Browsing by Subject "Environmental Law"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-16 of 16
  • Laukka, Tomi (Helsingin yliopisto, 2021)
    Ympäristörikoksilla tarkoitetaan fyysiseen ympäristöön kohdistuvia rikoksia, joista aiheutuu ympäristön pilaantumista tai muuta haitallista muuttumista tai sen vaaraa. Ympäristörikossäännöksillä suojataan ympäristöllisiä oikeushyviä, kuten ilmaa, vettä ja maaperää sekä niissä esiintyvää elollista luontoa, ja välillisesti ne suojaavat myös ihmisten terveyttä. Rikoslain 48 luku muodostaa ympäristörikossääntelyn perustan. Sen 1–4 §:ään on sijoitettu ympäristön turmelemisrikosten kannalta olennaiset säännökset: ympäristön turmeleminen, törkeä ympäristön turmeleminen, ympäristörikkomus ja tuottamuksellinen ympäristön turmeleminen. Nämä säännökset ovat ns. blankorangaistussäännöksiä, ja aineellisella ympäristölainsäädännöllä on huomattava merkitys niiden tulkinnassa. Ympäristön turmelemisrikokset ovat vaarantamisrikoksia, eli niistä voidaan rangaista siitä riippumatta, onko teosta aiheutunut jokin tietty seuraus. Tunnusmerkistön edellyttämä vaarantaminen voi olla konkreettista tai abstraktia. Konkreettisissa vaarantamisrikoksissa vahinkoseurauksen aiheutuminen on ollut varteenotettava mahdollisuus siten, että teosta on tietyssä yksittäistapauksessa aiheutunut tosiasiallista vaaraa suojatulle oikeushyvälle. Käytännössä konkreettisen vaaran aiheuttaminen viittaa ”läheltä piti” -tilanteisiin. Abstrakteissa vaarantamisrikoksissa ei edellytetä, että teolla olisi aiheutettu todellista vaaraa suojatulle oikeushyvälle tai että vahinkoseurauksen vaara olisi ollut lähellä, vaan teon on oltava yleiseltä luonteeltaan sellainen, joka käsillä olevissa olosuhteissa on omiaan johtamaan vahinkoseuraukseen. Empiirisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten yleisesti ympäristön turmelemisrikoksissa esiintyy abstraktia ja konkreettista vaaraa, ja kuinka tavallista on, että rangaistuksen tuomitsemiseen riittää vaaran aiheuttaminen. Toiseksi tarkoituksena oli tutkia, minkä tyyppisissä teoissa abstraktia ja konkreettista vaaraa esiintyy ja miten vaaraa on käsitelty tuomioiden perusteluissa. Aineisto koostui 143 tuomioistuinratkaisusta, joista 136 oli hovioikeusratkaisuja ja loput seitsemän korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä. Abstrakti vaara oli havaittavissa kaikkiaan 84 tapauksessa (59 %) ja konkreettinen 13 tapauksessa (9 %). Yleensä vaaraan liittyi jokin realisoitunut vahinkoseuraus, joka saattoi olla joko edellytys vaaran aiheutumiselle tai siitä täysin riippumaton tapahtuma. Puhtaaseen abstraktiin vaaraan perustuvia rangaistukseen johtaneita tuomioita aineistossa oli 33 (23 %), mikä osoittaa, että puhdas abstrakti vaara paitsi riittää tuomion perusteeksi, se on sellaisena myös verrattain yleinen, kun taas konkreettiseen vaaraan perustuvat ympäristön turmelemisrikokset ovat huomattavasti harvinaisempia. Aineiston tapauksista 12:ssa (8 %) vahinkoa tai vaaraa ei ollut aiheutunut, ja näissä tapauksissa syytteet oli yleensä hylätty. Abstraktin ja konkreettisen vaaran analysoimiseksi aineisto jaettiin kahteen pääryhmään, pilaamisluonteisiin ja muuttamisluonteisiin tekoihin. Edellisiä oli 112 kpl (78 %) ja jälkimmäisiä 31 kpl (22 %). Tutkimusaineiston perusteella abstrakti vaara on varsin yleinen pilaamisluonteisissa teoissa: se oli havaittavissa 73 tapauksessa (65 %), kun konkreettinen vaara esiintyi vain 11 tapauksessa (10 %). Muuttamisluonteisissa teoissa abstrakti vaara oli sen sijaan huomattavasti harvinaisempi esiintyen 11 tapauksessa (35 %), kun konkreettinen vaara havaittiin vain kahdessa tapauksessa (6 %). Tämän kahtiajaon jälkeen teot luokiteltiin kummankin pääryhmän sisällä tekotyypin perusteella eri kategorioihin, joiden sisällä vaaraelementtejä analysoitiin tekotyypeittäin. Pilaamisluonteisten tekojen kategorioita erotettiin 11. Ne liittyivät usein tavalla tai toisella jätteisiin, ja abstraktin vaaran esiintyminen kaikissa pilaamisluonteisissa tekotyypeissä oli varsin yleistä. Muuttamisluonteisten tekojen kategorioita oli kolme, ja niissäkin abstraktia vaaraa esiintyi yleisesti; ainoastaan maankäyttö- ja rakennuslain vastaisissa teoissa vaaraelementtiä ei havaittu. Konkreettista vaaraa esiintyi etenkin teoissa, joihin liittyi laiminlyöntejä öljyjen tai muiden haitallisten kemikaalien tai jätteiden käsittelyssä. Näille teoille oli myös tyypillistä, että ne sijoittuivat tärkeille pohjavesialueille.
  • Kellokoski, Roosa (Helsingin yliopisto, 2020)
    Avaruusromun määrän kasvu Maan lähiavaruudessa on ollut tiedeyhteisön huolena jo vuosikymmeniä. Kansainväliset avaruussopimukset on solmittu vuosina 1966-1979, jolloin avaruustoimintaa harjoittivat pääasiassa valtiot eikä avaruusromua nähty vielä tuolloin uhkana avaruustoiminnalle tai avaruusympäristölle. Sopimuksia ei olla sittemmin kyetty muuttamaan avaruusromua koskevan ongelman ratkaisemiseksi. Kansainväliset sopimukset eivät myöskään koske välittömästi yksityisiä toiminnanharjoittajia. Valtioiden tulee valvoa kansallista avaruustoimintaa, ja tämän velvoitteen täyttämiseksi YK on suositellut kansallisten avaruuslakien säätämistä valtioille. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia avaruusromua ennaltaehkäiseviä sääntelykeinoja Suomen laki avaruustoiminnasta (63/2018) sisältää ja ovatko nämä sääntelykeinot toimivia avaruusromua koskevan ongelman ratkaisemiseksi kansallisella tasolla. Avaruustoimintalakia koskevassa hallituksen esityksessä (157/2017 vp) todetaan, että avaruustoimintalain 10 §:n säännöksillä avaruustoiminnanharjoittajan vastuu ympäristöstä laajennetaan koskemaan myös avaruustoiminnan vaikutuksia avaruudessa. Toinen tutkimuskysymys käsittelee sitä, miten avaruustoimintalain 10 §:n sääntelykeinot toteuttavat avaruustoiminnanharjoittajan ympäristövastuuta. Tutkimuskysymyksiä lähestytään lainopillisen menetelmän ja ympäristöoikeudellisen arviointi- ja keinotutkimuksen sekä oikeusvertailun kautta. Lainopin avulla on tarkoitus selvittää voimassa olevan oikeuden eli avaruustoimintalain avaruusromua ennaltaehkäisevien sääntelykeinojen sisältö. Arviointi- ja keinotutkimuksen avulla selvitetään, ovatko sääntelykeinot toimivia avaruusromun ennaltaehkäisemiseksi. Toimivuutta arvioidaan pääasiassa ympäristöllisen