Sosiaalisen median palvelut, kuten Facebook, ovat kiinnittäneet viime aikoina maailmanlaajuisesti kilpailuviranomaisten huomion määräävän markkina-aseman väärinkäytön näkökulmasta. Sosiaalisen median palvelut ovat yksi kaksipuolisten ja monensuuntaisten markkinoiden ilmentymä. Euroopan unionin tuomioistuin ei ole toukokuuhun 2021 mennessä suoranaisesti tulkinnut, miten kaksipuolinen tai monensuuntainen markkinarakenne tulee ottaa huomioon SEUT 102 artiklan alaisessa määräävän markkina-aseman väärinkäytön arvioinnissa merkityksellisiä markkinoita määriteltäessä tai markkinavoimaa arvioitaessa. Tutkielmassani vastaan tähän kysymykseen lainopillisen tutkimuksen kautta. Lainopin ohella hyödynnän tutkielmassa (oikeus)taloustieteellisiä näkökulmia kaksipuolisista ja monensuuntaisista markkinoista täyttämään oikeuslähteistä jääviä aukkoja. Tutkielman pääasiallisia lähteitä ovat unionin tuomioistuimen ja unionin yleisen tuomioistuimen oikeuskäytäntö sekä akateemiset julkaisut kaksipuolisista ja monensuuntaisista markkinoista. Tältä osin tutkielman lopputulemana on, että sosiaalisen median palveluiden eri puolille tulee määritellä omat markkinat, mutta markkinoita määritellessä ja markkinavoimaa arvioitaessa on syytä ottaa kaikki puolet huomioon riippumatta siitä tarjotaanko palveluja rahallista vai muuta vastiketta vastaan. Tutkielman toinen tutkimuskohde on erilaiset muutosehdotukset. Ehdotuksista analysoidaan erityisesti merkityksellisten markkinoiden määrittelemistä koskevan tiedoksiannon päivittämistä, jäsenvaltioiden ehdottamaa mahdollista digitaalisia markkinoita koskevaa komission tiedoksiantoa, ja primäärioikeuden muuttamista. Analyysissä otetaan pääsääntöisesti huomioon muutosehdotusten mahdolliset vaikutukset EU-kilpailuoikeuteen. Ehdotuksia analysoitaessa kiinnitetään muun muassa huomiota siihen, miten ne vaikuttavat oikeusvarmuuteen sekä siihen, millaisia oikeudellisia haasteita ehdotuksien toteutuessa voisi nousta. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan ehdotetun Digital Markets Act -asetuksen vaikutuksia kilpailuoikeuden soveltamiseen sosiaalisen median palveluiden markkinoilla.

Euroopan unionissa on viimeisten vuosien aikana korostettu paremman sääntelyn merkitystä niin Euroopan kilpailukyvyn kuin unionin legitimiteetin näkökulmasta. Byrokratian vähentäminen ja sääntelyn kehittäminen ovat entisestään korostuneet uuden komission aloittaessa toimintansa vuoden 2014 lopulla. EU:n säädösehdotusten ja säädösten vaikutusten arviointi on yksi sääntelyn kehittämisen ja hallinnon avoimuuden työvälineistä. Sekä komissio että Euroopan parlamentti ovat nostaneet EU:n toimintapolitiikkojen ja säädösten vaikutusarvioinnit keskeiseen asemaan. Samoin ovat tehneet useat EU:n jäsenvaltiot, kuten Iso-Britannia, Alankomaat, Saksa, Ruotsi, Viro ja Tanska. Näissä maissa on perustettu erillisiä vaikutustenarviointiyksiköitä, joiden tehtävänä on kriittisesti arvioida uusien säädösten tai politiikkojen tarpeellisuutta sekä arvioida niiden vaikutuksia. Suomessa kansallisten lakien vaikutusarviointi on jo vakiintunut menettely. Sen sijaan EU-säädösten ja aloitteiden osalta meillä ei juurikaan tehdä systemaattista vaikutusarviointia. Tämä on koettu ongelmaksi, sillä ilman selkeää tutkimuksellista näyttöä Suomen on vaikea asia-argumentein ajaa omia kansallisia etujaan Euroopan unionissa. Tässä selvityksessä on kartoitettu paremman sääntelyn ja vaikutusarviointitoiminnan nykytila ja tulevaisuuden linjaukset sekä keskeisissä EU-instituutioissa (komissio, parlamentti ja neuvosto) että Suomen