Browsing by Subject "Diagnostic Imaging"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 34
  • Varelius, Tiiu (Helsingfors universitet, 2017)
    Fabellat ovat polven alueen nuljuluita. Fabellat sijoittuvat kaksoiskantalihaksen ulomman ja sisemmän pään sisälle. Fabellat voivat olla synnynnäisenä poikkeavuutena kaksi- tai moniosaisia. Muita fabelloista löydettäviä muutoksia ovat murtumat, pienikasvuisuus, liikakasvu ja epänormaali sijoittuminen. Röntgenkuvissa nähtävien fabellamuutosten on aiemmin ajateltu olevan sivulöydöksiä, joilla ei ole kliinistä merkitystä. Bordercollieilla on kuitenkin löydetty fabellamuutoksia, joiden on ajateltu olevan syynä kliinisille oireilla kuten ontumiselle ja kivulle tunnustellessa fabellan aluetta. Tämä lisensiaatintutkielma tehtiin Suomen bordercolliet & australiankelpiet yhdistyksen aloitteesta. Heitä kiinnosti varsinkin fabellamuutosten perinnöllisyys, jolloin he voisivat mahdollisesti jalostuksella vaikuttaa niiden esiintyvyyteen. Tutkimus on pilottitutkimus mahdollisia jatkotutkimuksia varten. Tämän tutkimuksen kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on selvittää olemassa olevaa tietoa fabellojen anatomiasta ja niiden kliinisestä merkityksestä koirilla. Tutkittua tietoa asiasta on erittäin vähän, joten kirjallisuuskatsauksessa on perehdytty myös ihmisten fabelloihin ja polvilumpioon liittyvään kirjallisuuteen ja tutkimukseen sekä muihin nuljuluihin liittyvään kirjallisuuteen ja tutkimukseen koirilla. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, esiintyykö bordercollieilla röntgenkuvauksella nähtäviä fabellamuutoksia. Hypoteesina oli, että bordercollieilla esiintyy fabellamuutoksia. Fabellamuutoksien esiintymistä tutkittiin lonkkien ja polvien röntgenkuvista. Selvitettiin myös, onko sisemmän ja ulomman fabellan muutoksien välillä yhteyttä. Aineistosta tutkittiin myös, pystyykö fabellamuutoksia toteamaan pelkkien lonkkakuvien perusteella. Hypoteesina oli, että kaikkia muutoksia ei voi nähdä pelkän lonkkakuvan avulla. Tutkielma sisältää alkuperäistutkimuksen, joka on taaksepäin suuntautunut poikittaistutkimus, jossa tutkittiin yliopistollisessa eläinsairaalassa otettujen bordercollieiden röntgenkuvia vuosilta 2008-2016 ja lisäksi yksityisten klinikoiden ja ihmisten lähettämiä röntgenkuvia vuosilta 2010-2016. Aineistona tutkimuksessa käytettiin bordercollieiden polven mediolateraali- ja kraniokaudaalikuvia sekä lonkkien ventrodorsaalikuvia, joissa polvet näkyivät kokonaan. Fabellojen muotoa, rakennetta ja sijaintia on arvioitu silmämääräisesti asteikolla muutoksia tai ei muutoksia (normaali). Fabellojen koko mitattiin DICOM-muotoisista lonkkien röntgenkuvista kuvienkatseluohjelmien mittatyökaluilla. Röntgenkuvia tutkittiin yhteensä 602 fabellasta, ulompia fabelloja 301 kpl ja sisempiä fabelloja 301 kpl. Sekä lonkka- että polvikuvat olivat saatavilla 42 koirasta. Tässä tutkimuksessa saatu muuttuneiden fabellojen esiintyvyys bordercollieilla (18 %). Esiintyvyys vastaa toisessa tutkimuksessa saatua esiintyvyyttä bordercollieilla. Tätä ei voida kuitenkaan yleistää koko bordercolliepopulaatioon, koska aineisto ei ollut satunnaisotanta. Tässä tutkimuksessa pelkkien lonkkakuvien avulla pystyttiin toteamaan 83,3 % fabellamuutoksista. Tarkempi tutkimus fabellamuutosten esiintyvyydestä bordercollieilla voitaisiin tehdä kennelliiton virallisista lonkkakuvista, jos otettaisiin huomioon lonkkakuvien herkkyys havaita fabellamuutoksia.
  • Immonen, Marika (Helsingfors universitet, 2000)
    Kintereen takapinnan kliinisesti tärkeitä anatomisia rakenteita ovat pinnallinen koukistaja, syvä koukistaja ja plantaariligamentti. Pinnallinen koukistaja kiinnittyy tuber calcanein takapinnalle sivusiteidensä avulla ja jatkuu alaspäin kinneralueen takapinnalla heti ihon alla. Syvä koukistaja muodostuu kolmesta toisiinsa yhdistyvästä jänteestä. Syvän koukistajan pääjänne ylittää kintereen calcaneuksen jänneuurteessa jännetupen suojaamana. Plantaariligamentti saa alkunsa tuber calcanein yläosan lateraalipinnalta ja jatkuu alaspäin tiukasti calcaneuksen takapintaan kiinnittyneenä. Alaosassaan plantaariligamentti kiinnittyy neljänteen kinnerluuhun sekä lateraalisen puikkoluun yläpinnalle. Hankoside saa alkunsa kinnerluiden alimman rivin takapinnalta sekä sääriluun yläosan takapinnalta ja jatkuu alaspäin puikkoluiden välissä sääriluun takapinnalla. Kintereen takapinnan pehmytkudosten sairaustilat ovat hevosella huonosti tunnettuja ja niiden diagnosointia on pidetty vaikeana. Harvinaisia kintereen takapinnan turvotusta aiheuttavia vammoja ovat pinnallisen koukistajan luksaatio ja syvän koukistajan jännetupen tulehdus. Pinnallisen koukistajan luksaatiot ovat tapaturman aiheuttamia ja niihin liittyy jänteen sivusiteen repeäminen. Syvän koukistajan jännetupen tulehduksessa nähdään turvotusta yleensä kintereen sisätakapinnalla. Jänispatilla on perinteisesti tarkoitettu plantaariligamentin revähtymästä aiheutuvaa turvotusta kintereen ulkotakapinnalla. Nykykäsityksen mukaan plantaariligamentin revähtymä on harvinainen ja yleensä turvotuksen aiheuttaa jonkin muun rakenteen vaurio, kuten pinnallisen koukistajan vammat, ihonalainen turvotus ja/tai sidekudoksen muodostuminen jänteiden ympärille. Myös hankositeen yläkiinnityskohdan vauriot ovat urheiluhevosilla kliinisesti tärkeitä, mutta ultraäänitutkimuksen löydösten arvionti alueella on vaikeaa. Takajalassa hankositeen yläkiinnityskohdan vauriot ovat usein bilateraalisia ja niiden paranemisennuste on huonompi kuin vastaavilla vaurioilla etujalassa. Yleisin vaurio takajalan hankositeen yläosassa on diffuusi kaiuton alue, joka käsittää kaksi kolmasosaa tai enemmän hankositeen poikkileikkauspinta-alasta. Sääriluun ylätakapinnalla hankositeen kiinnittymiskohdassa voi lisäksi olla uudisluumuodostusta tai avulsiomurtuma. Tutkimuksen anatomiaosuudessa selvitettiin lopetettujen hevosten jalkoja preparoimalla (yhteensä kuusi jalkaa), nähdäänkö kintereen takapinnan anatomiassa yleisesti yksilöllistä vaihtelua, ja ultraäänitutkimuksella kartoitettiin kahden hevosen jänispattialueen normaalit ultraäänilöydökset. Anatomia oli pääosin kirjallisuudessa kuvatun kaltainen, mutta jonkin verran esiintyi yksilöllistä vaihtelua. Neljän jänispattioireisen hevosen ultraäänitutkimuksessa havaittiin, että alueen turvotus helpottaa tutkimusta. Plantaariligamentti kiinnittymiskohtineen saatiin ultraäänitutkimuksessa näkymään hyvin sekä terveillä että sairailla hevosilla erityisesti pitkittäissuunnassa. Jänispattialueen turvotuksen aiheutti kahdella hevosella pinnallisen koukistajan vaurio ja kahdella pinnallista koukistajaa ympäröivien pehmytkudosten muutokset. Plantaariligamentissa ei tutkituilla hevosilla ollut muutoksia. Vaikuttaakin vanhentuneelta käsitykseltä pitää kaikkia kintereen takapinnan kuperia turvotuksia yksiselitteisesti "jänispatteina".
