Browsing by Subject "Dogmatik"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 65
  • Toiviainen, Marjaana (Helsingfors universitet, 2012)
    Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee yhdysvaltalaisen George E. Tinkerin jälkikoloniaalista intiaaniteologiaa. Tinker on vuonna 1983 teologian tohtoriksi väitellyt osage-intiaani, luterilainen pappi ja teologian professori. Tutkielman tavoitteena on analysoida Tinkerin teologian paradigmaattiset rakenteet ja keskeiset korostukset. Tutkimuskysymyksiä ovat (1) millainen käsitys alkuperäiskansojen teologiasta Tinkerin tuotannossa ilmenee, (2) mitä paradigmaattisia rakenteita aineistossa esiintyy ja kuinka niitä voi systemaattisesti luokitella, ja (3) millaisia yhteyksiä Tinkerin teologialla on tutkimusteeman näkökulmasta relevantteihin teologioihin. Tutkielman primaarinen aineisto koostuu Tinkerin tuotannon niistä teksteistä, joissa on systemaattisteologinen painopiste (= kaksi kirjaa ja yhdeksän artikkelia). Tutkielman metodi on immanenttisesti painottunut systemaattinen analyysi. Sen rinnalla korostuu edellytysten analyysi: aineistoa suhteutetaan Tinkerin teologisteoreettiseen viitekehykseen, aiempaan tutkimukseen jälkikoloniaalisista teologioista sekä mahdollisimman perusteelliseen tutkimustietoon Pohjois-Amerikan intiaanien sosiaalisesta kontekstista ja kolonialistisesta todellisuudesta. Keskeinen teoreettinen viitekehys on tätä tutkielmaa varten muotoiltu kriittisten identiteettiteologioiden käsite, jonka avulla havainnollistetaan Tinkerin sijoittumista globaaliin teologiseen keskusteluun. Analyysista käy ilmi, että Tinkerin teologia on jaettavissa kahteen keskeiseen lähestymistapaan: dekonstruktioon (joka jälkikoloniaalisessa teologiassa ilmenee dekolonisaationa) ja rekonstruktioon. Dekonstruktio kohdistuu Tinkerin ajattelussa erityisesti uskontoteologiaan, missiologiaan, kristologiaan ja raamattuhermeneutiikkaan. Uskontoteologisesti Tinker edustaa pragmaattista jälkikoloniaalista lähestymistapaa. Hän torjuu eksklusivismin postmodernissa todellisuudessa kestämättömänä ja kritisoi inklusivismia sekä pluralismia hiipiväksi imperialismiksi . Hän esittää kuitenkin toisinaan pluralistisia (ja jopa inklusivistisia) ratkaisuja, jotka sijoittuvat ruohonjuuritason kohtaamisiin. Teologis-teoreettisesti hän nojautuu voimakkaimmin relativismiin. Tästä uskontoteologisesta orientaatiosta seuraa aineistossa pragmaattisia missiologisia sovelluksia. Tinkerin dekolonisoitu kristologia sisältää hänen kristomonismiksi nimeämänsä triniteettiopin vinoutuman voimakasta kritiikkiä. Kristologiassa painottuvat soteriologia ja kolminaisuuden toisen persoonan suhde muihin persooniin. Sekä uskontoteologisten että kristologisten painopisteiden muutosaltis luonne osoittaa, että Tinkerin teologian tavoite on tarjota vaihtoehtoisia malleja kolonisaation eri tavoin kokevien subjektien eheytymiseen. Hänen konstruktionistinen ajattelunsa edustaa teologista nonrealismia, jossa korostuu uskonnollisen kielen subjektiivinen luonne. Tinker ei pidä uskonnollisia ilmaisuja tiedollisina väitteinä ulkoisesta todellisuudesta, vaan uskonyhteisön jakamana merkitysrakenteiden joukkona, jolla ilmaistaan tunteita, kokemuksia ja elämänasenteita. Tinkerin ajattelussa ilmenee myös habermasilainen emansipatorinen tiedonintressi. Raamattuhermeneuttisesti Tinker soveltaa dekonstruktiota sekä tekstien imperialistisiin sisältöihin että kolonialistiseen tulkintahistoriaan. Erityisesti hän pyrkii dekolonisoimaan valitun kansan ja luvatun maan ajatuksia sekä toisinajattelijoiden äänten vaientamista. Rekonstruktiivisia rakenteita Tinkerin teologiassa ovat erityisesti praksiksen ensisijainen asema metodologian taustoittajana ja identiteetti sekä itsemääräämisoikeus, joista tulee hänen ajattelussaan teologisia kategorioita. Argumentaatioanalyysin perusteella aineistossa korostuvat kokemusargumentit, joille muu argumentaatio ehdollistuu. Traditioargumentit ovat Tinkerin ajattelussa dekonstruktion ja dekolonisaation kohteita, eivät teologian rakentavia elementtejä. Holismi, kaiken yhteenkuuluvuus, harmonia ja yhteisöllisyys kietoutuvat voimakkaaseen luomisteologiseen lähtökohtaan, ja niistä seuraa eettisiä implikaatioita. Myös Tinkerin jumalakäsitys on luomiskorosteinen. Holismin myötä Tinkerin käsitys teologiasta pitää sisällään poliittista, yhteiskunnallista, taloudellista ja sosiokulttuurista reflektointia sekä jälkikoloniaalisille teologioille tyypillistä valta- ja ideologia-analyysia. Immanenttisen analyysin lisäksi aineistoa suhteutetaan tutkielmassa laajempaan kriittisiksi identiteettiteologioiksi nimettyjen lähestymistapojen kenttään. Tinker sijoittuu alkuperäiskansojen teologian, jälkikoloniaalisten teologioiden ja 2/3-maailman teologioiden joukkoon. Hänen ajattelussaan on omaleimaista ainesta, joka erottuu kolmannen maailman teologioista ja monin paikoin myös perinteisesti määritellystä vapautuksen teologiasta. Keskeisiä eroja ovat kolonialistisen nykytodellisuuden kontekstit, kosmologiset korostukset, itsemääräämisoikeuden painottuminen sekä alkuperäiskansojen teologioiden kriittinen suhde kristinuskon totuusväitteiden universaaliuteen ja esimerkiksi eksodusnarratiiviin. Aineiston analyysi ja graafinen esitys kriittisistä identiteettiteologioista osoittavat, että Tinkerin ajattelu on varsin intersektionaalista: hän korostaa toiseuden kategorioiden ja sorron kokemusten keskinäisiä eroja. Tinkerin intiaaniteologia haastaa siis paitsi länsimaisen normatiivisena pidetyn teologian konventioita, myös kriittisten identiteettiteologioiden liian homogenisoivia korostuksia.
  • West, Helga (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee pohjoissaamelaisen Tore Johnsenin (s. 1969) ajattelun pääpiirteitä ja erityiskorostuksia. Johnsen on työskennellyt Norjan evankelis-luterilaisen kirkon pappina Sisä-Ruijassa sekä Norjan saamelaisen kirkkoneuvoston pääsihteerinä. Tutkimuskysymyksiä ovat 1) minkälainen on Johnsenin kosmisen kristologian malli, 2) minkälainen on Johnsenin uskontoteologinen suhtautuminen saamelaiseen etniseen uskoon sekä 3) minkälainen on Johnsenin ihmis- ja jumalakäsitys. Lähdeaineistoni koostuu Johnsenin kirjallisista töistä, joista painottuu systemaattisteologinen aines. Työn varsinainen teologinen analyysi suoritetaan systemaattisen analyysin metodilla. Tämän lisäksi hyödynnän sekä uskontotieteellistä näkökulmaa että historiallista deskriptiota kontekstin valaisemiseksi. Tämä näkökulmien yhdistelmä on osoittautunut hedelmälliseksi työtavaksi, sillä sen avulla olen kyennyt tarkastelemaan Johnsenin moniulotteista teologiaa, joka pitää sisältää niin poetiikan, teorian kuin praksiksenkin. Analyysi on osoittanut, että Johnsenin teologian lähtökohtana on saamelainen identiteetti, johon historialliset kokemukset ovat jättäneet jälkensä. Etnografinen ja uskontotieteellinen aines yhdessä Raamatun kanssa toimivat Johnsenilla rekonstruktion systemaattisteologisena lähteenä. Johnsen raamattuhermeneutiikassaan painottaa raamatunkohtia, joissa luonnonmystiikka ja kosminen kristologia korostuvat. Elämän kehä -ajatus toimii Johnsenin saamelaisen luonnonteologian strukturoivana prinsiippinä, joka selittää hänen muita systemaattisteologisia käsitteitään. Koska Johnsen ammentaa teologiaansa aineksia monesta eri kulttuurisuunnasta, kutsun hänen kontekstuaalisen teologian metodia synteettiseksi. Hänen uskonteologinen orientaationsa suhteessa etniseen uskoon on spirituaalinen, ja se edustaa täyttymysteologiaa. Syy sammuneiden etnisen uskon symbolien käytölle on nativistinen. Johnsen haastaa teo-antroposentrisen jumalasuhteen, ja ehdottaa kosmista laajennusta kristologiaan, joka paremmin ottaisi huomioon kärsivän luomakunnan, joka Johnsenin ymmärryksen mukaan tarvitsee ihmisen lailla lunastusta. Luomakunnalla on oma subjektius, ääni, jota kristityn on kuunneltava. Mikäli ihminen unohtaa yhteenkuulumisensa maahan ja Elämän kehään, tämä on matkalla sekä omaan että maan tuhoutumiseen, ja on näin erossa Elämän Jumalasta. Elämän kehä on kosmisen sovinnon malli, ja Johnsen ihmis- ja jumalakäsityksessään seuraa kirkon ja raamatun viisausteologisia äänenpainoja.
