Browsing by Subject "Finno-Ugric Languages and Cultures, Estonian language and culture"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-16 of 16
  • Hukka, Anna (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielmani on osaelämäkerta, jossa tarkastelen virolaisen kirjailijan Valev Uibopuun henkilökohtaisia kokemuksia pakolaisuudesta Ruotsissa. Pääasiallinen aineisto koostuu Uibopuun ensimmäiselle aviopuolisolleen Tuuli Reijoselle kirjoittamista kirjeistä ja korteista, joita on yhteensä reilusti yli tuhat vuodesta 1944 vuoteen 1993. Tutkielmani teoreettinen viitekehys muodostuu sen tärkeimmistä käsitteistä eli pakolaisuudesta, kokemuksesta ja identiteetistä. Tutkin pakolaisuuden tuomaa elämänmuutosta kansallisen, etnisen ja kulttuurisen identiteetin muutoksen kautta. Aineistoanalyysissä olen soveltanut niin narratiivisen elämäkertatutkimuksen analyysiä kuin yleisempää historiantutkimuksen analyysiä. Etsin tutkielmassani uutta tietoa Uibopuun elämästä maanpaossa ja tarkastelen sitä kautta pakolaisuutta myös laajempana ilmiönä. Tarkastelen pakolaisuuden vaikutusta Uibopuun elämän eri osa-alueilla ja sitä, miten pakolaisuus määrittyy Uibopuun kirjeissä. Lisäksi tutkin Uibopuun käyttämiä selviytymiskeinoja pakolaisuudessa sekä hänen käsitystään pakolaisuudesta ja sen muutosta ajan kuluessa. Tutkimukseni osoittaa, että pakolaisuuden myötä entiset identiteetin osat eivät katoa, vaan identiteetistä tulee yhä moniulotteisempi ja risteytyneempi. Uibopuu sai Ruotsin kansalaisuuden myötä Ruotsin kansalaisen identiteetin, johon kuului työ, koti ja elämä uudessa kotimaassa. Samalla hänen lapsuudenkotinsa, perheensä ja muistonsa olivat Virossa. Hän edusti kulttuuria, jonka lähtökohdat olivat vanhassa, Viron tasavallan aikaisessa kulttuurissa, mutta samalla myös uutta, pakolaiskulttuuria, joka perustui virolaisten pakolaisten yhteiseen pakolaisidentiteettiin. Selviytymisessä pakolaisuuden rankoista kokemuksista auttoi erityisesti kirjeenvaihto Reijosen kanssa sekä virolaisen yhteisön tuki. Kirjeistä ilmi tulleet pakolaisuuden keskeisimmät piirteet ovat koti-ikävä, masennus, epävarmuus, sattumanvaraisuus, yhteisöllisyys, mutta myös yksinäisyys. Oman kansallisen ja etnisen kulttuurin piirteistä korostui ennen kaikkea kieli. Myös instituutioiden, ideologian ja politiikan merkitys korostuivat pakolaisuuden myötä. Uibopuu yritti pitkään uskoa mahdollisuuteen palata Viroon. Ajan kuluessa energia Viron puolesta taistelemisessa kuitenkin hiipui, ja hänen suhtautumisensa muuttui hiljalleen pessimistisemmäksi. Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeen Uibopuulla ei ollut yhtään paikkaa, johon identifioitua kunnolla. Uudelleen itsenäistynyt Viro oli käynyt hänelle liian vieraaksi ja ruotsalaista identiteettiä hän ei taas ollut halunnut omaksua.
  • Jalli, Ninni (Helsingfors universitet, 2011)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee virolaisten maahanmuuttajien käsityksiä sinuttelu- ja teitittelykulttuureista Suomessa ja Virossa. Olen pyrkinyt selvittämään, millaisia kokemuksia virolaisilla maahanmuuttajilla on suomalaisesta puhuttelukulttuurista ja millä tavoin puhuttelutavan valinta heidän mielestään eroaa Suomessa ja Virossa. Kiinnostuksen kohteenani ovat olleet ne tekijät, jotka vaikuttavat joko sinuttelevan tai teitittelevän puhuttelutavan valintaan. Tutkimukseni pohjautuu Brownin ja Levinsonin kohteliaisuustutkimukseen ja heidän käsitteisiinsä kasvoista sekä positiivisesta ja negatiivisesta kohteliaisuudesta. Kasvot kuvaavat heidän mukaansa ihmisen julkista minäkuvaa, jota suojellaan positiivisen ja negatiivisen kohteliaisuuden avulla. Positiivisella eli lähikohteliaisuudella osoitetaan mm. hyväksyntää ja sillä lisätään yhteenkuuluvuutta. Negatiivisella eli etäkohteliaisuudella osoitetaan mm. kunnioitusta. Teitittely on yksi etäkohteliaisuuden ilmenemismuodoista. Tutkimukseni on laadullisen tutkimuksen piiriin kuuluvaa narratiivista tutkimusta. Olen työtäni varten haastatellut yhdeksää virolaista Päijät-Hämeen alueella asuvaa maahanmuuttajaa vuosien 2010 ja 2011 aikana. Nuorin haastateltavista oli 23-vuotias ja vanhin 55-vuotias. He olivat haastatteluhetkellä asuneet Suomessa 8 kuukaudesta 20 vuoteen. Haastatteluista seitsemän tehtiin viroksi ja kaksi suomeksi. Odotuksenmukaisesti tutkielmastani selviää, että haastateltavien mielestä Suomessa sinutellaan huomattavasti enemmän kuin Virossa. He kertovat sinuttelevaan puhuttelukulttuuriin siirtymisen vaatineen tietoista opettelua. Aineistostani käy ilmi, että heidän mielestään vieraita ihmisiä tulee viroksi teititellä. Teitittely valitaan puhuttelutavaksi myös silloin, kun ikäero keskustelukumppaniin on suuri. Koulussa teitittely on haastattelujen perusteella vallitseva puhuttelutapa Virossa. Korkeammassa asemassa, esimerkiksi työnsä puolesta, olevia henkilöitä viroksi teititellään myös. Sinuttelun puhuttelutavakseen valitsevat nuorimmat haastateltavat itsensä ikäisessä seurassa. Läheisiä ystäviä sinutellaan myös. Osassa haastatteluja ilmenee perheen ja suvun sisäistä teitittelyä, mutta suurin osa haastateltavista kertoo sinuttelun olevan luonteva puhuttelutapa suvun kesken. Teitittelyllä haastateltavat kertovat osoittavansa mm. arvostusta ja pitävänsä etäisyyttä keskustelukumppaniin. Sinuttelulla taas osoitetaan heidän mukaansa läheisyyttä. Teitittely mainitaan usein neuvostoajalta peräisin olevana tapana, sinuttelu puolestaan nähdään yhtenä Viron uudelleenitsenäistymisen jälkeisenä muutoksena.