  • Kaikkonen, Ritva (Helsingfors universitet, 1999)
    Syventävät opintoni koostuvat kahdesta Suomen eläinlääkärilehteen julkaistavaksi esitystä artikkelista. Ruoansulatuskanavan hiekkakeräymien diagnostiikka, hoito ja enneltaehkäisy hevosella - kirjallisuuskatsaus Hevosen ruoansulatuskanavaan saattaa joutua hiekkaa joko rehun mukana tai hevosen syödessä sitä tarkoituksella suoraan maasta. Hiekan kertyminen suolistoon voi aiheuttaa esimerkiksi ähkyoireita tai ripulia. Hiekka painuu raskaana materiaalina suolen ventraaliosiin ja suoranaisen limakalvoärsytyksen lisäksi se saattaa aiheuttaa divertikkelimuodostusta. Suuri hiekkamäärä voi aiheuttaa myös suolitukoksen. Paksusuolessa oleva hiekka saattaa tuntua peräsuolen kautta tunnusteltaessa. Ulosteen sisältämä hiekkamäärä korreloi huonosti suolistossa olevan hiekkamäärän kanssa. Diagnostiikassa voidaan käyttää myös vatsaontelon auskultaatiota ja ultraäänitutkimusta. Röntgentutkimuksella pystytään osoittamaan vatsaontelon etuosassa olevat hiekkakeräymät. Hiekkakeräymien hoitoon käytetään yleisesti psylliumia sisältäviä laksatiiveja. Suuret annokset magnesiumsulfaattia on myös havaittu tehokkaaksi. Ennaltaehkäisyssä on tärkeää välttää ruokintaa suoraan maasta etenkin hiekkatarhoissa, sekä estää ruoan maahan variseminen. Vaikeimpia hoidettavia ovat tarkoituksella hiekkaa syövät ja ahneet, maasta jokaisen ruoanmurusen etsivät hevoset. Ruoansulatuskanavan hiekkakeräymien röntgenlöydösten yhteys hevosen ikään, rotuun ja oireisiin Tutkimusaineistomme koostui 52:sta Yliopistollisessa eläinsairaalassa noin kolmen vuoden aikana röntgenkuvatusta hevosesta, joiden vatsaontelon alaetuosassa oli merkkejä hiekkakeräymistä. Hevosten ikä vaihteli alle puolesta vuodesta 23 vuoteen ja ne edustivat useita eri rotuja. Suurin osa varsoista oli tutkittavana kesäkuukausina, kun taas yli puolivuotiaiden hevosten hoitoontuloaika keskittyi marraskuun ja maaliskuun väliseen aikaan. Hiekkakeräymien koossa oli suurta vaihtelua. Etenkin aikuisilla suomenhevosilla nähtiin hyvin laajoja hiekkakeräymiä. Nuorilla hevosilla taas keräymien lukumäärä oli suurempi kuin aikuisilla. Keräymien pinta vaihteli hyvin tarkkarajaisesta suolen muuhun sisältöön sekoittuvaan. Suurella osalla (73%) hevosista oli ruoansulatuskanavan oireita kuten ähkyä tai ripulia. Epäspesifisiä oireita, kuten laihtumista, alentunutta suorituskykyä ja apaattisuutta esiintyi joko yksin tai yhdessä ruoansulatuskanavan oireiden kanssa 46%:lla hevosista. Vain viidellä hevosista ei ollut hiekkakeräymiin yhdistettävissä olevia oireita lainkaan. Toinen primaarisairaus löytyi 22 hevoselta, ja näistä puolella todettiin olevan hiekkaa suurehkoja määriä. Tilastollisesti merkitsevä yhteys todettiin akuuttien ähkyoireiden ja hiekan määrän sekä akuuttien ähkyoireiden ja hiekkakeräymien lukumäärän välillä.
  • Mäentausta, Heidi (Helsingfors universitet, 2002)
    Tutkimuksen materiaali koostui Yliopistollisessa eläinsairaalassa röntgenkuvatuista hevosista, joilla oli vuosina 1996-2000 todettu röntgenologisesti suuri ( > 5 cm x > 15 cm) hiekkakeräymä paksusuolessa. Tutkimuksen mukaanottokriteerit täytti 58 hevosta. Keväällä 2002 saatiin 52 hevosen omistajat haastateltua hevosen nykytilanteen ja tehtyjen olosuhdemuutosten selvittämiseksi. Yhteensä 23 hevoselle saatiin joulukuussa 2001 – syyskuussa 2002 tehtyä kontrollitutkimus joko röntgen- tai ultraäänitutkimusta käyttäen. Seuranta-ajan pituus oli 14-65 kk. Hypoteesina oli, että hiekkakeräymä voi olla hevoselle pitkäaikainen ongelma ja uusia keräymiä muodostuu herkästi. Hevosista oli suomenhevosia 37 (64%), pv- tai lv-ratsuja 9 (16%), poneja 6 (10%) ja loput yksittäisiä muiden rotujen edustajia. Suurin osa hevosista oli pieneltä, 2-6 hevosen tallilta. Hevosten ikä vaihteli yhdestä kuukaudesta 24 vuoteen. Kaikki hevoset oli tuotu klinikalle ähkyn, ripulin ja/tai epäspesifisten oireiden (laihtuminen, huono karvapeite, huonokuntoisuus) vuoksi. Suurin osa hevosista oli ollut kokopäivätarhauksessa hiekkatarhassa, ja hevosille oli annettu tarhassa ainakin heinät maahan. Yleensä hevosten ei ollut nähty syövän hiekkaa. Ensisijaisena hiekkakeräymän hoitona käytettiin psylliumia, johon tarvittaessa yhdistettiin magnesiumsulfaatti. Pieni osa hevosista sai rutiinihoidosta poikkeavaa lääkehoitoa, ja kolmella hevosella huono vaste medisiiniseen hoitoon johti hiekan kirurgiseen poistoon. Kahdeksan hevosista lopetettiin viikon sisällä hoitoon tulosta, ja lähes kaikilla näillä oli hiekkakeräymän lisäksi myös muu sairaus tai tilaa komplisoiva tekijä. Kotiutetuista 50 potilaasta neljä lopetettiin puolen vuoden sisällä, mutta yhdelläkään näistä lopettamisen syynä ei ollut hiekkakeräymä. Haastatteluhetkellä hevosista tiedettiin olevan elossa 42. Jos hevonen oli pystytty hoitamaan psylliumilla ± magnesiumsulfaatilla, oli eloonjäämisennuste merkitsevästi parempi kuin muita hoitoja saaneilla hevosilla. Kontrollitutkimuksessa seitsemällä hevosella (30 %) ei todettu hiekkaa, kahdeksalla (35 %) oli jonkin verran hiekkaa ja kahdeksalla (35 %) oli selkeä hiekkakeräymä. Vaikka yksittäisten toimenpiteiden ja kontrollitutkimuksen löydösten välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä, vähiten hiekkalöydöksiä todettiin aktiivikäytössä olevilla hevosilla, jotka ruokittiin pelkästään talliin, ja jotka tarhattiin yksin 1-6 h/pv. Ennaltaehkäisevinä toimenpiteinä omistajat olivat tehneet ruokinnallisia muutoksia, lisänneet tarhoihin ajanvietettä, vähentäneet maahanruokintaa tarhassa ja antaneet vaihtelevan pituisia psyllium-kuureja.