  • Elo, Johanna (Helsingfors universitet, 2003)
  • Uttula, Minnamari (Helsingfors universitet, 2017)
    Augustinus perusteli määrittelemäänsä alkusyntioppia ennen kaikkea Paavalin Roomalaiskirjeen jakeilla 5:12-21. Augustinuksen tulkintaa Paavalin sanoista on kuitenkin kritisoitu, ja samalla pitkään sekä katolisessa että protestanttisessa teologiassa hallinnut augustinolainen opetus alkusynnistä on voimakkaasti kyseenalaistettu. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko alkusyntioppi – sellaisena kuin Augustinus sen määrittelee – todella peräisin Paavalilta, vai onko se vain tulos Augustinuksen virheellisestä tulkinnasta Roomalaiskirjeen jakeista 5:12-21. Tutkimus jakautui eksegeettiseen ja systemaattiseen analyysiin. Paavalin tausta juutalaisena oppineena näkyy katkelmassa (Room.5:12-21) viittauksena lankeemiskertomukseen ja Aadamiin, joten ulotin eksegeettisen analyysin tutkittavan tekstikohdan lisäksi aihetta koskeviin Vanhan testamentin teksteihin ja Vanhan testamentin apokryfikirjoihin. Roomalaiskirjeen jakeiden 5:12-21 alkutekstin tekstikriittinen tutkimus tarjosi vertailukohdan Augustinuksen myöhäisemmälle tulkinnalle katkelman sisällöstä. Systemaattisessa analyysissä tutkin Augustinuksen alkusyntiopin historiallista kontekstia, opin sisältöä, ja augustinolaisen alkusyntiopin merkitystä kristillisessä elämässä. Käytin apunani Augustinuksen omia tekstejä, dogmatiikan kokoelmateoksia ja aikaisempaa Augustinus- ja syntitutkimusta. Augustinus, joka ei hallinnut kreikkaa riittävästi, perusti tulkintansa tekstikohdasta Room. 5:12-21 virheelliseen latinankieliseen käännökseen. Tämän käännösvirheen myötä Paavali näytti puhuvan jokaisen ihmisen syyllisyydestä Aadamin syntiin. Vaikka Augustinuksen alkusyntiopille löytyi tukea monista Raamatun kertomuksista, joissa esi-isän tila ja usko vaikuttivat ihmissuvun kohtaloissa, niin Roomalaiskirjeen jakeissa 5:12-21 sille ei ole perustetta. Paavali ei suoranaisesti kieltänyt Aadamilta perittyä syntisyyttä, kuten hän ei ylipäätään analysoinut synnin alkuperää tai leviämistä maailmassa. Paavalin tavoitteena oli korostaa Genesiksen ilmoituksen ja Kristuksen välistä suhdetta, ja jumalattoman vanhurskauttamista uskon kautta. Ensimmäisen synnin merkitys on kuitenkin ainutlaatuinen. Sen myötä menetettiin täydellinen harmonia, jota ei pysty täysin palauttamaan. Paavali sanoi, että ihmiset kuolivat Aadamin synnin seurauksena. Ihmisen vieraantuneisuus ja ero Jumalasta johtuu Aadamin synnistä, ja ihminen tekee syntiä Jumalan elämästä erilliseen maailmaan syntymisen vuoksi. Roomalaiskirjeen teksti tukee alkuperäisen kuoleman, ei niinkään alkuperäisen synnin, ajatusta.
  • Hiltunen, Mikko (Helsingfors universitet, 2016)
    Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää, miten Anders Nygrenin taustalla vaikuttavat fundamentaalisteologiset taustaoletukset ja hänen käyttämänsä metodi vaikuttaa niihin johtopäätöksiin, joihin hän päätyy teoksessaan Eros och Agape I. Nygrenin tutkimuksen on sanottu olevan 1900-luvun merkittävin tutkimus rakkaudesta. Nygrenin tutkimus nosti rakkauden kansainvälisesti kiinnostavaksi tutkimuksen kohteeksi. Kiinnostus ylitti tieteenalan rajat. Harvat Nygrenin jälkeisistä tutkimuksista asettuivat kannattamaan hänen näkemystään rakkaudesta. Nygrenin asetelman sanottiin olevan liian yksinkertaistava ja mustavalkoinen. Hänen raamatuntulkintaansa on kritisoitu puutteellisuudesta. Onpa häntä syytetty jopa antisemitismistä. Kritiikistä huolimatta hänen perusasetelmansa kahdesta rakkaudesta on kuitenkin pysynyt perusmallina, josta jopa hänen kriitikkonsa usein lähtevät liikkeelle. Tutkimushypoteesini on, että Nygren päätyy jyrkkään käsitykseen agape-rakkauden ja eros-rakkauden yhteensovittamattomuudesta sekä luterilaisen dogmatiikan vaikutuksesta että metodinsa, perusmotiivitutkimuksen, johdosta. Nygrenin käyttämä metodi perusmotiivitutkimus pyrkii nimensä mukaisesti löytämään tutkittavasta kohteestaan sille ominaisen elämän asenteen, perusmotiivin. Perusmotiivitutkimus pyrkii siis tiivistämään laajankin aatteen, uskonnon tai filosofian yhteen käsitteeseen tai ideaan. Metodi siis vaikuttaisi kärjistävän Nygrenin näkemystä entisestään. Nygren esittääkin omassa tutkimuksessaan, että kristinuskolle ominainen perusmotiivi on Jumalan lahjoittava agape-rakkaus. Tämä rakkaus on spontaania ja kohteelleen arvon luovaa. Nygren esittää, että tämä kristinuskolle ominainen agape-rakkaus on sekoittunut aikojen saatossa kristinuskon sisällä eros-rakkauteen. Nygrenin mukaan nämä kaksi ovat kuitenkin yhteen sovittamattomia. Nygren seuraa teologiassaan pääosin Lutherin Heidelbergin disputaatiossa tekemää kahden rakkauden erottelua. Nygrenin rakkaudenteologiasta näyttäisi kuitenkin jäävän puuttumaan Lutherin teologialla ominaisia elementtejä, jotka tasapainottavat Lutherin muuten ilmeistä dialektisuutta. Nygrenin tutkimuksen positio tulee näin vielä jyrkemmäksi. Luterilaisuuteen kuuluvan dialektiikan vaikutuksesta ja erityisesti luterilaisen vanhurskauttamisopin vaikutuksesta Nygrenin rakkaudenteologia muotoutuu sellaiseksi, että ihmisen rooli tulee ongelmalliseksi. Tutkimukseni metodina on systemaattinen analyysi. Se on joukko tekstianalyyttisia menetelmiä joiden tarkoituksena on analysoida muun muassa argumentaatiota ja tekstiin liittyviä implisiittisiä oletuksia. Tutkielman kysymyksen ja hypoteesin huomioiden se soveltuu hyvin tämän tyyliseen tutkimukseen. Tutkielman haasteena on ollut akateemisen rakkauden tutkimuksen poikkitieteellisyys. Miltei jokaiselta humanistiselta alalta löytyy tutkimuksia, jotka ainakin sivuavat kysymystä rakkaudesta. Ongelma on näiden tutkimusten yhteismitattomuus. Tutkimukseni tuloksena päädyn toteamaan, että hypoteesini pitää paikkansa. Nygrenin tutkimuksen taustalla vaikuttavat hänen metodinsa ja tunnustuksellinen luterilainen dogmatiikka näiden johdosta Nygren esittää käsityksensä kahdesta rakkaudesta mustavaloisena ja jyrkkänä, jossa ihmisen rooli nähdään ainoastaan Jumalan rakkauden kanavana. Tein tutkielmassani myös sen huomion, että Nygrenin rakkaudenteologia samoin kuin imputaatiota korostava vanhurskauttamisoppi hyötyisi suuresti suomalaisen Luther-tutkimuksen esiin nostamasta unio-ajattelusta. Se mahdollistaisi kokonaisvaltaisemman rakkaudenteologian. Tällaisen rakkaudenteologian tekeminen jää tulevan tutkimuksen tehtäväksi.