  • Lappalainen, Suvi (Helsingfors universitet, 2014)
    Homoseksuaalien parisuhteet ovat ajankohtainen teema Virossa. Pro gradu -työni tarkoituksena on tutkia, millainen kuva homoseksuaalisuudesta, homoseksuaalien parisuhteista ja heidän avioliitostaan luodaan kielellisin keinoin, ja mitä se kertoo virolaisesta yhteiskunnasta. Tutkimusmetodinani on kriittinen tekstintutkimus erityisesti systemaattis-funktionaalinen kielioppi. Tutkimuksessa keskeisiä käsitteitä ovat ideationaalinen ja interpersonaalinen funktio, ideaalilukija, polaarisuus, leksikaaliset valinnat, verbien prosessit ja konteksti, joiden avulla tutkin 14 mielipidekirjoitusta. Kaikki nämä tekstit ovat ilmestyneet vuonna 2013 virolaisessa Postimees-päivälehdessä. Ensin tarkastelen tekstien otsikoita ja niiden vastaavuutta tekstien sisältöön, sen jälkeen siirryn itse tekstien tutkimiseen. Teksteistä tarkastelen ensin pikaisesti yleistä kieltä, sitten keskityn homoseksuaalisuus-teemaan liittyvään sanastoon, jota analysoin sekä ilman kontekstia että kontekstin kanssa. Keskityn erityisesti selvittämään sitä, onko sanoilla positiivinen, negatiivinen vai neutraali merkitys. Lopuksi käsittelen lukijan ja kirjoittajan suhdetta: millaisen roolin kirjoittaja ottaa tekstissä ja millainen vaikutus sillä on lukijaan, kuinka kirjoittaja keskustelee lukijan kanssa ja millainen tekstin ideaalilukija on. Pyrin selvittämään kirjoittajan todellisen suhtautumisen teemaan. Tutkimuksessa selviää, että kontekstilla on suuri merkitys. Usein ensimmäinen vaikutelma positiivisesta/negatiivisesta suhtautumisesta ei ole totta sellaisenaan, vaan asia on moni- mutkaisempi kuin miltä se aluksi näyttää. Kaikki kirjoittajat suhtautuvat homoseksuaaleihin positiivisesti, mutta käsitteen avioliitto käyttäminen homoseksuaaleista puhuttaessa on osalle ongelma. Muita tärkeitä teemoja, joista teksteissä puhutaan, ovat kirkko ja sen rooli homoseksuaalien avioliitoissa, homofobia ja politiikka. Tekstien perusteella virolainen yhteiskunta ei suhtaudu homoseksuaaleihin yhtä suopeasti kuin tekstien kirjoittajat.
  • Ruoppa, Sanna-Kaisa (Helsingfors universitet, 2015)
    Perehdyn työssäni suomalaisnäyttelijä Hilma Rantasesta (1875-1943) kirjoitettujen lehtiarvostelujen sekä aihetta käsittelevän kirjallisuuden välityksellä suomalaisen ja virolaisen teatterin piirteisiin 1900-luvun alkupuolella sekä tarkastelen tätä kautta ilmentyvää Rantasen näyttelijäkuvaa Suomessa ja Virossa. Hilma Rantanen (myöh. Rantanen-Pylkkänen) työskenteli näyttelijänä ja ohjaajana 1910-luvulla Estonia-teatterissa Tallinnassa sekä Kansan Näyttämöllä Helsingissä. Tarkastelen myös Suomen ja Viron teatterin kehitystä ja koulutusta pohtien tätä taustaa vasten molempien maiden teatteritraditioon vaikuttaneita tekijöitä. Tutkimusaineistoni koostuu kirjallisuudesta, Rantasta koskevista teatteriarvosteluista Estonia-teatterin ja Kansan Näyttämön ajalta, verkkolähteistä sekä Rantasen henkilökohtaisista arkistoista löytyneistä materiaalista, muun muassa kirjeistä. Tutkimukseni on kvalitatiivista, mikrohistoriallista tutkimusta, missä perehdyn yksittäisen ihmisen toimintaan pienehkössä yhteisössä. Lehtiarvostelujen analysoimisessa käytän diskurssi- ja sisällönanalyysia. Suomalaisen ja virolaisen teatterin merkittävin ero 1900-luvun alkupuolella näyttää olevan suomalainen paatoksellisuus, jonka esiintyminen oli vähäisempää virolaisessa teatterissa. Molempien maiden tavoitteena oli kehittää yhteisnäyttelemistä ja pyrkiä luonnollisempaan ilmaisuun. Tutkimukseni osoittaa, että saksalaisen teatterin vaikutus molempien maiden teatteriin oli voimakas. Teatterintekemistä leimasi tähtinäyttelijäperinne, joka kumpusi saksalaisesta teatterikulttuurista. Siitä alettiin pyrkiä 1900-luvun alkupuolella eroon niin Suomessa kuin Virossakin. Molemmissa maissa alettiin pitää esikuvana Moskovan Taiteellista Teatteria ja siellä toimineen Konstantin Stanislavskin kehittämää tunnemuistiin perustuvaa näyttelemistyyliä. Virossa näitä vaikutteita oli havaittavissa aiemmin ja enemmän kuin Suomessa. Vuosisadan alussa virolaisten teatterintekijöiden keskuudessa oppia haettiin Länsi-Euroopan ohessa myös Venäjältä, kun taas suomalaisten opintomatkat suuntautuivat enimmäkseen länteen. Hilma Rantanen oli suurten naisroolien esittäjä sekä Suomessa että Virossa. Hän oli tragedienne ja näyttämön diiva, joka eli kulta-aikaansa 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä. Hän sai osakseen huomiota ja arvostusta niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin. Rantanen toimi Suomessa Kaarle Halmeen ohella merkittävänä teatterin kielellisen ilmaisun uudistajana. Lehtiarvostelut Kansan Näyttämöllä olivat pääosin erittäin myönteisiä, kun taas Virossa kielteistä kritiikkiä alettiin alun innostuneen vastaanoton jälkeen antaa enemmän. Aluksi häntä pidettiin persoonallisena taiteilijana ja oivana pääroolien esittäjänä ja hänen näyttelemistään viron kielellä ihasteltiin. Myöhemmin kritiikki kohdistui nimenomaan Rantasen teennäiseltä tuntuvaan kielenkäyttöön. 1920-luvulle tultaessa hänen näyttelemistyyliään alettiin pitää vanhanaikaisena.