  • Katara, Emilia (Helsingfors universitet, 2007)
    Idiopaattinen epilepsia (IE) pidetään yhtenä yleisimmistä neurologisista ongelmista koirilla. On arvioitu että 1-2 % koirapopulaatiosta kärsii sairaudesta. Tämän työn kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan eri koiraroduilla esiintyvän IE:n periytymismalleja, vallitsevuutta, sairauden puhkeamisikää, sukupuolijakaumaa ja kohtauksiin vaikuttavia tekijöitä. Sairauden vallitsevuus suomenpystykorvilla on jo aikaisemmin todettu olevan keskimääräistä korkeampi. Tutkimuksemme tarkoituksena oli selvittää sairauden tämänhetkinen vallitsevuus rodussa. Lisäksi selvitettiin mm. sairauden puhkeamisikää, sukupuolijakaumaa ja ulkoisten tekijöiden merkitystä kohtausten puhkeamisiin. Tutkimus tehtiin kirjallisena kyselytutkimuksena suomenpystykorvien omistajille, jota täydennettiin puhelinhaastatteluin. Kyselylomakkeita lähetettiin kaikille Suomen kennelliiton rekisterissä oleville vuoden 1993 jälkeen syntyneiden suomenpystykorvien omistajille vuosina 2003 ja 2004. Kirjallisia vastauksia saatiin 2299 kpl ja vastausprosentti oli 38,6 %. Lomakkeiden perusteella sairaiksi luokiteltujen koirien omistajille soitettiin. Myös mikäli lomakkeet olivat epätäydellisesti täytetyt, vastaajille soitettiin. Sairaaksi luokiteltiin yhteensä 141 koiraa. Tutkimukseen osallistuneet koirat edustivat populaation normaalijakaumaa. Suomenpystykorvien IE:n vallitsevuudeksi saatiin 6 %. Koirat olivat keskimäärin kolmen vuoden ikäisiä saadessaan ensimmäisen kohtauksensa (vaihteluväli 6-120 kuukautta). Urokset olivat hieman narttuja sairaampia (suhteessa 1,6:1). Ulkoisista kohtauksiin vaikuttavista tekijöistä työllä, rasituksella tai muulla vastaavalla ärsykkeellä uskottiin olevan eniten vaikutusta. Jopa 35 % sairaiden koirien omistajista arvioi kohtausten liittyvän johonkin näistä. Suurin osa (45 % sairaiden koirien omistajista) eivät kuitenkaan olleet havainneet kohtausten puhkeavan missään tietyssä tilanteessa. Tutkimuksessa saatu vallitsevuus on yhtenäinen aikaisemmin saatujen tulosten kanssa. Sairauden keskimääräinen puhkeamisikä on suomenpystykorvilla sama kun usealla muulla rodulla. Sukupuolten välistä eroa sairastuvuudessa ei Suomessa ole suomenpystykorvilla aikaisemmin todettu. Taustatekijöiden merkitystä on muilla roduilla tutkittu hyvin vähän, ja myös suomenpystykorvien osalta lisätutkimuksille on tarvetta.
  • Niilo-Rämä, Meri (Helsingfors universitet, 2007)
    Epileptiset kohtaukset ovat koirien yleisin neurologinen ongelma. Yleisin diagnoosi on idiopaattinen epilepsia. Idiopaattisessa epilepsiassa koirilla voi esiintyä useita erityyppisiä kohtauksia. Sairauden ilmenemisessä ja kliinisessä kuvassa voidaan havaita vaihtelua eri koirarotujen välillä. Suomenpystykorvilla on pitkään epäilty esiintyvän epilepsiaa enemmän kuin koirilla keskimäärin ja epilepsian uskotaan olevan rodun yksi vakavimmista terveysongelmista. Kyseessä olevan tutkimuksen tavoitteena oli selvittää idiopaattisen epilepsian vallitsevuus ja sairauden erityispiirteet suomenpystykorvalla. Tässä työssä keskitytään erityisesti kohtausten kliiniseen kuvaan osana laajempaa suomenpystykorvien epilepsiatutkimusta. Työ koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee yleisesti koiran idiopaattista epilepsiaa sekä erityisesti kohtausten kliinistä kuvaa ja aiheesta tehtyjä tutkimuksia eri koiraroduilla. Suomenpystykorvien epilepsiatutkimus toteutettiin laajan kyselytutkimuksen avulla. Yhteensä 5960 kyselylomaketta lähetettiin suomenpystykorvien omistajille vuosina 2003 ja 2004. Vastauksia saatiin 2299 kappaletta. Tutkimukseen otettiin mukaan 2143 koiraa. Epilepsiaa sairastavia koiria oli 141. Näiden koirien omistajille tehtiin puhelinhaastattelu. Haastattelujen tarkoituksena oli saada yksityiskohtaista tietoa sairauden kehityksestä ja epilepsiakohtausten kliinisestä kuvasta näillä koirilla. Epilepsiaa sairastavat koirat saivat ensimmäisen kohtauksen keskimäärin kolmen vuoden ikäisenä, mikä on tyypillistä idiopaattisessa epilepsiassa. Koirista 85 %:lla esiintyi osittaisia kohtauksia, jolloin kohtausten ensimmäiset kliiniset merkit viittasivat vain toisen aivopuoliskon osallisuuteen. Kohtaukset yleistyivät sekundaarisesti 54 %:lla koirista. Osittaisia kohtauksia saavista koirista 70 %:lla kohtaukset luokiteltiin monimutkaisiksi eli niihin liittyi heikentynyt tajunnan taso. Kohtausten alkuvaiheessa ja kohtausten jälkeen suurimmalla osalla koirista havaittiin poikkeavaa käyttäytymistä (mm. levottomuus, omistajan luokse hakeutuminen, piiloutuminen, sekavuus). Kohtausten aikana esiintyneistä motorisista oireista yleisimpiä olivat heikkous, tärinä sekä toonis-klooniset oireet (jäykkyys ja tahattomat lihasnykäykset). Koirista 75 %:lla esiintyi autonomisia oireita, joista yleisimpiä olivat kuolaaminen, oksentaminen ja virtsarakon kontrollin menetys. Kohtausten esiintymistiheys oli keskimäärin neljä kohtausta vuodessa ja esiintymistiheys nousi tutkimuksen aikana vain harvoilla koirilla. Pääosin epilepsiaa sairastavat suomenpystykorvat pystyivät siis elämään normaalia elämää.