kannalta kiinnostavissa verrokkimaissa. Tämän lisäksi selvityksessä on käyty läpi valtioneuvoston tämän hetkinen EU-vaikutusten arvioinnin tilanne eri ministeriöissä. Tutkimus on perustunut laajaan dokumenttianalyysiin ja haastatteluihin sekä EU-tasolla että ministeriöissä ja keskeisten sidosryhmien keskuudessa. Lisäksi osana selvitystä on tiedusteltu suomalaisilta yliopistoilta ja tutkimuslaitoksilta niiden valmiuksia ja halukkuutta tehdä tulevaisuudessa EU-vaikutusten arviointeja. Selvityksen johtopäätöksenä esitetään EU-vaikutusten kansallisen arviointimallin käyttöönottoa. Malli perustuu EU-säädösten ajallisen valmistelu-ulottuvuuden suhteen viiteen vaikuttamisikkunaan, josta ensimmäinen avautuu jo ennen kuin varsinainen säädösvalmistelu on virallisesti käynnistynyt ja viimeinen siinä vaiheessa, kun EU-säädöksiä toimeenpannaan kansallisella tasolla. Mallin käyttöönotto edellyttää etenkin ministeriön vastuuvirkamiehiltä hyvää perehtyneisyyttä vaikutusarviointimetodologiaan sekä strategista ymmärrystä erottaa Suomen kannalta merkittävät EU- aloitteet, joihin arviointitoiminta kohdennetaan. Tätä osaamista on vahvistettava erikseen laadittavan vaikutusarviointimanuaalin ja laajamittaisen koulutuksen avulla. Samoin valtioneuvoston kanslian on tehtävä puitesopimus vaikutusarviointeja tekevän tutkimuskonsortion kanssa, mitä kautta varmistetaan vaikutusarviointien saatavuus tarpeen vaatiessa. Myös EU-ministerivaliokunnan, EU-asioiden komitean sekä sen asettamien jaostojen toimintaa tulee kehittää nykyistä strategisempaan suuntaan tavalla, joka tukee Suomen kannalta merkittävien EU-asioiden priorisointia ja vaikutusarviointien kohdentamista niihin.

Muutama vuosi Suomen EU-jäsenyyden alettua silloinen EY-tuomioistuin vahvisti, että jäsenvaltioiden sosiaaliturva- ja terveysjärjestelmät kuuluvat sisämarkkinasääntelyn piiriin. Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntö aiheutti lopulta tarpeen unionitasoiselle lainsäädännölle. Direktiivi 2011/24/EU potilaiden oikeuksien soveltamisesta rajatylittävässä terveydenhuollossa (nk. potilaiden liikkuvuusdirektiivi) annettiin lopulta vuoden 2011 maaliskuussa. Tässä tutkimuksessa selvitetään nykytilanteeseen peilaten, mitä muutoksia direktiivin antaminen tarkoittaa potilaan oikeudelle saada toisessa jäsenvaltiossa syntyneitä sairaanhoitokustannuksia korvatuksi sekä ennakkoluvallisissa hoitotilanteissa että omatoimisesti toiseen jäsenvaltioon hoitoon hakeuduttaessa. Toisena kysymyksenä pohditaan, minkä tahon tulisi korvata potilaalle toisessa jäsenvaltiossa saadun sairaanhoidon kustannukset. Kun direktiiviä tulkitaan EU-tuomioistuimen potilaiden oikeuksia korostavan ratkaisukäytännön valossa, näyttäisi se tarkoittavan käytännössä sitä, että direktiivin nojalla Suomessa asuville ja vakuutetuille potilaille syntyy oikeus korvaukseen toisessa jäsenvaltiossa saadun hoidon kustannuksista, joka vastaa Suomessa annettavan julkisen terveydenhuollon korvaustasoa. Tämä tarkoittaa merkittävää parannusta potilaiden mahdollisuuksille hakea hoitoa toisesta valtiosta. Tällä hetkellä kunnat ovat vastuussa asukkaidensa terveydenhuollosta, mutta ne eivät vastaa toisessa valtiossa ilman ennakkolupaa saadun hoidon kustannuksista. Kunnan, joka on vastuussa potilaan terveydenhuollosta Suomessa, tulisi vastata myös toisessa maassa syntyneistä hoitokustannuksista. Tätä voidaan perustella taloudellisella kannustimella. Nykytilanne voi johtaa siihen, että kunnalle syntyy säästöjä, jos sen asukas hakee toisesta jäsenvaltioista omatoimisesti hoitoa valtion kustannuksella.