  • Tsudakova, Janina (Helsingfors universitet, 2017)
    Pro gradu -tutkielmani tutkimuskohteena on metafora. Analysoin 156:ta erilaista metaforista ilmaisua. Kaikki metaforat olen kerännyt Fjodor Dostojevskin alkuteoksesta ”Valkeat yöt”. Tutkimuksessani käytän alkuteoksen kahta eri käännöstä: toinen on Eila Salmisen vuonna 1981 tekemä suomennos, ja toinen on Aleksander Raidin vironnos vuodelta 1971. Työn tavoitteena on selvittää, millä tavalla suomennetaan ja vironnetaan venäläisiä metaforisia ilmaisuja, minkäläiset yhtäläisyydet ja erot esiintyvät kummassakin käännöksessä ja kumpi käännös on täydellisempää. Tutkimukseni osoittaa, että metaforaa voidaan kääntää eri käänntämismetodeilla, kuten reproduktiolla, substituutiolla, kuin-vertauksella, parafraasilla ja poistolla. Keskityn työssäni pikemminkin deskriptiiviseen käännöstutkimukseen eli vertailen lähdetekstiä tämän suomennoksen ja vironnoksen kanssa, sekä toin esille käännöskulttuurien ja -traditioiden kiinnostavimpia havaintoja. Käytän monikielistä lähestymistapaa (Shuttleworth 2011) eli analysoin saman lähdetekstin useiden eri käännösten välillä. Hypoteesini ovat seuraavat: 1) vironnos on suomennosta paljon sananmukaisempaa eli vironnoksella on paljon yhteistä alkutekstin kanssa, 2) kummassakin käännöksissä ei esiinny yhtääkään poistoa eli kaikki metaforat on käännetty muiden kääntämismetodien avulla; 3) suomennos ja vironnos eroavat toisistaan kokonaan. Aineistoni tukee ensimmäistä hypoteesia, jonka mukaan vironnokset suhteessa suomennoksiin ovat paljon sananmukaisempia, kun taas suomennoksia muokataan useammin kuin vironnoksia. Tulokset eivät tue toista hypoteesiani. Niin virontajien kuin suomentajien tekemissä käännöksissä esiintyy muutamia poistoja. Lopputulokset eivät tue myöskään kolmatta hypoteesiani. Vaikka tutkimuksesta selviää, että suomennos ja vironnos eroavat toisistaan hyvinkin huomattavasti, niistä löytyy kuitenkin myös muutamia yhtäläisyyksiä.
  • Kinnunen, Hiltrud (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä tutkielma käsittelee Kuressaaren – aikaisemmalta nimeltään Arensburg – linnan varhaishistoriaa. Erityisesti tarkastellaan kriittisesti historioitsijoiden 1700-luvulta lähtien esille tuomaa väitettä siitä, että Arensburg olisi saanut nimensä ja vaakunansa Westfalenin kreivi Wilhem von Arnsbergilta, ja että hän olisi jopa perustanut Arensburgin linnan. Tutkielma keskittyy vastaamaan viimeksi mainittuun väitteeseen: perustiko Arnsbergin kreivi Wilhelm Arensburgin linnan. Arkeologisten kaivausten tulosten ja arkkitehtuurityylin analyysien perusteella tiedetään, että ensimmäinen kivilinna, niin sanottu kehämuurikastelli, rakennettiin Arensburgiin 1300-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Kehämuurikastellia rakennettiin arviolta 12-15 vuotta, kunnes rakennustyöt yllättäen keskeytettiin, ja rakennustöitä jatkettiin myöhemmin konventtirakennustyylin mukaisesti. Poliittinen konteksti antaa olettaa, että rakennustyöt keskeytti 1343 alkanut Yrjön yön kapina, joten linnan perustamisajankohta sijoittuu noin vuoteen 1330. Kirjalliset lähteet vaikenevat linnan perustamisesta, ensimmäistä kertaa linna mainitaan asiakirjoissa 1380-luvun alkupuolella. Useiden kronikoiden mukaan Arnsbergin kreivi Wilhelm oli 1330-luvun alussa Liivinmaan mestarin Eberhard von Monheimin seurassa Liivinmaalla, mutta linnan perustamista tai oleskelua Saarenmaalla kronikat eivät mainitse. Historioitsijoiden viimeisten 250 vuoden aikana esille tuomat perustamishypoteesia tukevat väitteet eivät kestä kriittistä tarkastelua. Arnsbergin kreivi Wilhelmin itineraario vuodesta 1327 vuoteen 1338 näyttää, että kreivi Wilhelm olisi voinut olla Saarenmaalla pidemmän aikaa vuosien 1331 ja 1335 välisenä aikana. Tutkielma päätyy siihen tulokseen, että tämän hetkisten tietojen valossa hypoteesia Arnsbergin kreivi Wilhelmistä Arensburgin linnan perustajana ei voida vahvistaa. Ajanjakso 1331-1335 tarjoaa kuitenkin hyvän lähtökohdan jatkotutkimuksille.
  • Saarinen, Valpuri (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielma käsittelee ruokablogien nimiä ja kuuluu nimistöntutkimuksen alaan. Blogien nimet on verrattain uusi nimikategoria, jota on ehditty tutkia vasta rajallisesti. Suomalaisten ja virolaisten ruokablogien nimiä tarkastellaan kieliyhteisön näkökulmasta, jota tutkija itse edustaa. Tavoitteena on selvittää, esiintyykö blogien nimissä norminvastaisuutta, minkälainen on nimien rakenne, mitä kieltä ne ovat, millaisia erilaisia merkityssuhteita on nimien ja blogien välillä sekä millaisia funktioita nimet sosiaalisessa kontekstissa täyttävät. Tutkielmassa myös verrataan suomalaisia ja virolaisia ruokablogien nimiä keskenään ja selvitetään, poikkeavatko ne ryhminä toisistaan. Aineistona on 257 suomalaisen ja 72 virolaisen ruokablogin nimet, jotka on kerätty top100ruokablogit.com -sivustolta. Aineisto analysoidaan funktionaalis-semanttisen näkökulman avulla, jonka Paula Sjöblom loi tarkastelleessaan suomalaisia yritysnimiä väitöskirjassaan Toiminimen toimenkuva 2006. Blogien nimiä verrataan käytännössä yritysten nimiin. Analyysissä hyödynnetään myös muiden opinnäytetöissään käyttämiä funktionaalis-semanttisen näkökulman sovelluksia ja niiden pohjalta syntyneitä huomioita. Tutkimus osoittaa, että blogien nimet ovat usein norminvastaisia ja että kirjoitusasussa esiintyy suurta horjuntaa. Käy myös ilmi, että yritysnimien rakenteen pohjalta luotu näkökulma käy vain osin blogien nimien analysointiin. Metodia soveltamalla kuitenkin osoittautuu, että valtaosa sekä suomalaisista että virolaisista bloginnimistä viittaa siihen, että blogin aiheena on ruoka. Tutkimuksesta selviää, että suurin osa suomalaisesta nimistöstä on suomenkielistä, virolaisesta nimistöstä vironkielistä ja että seuraavaksi suosituin kielivalinta on englanti. Suomalaisessa aineistossa esiintyy useampia eri kieliä kuin virolaisessa. Merkityssuhteita tarkasteltaessa käy ilmi, että suomalaisten blogien nimien yhteys blogiin perustuu suurimmaksi osaksi metaforiseen tai metonyymiseen assosiaatioon ja vain kuudesosa informatiivisia. Virolaisista nimistä yli kolmasosa on informatiivisia sekä konkreettisen kuvailevia ja suurin osa muista nimistä on assosiatiivisia. Erityisen monimutkaiset merkityssuhteet ja kielellä leikittely ovat tavallisempia suomalaisten nimien joukossa. Sosiaalisessa kontekstissa blogien nimillä on informatiivisia, houkuttelevia, käytännöllisiä, yhteenkuuluvuutta osoittavia ja tarkoitettaan inhimillistäviä funktioita. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että merkittävimmät erot suomalaisten ja virolaisten ruokablogien nimien välillä löytyvät merkityssuhteista ja että yritysnimien pohjalta luotu näkökulma soveltuu myös blogien nimien analysoimiseen.