  • Kortesniemi, Mika; Pättikangas, Mervi; Rantala, Sinikka; Tenkanen-Rautakoski, Petra; Jalonen, Marko (2020)
  • Elfving, Kimmo (Helsingfors universitet, 2000)
    Karpaalikanava on anatomisesti monimutkainen rakenne. Se ulottuu proksimaalisesti 7-10 cm etupolven ylimmän nivelraon yläpuolelle ja jatkuu distaalisesti etusäären yläkolmannekseen tai puoliväliin. Kanavan seinämät muodostuvat pinnallisen koukistajan tukisiteestä, flexor retinaculumista, os carpi accessoriumista eli papuluusta ja syvän koukistajan tukisiteestä. Karpaalikanavan läpi kulkee syvä ja pinnallinen koukistajänne jännetupen suojaamana. Karpaalikanavan sisätakaosassa on useita verisuonia ja hermoja. Karpaalikanavasyndroomassa pehmytkudoksiin kohdistuva paine on lisääntynyt primaarin synoviitin tai kanavaa ahtauttavan vaurion vuoksi. Ahtauman tärkeimpiä syitä ovat vauriot koukistajajänteissä tai pinnallisen koukistajan tukisiteessä sekä kanavaa ympäröivien luiden tilaavievät muutokset, kuten osteokondrooma radiuksen takapinnalla tai papuluun murtuma. Esimerkkeinä potilastapauksista kirjoituksessa esitetään karpaalikanavan sisäinen krooninen vaurio ponin pinnallisessa koukistajajänteessä sekä osteokondrooma nuorella suomenhevosella. Hevosella tyypillisiä karpaalikanavasyndrooman oireita ovat ontuminen, kipu karpaalikanavan palpaatiossa ja etupolven taivutuksessa, sekä karpaalikanavan täyttyminen. Tärkein karpaalikanavan tutkimusmenetelmä on ultraäänitutkimus. Ultraäänitutkimuksen avulla voidaan todeta karpaalikanavan pehmytkudosvauriot ja niiden vakavuusaste. Karpaalikanavan proksimaaliosassa ultraäänikuva on vaikeasti tulkittava. Röntgentutkimuksen avulla voidaan todeta karpaalikanavaa mahdollisesti ahtauttavat luustomuutokset. Hoito ja ennuste riippuvat syndrooman aiheuttajasta. Primaari synoviitti vastaa tavallisesti hyvin lepoon ja tulehdusta poistavaan lääkehoitoon. Karpaalikanavan sisäisille jännevaurioille ennuste on varauksellinen, sillä ontuminen usein palaa normaalikäyttöön siirryttäessä. Oireita aiheuttava osteokondrooma ja papuluun sagittaalinen murtuma kannattaa hoitaa kirurgisesti. Flexor retinaculumin avaamisleikkaus vähentää painetta karpaalikanavassa ja voi poistaa oireilun syystä riippumatta.
  • Eskonen, Tiina (Helsingfors universitet, 2000)
    Gammakuvaus on herkkä menetelmä luuston aineenvaihdunnallisten muutosten paikallistamiseen. Kohonnut aktiivisuus on usein merkki patologisesta prosessista kuten tulehduksesta tai murtumasta. Röntgenkuvauksella on hyvä erottelukyky luussa tapahtuneille muutoksille. Sädeluussa tavataan usein röntgenologisia löydöksiä, joiden kliininen merkitys on epäselvä. Kaviorustojen luutumaa nähdään suomenhevosten etukavioissa yleisesti ja sen merkitystä ontuman aiheuttajana pidetään myös kyseenalaisena. Huono kaviotasapaino voi myös aiheuttaa kantaosiin mekaanista rasitusta. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, 1) onko gammakuvauksessa todetulla sädeluualueen lisääntyneellä aktiivisuudella yhteyttä sädeluussa ilmeneviin röntgenologisiin löydöksiin, ja 2) onko kavioruston luutuma-asteella tai –tyypillä yhteyttä gammakuvauslöydökseen. Alkuperäisenä aineistona olivat vajaan kahden vuoden aikana Yliopistollisessa eläinsairaalassa käyneet 107 hevosta, joille oli tehty etujalkojen gammakuvaus. Sädeluututkimukseen otettiin mukaan hevoset, joilla oli gammakuvauksessa todettu vähintään lievästi kohonnutta aktiivisuutta sädeluualueella. Näiden etukaviot oli myös röntgenkuvattu lateromediaalisuunnassa ja dorsoproksimaali-palmarodistaaliviistosuunnassa. Yhteensä aineistoon kuului 22 etujalkaa. Sädeluualueen aktiivisuudella havaittiin tilastollisesti merkitsevä yhteys sädeluun lateraali- ja mediaalireunojen uudisluumuodostukseen, ns. kokonaisindeksiin (sädeluun röntgenlöydösten summa), distaalireunan synoviaalikanavien kokoon ja distaalireunan epäsäännöllisyyteen. Aineiston kaikilla hevosilla oli vähintään kohtalainen kaviotasapaino, eikä huonon kaviotasapainon yhteyttä kantaosan gammakuvauslöydökseen saatu tutkittua. Kaviorustotutkimukseen otettiin mukaan suomenhevoset, joiden (etu)kaviot oli röntgenkuvattu ainakin dorsopalmaari-suunnassa gammakuvauksen yhteydessä tai ajallisesti lähituntumassa. Yhteensä aineistoon kuului 32 etujalkaa. Aineisto oli pieni, mutta se kattoi kaikki tyven luutuma-asteet ja –tyypit, lukuunottamatta reaktiivista liitoslinjaa tyven luutuman ja erillisen luutumiskeskuksen välillä. Gammakuvauksessa havaittiin kavion mediaalikannalla aktiivisuutta useammin kuin lateraalikannalla. Kummankaan kannan aktiivisuuden ja samanpuoleisen tyven luutuman välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä. Erillisiin luutumiskeskuksiin ei liittynyt kannan aktiivisuutta. Yhdeltä voimakkaasti aktiiviselta mediaalikannalta löytyi röntgenkuvissa luutuneesta rustosta röntgenharva linja, joka tulkittiin murtumaksi.
  • Marttila, Hannu (Helsingfors universitet, 2000)
    Välilevyn rappeutumisesta johtuva välilevyn tyräytyminen selkäydinkanavaan on koirilla yleisin neurologisten oireiden aiheuttaja. Välilevyn rappeutumista esiintyy kahdessa eri muodossa. Kondrodystrofisilla roduilla, kuten esimerkiksi mäyräkoiralla ja beaglella, rappeutumiselle on ominaista välilevyn kondroidi metaplasia, joka tapahtuu jo eläimen ollessa nuori. Muilla roduilla metaplasia on fibroidia ilmeten vasta eläimen ikääntyessä. Koiran välilevysairauden diagnostisessa kuvantamisessa käytettäviä menetelmiä ovat natiiviröntgenkuvaus, myelografia, epidurografia, discografia, tietokonetomografia sekä magneettikuvaus. Menetelmät eroavat toisistaan paitsi kuvantamistarkkuuden, myös invasiivisuuden, saatavuuden ja kustannusten suhteen. Natiiviröntgenkuvauksen edut ovat sen hyvä saatavuus sekä ei-invasiivisuus. Tyräytynyt välilevyaines on kuitenkin vain harvoin erotettavissa natiiviröntgenkuvassa, mistä syystä menetelmän tarkkuus on puutteellinen. Myelografian kuvantamistarkkuus on huomattavasti natiiviröntgenkuvausta parempi, ja sitä käyttämällä voidaan tyräytynyt välilevy yleensä paikallistaa tarkasti. Myelografia on invasiivinen toimenpide, johon liittyy myös komplikaatioriskejä. Tietokonetomografia ja magneettikuvaus ovat suhteellisen uusia kuvantamismenetelmiä, joiden edut kuvantamistarkkuudessa ovat merkittävät. Magneettikuvaus on näistä kahdesta menetelmästä tarkempi välilevysairauden kuvantamisessa. Molempien menetelmien saatavuus on toistaiseksi rajoitettu. Anulus fibrosuksen vaurioituminen käynnistää lampaalla ihmisen välilevyn rappeutumista vastaavan prosessin. ELL Anu Lappalaisen tutkimusprojektissa kartoitettiin varjoainetehosteisen magneettikuvauksen soveltuvuutta näiden muutosten kuvantamisessa. Tutkimus suoritettiin yhteistyössä Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kanssa. Kokeellisia anulus fibrosus –vaurioita ei kyetty kaikissa tapauksissa kuvantamaan. Syvemmät ja subakuutit vauriot havaittiin selkeämmin, joskaan vaurion koko ei selkeästi korreloinut löydöksiin magneettikuvassa.