  • Pietikäinen, Mikko (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro gradu -tutkielmassani analysoin kirkkoisä Augustinuksen (354–430) imago Dei-käsitystä ja siihen liittyviä nykyteologian määrittelyjä, erityisesti suhteessa luonnontieteen ja teologisen antropologian kysymyksenasetteluihin. Augustinuksen imago Dei -käsitys pitää sisällään keskeisiä dogmatiikkaan liittyviä, trinitaarisia ja kristologisia teemoja aina luomisesta syntiin lankeemukseen ja lunastukseen. Luonnontieteet ovat 1800-luvulta lähtien muodostuneet haasteeksi kristinuskon Pyhien tekstien ilmoitukselle, erityisesti luomisopin näkökulmasta. Raamatun luomiskertomuksen narratiivi tulkitaan nykyteologian valossa pääsääntöisesti allegorisena, ei-historiallisena kuvauksena, mutta jo patristisen aikakauden teologit joutuivat puolustamaan raamatullista luomiskäsitystä ja sen historiallisuutta. Augustinuksen imago Dei -käsitys on eksplisiittisesti trinitaarista ja kristologista, kytkeytyneenä soteriologiaan. Ihminen on luotu kolminaisuuden kuvaksi, mutta triniteetin persoonista vain inkarnoitunut Jumalan poika, Jeesus Kristus on imago Dei:nä samanarvoinen. Ihmisen mieli edustaa trinitaarista imagoa, muistia, ymmärrystä ja tahtoa, mutta vain analogiana. Triniteetti on kolmessa persoonassa Yksi, täydellisessä harmoniassa ja samanarvoisina, rakkauden liitossa, jonka Pyhä Henki vahvistaa. Tämän opetuksen, mistä koko laki ja profeetat riippuvat, käskyn rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä niin kuin itseään, toi esimerkillään Jeesus Kristus, välimies ja näkymättömän Jumalan kuva. Jumala johdattaa syntiin langenneen ihmiskunnan takaisin yhteyteensä Poikansa kautta. Häneen uskomalla, sydämiin vuodatetun Pyhän Hengen kautta, ihmiset uudistuvat lopulta saman kuvan kaltaiseksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Nyt näkemällä kuvastimen läpi epäselvästi, mutta kerran iankaikkisuudessa kasvoista kasvoihin. Augustinukselle Pyhät tekstit olivat ensisijainen auktoriteetti tutkittaessa Jumalan luomistyötä. Mooseksen kirjat oli pyrittävä tulkitsemaan ensisijaisesti kirjaimellisina ja hän kannusti luomistyön tutkimiseen. Augustinus kritisoi oman aikansa akateemikkoja, jotka pyrkivät sopeuttamaan Raamatun tulkinnan tieteen uusimpiin teorioihin, etenkin jos se tapahtui Pyhien tekstien kustannuksella. Luominen oli Augustinukselle teologinen ja filosofinen konstruktio, sekä henkilökohtaisen uskonelämän keskeinen kysymys. Taustalla vaikutti henkilökohtaiset kokemukset Manikealaisten uskonlahkosta ennen kristityksi kääntymistään. Manikealaiset kiistivät Genesiksen auktoriteetin ja heidän maailmankuvansa pohjautui gnostilaiseen dualismiin. Augustinuksen rationes seminales -käsityksen mukaan Jumalan kuuden päivän luomistyö tapahtui ensin primääristen siemensyiden kautta, jolloin koko luomistyö tuli täydelliseksi. Tämän jälkeen luomistyö jatkui yhä tähän päivään asti sekundaaristen syiden kautta, aktivoituen sopivina ajankohtina. Nyt kyseessä on hallinnoiva luomistyö, jossa seitsemännen päivän lepo ja luomistyö jatkuu samanaikaisesti, koska Jumala itse on oma leponsa. Nykyteologiassa teistisen evoluution käsitettä yritetään legitimoida Augustinuksen siemensyiden avulla. Kyseessä on eräänlainen synteesi biologisesta evoluutiosta ja luomiskertomuksen allegorisesta tulkinnasta, jossa teistinen toimija kuitenkin operoi yliluonnollisella tasolla. Kyseessä on virheellinen tulkinta, sillä Augustinuksen mukaan uusia lajeja ei syntynyt ensimmäisen luomisen jälkeen ja ensimmäiset yksilöt luotiin kukin oman lajinsa ja siemenensä mukaan. Ihmistä ei luotu lajinsa mukaan, koska ei ole olemassa erityisiä ihmislajeja. Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, mieheksi ja naiseksi. Augustinuksen antropologia liittyy luomisen teemaan ja on painotukseltaan kristologista. Ensimmäisten vanhempien syntiinlankeemuksen jälkeen osittain rikkoutunut imago Dei tarvitsi uudistusta, mikä tapahtui Jeesuksen sovitustyön kautta, Hänen, joka on näkymättömän Jumalan kuva (Kol.1:15).
  • Meurman, Tuomas (Helsingfors universitet, 2014)
    Kirkkoisä Basileios Kesarealainen ( = Basileios Suuri, n. 330 378) oli piispa ja teologi Kappadokiassa Vähässä-Aasiassa. Tämän tutkielman päälähteenä on hänen ensimmäistä Psalmia käsittelevän homiliansa prologi, joka on yksi tunnetuimmista 300-luvun loppupuolen psalmilaulun hyödyllisyyttä ylistävistä kristillisistä dokumenteista. Tämä systemaattisen analyysin menetelmällä etenevä tutkielma esittelee ja analysoi Basileioksen käsitystä musiikin teologisesta merkityksestä. Myös muita Basileioksen teoksia hyödynnetään tutkielmassa lähdemateriaalina. 300-luvun lopulla kristillisen kirkon yli pyyhkäisi ennennäkemätön innostus psalmilaulua kohtaan, mikä heijastuu Basileioksen prologissa. Psalmodisen liikkeen taustalla on tutkimuksessa nähty egyptiläisten erämaa-anakoreettimunkkien jatkuvan psalmodian käytäntö, joka askeettisen kristillisyyden leviämisen mukana tuli osaksi kaupunkien kirkollista elämää. Basileios oli tässä suhteessa eräs pioneereista, sillä hän ymmärsi ensimmäisten joukossa, että laulamisen aiheuttama mielihyvä voi olla hyödyksi kristitylle. Keskeiseksi psalmilaulun teologian kannalta nousee musiikin tunneterapeuttinen vaikutus. Basileioksen musiikin teologiassa yhdistyvät filosofiset käsitteet ja kristillinen spiritualiteetti. Hänen ajattelussaan vahingollisista tunteista vapautuminen tai niiden hillitseminen on keskeinen osa kristillistä kilvoitusta. Näin psalmilaulu tuottaa hyvää, kun se yhtäältä saa kristillisen opetuksen paremmin juurtumaan ihmisten mieliin, toisaalta hillitsee voimakkaita tunteita ja kolmanneksi luo yhteyttä ihmisten keskuuteen. Keskeisiksi käsitteiksi Basileioksen psalmilaulun teologiassa nousevat mielihyvä ja harmonia. Harmoniasta puhuessaan Basileios liittyy antiikin filosofiseen traditioon, jossa maailmankaikkeuden järjestys ymmärretään harmoniaksi. Ihminen taas on sama pienoiskoossa, niin kutsuttu mikrokosmos. Tästä syystä musiikilla maailmankaikkeuden perimmäistä rakennetta ilmentävänä ilmiönä on suora vaikutus ihmisen sieluun. Tämän filosofisen rakenteen Basileios soveltaa kristillisessä kirkossa ykseyden mahdollistajaksi. Luodessaan harmoniaa ihmisten sieluihin psalmilaulu Basileioksen mukaan myös tuo ihmiset toistensa yhteyteen ja poistaa riidan ja vihanpidon heidän väliltään. Psalmihomilioiden prologissa korostuu, että psalmilaulu on Pyhän Hengen keksintöä ja siis Jumalan aktiivista toimintaa ihmisen hyväksi. Tutkielman loppuun on liitetty sen päälähteen, Psalmihomilioiden prologin käännös.
  • Yli-Vainio, Esa Sakari (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassani pyrin systemaattista analyysiä hyödyntäen selvittää Hexaemeronien ja creatio ex nihilo -opin yhteyttä, ja niiden tehtävää filosofien teorioiden ja harhaoppien vastustajina. Basileioksen ja Ambrosiuksen Hexaemeronit ovat kuuden luomisen päivän kommentareja, saarnoja, jotka puolustavat oikeaa opetusta Jumalasta ja luomista tyhjästä, creatio ex nihilo -oppia. He vastustavat aikansa ja kulttuurinsa filosofisia teorioita; kuten platonismia, aristotelismia ja pythagoralaisuutta, sekä uskonnollisia harhaoppeja; kuten gnostilaisuutta sen eri muodoissaan, kristologisia harhoja kuten areiolaisuutta ja anomoiaaneja sekä pneumatomakkeja vastaan. He myös vetävät rajaa kristinuskon ja juutalaisuuden välille vastustaen juutalaisten filosofien, erityisesti Filonin tekstejä. Hexaemeronien tavoitteena on myös Raamatun ilmoitukseen vedoten suunnata kristillisen seurakunnan huomio Jumalan suuruuden, pyhyyden ja hyvyyden kunnioittamiseen kaikessa luomakunnassa, sekä esittämään Raamatun mukaista kosmologiaa. Niiden ote on doksologinen ja pyhään ihmettelyyn pyrkivä. Tärkeä kiistakysymys oli luomakunnan status; onko maailma ja materia paha, pahan demiurgin tekemänä, vai hyvä, hyvän Jumalan luomana. Ihmisen asemasta opetettiin sitä, että ihminen on luomakunnan pää, miehesi ja naiseksi luotu, Jumalan kuva, joka sijaitsee hänen sielussaan. Tärkeitä filosofisia termejä, joihin filosofinen debatti kulminoitui, olivat ”alussa”, jolla ilmaistiin Jumalan luoneen kaiken suvereenisti ja ex nihilo, pelkällä käskysanallaan, ”taivas ja maa”, jotka tulkittiin kirjaimellisesti ja jotka julistavat Jumalan kunniaa omalla paikallaan ja toimivat Jumalan asettamina ajan merkkeinä, sekä ”valo ja pimeys”, jotka tulkittiin myös konkreettisesti eikä mystisesti, puolustaen Jumalan luovan vain hyvää ja kieltäen pahuuden itsenäisen olemuksellisen olemassaolon. Kuten pimeys on valon puutetta, on pahuuskin hyvyyden vääristymää. Kolmanneksi Hexameronit ja kristillinen creatio ex nihilo -oppi puolustaa opetusta Jumalan ykseydestä (monoteismi), kolmiykseydestä (triuniteetti), Kristuksen persoonasta ja työstä (kristologia) sekä Pyhästä Hengestä (pneumatologia). Näitä opinkohtia puolustettiin vastoin filosofeja ja harhaoppeja, jotka kielsivät joko Jumalan olemuksen hyvänä, ainoana ja kaikkivaltiaana, tai jonkun persoonan (yleensä Pojan tai Hengen) tosi jumaluuden.