  • Kärki, Hanna (Helsingfors universitet, 2017)
    Työni tarkoitus on kyselyn avulla selvittää, onko suomalaisten ja virolaisten mahdollista ymmärtää toistensa onomatopoeettisia eli ääniä kuvaavia sanoja äidinkielensä äännesymboliikan perusteella. Hypoteesini mukaan vastaus ei ole itsestään selvä kielten lähisukulaisuudesta ja äännesymboliikan samankaltaisuudesta huolimatta. Äännesymboliikka tarkoittaa ekspressiivisissä sanoissa käytettyjen äänteiden ja äänneyhdistelmien kytkeytymistä kuvattavan sanan luonteeseen, kuten ääneen tai muotoon. Aihepiirin termit kuten onomatopoeettisuus ja deskriptiivisyys eivät ole vakiintuneita vaan niitä käytetään usein päällekkäin. Työssäni käytän Eve Mikosen kirjan Deskriptiiviset sanat – määritelmät, muoto ja merkitys (2002) määritelmiä. Kysely koostuu 17 onomatopoeettisesta verbistä, joiden kuvaaman äänen voimakkuus arvioidaan asteikolla 1–4 ja joille valitaan vaihtoehdoista sopiva äänilähde. Teetin kyselyn äidinkielisille suomalaisille viron onomatopoeettisista verbeistä ja virolaisille suomen vastaavista verbeistä. Kummankaan ryhmän vastaajat eivät osanneet kyseistä vierasta kieltä. Kysely on laajennettu versio kandidaatintyössäni (2011) käyttämästäni kyselystä. Suomen onomatopoeettiset verbit aiheuttivat virolaisinformanteille selvästi enemmän ongelmia kuin niiden viron vastineet suomalaisille. Suomalaiset saivat suurimmasta osasta viron verbejä onomatopoeettisen mielikuvan myös silloin, kun ne olivat äännesymboliikaltaan suomalaisiin nähden poikkeavat tai niiden merkitys tulkittiin väärin, kun taas virolaisinformanttien vastausten hajanaisuudesta voi päätellä, ettei monia suomen verbeistä välttämättä pidetty lainkaan onomatopoeettisina. Kyselyn perusteella näyttää siltä, että äännesymboliikan tulkinta onnistuu paremmin virosta suomeen kuin suomesta viroon. Jotkin viron onomatopoeettiset sanat saattavat näin ollen olla ilmaisuvoimaisempia kuin suomen.
  • Kavén, Jenni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tiivistelmä – Referat – Abstract Tämä pro gradu -tutkielma kuuluu käännöstutkimuksen, nimistöntutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen piiriin. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaista lastenkirjallisuutta viron kielestä on suomennettu, miten virosta suomennetun lastenkirjallisuuden nimistöä on suomennettu, millaisia käännösmenetelmiä kääntäjä on käyttänyt ja millaisia nimiä virolaisessa lastenkirjallisuudessa sekä sen suomennoksissa esiintyy. Tarkasteltavana ovat kirjallisuusnimet ja tarkemmin: erisnimet eli proprit (mm. henkilönnimet eli antroponyymit, paikannimet eli toponyymit, eläinten nimet, kaupalliset nimet sekä muut aineistosta löytyvät nimet). Nimellä tarkoitetaan tässä tutkimuksessa propria. Appellatiivista käytetään sanaa nimitys. Nimiä ja niiden kääntämistä tarkastellaan kulttuurisidonnaisuuden näkökulmasta ja pohditaan, onko kulttuurisidonnaisuudella vaikutusta nimen käännökseen tai kääntäjän valitsemaan käännösmenetelmään. Aineistona ovat virolaisen lastenkirjallisuuden suomennokset vuosilta 1930–2020. Näinä vuosina lastenkirjoja ovat virosta suomeksi kääntäneet 33 eri kääntäjää. Aineistoon kuuluu 74 teosta suomennoksineen. Aineiston laajuus on yhteensä 9 515 sivua: lähdeteoksissa 4 876 sivua ja kohdeteoksissa eli käännöksissä 4 639 sivua. Nimiaineisto on laaja, noin 4 350 nimeä. Tässä tutkimuksessa koko aineistoa ei voida yksityiskohtaisesti tarkastella, mutta aineistosta tuodaan runsaasti esimerkkejä. Aineistossa esiintyy yhteensä 2 110 nimeä: 692 paikannimeä, 827 henkilönnimeä, 391 eläimennimeä, 85 kaupallista nimeä, 52 teoksen nimeä ja 61 muuta, luokitteluun sopimatonta nimeä sekä kaksi virhekategoriaan luokiteltua nimeä. Tutkimus toteutetaan vertailevana deskriptiivisenä tapaustutkimuksena eli analyysissä verrataan lähtötekstiä ja sen suomennosta, tai joissain tapauksissa mukaelmaa, kvalitatiivisesti ja kvantitatiivisesti keskenään. