä tai pentukuolleisuutta ei ole esiintynyt rodussa merkittävästi. Synnytysvaikeus on tila, jossa synnytys on vaikea, epänormaali, kivulias tai pentujen kulku synnytyskanavan läpi on vaikeutunut. Synnytysvaikeus voi johtua emästä, sikiöstä tai molemmista. Kohdun inertia eli polttoheikkous on yleisin emästä johtuva synnytysvaikeuden syy. Sikiöstä johtuvat syyt ovat useimmiten pennun virheasento synnytyskanavassa tai pennun liian suuri koko. Synnytysvaikeuksiin altistavia riskitekijöitä ovat rotu, pieni pentuekoko ja synnyttävän nartun korkea ikä. Synnytysvaikeutta voidaan hoitaa manuaalisella synnytysavulla, lääkkeellisesti tai kirurgisesti. Kyselyn vastausaktiivisuus oli kohtalainen. Vastauksissa pentueita oli yhteensä 89 (526 pentua) ja ne kattoivat 41,0 % ajanjaksolla 2000 - 2019 Suomessa syntyneistä australiankelpieiden pentueista. Tässä tutkimuksessa australiankelpieiden synnytysvaikeuksien esiintyvyys oli 21,0 % (n=19), joka on korkea esiintyvyys rodulle, joka ei ole rakenteensa puolesta tyypillinen synnytysvaikeuksista kärsivä rotu. Synnytysvaikeudeksi määriteltiin ne synnytykset, joissa tarvittiin lääkkeetöntä tai lääkkeellistä synnytysapua eläinlääkärissä tai keisarileikkaus. Kirjallisuudessa kuvattu synnytysvaikeuksien esiintyvyys eri rotuisilla koirilla on 3,7 - 16,0 %. Tässä tutkimuksessa dystokiatapauksista 47,4 % päätyi lopulta keisarileikkaukseen, mikä on pienempi osuus kuin kirjallisuudessa kuvattu 60 %. Pentuekoko vaihteli australiankelpieillä 5 - 9 pennun välillä ja oli keskimäärin 5,9 pentua. Näin ollen erityisen pieni tai suuri pentuekoko ei selitä kyselyssä ilmenevää korkeaa synnytysvaikeutta. Synnynnäiset kehityshäiriöt ja epämuodostumat voivat aiheuttaa pennuille rakenteellisia ja toiminnallisia ongelmia, jotka pahimmillaan vaikuttavat pennun elinkelpoisuuteen. Kehityshäiriöiden esiintyvyys australiankelpieillä oli 1,9 % (n=10). Yleisin kehityshäiriö oli kitalakihalkio, jonka esiintyvyys tutkimuksessa oli 0,76 %. Kirjallisuudessa kehityshäiriöiden esiintyvyys kaikkien rotujen osalta on 6,7 % ja yleisin kehityshäiriö on kitalakihalkio. Kehityshäiriöiden esiintyminen australiankelpieillä on tämän tutkimuksen mukaan vähäistä. Myös pentujen perinataalikuolemat (kuolleena syntyneet pennut ja seitsemän ensimmäisen elinpäivän aikana tapahtuvat kuolemat) ovat rodussa vähäisiä.