  • Salminen, Joona (Helsingfors universitet, 2010)
    Clemens Aleksandrialainen oli sivistynyt varhaiskristillinen kirjoittaja. Tämän tutkielman päälähteenä on hänen Paedagogus-teoksensa, jota analysoimalla vastataan kysymykseen,millainen kristillisen elämän opas se on, ja mitä kirjoittaja opettaa siinä kristillisestä elämästä. Metodina on systemaattinen analyysi. Koska Clemens-tutkimuksessa on usein keskitytty hänen oletettuun pääteokseensa Stromateis, avaa Paedagogus-teoksen opetukseen tutustuminen sekä Clemensin ajattelusta että varhaiskristillisestä elämästä uusia puolia. Kirjoittajan opetusta kristillisestä käytännön elämästä (kr. praksis) on tutkittu hyvin vähän. Clemens on tärkeä varhaisen kirkon opettaja, joka kehitti ratkaisevalla tavalla ihmisen jumalallistumiseen (kr. theosis) liittyvää terminologiaa. Tutkielmassa keskitytään näiden kahden osa-alueen suhteeseen, jossa Clemensin tunneteorialla on keskeinen merkitys.
  • Leinonen, Juha (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielmassa tarkastellaan (Pseudo-)Dionysios Areopagitan ajattelua. Tutkimustehtävänä on selvittää Dionysioksen symboliteorian rakenne. Tutkimusmetodina toimii systemaattinen analyysi: tekstianalyysin tavoitteena on löytää keskeiset käsitteet ja niiden väliset suhteet. Tutkielman keskeisenä käsitteenä toimii symboli, jota tarkastellaan aistisen, ajateltavan ja jumaluuden välisessä suhdekentässä. Muita keskeisiä käsitteitä ovat kuva ja arkkityyppi, paradigma ja partisipaatio, teologia, myöntäminen ja kieltäminen, mystinen yhtymys ja jumalallinen valo. Lisäksi tarkastellaan ihmisen kognition toimintaa sekä disciplina arcani -käytännön perusteluita. Analyysissä osoittautuu, että jumaluuden ja olevan (aistisen ja ajateltavan) suhde jäsentyy prokloslaisen vertikaalisen kausaliteetin kautta. Syy on aina enemmän kuin seuraus. Arkkityyppi ja kuva ovat prototyyppisiä esimerkkejä syystä ja seurauksesta. Arkkityyppi suhtautuu kuvaan ollen sen paradigma, esikuva - kuva suhtautuu arkkityyppiinsä pyrkien sen partisipaatioon, kaltaisuuteen. Symboli on aistisessa hahmossa esitetty ajateltava merkitys. Merkitys toimii hahmon määrittäjänä ja hahmo toimii merkityksen paljastajana. Symbolit ovat tietoisen muovaamisen seurauksena artifisiaalisia, mutta niiden suhde merkitykseensä on luonnollinen ja reaalinen. Symbolin rakenne aistisen ja ajateltavan yhdistelmänä korreloi ihmisen olemukseen aistivana ja ajattelevana. Ihmisen kognitiiviset sielunkyvyt vaativat toimiakseen symboleita. Ne aloittavat toimintansa aistimuksesta ja jatkavat abstraktion avulla diskursiivisen järjen päättelyyn ja siitä edelleen kontemplatiiviseen ymmärrykseen. Jumala on kaiken syynä myös ihmisen ontologinen päämäärä - kognitiivisten kykyjen käyttäminen on Jumalaan palaamista. Jumalan kohdalla kontemplaatiota korkeampana (ei-)kognitiivisena kykynä on mystinen yhtymys - mieli tajuaa, ettei voi saavuttaa käsitettävyyden ylittävää Jumalaa ja lopettaa toimintansa tässä lakkaamisessa Jumala lahjoittaa mystisen yhtymyksen, ei-tiedon. Jumalan ilmaiseminen tapahtuu kaltaisuuksien tai erilaisuuksien kautta rationaalisena ilmaisuna tai erilaisten kaltaisuuksien kautta symbolisena ilmaisuna. Katafaattinen ja apofaattinen teologia lähestyvät Jumalaa rationaalisesti. Symboli on kaltaisuuden ja erilaisuuden, kätkemisen ja paljastamisen jänitteinen yhdistelmä. Symbolinen teologia on saranakohta, jossa katafaattinen teologia muuttuu apofaattiseksi ja aloittaa anagogian, kognitiivisten kykyjen nousun. Jumalallinen valo on Jumalan läsnäoloa kognition mahdollistajana ja sen viimekätisenä sisältönä. Symbolit ovat ennen kaikkea raamatullista, aistisuuteen pohjautuvaa puhetta tai liturgisia esineitä ja toimintoja. Symbolit välittävät jumalallista valoa. Ymmärryksen välittäjinä ne mahdollistavat ihmisen korkeimpien kykyjen käyttämisen ja mystisen yhtymyksen. Niiden funktio on lopulta soteriologinen. Disciplina arcani - esimerkiksi kastamattomien sulkeminen pois ehtoolliselta - suojelee uskottomia liian kirkkailta symboleilta ja siten hengelliseltä sokeudelta.
  • Kauppinen, Risto (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää systemaattisen analyysin keinoin anabaptistiteologi Balthasar Hübmaierin (noin 1480−1528) näkemyksiä uskon, tunnustuksen ja kasteen merkityksestä ihmisen pelastumisessa. Laajana taustana tutkimukselle ovat kyseisiin käsitteisiin liittyvät ekumeeniset haasteet ja suppeampana taustana Hübmaierin soteriologiasta tehdyt erilaiset tulkinnat. Katolinen teologian tohtori Hübmaier omaksui reformaation periaatteet ja uskonvanhurskausopin. Viime mainittua hän ei tulkinnut puhtaan forenssisessa mielessä vaan säilytti pyhityksen osana vanhurskauttamista. Hübmaier korosti uskon ohella henkilökohtaisen Jeesuksen tunnustamisen merkitystä pelastumisessa. Se oli hänelle perustavaa laatua kristillisyydessä ja oma kategoriansa, eikä siis rinnastettavissa muihin hyviin tekoihin. Liittyen kasteen merkitykseen pelastumisessa Hübmaierin teologiaa on tulkittu eri tavoin. Hübmaier on vaikeaselkoinen osaltaan, koska hänen teologiassaan tapahtuu kehittymistä. Hän myös kirjoitti teoksensa vaikeissa oloissa, eikä pyrkinyt kirjoittamaan systemaattista teologiaa. Vaikeaselkoisuutta selittää osin myös hänen biblisistinen Raamatun tulkintansa. Hän tavoitteli ennemmin tarkkaa Raamatun sanassa pitäytymistä kuin tiukkaa johdonmukaisuutta. Hän uskoi Raamatun näennäisen ristiriitaisuuden johtuvan ihmisen vajavaisesta ymmärryksestä. Osa tutkijoista on nähnyt Hübmaierin torjuneen sakramentalistisen kastekäsityksen, mutta toisaalta jotkut ovat tulkinneet, että kaste oli hänelle lähes sakramentaalinen välttämättömyys kuuliaisuuden tekona ja liittymisenä pelastukseen yhteisöön eli seurakuntaan. Tämän tutkimuksen perusteella eniten löytyy perusteita tulkinnalle, että Hübmaierille raamatullisen kasteen soteriologinen vaikutus tuli kokonaisvaltaiseen kastetapahtumaan liittyvistä sitoutumisesta Jeesukseen ja hänen tunnustamisestaan. Kastekin oli Hübmaierille julkinen tunnustautuminen Jeesukseen. Pelastus ei kuitenkaan ollut sidottu vesikasteeseen. Hübmaieria tulkittaessa on huomattava myös hänen koulutuksessaan saamat nominalistiset vaikutteet. Niiden mukaisesti hän erotteli Jumalan ilmoitetun tahdon ja hänen absoluuttisen tahtonsa. Hübmaier näki ilmoitetuksi tahdoksi, että pelastus saadaan, kun evankeliumin kuuleminen synnyttää ihmisessä uskon ja hän sen jälkeen sitoutuu ja tunnustautuu kasteessa Jeesukseen. Jumala ei hänen näkemyksensä mukaan ole kuitenkaan suvereeniudessaan sidottu ilmoitettuun tahtoonsa vaan voi pelastaa kenet haluaa. Uskovan tulee keskittyä ilmoitettuun tahtoon. Hübmaierin perimmäisiksi tavoitteiksi voi nähdä pastoraalisen huolen seurakuntalaisten hengellisestä elämästä ja reformaation johdattamisen uskovien kasteen ja sille perustuvan seurakuntakäytännön suuntaan.
