Browsing by Subject "EU-oikeus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 28
  • Myllykoski, Matti (Helsingin yliopisto, 2015)
    Verkkari 2015 (3)
  • Kananen, Anniina (Helsingin yliopisto, 2021)
    Sosiaalisen median palvelut, kuten Facebook, ovat kiinnittäneet viime aikoina maailmanlaajuisesti kilpailuviranomaisten huomion määräävän markkina-aseman väärinkäytön näkökulmasta. Sosiaalisen median palvelut ovat yksi kaksipuolisten ja monensuuntaisten markkinoiden ilmentymä. Euroopan unionin tuomioistuin ei ole toukokuuhun 2021 mennessä suoranaisesti tulkinnut, miten kaksipuolinen tai monensuuntainen markkinarakenne tulee ottaa huomioon SEUT 102 artiklan alaisessa määräävän markkina-aseman väärinkäytön arvioinnissa merkityksellisiä markkinoita määriteltäessä tai markkinavoimaa arvioitaessa. Tutkielmassani vastaan tähän kysymykseen lainopillisen tutkimuksen kautta. Lainopin ohella hyödynnän tutkielmassa (oikeus)taloustieteellisiä näkökulmia kaksipuolisista ja monensuuntaisista markkinoista täyttämään oikeuslähteistä jääviä aukkoja. Tutkielman pääasiallisia lähteitä ovat unionin tuomioistuimen ja unionin yleisen tuomioistuimen oikeuskäytäntö sekä akateemiset julkaisut kaksipuolisista ja monensuuntaisista markkinoista. Tältä osin tutkielman lopputulemana on, että sosiaalisen median palveluiden eri puolille tulee määritellä omat markkinat, mutta markkinoita määritellessä ja markkinavoimaa arvioitaessa on syytä ottaa kaikki puolet huomioon riippumatta siitä tarjotaanko palveluja rahallista vai muuta vastiketta vastaan. Tutkielman toinen tutkimuskohde on erilaiset muutosehdotukset. Ehdotuksista analysoidaan erityisesti merkityksellisten markkinoiden määrittelemistä koskevan tiedoksiannon päivittämistä, jäsenvaltioiden ehdottamaa mahdollista digitaalisia markkinoita koskevaa komission tiedoksiantoa, ja primäärioikeuden muuttamista. Analyysissä otetaan pääsääntöisesti huomioon muutosehdotusten mahdolliset vaikutukset EU-kilpailuoikeuteen. Ehdotuksia analysoitaessa kiinnitetään muun muassa huomiota siihen, miten ne vaikuttavat oikeusvarmuuteen sekä siihen, millaisia oikeudellisia haasteita ehdotuksien toteutuessa voisi nousta. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan ehdotetun Digital Markets Act -asetuksen vaikutuksia kilpailuoikeuden soveltamiseen sosiaalisen median palveluiden markkinoilla.
  • Kerälä, Saija (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan EU:n direktiivin implementointia kansalliseen oikeusjärjestelmään implementointiprosessin näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan aluksi yleisellä tasolla kansainvälisen oikeuden ja EU-oikeuden perusteita. Tämä luo pohjan tutkielman tarkemman kohteen eli EU:n direktiivin implementointiprosessin tarkastelulle. Tutkielman tarkoituksena on selvittää direktiivin implementointiprosessin kulku ja vaiheet tarkemmin. Tämän selvittämiseksi on perehdytty yksittäisen direktiivin osalta toteutettuun implementointiprosessiin. Tarkastelun kohteeksi on valittu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi jäsenvaltioiden tavaramerkkilainsäädännön lähentämisestä (tavaramerkkidirektiivi). Tavaramerkkidirektiivin implementoinnin yhteydessä toteutettiin Suomessa laaja-alainen jo vanhentuneen ja epäyhtenäisen kansallisen tavaramerkkilain kokonaisuudistus, jonka seurauksena implementoinnin yhteydessä tehdyt lakimuutokset ylittivät monin paikoin direktiivin minimivaatimukset. Prosessina tavaramerkkidirektiivin implementointi noudatti lainmukaista EU-asioiden kansallista käsittelyä. Suomen mukanaolo EU:n valmisteluprosessissa oli myös tärkeää ja sitä kautta saatiin jo direktiiviin valmisteluvaiheessa läpi Suomelle tärkeitä kantoja. Implementointiprosessin yhteydessä tehdyn tavaramerkkilain kokonaisuudistuksessa otettiin osittain tavaramerkkidirektiivin säädökset sellaisenaan kansalliseen lakiin ja siten täytettiin direktiivin minimivaateet. Osittain käytettiin hyväksi direktiivin antama mahdollisuus säätää sen käsittelemistä asioista tarkemmin tai laajemmin. Prosessi oli pitkä ja monivaiheinen ja implementoinnissa myöhästyttiin direktiivin asettamasta voimaansaattamisen aikarajasta. Lopputulemana voidaan kuitenkin todeta, että tavaramerkkidirektiivin implementointi oli kokonaisuutena onnistunut prosessi ja sen kautta saatiin tuotua Suomen kansalliseen oikeusjärjestelmään kattavasti direktiivin vaatimat säädökset. Samalla toteutetun tavaramerkkilain kokonaisuudistuksen kautta luotiin Suomeen moderni ja toimiva yhtenäinen tavaramerkkejä koskeva lainsäädäntö, joka on linjassa EU:n tavaramerkkioikeuden kanssa.
  • Uusikylä, Petri; Ahonen, Pertti; Takanen, Aliisa (Valtioneuvosto, 2015)
    Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja
    Euroopan unionissa on viimeisten vuosien aikana korostettu paremman sääntelyn merkitystä niin Euroopan kilpailukyvyn kuin unionin legitimiteetin näkökulmasta. Byrokratian vähentäminen ja sääntelyn kehittäminen ovat entisestään korostuneet uuden komission aloittaessa toimintansa vuoden 2014 lopulla. EU:n säädösehdotusten ja säädösten vaikutusten arviointi on yksi sääntelyn kehittämisen ja hallinnon avoimuuden työvälineistä. Sekä komissio että Euroopan parlamentti ovat nostaneet EU:n toimintapolitiikkojen ja säädösten vaikutusarvioinnit keskeiseen asemaan. Samoin ovat tehneet useat EU:n jäsenvaltiot, kuten Iso-Britannia, Alankomaat, Saksa, Ruotsi, Viro ja Tanska. Näissä maissa on perustettu erillisiä vaikutustenarviointiyksiköitä, joiden tehtävänä on kriittisesti arvioida uusien säädösten tai politiikkojen tarpeellisuutta sekä arvioida niiden vaikutuksia. Suomessa kansallisten lakien vaikutusarviointi on jo vakiintunut menettely. Sen sijaan EU-säädösten ja aloitteiden osalta meillä ei juurikaan tehdä systemaattista vaikutusarviointia. Tämä on koettu ongelmaksi, sillä ilman selkeää tutkimuksellista näyttöä Suomen on vaikea asia-argumentein ajaa omia kansallisia etujaan Euroopan unionissa. Tässä selvityksessä on kartoitettu paremman sääntelyn ja vaikutusarviointitoiminnan nykytila ja tulevaisuuden linjaukset sekä keskeisissä EU-instituutioissa (komissio, parlamentti ja neuvosto) että Suomen kannalta kiinnostavissa verrokkimaissa. Tämän lisäksi selvityksessä on käyty läpi valtioneuvoston tämän hetkinen EU-vaikutusten arvioinnin tilanne eri ministeriöissä. Tutkimus on perustunut laajaan dokumenttianalyysiin ja haastatteluihin sekä EU-tasolla että ministeriöissä ja keskeisten sidosryhmien keskuudessa. Lisäksi osana selvitystä on tiedusteltu suomalaisilta yliopistoilta ja tutkimuslaitoksilta niiden valmiuksia ja halukkuutta tehdä tulevaisuudessa EU-vaikutusten arviointeja. Selvityksen johtopäätöksenä esitetään EU-vaikutusten kansallisen arviointimallin käyttöönottoa. Malli perustuu EU-säädösten ajallisen valmistelu-ulottuvuuden suhteen viiteen vaikuttamisikkunaan, josta ensimmäinen avautuu jo ennen kuin varsinainen säädösvalmistelu on virallisesti käynnistynyt ja viimeinen siinä vaiheessa, kun EU-säädöksiä toimeenpannaan kansallisella tasolla. Mallin käyttöönotto edellyttää etenkin ministeriön vastuuvirkamiehiltä hyvää perehtyneisyyttä vaikutusarviointimetodologiaan sekä strategista ymmärrystä erottaa Suomen kannalta merkittävät EU- aloitteet, joihin arviointitoiminta kohdennetaan. Tätä osaamista on vahvistettava erikseen laadittavan vaikutusarviointimanuaalin ja laajamittaisen koulutuksen avulla. Samoin valtioneuvoston kanslian on tehtävä puitesopimus vaikutusarviointeja tekevän tutkimuskonsortion kanssa, mitä kautta varmistetaan vaikutusarviointien saatavuus tarpeen vaatiessa. Myös EU-ministerivaliokunnan, EU-asioiden komitean sekä sen asettamien jaostojen toimintaa tulee kehittää nykyistä strategisempaan suuntaan tavalla, joka tukee Suomen kannalta merkittävien EU-asioiden priorisointia ja vaikutusarviointien kohdentamista niihin.