Katsaus eräiden EU-maiden jätelainsäädäntöön on selvitys seitsemän eri Euroopan maan jätelainsäädännöstä. Tarkoituksena oli Suomen jätelainsäädännön uudistamistarpeita silmällä pitäen kartoittaa eri maiden jätteisiin ja jätehuoltoon liittyviä lainsäädännöllisiä ratkaisuja. Tavoitteena oli tuottaa tietoa jätealan lainsäädännön kokonaisuudistusta valmistelevan työryhmän (JÄLKI-työryhmä) tarpeisiin. Raportti sisältää katsaukset eri maiden kansallisiin jätelainsäädäntöihin. Lisäksi siinä esitellään mielenkiintoisia kansallisen jätelainsäädännön kehittämiskeinoja. Selvityksessä tarkasteltiin erityisesti yhdyskuntajätehuollon säätelyä. Selvityksen kohdemaiksi valikoituivat Pohjoismaista Ruotsi ja Tanska. Keski-Euroopan maista mukaan otettiin Saksa, Itävalta ja Ranska. Lisäksi tarkastelussa olivat Belgian Flanderi ja Ison-Britannian Englanti. Vertailu kohdemaiden välillä osoitti, että kaikissa selvityksen kohdemaista vastuu asumisessa syntyvän jätteen jätehuollon järjestämisestä kuului kunnille tai paikallisille viranomaisille. Eri maiden välillä oli kuitenkin selviä eroja sen suhteen, missä laajuudessa kotitalousjätteisiin rinnastettavat kaupan, palvelutoiminnan tai teollisuuden jätteet kuuluivat kunnan vastuun piiriin. Jätelainsäädännön toimeenpanon seurannan ja valvonnan tehostamiseksi kohdemaissa oli käytössä erilaisia kansallisia ratkaisuja, kuten ympäristösanktiomaksu Ruotsissa ja laaja oma-valvonnan soveltaminen Saksassa. Muista kansallisen jätehuollon ratkaisuista esille nousivat erityisesti biohajoavan jätteen kaatopaikalle sijoittamista koskevat kiellot, joita oli käytössä lähes kaikissa kohdemaissa, sekä jätehuollon taloudelliset ohjauskeinot, jotka olivat merkittävässä roolissa erityisesti Englannin, Ruotsin ja Tanskan jätepolitiikassa.

Tutkielma käsittelee Euroopan unionin jäsenmaiden mahdollisuutta säätää tai säilyttää EU:n ympäristönsuojelunormeja tiukempia kansallisia ympäristölakeja. Työssä tarkastellaan jäsenmaiden liikkumavaraa ympäristöpolitiikassa Euroopan unionin integraation syventyessä. Ympäristöpolitiikka on kiinnostava tutkimuskohde, koska sen saralla EU-lainsäädännön lisääntyminen on politiikan alueista ollut poikkeuksellisen nopeaa ja suoraviivaista. Tutkimusaiheen ajankohtaisuutta lisää se, että itälaajentumisen yhteydessä unioniin liittyi joukko ympäristölainsäädännöltään kehittymättömiä maita, mikä saattaa hidastaa EU:n ympäristölakien säätämistä ja siten vahvistaa tiukan ympäristönsuojelun kannalla olevien jäsenmaiden tarvetta pitää yllä tai kehittää kansallisesti korkeaa ympäristönsuojelun tasoa. Euroopan unioni on nostanut ympäristönsuojelun korkean tason yhdeksi yhteisön tavoitteista. Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka EU suhtautuu jäsenmaan pyrkimykseen toteuttaa tätä yhteisön tavoitetta ”paremmin” kuin yhteisö itse. Kun tapauksessa on kyse EU:n jo harmonisoimasta elämänalueesta, on jäsenmaan oman tiukan ympäristölainsäädännön salliminen usein ristiriidassa EU:n keskeisen tavoitteen eli sisämarkkinoiden vapaan kilpailun kanssa. Työssä selvitetään Euroopan unionin suhtautumista tutkimusaiheeseen tarkastelemalla, kuinka EY-tuomioistuin on ratkaissut joukon oikeustapauksia, joissa jäsenmaa on pyrkinyt rajoittamaan sisämarkkinoiden toimintaa alueellaan ympäristösyihin vedoten. EY-tuomioistuimen rooli tai osuus asiassa on hyvä tarkastelukulma sen vuoksi, että tuomioistuin tunnetaan Euroopan unionin piirissä integraation syventämisen vahvana ”moottorina” ja sille on annettu viime kädessä oikeus tulkita EU-lakeja epäselvissä tilanteissa. Tutkielmassa lähestytään EY-tuomioistuimen roolia tutkimusaiheeseen testaamalla tutkimusaineiston (edellä mainitut oikeustapaukset) avulla kahta hypoteesia. Toinen niistä on omaksuttu Fritz Scharpfilta, joka väittää hyvinvointivaltion säilyttämiseen liittyvän tutkimuksensa yhteydessä, että EY-tuomioistuin toimii aina negatiivisen integraation asialla pyrkien poistamaan kaikki