  • Tikka, Petri (Helsingfors universitet, 2010)
    The purpose of my research is to inquire into the essence and activity of God in the legendarium of the English philologist and writer J.R.R. Tolkien (1892-1973). The legendarium, composed of Tolkien’s writings related to Middle-earth, was begun when he created two Elvish languages, Quenya based on Finnish, Sindarin based on Welsh. Tolkien developed his mythology inspired by Germanic myths and The Kalevala. It is a fictional ancient history set in our world. The legendarium is monotheistic: God is called Eru ‘The One’ and Ilúvatar ‘Father of All’. Eru is the same as the Christian God, for Tolkien wanted to keep his tales consistent with his faith. He said his works were Christian by nature, with the religious element absorbed into the story and the symbolism. In The Silmarillion, set in the primeval ages of Middle-earth, the theological aspects are more conspicuous, while in The Lord of the Rings, which brings the stories to an end, they are mostly limited to symbolic references. The legendarium is unified by its realistic outlook on creaturely abilities and hope expressing itself as humbly defiant resistance. ”The possibility of complexity or of distinctions in the nature of Eru” is a part of the legendarium. Eru Ilúvatar is Trinitarian, as per Tolkien’s faith. Without contextual qualifiers, Eru seems to refer to God the Father, like God in the Bible. Being the creator who dwells outside the world is attributed to Him. The Holy Spirit is the only Person of the Trinity bestown with names: the Flame Imperishable and the Secret Fire. When Eru creates the material world with His word, He sends the Flame Imperishable to burn at the heart of the world. The Secret Fire signifies the Creative Power that belongs to God alone, and is a part of Him. The Son, the Word, is not directly mentioned, but according to one writing Eru must step inside the world in order to save it from corruption, yet remain outside it at the same time. The inner structure of the legendarium refers to the need for a future salvation. The creative word of Eru, “Eä! Let these things Be!”, probably has a connection with the Logos in Christianity. Thus we can find three “distinctions” in Eru: a Creator who dwells outside the world, a Sustainer who dwells inside it and a Redeemer who shall step inside it. Some studies of Tolkien have claimed that Eru is distant and remote. This seems to hold water only partially. Ilúvatar, the Father of All, has a special relation with the Eruhíni, His Children, the immortal Elves and the mortal Men. He communicates with them directly only through the Valar, who resemble archangels. Nevertheless, only the Children of Eru can fight against evil, because their tragic fortunes turn evil into good. Even though religious activities are scarce among them, the fundamental faith and ultimate hope of the “Free Peoples” is directed towards Eru. He is present in the drama of history as the “Author of the Story”, who at times also interferes with its course through catastrophes and eucatastrophes, ‘good catastrophes’. Eru brings about a catastrophe when evil would otherwise bring good to an end, and He brings about a eucatasrophe when creaturely strength is not sufficent for victory. Victory over corruption is especially connected with mortal Men, of whom the most (or least) insignificant people are the Hobbits. However, because of the “primeval disaster” (that is, fall) of Mankind, ultimate salvation can only remain open, a hope for the far future.
  • Sartonen, Matti (Helsingfors universitet, 2015)
    Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, minkälainen on Lutherin käsitys teologian ja filosofian välisestä suhteesta. Tutkielman lähteenä ovat viisi disputaatiota vuosilta 1517–1540, joihin Luther on laatinut teesit: disputaatio skolastista teologiaa vastaan (1517), Heidelbergin disputaatio (1518), disputaatio ihmisestä (1536), disputaatio lauseesta ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1.14) (1539) ja disputaatio Kristuksen jumalallisuudesta ja inhimillisyydestä (1540). Tutkielman metodina on systemaattinen analyysi. Aluksi on käännetty kaikkien viiden disputaation kaikki teesit. Tämä on tehty siksi, että näin on mahdollista muodostaa kokonaiskuva jokaisesta disputaatiosta ja asettaa tutkielman aihetta koskevat teesit niille alun perin tarkoitettuun kontekstiin. Teesien suomentamisen jälkeen on jokaisen disputaation kohdalla syvennytty siihen, minkälaisia tutkielman aiheeseen liittyviä teemoja kussakin niistä esiintyy. Varhaisia disputaatioita (3. luku) käsittelevissä alaluvussa käsitellään nuoren Lutherin käsitystä tahdosta, logiikasta sekä paradoksien teologiasta. Vastaavasti myöhäisiä disputaatioita (4. luku) käsittelevissä alaluvuissa perehdytään vanhemman Lutherin käsitykseen järjestä ja epistemologiasta sekä hänen käsitykseensä teologisesta kielestä. Tutkielman aihepiirin liittyvät ja ymmärtämisen kannalta tarpeelliset taustatiedot on koottu johdantoa seuraavaan taustalukuun (2. luku), jossa käsitellään teologian ja filosofian välistä suhdetta keskiajalla. Viidennessä luvussa vedetään yhteen tutkielman johtopäätelmät. Luther tarkastelee asioita pääosin suhteessa Jumalaan. Tarkasteltaessa nuoren Lutherin käsitystä tahdosta kävi ilmi, ettei Luther kritisoi järkeä per se vaan pyrkii osoittamaan, että syntiinlankeemuksen seurauksena nimenomaan tahto on turmeltunut. Tämän seurauksena pahaan sidottu tahto muodostaa ihmiselle vääristyneen lähtökohdan, josta käsin hän tarkastelee maailmaa. Vastaavasti Luther ei varhaisissa disputaatioissa kritisoi logiikkaa sinänsä. Hän näkee niin teologian kuin filosofian muodostavan omat disipliininsä. Termien merkitys on vastaavasti disipliinisidonnaista eikä termejä voi sellaisenaan siirtää disipliinistä toiseen. Teologiset termit (esim. trinitaariset ja kristologiset termit) viittaavat kohteeseensa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla ja näin ollen syllogismit eivät sovellu teologisen materian käsittelyyn. Nuoren Lutherin ”paradoksien teologian” tutkiminen paljasti, että ihminen ei Lutherin mukaan luonnostaan hahmota omaa tilannettaan Jumalan edessä. Ihminen olettaa virheellisesti analogian vallitsevan luodun maailman ja Jumalan välillä. Näistä lähtökohdista ihminen myös muodostaa virheellisen kuvan Jumalasta ja harjoittaa filosofiaa vääristä lähtökohdista. Kristus puolestaan muodostaa ”tulkinnan avaimen”, jonka avulla ihmisen perspektiivi korjataan. Lutherin myöhäisten disputaatioiden pohjalta kävi ilmi, että Luther arvostaa järjen kaikkea muuta korkeammalle tässä maailmassa. Suhteessa jumalalliseen viisauteen inhimillinen viisaus ei kuitenkaan ole juuri mitään. Episteemisesti Luther näkee niin teologisen kuin inhimillisen tiedon olevan luonteeltaan a posteriorista. Teologisen tiedon lähteenä toimii Raamattu. Perustuen eri disipliineihin sama väitelause ei ole Lutherin mukaan totta teologiassa ja filosofiassa. Teologian kohteet edellyttävät uutta kieltä, sillä ne ovat itsessään sanoinkuvaamattomia ja käsittämättömiä. Kokonaisuutena tutkielmasta käy ilmi, ettei Lutherin kritiikki kohdistu järkeen tai logiikkaan per se vaan Luther hyödyntää niitä itse myös teologian alueella. Lutherin näkökulmasta filosofiaan kytköksissä olevat ongelmat liittyvät syntiinlankeemuksen seurauksiin: ihmisellä ei ole luonnostaan tietoa Jumalasta eikä hän hahmota omaa tilannettaan. Kristuksen kautta ihmisen perspektiivi voidaan kuitenkin korjata.
  • Annola, Tuomas (Helsingin yliopisto, 2017)
    Vatikaanin II kirkolliskokouksessa katolinen kirkko avautui ekumeeniselle liikkeelle. Pian kirkolliskokouksen jälkeen aloitettiin kansainvälisen tason luterilais-katolinen dialogi. Kun vuonna 2017 dialogin käynnistymisestä on kulunut 50 vuotta ja samalla vietetään reformaation 500. merkkivuotta, on tärkeää kysyä, mitkä asiat vielä erottavat luterilaisia ja katolilaisia. Usein käsitystä kirkon virasta on pidetty yhtenä merkittävimmistä kirkkojen välisistä haasteista. Tässä tutkielmassa selvitetään, millainen käsitys kirkon virasta on kansainvälisessä luterilais-katolisessa dialogissa. Tutkielmassa pohditaan myös, mitä merkitystä tällä ymmärryksellä on kirkkojen välisille suhteille. Tutkielman lähteinä ovat asiakirjat Church and Justification, Apostolicity of the Church sekä From Conflict to Communion. Metodina käytetään systemaattista analyysia. Aiheen käsittely jakautuu tutkielmassa kolmeen päälukuun (luvut 2-4). Luvut kaksi ja kolme käsittelevät viran perustaan liittyviä keskeisiä kysymyksiä ja luku neljä viran saamiin muotoihin ja rakenteisiin liittyviä näkökohtia. Luvussa kaksi käsitellään viran suhdetta evankeliumin julistamisen tehtävään. Luvussa kolme tutkitaan viran asetusta sen perustana. Neljännessä luvussa käsitellään dialogissa haastaviksi koettuja kysymyksiä viran kolmijaosta, piispuudesta ja apostolisesta suksessiosta. Toisessa luvussa selvisi, että evankeliumin julistaminen nähdään dialogissa viran keskeisimpänä tehtävänä. Virka nähdään evankeliumin palvelijana ja pappeuden nähdään perustuvan evankeliumin julistamisen tehtävään. Evankeliumilla nähdään olevan virkaan nähden kriteeriluonne. Periaate evankeliumin ensisijaisuudesta suhteessa virkaan on toiminut dialogissa laajasti strukturaalisena prinsiippinä. Dialogin molemmat osapuolet ovat voineet löytää periaatteen omasta perinteestään ja se on siten toiminut ekumeenisena avaimena keskusteluissa. Kolmannessa luvussa selvisi, että luterilaiset ja katolilaiset näkevät viran perustuvan Kristuksen asetukseen. Viran näkeminen kirkolle konstitutiivisena on luterilaisia ja katolilaisia yhdistävä tekijä. Viran asetuksen merkityksen korostamisen ei nähdä olevan vastakkainen sen kanssa, että viran nähdään perustuvan myös evankeliumin julistamisen tehtävään. Neljännessä luvussa selvisi, että luterilaiset ja katolilaiset tulkitsevat periaatetta evankeliumin ensisijaisuudesta eri tavalla. Luterilaiset katsovat, että evankeliumin ensisijaisuuden pohjalta katolinen kirkko voisi tunnustaa luterilaisen viran. Katolilaiset ovat katsoneet, että tärkeitä teologisia teemoja ei voida ohittaa evankeliumin ensisijaisuuden perusteella. Dialogia tarvitaan yhä erityisesti viran kolmijaosta, piispuudesta ja apostolisesta suksessiosta.