vaikuttavuuden, mutta myös päätöksenteon ennakoitavuuden ja joustavuuden kautta. Oikeusvertaileva menetelmä mahdollistaa avaruustoimintalain säännösten vertailun muihin kansallisiin avaruuslakeihin. Vertailun tarkoituksena on keskittyä lakiteknisiin ratkaisuihin lainsäädännön kehittämistä ajatellen. Tutkielman lähdeaineisto koostuu pääasiassa kansainvälisen avaruusoikeuden, kotimaisen ympäristöoikeuden sekä sääntelytutkimuksen alaan kuuluvasta oikeuskirjallisuudesta, lainvalmisteluaineistoista sekä avaruustutkimusta koskevista luonnontieteellisistä ja teknisistä tieteellisistä julkaisuista. Tutkielmassa havaittiin, että avaruusromua ennaltaehkäiseviä sääntelykeinoja avaruustoimintalaissa ovat 5 §:n mukainen avaruustoimintalupa sekä 10 §:n 1 momentin mukainen ympäristövaikutusten arviointivelvoite ja toimenpidesuunnitelma haitallisten ympäristövaikutusten torjumiseksi ja vähentämiseksi. Lisäksi 10 §:n 2 momentin mukaan toiminnanharjoittajan tulee yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten ohjeiden mukaisesti pyrkiä huolehtimaan, ettei toiminnasta synny avaruusromua. Sääntelykeinoja koskevan arvioinnin perusteella lupamenettelyä siihen sisältyvine arviointi- ja tiedonantovelvollisuuksineen voidaan pitää kokonaisuutena toimivana ratkaisuna avaruusromun ennaltaehkäisemiseksi. Avaruusromun ennaltaehkäisyn kannalta tärkeänä sääntelyratkaisuna voidaan pitää lakiviittausta yleisesti hyväksyttyihin kansainvälisiin ohjeisiin, minkä johdosta ohjeiden noudattaminen ei ole enää toiminnanharjoittajille vapaaehtoista. Lain yleisluontoinen muotoilu saattaa kuitenkin heikentää päätöksenteon ennustettavuutta sen suhteen, mitä ohjetta tai ohjeita toiminnanharjoittajan tulee noudattaa. Samoin ympäristövaikutusten arviointivelvoitteen sisältö ja tarkkuus eivät ilmene yksiselitteisesti 10 §:n 1 momentista. Ratkaisuna voisi olla arviointivelvoitteen sisällön määrittely tarkemmin avaruustoiminta-asetuksessa (74/2018). Yleisesti hyväksyttyjen ohjeiden osalta vaihtoehtona voisi olla lakiviittaus tiettyihin ohjeisiin tai tiettyjen ohjeiden mukaisten vaatimusten tarkempi määrittely. Arvioinnin perusteella todettiin, etteivät avaruustoimintalain 10 §:n säännökset ole yksinään riittäviä toiminnanharjoittajan ympäristövastuun toteuttamiseen, mutta yhdessä 5 §:n lupavelvollisuuden kanssa ne toteuttavat toiminnanharjoittajan julkisoikeudellista ympäristövastuuta. Jälkikäteisen ympäristövastuun keinoja tulisi kehittää edelleen, ottaen kuitenkin huomioon avaruustoiminnan erityispiirteet. Toiminnanharjoittajien vapaaehtoisten toimien merkitys ympäristönäkökohtien huomioimisessa näyttäytyy edelleen tärkeänä.
  • von Weissenberg, Rebecka (Helsingin yliopisto, 2021)
    Klimatkompensation har blivit ett populärt sätt för konsumenter och företag att bidra till bekämpning av klimatförändring. Klimatkompensation, dvs. köpandet av en verifierad kompensationsenhet som produceras av miljövänliga projekt runtom i världen, regleras inte på en statlig eller mellanstatlig nivå, utan regelverket runt klimatkompensation består främst av självreglerande certifieringsprogram som upprätthåller regler och processer som kompensationsprojekt måste uppfylla för att få certifikatets tillkännagivande om kompensationsenhetens trovärdighet. Kontroversen kring till förhållandet mellan klimatkompensation och lagen om penningsamlingar (863/2019) som uppstod år 2019 har resulterat i att Inrikesministeriet inlett diverse utredningar om hur frivillig klimatkompensation kunde regleras och övervakas för att säkerställa att verksamheten sker på ett tillförlitligt sett. Under utredningsprocessen har möjligheten för Konsumentskyddsmannen att funktionera som övervakande och verkställande myndighet diskuterats. Detta utgör forskningsintresset i denna studie, som försöker besvara följande fråga; vilket/vilka reglerings- och övervakningsinstrument borde myndigheterna tillämpa på den inhemska klimatkompensationsmarknaden för att säkerställa att verksamheten fyller kraven på tillförlitlig klimatkompensation? Avhandlingen granskar ämnet från perspektivet av Konsumentskyddsmannens breda övervaknings- och verkställighetsmandat under konsumentskyddslagen (38/1978) genom rättsdogmatisk metod, men analysen grundar sig främst på rättsteoretisk granskning av regleringsstrategier presenterade i den internationella rättslitteraturen. De övervaknings- och verkställighetsstrategier som identifierades i den internationella rättsliteraturen genom en systematisk litteraturöversikt är 1) vägledning och instruktioner 2) offentlig tillkänna givning av privata certifieringsprogram genom separat lagstiftning samt 3) upprättande av en registreringsskyldighet för säljare av kompensationsenheter. Dessa strategier analyseras utifrån kriterierna av effektivitet och kostnads effektivitet, samt hur de förhåller sig till den finska Konsumentskyddsmannens övervaknings- och verkställighetsmandat. Dessutom framställs minimikrav som borde uppfyllas för att effektiv övervakning och verkställighet av klimatkompenseringens legitimitet kan säkerställas. Avhandlingen finner att även om sampeln är begränsad, borde Konsumentskyddsmannen inom sin så kallade compliance-verksamhet i första hand utveckla vägledning och instruktioner till både säljare och köpare (konsumenter) av klimatkompensationsenheter för att åtgärda informationsbristen som existerar inom denna marknad. Denna vägledning bör innefatta minimikraven på tillförlitlig klimatkompensation, samt redogöra för säljarens informationsskyldighet under 6 § och 7 § av konsumentskyddslagen. Tilläggsåtgärder med att antingen offentligt implementera ett privat certifieringsprogram, eller genom upprättande av en registreringsskyldighet, borde även implementeras för att säkerställa effektiv övervakning av denna verksamhet. Dock är de två senaste åtgärderna beroende av den framtida utvecklingen av EU-rätten eftersom konsumentskydd är ett område som berörs av principen för harmonisering inom den inre marknaden. Slutsatserna är även att implementering av regleringsåtgärder för klimatkompensation kräver mer forskning av diverse juridiska faktorer som kompensationsenheter berör, samt internationellt avgörande av hur klimatkompensation borde hanteras inom de mellanstatliga utsläppsminskningsmålen.