  • Ikonen, Juhani (Helsingin yliopisto, 2020)
    Antibiootit ovat olleet suuressa roolissa mahdollistamassa nykyisten ruoantuotantoketjujen muodostumisen. Lemmikkieläinten määrä on samaan aikaan kasvanut ja lemmikkejä hoidetaan tänä päivänä yhä enemmän antibiooteilla. Antibioottien käyttö on kuitenkin johtanut antibiooteille vastustuskykyisten bakteereiden kehittymiseen, mikä vaikeuttaa jo nyt eläinten sekä ihmisten bakteeri-infektioiden hoitoa. Useat tahot tekevät työtä antibioottien vastuullisen käytön edistämiseksi ja resistenssiongelman torjumiseksi. Samalla on myös etsitty antibiooteille vaihtoehtoisia hoitomuotoja, joista bakteriofagit ovat yksi esimerkki. Bakteriofagit eli faagit ovat luonnossa esiintyviä, bakteereita infektoivia ja tuhoavia viruksia. Bakteriofagien monimuotoisuuden vuoksi jokaiselle bakteerille arvioidaan löytyvän sitä infektoimaan pystyvä faagi. Bakteriofagihoidolla tarkoitetaan bakteriofagien hyödyntämistä bakteeri-infektioiden hoidossa tai torjunnassa. Eläinten hoitoon bakteriofageja on käytetty ensimmäisen kerran jo 1920-luvulla eli ennen antibioottien löytämistä. Penisilliini ja muut tehokkaat antibiootit veivät kuitenkin huomion pois bakteriofageista, kunnes kiinnostus bakteriofageihin jälleen heräsi antibioottiresistenssin myötä. Bakteriofagihoidon onnistumisen kannalta on olennaista ymmärtää bakteerin, bakteriofagin ja elimistön välisiä vuorovaikutuksia. Hoitoon käytettävät bakteriofagit tulee valita huolella hoidon turvallisuuden sekä tehokkuuden takaamiseksi. Yksilöllisessä bakteriofagihoidossa taudinaiheuttajabakteeri eristetään ja juuri tälle patogeenille tehokkaista bakteriofageista valmistetaan hoitotuote. Toinen mahdollisuus on käyttää ennakolta valmistettuja hoitotuotteita, joita voidaan käyttää jo ennen patogeenin eristämistä. Bakteriofagihoidon erityispiirteisiin kuuluvat spesifisyys isäntäbakteerin suhteen, synergiaedut yhdistettyinä antibiootteihin tai toisiin faageihin sekä kustannustehokkuus. Eläimillä bakteriofagitutkimus on painottunut tuotantoeläimiin ja lemmikkieläimiä koskevia julkaisuja on vain muutamia. Tuotantoeläimillä tutkimusta on etenkin tehty yleisistä, taloudellisesti merkittävistä tai elintarvikehygieniaa vaarantavista sairauksista ja taudinaiheuttajista. Bakteriofagihoidon tehokkuus on ollut tutkimuksissa vaihtelevaa. Naudan utaretulehdus on yksi eniten tutkijoita kiinnostanut sairaus ja tältä osin bakteriofageilla ei pääsääntöisesti ole saavutettu haluttua hoitovastetta. Bakteriofageilla ei myöskään ole onnistuttu vähentämään metisilliinille resistentin Staphylococcus aureus -bakteerin (MRSA) määrää siassa. Sen sijaan bakteriofagien tehokkuudesta on saatu näyttöä vasikkaripulin, porsaiden vieroitusripulin ja koiran ulkokorvantulehduksen hoidossa sekä siipikarjassa zoonoottisesti merkittävien salmonella- ja kampylobakteerien torjunnassa. Myös useamman kalataudin torjunnassa bakteriofagien hyödyntämisessä on edistytty. Tutkimus eläinten bakteeri-infektioiden hoidosta bakteriofageilla on niukkaa. Saadut tulokset ovat vaihtelevia ja osittain myös keskenään ristiriitaisia. Antibiootteja täydentäville hoitomuodoille on aitoa tarvetta, ja bakteriofagit ovat ominaisuuksiensa takia mielenkiintoinen vaihtoehto. Kirjallisuuskatsauksen perusteella bakteriofagien mahdollinen soveltuvuus eläinten bakteeri-infektioiden hoitoon jää odottamaan lisätutkimuksia.