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa kartoitetaan, mitä virolaista, vironkielistä lastenkirjallisuutta on suomennettu ja ketkä teoksia ovat suomentaneet. Tämän jälkeen kerätystä aineistosta tutkitaan, millaisia nimiä se sisältää. Tutkimuksessa tarkastellaan myös, millaisia nimistön käännösmenetelmiä kääntäjät ovat käyttäneet: onko nimi käännetty esimerkiksi kokonaan, osittain, suorana lainana vai käännöslainana, onko siihen lisätty jotain, onko siitä poistettu jotain vai onko se kenties korvattu ylä- tai alakäsitteellä. Työssä hyödynnetään mm. Pällin (2002) tutkimusta paikannimistä, Ainialan (2008) tutkimusta kirjallisuudennimistä sekä Leppihalmeen, Kujamäen, Schmitzin ja Kiviniemen nimi- ja reaalialuokitteluita. Aineistossa esiintyy sekä fiktiivisiä että autenttisia nimiä. Näitä voivat olla paikannimien jaottelun mukaan kulttuurinimet ja luontonimet. Osa aineiston paikannimistä on endonyymejä, osa eksonyymejä. Henkilönnimien joukossa esiintyy etunimiä, sukunimiä, lempinimiä, lisänimiä sekä nimialluusioita. Osa kulttuurisidonnaisista henkilön-, paikan-, kaupallisista ja muista nimistä on reaalioita, ns. vastineetonta, kulttuurisidonnaista aineistoa, jolla ei ole vastinetta kohdekielessä tai -kulttuurissa. Tämä aiheuttaa kääntäjälle haasteita ja voi aiheuttaa kulttuuritöyssyjä tai jopa käännösongelmia. Usein nimi saa parikseen nimikemääritteen, jolloin nämä yhdessä muodostavat nimikekonstruktion. Nimikemäärite tarkentaa usein propria. Lastenkirjallisuuden nimet muodostavat erilaisia nimikejärjestelmiä, kuten reaalimaailmankin nimet. Aineistossa esiintyviä eläinten nimiä on usein myös personifioitu. Usein fiktiiviset nimet ovat semanttisesti läpinäkyviä, autenttiset nimet eivät niinkään. Semanttinen läpinäkyvyys alkuteoksen nimissä antaa myös suomentajalle vapauden hullutella nimillä – mm. Venla Vaatekoi, Keksijäkylän Lotta ja Ahti Suomenlahti ovat oivia esimerkkejä fiktiivisistä, semanttisesti läpinäkyvistä kirjallisuusnimien käännöksistä. Tutkimuksen tärkeimmät tulokset ovat, että nimien käännösmenetelmät saattoivat vaihdella tapauskohtaisesti, teoskohtaisesti ja kääntäjäkohtaisesti – jopa sanakohtaisesti. Kahdenkymmenen erilaisen aineistoanalyysissa sovelletun käännösmenetelmän perusteella voidaan todeta, että tyypillisimpiä virolaisen lastenkirjallisuuden nimien suomennosmenetelmiä ovat 1) käännöslaina eli sana-sanainen käännös, 2) suora laina eli sitaattilaina, 3) kulttuuriadaptaatio eli mukauttaminen kohdekulttuuriin ja erilaisten kulttuurianalogioiden käyttö, 4) kielellinen adaptaatio eli nimen mukauttaminen kohdekieleen sopivampaan kieliasuun ja 5) eksplikointi eli nimen selittäminen auki, selittävä käännös. Käännöslainaa käytetään useimmiten paikannimien kääntämiseen, suoraa lainaa henkilönnimien kääntämiseen, kulttuuriadaptaatiota henkilön- ja eläintennimien kääntämiseen sekä kulttuurisidonnaisten piirteiden kääntämiseen, kielellistä adaptaatiota henkilönnimien kääntämiseen ja eksplikaatiota paikannimien kääntämiseen. Teosten nimien, alluusioiden ja reaalioiden kääntäminen saattaa aiheuttaa kääntäjille haasteita tai vaikuttaa käännösmenetelmän valintaan.
  • Rodima-Takala, Kairi-Liis (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielmassani tarkastelen alle kolmevuotiaan suomalais-virolaisen kaksikielisen lapsen verbien muodostusta ja sitä, kuinka toinen kieli vaikuttaa muotojen rakentamiseen vironkielisessä puheessa. Halusin myös selvittää, esiintyykö lapsella koodinvaihtoa tai koodien yhdistymistä. Kaksikieliselle kielenomaksujalle on ominaista kielten koodien yhdistyminen ja sekoittuminen etenkin lähesten sukikielten kohdalla. Koodien yhdistyminen tarkoittaa kielten tahatonta yhdistämistä fonologisella, morfologisella, leksikaalisella, syntaktisella ja semanttisella tasolla. Tukeuduin työssäni mm. Sirje Hassisen (2002) tutkimukseen kahden kielen samanaikaisesta omaksumisesta. Lähtöhypoteesini oli, että suomen kieli vaikuttaa viron verbimuotoihin lapsen tuottamassa vironkielisessä puheessa. Oletin, että läheisen sukukielen suomen varsin samankaltaiset suffiksit ja taivutusparadigmat aiheuttavat kielenomaksujalle haasteita oikean muodon löytämisessä. Ainesitonani on 64 nauhoitetta, jotka on tallennettu informantin ikäkaudella 1.8 – 3.0. Suurin osa nauhoituksista on vironkielisiä. Informantti on suomalais-virolaisen perheen ensimmäinen lapsi, vanhemmat käyttävät lapsen kanssa kommunikoidessa yksi henkilö – yksi kieli -menetelmää. Informantti asuu suomalaisessa yhteiskunnassa ja käy suomenkielistä päiväkotia, viroa hän kuulee ja puhuu äitinsä ja Suomessa asuvien sukulaistensa kanssa sekä matkoilla Viroon. Tarkasteltavassa aineistossa esiintyy koodien yhdistymistä morfologian tasolla ja koodinvaihtoa lausumissa, kuitenkin melko vähäisissä määrin. Aineistosta käy ilmi, että kaikki tapaukset eivät ole yksiselitteisiä ja tarkemmin tutkittuna jotkut tapaukset saattavat olla epäselviä lapsen itsensä kehittämän analogian takia, joka saattaa perustua vain yhden kielen aineksiin eikä kyse välttämättä ole toisen kielen vaikutuksesta. Se on enemmänkin osoitus, että kielten taivutusparadigmat eivät ole vielä kielenomaksujalla vakiintuneet. Kielten välinen vaikutus ja kaksikielisyys ei ole pysyvä olotila, vaan prosessi, joka voi samalla puhujalla olla alati muutoksessa.
