Browsing by Subject "Euroopan ihmisoikeussopimus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-12 of 12
  • Pellonpää, Matti (2009)
  • Olsson, Nanni (Helsingin yliopisto, 2021)
    Kansalaisten kasvava kiinnostus eläinten hyvinvointiin sekä uskonnollisesti ja aatteellisesti moninaistuva Eurooppa ovat nostaneet rituaaliteurastukset puheenaiheeksi kansallisilla ja kansainvälisillä foorumeilla. Vaikka EU:ssa vaaditaan lähtökohtaisesti eläinten tainnuttaminen ennen verenlaskua, tainnutusvaatimuksesta poikkeaminen sallitaan teurastettaessa eläimiä uskonnollisten rituaalien määrittämiä erityismenetelmiä käyttäen. EU-jäsenvaltiot ovat kuitenkin tehneet erilaisia lainsäädäntöratkaisuja eivätkä läheskään kaikki niistä salli tainnuttamatta teurastamista. Tutkielma tarkastelee rituaaliteurastusten sääntelyyn liittyvää perus- ja ihmisoikeusproblematiikkaa keskittyen uskonnonvapauteen, yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon sekä sitä, miten ihmisten oikeuksia ja eläinten intressejä punnitaan vastakkain näissä tapauksissa. Tutkielmassa selvitetään, voidaanko rituaaliteurastuksiin kohdistaa teurastusta edeltävän peruutettavissa olevan tainnutuksen vaatimus, kun otetaan huomioon uskonnonvapaus, yhdenvertaisuus ja syrjintäkielto siten, miten ne on EU:n perusoikeuskirjassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattu. Arviointi nojaa vahvasti unionin tuomioistuimen joulukuussa 2020 aiheesta antamaan ratkaisuun Centraal Israëlitisch Consistorie van België ym. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön lisäksi kysymystä arvioidaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannalta, sillä tainnutuskysymystä ei välttämättä ole vielä käsitelty loppuun, vaan se saattaa tulevaisuudessa päätyä ihmisoikeustuomioistuimen pöydälle. Tutkielmassa todetaan uskonnonvapauden ulottuvan sekä uskonnolliseen rituaaliin, eli teurastamiseen toimintana, että uskonnon määrittämien ruokasääntöjen noudattamiseen. Tämän jälkeen tuodaan esiin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen toisistaan poikkeavat kannat siitä, muodostaako vaatimus tainnuttaa eläin ennen verenlaskua uskonnonvapauden rajoituksen, ja arvioidaan tämän rajoituksen hyväksyttävyyttä. Uskonnonvapautta koskevan tarkastelun yhteydessä tuodaan esiin myös eläinsuojeluaatteen mahdollisuus saada suojaa vakaumuksena ja arvioidaan tästä rituaaliteurastusten sääntelyyn mahdollisesti aiheutuvia vaikutuksia. Uskonnonvapauden lisäksi tutkielmassa käsitellään tainnutusvaatimuksen suhdetta yhdenvertaisuuteen ja syrjintäkieltoon, sillä siitä aiheutuvat negatiiviset vaikutukset kohdistuvat tiettyihin uskonnollisiin ryhmiin. Tässä yhteydessä tarkastellaan sekä välitöntä että välillistä syrjintää. Tainnutusvaatimuksen argumentoidaan täyttävän välillisen syrjinnän tunnusmerkit, mutta sille olevan kuitenkin objektiivinen ja hyväksyttävä peruste. Tarkastelun lopputulemana voidaan todeta EU-lainsäädännön näkökulmasta jäävän jäsenvaltioiden tehtäväksi luoda oikeudenmukainen tasapaino uskonnonvapauden ja eläinten hyvinvoinnin välille tainnutusvaatimuksesta päätettäessä. EU-jäsenmaat saavat siten antaa painoarvoa eläinten hyvinvoinnille, vaikka se tarkoittaisi uskonnonvapauden rajoittamista. Tämä heijastaa eläinten asemaa koskevaa yhteiskunnallista kehitystä ja on askel kohti oikeusjärjestelmää, joka huomioi paremmin myös muut eläimet kuin ihmisen.
  • Hytinantti, Vili (Helsingin yliopisto, 2022)
    Eurooppalaisen pidätysmääräyksen täytäntöönpanosta vastuussa oleva oikeusviranomainen ei lähtökohtaisesti saa tarkastaa, toteutuvatko luovutettavaksi pyydetyn henkilön perusoikeudet pidätysmääräyksen antaneessa jäsenvaltiossa. Lähtökohdasta voidaan kuitenkin tietyissä tilanteissa poiketa. Poikkeaminen on mahdollista esimerkiksi silloin, kun pidätysmääräyksen antaneen jäsenvaltion oikeuslaitoksen riippumattomuuteen liittyvät puutteet vaarantavat luovutettavaksi pyydetyn henkilön perusoikeuden oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tutkielmassa selvitetään oikeusviranomaisen arviointimenettelyä ja poikkeamisen aineellisoikeudellisia edellytyksiä tällaisessa tilanteessa EU-oikeudellisesta ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) näkökulmasta. Poikkeamismenettelyn osalta tutkielmassa esitetään oikeusviranomaisen niin EU-oikeuden kuin EIS:n puitteissa suorittama perusoikeusvalvonta kaksivaiheisena menettelynä. Ensimmäisessä vaiheessa oikeusviranomaisen tulee selvittää, saako perusoikeuksien toteutumista tarkastaa. Se, ettei mitä tahansa loukkausta saa tutkia, liittyy perusoikeussuojan tarjoamista koskevan vastuun kohdentamiseen oikealle valtiolle. Toisin sanoen perusoikeussuojaa koskevan vastuun laajentuminen pidätysmääräyksen täytäntöönpanevalle jäsenvaltiolle on poikkeuksellista. Laajentumisen edellytyksenä on, että olettama siitä, että pidätysmääräyksen antanut jäsenvaltio kunnioittaa perusoikeuksia, kumoutuu. Olettama seuraa toisaalta EUT:n kehittämästä keskinäisen luottamuksen periaatteesta ja toisaalta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) kehittämästä Bosphorus-olettamasta. Kun jompikumpi olettama kumoutuu, tulee oikeusviranomaisen tutkia perusoikeusloukkausta koskeva väite perusoikeusvalvonnan toisena vaiheena. Täytäntöönpanosta kieltäytymisen aineellisoikeudellisten edellytysten osalta puolestaan todetaan, että EIT:n asettama kynnys olla luovuttamatta henkilöä oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan perusoikeuden loukkauksen vuoksi on korkeampi kuin EU-oikeudessa. Lainopillisen tutkimuksen tukena käytetystä tuomioistuinratkaisuista koostuvasta empiirisestä aineistosta kuitenkin selviää, että kynnys luovuttamiselle on muodostunut erittäin korkeaksi myös EU-oikeudessa.