  • Sali, Virpi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Antimicrobial use (AMU) has led to a development of antimicrobial resistant bacteria that complicate treatment of infectious diseases in animals and humans. Majority of veterinary AMU occurs in pigs, which is known to contribute to the development of antimicrobial resistance (AMR). Especially in large pork producing countries, the majority of antimicrobials are administered as group treatments for pigs that enhances AMR development. Biosecurity means measures that prevent pathogen transmission to a herd (external biosecurity) and within a herd (internal biosecurity). Consequently, when there is a global demand to decrease AMU, biosecurity has been introduced as an alternative to that. In Finland, veterinary AMU is one of the lowest level in the EU and group treatments are not preferred. However, Finnish pig herds have been small-sized in general and disease situation has been relatively good thorough the country thus there has been no need to invest in biosecurity. Herd size is increasing and therefore farmers must adopt alternative methods to decrease the need to use antimicrobials. This study aimed to investigate current biosecurity status of Finnish pig herds and their AMU, and study associations between them. Study population consisted of ten farrow-to-finish herds whose biosecurity status was evaluated by using an international Biocheck.UGent scoring system. AMU of individual herds was collected from national Sikava register covering around 90 % of Finnish pig herds. It is therefore the best available source for AMU data and makes comparison between herds possible. Furthermore, detailed calculation of AMU at different production stages was done. The biosecurity scores of study herds varied considerably. Mean external biosecurity score was higher than internal biosecurity score (Mean ± SD; 69 ± 1.2 vs. 44 ± 5.3, P < 0.001) and better in large herds compared to small herds (LSmeans ± SE; 72 ± 1.3 vs. 66 ± 1.3, P < 0.05). AMU tended to increase with decreasing biosecurity according to the study hypothesis. AMU was highest in suckling piglets but there were no significant correlations between the total biosecurity scores and AMU at any age groups studied. Regardless of the small sample size of this study, current findings support other studies indicating the potential to improve biosecurity of Finnish herds in order to avoid increase in AMU.
  • Huttunen, Minttu (Helsingin yliopisto, 2020)
    Clostridium botulinum on anaerobinen bakteeri, joka tuottaa vahvinta luonnollista myrkkyä, botuliinineurotoksiinia. Botuliinitoksiini aiheuttaa ihmisille ja eläimille botulismina tunnettua velttohalvausta, joka voi johtaa kuolemaan. C. botulinum -bakteeria ja sen itiöitä esiintyy maaperässä sekä vesistöissä, minkä vuoksi bakteereja ja siten niiden tuottamaa toksiinia voi päätyä myös elintarvikkeisiin. C. botulinum -bakteerin toksiinierityksen säätely on vielä osittain tuntematonta. Toksiinintuottoon ja toksiinineritykseen liittyvien mekanismien parempi ymmärtäminen lisäisi mahdollisuuksia parantaa elintarviketurvallisuutta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia itiönmuodostuksen pääsäätelijä Spo0A-proteiinia koodaavaa spo0A-geeniä ja botuliinitoksiinikompleksin toksista osaa koodaavaa botA-geeniä ihmiselle botulismia aiheuttavassa ryhmän I C. botulinum ATCC19397 -kannassa. Geenien toimintaa tutkittiin CRISPR-Cas9–menetelmällä valmistettujen spo0A- ja botA-deleetiomutanttien avulla. Mutanttikannasta mitattuja ominaisuuksia verrattiin mutatoimattoman villityypin kannan tuloksiin. Itiönmuodostus on C. botulinum -bakteereille tärkeä aineenvaihdunnan tapahtuma, ja kasvatusliemessä itiöinti sekä toksiinituotanto käynnistyvät samanaikaisesti. C. botulinumin ryhmän II bakteereilla Spo0A-proteiinin on todettu säätelevän positiivisesti botuliinitoksiinin tuotantoa. Oletimme