  • Tenhunen, Marika (Helsingfors universitet, 2004)
    Tutkimus on osa spondyloosikartoitustutkimusta suomalaisilla boksereilla. Tutkimuksen tarkoituksena on verrata kolmea erityyppistä spondyloosin luokittelutapaa sekä seurata osteofyyttimuodostuksen etenemistä. Tutkimusmateriaali koostuu suomalaisista boksereista otetuista selkäranka-, abdomen- ja thorax-röntgenkuvista. Röntgenkuvat ovat Yliopistollisen Eläinsairaalan röntgenarkistosta vuosilta 1993-2002 sekä Espoon Eläinsairaalan röntgenarkistosta vuosilta 1996-2002. Lisäksi boksereiden omistajat lähettivät tutkimuksen käyttöön koiriensa röntgenkuvia. Seurantatutkimuksen aineisto koostui 34 ja kokonaisspondyloosilausuntojen aineisto 130 bokserista. Seurantatutkimuksessa osteofyyttimuodostus eteni 85,3 %:lla tutkituista koirista. Osteofyyttien koko tai lukumäärä ei pienentynyt yhdelläkään bokserilla. Osteoosin eteneminen oli tilastollisesti merkitsevää (p<0,001). Sukupuolten välillä havaittu ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Kokonaisspondyloosilausuntoja määritettäessä todettiin keskivaikeaa tai vaikeaa spondyloosia sairastavien koirien määräksi 66,2-74,6 % kaikilla kolmella lausuntatavalla. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta spondyloosin etenevän ajan kuluessa. Spondyloosi oli tutkimusaineistossa niin yleistä, että johtopäätöksenä voidaan todeta kokonaisspondyloosilausuntojen antamisen vaativan sekä osteofyyttien lukumäärän että vaikeusasteen huomioinnin. Lisäksi tämän tutkimuksen perusteella voidaan havaita systemaattisen spondyloositilanteen kartoituksen tarve. Tarkempia jalostuksellisia päätöksiä voidaan tehdä vasta kun tarpeeksi paljon suomalaisia boksereita on tutkittu spondyloosin varalta.
  • Koskinen, Nina (Helsingfors universitet, 2016)
    Kondrodystrofisilla koiraroduilla, kuten mäyräkoiralla ja basset houndilla, esiintyy kyynärnivelen inkongruenssia, joka on yksi kyynärnivelen kehityshäiriön eli kyynärniveldysplasian muoto. Inkongruentissa kyynärnivelessä olka- ja kyynärluun välinen nivelrako on leventynyt, kyynärluun telalovi ei myötäile tiiviisti olkaluun telaa sekä kyynär- ja värttinäluun välillä voi olla porras. Inkongruenssi saattaa johtaa kyynärnivelen nivelrikkoon ja aiheuttaa etujalan ontumista. Kondrodystrofisilla roduilla kyynärnivelen inkongruenssin taustalla uskotaan olevan kyynär- ja värttinäluiden epäsynkroninen kasvu, joka johtuu kyynärluun distaalisen kasvulevyn ennenaikaisesta sulkeutumisesta. Skyenterriereillä sen on todettu olevan perinnöllistä, mutta tarkkaa mekanismia ei tunneta. Inkongruenssin yleisyydestä on tehty skyenterriereillä yksi tutkimus, jonka perusteella kohtalainen ja vakava inkongruenssi on niillä suhteellisen yleistä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää inkongruenssin yleisyyttä muilla kondrodystrofisilla koiraroduilla. Kyynärnivelen inkongruenssi diagnosoidaan yleensä röntgenkuvista, mutta tietokonetomografiatutkimus sekä nivelen tähystys ovat tarkempia tutkimusmenetelmiä. Röntgenkuvissa inkongruenssi tulee parhaiten esille mediolateraalisuunnassa kuvatussa, 90 asteen kulmaan taivutetussa nivelessä. Tähän tutkimukseen kerättiin kondrodystrofisia rotuja edustavia koiria, joiden kyynärnivel (toinen tai molemmat) oli kuvattu mediolateraalisuunnassa noin 90 asteen kulmassa. Tutkimukseen saatiin 44 koiraa yhteensä 11:stä kondrodystrofiseksi luokiteltavasta rodusta. Koirista 16:lla oli sopiva kuva vain toisesta kyynärnivelestä, joten tutkimukseen saatiin yhteensä 72 kyynärniveltä. Kyynärnivelen inkongruenssin luokittelua varten röntgenkuvista mitattiin olka- ja kyynärluun välinen nivelrako sen leveimmästä kohdasta. Nivelraon leveyden perusteella kyynärnivelet luokiteltiin neljään inkongruenssiluokkaan: ei inkongruenssia (INC0), lievä inkongruenssi (INC1), kohtalainen inkongruenssi (INC2) ja vakava inkongruenssi (INC3). Lisäksi kuvista arvioitiin mahdollinen kyynärnivelen nivelrikko. Mikäli nivelessä todettiin nivelrikkomuutoksia, se luokiteltiin vähintään luokkaan INC2. Yksittäisiä kyynärniveliä tarkasteltaessa eniten esiintyi lievää inkongruenssia (INC1) ja toiseksi eniten kohtalaista inkongruenssia (INC2). Kun koirat luokiteltiin huonomman kyynärnivelen perusteella, lievää ja kohtalaista inkongruenssia esiintyi yhtä paljon. Koirista yli puolella (55 %) todettiin kohtalainen tai vakava kyynärnivelen inkongruenssi. Rodun yhteyttä kyynärnivelen inkongruenssiin tutkittiin kääpiömäyräkoiran ja welsh corgi pembroke -rodun osalta. Lisäksi tutkittiin sukupuolen yhteyttä inkongruenssiin. Kummassakaan tapauksessa yhteyttä ei todettu. Toisaalta etenkin rotujen osalta aineisto oli hyvin suppea, minkä takia saadut tulokset saattavat olla epäluotettavia. Sekä tämän tutkimuksen että aiemmin kondrodystrofisiin rotuihin kuuluvilla skyenterriereillä tehdyn tutkimuksen perusteella kyynärnivelen inkongruenssi on suhteellisen yleistä kondrodystrofisilla koiraroduilla. Inkongruenssi olisikin syytä ottaa huomioon myös näiden rotujen jalostuksessa. Skyenterriereiden rotuyhdistys suosittelee jalostukseen käytettävien koirien kyynärnivelten röntgenkuvausta ja inkongruenssin arviointia. Sama suositus olisi toivottavaa saada myös muille kondrodystrofisille koiraroduille.