  • Haarlaa, Topi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Fransiskaanien tarina on kertomus työstä. Ei ole montaa pyyteettömämpää tapaa osoittaa rakkautta, kuin palvella hädässä olevia lähimmäisiä vailla omia intressejä, vain perustoimeentulon hankkien ja ohessa elämäänsä ilolla ja riemulla rikastuttaen. David Flood on tehnyt pitkän elämäntyön tutkien varhaista fransiskaanista liikettä ja tehnyt aiempaa paradigmaa muuttavia johtopäätelmiä siitä, että meillä on ehkä enemmän opittavaa siitä mitä varhaiset fransiskaanit tekivät, kuin mitä he puhuivat. Tässä tutkielmassa tutkin varhaisten fransiskaanisten tekstilähteiden sekä David Floodin kirjallisuuden valossa työn käsitystä varhaisessa fransiskaanisuudessa. Tavoitteenani on kirkastaa ymmärtämystä työn eri ulottuvuuksista liikkeen varhaisissa vaiheissa. Lähteinäni käytän veljestön osalta sen paavillista vahvistusta vaille jäänyttä elämänohjetta Regula non Bullataa, Paavin yhteisölle reilun vuosikymmenen jälkeen vahvistamaa sääntöä Regula Bullataa sekä Franciscus Assisilaisen lähellä kuolemaansa sanelemaa Testamentumia. David Floodin osalta lähteinäni ovat hänen kaksi fransiskaanista työtä käsittelevää kirjaansa Work for Everyone (1997) sekä The Daily Labor of the Early Franciscans (2010). Metodina käytän systemaattista analyysiä kiinnittäen huomiotani keskeisiin käsitteisiin, argumentteihin ja niiden taustalla oleviin edellytyksiin. Taustoittaakseni fransiskaanista liikettä edeltäneet ja siihen vaikuttaneet tekijät, tutkielma sisältää melko kattavan taustaluvun niin kirkon, luostarilaitoksen kuin laajemman yhteiskunnan osalta. Tutkielma avaa kehityskulkuja, jotka johtavat liikkeen varhaisessa vaiheessa tärkeästä ruumiillisesta työstä kohti klerikalisoitumista ja siirtymää ruumiillisesta työstä kohti papillisia tehtäviä. Painotus tutkielmassa on ajassa ennen klerikalisoitumista ja siltä ajanjaksolta tutkielma erittelee työn elämää rikastuttavia ulottuvuuksia lähteidensä pohjalta. Osana tarkastellaan työn yhteiskunnallisia ja poliittisia ulottuvuuksia fransiskaanisesta näkökulmasta. Tutkielma löytää työn merkityksen yksilölle ja yhteisölle niin konkreettisella kuin käsitteellisellä tasolla ja avaa näkemään joutilaisuuden välttämisen arvon.
  • Malkamäki, Jussi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän tutkimuksen tehtävänä on analysoida Fredrik Modéuksen kirkkokäsitystä vuonna 2015 suhteessa Ruotsissa vaikuttaviin kirkkokäsityksiin. Tutkimuksen ensisijaisena lähteenä on Modéuksen väitöskirja Gudstjänstgemenskap i folkkyrkan – Ett studium av gudstjänstgemenskapens identitet och ställning i Svenska kyrkan (2015) ja toissijaisina lähteinä Modéuksen aikaisemmat teokset. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen teologianhistoriallisessa taustaluvussa esitellään ruotsalaisessa kirkkokeskustelussa vaikuttavia kirkkokäsityksiä. Tällaisia kirkkokäsityksiä ovat kansankirkko armonvälineinstituutiona, kollektiivisesti orientoitunut luomisteologinen kansankirkkoajatus, palveluorientoitunut kansankirkkonäky, kansankirkko armonvälineitä jakavana yhteisönä, feministisesti määrittynyt kansankirkkonäky sekä kansankirkkoon kriittisesti suhtautuvien yhteisöllinen kirkkokäsitys. Tutkimuksen pääluvuissa Modéuksen kirkkokäsitystä analysoidaan suhteessa näihin kirkkokäsityksiin. Modéuksen kirkkokäsityksen taustalta keskeisenä käsitteenä hahmottuu varhaiskristittyjen käyttämä ekklesian käsite. Käsite pitää sisällään kolme ulottuvuutta: kokoontumisen ilmiön, paikallisen yhteisön sekä paikallisen ylittävän yhteisön ulottuvuudet. Nämä ulottuvuudet hahmottuvat Modéuksen kirkkokäsitystä jäsentävinä tekijöinä. Varhaiskristittyjen ekklesia-tradition mukaisesti Modéuksen kirkkokäsityksessä armonvälineiden ympärille kokoontuvalla paikallisella jumalanpalvelusyhteisöllä on keskeinen rooli. Tällaiseen yhteisöön ja siinä läsnä olevaan Kristukseen ankkuroituu Modéuksen ajatuksissa kirkko niin paikallisena kuin paikallisen ylittävänä yhteisönä. Paikalliseen jumalanpalvelusyhteisöön ankkuroituva kirkko hahmottuu lopuksi Modéuksen ajatuksissa vielä osallisena Jumalan missiossa, jossa Jumala vie koko ihmiskuntaa kohti valtakuntaansa. Suhteessa erilaisiin Ruotsissa vaikuttaviin kirkkokäsityksiin Modéuksen kirkkokäsitys viittaa tutkielman perusteella selkeästi kohti yhteisöllisiä kirkkokäsityksiä. Yhteisöllisistä kirkkokäsityksistä Modéuksen kirkkokäsityksellä on selkeitä yhtymäkohtia sekä kansankirkkoon kriittisesti suhtautuvien yhteisöllisen kirkkokäsityksen että kansankirkon armonvälineitä jakavana yhteisönä hahmottavaan käsityksen kanssa. Myös feministisesti määrittyneen kansankirkkonäyn suuntaan löytyy viitteitä. Sen sijaan suhteessa sekä kansankirkon armonvälineinstituutiona hahmottavien kirkkokäsitykseen että palveluorientoituneeseen kansankirkkonäkyyn Modéuksen ajatukset ovat aika kaukana.
  • Silvennoinen, Salla (Helsingfors universitet, 2017)
    Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten Marius Victorinus tulkitsee lain ja evankeliumin suhteen Galatalaiskirjeen kommentaarissaan. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Marius Victorinus oli 300-luvulla elänyt roomalainen grammaatikko, reettori ja uusplatonistinen filosofi, joka myöhäisellä iällä kääntyi kristityksi. Hän laati kommentaarin ainakin kuuteen Paavalin kirjeeseen. Marius Victorinuksen kirjalliset työt ovat suurelta osin kadonneet, mutta voidaan osoittaa, että muun muassa Ambrosiaster ja Augustinus ottivat häneltä vaikutteita omiin kommentaareihinsa. Marius Victorinus kirjoitti kommentaarinsa käyttäen kirjaimellista, jae jakeelta etenevää tulkitsemistapaa allegorisen tulkinnan asemesta. Tämä tulkintatapa oli suosittu Marius Victorinuksen jälkeisten latinankielisten teologien keskuudessa. Marius Victorinus oli ensimmäisiä teologeja, joka lisäsi kristilliseen ajatteluun vaikutteita uusplatonistisesta filosofiasta; Augustinuksen kautta tällä perinteellä oli merkittävä vaikutus siihen, millaiseksi länsimainen teologinen ajattelu muotoutui. Galatalaiskirjeen kommentaarissaan Marius Victorinus sanoo, että Galatalaiskirjeen kirjoittamisen motiivina oli Paavalin halu oikaista galatalaisten virheellinen käsitys lain ja evankeliumin suhteesta. Marius Victorinuksen mukaan kirjeen keskeinen teema on galatalaisten harha, juutalaisen lain sekoittaminen Kristuksen evankeliumiin. Marius Victorinuksen ehdottoman jyrkkä juutalaisvastainen asenne värittää hänen teologista keskusteluaan laista ja evankeliumista – Marius Victorinukselle lailla ei ole, eikä ole koskaan ollut, merkitystä pelastuksen kannalta. Marius Victorinus asettaa lain ja evankeliumin jyrkästi erilleen. Laki annettiin vain juutalaisille osoittamaan synnit, eikä se koske enää edes heitä Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen. Usko Kristuksen evankeliumiin on ainoa tie pelastukseen. Marius Victorinus näkee lain ongelmana sen, että erityisesti juutalaiset, mutta myös jotkut kristityt, tulkitsevat lakia lihallisesti, jolloin laki ei ole yhteensopiva evankeliumin kanssa. Sen sijaan lain hengellinen tulkinta kuuluu uskoon, eikä aiheuta konflikteja evankeliumin kanssa. Kristuksen laki on synonyymi evankeliumille. Uskon ja tekojen välinen suhde liittyy Marius Victorinuksen teologisessa ajattelussa lain ja evankeliumin suhteeseen. Useinmiten usko ja teot ovat vastakkaisia – usko evankeliumiin ja juutalaisen lain edellyttämät työt. Marius Victorinus käsittelee kuitenkin myös tekoja, jotka kuuluvat kristilliseen elämään. Näillä teoilla ei kuitenkaan saavuteta vanhurskautusta, vaan kristitty tekee hyvää Hengen vaikutuksesta. Lihan ja Hengen välinen vastakkainasettelu on tärkeä osa paavalilaista teologiaa. Marius Victorinuksen teologiassa liha ja Henki liittyvän läheisesti yhteen lain ja evankeliumin kanssa. Pyhien kirjoitusten lihallinen ymmärrys merkitsee juutalaisen lain vaatimusten noudattamista pelastuksen toivossa. Hengellinen ymmärrys puolestaan merkitsee evankeliumin vastaanottoa ja uskoa Kristuksen sovitustyöhön. Marius Victorinus käyttää läpi koko kommentaarinsa termiä mysterium, jonka hän liittää useimpiin käsittelemiinsä teemoihin. Marius Victorinus kutsuu pelastushistorian huippua, pakanoiden pääsyä osallisiksi Jumalan Israelin kansalle lupaamasta hyvästä, nimellä mysterium. Mysterium on avain Marius Victorinuksen Galatalaiskirjeen ymmärtämiseen. Tulkitessaan Paavalin vertausta laista holhoojana ja Paavalin selitystä Vanhan testamentin kertomukseen Hagarista ja Saarasta Marius Victorinus osoittaa kykynsä allegoriseen raamatuntulkintaan kirjaimellisen tulkintatavan lisäksi.