  • Tuovinen, A-K (Kela, 2012)
    Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 122
    Muutama vuosi Suomen EU-jäsenyyden alettua silloinen EY-tuomioistuin vahvisti, että jäsenvaltioiden sosiaaliturva- ja terveysjärjestelmät kuuluvat sisämarkkinasääntelyn piiriin. Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntö aiheutti lopulta tarpeen unionitasoiselle lainsäädännölle. Direktiivi 2011/24/EU potilaiden oikeuksien soveltamisesta rajatylittävässä terveydenhuollossa (nk. potilaiden liikkuvuusdirektiivi) annettiin lopulta vuoden 2011 maaliskuussa. Tässä tutkimuksessa selvitetään nykytilanteeseen peilaten, mitä muutoksia direktiivin antaminen tarkoittaa potilaan oikeudelle saada toisessa jäsenvaltiossa syntyneitä sairaanhoitokustannuksia korvatuksi sekä ennakkoluvallisissa hoitotilanteissa että omatoimisesti toiseen jäsenvaltioon hoitoon hakeuduttaessa. Toisena kysymyksenä pohditaan, minkä tahon tulisi korvata potilaalle toisessa jäsenvaltiossa saadun sairaanhoidon kustannukset. Kun direktiiviä tulkitaan EU-tuomioistuimen potilaiden oikeuksia korostavan ratkaisukäytännön valossa, näyttäisi se tarkoittavan käytännössä sitä, että direktiivin nojalla Suomessa asuville ja vakuutetuille potilaille syntyy oikeus korvaukseen toisessa jäsenvaltiossa saadun hoidon kustannuksista, joka vastaa Suomessa annettavan julkisen terveydenhuollon korvaustasoa. Tämä tarkoittaa merkittävää parannusta potilaiden mahdollisuuksille hakea hoitoa toisesta valtiosta. Tällä hetkellä kunnat ovat vastuussa asukkaidensa terveydenhuollosta, mutta ne eivät vastaa toisessa valtiossa ilman ennakkolupaa saadun hoidon kustannuksista. Kunnan, joka on vastuussa potilaan terveydenhuollosta Suomessa, tulisi vastata myös toisessa maassa syntyneistä hoitokustannuksista. Tätä voidaan perustella taloudellisella kannustimella. Nykytilanne voi johtaa siihen, että kunnalle syntyy säästöjä, jos sen asukas hakee toisesta jäsenvaltioista omatoimisesti hoitoa valtion kustannuksella.
  • Markkanen, Kalle (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan hinnoittelualgoritmien kilpailuoikeudelliseen valvontaan liittyviä haasteita erityisesti kartellikiellon soveltumisen ja siihen liittyvän todistelun näkökulmasta. Kartellikiellon soveltaminen on yleisesti edellyttänyt yritysten välisen yhteisen tahdon muodostamista suoralla kommunikaatiolla. Vertaamalla kartellikiellon tunnusmerkistöä oikeuskirjallisuudessa esille nousseisiin algoritmisten kolluusioiden eri skenaarioihin tutkielmassa huomataan, että kartellikielto soveltuu varsin hyvin eksplisiittisiin algoritmisiin kolluusioihin, mikä ei taas päde hiljaisten algoritmisten kolluusioiden kohdalla. Kilpailuoikeudellisessa keskustelussa kyseistä huomiota on pidetty uhkana kilpailupolitiikan tehokkaalle toteutumiselle, sillä algoritmien on pelätty tekevän hiljaisista kolluusioista aikaisempaa yleisempiä. Tutkielmassa argumentoidaan kuitenkin, että nykytiedon valossa toimivan kilpailuvalvonnan kannalta ongelmallisimpia eivät kuitenkaan ole uhkakuvat hiljaisista algoritmisista kolluusioista, vaan eksplisiittisiin algoritmisiin kolluusioihin liittyvä kilpailuoikeudellinen todistelu. Ilman riittävää todistusaineistoa kielletystä yhteistyöstä myös eksplisiittiset algoritmiset kolluusiot voivat näyttää hiljaisilta kolluusioilta. Tutkielmassa todisteluproblematiikan huomataan kohdistuvan erityisesti yritysten tarkoituksen ja tietoisuuden osoittamiseen muusta kuin osapuolten suorasta kommunikaatiosta kertovasta materiaalista. Todisteluun liittyvän problematiikan vuoksi tutkielmassa tarkastellaan myös kartellien näyttökynnystä ja kilpailuoikeudellista todistusharkintaa. Riittävän näytön taso linkittyy kartelliasioissa käytännössä tuomarin vakuuttamiseen uskottavimmalla selityksellä. Lisäksi näyttökynnyksellä on myös keskeinen yhteys kartelleista saatavan näytön vähäisyyteen, minkä vuoksi kartelleihin liittyvässä todistelussa onkin sallittua käyttää pitkälle menevää aihetodistelua. Tilanteissa, joissa näyttöä on äärimmäisen vaikea saavuttaa, kartelliasioissa hyödynnetään myös niin sanottuja faktillisia presumptioita. Vertailtaessa tavallisten kartellien todistelua algoritmisten kolluusioiden todisteluun, tutkielmassa havaitaan, että algoritmisiin kolluusioihin liittyy mahdollisesti enemmän käytettävissä olevaa näyttöä. Käytettävissä oleva näyttö olisi todennäköisesti kuitenkin varsin teknisluontoista, minkä vuoksi näytön suurempaa määrää ei voida pitää yksinomaan kilpailuvalvontaa helpottavana asiana niin sanotun algoritmisen läpinäkymättömyysongelman vuoksi. Hinnoittelualgoritmien tarkastelu voi olla tapauskohtaisesti joko erittäin työlästä tai kenties jopa mahdotonta. Kyse on todistusharkinnallisesta haasteesta, sillä yleisesti ottaen vain näytön vähäinen määrä – eikä siis sen kompleksisuus – on voinut madaltaa näyttökynnystä. Läpinäkymättömyysongelman vuoksi tutkielmassa tunnistetaan tarve ennakolliselle ja hallitulle ratkaisulle, joka pystyisi tasapainoilemaan kilpailupolitiikan tehokkaan toteutumisen sekä kartellitapauksissa sovellettavan syyttomyysolettaman välillä. Ratkaisuksi tutkielmassa esitetään kahta uutta kilpailuoikeudellista presumptiota, joiden nojalla kilpailuviranomaiset voisivat tiettyjen edellytysten täyttyessä olettaa hinnoittelualgoritmien toimivan kilpailunvastaisesti, minkä lisäksi viranomaiset voisivat myös olettaa algoritmeja käyttävien yritysten olevan tietoisia niiden kilpailunvastaisesta toiminnasta. Käytännössä tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, että yrityksillä tulisi olla aiempaa suurempi vastuu sen huolehtimisesta, että ne noudattavat kilpailuoikeudellista sääntelyä toimiessaan digitalisoituvilla markkinoilla.