  • Koski, Senni (Helsingfors universitet, 2016)
    Amerikanstaffordshirenterrieri on yksi roduista, joilla ongelmat kyynärnivelessä ovat kohtalaisen yleisiä. Muutokset kyynärnivelessä tapahtuvat jo nuorena, 4-6 kuukauden ikään mennessä. Tästä syystä on tärkeää selvittää kuinka kyynärnivel nuorilla koirilla kehittyy ja mihin asioihin voidaan kiinnittää huomiota kehittyvässä nivelessä, jotta kyynärnivelen kasvuhäiriöt voidaan diagnosoida mahdollisimman varhaisessa kasvun vaiheessa. Jotta sairaat nivelet ja lievät muutokset tunnistetaan, on tiedettävä kuinka terve kyynärnivel kehittyy. Kyynärnivel on monimutkainen nivel, jonka eri osien kehityksessä voidaan havaita eroja yksilöiden välillä. Yksi useammalla mahdollisella tavalla kehittyvistä osista on kyynärpään uloke, joka voi kehittyä joko rinnakkaisella luutumisella suoraan kyynärluun varren jatkeena, sekundaarisesta luutumiskeskuksesta tai näiden yhdistelmänä. Kyynärpään uloke on lisäksi paikka, jossa usein nähdään ensimmäisenä osteofyytti- eli uudisluumuodostusta kasvuhäiriöiden yhteydessä. Kyynärpään ulokkeen kehitystä ja siihen vaikuttavia tekijöitä on tutkittu tähän mennessä hyvin vähän. Tähän tutkimukseen rekrytoitiin koiria kyynärnivelterveydestä kiinnostuneiden kasvattajien kautta. Tutkimukseen osallistui yhteensä 26 nuorta amerikanstaffordshirenterrieriä. Koirista otettiin röntgenkuvat rauhoituksessa 10 vk, 12 vk, 14 vk, 16 vk, 20 vk, 6 kk ja 12 kk:n iässä. Molemmista kyynärnivelistä otettiin mediolateraalisuunnassa röntgenkuvat nivel taivutettuna 45 asteen kulmaan sekä kyynärvarsista nivel taivutettuna 90 asteen kulmaan. Röntgenkuvista tarkasteltiin erityisesti kyynärpään ulokkeen kehitystä ja luutumista kyynärluuhun, värttinä- ja kyynärluun pituuskasvua sekä kasvulevyjen sulkeutumista. Tutkimuksessa tarkasteltiin painon, sukupuolen ja pentueen vaikutusta kyynärpään ulokkeen ja kyynärvarren luiden kehitykseen. Hypoteesina oli, että kyynärvarren luiden epäsynkroninen kasvu vaikuttaa kyynärpään ulokkeen kehitykseen sekä kyynärpään ulokkeen kehitystavalla ja luutumisiällä olisi yhteys. Lisäksi tarkasteltiin mahdollisten osteofyyttien kehitystä ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Tutkimuksen tulokset antavat viitettä siitä, että kyynärpään ulokkeen luutuminen olisi rinnakkaisen luutumisen kautta valmis aikaisemmin kuin sekundaarisesta luutumiskeskuksesta tai yhdistelmänä kehittyessään, joka vahvistaa tämän tutkimuksen hypoteesin. Kyynärvarren luiden pituuksien suhteella vaikuttaisi olevan yhteys kyynärpään ulokkeen kehitykseen. Värttinä- ja kyynärluun pituuseron ollessa suurempi, kyynärpään ulokkeet kehittyivät useimmiten rinnakkaisen luutumisen kautta ja luutuivat aiemmin kuin pituuseron ollessa pienempi. Sukupuolten välillä voitiin havaita ero verrattaessa ikää, jolloin kyynärpään uloke on yhdistynyt kyynärluuhun sekä luutunut kokonaan. Tulosten perusteella nartuilla kyynärpään uloke kehittyy aikaisemmin kuin uroksilla. Pentujen painolla oli yhteys kyynärpään ulokkeen kehitykseen. Mitä painavampi pentu oli 6 kk:n iässä, sitä myöhemmin kyynärpään uloke kehittyi. Myös geneettisillä tekijöillä on vaikutusta kyynärpään ulokkeen kehitykseen, sillä pentueiden sisällä yksilöiden kyynärpään ulokkeet kehittyivät hyvin samalla tavalla.
  • Raussi, Noora (Helsingfors universitet, 2015)
    Suomessa lähes 40 %:lla tutkituista amerikanstaffordshirenterriereistä on havaittu nivelrikkomuutoksia kyynärnivelistä otetuissa virallisissa röntgenkuvissa. Vaikka ongelmat kyynärnivelessä ovat rodulla yleisiä, ei kirjallisuudesta löydy tietoa kyynärnivelen kasvuhäiriöiden esiintyvyydestä amerikanstaffordshirenterriereillä. Tämän vuoksi Suomen Amerikanstaffordshirenterrieriyhdistyksen aloitteesta tehtiin tutkimus, jonka tarkoituksena oli muun muassa selvittää eri kyynärnivelen kasvuhäiriötyyppien esiintymistä rodulla. Tutkimukseen otettiin koiria, joista osalla ei aiemmissa röntgenkuvissa ollut havaittu kyynärnivelen kasvuhäiriöön tai nivelrikkoon viittaavia muutoksia ja osalla taas oli ollut lieviä tai kohtalaisia muutoksia joko toisessa tai molemmissa kyynärnivelissä. Tutkimukseen otettiin mukaan myös koiria, joiden kyynärniveliä ei ollut aiemmin kuvattu. Tutkimukseen osallistui yhteensä 34 amerikanstaffordshirenterrieriä. Aiemmin kuvattujen koirien vanhat röntgenkuvat haettiin Kennelliitosta. Kyynärnivelistä otettiin mediolateraaliset röntgenkuvat nivelen ollessa sekä 45 että 90 asteen kulmassa ja tietokonetomografiakuvat 90 asteen kulmassa. Röntgenkuvista tarkasteltiin osteofyyttien eli uudisluumuodostumien kokoa ja tietokonetomografiakuvista etsittiin näiden lisäksi merkkejä primaarisista kyynärnivelen kasvuhäiriöistä eli sisemmän varislisäkkeen sairaudesta, kiinnittymättömästä kyynärpään ulokkeesta, olkaluun telan osteokondroosista sekä inkongruenssista eli kasvuhäiriöstä, jossa kyynärniveltä muodostavien luiden nivelpinnat ovat asettuneet nivelessä epänormaalisti. Tietokonetomografiakuvista mitattiin myös nivelrakojen leveyksiä. Kyynärpään ulokkeessa esiintyvien osteofyyttien kokojen muutoksia röntgenkuvausten välillä tarkasteltiin tarkoituksena selvittää, kasvavatko nämä iän myötä. Alkuoletuksena oli, että osteofyyttien koko ei muutu. Sukupuolen, painon ja iän vaikutusta osteofyyttien esiintymiseen tutkittiin sekä pyrittiin selvittämään, onko inkongruenssilla vaikutusta osteofyyttien muodostumiseen kyynärpään ulokkeessa. Hypoteesina oli, että inkongruenssi vaikuttaa osteofyyttien muodostumiseen. Röntgenkuvista 34 (50 %) nivelessä havaittiin osteofyytti kyynärpään ulokkeessa. Seitsemässätoista (25 %) kyynärnivelessä nähtiin muutoksia sisemmässä varislisäkkeessä. Näistä yhdellä koiralla, jolla todettiin sisemmässä varislisäkkeessä irtopala, diagnosoitiin sisemmän varislisäkkeen sairaus. Seitsemässä (10 %) kyynärnivelessä havaittiin inkongruenssia. Muita kyynärnivelen kasvuhäiriön muotoja koirilla ei tässä aineistossa havaittu. Aineistossa uroksilla esiintyi suurempia osteofyyttejä kyynärpään ulokkeessa kuin nartuilla. Myös korkea ruumiinpaino korreloi tämän osteofyytin koon kanssa. Iän ei todettu vaikuttavan kyynärpään ulokkeessa olevien uudisluumuodostumien kokoon. Sukupuolen, iän tai painon ei havaittu vaikuttavan osteofyyttien kokoon sisemmässä varislisäkkeessä. Vanhemmista ja tämän tutkimukset yhteydessä otetuista röntgenkuvista mitattujen kyynärpään ulokkeessa olevien osteofyyttien kokoja vertailtaessa keskenään osteofyyttien kasvu oli harvinaista. Tämän tutkimusaineiston perusteella vaikuttaa siltä, että osteofyytit kyynärpään ulokkeessa eivät kasva iän myötä. Inkongruenteissa kyynärnivelissä havaittiin olevan suurempia osteofyyttejä kyynärpään ulokkeessa kuin kongruenteissa nivelissä. Kyynärnivelissä, joissa tietyt nivelraot olivat suurempia, havaittiin esiintyvän suurempia osteofyyttejä kyynärpään ulokkeessa tai sisemmässä varislisäkkeessä. Nämä löydökset viittaavat siihen, että inkongruenssilla on vaikutusta osteofyyttien kehittymiseen kyynärnivelessä.