  • Piispanen, Sami (Helsingin yliopisto, 2020)
    Viimeisten vuosikymmenten aikana Suomessa on säädetty useista rangaistusluontoisista seuraamusjärjestelmistä. Hallinnollisten seuraamusten lisääntymiseen ovat osaltaan vaikuttaneet sekä niiden koettu tehokkuus ja yksinkertaisuus että Euroopan unionin vaikutus. Vaikka hallinnolliset sanktiomenettelyt on tyypillisesti nähty osana hallinto-oikeutta, liittyy niistä säätämiseen ja niiden määräämiseen useita erityisesti rikosoikeuden ja valtiosääntöoikeuden piiriin kuuluvia vähimmäisedellytyksiä. Hallinnollisiin sanktioihin liittyvien valtiosääntöoikeudellisten erityiskysymysten arviointi on erityisen ajankohtaista nyt, kun uusi tieliikennelaki astuu voimaan kesäkuussa 2020. Uudessa tieliikennelaissa siirretään merkittävä määrä aikaisemmin rikesakkorikoksina käsiteltyjä tekoja uuden hallinnollisen seuraamusjärjestelmän piiriin. Vaikka hallinnollisten sanktioiden määrä ja merkitys on viime vuosina kasvanut merkittävästi, ei hallinnollisista sanktioista ole juurikaan oikeuskirjallisuutta eikä hallinnollisista sanktioista ole Suomessa säädetty minkäänlaista yleislainsäädäntöä. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan perustuslain sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen hallinnollisille sanktioille asettamia reunaehtoja. Tarkoituksena on arvioida, miltä osin hallinnollisista sanktioista säädettäessä voidaan poiketa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vähimmäisvaatimuksista. Lisäksi tarkoituksena on verrata vanhan ja uuden tieliikennelain mukaisia seuraamusjärjestelmiä ja selvittää niiden suhdetta perus- ja ihmisoikeuksien asettamiin vaatimuksiin. Hallinnollisiin sanktioihin tulee lähtökohtaisesti soveltaa pitkälti samoja oikeussuojaperiaatteita kuin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Osa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vaatimuksista ei kuitenkaan vaikuta soveltuvan lainkaan hallinnollisiin sanktioihin. Esimerkiksi viranomaiselle voidaan säätää toimivalta määrätä hallinnollisia seuraamuksia tuomioistuimen sijasta. Lisäksi osa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vaatimuksista soveltuu vain osin hallinnollisiin sanktioihin. Esimerkiksi itsekriminointisuojasta, syyttömyysolettamasta ja syyllisyysperiaatteesta on hyväksytty eräitä poikkeamia hallinnollisten seuraamusten osalta. Myös hallinnollisten sanktioiden oikeasuhtaisuudesta on voitu tinkiä ainakin niissä tapauksissa, joissa hallinnollinen sanktiointi on perustunut Euroopan unionin lainsäädäntöön. Rangaistusluontoisten hallinnollisten seuraamusten on toisaalta täytettävä täysimääräisesti esimerkiksi yleiset perusoikeuksien rajoittamisperusteet, jotka edellyttävät sääntelyn olevan muun muassa täsmällistä ja tarkkarajaista. Tieliikennelainsäädännön osalta sekä vanhan että uuden tieliikennelain mukaisissa seuraamusjärjestelmissä on eräitä jännitteitä perus- ja ihmisoikeuksina turvattujen oikeuksien kanssa. Vanhan tieliikennelain osalta nämä jännitteet liittyvät lähinnä sääntelyn täsmällisyyteen sekä ehdollisen rikesakon määräämiseen. Uusi tieliikennelaki ei kaikilta osin korjaa sääntelyn täsmällisyyteen liittyviä ongelmia. Lisäksi uuden tieliikennelain mukainen rangaistusluontoinen hallinnollinen seuraamusjärjestelmä sisältää eräitä syyttömyysolettaman kannalta arveluttavia sääntelyratkaisuja, erityisesti ajoneuvokohtaisen liikennevirhemaksun osalta. Yksi keskeisimmistä tutkielman havainnoista oli, että Suomessa säädetyt hallinnolliset sanktiot ovat hyvin kirjavia niissä omaksuttujen sääntelyratkaisujen osalta. Osin tämä lienee perusteltua, mutta esimerkiksi seuraamuksen täytäntöönpanon suhteen toisistaan poikkeavien sääntelyratkaisujen käyttämistä on vaikea perustella. Oikeuskirjallisuudessa ja eduskunnan valiokunnissa esitetyt kannat hallinnollisia sanktioita koskevan yleislainsäädännön säätämisen puolesta vaikuttavat olevan edelleen ajankohtaisia, vaikka oikeusministeriön asettama työryhmä päätyikin olemaan esittämättä tällaisen yleislainsäädännön säätämistä. Vähintäänkin vanhojen hallinnollisten sanktioiden ajantasaisuus tulisi arvioida, sillä perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntö ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö kehittyvät jatkuvasti.