tämän säätelyn olevan käytössä myös ryhmän I C. botulinum -bakteereilla, joten oletimme toksiinituotannon vähenevän spo0A-mutantilla. Hypoteesina oli myös, että spo0A-mutantin itiönmuodostus lakkaa. Oletimme, että botA-mutantti ei tuottaisi toksiinia toksiinigeenin puuttuessa. botA-mutanttikannan oletettiin kasvavan nopeammin sekä muodostavan tiheämmän kasvuston kuin villityypin kanta, kun mutanttikannalta ei kulu energiaa suuren toksiiniproteiinin rakentamiseen ja se voi käyttää enemmän energiaa kasvuunsa. Tutkimuksen lopuksi poistetut geenit palautettiin mutantteihin, jotta varmistettiin havaittujen muutosten johtuneen geenien poistamisesta. Tutkituista mutanttikannoista mitattiin optista tiheyttä spektrofotometrillä, laskettiin elävien solujen ja itiöiden määrää MPN (most probable number) -menetelmällä, mitattiin toksiinieritystä immunologisella testillä (enzyme-linked immunosorbent assay, ELISA) sekä geenien ilmentymistä RT-qPCR-menetelmällä. Itiöiden ja elävien solujen esiintymistä tutkittiin myös kvalitatiivisesti mikroskopoimalla. Odotusten mukaisesti spo0A-mutantti ei muodostanut itiöitä eikä botA-mutantti muodostanut toksiinia. spo0A-geenin poisto johti toksiinituotannon merkittävään vähenemiseen sekä transkriptiotasolla että eritetyn toksiinin määrässä. Tutkimuksessamme totesimme Spo0A:n säätelevän toksiinituotantoa ryhmän I C. botulinum -bakteereilla. botA-mutantin kasvunopeus ei ollut hypoteesin mukainen, vaan se kasvoi samalla tavalla kuin villityypin kanta. Spo0A:n positiivinen säätelyvaikutus botA-toksiinigeeniin on merkittävä löydös, sillä se viittaisi samojen säätelymekanismien olevan käytössä universaalisti ryhmien I ja II C. botulinum -kannoilla. Löydös linkittää C. botulinum -bakteereille kaksi hyvin merkittävää aineenvaihdunnan tapahtumaa, toksiinintuotannon ja itiöitymisen, toisiinsa. Toksiinituotannon ja itiöinnin käynnistymisen yhteinen säätely on bakteerille todennäköisesti energiatehokasta. Yhteinen säätely auttaa bakteeria todennäköisesti varmistamaan itselleen suotuisat elinolosuhteet ja elinkierron jatkumisen.
  • Tarvainen, Olivia (Helsingin yliopisto, 2021)
    Brakykefaalisten eli lyhytkuonoisten koirarotujen, kuten ranskanbulldoggin, mopsin ja englanninbulldoggin, suosio on lisääntynyt viime vuosikymmenten aikana sekä Suomessa että maailmalla. Kyseisillä roduilla tunnetaan useita jalostuksella aikaansaatuja piirteitä, jotka lisäävät koiran riskiä kärsiä hyvinvointia ja elämänlaatua heikentävistä terveysongelmista. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on koostaa yhteen ajantasaista tutkimustietoa suosituimpien brakykefaalisten koirarotujen ilmiasuun liittyvistä terveys- ja hyvinvointiongelmista sekä selvittää keinoja niiden esiintyvyyden vähentämiseksi jalostusvalintojen avulla. Lyhyt kuono ja ahtautuneet sieraimet kuuluvat brakykefaalisen hengitystieoireyhtymän tärkeimpiin ulkomuodollisiin riskitekijöihin. Lyhytkuonoisten rotujen jalostusyksilöiden seulonnassa voidaan hyödyntää 1000 metrin kävelytestiä tunnistamaan kliinisesti merkittävistä oireista kärsivät koirat. Jalostusvalintoja tukevaa tietoa saadaan myös kävelytestin yhteydessä eläinlääkärin suorittamalla kliinisellä tutkimuksella ja oireyhtymälle altistavien ulkomuotopiirteiden arvioinnilla. Lyhyen kuonon lisäksi suhteellisen leveä luomirako altistaa sarveiskalvon haavaumille. Piirrettä voidaan arvioida esimerkiksi määrittämällä silmän sivuilla näkyvän kovakalvon osuus. Lisäksi niin kutsuttu nenäpoimu voi aiheuttaa karvojen hankautumista sarveiskalvoa vasten. Syvät ihopoimut ja ihoa vasten painuva korkkiruuvihäntä lisäävät riskiä toistuville ihopoimutulehduksille. Brakykefaalinen kallonmuoto johtaa usein hampaiden virheasentoihin ja hammasvälien ahtautumiseen, jotka lisäävät riskiä hampaiden kiinnityskudossairaudelle, parodontiitille. Brakykefaaliseen kallonmuotoon liittyy usein myös välikorvan muutoksia, joiden kliininen merkitys on