  • Alm, Karoliina (Helsingfors universitet, 2000)
    Mäyräkoirat kuuluvat ns. kondrodystrofisiin koirarotuihin, joille on tyypillistä paitsi lyhyet, valgusasentoiset raajat, myös taipumus selkärangan välilevyjen kondroidiin metamorfoosiin ja varhaiseen rappeutumiseen. Rappeutumisen seurauksena välilevyt voivat tyräytyä selkäydinkanavaan. Kliiniset oireet vaihtelevat suuresti mm. tyräytymisen nopeudesta ja massan suuruudesta riippuen. Välilevysairauden alustava diagnoosi voidaan tehdä koiran rodun, anamneesin ja kliinisten oireiden perusteella. Röntgenkuvaus yleensä vahvistaa diagnoosin. Välilevyjen rappeutumista seuraava sekundaarinen kalkkeutuminen voidaan nähdä natiivikuvissa usein monissa kohdin. Sillä ei sellaisenaan ole kliinistä merkitystä. Välilevysairaudessa tavattavia merkityksellisiä löydöksiä ovat nikamavälin kaventuminen tai kiilautuminen, fasettinivelten nivelraon kaventuminen ja foramen intervertebralen lisääntynyt tiiviys sekä joskus etenkin lateraalikuvissa nähtävä selkeä kalkkeutuneen välilevymateriaalin ekstruusio selkäydinkanavaan. Oireileville koirille on toisinaan tarpeen tehdä yleisanestesiassa selkäydinkanavan varjoainekuvaus, myelografia. Tässä tutkimuksessa kartoitettiin välilevysairauden esiintymistä vuosina 1985 - 1996 syntyneillä suomalaisilla karkeakarvaisilla kääpiö- ja kaniinimäyräkoirilla. Välilevysairaita koiria oli keskimäärin 7,3 %. Aineistossa oli havaittavissa selkeästi muutamien linjojen yliedustus, mikä tukee aiempia arvioita sairauden familiaalisuudesta. Taudin vähentämiseksi onkin syytä sulkea oireilevat koirat jalostuskäytöstä.
  • Norrgård, Mia (Helsingfors universitet, 2006)
    Mäyräkoirat kuuluvat kondrodystrofisiin koirarotuihin. Kondrodystrofiaan liittyy, lyhyiden raajojen lisäksi, myös välilevyjen kehityshäiriöitä. Kondrodystrofisten koirien välilevyjen kondroidi degeneraatio alkaa heti syntymän jälkeen. Vuoden ikäisten kondrodystrofisten koirien välilevyjen ydinten, nucleus pulposusten, rakenne on muuttunut kosteasta geelimäisestä, huomattavasti tiiviimmäksi ja kuivemmaksi. Ytimen harvat sidekudossolut ovat korvautuneet runsaslukuisilla rustosoluilla. Vakavasti rappeutunut välilevy kalkkeutuu sekundaarisesti. Välilevy toimii tehokkaana selkärangan iskunvaimentimena, välilevyn ytimen sisältämän veden ansiosta. Välilevyn degeneraation seurauksena välilevy on kuivunut ja sen kyky toimia iskunvaimentimena on huomattavasti alentunut. Välilevyn sidekudoskapseli saattaa revetä välilevyyn kohdistuvan paineen takia, aiheuttaen välilevytyrän. Välilevyjen kalkkeutumat voidaan havaita röntgenkuvauksella. Kalkkeutuneita välilevyjä saattaa olla useita samalla koiralla. Kliinistä merkitystä näillä ei ole, ellei muita välilevytyrään viittaavia muutoksia näy röntgenkuvassa. Välilevytyrään viittaavat muutokset ovat muun muassa kaventunut nikamaväli, interarkuaalinivelvälin epäsymmetrisyys ja foramen intervertebraliksen muodon muuttuminen. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa suomalaisten pienoismäyräkoirien kalkkeutuneiden välilevyjen esiintyvyyttä. Karkeakarvaisilla koirilla kalkkeutumia esiintyi 87 prosentilla (39/45). Kalkkeutumien määrä koiraa kohden oli 3,4. Suurin osa kalkkeutuneista välilevyistä sijaitsi rintarangan 11 nikaman ja lannerangan neljännen nikaman välisellä alueella. Pitkäkarvaisilla koirilla kalkkeutuneita välilevyjä esiintyi 76 prosentilla (60/79). Kalkkeutumien määrä koiraa kohden oli 3,5. Suurin osa kalkkeutuneista välilevyistä sijaitsi rintarangan yhdeksännen nikaman ja lannerangan neljännen nikaman välisellä alueella. Suurimmalla osalla pienoismäyräkoirista oli kalkkeutuneita välilevyjä. Mitä enemmän kalkkeutumia koiralla on selässään, sitä suurempi todennäköisyys sillä on sairastua oireelliseen välilevytyrään. Kalkkeutumien määrän vähentämiseksi olisi suotavaa käyttää jalostukseen koiria, joilla on mahdollisimman vähän kalkketuneita välilevyjä selässään. Jalostuskoiraa valitessa myös sen suku on tärkeä, tulisi pyrkiä valitsemaan mahdollisimman terveselkäisen suvun, jossa oireelliset välilevytyrät ovat harvinaisia.