  • Hollo, Erkki J. (Ympäristöministeriö, 2008)
    Ympäristöministeriön raportteja 23/2008
    Katsaus eräiden EU-maiden jätelainsäädäntöön on selvitys seitsemän eri Euroopan maan jätelainsäädännöstä. Tarkoituksena oli Suomen jätelainsäädännön uudistamistarpeita silmällä pitäen kartoittaa eri maiden jätteisiin ja jätehuoltoon liittyviä lainsäädännöllisiä ratkaisuja. Tavoitteena oli tuottaa tietoa jätealan lainsäädännön kokonaisuudistusta valmistelevan työryhmän (JÄLKI-työryhmä) tarpeisiin. Raportti sisältää katsaukset eri maiden kansallisiin jätelainsäädäntöihin. Lisäksi siinä esitellään mielenkiintoisia kansallisen jätelainsäädännön kehittämiskeinoja. Selvityksessä tarkasteltiin erityisesti yhdyskuntajätehuollon säätelyä. Selvityksen kohdemaiksi valikoituivat Pohjoismaista Ruotsi ja Tanska. Keski-Euroopan maista mukaan otettiin Saksa, Itävalta ja Ranska. Lisäksi tarkastelussa olivat Belgian Flanderi ja Ison-Britannian Englanti. Vertailu kohdemaiden välillä osoitti, että kaikissa selvityksen kohdemaista vastuu asumisessa syntyvän jätteen jätehuollon järjestämisestä kuului kunnille tai paikallisille viranomaisille. Eri maiden välillä oli kuitenkin selviä eroja sen suhteen, missä laajuudessa kotitalousjätteisiin rinnastettavat kaupan, palvelutoiminnan tai teollisuuden jätteet kuuluivat kunnan vastuun piiriin. Jätelainsäädännön toimeenpanon seurannan ja valvonnan tehostamiseksi kohdemaissa oli käytössä erilaisia kansallisia ratkaisuja, kuten ympäristösanktiomaksu Ruotsissa ja laaja oma-valvonnan soveltaminen Saksassa. Muista kansallisen jätehuollon ratkaisuista esille nousivat erityisesti biohajoavan jätteen kaatopaikalle sijoittamista koskevat kiellot, joita oli käytössä lähes kaikissa kohdemaissa, sekä jätehuollon taloudelliset ohjauskeinot, jotka olivat merkittävässä roolissa erityisesti Englannin, Ruotsin ja Tanskan jätepolitiikassa.
  • Hartzell, Laura (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa selvitetään lopullisten tappioiden määritelmää Euroopan unionin tuomioistuimen muotoileman oikeuskäytännön valossa. Tutkielman metodina on lainoppi. Tarkasteltava ovat erityisesti rajat ylittävät sulautumistilanteet sekä sulautuvan yhtiön jäsenvaltiossa vahvistettujen tappioiden siirtyminen vastaanottavan yhtiön jäsenvaltiossa hyödynnettäväksi tämän verotuksessa. Tutkielmassa pyritään selvittämään, milloin vastaanottavalla yhtiöllä voi olla oikeus hyödyntää sulautuneen yhtiön jäsenvaltiossa syntyneet tappiot. Tämän osalta kantaa on otettava siihen, milloin tappioita voidaan pitää lopullisina Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella. Kansallisella tasolla lopullisten tappioiden määritelmää on selkeytetty erityisesti 1.1.2021 voimaan tulleella lailla Euroopan talousalueella sijaitsevan tytäryhtiön lopullisen tappion konsernivähennyksestä. Tutkielmassa tarkastellaan siten myös konsernivähennyslain ja sen esitöiden mukaista lopullisten tappioiden määritelmää. Konsernivähennyslakia säädettäessä tunnustettiin, että perusteltua olisi säätää myös lopullisten tappioiden siirtymisestä rajat ylittävän sulautumisen yhteydessä. Tappioiden lopullisuuden näyttökynnys on oikeuskäytännön perusteella varsin korkealla. Tämä on ilmennyt niin Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä kuin kansallisessa oikeuskäytännössäkin. Tulkintavaikeuksia osaltaan on lisännyt se seikka, että oikeuskäytännössä ei ole juuri määritelty, milloin tappioita pidettäisiin lopullisina. Oikeuskäytännössä on nimittäin lähinnä otettu kantaa vain siihen, milloin tappioita ei ainakaan voida pitää lopullisina EU-oikeuden tarkoittamalla tavalla. Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä lopullisia tappioita koskevissa tuomioissa kyseessä on ollut oikean tasapainon löytäminen SEUT 49 artiklassa turvatun sijoittautumisvapauden sekä toisaalta erilaisten oikeuttamisperusteiden, kuten veronkierron estämisen ja verotusvallan tasapuolisen jakautumisen, välillä. Tässä yhteydessä on huomioitava toimenpiteiden oikeasuhteisuus tavoiteltuun päämäärään nähden. Valtioiden rajat ylittävistä sulautumisista säädetään yritysjärjestelydirektiivissä. Yritysjärjestelydirektiivin tavoitteena on poistaa verotuksellisia esteitä yritystoiminnan uudelleenjärjestelyiltä EU-alueella vaarantamatta kuitenkaan jäsenvaltioiden verotuksellisia intressejä. Tappioiden merkitys rajat ylittävissä sulautumisissa on huomattava, sillä verotuksessa vahvistetut tappiot ja näiden perusteella laskettavat verosaamiset voivat olla sulautumiseen osallistuvalle yhtiölle taloudellisesti hyvinkin arvokkaita. Yritysjärjestelydirektiivi ottaa kuitenkin kantaa tappioiden siirtymiseen rajat ylittävissä sulautumisissa vain osittain, ja muilta osin tappiontasaukseen tulevatkin sovellettaviksi asianomaisen valtion kansalliset säännökset. Tämä aiheuttaa huomattavia eroja valtioiden tappiontasausta koskevien järjestelmien välillä. Tämän tulkinnallisuuden käsittelyn lisäksi arvioitavana on eri jäsenvaltioiden lainsäädännölliset eroavaisuudet sulautumisen ajankohdan määrittämisen osalta. Ajankohdan määrittäminen osaltaan vaikuttaa siihen, milloin tappioita voidaan pitää lopullisina.
  • Heino, Sisko Elina (2008)
    Tutkielma käsittelee Euroopan unionin jäsenmaiden mahdollisuutta säätää tai säilyttää EU:n ympäristönsuojelunormeja tiukempia kansallisia ympäristölakeja. Työssä tarkastellaan jäsenmaiden liikkumavaraa ympäristöpolitiikassa Euroopan unionin integraation syventyessä. Ympäristöpolitiikka on kiinnostava tutkimuskohde, koska sen saralla EU-lainsäädännön lisääntyminen on politiikan alueista ollut poikkeuksellisen nopeaa ja suoraviivaista. Tutkimusaiheen ajankohtaisuutta lisää se, että itälaajentumisen yhteydessä unioniin liittyi joukko ympäristölainsäädännöltään kehittymättömiä maita, mikä saattaa hidastaa EU:n ympäristölakien säätämistä ja siten vahvistaa tiukan ympäristönsuojelun kannalla olevien jäsenmaiden tarvetta pitää yllä tai kehittää kansallisesti korkeaa ympäristönsuojelun tasoa. Euroopan unioni on nostanut ympäristönsuojelun korkean tason yhdeksi yhteisön tavoitteista. Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka EU suhtautuu jäsenmaan pyrkimykseen toteuttaa tätä yhteisön tavoitetta ”paremmin” kuin yhteisö itse. Kun tapauksessa on kyse EU:n jo harmonisoimasta elämänalueesta, on jäsenmaan oman tiukan ympäristölainsäädännön salliminen usein ristiriidassa EU:n keskeisen tavoitteen eli sisämarkkinoiden vapaan kilpailun kanssa. Työssä selvitetään Euroopan unionin suhtautumista tutkimusaiheeseen tarkastelemalla, kuinka EY-tuomioistuin on ratkaissut joukon oikeustapauksia, joissa jäsenmaa on pyrkinyt rajoittamaan sisämarkkinoiden toimintaa alueellaan ympäristösyihin vedoten. EY-tuomioistuimen rooli tai osuus asiassa on hyvä tarkastelukulma sen vuoksi, että tuomioistuin tunnetaan Euroopan unionin piirissä integraation syventämisen vahvana ”moottorina” ja sille on annettu viime kädessä oikeus tulkita EU-lakeja epäselvissä tilanteissa. Tutkielmassa lähestytään EY-tuomioistuimen roolia tutkimusaiheeseen testaamalla tutkimusaineiston (edellä mainitut oikeustapaukset) avulla kahta hypoteesia. Toinen niistä on omaksuttu Fritz Scharpfilta, joka väittää hyvinvointivaltion säilyttämiseen liittyvän tutkimuksensa yhteydessä, että EY-tuomioistuin toimii aina negatiivisen integraation asialla pyrkien poistamaan kaikki esteet vapaan kilpailun tieltä EU:n sisämarkkinoilla. Toinen hypoteesi on tutkimuskirjallisuudesta suodatettu väite, jonka mukaan heltymättömänä integraation kannattajana tunnettu EY-tuomioistuin suosisi ratkaisuissaan ympäristönsuojelun edistämistä eli se sallisi niihin liittyvissä oikeustapauksissa jäsenmaalle enemmän kansallista liikkumavaraa kuin muulloin. Tutkimustulos on se, että vaikka EY-perustamissopimuksessa jäsenmaan mahdollisuutta säätää tai säilyttää EU-lakia tiukempaa kansallista ympäristönormistoa säädellään mm. artikloilla EY 95, EY 176 ja EY 30, niin viime kädessä asiasta päättää poliittisen kontrollin ulottumattomissa oleva EY-tuomioistuin. Tutkimusaineiston mukaan EY-tuomioistuin näyttää päällisin puolin katsottuna asettuvan enemmistössä tapauksista tukemaan jäsenmaan halua pyrkiä ankarampaan ympäristönsuojeluun kuin EU. Syvempi aineiston tarkastelu kuitenkin monimutkaistaa kuvaa, mm. koska suuri osa aineiston tapauksista liittyy alueisiin, joita EU ei oikeusjutun nostamisen hetkellä ollut vielä harmonisoinut ja tällaisilla alueilla jäsenmaan liikkumavara on luonnostaan suurempi kuin täysharmonisoiduilla.