  • Aarnos, Petteri (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan viiden suomalaisen sanomalehden (Helsingin Sanomat, Uusi Suomi, Kaleva, Kansan Uutiset sekä Suomen Sosialidemokraatti, 1.9.1988 alkaen Demari) Viro-aiheisia kirjoituksia vuosina 1987 ja 1988. Virosta oli kirjoitettu suomalaisessa lehdistössä vuosikymmenten ajan hyvin vähän, mutta tilanne muuttui nopeasti 1980-luvun lopulla: Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatšovin avoimuus- ja uudistuspolitiikka käynnisti Virossa sittemmin laulavana vallankumouksena tunnetuksi tulleen ja itsenäisyyden palauttamiseen johtaneen tapahtumaketjun, jota seurattiin Suomessakin tiiviisti. Työssä selvitetään, missä vaiheessa suomalaiset sanomalehdet alkoivat uutisoida Virosta säännöllisesti, millä tavoin eri lehdet ottivat tapahtumiin kantaa ja mikä oli kirjoitusten yleinen sävy. Tarkastelun kohteena on myös se, kirjoittivatko suomalaiset sanomalehdet tuoreeltaan kaikista sittemmin historiantutkimuksessa merkittävinä virstanpylväinä esiin nousseista tapahtumista tai käsiteltiinkö lehdissä vastaavasti aihealueita, jotka ovat myöhemmin jääneet vähälle huomiolle. Tutkimusaineiston muodostavat viiden sanomalehden vuosikertojen 1987–1988 Viroa koskevat kirjoitukset. Lähteinä ovat sekä lehden asennetta heijastava normatiivinen aineisto (kuten pääkirjoitukset ja kolumnit) että arvovapaasti tiedottava kognitiivinen aineisto (pääosa uutisista), samaten niiden välitilaan jäävä normatiivis-kognitiivinen aineisto (esimerkiksi arvoväritteiset uutiset ja tapahtumaselostukset). Metodina käytetään ennen kaikkea kiinnostus- eli kohdeanalyysiä, jolla pyritään saamaan vastaus kysymykseen, mitä on kirjoitettu, sekä asenneanalyysiä, joka vastaa kysymykseen, miten on kirjoitettu. Tuloksista ilmenee, että lehdet alkoivat kirjoittaa Viron tapahtumista hyvin eri tahdissa ja toisistaan poikkeavalla intensiteetillä. Ensimmäisinä ja laajimmin vuonna 1987 Virosta kirjoittivat Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat, joiden kummankin toimittaja myös vieraili Virossa; muutoin suuri osa Viro-uutisoinnista kiersi Suomeen lehtien Moskovan-kirjeenvaihtajien kautta. Vuoden 1987 merkittävin uutisaihe oli Viron koillisosaan suunniteltuja fosforiittikaivoksia vastustavan kansanliikkeen aktivoituminen. Kaleva sekä etenkin Suomen Sosialidemokraatti ja Kansan Uutiset kirjoittivat Virosta vielä vuonna 1987 merkittävästi kahta ensin mainittua lehteä vähemmän. Vuonna 1988 suuria uutistapahtumia oli huomattavasti enemmän ja niistä myös kirjoitettiin Suomessa moninkertaisesti edellisvuoteen verrattuna: alkuvuodesta maassa perustettiin kansanrintama, kommunistisessa puolueessa tapahtui useita henkilövaihdoksia ylintä johtoa myöten, kesällä virolaiset alkoivat kokoontua yölaulujuhliin vaatimaan vapautta ja uudistuksia, loppuvuodesta Viron korkein neuvosto antoi suvereenisuusjulistuksen. Lehdet reagoivat tapahtumiin edellisvuotta nopeammin ja lähettivät toimittajia myös paikan päälle seuraamaan tapahtumia, mutta uutisoinnin määrälliset ja laadulliset erot lehtien välillä kasvoivat. Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi omaksuivat vuoden 1988 mittaan Viron ja virolaisten pyrkimyksiä ja uudistuksia tukevan kannan pääkirjoituksiaan myöten, kun taas Kaleva pidättäytyi muilta osin varovaisena, mutta välitti lukijoilleen tietoa Viron tapahtumista runsaasti palstatilaa saaneen pakinoitsijan välityksellä. Kansan Uutiset suhtautui Viron uusiin tuuliin pitkään hyvin penseästi, mutta päätyi vuoden 1988 lopulla tukemaan niitä esimerkillisinä glasnostin ja perestroikan ilmentyminä. Suomen Sosialidemokraatti/Demari jatkoi korostetun niukalla ja varovaisella linjalla myös koko vuoden 1988 ja kirjoitti Virosta merkittävästi muita lehtiä vähemmän, mutta kuitenkin vuotta 1987 enemmän ja liikehdintään suopeammin suhtautuen. Mikään lehdistä ei vielä vuonna 1988 esittänyt suoranaisesti Viron itsenäistymistä tukevia kannanottoja, mutta pääsääntöisesti vaikeneminen ja varovaisuus alkoivat väistyä Virolle osoitettavan tuen ja ymmärryksen tieltä.
  • Häkkinen, Kaisa (Helsingfors universitet, 2017)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee virolaisten opettajien asemaa kaksikielistä suomi-viro -opetusta tarjoavassa suomalaisessa peruskoulussa. Tutkielmassa hahmotellaan kuva opettajien viestinnästä tyypillisen työpäivän aikana, käydään läpi opettajien kokemuksia toisen kielen puhujina ja maahanmuuttajataustaisina työntekijöinä suomalaisessa kouluyhteisössä sekä tarkastellaan opettajien suhteita esimieheen ja työtovereihinsa. Tarkastelun kohteena on myös viron kielen asema kaksikielisessä opetuksessa ja koulussa yleisemminkin. Tutkielman perusaineistona on 4 virolaisen opettajan haastattelut vuodelta 2013. Täydentävä aineisto, johon kuuluu 1 haastattelu ja 2 sähköpostitse tehtyä kyselyä, kerättiin samoja informantteja käyttäen keväällä 2017. Kaikki haastattelut on tehty informanttien äidinkielellä, äänitetty ja litteroitu. Tutkimukseen osallistuneet opettajat kokevat asemansa työyhteisössä eri tavoin. Kaikki pitävät koulun yleistä ilmapiiriä ystävällisenä, mutta kolme neljästä kertoo kokevansa tai kokeneensa itsensä ulkopuoliseksi. Lopuksi pohditaan, olisiko virolaisten opettajien – ja kaikkien virolaisten – kouluyhteisöön integroitumisen kannalta parempi, jos koulun toimintakulttuuria ohjaisi perinteisen, kieliä erillään pitävän ajattelumallin sijaan translanguaging -ideologia, joka näkee kielet kokonaisuutena ja korostaa kaikkien kielten tasa-arvoista asemaa ja käyttöarvoa. Translanguaging -mallin todetaan sopivan hyvin vuonna 2016 käyttöön otetun uuden opetussuunnitelman henkeen ja sillä nähdään potentiaalia sekä oppimistuloksia parantavana pedagogisena mallina, että vähemmistökielten puhujien integroitumista edistävänä ideologiana.