  • Palmu, Katariina (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkimus on osa Suomen Kennelliiton, Suomen seurakoirayhdistyksen sekä Suomen englanninbulldoggiyhdistyksen tutkimusta ja se on toteutettu yhteistyössä Helsingin Yliopiston Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kanssa. Tutkimuksen tavoitteena on tuoda ajankohtaista tietoa englanninbulldoggien selkien terveydestä ja sitä kautta edistää englanninbulldoggien terveyttä Suomessa. Nikamaepämuodostumat ovat synnynnäisiä ja periytyviä poikkeavuuksia selkärangassa ja ne ovat yleisiä brakykefaalisilla (lyhytkalloinen) korkkiruuvihäntäisillä koiraroduilla (englanninbulldoggi, ranskanbulldoggi, bostoninterrieri, mopsi). Nikamaepämuodostumat ovat usein röntgenkuvien sivulöydöksiä, mutta ne voivat aiheuttaa koirille vaihtelevan asteisia neurologisia oireita. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää röntgenkuvien avulla synnynnäisten nikamaepämuodostumien esiintymistä suomalaisilla englanninbulldoggeilla sekä epämuodostumien yhteyttä sukupuoleen ja spondyloosin esiintymiseen. Hypoteesina oli, että englanninbulldoggeilla on paljon epämuodostuneita nikamia. Nikamaepämuodostumien lisäksi tämä tutkimus käsitteli spondyloosin esiintymistä ja sen yhteyttä ikään ja epämuodostuneisiin nikamiin. Hypoteesina oli, että spondyloosi on degeneratiivinen sairaus, joka pahenee iän myötä. Lisäksi hypoteesina oli, että epämuodostuneet nikamat aiheuttavat epämuodostumien kohdalle tai viereisiin nikamiin spondyloosia. Tutkimuksessa pyrittiin lisäksi määrittämään selkeämmät määritelmät lyhyelle nikamalle ja luomaan raja-arvot normaalin ja lyhyen nikaman välille. Tutkimukseen osallistui yhteensä 28 englanninbulldoggia, 13 narttua ja 15 urosta. Koirien ikä vaihteli 25 ja 64 kk välillä, keski-ikä oli 41 kk. Koirat nukutettiin ja niiden selät kuvattiin natiiviröntgenkuvauksella. Röntgenkuvien perusteella nikamaepämuodostumat luokiteltiin yhdeksään ryhmään. Mikäli nikamassa oli spondyloosia, se merkittiin. Lisäksi rintanikamat mitattiin ylä- ja alareunasta. Epämuodostuneita nikamia havaittiin 82%:lla koirista. Yleisin nikamaepämuodostuma oli perhosnikama. Epämuodostumat kohdistuivat rintarangan alueelle, jossa T9 oli useimmin epämuotoinen. Nikamaepämuodostumat olivat yhtä yleisiä sekä nartuilla että uroksilla. Spondyloosin esiintyvyys oli 89%. Rintanikamien pituuksille laskettiin keskiarvo sekä keskihajonta, joka toimii vaihteluvälinä rintanikamien pituuksille. Pääsääntöisesti tässä tutkimuksessa lyhyeksi määritetyt nikamat olivat keskihajonnan alapuolella. Tässä tutkimuksessa mitattuja rintanikamien keskihajontoja voisi käyttää apuna lyhyen nikaman määrityksessä. Epämuodostuneita nikamia havaittiin englanninbulldoggeilla paljon, kuten hypoteesina oli. Koska nikamaepämuodostumat ovat periytyviä, voitaisiin niiden esiintymistä vähentää oikeilla jalostusvalinnoilla. Tässä tutkimuksessa englanninbulldoggeilla ei löydetty yhteyttä spondyloosin ja iän välillä, mikä kumoaa hypoteesimme spondyloosin yleisemmästä esiintyvyydestä vanhoilla koirilla. Tutkimuksessa havaittiin kuitenkin tilastollisesti merkitsevä yhteys spondyloosin ja nikamaepämuodostumien välillä, jolloin tämä hypoteesi oli oikea. On todennäköistä, että epämuodostuneen nikaman epästabiilin rakenteen vuoksi syntyy spondyloosia tukemaan tätä rakennetta, mutta spondyloosin lopulliseen syntymiseen voi liittyä myös muita tekijöitä.
  • Niinistö, Kati (Helsingfors universitet, 2000)
    Pikkuvarsoilla tavataan etujaloissa satunnaisesti ojentajajänteen repeämiä. Repeämäkohta on etupolven alueella jännetupen sisällä, ja repeämän seurauksena etupolven ulkopinnalle syntyy fluktuoiva turvotus. Varsat eivät varsinaisesti onnu, mutta heittävät jalan ulkokautta eteen ja voivat kompuroida tai raahata jalkaa. Repeämä voi olla varsan ainoa ongelma, tai se voi liittyä muihin ortopedisiin ongelmiin. Ojentajajänteen repeämä yhdessä nivelkoukistumien, luuston kehittymättömyyden ja alapurennan kanssa ovat tyypilliset oireet Pohjois-Amerikassa raportoidussa pikkuvarsan kilpirauhasen vajaatoiminta –oireyhtymässä. Syventävissä opinnoissani kartoitettiin pikkuvarsojen ojentajajänteen repeämän yleisyyttä Yliopistollisen eläinsairaalan potilasaineistossa, eri hoitovaihtoehtoja ja varsojen ennustetta. Lisäksi pyrittiin selvitettämään repeämän mahdollista yhteyttä pikkuvarsojen kilpirauhasen vajaatoiminta –oireyhtymään Suomessa. Vuosina 1986 - 1999 diagnosoitiin ojentajajänteen repeämä 14 varsalla. Kaikki varsat olivat alle kaksiviikkoisia repeämän tapahtuessa. Kahdeksalla varsalla molempien etujalkojen jänteet olivat repeytyneet, kuudella vain toisen jalan. Puolella varsoista oli myös nivelkoukistumia, useimmiten etupolvessa. Samoin puolella oli merkkejä luuston epäkypsyydestä. Yhdellä varsalla oli neljä tyypillistä kilpirauhasen vajaatoimintaan viittaavaa oiretta, viidellä oli kolme oiretta. Kaikki varsat olivat karsinalevossa 1 – 4 viikkoa, ja yhtä lukuunottamatta kaikilla pidettiin repeämäjalassa pehmustettua tukisidettä saman ajan. Osalla varsoista oli myös lasta. Rajoitettu liikunta aloitettiin oireiden vähennyttyä, ja ulkoiluaikaa lisättiin vähitellen. Varsat, joilla oli pelkkä repeämä, paranivat hyvin. Muut ongelmat kuten nivelkoukistumat heikensivät ennustetta. Varsoista neljä on lopetettu, kaikilla lopettamisen syynä oli muu kuin repeämä. Ojentajajänteen repeämästä kärsivä varsa on aina tutkittava huolellisesti, sillä vaikka repeämä on helposti hoidettava ja yksinkertainen vaiva, siihen näyttää yleisesti liittyvän muita huomattavasti hankalampia ongelmia.
  • Syväranta, Suvi; Vuorinen, Aino-Maija; Tokola, Anna (2021)
    Kuvantamistutkimusten tarkoituksenmukainen käyttö edellyttää kliinikolta oman alansa kuvantamistutkimusten perustuntemusta ja perehtymistä paikallisiin kuvantamiskäytäntöihin. Lähete radiologiseen kuvantamistutkimukseen toimii konsultaatiopyyntönä, ja lähetetiedot vaikuttavat tutkimuksen ajankohtaan, suunnitteluun, suorittamiseen sekä tulkintaan. Natiivikuvaus ja kaikukuvaus ovat usein hyviä ensivaiheen tutkimuksia, jotka voivat ohjata jatkotutkimuksia ja hoitoa oikeaan suuntaan, vaikkei niiden avulla aina päästäisikään diagnoosiin. Läpivalaisu-, tietokonetomografia (TT)- ja magneettikuvaukset kuuluvat pääosin erikoissairaanhoitoon, ja niistä saa toisiaan täydentävää lisätietoa. Toimenpiteisiin lähetettäessä on tärkeää kertoa potilaalle toimenpiteen kulusta ja huomioida myös veren hyytymiseen vaikuttava lääkitys. Epäselvissä tapauksissa radiologille kannattaa soittaa. Parhaimmillaan kliinikon ja radiologin välinen hyvä yhteistyö parantaa potilaan hoitoketjua ja kohtuullistaa kuvantamisen alati suurenevia kokonaiskustannuksia.
  • Ilkko, Eero; Lehtovirta, Jukka; Uusitalo, Arja; Virtanen, Martti; Eronen, Marianne; Putaansuu, Terhi; Hartikainen, Kauko; Kähärä, Veikko; Svedström, Erkki (2016)
    On tärkeää, että koko maassa on käytössä yhteneväiset radiologiset nimikkeet ja koodisto. Kanta-arkiston käyttöönotto korostaa luokituksen merkitystä.