  • Thessler, Fanni (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa käsitellään eurooppalaisen ne bis in idem -periaatteen ja sitä koskevan oikeuskäytännön kehitystä. Siinä käsitellään kattavasti ne bis in idem -periaatteen ja laajemmin perusoikeuksien rajoittamista EU-oikeudessa sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) alalla. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan eurooppalaisen ne bis in idem -periaatteen sisältöä ja sen suhdetta muihin EU:n yleisiin oikeusperiaatteisiin. Ne bis in idem -periaatteen kehityksen lisäksi tutkielmassa keskitytään Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) väliseen suhteeseen ja tuomioistuinten periaatetta koskevan oikeuskäytännön keskinäiseen vertailuun. Tutkielma on luonteeltaan lainopillinen ja sen oikeuslähteet koostuvat pitkälti EUT:n ja EIT:n ratkaisuista. EUT:n osalta ne bis in idem -periaatetta koskeva oikeuskäytäntö perustuu Euroopan unionin perusoikeuskirjan 50 artiklan ja Schengenin yleissopimuksen 54 artiklan mukaisille kielloille. EIT:n oikeuskäytäntö puolestaan nojaa EIS:n 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan kieltoon. Ne bis in idem -periaatteesta on erityisesti 2000-luvulla tapahtuneiden muutosten seurauksena kehittynyt vahva perusoikeudellinen oikeussääntö, jonka luoman yksilönoikeuden nojalla voidaan tehokkaasti rajoittaa julkista rankaisuvaltaa (ius puniendi) myös rikosoikeudellisten menettelyjen ulkopuolella hallinnollisissa sanktiomenettelyissä. Yleisemmin perusoikeuksien osalta voidaan todeta, että perusoikeuskirjan 50 artiklaa ja Schengenin yleissopimuksen 54 artiklaa koskeva oikeuskäytäntö on nostanut perusoikeudelliset kysymykset perinteisesti taloudellisiin oikeuksiin keskittyvän EUT:n toiminnan keskiöön. Tutkielman fokus on ne bis idem -periaatetta koskevassa viimeaikaisessa oikeuskäytännössä. Sekä EUT:n että EIT:n voidaan havaita omaksuneen ne bis in idem -kiellon rajoittamista koskevissa ratkaisuissaan uuden lievemmän kannan, jonka mukaan ne bis in idem -periaatetta voidaan tietyissä olosuhteissa rajoittaa sallimalla kaksinkertaiset rikosoikeudelliset ja hallinnolliset menettelyt.
  • Kuitunen, Lari (2007)
    Tutkielma käsittelee yhteisön oikeudenmukaisuuskäsitysten vaikutusta optimaaliseen sakkoon kartelleja rangaistaessa. Käsitteellisesti ongelmaa lähestytään Rawlsin esittelemän rangaistuksen oikeutuksen kahtiajaon mukaisesti. Tätä hyödyntäen tutkielmassa sanktiointiperusteet jaetaan kahteen kategoriaan, jotka heijastavat oikeudenmukaisuus- ja utilitaristisia näkökohtia. Tätä kahtiajakoa käytetään läpi koko tutkielman erottelemaan oikeudenmukaisuudesta kumpuavia tavoitteita utilitaristisista tavoitteista. Oikeudenmukaisuuskäsitykset sisältävää optimaalista sakkotasoa käsitellään kahden taloustieteellisen mallin avulla. Mallit sisällyttävät oikeudenmukaisuuskäsitykset yhteiskunnan hyötyfunktioon. Ensimmäinen malli on Polinskyn & Shavellin American Law & Economic Review’ssä vuonna 2000 julkaisema, ja se käsittelee optimaalista sanktiota sekä kiinnijäämistodennäköisyyttä, kun otetaan huomioon sekä yhteisön oikeudenmukaisuuskäsitykset että myös rangaistusten utilitaristinen tavoite estää tulevia rikkomuksia. Näkökulmaa laajennetaan esittelemällä Micelin International Review of Law and Economicsissa vuonna 1991 julkaisema malli, joka ottaa huomioon myös rangaistusprosessiin liittyvän epävarmuuden – eli mahdollisuuden, että rangaistus tuomitaan syyttömälle. Kumpikin malli käsittelee yhteisön oikeudenmukaisuuskäsityksiä moraalipreferensseinä, jotka vaikuttavat yhteiskunnan rangaistusprosessia kuvaavaan hyötyfunktioon. Kummatkin mallit ovat jatkavat Beckeriläistä perinnettä. Mallien johtopäätökset määrittävät rajat optimaaliselle sanktiolle, kun myös oikeudenmukaisuus kuuluu yhteiskunnan tavoitteisiin. Mallien johtopäätöksiä optimaalisen rangaistuksen rajoista hyödynnetään yhdistämällä rajat yhteiseksi kummankin mallin ominaisuudet huomioonottavaksi kokonaisuudeksi. Tuloksia hyödynnetään tarkastellessa Euroopan komission sakotuspolitiikkaa ja siihen kohdistuvaa kritiikkiä. Tutkielmassa käsitellään Euroopan unionin kartellisanktioiden määräytymisen lainsäädännöllistä taustaa pyrkien osoittamaan, että myös oikeudenmukaisuuden huomioonottaminen rangaistusten määräytymistä mallinnettaessa on perusteltua. Euroopan unionin kartellisakkojen määräytymistä tarkastellaan yksityiskohtaisesti sekä lainsäädännön, että komission käytännön valossa, ja jokainen sakon suuruuteen vaikuttava tekijä käydään läpi hyödyntäen kahtiajakoa oikeudenmukaisuusperusteisiin ja utilitaristisiin näkökohtiin. Tässä yhteydessä käsitellään laajalti olemassa olevaa oikeuskäytäntöä. Lopuksi tutkielma vastaa Euroopan komission määräämien sakkojen riittämättömyyttä kritisoivaan keskusteluun osoittamalla, että kun oikeudenmukaisuus otetaan huomioon sanktioinnissa, ero teoreettisen optimaalisen sanktion ja reaalimaailmassa tuomittujen sakkojen välillä ei ole enää niin suuri kuin silloin jos oikeudenmukaisuusvaatimuksia ei lainkaan huomioida.