esteet vapaan kilpailun tieltä EU:n sisämarkkinoilla. Toinen hypoteesi on tutkimuskirjallisuudesta suodatettu väite, jonka mukaan heltymättömänä integraation kannattajana tunnettu EY-tuomioistuin suosisi ratkaisuissaan ympäristönsuojelun edistämistä eli se sallisi niihin liittyvissä oikeustapauksissa jäsenmaalle enemmän kansallista liikkumavaraa kuin muulloin. Tutkimustulos on se, että vaikka EY-perustamissopimuksessa jäsenmaan mahdollisuutta säätää tai säilyttää EU-lakia tiukempaa kansallista ympäristönormistoa säädellään mm. artikloilla EY 95, EY 176 ja EY 30, niin viime kädessä asiasta päättää poliittisen kontrollin ulottumattomissa oleva EY-tuomioistuin. Tutkimusaineiston mukaan EY-tuomioistuin näyttää päällisin puolin katsottuna asettuvan enemmistössä tapauksista tukemaan jäsenmaan halua pyrkiä ankarampaan ympäristönsuojeluun kuin EU. Syvempi aineiston tarkastelu kuitenkin monimutkaistaa kuvaa, mm. koska suuri osa aineiston tapauksista liittyy alueisiin, joita EU ei oikeusjutun nostamisen hetkellä ollut vielä harmonisoinut ja tällaisilla alueilla jäsenmaan liikkumavara on luonnostaan suurempi kuin täysharmonisoiduilla.

EU:n lainsäädäntö naisiin kohdistuvan väkivallan osalta on hyvin hajanaista. EU:ssa ei ole tällä hetkellä kattavaa säädöstä naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisestä, joten suurin osa naisiin kohdistuvan väkivallan eri muodoista eivät kuulu unionin oikeuteen. Naisiin kohdistuva väkivalta mainitaan tosin laajasti unionin ei-sitovissa instrumenteissa. Uusia lainsäädäntötoimenpiteitä tarvitaan EU-tasolla muun muassa, koska naisiin kohdistuva väkivalta lisääntyy edelleen. Näin ollen tutkielman tarkoituksena on ensisijaisesti lainopin avulla tarkastella kriittisesti EU:n lainsäädäntöä naisiin kohdistuvan väkivallan alalla, ja aihetta lähestytään pääasiallisesti kahdesta eri näkökulmasta. Tutkimuskysymykset ilmentävät myös tätä kahtijakoa. Ensimmäinen lähestymistapa aiheeseen on, miten EU:n oma lainsäädäntö voi kehittyä naisiin kohdistuvan väkivallan torjunnan alalla (rikosoikeudelliset keinot, liittyminen Istanbulin yleissopimukseen). EU:ssa on viime aikoina laitettu vireille lainsäädäntöehdotuksia naisiin kohdistuvan väkivallan alalla, joten tutkielmassa tarkastellaan lähemmin näitä sekä unionin mahdollisuuksia rikosoikeudellisiin toimenpiteisiin alalla. EU:n toimivalta nousee myös esille läpi tutkielman ja sitä tarkastellaan lähemmin tutkielmassa, koska toimivalta on avainpositiossa (rajoittavana tekijänä) lainsäädäntötoimenpiteiden ottamiselle naisiin kohdistuvan väkivallan osalta. Toimivaltakysymykset ovat myös keskiössä, kun tutkielma käsittelee EU:n liittymistä Istanbulin yleissopimukseen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöllä on ollut merkittävä vaikutus Euroopassa naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisessä. On tärkeää sisällyttää myös tämä näkökulma tutkielmaan, joka tarkastelee unionin oikeutta naisiin kohdistuvan väkivallan alalla. Näin ollen tutkielman toinen tulokulma aiheeseen on, miten Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kehittämät positiiviset toimintavelvoitteet naisiin kohdistuvan väkivallan alalla vaikuttavat unionin oikeuteen. Aihe vaatii teoreettisemman tarkastelun, joten Euroopan ihmisoikeussopimuksen sekä EU:n monimutkaista suhdetta käsitellään liitännäisesti aiheen parissa. Tutkielman näkökulma on EU-oikeudellinen, mutta tutkielmassa hyödynnetään myös kansallisia lähteitä argumentaation tueksi. Tutkielman tarkoitus on tuottaa oikeudellista argumentaatiota sen puolesta, että unionin pitäisi lähestyä lainsäädännöllisesti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa laajemmin kuin tällä hetkellä. Tutkielma tehdään tietoisesti perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan keinoin, eli normeja tulkitaan siten, että valittavista tulkintavaihtoehdoista valitaan se, joka edistää parhaiten perus-ja ihmisoikeuksien toteutumista.