  • Jensen, Isabella (Helsingin yliopisto, 2020)
    Det verkar råda en evig spänning mellan skydd för miljön respektive användningen av naturresurser. Å ena sidan bygger vår samhällsutveckling långt på industriprojekt, samtidigt som verkningarna av dessa bidrar till att den biologiska mångfalden går förlorad. Som en lösning på detta dilemma har presenterats ekologisk kompensation, som innebär att naturvärden, som försvagas eller går förlorade på grund av förorenande verksamhet, ersätts genom att förbättra eller skapa likvärdiga naturvärden ex situ. I magisteravhandlingen granskas de allmänna principer samt initiativ och handlingsprogram i fråga om ekologisk kompensation i allmänhet, för att sedan fästa närmare uppmärksamhet vid ekologisk kompensation i vattenmiljöer. Magisteravhandlingen ämnar för det första besvara forskningsfrågan huruvida ekologisk kompensation i vattenmiljöer kan införas i miljöskyddslagens (527/2014) förutsättningar för beviljande av miljötillstånd. Till denna frågeställning hör framför allt förenligheten mellan förutsättningarna för beviljande av miljötillstånd och kompensation, samt eventuell problematik som kan uppstå vid närmare granskning av huruvida dessa kan kombineras. Med andra ord undersöker avhandlingen genom forskning av reglering och regleringsinstrument hur smidigt ekologisk kompensation som styrmedel smälter in i det nuvarande miljötillståndssystemet. Vid genomgång av relevant gällande rätt används även den rättsdogmatiska metoden i tillämpliga delar. Genom den relgerings- och regleringsinstrumentinriktade metoden identifieras ett miljöpolitiskt intresse och behov för användning av ekologisk kompensation överlag. På basis av en granskning av miljörättens och miljöskyddslagens grundläggande principer och värderingar samt dess speciella karaktär, som utmärks av bland annat flexibla normer, dras slutsatsen att miljöskyddslagen på idealnivå är väl förberedd på bestämmelser i fråga om kompensation. På en mer detaljerad nivå ger dock granskningen upphov till tilläggsfrågor gällande omfattningen av tillståndsmyndighetens befogenhet att bestämma om kompenserande åtgärder; de lagtekniska svårigheter som uppstår vid ett eventuellt sammanförande av ekologisk kompensation och förutsättningarna för beviljande av miljötillstånd; samt hur man ska handskas med framtidsosäkerheten som förknippas med ekologisk kompensation. Avhandlingen kommer fram till att vattenmiljöns särskilda karaktär samt vattenrätten – innefattande vattenramdirektivet, vattenvårdsregimen och recipientprincipen – medför en spatialt utvidgad befogenhet att bestämma om kompenserande åtgärder. Lagtekniska svårigheter uppstår i fråga om närmare definitioner samt implementering av de grundläggande principer för ekologisk kompensation, såsom principen om ingen nettoförlust, principen om additionalitet samt mitigationshierarkin. Dessa kan tas ställning till genom en förordning. I fråga om framtidsosäkerheten kan man ta modell ur Natura 2000-lagstiftningen; här betonas försiktighetsprincipen i synnerhet. För det andra eftersträvas besvarandet av forskningsfrågan "Hur kunde kompensation införas i förutsättningarna för beviljande av miljötillstånd?". Här används samma metod som för den första forskningsfrågan. Utöver detta har den andra forskningsfrågan en de lege ferenda -karaktär och innefattar även en smula nordisk rättsjämförelse. Med hänsyn till Weser- och Finnpulp-fallen samt till de lagstiftningsmässiga förslag i fråga om kompensation som föreslagits i Sverige och på Åland, dras i avhandlingen slutsatsen att en bestämmelse om ekologisk kompensation borde införas i 49 § i miljöskyddslagen tillsammans med en bestämmelse om miljömålens bundenhet. De för ekologisk kompensation grundläggande principerna och närmare bestämmelser om beräkningsgrunderna skulle framgå och preciseras i en av miljöministeriet utfärdad förordning om kompensation.
  • Kärkkäinen, Anni (Helsingin yliopisto, 2021)
    Luonnon monimuotoisuus ja ekosysteemien toiminta sen osana heikkenevät nopeammin kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, eikä nykyisiä toimia niiden turvaamiseksi pidetä riittävinä. Monen muun toiminnan ohella kaivosteollisuuden ympäristövaikutukset uhkaavat biodiversiteettiä, minkä vuoksi kaivostoiminnan sääntelyyn on jo vuosikymmenten ajan kohdistunut ympäristönäkökohtien vahvistamiseen liittyviä muutospaineita. Tutkielman tiedonintressinä on pääasiassa teoreettisen lainopin menetelmin operationalisoida ja systematisoida biodiversiteettioikeudellista biodiversiteetin turvaamistavoitetta, minkä kautta tarkoituksena on ottaa kantaa ympäristölupamääräysnormiston biodiversiteetin turvaamista edistävään ulottuvuuteen kaivoshankkeiden näkökulmasta. Systematisointia lähestytään ekosysteeminäkökulmasta, joka perustuu ekosysteemit biodiversiteetin osakäsitteeksi ymmärrettävälle lähestymistavalle. Aiheen tarkempi kohdentuminen ekosysteeminäkökulman sisällä perustuu valinnalle ottaa tutkielman tarkastelun kohteeksi moniulotteisia biodiversiteettivaikutuksia aiheuttava kaivostoiminta, joka muutospaineineen ja kaivoshankkeisiin kohdistuvine kriittisine kannanottoineen tarjoaa ajankohtaisen tutkimusaiheen. Ekosysteemilähtöinen lähestymistapa biodiversiteetin turvaamistavoitteeseen johtaa ekosysteemien toiminnan säilyttämistavoitteen muodostumiseen. Ekosysteemien toiminnan säilyttämistavoitetta määritetään ympäristönsuojelulain kontekstissa hahmottamalla siihen sisältyviä, ympäristönsuojelulain viitekehyksestä muodostettuja ekologis-juridisia elementtejä. Elementeiksi ehdotetaan 1. ekosysteemien väliset vuorovaikutussuhteet, 2. ekosysteemien palautuvuus ja sopeutuvuus eli sietokyky, 3. ekosysteemien tila, mikä kuvaa ekosysteemien laatua sekä 4. ekosysteemien dynaamisesta luonteesta johtuva epävarmuus. Elementtien jäsentämisen jälkeen tutkielmassa arvioidaan, miten vaikuttavasti voimassa olevan ympäristönsuojelulain mukainen elementtien pukeminen normien muotoon vastaa biodiversiteetin turvaamisen haasteeseen. Johtopäätöksenä on, että ympäristölupamääräysnormistoa voisi kehittää kiinnittämällä huomiota kyseisistä elementeistä erityisesti vuorovaikutussuhteiden ja ekosysteemien dynaamisen luonteen huomioon ottamiseen sekä ympäristön tilalähtöisyydestä johtuvan staattisuuden joustavoittamiseen. Ympäristölupamääräyssääntely erityisesti kaivostoiminnan näkökulmasta voisi näin ollen edistää tehokkaammin biodiversiteetin turvaamisen tavoitetta.
  • Juureva, Johanna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Kertakäyttöiset muovituotteet ovat yksi eniten merten roskaamista aiheuttava jätelaji. Muovisaasteen päätyminen meriympäristöön aiheuttaa haittaa niin merten eliöstölle, elinkeinoille kuin mahdollisesti mikromuovihajoamisen johdosta jopa ihmisten terveydelle. Kertakäyttömuovien yleisyys merten muovisaasteena johtuu take away -kulttuuriin yleistymisestä, tuotteiden heikosta kierrätysasteesta sekä vallitsevasta lineaarisesta kuluttamismallista. Merten saastumisen ehkäisy on myös kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa tunnistettu tavoite, joka esitetään YK:n kestävän kehityksen periaatteissa. Huoli merten saastumisesta yhdistyy toiseen vallitsevaan trendiin, eli tuotteiden, materiaalien ja resurssien arvon mahdollisimman pitkään säilyttämiseen ja jätteen syntymisen minimointiin. EU antoi vuonna 2015 merkittäviä poliittisia linjauksia liittyen unionin siirtymiseen kohti kiertotalousyhteiskuntaa, eli jätesektorin direktiivimuutoksista ja kiertotalouden toimintasuunnitelmasta koostuvan kiertotalouspakettina tunnetun politiikkakokonaisuuden. Kiertotalouspaketissa tunnistettiin muovien asema resursseja kuluttavana alana, jonka johdosta vuonna 2018 annettiin erillinen strategia muoveista kiertotaloudessa, EU:n muovistrategia. Globaali huoli muovisaasteongelmasta, EU:n siirtymä kohti kiertotaloutta sekä YK:n kestävä kehityksen tavoitteet johtivat lopulta erillisen EU -säädöksen antamiseen, jolla pyrittäisiin sekä torjumaan muovisaasteongelmaa että edistämään siirtymää kohti kiertotaloutta. Kesällä 2019 annettiin direktiivi 2019/904 tiettyjen muovituotteiden ympäristövaikutuksen vähentämisestä, jonka tavoitteena on ehkäistä ja vähentää tiettyjen muovituotteiden vaikutusta ympäristöön ja ihmisten terveyteen sekä edistää siirtymistä kiertotalouteen. Lisäksi kertakäyttömuovidirektiivillä tavoitellaan innovatiivisten ja kestävien liiketoimintamallien, tuotteiden ja materiaalien edistämistä sekä sisämarkkinoiden toiminnan tehostamista. Tässä tutkielmassa on tarkasteltu sitä, miten kertakäyttömuovidirektiiville asetetut tavoitteet toteutuvat direktiivin yksittäisten säännösten tasolla, eli ovatko lainsäätäjän valitsemat keinot johdonmukaisia taustalla vaikuttaviin direktiivin tavoitteisiin nähden. Tutkielmaa voidaan pitää tutkimussuunnaltaan ympäristöoikeudellisena arviointi- ja ohjauskeinotutkimuksena, jossa selvitetään lainsäätäjän tavoitteiden toteutumista sääntelyteoreettisin ja lainopillisin menetelmin. Sääntelyn toimivuutta tutkitaan arvioimalla direktiivin yksittäisiä säännöksiä suhteessa taustalla vaikuttavista poliittisista instrumenteista ja itse säädöksestä johdettavissa oleviin tavoitteisiin.