  • Kukorelli, Floora (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman tarkoituksena on systematisoida rekisterinpitäjän ja yhteisrekisterinpitäjän käsitteitä ja tutkia tekemisvastuiden allokointimekanismeja yhteisrekisterinpitäjäsuhteessa. Rekisterinpitä-jä on yleisen tietosuoja-asetuksen (”TSA”) mukaan pääasiallisessa vastuussa henkilötietojen käsittelystä määritellessään käsittelyn tarkoitukset ja keinot. Joskus kaksi tai useampi rekiste-rinpitäjä ovat yhdessä vastuussa samasta käsittelytoimesta, jolloin kyse on yhteisrekisterinpitä-jäsuhteesta. Tutkielman aihe on ajankohtainen ja yhteiskunnallisesti merkittävä, koska se käsittelee perus-tavanlaatuista kysymystä siitä, kuka on vastuussa tietosuojalainsäädännön noudattamisesta ja kuinka nämä vastuut tulisi osapuolten välillä allokoida. Tutkielmassa hyödynnetään lainopillista metodia, jota täydennetään eurooppaoikeudellisella teleologisella laintulkinnalla. Teleologisen laintulkinnan kautta tutkimuskysymyksiä tarkastellaan yhteisrekisterinpitäjien käsitteille asetettu-jen sääntelyn tavoitteiden näkökulmasta: tällaisiksi tavoitteiksi on tutkielmassa tunnistettu rekis-teröidyn tehokas, jatkuva ja kattava suoja sekä sääntelyn oikeusvarmuus. Rekisterinpitäjän ja yhteisrekisterinpitäjän käsitteitä tarkastellaan viimeaikaisen oikeuskäytän-nön, viranomaisohjeistuksien ja oikeuskirjallisuuden näkökulmasta. Tutkielmassa on käsitteitä systematisoimalla osoitettu käsitteiden tulkinnan olevan laajaa ja yhteisrekisterinpitäjäsuhteen syntyvän tosiasiassa helpommin kuin aseman yksittäisenä rekisterinpitäjänä. Jälkimmäinen näkemys ei ole täysin yksiselitteinen, koska Euroopan unionin tuomioistuimen (”EUT”) oikeus-käytännössä on nimenomaisesti todettu, että yhteisrekisterinpitäjä tulee kyetä määrittelemään rekisterinpitäjäksi ennen kuin häntä voidaan pitää yhteisrekisterinpitäjänä. Rekisterinpitäjän käsitteen laajan tulkinnan taustalla on tutkielmassa tunnistettu pyrkimys suurien verkkoyhtiöi-den suitsimiseen pienempien toimijoiden avulla (ns. small fish-strategia). Käsitteiden systematisoinnin lisäksi tutkielmassa tarkastellaan yhteisrekisterinpitäjien välisten tekemisvastuiden (kuten rekisteröidyn informointi tai hänen oikeuksiensa toteuttaminen) allo-kointia. Yhteisrekisterinpitäjien välinen vastuu on yhteisrekisterinpitäjäsuhteita sääntelevän TSA 26 artiklan mukaisesti aina yhteisvastuuta (no wrong door -periaate) suhteessa rekisteröi-tyihin, mutta rekisterinpitäjien välillä vastuu ei aina jakaudu tasaisesti, vaan voi sen sijaan olla eriasteista ja erivaiheista. Vastuiden allokoinnin mekanismeja pyritään systematisoimaan EUT:n oikeuskäytännön ja viranomaisohjeistuksen kautta, samalla peilaten niitä sääntelylle asetettui-hin tavoitteisiin, rekisterinpitäjien yhteisvastuun periaatteeseen ja reaaliargumentteihin, kuten rekisterinpitäjien tosiasiallisiin mahdollisuuksiin toteuttaa rekisteröityjen oikeuksia käytännössä. Tutkielmassa on havaittu, että tietosuojaroolien sääntelylle asetetuista tavoitteista etenkin re-kisteröidyn tehokas suoja ja oikeusvarmuus eivät toteudu täydellisesti. Keskeisiksi haasteiksi on tunnistettu vastuiden etääntyminen käytännön oikeustodellisuudesta eli eräänlaisen fiktion ylläpitäminen rekisterinpitäjän kyvyistä. Johtopäätösten osalta tutkielmassa on tunnistettu tarve uusille viranomaisohjeistukselle ja EUT:n oikeuskäytännölle. Lisäksi joihinkin vastuiden allo-koinnin käytännön haasteisiin voitaisiin saada helpotusta valmistelussa olevasta, tehokasta kilpailua korostavasta EU:n digimarkkina-asetuksesta.
  • Hokka, Ilona (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielmassa analysoidaan kontekstuaalisen lainopin metodilla Lissabonin sopimuksen (LS) vaikutuksia Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) sananvapautta koskevaan oikeuskäytäntöön viestintäoikeuden näkökulmasta. Tutkimushypoteesina on EU:n perusoikeuskirjan (POK) ja siinä suojatun sananvapauden oikeudellisen aseman vahvistuminen, sillä LS:n voimaantulon myötä 1.12.2009 POK:lla on primäärioikeudellinen asema EU-oikeudessa. Tutkimuskysymykset perustuvat Mikko Hoikan alkuvuonna 2009 ilmestyneen väitöskirjan “Sananvapaus Euroopan unionin oikeudessa” johtopäätöksiin. Tutkielmassa tutkitaan, punnitaanko sananvapautta LS:n jälkeen edelleen osana EU:n perusvapausrajoituksia. Toiseksi tutkitaan, onko sananvapautta suojattu EUT:n sananvapaustapauksissa yhtenevästi vai ristiriitaisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytännön kanssa. Tutkimustulokset kootaan taulukkoon kunkin EUT:n sananvapaustapauksen osalta. LS:lla muutettu SEU 6 artikla selkeyttää ja vahvistaa harmonista perusoikeussuojaa EU-oikeudessa, joka koostuu POK 11 artiklassa suojatusta sanan- ja tiedonvälityksen vapaudesta, jota tulkitaan POK:n horisontaaliartikloiden ja POK:n 11 artiklan selityksen mukaisesti. Sen lisäksi EIS 10 artiklassa taattu ja yhteisestä valtiosääntöperinteestä johtuva sananvapaus ovat yleisinä periaatteina osa unionin oikeutta, mikä rikastuttaa ja luo joustavuutta EU-oikeuden sananvapaussuojaan. SEU 6 artikla sääntelee EUT:n sananvapaustulkintoja, jotka liittyvät pääsääntöisesti POK 11(2) artiklan median moniarvoisuuden turvaamiseen. POK 11(2) artikla tiedonvälityksen vapaudesta perustuu EUT:n sisämarkkinaperusteiseen oikeuskäytäntöön, jossa painotetaan kaupallisten toimijoiden sananvapauden suhdetta EU:n sisämarkkinoiden perusvapauksiin eli tavaroiden, palveluiden, henkilöiden ja pääomien vapaaseen liikkuvuuteen. EUT:n sananvapausrajoitusten suhteellisuusperiaatteen arviointi ja tulkinta ovat pääosin yhteneviä EIT:n EIS 10(2) artiklaa koskevan oikeuskäytännön kanssa. Sananvapausrajoituksen välttämättömyyttä arvioidaan EUT:ssa EIT:sta poiketen sisämarkkinaperusteisesti EU:n yleisen edun ja tavoitteiden sekä POK:ssa suojattujen muiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi, mikä mahdollistaa myös ristiriitaisen sananvapaustulkinnan EUT:n ja EIT:n välillä. EU-oikeuden LS:n jälkeinen välineneutraali kaupallinen sananvapauskäsitys monipuolistaa EUT:n sananvapaustulkintaa ja hälventää sananvapauden aikaisempaa vastakkainasettelua sisämarkkinoiden perusvapauksien kanssa. Uusimmissa EUT:n sananvapaustapauksissa sananvapautta tulkitaan poikkeuksellisesti perusoikeuskollisiossa varallisuusarvoisten oikeuksien kuten elinkeinovapauden tai immateriaalioikeuksien kanssa eikä ainoastaan suhteessa sisämarkkinoiden perusvapauksiin. EUT:n sananvapaustulkinnassa ei voida enää ohittaa perusoikeuspunnintaa sisämarkkinoiden perusvapauksien eduksi. EUT:n uusimman sananvapaustapauksen perusoikeuspunnintaa koskevalla tulkintaohjeella pyritään perusoikeuksien väliseen tasapainoon ja yhteensovittamiseen, mikä vahvistaa perusoikeuksien asemaa ja lisää perusoikeustulkintojen ennakoitavuutta EUT:n LS:n jälkeisissä sananvapaustulkinnoissa. Siitä huolimatta, että LS vahvisti sananvapauden oikeudellista asemaa ja monipuolisti sananvapauskäsitystä, sananvapautta ja sen rajoittamista tulkitaan EUT:ssa edelleen pääsääntöisesti suhteessa EU:n perusvapauksiin niin kuin aikana ennen LS:ta.