  • Saarela, Anssi (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielmassa selvitetään, miten Yhdysvalloissa v. 1830 järjestäytynyt Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko (MAP-kirkko, mormonit) ymmärtää juutalais-kristillisen käsityksen, jonka mukaan ihminen on luotu ad imaginem Dei. Koska käsitteet imago Dei ja deifikaatio liittyvät yhteen niin mormonismissa kuin ns. perinteisessä kristinuskossakin, tutkielma on samalla selvitys mormonien jumalallistumiskäsityksen nikealaisesta paradigmasta poikkeavista piirteistä. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi, jonka avulla pyritään avaamaan mormonien imago Dei -käsitystä strukturoivat metafyysiset uskomukset ja rakenteet. Mormonien imago Dei -käsitystä myös verrataan yksityiskohtaisesti nikealaiseen imago Dei -teologiaan ja erityisesti Martin Lutherin imago Dei -teologiaan. Tutkielman lähteinä käytetään MAP-kirkossa keskeisinä ja arvovaltaisina pidettyjä opetusjulkaisuja ja opillisia selontekoja, joista osa on moderneja ja osa klassisia. Näitä ovat mormonismin perusteita käsittelevä oppikirja Gospel Principles (2009), MAP-kirkon perustaneen Joseph Smithin pitämät, Jumalan olemusta käsittelevät saarnat The King Follett Discourse (1844) ja The Sermon in the Grove (1844) sekä MAP-kirkon ylimmän johdon opilliset julkilausumat The Origin of Man (1909), The Father and the Son (1916), ”Mormon” View of Evolution (1925) ja The Family (1995). Oppi Jumalan kaltaiseksi tulemisesta on mormonismissa yhtä keskeinen kuin Lutherin teologiassa. Deifikaation luonteen, toteutumisajankohdan ja metafyysisen perustan mormonismi näkee kuitenkin radikaalisti eri tavalla kuin Luther. Keskeisiä syitä tähän ovat mormonismin finiittinen ja antropomorfinen jumalakäsitys sekä pelagiolainen ja ei-mystinen pelastuskäsitys ja niihin liittyvät epätraditionaaliset käsitykset luomisesta, lankeemuksesta, sovituksesta ja uskosta sekä ihmisen ontologisesta asemasta ja ratkaisuvallasta coram Deo. Mormonismin mukaan ihminen on luotu Isä Jumalan ja hänen puolisonsa kuvaksi, eikä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kuvaksi, kuten Lutherin teologiassa. Mormonismi käsittää Jumalan eli ”taivaallisen Isän” ruumiilliseksi, perheelliseksi ja lisääntymiskykyiseksi olennoksi, jolla on ”taivaalliseksi Äidiksi” kutsuttu jumalallinen puoliso. Ihminen puolestaan on näille ”taivaallisille Vanhemmille” pre-eksistenssissä syntynyt ”henkilapsi”, joka on inkarnoitunut maan päälle suorittamaan Jumalalta saamaansa tehtävää kehittyä kohti jumalallisten vanhempiensa kaltaisuutta. Tätä tarkoitusta varten henkilapsi-ihmisen on otettava vastaan MAP-kirkon julistama evankeliumi ja noudatettava sen lakeja ja toimituksia, joihin kuuluu mm. MAP-kirkon opetuksen mukaisen avioliiton solmiminen ja perheen perustaminen. Mikäli MAP-kirkon jäsen noudattaa ”evankeliumin periaatteita” riittävän kuuliaisesti koko elämänsä ajan, hänet katsotaan viimeisellä tuomiolla kelvolliseksi palaamaan Jumalan luokse ja tulemaan kaikessa Jumalan ja hänen puolisonsa kaltaiseksi eli saamaan ”korotus”. Korotetut ihmiset ovat ylösnousseita jumalia, jotka elävät Jumalan luona ikuisesti iankaikkisina perheinä ja joilla on myös kyky saada uusia henkilapsia. Lisäksi heillä on oikeus jatkaa Jumalan luovaa ja pelastavaa toimintaa tai liittyä siihen. Mahdollisuus Jumalan kaltaisuuteen perustuu mormonismissa Jumalan ja ihmisen väliseen ontologiseen sukulaisuuteen. Koska ihminen on kirjaimellisesti Jumalan jälkeläinen, hän on perinyt kyvyn kehittää itsessään taivaallisten Vanhempiensa jumalallisia ominaisuuksia. Lutherin teologiassa mahdollisuus Jumalan kaltaisuuteen perustuu partisipatoriseen ja energeettiseen unioon, johon Jumala antautuu ex nihilo luodun ihmisen kanssa sulasta armosta lahjoittamalla hänelle uskon. Mormonismissa usko on paljolti synonyymi Jumalan tahdon mukaiselle toiminnalle, kun taas Lutherin teologiassa usko on yliluonnollinen kvaliteetti, joka mahdollistaa Jumalan tahdon mukaisen toiminnan. Jumalan kaltaiseksi tuleminen edellyttää mormonismissa myös Kristuksen sovitustyötä. Sovitus ei kuitenkaan takaa Jumalaan uskovalle ihmiselle Jumalan kaltaiseksi tulemista vaan pelkästään kuolemattomuuden. Jumalan kaltaiseksi tuleminen riippuu siitä, käyttääkö ihminen oikein ”tahdonvapauttaan” eli onko hän kuuliainen evankeliumin laeille ja toimituksille. MAP-kirkon uskon mukaan ihmisellä on pelastuskysymyksessä vapaa ratkaisuvalta, myös ja eritoten lankeemuksen jälkeen. Mormonismin mukaan Jumalan kaltaisuus on eskatologinen palkinto, joka annetaan tuonpuoleisuudessa vain niille Jumalaan uskoville, jotka ovat omalla toiminnallaan osoittautuneet kelvollisiksi tulemaan Jumalan kaltaisiksi. Lutherin teologiassa Jumalan kaltaisuus on kaikille Jumalaan uskoville tarkoitettu maanpäällinen lahja, jonka tarkoitus on vapauttaa alustavasti ihmisen sidottu ratkaisuvalta. MAP-kirkko ei tunne Lutherille luovuttamatonta oppia uskonvanhurskaudesta, jonka mukaan syntinen ihminen julistetaan ja tehdään Jumalan kaltaiseksi ja Jumalalle kelpaavaksi sola gratia, per fidem ja propter Christum.