  • Oikarinen, Tuuli (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman aiheena on EU:n päästökauppajärjestelmän ilmaisjako. Tiettyjä energia- ja teollisuuslaitoksia sekä lentoliikennettä koskeva päästökauppa on EU:n keskeisin ilmastopäästöjen sääntelykeino. Sen pääsääntö on päästöoikeuksien kauppa, mutta siirtymistä täysimääräiseen huutokauppaan on lykätty useita kertoja, ja vuonna 2021 alkaneella 4. päästökauppakaudella suuri osa päästöoikeuksista jaetaan yhä ilmaiseksi. Ilmaisjaon tarkoituksena on torjua hiilivuotoa eli sitä, että tuotanto ja päästöt valuvat löyhemmän ilmastopolitiikan maihin. Tutkielmassa käsitellään sitä, miten ilmaisjako sopisi yhteen toisen hiilivuotoa torjuvan sääntelykeinon, hiilitullin, kanssa. Euroopan komissio aikoo ehdottaa hiilitullia vuonna 2021. Hiilitullilla hinnoiteltaisiin joidenkin EU:hun tuotavien tuotteiden päästöjä. Tutkielmassa argumentoidaan, että yhteensovittamisen ongelmia on kaksi. Ensimmäinen liittyy kansainväliseen kauppaoikeuteen, etenkin GATT-sopimukseen, jonka valossa olisi eriarvoista, että samaan aikaan kun tuojat maksaisivat hiilipäästöistä EU:n rajoilla, osa EU-tuottajista selviäisi ilman vastaavanlaisia maksuja ilmaisjaon takia. Eriarvoisuusongelmaa on käsitelty aiemmassa tutkimuksessa paljon ja esitetty siihen ratkaisuja. Tutkielmassa katsotaan, että lisäksi on ratkaistava toinen yhteensovittamisongelma, päästökauppadirektiivin ilmaisjaon kannalta. Ilmaisjako on ristiriidassa EU:n ympäristöoikeudessa keskeisen saastuttaja maksaa -periaatteen kanssa, johon päästökauppadirektiivi pohjaa. EU perustelee poikkeusta sillä, että ilmaisjako torjuu hiilivuotoa ja turvaa kilpailukykyä. Kuitenkin myös hiilitulli torjuisi hiilivuotoa ja parantaisi EU-tuottajien kilpailukykyä. Siten hiilitulli tutkielman mukaan heikentäisi ilmaisjaon oikeutusta suhteessa saastuttaja maksaa -periaatteeseen. Hiilitulli ei kuitenkaan poistaisi ilmaisjaon tarvetta kokonaan, koska hiilitulli parantaa EU-tuottajien kilpailukykyä vain EU:n sisällä, ei globaalisti. Johtopäätös on, että ilmaisjaon jatkoa tulisi tarkastella siltä kannalta, kuinka paljon hiilitullilla pystytään puuttumaan samoihin ongelmiin, joilla ilmaisjakoa perustellaan, ja vähennettävä ilmaisjakoa tässä suhteessa. Tutkielmassa käsitellään myös ilmaisjaon roolia päästövähennysten saavuttamisen kannalta ja eritellään sitä, missä määrin ilmaisjako toteuttaa saastuttaja maksaa -periaatetta. Ilmaisjaon soveltuvuutta ja vaikutuksia käsitellään arviointi- ja ohjauskeinotutkimuksen avulla hyödyntäen lainopin menetelmiä. Tulosten perusteella päästökauppadirektiiviä ei voi sanoa saastuttaja maksaa -periaatteen mukaiseksi, mutta tämä on perusteltavissa EU-oikeudellisella suhteellisuusperiaatteella, direktiivin kilpailukykyä koskevalla alatavoitteella ja hiilivuodon riskillä. Havainto ei kuitenkaan päde suoraan lentoliikenteeseen, jonka ilmaisjakoa ei voi perustella kilpailukyvyllä ja hiilivuodolla samalla tavalla kuin laitosten tapauksessa. Mitä tulee päästökauppadirektiivin tavoitteisiin, ilmaisjakoa voi tutkielman perustella pitää niiden mukaisena. Ilmaisia päästöoikeuksia runsaasti saavilla aloilla päästövähennykset ovat kyllä olleet muita aloja vähäisempiä, mutta ilmaisjako ei ole vesittänyt päästövähennyksiä, vaan ne on toistaiseksi ylitetty. Lisäksi hiilivuoto voisi vaarantaa päästövähennykset.
  • Ala-Lahti, Vilma Katri Tellervo (Helsingin yliopisto, 2020)
    Fosfori on elämää ylläpitävä, hyvin hitaasti uusiutuva ravinne, jota hyödynnetään erityisesti maataloudessa. Fosforin apatiittivarannot ehtyvät maailmanlaajuisesti, mikä voi jo lähitulevaisuudessa vaikeuttaa fosforin saatavuutta. Puhdistamoliete sisältää runsaasti fosforia ja lietettä voidaan käsittelyn jälkeen hyödyntää maataloudessa kierrätyslannoitteena. Lannoitevalmisteita koskevat laatu- ja levitysvaatimukset sekä lannoitteiden käytön valvontaa koskevat säädökset löytyvät pääasiassa lannoitevalmistelaista sekä maa- ja metsätalousministeriön asetuksista, joilla on kansallisesti toimeenpantu Euroopan unionin eri säädöksiä. Lannoite- valmisteiden käyttöä valvoo Ruokavirasto, mutta valvonta perustuu osin toiminnanharjoittajien omavalvontaan. Eheiden kierrätyslannoitteiden markkinoiden luomisen osalta relevanttia on lannoitteiden raaka-aineiden jätteeksi luokittelemisen päättyminen, josta päätetään Suomessa nykyisin tapauskohtaisesti. Yksityiskohtaisesta lannoitteiden laatua, levitystä ja valvontaa koskevasta sääntelystä huoli- matta puhdistamolietelannoitteet kärsivät imagohaitasta, jonka voidaan nähdä olevan osin seurausta kyseisten lannoitteiden sisältämistä orgaanisista haitta-aineista sekä mikromuoveista, joiden osalta sallittujen pitoisuuksien raja-arvoista ei olla säännelty eikä luonnontieteellistä tietoa aineiden yhteisvaikutuksista ole saatavilla. Ongelmaa voidaan lähestyä ympäristöoikeudellisen varautumisperiaatteen valossa, jonka nojalla ympäristön pilaantumisen tai ihmisten terveydelle aiheutuvaan riskiin voidaan reagoida varautumistoimenpitein ennen kuin on varmuudella todettu syy-yhteys riskin ja toiminnan välillä. Varautumisperiaatteen soveltuvuus koskien puhdistamolietelannoitteiden maatalouskäyttöä ei ole ratkaistavissa ainoastaan oikeuden pintatason elementteihin tutustumalla – Kaarlo Tuorin tasoteoriaan viitaten –, vaan vaatii osin sääntelyteoreettista lähestymistapaa ja oikeuden pinnanalaisten kerrostumien huomioon ottamista. Varautumisperiaate oikeusperiaatteena ilmentääkin oikeusjärjestelmän pinta-tason lisäksi oikeuskulttuuria ja pukee täten yhteiskunnassa omaksutut arvot normatiiviseen muotoon laintulkinnassa. Ympäristöoikeuden tulkinta voidaankin nähdä arvojen huomioon ottamiselle avoimena, sillä ratkaisut ovat tulevaisuuteen suuntautuneita, normit joustavia sekä ympäristöoikeus luonteeltaan konfliktioikeudellista. Jotta yhteiskunnassa omaksutut arvot olisivat normatiivisesti relevantteja, tulee oikeusjärjestyksen joko suoraan ilmentää niitä tai ainakin jättää tilaa niiden huomioon ottamiselle. Tässä tapauksessa on nähdäkseni kysymys jälkimmäisestä, sillä ihmisten terveyteen kohdistuvan riskin voidaan nähdä olevan olemassa, jos se ei ole tieteellisesti luotettavalla tavalla suljettavissa pois. Se, tulisiko varautumistoimenpiteisiin tässä tilanteessa ryhtyä riippuu lopulta siitä, voidaanko riski hyväksyä yhteiskunnassa tavoitellun suojelutason nimissä. Varautumistoimenpiteiden tulee kuitenkin aina olla linjassa suhteellisuusperiaatteen kanssa. Varautumisperiaatteen soveltuvuuteen vaikuttavat lisäksi muun muassa vaakakupin toisella puolella painavat kestävän ja säästävän käytön periaatteet, joita fosforin tehokkaan kiertoon saannin voidaan nähdä ilmentävän. Tulkinnallista tukea sekä varautumisperiaatteen että kestävän ja säästävän käytön periaatteiden soveltamiseksi – puhdistamolietelannoitteiden maatalouskäyttöön – on löydettävissä soft law -tyyppisistä oikeuslähteitä.