kuitenkin vielä epäselvä. Etenkin tietyillä brakykefaalisilla roduilla emän lantion tavallista ahtaampi rakenne voi mahdollisesti altistaa keisarileikkausta vaativille synnytyshäiriöille. Rekisteröidyillä koirilla yksilökohtaista keisarileikkausten määrää on mahdollista seurata ja rajoittaa keisarileikkausten ilmoitusvelvollisuudella. Myös muiden perinnöllisten vikojen vuoksi tehtyjen kirurgisten operaatioiden ilmoittamisvelvollisuus voi ehkäistä sairaiden koirien käyttöä jalostuksessa. Englanninbulldoggilla, ranskanbulldoggilla ja bostoninterrierillä rotuihin käytännössä fiksoitunut DVL2-geenin mutaatio aiheuttaa homotsygoottina roduille tyypillisen korkkiruuvihännän ja on yhteydessä brakykefaaliseen kallonmuotoon. Mutaation on ehdotettu altistavan myös rintarangan nikamaepämuodostumille, jotka voivat aiheuttaa selkäytimen kompressiota ja neurologisia oireita. Selän nikamaepämuodostumien määrää voidaan arvioida selän röntgenkuvista. Brakykefaalisten rotujen tilanne vaatii terveysongelmien esiintyvyyden tarkempaa kartoittamista ja jalostusohjelmilla aikaansaadun edistyksen seurantaa koirien hyvinvoinnin takaamiseksi tulevaisuudessa. Jalostuskoirien terveystutkimusten lisäksi tulisi harkita raja-arvojen asettamista tietyille ulkomuotopiirteille, kuten kuonon suhteelliselle pituudelle, sierainten ahtaumalle, luomiraon suhteelliselle leveydelle, ihopoimuille ja hampaiden virheasennoille. Suunnitelmalliset roturisteytykset voivat olla välttämättömiä terveysongelmien esiintyvyyden vähentämiseksi suosituimmissa brakykefaalisissa roduissa, kun otetaan huomioon terveysongelmille altistavien piirteiden ja myös muiden koiran hyvinvoinnille haitallisten perinnöllisten sairauksien, kuten ortopedisten ongelmien, korkea esiintyvyys kyseisissä roduissa.
  • Ylänen, Meeri (Helsingin yliopisto, 2020)
    Kampylobakteerit ovat gramnegatiivisia, pääosin mikroaerobisia bakteereja, joita esiintyy monien eläinten suolistossa. Ihmisille kampylobakteerit ovat erityisesti suoliston taudinaiheuttajia ja kampylobakteerit ovatkin yleisimpiä bakteeriperäisiä ihmisten suolistotulehduksen aiheuttajia kehittyneissä maissa, myös Suomessa. Suolistotulehduksen lisäksi kampylobakteerit voivat aiheuttaa ihmisille esimerkiksi Guillain-Barré -hermostosairautta ja pitkäkestoisiakin niveloireita aiheuttavaa reaktiivista niveltulehdusta. Ihmisen tyypillisimmät taudinaiheuttajat kampylobakteereista ovat Campylobacter jejuni ja Campylobacter coli. Näistä kahdesta selvästi yleisempi taudinaiheuttaja on C. jejuni. Sekä C. jejuni että C. coli ovat termofiilisiä kampylobakteereja. Kampylobakteeritartunta on yleensä ulosteperäinen ja erityisesti ulosteella saastunut broilerinliha on tärkeä kampylobakterioosin lähde. Maatilojen ympäristössä olevien jyrsijöiden on todettu olevan yksi kampylobakterioosin riskitekijöistä ja kampylobakteereja on havaittu jyrsijälajeilla, esimerkiksi metsähiirillä ja vesimyyrillä. Suomessa jyrsijöiden kantamia kampylobakteereja ei ollut tutkittu ennen tämän tutkielman aloittamista. Päästäisiä koskevia tutkimuksia kampylobakteerien osalta on maailmanlaajuisestikin hyvin vähän. Tutkimusosiossa tutkittiin termofiilisten kampylobakteerien yleisyyttä suomalaisissa pienjyrsijöissä ja päästäisissä. Tutkimuksen hypoteesina oli, että suomalaisista piennisäkkäistä löytyy kampylobakteereja. Tutkimuksessa tutkittiin yhteensä 372 eläintä 12:sta eri lajista, jotka oli pyydystetty 24:ltä paikalta eri puolilta Suomea. Tutkituista eläimistä 342 oli jyrsijöitä ja 40 päästäisiä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää isäntälajien välisiä eroja kampylobakteerien yleisyyden suhteen sekä esimerkiksi kampylobakteerien yleisyyttä eri puolilla Suomea. 