  • Björklöf, Sofia (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkimus tarkastelee viron rantamurteen länsiryhmän sanastoa leksikologian ja etymologian välinein. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää nimenomaan tälle murteelle ominaisen sanaston alkuperä ja sitä kautta tarkentaa kuvaa murteen kehityksestä sekä virolaisten ja suomalaisten välisistä kontakteista uudella ajalla aina 1900-luvun alkuvuosikymmeniin asti. Etymologiset esitykset pyrkivät läpinäkyvyyteen ja suhteuttavat mahdollisia aiempia näkemyksiä uuden analyysin tuloksiin; samalla selvitetään sanaston suhdetta itämerensuomalaisten kielten murteiden jatkumoon. Analyysi kiinnittää huomiota myös tarkasteltavalle murteelle ominaisiin morfofonologisiin piirteisiin ja siihen, kuinka vieraan kielen sanat lainattaessa mukautetaan lainansaajamurteen rakenteeseen sopiviksi. Sanasemantiikan keinot sekä kulttuurihistoriallinen ja kansatieteellinen tieto valottavat Viron pohjoisrantalaisten maailmaa sanojen takana. Aineisto koostuu 225 sanasta, jotka esiintyvät viron rantamurteen länsiryhmän pitäjistä (Jõelähtme, Kuusalu, Haljala) kahdessa tai niissä kaikissa kolmessa. Sana-aineisto on peräisin viron murresanakirjaa varten kerätystä aineistosta ja materiaalia on koottu lisäksi suomen ja viron murteiden sana-arkistoista Helsingissä ja Tallinnassa. Työ esittää yhteensä 41 kokonaan uutta lainaetymologiaa, 11 parannettua etymologiaa sekä kolme lainautumisalueensa osalta tarkennettua etymologiaa. Nämä lainat on saatu suomen kielestä lukuunottamatta yhdeksää ruotsalaista lainaa. Tutkitusta sana-aineistosta huomattavan paljon, n. 38 %, on lainaa suomesta, eikä aiemmassa tutkimuksessa ole käsitelty aineistoa, jossa suomalaislainojen osuus olisi näin suuri. Kaikkiaan yli puolet sana-aineistosta on lainasanoja. Lähes kaikki muiden kielten lainasanat käsittelevät merta, merenkulkua ja kalastusta, mutta suomalaislainojen aihepiiri on yhtä laaja kuin rantamurteen omaperäisen sanaston. Lisäksi suomalaislainoja on kaikista sanaluokista, ja deskriptiiviverbien, adjektiivien ja adverbien lainautuminen kertoo läheisistä kosketuksista. Lähes kaikki suomen kielestä lainatut sanat tunnetaan Kymenlaaksossa ja Etelä-Karjalassa; neljänneksellä sanoista on levikki vain näillä alueilla tai niistä toisella. Ruotsin kielen lainalähteistä osa esiintyy vain Itä-Uudenmaan murteissa. Tutkimus tukee käsitystä virolaisten ja suomalaisten kontaktien tiiviiydestä. Tutkimus osoittaa, että rantamurteen länsiryhmän alueen virolaiset ovat olleet tekemisissä erityisesti suomen Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan murteiden puhujien kanssa. Käsitellyn aineiston perusteella aiemmin esitettyä hypoteesiä virolaisten kontakteista hämäläisten kanssa ei kuitenkaan voi pitää mitenkään ensisijaisena.
  • Pietilä, Aive (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimuksen aiheena on lähisukukielien välillä ilmenevä reseptiivinen monikielisyys. Tutkimuksessa selvitetään ymmärtääkö suomalainen etelävirolaista võron kieltä paremmin kuin viroa. Lisäksi tutkitaan myös tekstiaiheisiin liittyvien kontekstien vaikutusta tekstien sanojen ymmärtämiseen. Tutkimusaineistona käytetään ryhmämuotoisessa haastattelussa monivalintakysymyksien kautta saatuja lomakevastauksia, joihin haastateltavat vastaavat äänitekstien kuuntelun perusteella. Tutkimusmateriaalina käytetyt tekstit, joulu- teksti ja susi- teksti, ovat valikoituneet helppouden ja arkikielisyyden perusteella. Tekstit esitetään äänitettynä sekä võron- että vironkielellä, kummallekin ryhmälle erikseen omalla vuorollaan. Haastateltavien tehtävänä on kuunnella omat ryhmäkohtaiset 2 tekstiä ja vastata lomakekyselyyn, johon liittyy oman tekstiosion monivalintakysely. Monivalintakyselyn avulla selvitetään võron- ja vironkilisten tekstien kääntämistä suomeksi ja sitä kautta niiden ymmärtämistä. Kaikki testitekstin vastaukset analysoidaan sekä yleisellä tasolla, että erikseen siihen vastanneiden haastateltavien kielitaustojen perusteella. Kontekstin selvittämiseksi tarkastellaan erikseen väärin ymmärretyt, eli väärin käännetyt sanat ja arvioidaan myös kielitaustojen vaikutusta tekstien kääntämiseen. Tutkimuksen tavoitteena on löytää reseptiivisen monikielisyyden taustalla olevien tekijöiden vaikutusta sukukielen ymmärtämiseen ja tarkistaa erityisesti näiden haastateltavien vastauksia, jotka eivät osaa viron kieltä. Esiintyykö tätä reseptiivistä monikielisyyttä enemmän võron tai viron kohdalla? Lisäksi selvitetään kontekstien merkitystä tekstien ymmärtämisen kannalta. Tutkimuksen tulos osoittaa, että reseptiivinen monikielisyys ilmenee sukukielistä viron kielen kuuntelemisessa paremmin kuin võron kielen kuuntelussa. Taustaoletuksena on, että vaikuttavana tekijänä siinä, saattaa olla nykyisen kirjaviron perustana oleva, viron pohjoismurteista kehitetty kirjakieli, jota viron kielenuudistajat kehittivät 1800-luvun loppupuolelta lähtien suomen kieliopin mallin mukaisesti. Myös historiallisten kielikontaktien vaikutuksia Pohjois-Viron rannikkoalueen ja Suomen rannikkoalueen välillä ei voida poissulkea toisen kielen ymmärtämistä lisäävien tekijöiden joukosta. Konteksti auttaa koko tekstin sisällön ymmärtämistä, vaikka se näytä parantavan yksittäisten sanojen kääntämistä ja ymmärtämistä. Tässä tutkimuksessa konteksti vaikutti haastateltaviin sekä myönteisesti että kielteisesti, erityisesti kulttuurisidonnaisia ilmiöitä sisältävien tekstien ymmärtämiseen.