Hankkeessa on selvitetty oikeusvaltion käsitettä, merkitystä ja sitä koskeviin rikkomuksiin puuttumista Euroopan unionin (EU) oikeuden näkökulmasta. Selvitys on laadittu kontekstuaalisen lainopin menetelmin. Selvityksessä katsotaan, että oikeusvaltiollisuus on EU-oikeudessa asetettu sitova velvoite, joka on ymmärrettävä laajemmassa unionin arvoihin pohjautuvassa asiayhteydessä, ja joka velvoittaa unionia sekä jäsenvaltioita sisällöltään samansuuntaisena. Selvityksen perusteella oikeusvaltion kunnioittaminen vaikuttaa olennaisesti EU:n toimintaedellytyksiin, erityisesti viranomaistoimien vastavuoroiseen tunnustamiseen perustuvilla sääntelyaloilla. EU-oikeus mahdollistaa puuttumisen oikeusvaltiorikkomuksiin jälkikäteisesti erityisesti poliittisluonteisen sanktiomenettelyn, ehdollisuusasetuksen sekä rikkomusmenettelyn kautta sekä etukäteisesti erityisesti tiettyjen rahoitusohjelmien välityksellä. EU:n ulkosuhteissa oikeusvaltio määritellään lähtökohtaisesti samoin kuin unionin sisäisessä toiminnassa, mutta EU ei voi yksin määrittää oikeusvaltio-käsitteen sisältöä globaalisti. Suomen oikeusvaltiotilanne on kansainvälisessä vertailussa varsin hyvä; ongelmat liittyvät lähinnä oikeusturvan saatavuuteen. Selvityksessä ei ole arvioitu kotimaista oikeusvaltiotilannetta tyhjentävästi, mutta on lopuksi nostettu esiin eräitä Suomea koskevia EU-oikeuteen liittyviä ajankohtaisia oikeusvaltion ongelmia. Julkaisu on läpikäynyt ulkopuolisen tieteellisen arvioinnin.

In Rethinking EU Consumer Law, the authors analyse the development of EU consumer law on the basis of a number of clear themes, which are then traced through specific areas. Recurring themes include the artificiality of the EU’s consumer image, the problems created by the drive towards maximum harmonisation, and the unexpected effects EU Consumer Law has had on national law. The book argues that EU Consumer Law has the potential of enhancing the protecting of consumers throughout the EU and could offer a model for consumer law elsewhere in the world, but in order to unlock this potential, there needs to be a rethink with regard to the EU’s approach to consumer law and policy.