  • Alahuhta, LIisa (Helsingin yliopisto, 2021)
    The study clarifies how foreign investors’ legitimate expectations are interpreted in environment-related investment disputes and what criteria are used to apply the legitimate expectations doctrine. Additionally, the study examines whether the application of legitimate expectations doctrine in environmental investment disputes differs from other disputes under international investment agreements and whether they should differ. As the protection of investor’s legitimate expectations is the product of arbitral tribunals’jurisprudence without actual textual support from the international investment agreements, the study has been conducted mainly based on the abundant case law on legitimate expectations. Although the focus is primarily on disputes with an environmental dimension, to provide a full picture of the doctrine some of the most influential awards without any environmental aspects are analysed as well. The analysis is conducted based on three different categories of legitimate expectations; investor’s legitimate expectations that are based firstly on contractual relationship between the investor and the host state, secondly on specific representations given by the host state, and thirdly on the general legal framework. The main conclusions of the study are that there exist significant inconsistencies in the application of the doctrine, and the outcome of a specific case depends largely on its details. Furthermore, there appears to be no differences in the application of the doctrine in environmental cases and others. Finally, the study examines briefly the future of the legitimate expectations doctrine in light of the so-called new generation investment agreements, which have stricter formulations of the FET standard compared to the older ones; despite these new agreements, the doctrine will continue to be relevant also in the future.
  • Inkinen, Christine (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tämän tutkielman tarkoituksena on sääntelyteoreettista näkökulmaa hyödyntäen tarkastella vaateteollisuuden ylituotannon tuhoamista kiertotalouden edistämisen kanssa ristiriidassa olevana ilmiönä. Vaateteollisuuden ylituotannon, eli sellaisten vaatteiden, joita ei koskaan myydä, osuuden arvioidaan olevan jopa 30-40 % kaikista tuotetuista vaatteista maailmanlaajuisesti. Ylituotannon tuhoaminen on toistaiseksi sääntelemätöntä. Ylituotannon kategorisesta tuhoamisesta on kuluvina vuosina käyty vuoropuhelua mediassa enenevissä määrin, ja Euroopan komissio on vuonna 2020 julkaistussa kiertotalouden uudessa toimintasuunnitelmassa nostanut tekstiilit yhdeksi etusijalle asetettavaksi tuoteryhmäksi. Samoin uudessa toimintasuunnitelmassa ehdotetaan yleistä myymättä jääneiden kestohyödykkeiden hävityskieltoa, joka toteutuessaan vaikuttaisi suuresti vaateteollisuuden toimintatapoihin. Euroopan parlamentti on suunnitelmaa koskevassa päätöslauselmassa päätynyt korostamaan pikamuodin asemaa vaateteollisuuden ongelmissa. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin sitä, mitä ympäristöoikeudellisia ohjauskeinoja ylituotannon tuhoamiseen puuttumiseksi voidaan käyttää. Koska komissio on ehdottanut hävityskieltoa, on hävityskiellon roolia tarkastelun kohteena korostettu. Eräänlaisena vaihtoehtoisena ja täydentävänäkin ratkaisuna nostetaan tutkielmassa esiin taloudellinen ohjaus, minkä lisäksi tarkastellaan informaatio-ohjausta, joka on toistaiseksi ollut vaateteollisuuden sääntelyssä korostuneessa merkityksessä. Itsesääntelyn osalta todetaan, ettei sen avulla ole toistaiseksi onnistuttu puuttumaan luotettavasti ja pitävästi ylituotannon tuhoamiseen, minkä vuoksi sääntelylle nähdään tarvetta. Tutkielman toisena tutkimuskysymyksenä on se, miten ympäristöohjauksen keinoin voidaan vaikuttaa ylituotannon tuhoamiseen. Ohjauskeinoja analysoitaessa hyödynnetään Ranskassa hyväksyttyä, mutta ei vielä voimaan astunutta hävityskieltoa sekä ylituotannon tuhoamisen kannalta relevantteja olemassa olevia ohjaavia ympäristöveroja, eli jäte- ja jätteenpolttoveroa. Jälkimmäisten osalta voidaan todeta, ettei verotus ole toistaiseksi ollut sellaisella tasolla, että verotuksen ohjaava vaikutus olisi voinut toteutua. Riippumatta siitä, säännelläänkö ylituotannon tuhoamista hallinnollisen vai taloudellisen ohjauksen keinoin, on ylituotannon tuhoamisen sääntelyssä riskinä ongelmien valuminen unionin ulkopuolelle. Uudessa toimintasuunnitelmassa on nostettu esiin jätteiden viennin tarkempi sääntely osana muita toimenpide-ehdotuksia. EU:sta viedään kuitenkin tekstiilijätteen lisäksi myös tuotestatuksella vaatteita unionin ulkopuolelle. Kohdemaissa taas ei välttämättä ole vaatteiden kierrättämiseksi tai edes muuksi hyödyntämiseksi tarpeellista infrastruktuuria, ja vaatteet saattavat lopulta päätyä sääntelemättömille kaatopaikoille tai avotuliin. Sääntelyn kannalta ei myöskään ole tarkoituksenmukaista jakaa vaateteollisuuden kuormittajia brändiarvon perusteella siten, että yksin pikamuotia tuottavien yritysten aiheuttama ympäristökuorma otetaan huomioon. Lopuksi tutkielmassa päädytään siihen, että sekä hävityskiellolla että riittävän korkeilla ohjaavilla jätteeseen suunnatuilla veroilla voidaan vaikuttaa ylituotannon tuhoamiseen kuormitusta vähentävästi. Koska kyseessä on sekoittuva saaste ja globaali teollisuuden haara, on kuitenkin tärkeää arvioida toteutunutta sääntelyä sen estämiseksi, että unionin tuhoamisesta kumpuavat ongelmat valuvat näkymättömiin muualle.