76 metsämyyrää oli pyydetty keväällä ja kesällä vuonna 2017, kun taas vuodelta 2015 oli 82 metsämyyrää. Näitä kahta vuotta verrattiin toisiinsa mahdollisten vuosittaisten kampylobakteerierojen havaitsemiseksi metsämyyrissä. Tutkimus suoritettiin viljelemällä eläinten ulostetta selektiivisille kasvatusmaljoille, joita inkuboitiin termofiilisille kampylobakteereille otollisissa olosuhteissa. Bakteerikasvustoa viljeltiin tämän jälkeen epäselektiivisille maljoille puhdasviljelmiksi, joista tehtiin DNA-eristys. DNA:ta monistettiin PCR-menetelmän avulla ja PCR-tuotteet tutkittiin geelielektroforeesin avulla bakteerilajien tunnistamiseksi. Tulokset olivat hypoteesin mukaiset. Tutkimuksessa todettiin C. jejunia 17,7 %:lla tutkituista eläimistä. Kampylobakteereja havaittiin neljällä jyrsijälajilla: metsähiirillä, punamyyrillä, metsämyyrillä ja peltomyyrillä. Suurinta esiintyvyys oli punamyyrillä, joista 63,6 % oli kampylobakteeripositiivisia. Kaikki tutkitut päästäisnäytteet olivat kampylobakteerinegatiivisia. Metsämyyrillä ja metsähiirillä todettiin paikkakunnan vaikuttavan kampylobakteerien yleisyyteen. Metsämyyrillä oli kampylobakteereja merkittävästi enemmän vuonna 2017 kuin 2015, mikä voi liittyä metsämyyrien vuosittaisiin kannanvaihteluihin. Tutkimustulosten perusteella jyrsijät voivat mahdollisesti toimia kampylobakteerien reservuaarina ja mahdollisesti myös ihmisten kampylobakterioosin lähteenä. Jyrsijät voivat mahdollisesti esimerkiksi tartuttaa ihmisiä tai maatilan eläimiä tai saastuttaa toimintatiloja tai vesilähteitä. Jatkotutkimuksia kuitenkin tarvitaan esimerkiksi selvittämään sitä, ovatko suomalaisten jyrsijöiden kantamat kampylobakteerit ihmiselle patogeenisiä kantoja. Campylobacters are gram negative, mostly microaerobic bacteria that live in the intestines of many animal species. Campylobacters are the most common cause of human bacterial enteritis in developed countries, including Finland. The most common human pathogens of Campylobacter spp. are Campylobacter jejuni and Campylobacter coli. Campylobacter infection happens usually via fecal contamination. Especially contaminated, undercooked broiler meat is an important source of campylobacteriosis. Rodents near farms are noted as a risk factor for campylobacteriosis, and Campylobacter spp. have been detected in some rodent species. Studies regarding campylobacters in shrews are minimal worldwide. In this thesis, the Campylobacter occurrence in Finnish small rodents and shrews was studied. The hypothesis was that Finnish small mammals do carry Campylobacter spp. 342 rodents and 40 shrews from 12 species trapped from 24 locations throughout Finland were studied. The purpose of the study was to detect differences in Campylobacter occurrence between host species and for example to compare the occurrence in different parts of Finland. Possible annual differences in bank voles were studied with 76 animals from 2017 and 82 animals from 2015. The study was performed by cultivating fecal samples to selective agars that were incubated in conditions suitable for thermophilic Campylobacter spp. Bacterial growth was cultivated to non-selective agars for pure growth and DNA isolation was performed. DNA was multiplied using PCR and gel electrophoresis was used to determine the Campylobacter species. The results were consistent with the hypothesis. Four rodent species were Campylobacter positive: yellow-necked mouse, northern red-backed vole, bank vole and field vole. The occurrence was highest in northern red-backed voles, where 63,6 % of the animals were Campylobacter positive. Al thel studied shrews were Campylobacter negative. Bank voles had campylobacters significantly more in 2017 than in 2015, which may relate to the annual population chances in bank voles. According to the results it is possible that rodents could act as Campylobacter reservoir and source of human campylobacteriosis. Rodents could possibly infect humans or farm animals or contaminate estates or water sources. Further studies are needed to determine for example if the campylobacters in Finnish rodents’ strains are pathogenic for humans.