  • Thessler, Fanni (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa käsitellään eurooppalaisen ne bis in idem -periaatteen ja sitä koskevan oikeuskäytännön kehitystä. Siinä käsitellään kattavasti ne bis in idem -periaatteen ja laajemmin perusoikeuksien rajoittamista EU-oikeudessa sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) alalla. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan eurooppalaisen ne bis in idem -periaatteen sisältöä ja sen suhdetta muihin EU:n yleisiin oikeusperiaatteisiin. Ne bis in idem -periaatteen kehityksen lisäksi tutkielmassa keskitytään Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) väliseen suhteeseen ja tuomioistuinten periaatetta koskevan oikeuskäytännön keskinäiseen vertailuun. Tutkielma on luonteeltaan lainopillinen ja sen oikeuslähteet koostuvat pitkälti EUT:n ja EIT:n ratkaisuista. EUT:n osalta ne bis in idem -periaatetta koskeva oikeuskäytäntö perustuu Euroopan unionin perusoikeuskirjan 50 artiklan ja Schengenin yleissopimuksen 54 artiklan mukaisille kielloille. EIT:n oikeuskäytäntö puolestaan nojaa EIS:n 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan kieltoon. Ne bis in idem -periaatteesta on erityisesti 2000-luvulla tapahtuneiden muutosten seurauksena kehittynyt vahva perusoikeudellinen oikeussääntö, jonka luoman yksilönoikeuden nojalla voidaan tehokkaasti rajoittaa julkista rankaisuvaltaa (ius puniendi) myös rikosoikeudellisten menettelyjen ulkopuolella hallinnollisissa sanktiomenettelyissä. Yleisemmin perusoikeuksien osalta voidaan todeta, että perusoikeuskirjan 50 artiklaa ja Schengenin yleissopimuksen 54 artiklaa koskeva oikeuskäytäntö on nostanut perusoikeudelliset kysymykset perinteisesti taloudellisiin oikeuksiin keskittyvän EUT:n toiminnan keskiöön. Tutkielman fokus on ne bis idem -periaatetta koskevassa viimeaikaisessa oikeuskäytännössä. Sekä EUT:n että EIT:n voidaan havaita omaksuneen ne bis in idem -kiellon rajoittamista koskevissa ratkaisuissaan uuden lievemmän kannan, jonka mukaan ne bis in idem -periaatetta voidaan tietyissä olosuhteissa rajoittaa sallimalla kaksinkertaiset rikosoikeudelliset ja hallinnolliset menettelyt.
  • Pietiläinen, A (Kela, 2002)
    Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 65
    Tutkimuksessa selvitettiin, miten Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 (1) artiklan (Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin) määräykset toteutuvat toimeentuloturvan muutoksenhaussa yhdeksässä Euroopan maassa. Selvityksen pohjalta voitiin löytää ja analysoida joitakin yleisiä 6 (1) artiklan toteuttamiseen liittyviä ongelmia. Suurin osa ongelmista liittyi toimeentuloturvan hallintojärjestelmiin. Hallintoelimillä on yleensä useita toimialaan kuuluvia tehtäviä, joihin kuuluu muun muassa lainvalmistelu. Hallintoelinten toiminnan laaja-alaisuus saattaa johtaa tilanteeseen, jossa tuomioistuimen riippumattomuus ja puolueettomuus sekä osapuolten tasavertaisuus ovat kyseenalaisia. Menettelyyn liittyvistä puutteista käsitellään erityisesti suullisten käsittelyiden lähes täydellistä puuttumista Suomessa. Näyttää siltä, että Euroopassa pyritään vähitellen järjestämään toimeentuloturvan muutoksenhaku samojen oikeusturvavaatimusten mukaisesti kuin muutkin muutoksenhakujärjestelmät. Hallintoelinten vastuu on joka tapauksessa suuri, koska muutoksenhaku on aina toissijainen keino toteuttaa oikeuksia.
  • Waltimo, Katri (Helsingin yliopisto, 2022)
    EIS 3 artiklassa kielletään kidutus sekä epäinhimillinen tai halventava kohtelu ja rangaistus. EIT on oikeuskäytännössään vahvistanut, että sopimusvaltio rikkoo velvoitteitaan, jos se palauttaa henkilön valtioon, jossa hänellä on riski joutua artiklassa kielletyn kohtelun uhriksi. Periaatetta kutsutaan palautuskielloksi, eikä siitä voida poiketa millään perusteella. Palautuskieltonormeja voidaan paikallistaa myös useisiin muihin oikeuslähteisiin, kuten EU:n perusoikeuskirjaan, kansalliseen perustuslakiin sekä ulkomaalaislakiin. EU:n määritelmädirektiivi 2011/95 ohjaa kansainvälisen suojelun myöntämistä unionin jäsenvaltioissa. Unionissa tunnustetut kansainvälisen suojelun muodot ovat pakolaisasema ja toissijainen suojeluasema. KHO on todennut vuosikirjapäätöstensä 2016:193 ja 2016:194 yhteydessä, että palautuskiellon soveltuessa kansainvälistä suojelua hakeneelle myönnetään lähtökohtaisesti vähintään toissijaista suojelua. Tutkielman keskiössä on palautuskiellon ja kansainvälisen suojelun välisen yhteyden tutkiminen. Tutkimuskysymysten avulla pyritään selvittämään, mikä on kansainvälisen suojelun ja palautuskiellon välinen suhde ottaen huomioon, että ne seuraavat osittain erillisistä ylikansallisista ja kansainvälisistä normistoista. Lisäksi pyritään tutkimaan, soveltuuko kansainväliseen suojeluun oikeutettuun aina myös palautuskielto, ja päinvastoin, tuleeko palauskiellon suojaaman henkilön saada lähtökohtaisesti myös kansainvälistä suojelua. Tutkielmassa käsitellään palautuskiellon ja kansainvälisen suojelun normilähteitä, sekä niihin liittyviä keskeisiä periaatteita ja arviointikriteerejä. Tutkielman perusteella voidaan sanoa, että eri normistoista seuraavien velvoitteiden yhteensovittamisen tulisi olla mahdollista, ja myös pakollista, sillä perusteella, että Suomi on niihin sitoutunut. Myös perustuslain 22 § velvoittaa julkista valtaa takaamaan perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen. KHO:n