  • Harjunpää, Laura (Helsingin yliopisto, 2021)
    Metsät ovat alueita, joiden käytössä yhdistyvät useat erilaiset tavoitteet. Ne voidaan jakaa karkeasti taloudellisiin, ekologisiin ja sosiaalisiin tavoitteisiin. Metsien hoidon ja käytön tulee olla näistä kaikista lähtökohdista käsin kestävää. Tavoitteista puolestaan on johdettavissa eri osa-alueille suuntautuvia, metsiin kohdistuvia arvoja. Monimuotoisuuden nimissä on tärkeää ottaa huomioon sen säilyttämistavoite mahdollisimman laajasti kaikessa luonnonvarojen käyttöä sekä ympäristön muuttamista koskevassa päätöksenteossa. Siksi on katsottu tärkeäksi, että on olemassa sääntelykeinoja erilaisten monimuotoisuutta uhkaavien tekijöiden ja syiden hallintaan. Metsät ovat laajasti kaavoituksen piirissä ja sen myötä metsäalueita koskevaa sääntelyä löytyy metsälain lisäksi maankäyttö- ja rakennuslaista (MRL 132/1999). Metsissä tehtäviä toimenpiteitä sääntelee siten monessa tapauksessa MRL 128 §:n mukainen maisematyölupa, jolla valvotaan ennakolta metsäalueisiin kohdistuvaa ja maisemaa muuttavaa toimintaa. Maisematyölupa saa perusilmaisunsa lainsäädännössä, mutta sitä koskeva sääntely on kirjoitettu eräiltä osin hyvin väljästi. Maisematyölupaa edellyttävien toimenpiteiden alaraja on vedetty MRL 128.2 §:n mukaisiin vaikutuksiltaan vähäisiin toimenpiteisiin, joiden osalta käytännön viranomaistoiminnassa tapahtuva rajanveto on vähintäänkin häilyvä ja käsitteelle on annettu eri tahoilla hyvin erisisältöisiä merkityksiä. Lainsäädäntö kaipaa tältä osin selvennystä ja systematisointia. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää MRL 128.2 §:n mukaiselle vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle annettua merkityssisältöä niin lainsäädännön ja lain esitöiden, oikeuskäytännön, oikeuskirjallisuuden kuin viranomaistoiminnassa tehtyjen tulkintalinjojen kautta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ensinnäkin, onko yksiselitteisen sisällön antaminen käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” ylipäätään mahdollista, saati järkevää. Tämän lisäksi pyrin antamaan oikeudellisesti perustellun tulkintasuosituksen siihen, millä tavalla ilmaus ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulee ymmärtää sovellettaessa MRL 128.2 §:a. Tarkastelu on rajattu koskemaan metsiä ja puustoisia alueita koskevia toimenpiteitä. Tutkimus on metodiikaltaan lainopillinen tutkimus. Tarkastelen pääasiassa käytännöllisen lainopin keinoin MRL 128.2 §:n mukaista käsitettä ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide”. Tarkastelen oikeuskirjallisuutta, lain esitöitä sekä tuomioistuinratkaisuja ja pyrin näiden tulkinnan avulla selvittämään, millainen merkityssisältö käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulisi maankäyttö- ja rakennuslakia soveltaessa antaa. Lisäksi nojaudun teoreettisen lainopin keinoihin pyrkiessäni systematisoinnin avulla jäsentelemään voimassa olevaa oikeutta. Se, millainen toimenpide katsotaan vaikutuksiltaan vähäiseksi, on voimakkaasti riippuvainen muun muassa alueen erityispiirteistä, alueella voimassa olevasta kaavasta, kaavaan sisällytetyistä kaavamääräyksistä, alueella mahdollisesti olevista virkistyskäyttö- tai muista maisema-arvoista sekä tietenkin itse toimenpiteestä. Yksiselitteistä tai yleispätevää määritelmää vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle on siten vaikeaa antaa. Käytännön viranomaistoiminnassa on kuitenkin katsottu, että monilla kaavatasoilla normaalit metsänhoidolliset toimenpiteet, kuten taimikonhoito ja harvennushakkuut olisivat maisematyölupakynnyksen alittavia toimenpiteitä. Voimakkaampien toimenpiteiden osalta, kuten avohakkuut ja maanmuokkaus, lupakynnys varsin yleisesti ylittyy. Oikeuskäytännön linjauksen mukaan maisematyöluvan tarpeen määrittää alueen kaavamääräykset, eikä niinkään toimenpiteen vaikutus tai suhde alueen käyttötarkoitukseen. Ainoa yksiselitteinen ja suhteellisen selkeä näkemys, joka saa tukea niin oikeuskirjallisuudesta kuin maankäyttö- ja rakennuslain esitöistä on, että asemakaava-alueilla sellaisten yksittäisten puiden poisto, jotka eivät ole maisemallisesti erityisen erottuvia, voidaan tulkita lain tarkoittamassa mielessä vaikutuksiltaan vähäiseksi toimenpiteeksi. Kovin laajasti käsitteelle ei kuitenkaan ole mahdollista antaa tarkkaa merkityssisältöä ja tapauskohtainen harkinta tulee säilyttää olemassaan vaikutuksiltaan vähäisten toimenpiteiden arvioinnin osalta. On kuitenkin syytä pohtia, onko metsäalueen suojelu maiseman muutokselta tarkoituksenmukaista, kun metsämaisema muuttuu joka tapauksessa luonnon omien prosessien myötä ilman ihmisen vaikutustakin.
  • Aartolahti, Joel (Helsingin yliopisto, 2021)
    Suomessa on etenkin viime vuosina esitetty sähköntuotannon näkökulmasta merkitykseltään vähäisten vesivoimalaitosten purkamista vesistöistämme. Keskeisimpänä syynä tälle on pienvesivoiman aiheuttamat haitalliset vaikutukset vesiekosysteemeille ja esimerkiksi vaelluskalakannoille, joista monet ovat uhanalaisia. Vesivoimalla on yleisesti katsottuna tärkeä rooli uusiutuvan energian tuotannossa ja samalla ilmastonmuutoksen torjunnassa erityisesti säätövoiman muodossa, mutta pienvesivoiman kohdalla tämä rooli on varsin marginaalinen. Vuonna 2015 yli puolet maan vesivoimalaitoksista oli teholtaan alle 2 MW laitoksia. Tämän tutkielman tarkoituksena on perehtyä pienvesivoiman purkamista koskevaan sääntelyyn ja tarkemmin siihen, 1) kenellä on mahdollisuus ryhtyä ajamaan pienvesivoiman purkamista vesistöstä, 2) miten pienvesivoimalaitoksen purkuhanketta säännellään ja mitä ympäristöoikeudellisia haasteita hankkeeseen voi tyypillisesti liittyä, ja 3) miten pienvesivoiman purkamista voitaisiin lainsäädännön keinoin edistää? Tutkimaani aihetta sääntelee pitkälti vesitalousasioiden yleislakina tunnettu vesilaki, ja erityisesti sen sisältämällä vesilain 3 luvun mukaisella lupajärjestelmällä on tämän aiheen kannalta keskeinen rooli. Vesiluvilla on perinteisesti katsottu olevan vahva pysyvyyssuoja lupien jälkikäteistä puuttumista vastaan, minkä lisäksi jälkikäteistä puuttumista vesivoimahankkeisiin vaikeuttaa vesivoiman kuuluminen perustuslaissa turvatun omaisuuden suojan piiriin. Näiden estämättä vesilupaa voidaan hakea raukeamaan siten kuin vesilain 3 luvun 24 §:ssä säädetään ja sen myötä luvanmukaiseen hankkeeseen liittyvät rakennelmat voidaan määrätä poistettavaksi. Lupa voidaan määrätä raukeamaan esimerkiksi sillä perusteella, että luvanhaltija sitä pyytää tai että hanke on menettänyt alkuperäisen merkityksensä. Käytännössä kuitenkin muiden kuin luvanhaltijan on varsin hankala saada vesivoiman tuotantoon liittyvät luvat raukeamaan ja rakennelmat poistettaviksi. Koska vesivoimalaitoksen purkaminen voi aiheuttaa muutoksia ympäristöönsä ja näin myös mahdollisia haittoja yksityiselle ja yleiselle edulle, edellyttää purkaminen käytännössä vesilain mukaista lupaa. Tämän lisäksi vesivoimalaitoksen purkamisen voisi tulkita olevan vesilain 3 luvun 3 §:n 2 mom. mukaan aina luvanvarainen hanke. Vesilupa voidaan myöntää joko haittaamattomuuden tai intressivertailun perusteella, minkä lisäksi luvassa on otettava huomioon mm. vesipuitedirektiivin mukaiset tilatavoitteet ja luonnonsuojelulain sekä maankäyttö- ja rakennuslain vaatimukset. Tutkielman lopussa esitetään ehdotuksia vesilain muuttamiseksi, siten että käytöstä pois jääneen vesivoimalaitoksen luvan raukeamisen hakeminen ja näin myös laitoksen purkaminen voisi olla nykyistä helpompaa myös muun kuin luvanhaltijan hakemuksesta. Lisäksi vesivoiman tuotantoon liittyvän vesiluvan raukeaminen voitaisiin säätää tehosteeksi kalatalousmääräysten toteuttamiselle samalla, kun vesilakia on aikomus päivittää siten, että uusien kalatalousmääräysten lisääminen ns. nollavelvoitelaitoksiin tulee mahdolliseksi.