  • Rantala, Ville (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman aiheena on Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä kehitetty sidosyksikköpoikkeus, jonka nojalla hankintayksiköt voivat tehdä hankintoja määräysvallassaan olevilta yksiköiltä tarjouskilpailua järjestämättä. Tutkielmassa käsitellään sidosyksikködoktriinin kehittymistä oikeuskäytännössä ja sitä, miten poikkeuksen kodifikaatio osaksi hankintadirektiiviä 2014/24/EU vaikutti sidosyksiköiltä tehtäviin hankintoihin. Tarkastelun kohteena ovat sidosyksikköhankinnan edellytysten ohella muut EUT:n ennakkoratkaisuissa esiin nousseet kysymykset, jotka liittyvät sidosyksiköiden oikeusasemaan. Tutkielman aineiston koostuessa pääasiallisesti EUT:n antamista ennakkoratkaisuista, lainopillisen tarkastelun lisäksi tutkielmassa käsitellään oikeusteoreettisesta näkökulmasta sitä, miten EUT on sidosyksikköhankintojen kontekstissa tulkinnut unionin oikeutta ja justifioinut ratkaisunsa. Lainopillisen ja oikeusteoreettisen näkökulman yhdistämistä perustellaan sillä, että lähestymistapojen synteesi mahdollistaa tutkimusaineiston syvällisemmän tarkastelun. Teoreettisena viitekehyksenä justifikaation analysoinnille toimii EUT:n ratkaisukäytännöstä rakennettu rationaalisen justifikaation malli, jota hyödyntämällä voidaan arvioida, vastaako ratkaisuissa esitetty oikeudellinen argumentaatio tuomioistuimen yleisesti noudattamaa tapaa perustella ratkaisunsa. Systemaattisesta näkökulmasta sidosyksikköhankinnat voidaan paikantaa hankintasopimuksen käsitteen ja hankintayksiköiden institutionaalisen itsemääräämisoikeuden rajapintaan. Yhtäältä on oikeudellisesti selvää, että hankintayksikön hankintasopimuksiin sovelletaan hankintadirektiiviä, mikäli kaikki hankintasopimuksen tunnusmerkit täyttyvät eikä tältä osin ole merkitystä, tehdäänkö hankinta yksityiseltä toimijalta vai toiselta hankintayksiköltä. Toisaalta julkisyhteisöt voivat organisoida toimintaansa oman institutionaalisen itsemääräämisoikeutensa puitteissa, millä ei lähtökohtaisesti ole EU-oikeudellista relevanssia. Jännite näiden lähtökohtien välille syntyy sen seurauksena, että julkisyhteisön organisoituminen toteutetaan usein järjestelyillä, jotka saattavat täyttää hankintasopimuksen tunnusmerkit. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään, että EUT on tulkinnut sidosyksikköpoikkeusta pääosin systeemisin ja dynaamisin argumentein. Jälkimmäisistä erityisesti tavoiteargumenteilla ja direktiivin tehokkaalla vaikutuksella on ollut huomattava painoarvo. EUT:n ratkaisuissa direktiivin vapaan kilpailun toteuttamiseen liittyvä tavoite on ymmärretty kilpailuoikeudellisena, ja tuomioistuin on kilpailutavoitteeseen vedoten pyrkinyt rajoittamaan sidosyksiköiden toiminnan aiheuttamia haittavaikutuksia markkinoihin. Tämä poikkeaa perinteisestä tavasta ymmärtää hankintadirektiivin kilpailua toteuttava päämäärä ainoastaan hankintamenettelyyn osallistuvia toimijoita koskevaksi periaatteeksi. EUT on lisäksi linjannut, että poikkeusta tulee tulkita supistavasti, mikä ei kuitenkaan näytä toteutuneen sen omassa ratkaisukäytännössä. Sidosyksikköpoikkeuksen käyttöala on säännönmukaisesti laajentunut EUT:n ennakkoratkaisujen seurauksena. Sidosyksiköiden on arvioitu voivan saada etua hankintayksiköiden kanssa solmituista hankintasopimuksista, mikä voi vääristää kilpailua sidosyksikön toimiessa kilpailluilla markkinoilla Oikeuskirjallisuudessa on esitetty eriäviä näkemyksiä siitä, tuleeko hankintasääntelyä käyttää kilpailuhaittojen torjumiseen vai tulisiko kilpailun vääristymistä arvioida ennemmin kiellettynä valtiontukena. Tutkielmassa on tämän vuoksi tarkasteltu sidosyksiköiden toimintaa myös valtiontukisääntöjen valossa. Tältä osin on esitetty, että valtiontukisääntöjen vastaisena voidaan pitää ainakin tilanteita, joissa sidosyksikkö voi ristiinsubventoida markkinatoimintojaan hankintasopimuksista saadulla ylikompensaatiolla. Koska asiasta ei ole oikeuskäytäntöä, oikeustila ei ole kuitenkaan kaikilta osin selkeä.
  • Pohjalainen, Tommi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän tutkielman tarkoituksena on täsmentää Euroopan unionin sisällä turvatun sijoittautumisvapauden nykyistä ulottuvuutta rajat ylittävän tappiontasauksen kohdalla. Tarkastelu on ensisijaisesti rajattu pääliikkeen asuinvaltion oikeuteen rajoittaa kiinteiden toimipaikkojen tappioiden tuomista rajat ylittäen hyödynnettäväksi. Sijoittautumisvapauden arviointi on kerännyt tässä yhteydessä kritiikkiä erityisesti Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) oikeuskäytännön johdonmukaisuuden osalta eikä yksiselitteisiä edellytyksiä kansallisen tappiontasausta koskevan veroedun ulottamisesta ulkomaisen kiinteän toimipaikan tappioihin ole annettu. Tutkielma keskittyykin olennaista ratkaisukäytäntöä runkona käyttäen analysoimaan missä olosuhteissa tällaista veroetua ei voida rajata koskemaan vain puhtaasti kansallisia tilanteita. Valitusta rajauksesta johtuen oikeustapausten arviointi kiinnittyy erityisesti niiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden sääntöihin, jotka eivät sovella hyvitysmenetelmää ulkomaisten kiinteiden toimipaikkojen tulokseen. Välittömään verotukseen kohdistuvan muutospaineen näkökulmasta aihe on kuitenkin merkityksellinen sovellettavasta kaksinkertaisen verotuksen poistomenetelmästä riippumatta. Sijoittautumisvapauden loukkauksen paikantaminen edellyttää rinnastettavuutta vertailtavana olevaan edullisempaan tilanteeseen. Siinä missä EUT on useaan otteeseen alleviivannut rinnastettavuuden arviointia tarkasteltavien sääntöjen päämäärän toteutumisen näkökulmasta, tappiontasausta koskevan veroedun kohdalla merkityksellistä vaikuttaa olevan pääasiassa asuinvaltion verotusvallan ulottaminen vastaaviin tuloihin. Vertailukelpoisuuden vallitessakin nousee vielä arvioitavaksi mahdolliset oikeuttamisperusteet ja näiden oikeasuhtaisuus. Oikeuttamisperusteiden hyväksyttävyyden kohdalla oikeuskäytännössä korostuu selkeästi käytännönläheisyys ja kunkin tapauksen tosiasiallisten olosuhteiden huomiointi. Suhteellisuusvaatimukseen liittyen EUT:n ratkaisukäytännössä runsaasti huomiota keränneeksi elementiksi on noussut tappioiden lopullisuuden doktriini. Kun tappiot ovat muodostuneet lopullisiksi kiinteän toimipaikan sijaintivaltiossa siten, että niiden tosiasiallinen hyödyntäminen on muusta kuin oikeudellisesta lopullisuudesta johtuen mahdotonta, vaikuttaisi siltä, että tällaisten tappioiden vähentämisvaatimusta ei voida tehokkaasti torjua pääliikkeen asuinvaltiossa. Lopullisuusarviointiin näyttää kuitenkin kytkeytyvän välttämättä rinnastettavuuden syntyminen verotusvallan ulottamisen kautta. Tappioiden lopullisuus ei itsessään muodosta kotimaisen ja rajat ylittävän tilanteen vertailukelpoisuutta, vaan lopullisiin tappioihin menestyksekäs vetoaminen edellyttää, että asuinvaltio on ainakin jossain muodossa ylettänyt verotusvaltansa kiinteän toimipaikan sijaintivaltiossa syntyneisiin tuloihin. Lähtökohdan siitä, että tappioiden vähentäminen on lähdevaltion velvollisuus, ei voi katsoa juurikaan muuttuneen huolimatta tästä aiheutuvista rajoitteista tosiasialliselle sijoittautumisvapaudelle, joista erityisesti veronmaksukyvyn heikentyminen on noussut viimeisimmissä EUT:n ratkaisuissa esille. Lähdeaineistona tutkielmassa on oikeuskirjallisuuden lisäksi käytetty Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisuja, joista yksityiskohtaisempaan rinnakkaiseen käsittelyyn on valittu seitsemän tapausta.