käytännön perusteella voidaan todeta, että kansainvälisen suojelun myöntämisharkinta perustuu määritelmädirektiivissä ja ulkomaalaislaissa asetettujen kriteerien varaan. EIT:n käytäntöä 3 artiklan tulkinnasta käytetään kansainvälisen suojelun myöntämisharkinnassa hyödyksi silloin, kun se on relevanttia kohdevaltion ja hakijaprofiilin kannalta. Siltä osin, kun tutkielmassa tarkasteltiin palautuskiellon suhdetta vainoon ja vakavaan haittaan, voidaan todeta, että ulkomaalaislain 147 § kieltää palauttamasta ketään vainon kohteeksi, mutta jokainen palautuskiellon suojaama ei ole pakolainen. Sen sijaan vaikeampi tulkintakysymys, jota voidaan edelleen pitää jossain määrin avoimena, on se, tuleeko kaikkia EIS 3 artiklaa rikkovia tekoja pitää vainona määritelmädirektiivin 9 artiklan 1 kohdan a alakohdan osoittamalla tavalla. Toissijaisen suojelun osalta voidaan todeta, että keskeisin ero palautuskiellon ja toissijaisen suojelun myöntämisen välillä on edellytys, jonka mukaan vakavalla haitalla tulee olla aiheuttaja. Kriteeri johtaa siihen, että palautuskielto saattaa suojata vakavasti sairasta henkilöä palautukselta, jos kohdemaan terveydenhuollon puutteet rikkovat EIS 3 artiklaa. Yleiset puutteet terveydenhuollossa eivät kuitenkaan riitä siihen, että henkilö olisi oikeutettu saamaan toissijaista suojelua. Sen sijaan toissijaisen suojelun soveltamisala saattaa olla laajempi kuin palautuskiellon tapauksissa, joissa kysymys on aseellisen konfliktin yhteydessä esiintyvästä mielivaltaisesta väkivallasta, sillä vakavaksi haitaksi luetaan tältä osin yleisesti henkilöön kohdistuvat vakavat ja henkilökohtaiset vaarat. Yhteenvetona voidaan todeta, että palautuskiellon ja kansainvälisen suojelun tarkoitukset ovat erilaiset, vaikka ne soveltuvatkin osin samankaltaisiin tilanteisiin.
  • Ahola, Titta (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielmassani tarkastelen raiskausrikosta sekä kansallisen että kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ja käyn läpi tärkeimpien Suomea sitovien, kansainvälisten sopimusten asettamia vaatimuksia raiskausrikokselle. Rajaan tarkasteluni nimenomaisesti raiskaukseen, mikä tarkoittaa vielä toistaiseksi tarkastelun jakautumista kolmeen eriasteiseen tekomuotoon, eli pakottamiseen sukupuoliyhteyteen, raiskaukseen ja törkeään raiskaukseen. Raiskausrikoksen kansallisen tarkastelun aloitan kuvaamalla lyhyesti seksuaalirikoslainsäädännön vuonna 1999 voimaan tulleen uudistuksen tavoitteita, nykyisen raiskausrikoksen tunnusmerkistön soveltamiskäytäntöineen sekä myös syyskuun alusta voimaan tulevan lainsäädäntömuutoksen sisällön, unohtamatta muutosten taustalla olevia kansallisia ja kansainvälisiä vaikutteita. Aloitan raiskauksen tarkastelun kansainvälisenä rikoksena kuvaamalla raiskausrikoksen muotoutumisen entisen Jugoslavian ja Ruandan sotarikostuomioistuinten ratkaisuissa ja tuon esille niihin liittyvää, erityisesti suostumuksen näkökulmasta käytyä keskustelua. Lisäksi tarkastelen ICC:n Rooman perussäännön raiskauksen määritelmää, joka on muodostettu edellä mainittujen sotarikostuomioistuinten työn pohjalta, ja käyn läpi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen raiskausta koskevaa ratkaisukäytäntöä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 ja 8 artiklojen näkökulmista. Näissä ratkaisuissa raiskausta on tarkasteltu sekä raiskauksen tunnusmerkistön ja viime aikoina erityisesti sen tehokkaan tutkinnan näkökulmista. Suomi on ratifioimassa elokuun 1. päivänä voimaan astunutta Euroopan neuvoston yleissopimusta naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (Istanbulin sopimus), jossa asetetaan vaatimuksia sekä raiskausrikoksen tunnusmerkistölle että raiskausten ja muunlaisen väkivallan uhreille tarjottaville palveluille. Istanbulin sopimuksessa raiskaus kuvataan ilman uhrin suostumusta tapahtuvaksi sukupuoliyhdynnäksi. Kansainvälisesti raiskaus nähdäänkin pitkälti suostumuksen vastaiseksi teoksi. Edellä mainitut instrumentit eivät kuitenkaan velvoita sopimusmaitaan tietynlaisen tunnusmerkistön käyttöönottoon, kunhan ilman uhrin suostumusta tapahtuva sukupuoliyhdyntä tulee tutkituksi ja rangaistuksi. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen takia kansainvälisten sopimusten asettamat vaatimukset, kun on kysymyksessä rikosvastuun laajentaminen, kohdistuvat kuitenkin viime kädessä lainsäätäjään. Myös Suomessa väkivallan merkitys raiskausrikoksen arvioinnissa on koko ajan vähentynyt ja tämä kehitys tulee jatkumaan tulevan lainsäädäntömuutoksen myötä. Lainvalmistelun yhteydessä esitettiin, että Suomen raiskausrikostunnusmerkistö tekee raiskauksen jopa laajemmin rangaistavaksi kuin puhtaasti suostumukseen rakentuva raiskausrikostunnusmerkistö. Tätä pyrin selvittämään tutkielmani toiseksi viimeisessä luvussa, jossa kuvaan vuoden 2011 lainsäädäntömuutoksen jälkeistä hovioikeuskäytäntöä Englannin raiskausrikostunnusmerkistöä vasten. Englannin seksuaalirikoslainsäädännön olen ottanut esimerkiksi tällaisesta puhtaasti suostumukselle rakentuvasta tunnusmerkistöstä. Tarkoituksenani on sitä vasten arvioida, tuleeko rikoslain 20 luvun 1 § 2 momentin soveltamistilanteissa raiskaus yhtä laajasti rangaistavaksi, kuin suostumukselle rakentuva tunnusmerkistö sen tekisi. Käsittelen tutkielmassani myös raiskauksen näytön arviointia siltä osin kuin olen katsonut sen merkitykselliseksi suostumuskeskustelua silmällä pitäen.