  • Suvanto, Sophie (Helsingin yliopisto, 2020)
    Indigenous peoples and local communities’ traditional knowledge are essential for the protection of global biodiversity as 80 % of the global biodiversity lies within land managed by indigenous peoples. Traditional knowledge has been misappropriated since before the 15th century. Today, traditional knowledge is misappropriated when corporate entities monopolise and patent the knowledge, without the communities’ approval. Knowledge is also lost due to environmental disruption by development and infrastructure projects. The Convention on Biological Diversity and the Nagoya Protocol protects traditional knowledge through access and benefit-sharing obligations. The Nagoya Protocol further holds an obligation to consider community protocols, in accordance with domestic laws, when implementing state obligations concerning access and benefit-sharing. As it is only the Nagoya Protocol that directly refers to community protocols and only as an obligation to consider them in accordance with domestic law, the benefit of community protocols and their ability to protect traditional knowledge, depends on the support and regulation of community protocols at both the national and international level. The aim of this study is, therefore, to examine the protection of traditional knowledge by using community protocols, by analysing how community protocols are regulated and supported at the local, national and international level. To determine how community protocols are regulated and supported at the international level, the Nagoya Protocol and decisions by the Conference of the Parties to the Convention on Biological Diversity are examined. To conclude how community protocols are applied and upheld in practice, national legislation and practices regarding the support and development of community protocols are reviewed. At the local level community protocols by the Raika community in India and the Kukula Traditional Health Practitioners Association in South Africa are analysed, together with an analysis of the national legislation relating to the protection of traditional knowledge. This thesis finds that at the international and national level, the use of community protocols is encouraged as an instrument to assist in the access and benefit-sharing process. They are not regulated or supported as an instrument that can protect environmental sustainability, which would also indirectly safeguard traditional knowledge. However, at the local level community protocols are seen as a more versatile tool that can be used to protect the environment, provide access to restricted land and clarify the access and benefit-sharing procedure. Community protocols are by no means regulated or supported as a panacea for the protection of traditional knowledge and the regulation and support for them at the local, national and international level differ. Nevertheless, community protocols are considered to be a versatile instrument that can be adapted to suit the indigenous communities’ needs depending on the states willingness and the communities understanding of their rights both nationally and internationally.
  • Lyyra, Sofia (Helsingin yliopisto, 2021)
    Vuonna 2000 annettu vesipuitedirektiivi (2000/60/EY) asetti EU:n jäsenvaltioiden tavoitteeksi savuttaa pinta- ja pohjavesissä vähintään hyvä tila vuoteen 2015 mennessä. Vesien tilatavoitteiden sitova luonne on sittemmin vahvistettu sekä unionin tuomioistuimen että korkeimman hallinto- oikeuden oikeuskäytännössä. Hyvän tilan tavoitteen saavuttamisen määräaikaa on Suomessa jatkettu useiden pintavesimuodostumien osalta vuoteen 2021 tai 2027 ja edelleen merkittävä osa Suomen pintavesimuodostumista luokitellaan hyvää huonompaan tilaan etenkin rannikkovesistöissä. Vesien tilan parantamisen kannalta keskeisessä asemassa on vesimuodostumien sisäisten ja ulkoisten kuormitustekijöiden sekä paineiden yhteisvaikutusten hallinta. Tutkielmassa pyritään selvittämään, miten vesistöissä aiheutuvia yhteisvaikutuksia voidaan hallita erityisesti nykyisen vesienhoidon suunnittelua koskevan lainsäädännön ja ympäristölupajärjestelmän puitteissa. Edellä esitetyn tutkimuskysymyksen selvittämiseksi valittu tutkimussuuntaus on pääasiassa lainopillinen: tutkielmassa pyritään selvittämään yhteisvaikutusten hallintaa koskevaa voimassa olevaa oikeustilaa. Tutkielmaa on rajattu käsittelemään pääasiassa ympäristönsuojelulakiin (527/2014) perustuvaa ympäristölupajärjestelmää sekä vesipuitedirektiiviin ja sitä täytäntöönpanevaan vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä annettuun lakiin (1299/2004) perustuvaa vesienhoidon suunnittelujärjestelmää. Kokonaiskuvan riittäväksi hahmottamiseksi näiden järjestelmien perusteellisen käsittelyn lisäksi tutkielmassa tutustutaan pintapuolisesti vesistökuormitusta koskevaan sektorilainsäädäntöön. Lainopillisen tutkimussuuntauksen tukemiseksi tutkielmassa on käytetty menetelmänä laadullista tuomioistuinkäytännön empiiristä analyysiä. Empiirisen analyysin keinoin tarkastellaan myös soft law’ksi luettavia vesienhoitosuunnitelmia ja toimenpideohjelmia. Vesien tilatavoitteiden saavuttaminen edellyttää onnistunutta vesienhoidon suunnittelua, jonka keskeisimpiä instrumentteja ovat vesienhoitosuunnitelmat ja niihin kuuluvat toimenpideohjelmat. Tiettyjä vesistövaikutuksia arvioidaan ja niiden sallittavuus ratkaistaan myös yksittäisten hallintopäätösten – erityisesti ympäristölupapäätösten – kautta. Ympäristölupajärjestelmän keinoin voidaan kuitenkin (pääasiassa) hallita vain järjestelmän piiriin kuuluvien pistekuormittajien päästöjä, eikä yksittäisen luvan kautta pystytä tehokkaasti hillitsemään vesistöissä aiheutuvia yhteisvaikutuksia, jos vastaanottavaan vesimuodostumaan kohdistuu runsaasti muutakin luvitettavasta hankkeesta riippumatonta sisäistä tai ulkoista kuormitusta. Vesistöihimme kohdistuu runsaasti hajakuormitusta, jonka hillitsemisestä on annettu hajanaista sektorikohtaista lainsäädäntöä, mutta pääosin hajakuormitusta aiheuttavaa toimintaa ohjataan muilla ohjauskeinoilla. Ulkoisten kuormitustekijöiden lisäksi vesistöihin kohdistuu luonnollista sisäistä kuormitusta, joka on otettava huomioon yhteisvaikutusten arvioinnissa. Koska ympäristölupajärjestelmän keinoin pystytään hallitsemaan vain yksittäisten pistekuormittajien aiheuttamia päästöjä, eikä hajakuormitusta hillitä vastaavankaltaisen hallinnollisen järjestelmän kautta, eri yhteisvaikutusten huomioimisen ja hallinnan kannalta olennaisimmassa roolissa on tehokas vesienhoidon suunnittelu ja siihen kuuluvat toimenpiteet. Vesipuitedirektiivissä asetettu hyvän tilan tavoite sitoo jäsenvaltioita, joiden toimivaltaisten viranomaisten tehtäväksi vesienhoitosuunnitelmien ja toimenpideohjelmien laatiminen on asetettu. Vesien tilatavoitteita ja vesienhoidon suunnittelujärjestelmää koskeva lainsäädännöllinen viitekehys on kuitenkin verrattain monimutkainen kokonaisuus, jonka hahmottamiseksi on tunnettava myös aihetta koskeva unionin tuomioistuimen ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntö, jonka kautta on muotoiltu keskeisiä tutkimuskysymykseen vaikuttavia oikeusohjeita.