  • Taipale, Katri (Helsingin yliopisto, 2020)
    Toukokuussa 2018 sovellettavaksi tulleen tietosuoja-asetuksen 83 artiklan 7 kohdassa mahdollistetaan liikkumavaran käyttö jäsenvaltioiden kansallisessa lainsäädännössä määrättäessä hallinnollisia sakkoja viranomaisille tai julkishal-linnon elimille. Jäsenvaltioiden on kuitenkin varmistettava, että tietosuoja-asetuksen rikkomisesta on kansallisesti säädetty tehokkaat, oikeasuhtaiset ja varoittavat seuraamukset, mikäli liikkumavaraa päädytään käyttämään. Suomen kansallinen tietosuojalaki tuli voimaan 1.1.2019, jonka myötä päädyttiin käyttämään tietosuoja-asetuksen mahdollista-maa liikkumavaraa tietosuojalaissa eriteltyjen viranomaisten kohdalla. Lain esitöissä kuitenkin todettiin, että hallinnol-lisia seuraamusmaksuja koskevan liikkumavaran käytön kohdalla tulee seurata tilanteen kehittymistä ja arvioida mah-dollisesti hallinnollisten sakkojen tarpeellisuutta uudelleen. Liikkumavaran käyttöä perusteltiin muun muassa viran-omaisille määrättävien hallinnollisten sakkojen vieraudella sekä viranomaisiin kohdistuvilla erityisellä sääntelyllä kuten lakisidonnaisuuden vaatimuksella ja virkavastuulla. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti lain esitöissä ja EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen täytäntöönpanotyöryhmän (TATTI) mietinnössä esitettyjen perusteiden pohjalta, täyttääkö kansallisen liikkumavaran käyttö Suomessa EU-oikeuden vaatimukset tehokkaista, oikeasuhtaisista ja varoittavista seuraamuksista sekä toteutuuko tietosuoja-asetuksen tavoitteet riittävällä tavalla, vaikka hallinnollisia seuraamusmaksuja ei voi määrätä viranomaisille tietosuoja-lain perusteella. Liikkumavaran käyttöä tarkastellaan muun muassa rangaistusluonteisia hallinnollisia seuraamuksia koskevan sääntelyn kehittämistä varten asetetun työryhmän mietinnön sekä EU-oikeudellisten ja hallinto-oikeudellisten periaatteiden valossa. Tarkastelun perusteella voidaan huomata, että kansallisen liikkumavaran käyttöä on perusteltu lain esitöissä lähinnä kansallisen oikeuden näkökulmasta. Tietosuoja-asetus on kuitenkin EU-oikeutta, joten liikkumavaran käyttöä pyritään tutkielmassa tarkastelemaan myös EU-oikeuden periaatteet ja tietosuoja-asetuksen tavoitteet huomioon ottaen. Kes-keisiksi periaatteiksi liikkumavaran tarkastelun kohdalla nousi EU:n vilpittömän yhteistyön periaatteen lisäksi myös suhteellisuusperiaate etenkin hallinnollisten seuraamusmaksujen korvaavien seuraamusten tarkastelun yhteydessä, sillä seuraamukset tulee olla oikeassa suhteessa niiden tavoitteisiin nähden. Keskeinen huomio tutkielmassa oli myös seuraamusten kohdentumiseen ja liikkumavaran rajaamiseen liittyvät haas-teet. Seuraamusten kohdentumisen haasteena voitiin nähdä tehokkaiden seuraamusten puuttuminen oikeushenkilö-tasolla, jos vastuu henkilötietojen käsittelystä voi toteutua viimekädessä vain yksittäiseen virkamieheen kohdistuvana rikosoikeudellisena virkavastuuna. Liikkumavaran rajaaminen vain tietosuojalain 24 §:n 4 momentin mukaisiin viran-omaisiin ei puolestaan mahdollista hallinnon ulkoistamis- ja yksityistämiskehityksen huomioimista eikä viranomaisen roolia tämän toimiessa yksityisoikeudellisessa tai siihen rinnastettavassa asemassa. Lisäksi keskeiseksi huomioksi nousi myös perustelujen puutteellisuus korvaavien seuraamusten osalta. Liikkumava-raa puoltavissa perusteluissa keskityttiin paljolti kansallisen hallinto-oikeuden kuvaamiseen, mutta ei tuotu esiin niitä seuraamuksia, joita viranomaisille voi tietosuoja-asetuksen rikkomisesta seurata organisaatio tasolla. Tutkielman pe-rusteella päädyttiin siihen lopputulokseen, että hallinnollisia seuraamusmaksuja koskevaa liikkumavaran käyttöä tulisi uudelleen harkita erityisesti ottaen huomioon kansallisen järjestelmän lisäksi myös EU-oikeuden vaatimukset sekä tietosuoja-asetuksen tavoitteet. Lisäksi arvioinnissa tulisi ottaa paremmin huomioon myös hallinnolliset etukäteisen vaikuttamisen käytännön keinot, sen sijaan, että liikkumavaran käyttöä perusteltaisiin yleisellä tasolla esimerkiksi hyvän hallinnon periaatteilla.
  • Laatunen, Lauri (Helsingin yliopisto, 2021)
    Julkishallinnon digitalisaatio ja erityisesti automaattinen päätöksenteko osana sitä ovat asettaneet hallinto-oikeuden ja sen tutkimuksen entistä kiinteämpään vuorovaikutukseen muiden oikeudenalojen kanssa. Julkisoikeuden ja yksityisoikeuden rajan suhteellistuessa automaattisen päätöksenteon oikeustieteellinen tutkimus sisältää sen eri vaiheista riippuen useiden eri oikeudenalojen tutkimusperinteen piiriin kuuluvia aspekteja. Tutkittaessa julkishallinnon automaattista päätöksentekoa hallinto-oikeudelliseen tutkimusnäkökulmaan tulee täten olennaisia elementtejä muun muassa valtiosääntöoikeudesta, immateriaalioikeudesta ja oikeusinformatiikasta. Yleisen tietosuoja-asetuksen (2016/679, TSA) 13 (2) (f) ja 14 (2) (g) artikloissa asetetaan rekisteröidyn suojaamiseksi rekisterinpitäjälle velvollisuus antaa sekä vastaavasti 15 (1) (h) artiklassa rekisteröidylle oikeus saada merkitykselliset tiedot käsittelyyn liittyvästä logiikasta samoin kuin kyseisen käsittelyn merkittävyydestä ja mahdollisista seurauksista rekisteröidylle. Tutkielma käsittelee ensinnäkin merkityksellisten tietojen käsitteen sisältöä. Tutkielmassa todetaan EU-oikeuden teleologiseen tulkintaan perustuen, että yleisessä tietosuoja-asetuksessa käytetyn merkityksellisten tietojen käsitteen edellyttää rekisteröidyn oikeuksien kannalta parempaa läpinäkyvyyttä kuin ennen yleistä tietosuoja-asetusta voimassa olleen henkilötietodirektiivin (95/46/EY) 12 artiklan vastaava säännös. Merkityksellisten tietojen käsitettä on täten tulkittava niin, että TSA 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artikloissa asetettu vaatimus on täytetty, kun rekisteröidylle on sekä annettu käsittelyn kannalta merkitykselliset tiedot ja hän on myös kohtuudella voinut ymmärtää ne. Tutkielmassa on lisäksi tutkittu sitä, millä tavoin julkishallinnon automaattisen päätöksentekojärjestelmän kehittänyt yksityinen ohjelmistokehittäjä voi pyrkiä rajaamaan rekisteröidylle annettavia merkityksellisiä tietoja sillä perusteella, että ne ovat ohjelmistokehittäjän liikesalaisuuksia. Tutkielman näkökulmana on erityisesti ollut yleisen tietosuoja-asetuksen 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artiklojen sekä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999, JulkL) 24.1 §:n 20 kohdan välinen normikollisio. Tutkielmassa havaitaan, että normikollision ratkaiseminen riippuu rekisteröidyn mahdollisesta asianosaisasemasta, jolloin liikesalaisuussuoja voidaan turvata joko asianosaisjulkisuuteen liittyvän vaitiolovelvollisuuden ja hyväksikäyttökiellon turvin, tai vastaavasti yksityisoikeudellisella