  • Korpi, Antti (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa on mielenkiinnon kohteena EIT.n suhtautuminen sananvapauden rajoittamiseen Suomen RL:n 11.10 §:n kiihottamisen kansanryhmää vastaan perusteella. Oleellisimmat tarkasteltavat ylikansalliset normit ovat EIS:n sananvapautta koskeva artikla 10 ja oikeuksien väärinkäytön kieltoa koskeva artikla 17. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1.) Millaisia seuraamuksia tunnusmerkistöstä kiihottaminen kansanryhmää vastaan voidaan tuomita Suomessa ilman EIS 10 artiklan loukkausta? 2.) Milloin EIS 10 artiklaa loukataan sovellettaessa Suomen tunnusmerkistöä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan? 3.) Miten EIS 17 artikla suhteutuu Suomen oikeustilaan kiihottamisrikoksen osalta? Työssä taustoitetaan eurooppalaisen sananvapauden eetosta ja käydään läpi artiklat 10 ja 17. Pääsääntöistä EIS 10 artiklaa sovellettaessa sananvapauden rajoituksen on oltava laissa säädetty, jonkun nimenomaisen rajoituskriteerin täyttävä ja EIT:n tulkinnan mukaan välttämätön demokraattisessa yhteiskunnassa. Poikkeustapausten EIS 17 artiklaa sovellettaessa väittämä jää automaattisesti sananvapaussuojan ulkopuolelle. Sananvapausasioissa keskeiset harkintamarginaalin, suhteellisuusperiaatteen ja konsensusperiaatteen käsitteet esitellään. Suomalaista sananvapauskäsitystä suhteutetaan yleiseurooppalaiseen ja yhdysvaltalaiseen sananvapauteen. RL 11.10 §:ää käydään läpi tunnusmerkistötekijöiden, tahallisuuden ja oikeuskäytännön rangaistavuuden rajan osalta. Oleellisimmat kriteerit tunnusmerkistössä ovat ryhmään kohdistuva uhkaaminen, panettelu tai solvaaminen, ns. levittämiskriteeri ja olosuhdetahallisuuden soveltaminen. Työssä käydään läpi EIT:n sananvapauden loukkauskanteisiin antamia ratkaisuja, jotka koskevat eri EIS:n soveltamisalueen maissa annettuja kiihottamisrikosta vastaavia tuomioita. Osassa todetaan sananvapauden loukkaus, osassa todetaan, ettei sananvapautta loukattu ja osassa katsotaan väittämien jääneen kokonaan sananvapauden soveltamisen ulkopuolelle. Osassa ratkaisuja EIT käyttää vihapuheen käsitettä ja osassa ei. Tapauksista esitetään hypoteettiset arviot, miten ne olisi ratkaistu, jos ne olisivat koskeneet Suomea ja niitä verrataan myös keskeiseen RL 11.10 §:ää koskevaan suomalaiseen prejudikaattiin KKO 2012:58, jossa kunnallispoliitikko tuomittiin somaleita koskeneista väittämistään. EIS 10 artiklaa sovellettaessa sakkorangaistus katsotaan useimmiten oikeasuhtaiseksi ja ehdoton vankeusrangaistus suhteellisuusperiaatteen vastaiseksi. Vankeusrangaistuksen mahdollisuuteen ei suhtauduta silti aivan yhtä jyrkän torjuvasti kuin kunnianloukkaustapauksissa. EIS 17 artiklan soveltamisen väkivallalla uhkaamisen tapaiset tyyppitapaukset näyttävät olevan Suomessa rangaistavia. EIS 17 artikla keskittyy kuitenkin RL 11.10 §:ää vahvemmin sanomisten ideologiseen sisältöön siinä, missä RL 11.10 §:n lähtökohta on sanomisen tapa eli uhkaavuus, panettelevuus tai solvaavuus. Aineistoon perustuen on todennäköistä, että EIT ei olisi todennut vain sakotetun tapauksen KKO 2012.58 poliitikon kohdalla sananvapauden loukkausta. Tutkimusaineiston perusteella vaikuttaa siltä, että EIT antaa sananvapauden suojaa paremmin lehdistön sanankäytölle ja uskonnolliselle puheelle kuin poliittiselle keskustelulle, vaikka viimeksi mainittua korostetaan kirjallisuudessa sananvapauden ydinalueena. Myös vihapuheen uhrikategoriat näyttävät olevan EIT:n käytännössä eriarvoisessa asemassa keskenään. Vaikuttaa siltä, että antisemitistisiksi ja islamofobisiksi miellettyihin sekä vähemmistöihin kohdistuviin väittämiin suhtaudutaan torjuvammin kuin soveltamismaan valtaväestöön kohdistuviin väittämiin. Valtaväestöön kohdistuvan väkivallan oikeuttamiseen suhtautuminen on kuitenkin viime aikoina tiukentunut. Työssä myös kritisoidaan EIT.n ratkaisukäytäntöä, ja perusoikeuskysymysten viimekätistä poliittista ulottuvuutta tuodaan esille. Tutkielmassa päädytään kannattamaan eurooppalaista sananvapaustraditiota, joka sinänsä antaa mahdollisuuden sananvapauden rikosoikeudelliselle rajoittamiselle rajoituskriteerien täyttyessä. Poliittista keskustelua julkisen mielenkiinnon kohteena olevista asioista tulisi suojata kuitenkin nykyistä paremmin kriteerien tiukemmalla tulkinnalla ja ohjenuoraksi tulisi ottaa EIT-ratkaisun Féret vs. Belgia eriävä mielipide: Todennettavissa olevaa uhkaa ilmentämätön vihapuhe tulisi jättää rankaisematta. Tapauksen KKO 2012:58 poliitikon kirjoitukselle olisi tullut antaa sananvapauden suojaa. Median raportointi vastaavista kommenteista saa nykykäytännössä sananvapauden suojaa. EIT:n käytännön ja Ruotsin korkeimman oikeuden siihen viittaavan tuomion perusteella on puolestaan todennäköistä, että esimerkiksi uskonnollisessa asiayhteydessä esitetyt kielteiset kommentit homoseksuaalisuudesta saavat sananvapauden suojaa. Jatkotutkimusta tarvitaan vihapuheen käsitteen käytön kehityksestä EIT:n ratkaisuissa.