  • Nylund, Erika (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa käsitellään voimassa olevan ympäristöluvan muuttamista valvontaviranomaisen aloitteesta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää millä perusteilla valvontaviranomainen voi puuttua voimassaolevan ympäristöluvan sisältöön ympäristönsuojelulain (”YSL”) 89 §:n mukaisesti ja tutkimuskysymykseni avulla pyrin hahmottamaan myös sitä, mikä rooli muuttamissäännöksellä on ympäristölupajärjestelmässä, erityisesti YSL 71 §:n tarkistamismenettelyn kumoamisen jälkeisessä tilanteessa. Tarkistamismenettelyn kumoaminen tapahtui vuonna 2015 ja lakimuutoksen yhteydessä valvontaviranomaisaloitteisten lupien muuttamisasioiden merkityksen arvioitiin kasvavan. Ympäristöluvalla asetetaan toiminnanharjoittajalle sallitun toiminnan rajat ja vaatimukset, joita toiminnassa tulee noudattaa. Ympäristöluvalla on hallintopäätöksenä tietty pysyvyys ja toiminnanharjoittajan luottamusta suojataan – toiminnanharjoittaja voi perustellusti odottaa, että toiminta saa jatkua luvan mukaisena. Ympäristöluvan muuttamista koskeva säännös ja muuttamisperusteiden soveltaminen muodostavat ympäristöluvan suhteellisen pysyvyyden rajat. Tutkielman alussa hahmotetaan muuttamissäännöksen kontekstia ja tämän jälkeen kerrotaan säännöksen soveltamisessa keskeisistä asioita, kuten ympäristöoikeuden joustavien normien tulkinnasta, jälkivalvonnasta ja ympäristölupamenettelystä lupaharkinnan osalta. Tämän jälkeen tarkastellaan säännöksessä eriteltyjen muuttamisperusteiden sisältöä ja soveltamista lainopillisesti. Tutkielmassa käytetään muuttamissäännökseen liittyvien soveltamistodellisuuden ongelmien hahmottamiseksi päätösempiriaa, jossa tarkastellaan lupaviranomaisen päätöksiä, jotka on tehty valvontaviranomaisen vireille paneman luvan muuttamisaloitteen perusteella. Päätösempirian osuudessa dokumentoidaan ja jäsennellään muuttamisaloitteita koskevia tietoja, sekä tyypitellään ja teemoitetaan muuttamisaloitteisiin liittyviä perusteluita. Päätösempirian perusteella on tehty havaintoja esimerkiksi siitä, että muuttamisaloitetta käytetään valvontaviranomaisessa varsin vähän. Tutkimuksen perusteella muuttamissäännös on luonteeltaan poikkeussäännös ja muuttamisperusteiden soveltamisedellytykset ovat varsin korkealla. Muuttamissäännöksen rooli on tutkielman perusteella ymmärrettävä merkittäväksi jälkivalvonnan instrumentiksi, jolla on pyritty hallitsemaan toiminnasta aiheutuvia kielteisiä vaikutuksia jo ennen niiden aiheutumista. Säännöksen soveltamiseen liittyvät vaikeudet yhdistettynä muuttamissäännöksen roolissa tutkimuksessa havaittuihin epäselvyyksiin aiheuttavat kuitenkin ongelmia säännöksen käyttämiselle valvontaviranomaisessa. Havainnot pohjautuvat muuttamissäännöksen lainopilliseen tarkasteluun, päätösempiriaan ja Ympäristöministeriön tarkistamismenettelyn poistamisen vaikutuksista laaditun raportin tietoihin. Muuttamissäännös on tällä hetkellä voimassa olevana eri roolissa, kuin alkuperäisen säätämisensä aikana tarkistamismenettelyn kumoamisen vuoksi. Tutkielman perusteella muuttamissäännökseen kohdistuu muutospainetta, tai vähintään tarvetta ohjeistaa säännöksen soveltamista ja muuttamisperusteiden tulkintaa valvontaviranomaiselle tarkemmin. Viimeaikaisen oikeuskäytännön perusteella luvan muuttamisen joustamattomuus voi vaikuttaa myös lupaharkintavaiheessa ja vaikeuttaa luvan saamista toiminnalle, minkä perusteella muuttamissäännöksellä on mahdollisesti ennakoimattomia vaikutuksia ympäristölupajärjestelmään. Tutkielman lopussa tehdään ehdotus lainsäätäjälle muuttamissäännöksen muokkaamiseen liittyen.
  • Huovinen, Ville (Helsingin yliopisto, 2020)
    Ympäristörikoksiin syyllistytään usein sinänsä laillisen elinkeinotoiminnan yhteydessä, jolloin ne tuottavat taloudellista hyötyä. Tyypillisiä elinkeinotoiminnan ympäristörikoksia ovat esimerkiksi erilaiset lupaylitykset ja laittomat päästöt. Rikoksen tekeminen ei kuitenkaan saa olla kannattavaa, joten rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Konfiskaatio vähentää rikoksella saavutettavaa nettohyötyä hilliten siten rikollisuutta. Hyötykonfiskaatio voi myös estää toiminnanharjoittajaa saamasta epäreilua kilpailuetua kilpailijoihinsa nähden. Menettämisseuraamus saattaa olla ympäristörikoksen seuraamuksista merkittävin, sillä ympäristörikoksista tuomittavat rangaistukset ovat usein varsin lieviä. Tässä tutkielmassa on pyritty selvittämään, miten elinkeinotoiminnan ympäristörikoksen tuottama ja menetettäväksi tuomittava hyöty määritellään ja miten se olisi perusteltua määritellä. Tutkielman pääasiallinen menetelmä on lainoppi. Argumentaation tukena on käytetty myös ympäristöriksiin liittyvää hovioikeuskäytäntöä. Tutkielmassa ymmärretään rikosoikeus ympäristövastuun viimesijaisena toteuttajana. Kysymys on myös siitä, miten konfiskaatioon tulisi suhtautua kestävän kehityksen ja perustuslaissa (731/1999) säädetyn ympäristövastuun näkökulmasta. Tutkimuksen viitekehyksen muodostaa ensinnäkin hyötykonfiskaatiota koskeva rikoslainsäädäntö taustaperiaatteineen. Menettämisseuraamus on turvaamistoimenpide, jonka tavoitteena on tehdä rikos kannattamattomaksi. Konfiskaatiosta ei kuitenkaan tulisi muodostua rangaistuksen luonteinen, sillä rikosoikeudellinen moite kohdistetaan tekijään rangaistuksen välityksellä. Konfiskaationsääntelyn taustalla vaikuttavat rikastumiskielto- ja rankaisukieltoperiaate tekevät siitä osin ristiriitaisen rikoksen seurauksen. Ympäristörikoksia koskeva sääntely on toteutettu osittaisella blankotekniikalla ja saa tarkemman sisältönsä ympäristöoikeuden sektorilainsäädännöstä sekä ympäristöllisten lupien järjestelmästä. Rikosvastuun toteutumisen kannalta kyse ei silti ole pelkästään toiminnalla olevan luvan määräysten tarkastelusta. Ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää myös tahallisesti tai törkeän huolimattomasti aiheutettua päästöä, jonka lisäksi toiminnan on tullut olla omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista tai muuta vastaavaa ympäristön haitallista muutosta. Lisäksi ympäristöoikeuden eri sektorilakien sisältämät yleiset periaatteet, velvollisuudet ja yleiskiellot on otettava huomioon. Rikosoikeuden ympäristöpoliittinen merkitys tulee parhaiten esille sen aiheuttaman pelotevaikutuksen välityksellä. Ympäristörikoksen tuottaman taloudellisen hyödyn määrittelemiseksi on ensin selvitettävä, mitä tarkoitetaan rikoksen tuottamalla taloudellisella hyödyllä. Rikoshyödyn määrittämisen ydinkysymys on, millaisia vähennyksiä menetettäväksi tulevasta hyödystä suoritetaan. Elinkeinotoiminnan ympäristörikosten tuottama hyöty on oikeuskäytännössä määritelty nettoperiaatteen mukaisesti siten, että lopullisesta määrästä voidaan vähentää sinänsä laillisesta toiminnasta aiheutuneet kulut. Tämä ei ole omiaan takaamaan menettämisseuraamuksen rikoksia ehkäisevää ja ympäristövastuuta toteuttavaa vaikutusta. Ympäristörikoksen johdosta ei voi menettää enempää kuin sillä on ansainnut, joten rikos tekemällä ei välttämättä oteta taloudellisesti suurta riskiä. Rikoshyödyn määrä voidaan kuitenkin myös arvioida esimerkiksi toiminnanharjoittajan liikevaihtoon ja –voittoon perustuen. Menettämisseuraamuksen todellinen luonne rikoksen seuraamuksena paljastuu lopulta, kun takavarikoitavasta hyötymäärästä on vähennetty vielä ympäristörikoksen pilaaman ympäristön ennallistamisesta aiheutuneet kulut. Ennallistamiskulujen ja konfiskaation suhteesta ei ole laintasoista säännöstä, mutta oikeuskäytännössä kulut on vähennetty lopullisesta takavarikoitavasta hyödystä menettämisseuraamuksen kohtuullistamista koskevan säännöksen välityksellä. Konfiskaatiosääntelyn tarkoitus ja ympäristöpoliittiset argumentit puhuvat osittain kulujen vähentämiskelpoisuuden puolesta. Toisaalta ennallistamiskulujen vähentäminen on ympäristörikokseen syyllistyneelle varsin edullinen tapa määrittää konfiskaation lopullinen ulottuvuus, jolloin sen tehokkuus ympäristövastuun toteuttajana kärsii. Joka tapauksessa lainsäätäjän tulisi ottaa asiaan selkeä kanta.