Tutkielman aiheena on Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä kehitetty sidosyksikköpoikkeus, jonka nojalla hankintayksiköt voivat tehdä hankintoja määräysvallassaan olevilta yksiköiltä tarjouskilpailua järjestämättä. Tutkielmassa käsitellään sidosyksikködoktriinin kehittymistä oikeuskäytännössä ja sitä, miten poikkeuksen kodifikaatio osaksi hankintadirektiiviä 2014/24/EU vaikutti sidosyksiköiltä tehtäviin hankintoihin. Tarkastelun kohteena ovat sidosyksikköhankinnan edellytysten ohella muut EUT:n ennakkoratkaisuissa esiin nousseet kysymykset, jotka liittyvät sidosyksiköiden oikeusasemaan. Tutkielman aineiston koostuessa pääasiallisesti EUT:n antamista ennakkoratkaisuista, lainopillisen tarkastelun lisäksi tutkielmassa käsitellään oikeusteoreettisesta näkökulmasta sitä, miten EUT on sidosyksikköhankintojen kontekstissa tulkinnut unionin oikeutta ja justifioinut ratkaisunsa. Lainopillisen ja oikeusteoreettisen näkökulman yhdistämistä perustellaan sillä, että lähestymistapojen synteesi mahdollistaa tutkimusaineiston syvällisemmän tarkastelun. Teoreettisena viitekehyksenä justifikaation analysoinnille toimii EUT:n ratkaisukäytännöstä rakennettu rationaalisen justifikaation malli, jota hyödyntämällä voidaan arvioida, vastaako ratkaisuissa esitetty oikeudellinen argumentaatio tuomioistuimen yleisesti noudattamaa tapaa perustella ratkaisunsa. Systemaattisesta näkökulmasta sidosyksikköhankinnat voidaan paikantaa hankintasopimuksen käsitteen ja hankintayksiköiden institutionaalisen itsemääräämisoikeuden rajapintaan. Yhtäältä on oikeudellisesti selvää, että hankintayksikön hankintasopimuksiin sovelletaan hankintadirektiiviä, mikäli kaikki hankintasopimuksen tunnusmerkit täyttyvät eikä tältä osin ole merkitystä, tehdäänkö hankinta yksityiseltä toimijalta vai toiselta hankintayksiköltä. Toisaalta julkisyhteisöt voivat organisoida toimintaansa oman institutionaalisen itsemääräämisoikeutensa puitteissa, millä ei lähtökohtaisesti ole EU-oikeudellista relevanssia. Jännite näiden lähtökohtien välille syntyy sen seurauksena, että julkisyhteisön organisoituminen toteutetaan usein järjestelyillä, jotka saattavat täyttää hankintasopimuksen tunnusmerkit. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään, että EUT on tulkinnut sidosyksikköpoikkeusta pääosin systeemisin ja dynaamisin argumentein. Jälkimmäisistä erityisesti tavoiteargumenteilla ja direktiivin tehokkaalla vaikutuksella on ollut huomattava painoarvo. EUT:n ratkaisuissa direktiivin vapaan kilpailun toteuttamiseen liittyvä tavoite on ymmärretty kilpailuoikeudellisena, ja tuomioistuin on kilpailutavoitteeseen vedoten pyrkinyt rajoittamaan sidosyksiköiden toiminnan aiheuttamia haittavaikutuksia markkinoihin. Tämä poikkeaa perinteisestä tavasta ymmärtää hankintadirektiivin kilpailua toteuttava päämäärä ainoastaan hankintamenettelyyn osallistuvia toimijoita koskevaksi periaatteeksi. EUT on lisäksi linjannut, että poikkeusta tulee tulkita supistavasti, mikä ei kuitenkaan näytä toteutuneen sen omassa ratkaisukäytännössä. Sidosyksikköpoikkeuksen käyttöala on säännönmukaisesti laajentunut EUT:n ennakkoratkaisujen seurauksena. Sidosyksiköiden on arvioitu voivan saada etua hankintayksiköiden kanssa solmituista hankintasopimuksista, mikä voi vääristää kilpailua sidosyksikön toimiessa kilpailluilla markkinoilla Oikeuskirjallisuudessa on esitetty eriäviä näkemyksiä siitä, tuleeko hankintasääntelyä käyttää kilpailuhaittojen torjumiseen vai tulisiko kilpailun vääristymistä arvioida ennemmin kiellettynä valtiontukena. Tutkielmassa on tämän vuoksi tarkasteltu sidosyksiköiden toimintaa myös valtiontukisääntöjen valossa. Tältä osin on esitetty, että valtiontukisääntöjen vastaisena voidaan pitää ainakin tilanteita, joissa sidosyksikkö voi ristiinsubventoida markkinatoimintojaan hankintasopimuksista saadulla ylikompensaatiolla. Koska asiasta ei ole oikeuskäytäntöä, oikeustila ei ole kuitenkaan kaikilta osin selkeä.