  • Lehto, Heli (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassani tarkastelen ruuhkautumista hyväksyttävänä perusteena viivästymisille hallintomenettelyssä ja etenkin perustoimeentulotuen Kela-siirron yhteydessä vuonna 2017. Metodini on lainopillinen. Kela-siirto on nähty yhdeksi merkittävimmistä uudistuksista koko Suomen sosiaaliturvan historiassa. Muutos vaikutti Suomen sosiaaliturvajärjestelmään sekä kuntien sosiaalityöhön. Kyse oli perustoimeentulotuen myöntämisen ja maksatuksen siirrosta Kelalle. Ehkäisevä ja täydentävä toimeentulotuki jäi yhä kuntien vastuulle. Siirryttiin siis kahden toimijan malliin. Perustoimeentulotuen Kela-siirrolla tavoiteltiin yhdenmukaisuutta ratkaisukäytäntöihin. Yhdenvertaisuus selkeänä päätavoitteena korostui. Tavoitteena oli myös alikäytön vähentyminen, yhdenluukun-periaate, julkisen talouden säästöt, toiminnan tehostaminen ja henkilöstöresurssien tehokkaampi käyttö. Tavoiteltavien pyrkimysten sivutuotteena aiheutui valtava toimeentulotukihakemusten ruuhkautuminen Kelassa vuonna 2017. Eduskunnan oikeusasiamiehelle tuli siirtovuonna 857 kantelua koskien toimeentulotukea. Hallintoasian käsittelyn viivytyksettömyys on yksi merkittävä hyvän hallinnon tae, joka on taattu Suomen perustuslain 21 §:ssä. Perustuslakia konkretisoi viivytyksetöntä käsittelyä koskevat lainsäännökset muunmuassa toimeentulotukilaissa sekä hallintolaissa. Viivytyksettömyyttä taataan myös EU:n perusoikeuskirjan 41 artiklassa sekä EIS:n 6(1) artiklassa. Viivytyksettömyys on sitä tärkeämpää, mitä merkityksellisemmästä edusta tai oikeudesta on kyse. Toimeentulotukihakijalla oma intressi – eksistenssiminimi – on korostuneen merkittävä. Toimeentulotuki on viimesijainen ja samalla toissijainen tarveharkintainen rahallinen etuus, joka turvaa välttämätöntä toimeentuloa. PL 19 §: ssä säädetään oikeudesta välttämättömään huolenpitoon ja toimeentuloon. Toimeentulotuen toissijaisuus tarkoittaa, että toimeentulotuki turvaa toimeentuloa silloin, kun tuloja ei ole mistään muualta saatavissa. Toimeentulotukilaissa säädetään kiinteistä lakisääteisistä määräajoista toimeentulotukihakemuskäsittelyyn. Puolestaan hallintolain 23 §:ssä korostetaan yleisemmällä tasolla hallintomenettelyn viivytyksettömyyttä. Kansainvälisen sääntelyn valossa viivytyksettömyydestä on voitu tietyin perustein joustaa. EU:n perusoikeuskirjan 41 artiklan sääntelemästä joutuisuudesta on voitu poiketa mm. vetoamalla kohtuullisuuden periaatteeseen, tapauskohtaisiin olosuhteisiin tai asian vaikeuteen sekä monimutkaisuuteen. Nämä kriteerit eivät kuitenkaan perustele kansallisen kantelukäytännön valossa viivytyksiä perustoimeentulotuen myöntämisessä. Ruuhkautumista ei voida nähdä hyväksyttävänä perusteena poiketa joutuisuus-vaatimuksesta. EIS 6(1) artikla koskee välittömästi vain oikaisuvaatimusmenettelyä, mutta käytän oikeudellista sääntelyä ja oikeuskäytäntöä tältä osin vertailuaineistona ensiasteen hallintomenettelyn tarkastelussa. 6 (1) artikla takaa viivytyksettömyyttä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeena. Hyväksyttävinä perusteina viivästyksiin on linjattu EIT:ssa asiaruuhkan purkutoimet, asian vaikeus ja monimutkaisuus, valittajan intressi, asian luonne sekä viranomaisen toiminta. Pohdin lopuksi Kela-siirron ja sen aiheuttaman ruuhakutumisen hyväksyttävyyttä perusteena joustaa viivytyksettömyydestä hyvän hallinnon takeena. Käsittelen vaikutuksia perustoimeentulon turvaan ja yksilön perusoikeutta sosiaaliturvaan sekä oikeusturvasäännöksen takaamaan hyvään hallintoon eli muun muassa viivytyksettömään käsittelyyn. Kela-siirto kuvastaa mielestäni hyvin Pro gradu -tutkielmani aihepiiriä “Modernin hallinnon muuttuva oikeus”. Kela-siirto pitää sisällään digitalisaatiota, kuten sähköiseen järjestelmään siirtymistä sekä sitä kautta kustannussäästöihin ja toiminnan tehostamiseen tähtääviä tavoitteita. Vaikka Kela-siirto ja sitä kautta ruuhkautuminen aiheuttikin sadoille tuhansille hallinnon asiakkaille oikeudenloukkauksia, on sen valtakunnallisuus, uusi sähköinen järjestelmä ja yhdenvertaisuuspyrkimykset nähtävä tulevaisuutta parempaan suuntaan kehittävänä uudistuksena. Muutos kuvastaa myös arvomaailman muutosta: hallinnon asiakkaalla on yhä enemmän oikeuksia suhteessa velvollisuuksiin. Menettelytakeena viivytyksettömyys suojaa yksilöä julkisen vallan käytöltä. Kela-siirto voidaan nähdä askeleena kohti nykypäivän yhä parempaa hyvää hallintoa. Maailmanlaajuinen ja ennakoimaton koronavirus-pandemia (COVID-19) väistämättä asettaa viivytyksettömyyden hyvän hallinnon takeena ja ruuhkautumisen − hyväksyttävänä perusteena poiketa viivytyksettömyydestä − aivan uusiin mittasuhteisiin