salassapitositoumuksella, mikäli rekisteröity ei ole asianosaisasemassa. Tällöin ohjelmistokehittäjän käytössä ovat mahdollisessa oikeudenloukkaustilanteessa liikesalaisuusdirektiivin (2016/943) ja siitä johdetun kansallisen lain eli liikesalaisuuslain (595/2018) mukaiset oikeussuojakeinot. Viimeiseksi tutkielmassa on käsitelty vastaavaa normikollisiota valtiosäännön tasolla, jolloin kyseeseen ovat tulleet Suomen perustuslain (731/1999, PL) 10.1 §:ssä turvattu henkilötietojen suoja ja 15.1 §:ssä turvattu omaisuudensuoja. Tutkielman näkökulma keskittyy tältä osin erityisesti saksalaisen oikeusteoreetikon Robert Alexyn kehittämään teoriaan perusoikeuksista periaatteina ja optimointikäskyinä. Tällöin periaateluontoisia perusoikeuksia voidaan soveltaa eriasteisesti kunkin soveltamiskonteksti ja tapauksen tosiseikasto huomioiden erotuksena sääntöluonteisten oikeusnormien jyrkkään dikotomiaan. Näin ollen periaateluontoisille perusoikeuksille ei voida asettaa etusijajärjestystä. Alexyn teoriassa on kuitenkin mahdollista hahmottaa perusoikeuksien keskinäisille suhteille suuntaa-antavia prima facie -etusijoja yleisiin olosuhteisiin ja soveltamiskontekstiin perustuen. Tutkielmassa esitetään, että PL 10.1 §:ssä turvatun henkilötietojen suojan ja vastaavasti liikesalaisuuksien PL 15.1 §:n nojalla nauttiman omaisuudensuojan periaatekollisiossa julkishallinnon automaattisen päätöksenteon soveltamiskontekstissa prima facie -etusija tulee antaa henkilötietojen suojalle pohjautuen sen välittömämmin luonnollista henkilöä turvaaviin tarkoitusperiin sekä yksilön oikeusturvanäkökohtiin. Optimointikäskyluonne edellyttää kuitenkin, että liikesalaisuuksien nauttimaa omaisuudensuojaa rajoitetaan niin vähän kuin mahdollista. Lisäksi tutkielmassa esitetyn näkökannan mukaan tämän soveltamiskontekstin prima facie -etusija on ehdollinen sille, että yksittäistapauksessa voidaan paikantaa riittävät oikeudelliset mekanismit, joilla poistetaan liikesalaisuuden haltijan omaisuuteen kohdistuvat, henkilötietojen suojasta johdettujen oikeuksien käytöstä johtuvat epäedulliset vaikutukset. Lopuksi on kuitenkin syytä korostaa prima facie -etusijan olevan aina vain suuntaa-antava etusijajärjestys. Näin ollen lopullinen optimointikäskyn toteutus ja punninta eri periaateluontoisten perusoikeuksien välillä tapahtuu yksittäistapauksessa in casu.
  • Hallikainen, Jenna (Helsingin yliopisto, 2020)
    EU on alun perin taloudellisista syistä perustettu yhteisö, joka on laajentanut toimivaltaansa monille alueille, taaten nykyään jäsenvaltioiden kansalaisille tietyt perusoikeudet suoraan velvoittavina säännöksinä. Perussopimusten mukaisesti unionin toiminnan tavoitteena on sisämarkkinoiden turvaaminen takaamalla neljän perusvapauden toteutuminen. Annetun toimivallan periaatteen mukaisesti unionin toimivalta rajoittuu siihen, mitä jäsenvaltiot ovat sopimuksin sille luovuttaneet. Työoikeudellisten asioiden osalta toimivalta on osin unionilla ja osin jäsenvaltioilla, eikä jako ole täysin selkeä. Toimivallan jaon ongelmallisuus luo haasteita työnantajan käsitteen määritelmän harmonisointiin EU:n tasolla. Työnantajan käsitteen määrittely EU-oikeudessa on vaihtelevaa. Joissain tilanteissa työnantajan määritelmä on jätetty täysin jäsenvaltioiden kansallisen oikeuden varaan. Pääosin työnantaja nähdään kuitenkin velvollisuuksien toteuttajana. Siltä osin, kuin unionin tasolla on työnantajan käsitteen määritelmään suoraan otettu kantaa, on määritelmistä eroteltavissa tiettyjä tunnusmerkkejä. Työnantaja on eri konteksteissa nähty joko yrityksenä tai siitä erillisenä toimijana. Työnantaja voidaan tietyissä tilanteissa nähdä yrityksen sisällä erikseen rajattavana tahona, toisissa näkökulmissa työnantaja on yrityksestä täysin itsenäinen ja erillinen toimija. Yrityksen ja työnantajan voidaan kuitenkin aina nähdä toimivan jollain tasolla dynaamisesti yhdessä. Työnantaja voidaan laajemmassa mielessä nähdä myös työn johto- ja valvontavallan omaavana tahona. Työnantajuuden on myös hahmoteltu jakaantuvan tietyissä tilanteissa useamman tahon välille. Kaikkia näitä erilaisia määritelmiä ja tulkintoja ohjaavat erilaiset taustatavoitteet. Määritelmät vaikuttavat soveltuvan hyvin siihen nimenomaiseen tarkoitukseen, jota määritelmällä suojellaan. Jos nämä määritelmät irrotetaan kontekstistaan, eivät määritelmät yksinään kaikissa tilanteissa ole kestäviä. Yksi työnantajan käsitteen tunnusmerkki, joka kuitenkin vaikuttaisi kestävän myös kontekstista irrallaan sekä soveltuvan laajemmin monimuotoisempiin tilanteisiin, on työnantajan määritteleminen työn johto- ja valvontavallan kautta. Tämänhetkisen oikeustilan puitteissa ei ole mahdollista löytää tai luoda yhtä EU-oikeuden läpikantavaa työnantajan määritelmää, jota voitaisiin soveltaa jokaisessa jäsenvaltiossa sellaisenaan, eikä se vaikuta olevan EU:n tavoitteiden mukaistakaan. Työnantajan määritelmä EU-oikeudessa jää suhteellisen monimuotoiseksi ja epäyhtenäiseksi johtuen sekä unionin ja jäsenvaltioiden välisen toimivallan jaon epäselvyyksistä että myös esimerkiksi direktiivien välisten määritelmien epäjohdonmukaisuuksista ja direktiivien säännösten suojan kohteista. Työnantajan tunnusmerkistöä voidaan hahmotella pääosin yrityksen käsitteen ja työn johto- ja valvontavallan perusteella, mutta käsitteen määritelmä jää vahvasti riippuvaiseksi siitä, missä yhteydessä käsitteestä puhutaan. Näkisin silti, että yhtenäisen työnantajan käsitteen muodostaminen voisi tulevaisuudessa olla mahdollista. Näkemykseni perustuu kolmeen tutkimuksessa ilmenneeseen seikkaan. Ensinnäkin, tutkimuksessa todetulla tavalla toimivallan jaon ongelmallisuus unionin ja jäsenvaltioiden välillä on selkeästi tunnistettu ja ongelman laajuus on ilmeinen. Toiseksi, työntekomuotojen ja työmarkkinoiden toimivuus edellyttää sisämarkkinoiden toimivuutta, mikä puolestaan on unionin päätavoite ja toteutuu parhaiten yhtenäisellä oikeusjärjestelmällä. Viimeisenä seikkana on se, että työn johto- ja valvontavalta tarjoaa mielestäni sellaisen työkalun, jonka kautta joustava ja monimuotoinen työnantajan määritelmä olisi mahdollista toteuttaa. Työn johto- ja valvontavallan voidaan tutkimuksen perusteella katsoa olevan joustava ja moniin konteksteihin soveltuva työnantajan käsitteen tunnusmerkki. Se mahdollistaa työnantajan velvoitteiden kohdentamisen yritykseen, johonkin tiettyyn tahoon yrityksen sisällä, useammalle taholle samanaikaisesti ja tämän lisäksi se tarjoaa mahdollisuuden myös työntekijöiden sosiaalisten oikeuksien laajamittaisempaan huomioimiseen. Työn johto- ja valvontavallan kautta voidaan mielestäni lähestyä työnantajan velvollisuuksia monessa eri tilanteessa, mikä on olennaista nopeasti muuttuvilla työmarkkinoilla ja kiihtyvästi kehittyvien työntekomuotojen kannalta.