  • Huovinen, Harri (Helsingfors universitet, 2013)
    Käsillä olevan tutkimuksen tavoitteena on selvittää Origenes Aleksandrialaisen (n. 185-254) käsitystä kristinuskon pyhien kirjoitusten jumalallisuudesta. Tutkimuskysymyksenä on, missä mielessä vanhan ja uuden liiton pyhät kirjoitukset ovat Origeneen ajattelussa Jumalan sanaa. Origeneen käsitys kirjoitusten jumalallisuudesta käy ymmärrettäväksi siitä dikotomisesta peruslähtökohdasta käsin, joka hallitsee koko hänen teologista ajatteluaan. Aleksandrialainen tekee selvän erottelun jumalallisen ja inhimillisen, ikuisen ja ajallisen sekä intelligiibelin ja sensiibelin välille. Siten hänen mukaansa myös kirjoituksissa on yhtäältä hengellinen ja jumalallinen sisältö, toisaalta myös kirjaimellinen ja historiallinen ulottuvuus. Origeneen teologiassa kaiken raamatuntutkimuksen lähtökohtana on käsitys kirjoitusten kirjaimellisesta ja historiallisesta ulottuvuudesta. Aleksandrialainen näkee kirjoitusten litteran analogisena Kristuksen inkarnatorisen, inhimillisen luonnon kanssa. Samalla tavoin kuin Jumalan ikuinen Poika, Kristus-Logos omaksui ihmisruumiin, samoin Jumalan Logos, persoonallinen Sana on myös kirjoituksissa omaksunut näkyvän, aistein havaittavan muodon. Näin hän on tehnyt voidakseen tulla konkreettisessa maailmassa elävien ihmisten luo, heidän luettavakseen ja siten myös heidän pelastuksekseen. Origeneen mukaan sekä vanhan että uuden liiton pyhät kirjoitukset ovat pienintä yksityiskohtaa myöten Pyhän Hengen inspiroimat. Siksi kaikki kirjoitusten tekstit ovat täynnä samaa jumalallista Sanaa, Ihmisen Poikaa. Tämä Jumalan Sanan läsnäolo kirjoituksissa on kuitenkin kätkettyä. Jumalan hengelliset mysteerit ylittävät inhimillisen kielen ilmaisukyvyn ja sen vuoksi tavalliset sanat voivat ainoastaan viitata niihin tai olla merkkejä niistä. Sen vuoksi keskeisintä raamatuntutkimuksessa tai kirjoitusten käytössä ei ole jäädä katselemaan raamatullisen tekstin ulkoista, inhimillistä muotoa. Tavoittaakseen kirjoitusten varsinaisen olemuksen lukijan on päästävä ikään kuin kirjoitusten litteran tuolle puolen, niiden hengellisen sisällön katselemiseen. Jotta lukija voi konkreettisen tekstin äärellä tavoittaa kirjoitusten varsinaisen ja hengellisen sisällön, häneltä vaaditaan hengellistä näkökykyä. Tämä näkökyky taas on suhteessa lukijan henkilökohtaiseen edistyneisyyteen hänen spirituaalisessa prosessissaan kohti jumalallista alkuperäänsä. Origeneen mukaan yksinkertaiselle kristitylle riittää rakennukseksi pelkkä kirjoitusten kirjaimellinen merkitys, kun taas pidemmälle edistyneelle tekstistä aukeaa syvempi, moraalinen merkitys. Kypsä kristitty voi puolestaan nähdä kirjoituksista Jumalan ikuiset salaisuudet ja Kristuksessa olevan pelastuksen mysteerin. Ilman omaa hengellistä edistymistä ihminen ei kirjoitusten äärelläkään voi tavoittaa niiden varsinaista sisältöä; vain hengellinen ihminen voi nähdä tekstiin sisältyvän ja Hengen inspiroiman Jumalan ikuisen Sanan. Toisaalta juuri pyhät kirjoitukset vaikuttavat lukijaansa ja nostavat hänet kirjaimen tuolle puolen, varsinaisen sisältönsä katselemiseen. Ihminen, joka tällä tavoin pääsee ikään kuin ulos ruumiillisista aisteistaan kirjoitusten sisällön hengelliseen näkemiseen, saavuttaa luotuisuutensa ikuisen päämäärän, osallisuuden todelliseen elämään Jumalan yhteydessä. Tällaisen jumalallistumisen myötä ihmisestä itsestään tulee Jumalan Sanan kantaja. Tämä kirjoitusten äärellä tapahtuva hengellinen prosessi tulee täyttymykseensä viimeistään eskatologisessa konsummaatiossa, jolloin sensiibeli maailma katoaa muuttuen hengelliseksi. Silloin myös kirjoitusten konkreettinen muoto menettää merkityksensä. Jumala voidaan nähdä kasvoista kasvoihin, ilman välittäjänä toimivaa katoavaa ihmiskieltä tai kirjoitettua sanaa. Edellä esitetyllä tavalla Origeneen sananteologian dikotominen luonne käy ymmärrettäväksi hänen kristologiastaan käsin, mutta toisaalta se selittyy myös hänen ajattelunsa hellenistisestä virittyneisyydestä käsin. Yhtäältä Origenes kristittynä teologina pitäytyy käsitykseen, jonka mukaan sekä Jeesuksen Kristuksen persoonalla että pyhillä kirjoituksilla on tietty dyofysiittinen luonne, jolla on edelleen soteriologinen motivaatio. Niin kuin Jeesuksen inhimillisessä ruumiissa Jumalan ikuinen Sana oli läsnä todellisesti mutta toisaalta ruumiillisilta silmiltä kätkettynä, samalla tavoin jumalallinen Sana on läsnä myös kirjoitusten litterassa todellisesti, joskin vain hengellisen näkökyvyn tavoitettavana. Lisäksi, niin Kristuksen kuin kirjoitustenkin olemuksessa Aleksandrialainen näkee keskeisenä nimenomaan jumalallisen ja ikuisen Sanan, sensiibelin ja korporeaalisen ulottuvuuden puolestaan jäädessä sinänsä tärkeään mutta kuitenkin alempaan välittäjän asemaan. Toisaalta Aleksandrialaisen teologiassa on myös selvä yhteys uusplatoniseen ajatteluun. Tästä lähtökohdasta hän ajattelee, että näkyvät ja ajalliset asiat voivat olla vain kuvaa näkymättömästä ja ikuisesta todellisuudesta. Itsessään nämä katoavat asiat ovat olemukseltaan jumalallista alkuperäänsä alempaa. Mainitut kaksi tasoa eivät kuitenkaan ole täysin erossa toisistaan, vaan tällaisen viittaus- ja partisipaatiosuhteen myötä niiden välillä vallitsee tietty jatkuvuus: jumalallinen on paitsi intelligiibelissä todellisuudessa, se on myös läsnä sensiibelissä heijastuksessaan. Näin Origenes voi sekä kristillisestä että filosofisesta taustastaan käsin perustella näkemystään, jonka mukaan pyhien kirjoitusten jumalallinen sisältö voi olla läsnä tekstien kirjamellisessa ja historiallisessa merkityksessä. Tämän Sanan tavoittaminen hengellisessä näkemisessä riippuu siitä, miten pitkälle lukija on päässyt hengellisessä nousussaan kohti ikuista päämääräänsä, jumalallisuutta. Mitä enemmän ihminen on kirjoitusten kautta tekemisissä Jumalan sanojen kanssa, sitä lähemmäs hän pääsee omaa jumalallista alkuperäänsä. Sitä selvemmin hän myös voi nähdä ikuisen todellisuuden, ensin immanentissa heijastuksessaan, lopulta kasvoista kasvoihin.
  • Kuokkanen, Aleksi (Helsingfors universitet, 2004)
    Tutkimuksen tehtävänä on analysoida pitkän linjan katolisen ekumeenikon Hans Küngin uusinta uskontoteologista projektia. Sen perusajatuksen voi tiivistää seuraavasti: Uskonnoille on saatava yhteinen perusetiikka globaalin rauhan tavoittamiseksi. Lähdemateriaali koostuu Küngin 1980-luvulla alkaneen uskontoteologisen kauden tuotannosta. Tutkimusmetodina käytetään argumentatiivisesti painottunutta systemaattista analyysiä. Tarkoituksena on analysoida ja punnita premissejä, joilla Küng perustelee maailmaneetos-projektin tarpeellisuuden. Kolme käsitettä nousevat esiin: uskonto, maailmanrauha ja moraali. Nämä argumentit muodostavat samalla kontekstin, jossa Küngin teologiset perusprinsiipit tulevat esille. Küng käyttää sekä pragmatistista että filosofis-teologista metodia maailmaneetos-projektin perustelemisessa. Argumentatiivisen luonteensa vuoksi tutkielman ominaispiirre on keskustelevuus. Keskustelevuuteen liittyen tutkielmassa painottuu kriittinen näkökulma. Kokonaisanalyysissä hyödynnetään laajalti maailmaneetos-projektiin liittyvää kirjallisuutta ja varteenotettavia puheenvuoroja. Alussa esitellään Uskontojen maailmanparlamentin maailmaneetoksen julistus. Tämän asiakirjaan kohdistuvat kommenttipuheenvuorot muodostavat kontekstin, jonka piirissä Küngin projektiin liittyvää keskustelua usein käydään. Luvussa 2 käsitellään maailmaneetos-projektin ensimmäistä argumenttia, joka voidaan tiivistää seuraavasti: uskonto on välttämätön moraalin lähtökohta. Küngin pragmatistinen argumentti uskonnon puolesta on se, että uskonnot ovat käytännössä osoittautuneet parhaiksi moraalin vaalijoiksi. Küngin filosofis-teologinen argumentti puolestaan muodostuu väitteestä, että uskonto on myös teoreettisessa tarkastelussa ainoa kestävä vaihtoehto moraalin perustelemiselle. Küng perustaa jälkimmäisen argumentaationsa Kant-kritiikkiin. Kantin moraaliteorian tarkempi analyysi kuitenkin paljastaa, että maailmaneetos-projektin teologinen ansatsi on pikemminkin Kantin autonomiakäsitykselle analoginen. Luvussa 3 käsitellään toista argumenttia, joka kuvastuu olettamuksessa: maailmaneetos-projektin varsinainen päämäärä on maailmanrauha. Tällainen piirre viittaa reaalipolitiikkaan globaalissa mittakaavassa. Niistä muodostuu maailmaneetos-projektin pragmatistinen metodi tämän argumentin kohdalla. Maailmanrauha-argumenttia voidaan kuitenkin kritisoida sekä pragmatistiselta että filosofis-teologiselta kannalta. Tästä johtuen Küng itsekin viime kädessä hylkää pragmatismin ja nojaa filosofis-teologiseen argumentaatioon. Sen mukaan maailmanrauha ei voi olla ylin päämäärä, vaan moraali. Luvussa 4 moraalin keskeisyys maailmaneetos-projektissa tulee eksplisiittisesti ilmi. Vaikka Küng kritisoi pragmatistisen argumentaation turvin perinteisiä uskontoteologisia positioita epärealistismista,hän kuitenkin itse esittää filosofis-teologisen mallin totuuskriteeriksi kaikille uskonnoille. Tämän kriteerin eettinen osa on olennaisin ja Küng kutsuu sitä nimellä humanum. Tarkemmassa analyysissa humanum osoittautuu peruskantilaiseksi moraaliksi. Humanum on maailmaneetos-projektia strukturoiva filosofis-teologinen keskipiste. Tästä johtuen maailmaneetos-projekti altistuu kuitenkin uskontorealistiselle kritiikille: sen voidaan nähdä ajavan valistukseen perustuvaa klassista moraali-imperialismia vastoin uskontojen omaa itseymmärrystä. Tämä onkin projektin suurin ongelmakohta ainakin eettiseltä kannalta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että uskonnon rooli on maailmaneetos-projektissä korkeintaan moraalin käytännöllisenä motivaattorina. Maailmanrauha on sinänsä hyvä päämäärä, mutta vain siksi ja sikäli kuin se on sopusoinnussa Küngin humanistisen moraali-ihanteen kanssa. Küngin argumentaatio on pragmatistista ja hän vetoaa maailmaneetos-projektin argumentoinnissaan realismiin sekä poliittisella että uskontoteologisella tasolla. Tosiasiassa maailmaneetos-projektin voidaan nähdä perustuvan pragmatismin kanssa ristiriidassa oleviin ja siten myös epärealistisiin piilotavoitteisiin uskontojen moraalin länsimaistamisesta.