  • Ikonen, Olli (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tekniikan kehittyminen on mullistanut ihmisten elinympäristön, kun elämä on siirtynyt ja siirtyy yhä enenevin määrin tietoverkkoon. Valtion turvallisuudelle uhkana oleva toiminta ei ole poikkeus tässä kehityksessä, vaan myös se on siirtynyt digitaaliseen ympäristöön. Valtion velvollisuutena on tarjota kansalaisille suojaa tällaisia uhkia vastaan ja tukahduttaa kansalaisia uhkaava toiminta. Tietoliikennetiedustelu toimii osana valtioiden vastausta kansallisen turvallisuuden suojelussa vakavia uhkia vastaan tässä muuttuvassa toimintaympäristössä. Samalla kun tietoliikennetiedustelu toimii tehokkaana keinona kansallisen turvallisuuden suojelussa se kuitenkin tehokkuudessaan asettaa myös viattomien sivullisten yksityisyyden entistä suurempaan varaan. Kansainvälisten ihmisoikeussopimusten tehtävänä on asettaa taso, jota valtioiden tulee omassa lainsäädännössään noudattaa. Ne asettavat sopimusvaltioille velvollisuuden kunnioittaa, suojella ja edistää ihmisoikeuksien toteutumista. Näihin suojattaviin oikeuksiin kuuluu myös oikeus yksityisyyteen. Tämä tutkimus käsittelee kahta kansainvälistä ihmisoikeussopimusta ja niiden suhdetta tietoliikennetiedusteluun. YK:n Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta ja Euroopan ihmisoikeussopimusta, jotka molemmat ovat syntyneet samaa taustaa vasten; Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus esikuvanaan, toisen maailmansodan kauhut taustanaan, suojelemaan oikeusvaltiota ja sen kansalaisia viranomaisten mielivaltaiselta vallankäytöltä. Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensinnäkin tutkimus keskittyy selvittämään mikä on sopimuksissa yksityisyyden suojalle asetettujen rajoitusedellytysten sisältö, tutkimuskysymyksen rajoittuessa koskemaan välttämättömyysvaatimusta, suhteellisuusvaatimusta ja mielivallan kieltoa osana yksityisyyden suojaa valtion harjoittamassa tietoliikennetiedustelussa. Tutkimuksen toinen kysymys on käytännönläheisempi, ja se voidaan jakaa kahteen osaan. Ensinnäkin miltä osin nämä sopimukset valvontamekanismeineen ovat onnistuneet kestämään aikaa ja toisaalta vastaamaan rajoitusedellytyksiä tulkitessaan muuttuvan maailman mukana tuomiin haasteisiin. Toiseksi missä näiden sopimusten tulkinnan suurimmat ongelmat suhteessa niille määriteltyyn tehtävään ovat ilmenneet, ja onko näiden ongelmien taustalla nähtävissä selkeää syytä. Tutkimus on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen tutkimus. Lainoppi on tiettynä ajankohtana yhteisössä voimassa olevan oikeuden systemaattista tutkimista ja esittämistä, ja sen tehtävänä on tulkita ja systematisoida voimassa olevaa oikeutta. Tutkimuksessa selvitetään oikeutta oikeuskäytäntönä, empiirisenä todellisuutena realistisen oikeusteorian mukaisesti. Lähdeaineiston runkona toimii KP-sopimuksen osalta YK:n ihmisoikeuskomitean yksilövalitusten käsittelyn yhteydessä muodostamat tulkintakannanot, yleiskommentit artiklojen sisällöstä ja merkityksestä sekä sopimusvaltioiden maakohtaisten raporttien yhteydessä esitetyt maakohtaiset johtopäätökset. Näiden lisäksi muilla YK:n ihmisoikeuksien valvontaelinten tulkintakannanotoilla, kuten YK:n ihmisoikeusneuvoston erikoisraportoijien tuottamilla raporteilla, on merkittävä asema tutkimuksessa. Vastaavasti Euroopan ihmisoikeussopimuksen osalta lähdeaineistona toimii ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Kansainvälisiä sopimuksia kokevalla Wienin yleissopimuksella on oma roolinsa tutkimuksessa. Aiheeseen liittyvästä oikeudellisesta tutkimuskirjallisuudesta ja artikkeleista on haettu apua sekä johdantoon että johtopäätösten tekemiseen. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta, että molemmat sopimukset itsessään, yleistasolla ilmaistuine sopimusteksteineen, pystyvät antamaan vastauksia myös muuttuvissa tilanteissa. Haasteita tosin asettaa nopeus, jolla muutokseen pitäisi pystyä vastaamaan. KP-sopimuksen valvontamekanismit ovat pystyneet tuottamaan tulkintateoriaa oikeuksien rajoitusedellytyksistä myös uudessa toimintaympäristössä, mutta yksittäisiin oikeuskysymyksiin ei vielä ole ratkaisuja. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ole kyennyt samalla tavalla uudistamaan tulkintaansa, vaan se näyttäisi tuoreimmassa oikeuskäytännössään tukeutuvan vanhaan rajoitusedellytysten tulkintaan huomioimatta toimintaympäristön muutosta. Yhteisenä ongelmana nousi esiin sopimuksien ekstraterritoriaalinen soveltaminen. Kysymys ei ole uusi, mutta se realisoituu globaalin tietoliikennetiedustelun yhteydessä uudella tavalla. Ilman ekstraterritoriaalisen soveltamisen ratkaisemista on rajoitusedellytysten tulkintakin lopulta lähes merkityksetöntä, globaalin tietoliikennetiedustelun jäädessä lopulta käytännössä sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle.