  • Tuomola, Anneka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Canine chronic valvular heart disease (CVHD) is a degenerative disease, primarily affecting the mitral valve apparatus. The disease is common, accounting for about 75% of cardiovascular diseases in the dog. Myxomatous degeneration of the valve causes valvular insufficiency, and regurgitation of blood into the atrium. This is well compensated, often over years, and does not at onset cause outward symptoms in the dog. However, as valvular degeneration continues, and the regurgitant fraction of the total stroke volume grows, a point of decompensation may be reached. In this literature review I discuss the compensatory changes that occur in CVHD, intrinsic and extrinsic, that allow for the maintenance of a satisfactory mean arterial pressure despite the reduction in forward stroke volume, and also, how they eventually fail. Extrinsically, there is activation of the sympathetic nervous system as well as the renin-angiotensin system. A large part of the thesis focuses on the far reaching consequences of circulatory renin-angiotensin activation. The antidiuretic and antinatriuretic effects of angiotensin II and the hormones it activates, namely aldosterone and vasopressin, lead to an increase in blood volume, aiding in blood pressure upkeep. The natriuretic peptide system acts to counterbalance the effects of renin-angiotensin system activation. Intrinsically, the heart compensates by recruitment of the Frank-Starling mechanism, as well as through eccentric hypertrophy. Eccentric hypertrophy involves the cardiac renin-angiotensin system and also bradykinin, with generally opposing effects. In CVHD, congestive heart failure occurs foremost by increase of the regurgitant fraction, that at first leads to atrial enlargement, then to increased atrial pressures, and eventually pulmonary edema. The function of this thesis is twofold. It can act as a reference for the compensatory changes that occur particularly in CVHD. It also attempts to explain general molecular mechanisms of interactions between the hormones and autacoids involved and their receptors. This is a necessary starting point for possible medical modulation of the disease. Also, mechanisms are similar regardless of receptor location, thus the thesis has general applicability, especially with regards to the renin-angiotensin system. The information presented may also benefit the medical community, as humans are afflicted with a very similar disease.
  • Kaarakainen, Henna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Wildlife capture is an event in which a wild animal is caught by a human. Reasons for wildlife captures vary: marking, collaring with a tracking device, disease surveillance, translocations related to conservation or commercial purposes, treating injuries and taking samples for research are some examples. Objective information about movement patterns and numbers of animals is needed for population management. Increased interest in disease monitoring and understanding the complex relationship between wildlife, people, domestic animals and environment has lead to a need for interdisciplinary approach to health issues, also known as ‘One Health’. Gaining information from wildlife by capturing them has an important role in health research of all species. Wildlife capture is often a complex event that should be carefully planned. Multiple non-chemical methods for capturing are available, such as traps, net-guns, drop-nets, drive nets or driving a group of animals into a corral. Chemical immobilization is usually done by remote delivery using a dart that injects immobilizing drugs to the animal. A large variety of drugs and drug combinations are used for wildlife captures. The animal species and previous research, equipment used and procedures that are supposed to be done during the capture are some of the main factors determining the type and length of anaesthesia needed, and therefore the specific drug combination preferred. When talking about wildlife captures, two essential terms are usually involved: immobilisation and anaesthesia. Immobilized animal is uncapable to move or its movement is more or less restricted by physical restraint or immobilizing drugs. General anaesthesia is a drug-induced state characterized by anti-nociception, suppressed reflexes and loss of consciousness of the animal. Certain drugs can be used to create anxiolytic (calming), sedative (mental calming) or narcotic (opioid analgesics induced sedation) effects, and these may also create a smoother induction, maintenance or recovery from general anaesthesia. There are multiple capture-related challenges and risks for both animals and humans involved. In the field unexpected events, such as sudden weather changes, injuries, failures of equipment, drug complications or accidental exposures, abrupt physiological reactions or getting infected by a pathogen from another species, can occur. Prevention is often easier that dealing with an accident or medical condition that has already happened. This literature review aims to explain briefly why and how wildlife is captured, and gives a concise overview about some issues that need to be considered before a wildlife capture. In the end a short insight on Finnish large carnivore captures is presented with reflections to methods used in several other countries.