  • Teittinen, Helinä (Helsingin yliopisto, 2020)
    Julkishallinnon automatisointi on noussut viime vuosina hallinto-oikeudellisen keskustelun keskiöön. Suomessa oikeusministeriö selvittää tarvetta säännellä automaattista päätöksentekoa yleislailla, ja automaattisen päätöksenteon ongelmakohtiin julkista valtaa käytettäessä ovat kiinnittäneet huomiota niin perustuslakivaliokunta, ylimmät laillisuusvalvojat kuin oikeustieteen tutkijatkin. Samanaikaisesti myös Euroopan unionin (EU) yleisen tietosuoja-asetuksen (TSA) 22 artikla pitää sisällään automaattista päätöksentekoa koskevaa sääntelyä. Viranomaisessa sovellettuna TSA 22 artikla voidaankin tulkita hallintomenettelynormiksi, joka määrittää viranomaisen toimivallan ja menettelymuodot automaattisen päätöksenteon saralla. Asetelma pitää sisällään toimivaltajännitteen, sillä Euroopan unionille ei ole annettu toimivaltaa harmonisoida jäsenvaltioiden viranomaisia koskevia hallintomenettelysäännöksiä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, antavako Euroopan unionista tehdyn sopimuksen (SEUT) 16 artikla sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjan (PeOK) 8 artikla Euroopan unionille toimivallan säännellä viranomaisen menettelyä automaattisessa päätöksenteossa. Toisekseen tutkielma pyrkii selvittämään, missä laajuudessa muut EU-perusoikeudet turvaavat yksilön menettelyllisiä oikeusturvatakeita automaattisessa päätöksenteossa. Tutkielma on luonteeltaan lainopillinen tutkimus Euroopan unionin oikeudesta. Jäsenvaltion viranomaisen toiminnan osalta tutkielma käyttää esimerkkeinä myös suomalaisia säännöksiä, sillä tutkielma pyrkii tuomaan EU-oikeudellisen näkökulman nimenomaan Suomessa käynnissä olevaan keskusteluun julkishallinnon automaattisesta päätöksenteosta. Tutkimuskohteena ovat Euroopan unionin perussopimukset, Euroopan unionin perusoikeuskirja sekä Euroopan unionin yleinen tietosuoja-asetus. PeOK 8 artiklan tulkinnassa merkitystä saa myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 8 artiklaa (oikeus nauttia yksityisyyden ja perhe-elämän kunnioitusta) koskeva oikeuskäytäntö. Euroopan unionin oikeusperusta henkilötietojen suojan alalla on SEUT 16 artikla, jonka laajuus määräytyy viime kädessä henkilötietojen suojaa koskevan PeOK 8 artiklan mukaisesti. Vaikka automaattista päätöksentekoa ei mainita kummankaan artiklan sanamuodossa, soveltuu automaattisen päätöksenteon sääntely hyvin yhteen PeOK 8 artiklan menettelylliseen luonteen ja henkilötietojen suojaan liittyvän tiedollisen itsemääräämisoikeuden ulottuvuuden kanssa. Lisäksi EIT on EIS 8 artiklaa koskevassa vakiintuneessa oikeuskäytännössään katsonut, että yksilön EIS 8 artiklassa vahvistettujen oikeuksien toteutuminen edellyttää myös menettelyn asianmukaisuutta viranomaisessa, vaikka EIS:ssa ei varsinaista hyvää hallintoa koskevaa artiklaa olekaan. Edellä mainitusta huolimatta automaattista päätöksentekoa koskeva TSA 22 artikla on soveltamisalaltaan hyvin suppea, ja sen sisältämästä lähtökohtaisesta automaattisen päätöksenteon kiellosta voidaan poiketa monella perusteella. Jäsenvaltion viranomaistoimintaa koskee erityisesti TSA 22 (2) (b) artikla, jonka mukaan automaattisia päätöksiä voidaan tehdä, mikäli näin on erikseen säädetty jäsenvaltion lainsäädännössä, jossa vahvistetaan myös asianmukaiset toimenpiteet yksilön oikeuksien ja vapauksien sekä oikeutettujen etujen suojelemiseksi. Tietosuoja-asetuksessa ei kuitenkaan täsmennetä, mitä nämä asianmukaiset toimenpiteet pitävät sisällään, jolloin EU jättää kansallisille lainsäätäjille varsin vapaat kädet. Toki esimerkiksi yhdenvertaisuutta ja syrjintäkieltoa koskevista PeOK 20 ja 21 artikloista sekä EU-oikeudellisen hyvän hallinnon periaatteesta voidaan johtaa julkishallinnollisen automaattisen päätöksenteon menettelyn laatua koskevia vähimmäisvaatimuksia. Tutkielman johtopäätös on, että yksilön menettelylliset oikeusturvatakeet automaattisessa päätöksenteossa ovat jääneet EU-oikeudessa toisarvoiseen asemaan, vaikka EU:lla olisi toimivaltaa säännellä automaattista päätöksentekoa laajemminkin. Tämän voi otaksua johtuvan siitä, että jäsenvaltion menettelyllisen itsemääräämisoikeuden periaate ohjaa yhä EU-lainsäätäjän toimintaa hallinnollisen integraation saralla. Samanaikaisesti sisämarkkina-argumentaatioon perustuva materiaalisen lainsäädännön harmonisointi ei kuitenkaan näyttäisi olevan EU-lainsäätäjälle ongelma, mikä osaltaan kertoo siitä, että perus- ja ihmisoikeuksien toteuttaminen on Euroopan unionin tärkeysjärjestyksessä vasta toisella sijalla taloudellisten intressien jälkeen. Samalla kuitenkin henkilötietojen suojalla on EU-perusoikeutena vahva asema, mikä kertonee EU-perusoikeuksien välisestä hierarkiasta. Tässä mielessä henkilötietojen suojaan sisältyvien yksilön oikeusturvaa koskevien menettelyllisten elementtien vahvistaminen olisi omiaan parantamaan yksityisen menettelyllistä perusoikeussuojaa Euroopan unionissa.