  • Laitinen, Saarni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tarkastelen pro gradu -työssäni Viroon kuuluvalla Kihnun saarella asuvien kielellisiä asenteita ja kieli-identiteettiä sekä paikallisen kielimuodon elinvoimaisuutta kihnulaisten omien mielipiteiden ja arvioiden valossa. Tavoitteena on selvittää, mistä kihnulainen identiteetti koostuu, miten ja missä paikallista varieteettia käytetään, kuinka elinvoimaisena sitä pidetään ja mitä sen säilyminen, kehittyminen ja standardointi kihnulaisille merkitsee. Taustoittamisen ja vertailun vuoksi käsittelen myös muualla Virossa puhuttavien alueellisten varieteettien sekä karjalan, vepsän ja inarinsaamen tilannetta. Tutkielma on luonteeltaan kielisosiologinen: se käsittelee kielen ja yhteisön vuorovaikutusta. Aineistoni koostuu 60 puolistrukturoidusta haastattelusta, jotka tein Kihnussa vuonna 2009. Niiden pohjana toimi kyselykaavake, jota käytettiin viron kielen alueellisten varieteettien tutkimuksessa vuosituhannen vaihteessa. Työtäni voikin verrata tähän aikaisempaan tutkimukseen. Tutkielmani teoreettinen tausta on osittain yhteneväinen kyselykaavakkeen teoriapohjan kanssa, mutta olen käyttänyt lähteenä myös uudempaa tutkimusta. Vaikka suurin osa haastatelluista pitää kihnulaisuuden perustana syntyperää, moni mainitsee myös paikallisen kielimuodon taidon tärkeyden identiteetin osatekijänä. Valtaosa kertoo puhuvansa alueellista varieteettia sujuvasti, jatkuvasti ja mielellään, mutta lähes yksinomaan Kihnussa ja toisten kihnulaisten kanssa: muiden virolaisten kanssa käytetään yleisviroa. Odotetusti suurin osa niistä, joiden vanhemmat ovat kihnulaisia, kertoo puhuvansa paikallista kielimuotoa heidän kanssaan. Lastensa kanssa sitä puhuvat eniten ne, joiden omat vanhemmat ovat kihnulaisia. Mielipiteet siitä, pitäisikö alueellista varieteettia käyttää kouluopetuksessa, viranomaisissa, kirkossa, mediassa ja kaunokirjallisuudessa vaihtelevat jonkin verran etenkin kirjoitetun kielen kohdalla. Yksimielisimpiä ollaan siitä, että koulussa olisi hyvä käyttää paikallista kielimuotoa vähintään suullisesti. Alueellista varieteettia opetetaan koulussa omana oppiaineenaan, mihin useimmat suhtautuvat myönteisesti. Viranomaisissa ja kirkossa kielimuotoa ei käytetä, mitä ei nähdä ongelmana. Mediassa ja kaunokirjallisuudessa paikallisen kielimuodon käyttö on hyvin vähäistä mutta monien mielestä riittävää. Yli puolet haastateltavista pitää alueellista varieteettia elinvoimaisena: kouluopetuksen ja uusien puhujien syntymisen arvellaan takaavan kielimuodon säilymisen. Vain pieni osa on sitä mieltä, että varieteetti on vaarassa hiipua, koska yleisviron vaikutus lisääntyy ja vie siltä elintilaa. Lähes kaikille vastaajille on kuitenkin tärkeää, että paikallinen kielimuoto sekä säilyisi että kehittyisi; se nähdään erottamattomana osana saarta ja sen kulttuuria. Osa pitää kielimuodon säilymistä itsestäänselvänä, toisten mielestä tarvitaan aktiivista kehittämistä ja säilyttämistä. Yhtenä kielimuotoa vakiinnuttavana ja säilyttävänä tekijänä mainitaan standardointi. Enemmistö ei kuitenkaan ole tottunut lukemaan paikalliselle kielimuodolle luotua kirjakieltä, jota on kehitetty aktiivisesti lähinnä 2000-luvun aikana. Monien mielestä omaa kirjakieltä ei edes tarvita, kun taas toiset näkevät yhtenäisen ortografian luomisen tarpeellisena, joskin vaikeana tehtävänä. Haastatellut kokevat Kihnun ja siellä puhuttavan varieteetin kuuluvan tiiviisti yhteen. Paikallinen kielimuoto on puhujiensa ahkerassa ja monipuolisessa käytössä yli sukupolvirajojen, sitä arvostetaan, siitä ollaan ylpeitä ja sen halutaan säilyvän. Kaikki kuitenkin osaavat myös yleisviroa ja käyttävät sitä arjessaan: molemmilla varieteeteilla on paikkansa saarelaisten elämässä. Vaikka niin kihnulaiset kuin muutkin tutkielmassa käsitellyt kieliyhteisöt ovat kaksikielisiä ja niillä on paljon muutakin yhteistä, Kihnu on monella tapaa erityislaatuinen: saariolosuhteissa oma kielimuoto ja kulttuuri ovat säilyneet paremmin kuin muualla. Nykyisin saari ei ole enää yhtä eristyksissä kuin aiempina vuosisatoina, mikä vaikuttaa myös kielimuodon tulevaisuudennäkymiin. Vaikka mm. kouluopetus ja paikallisten kielimuotojen arvostuksen kasvaminen koko yhteiskunnassa tukevat alueellisen varieteetin säilymistä, uhkiakin on: saarelaisten tiiviit virtuaaliset ja fyysiset yhteydet muun Viron kanssa lisäävät yleisviron käyttöä ja kaventavat paikallisen kielimuodon elintilaa.
  • Karppi, Noora (Helsingfors universitet, 2011)
    Pro gradu -tutkielmassani tutkin Olde Hansa -ravintolan suomen- ja vironkielisten ruokalistojen kieltä sekä niiden objektiivista ja kokemuksellista autenttisuutta. Tutkimukseni keskittyy objektiiviseen ja kokemukselliseen autenttisuuteen. Tarkoitukseni on selvittää onko ruokalistan kieli lavastettua autenttisuutta, eli epäaitoa vanhana esitettävää kieltä, joka kuitenkin avautuu lukijalle autenttisena vanhana kielenä. Käyttämäni teoria pohjautuu autenttisuuden tutkimukseen erityisesti matkailun piirissä. Käsittelen autenttisuutta MacCannellin, Gilmoren ja Pinen sekä Wangin teorioihin nojaten. Tärkeässä asemassa tutkielmassani on MacCannellin esittelemä teoria lavastetusta autenttisuudesta sekä autenttisuuden kolme eri lajia: objektiivinen, symbolinen ja kokemuksellinen autenttisuus. Objektiivinen autenttisuus tarkoittaa aitoa ja alkuperäistä. Se on kohteen ominaisuus, joka on tieteellisesti todistettavissa. Tutkin ruokalistan kielen objektiivista autenttisuutta vertaamalla ruokalistojen tekstejä sekä vanhan kirjaviron ja kirjasuomen ortografiaa ja sijapäätteitä. Näitä kielen piirteitä on tutkittu niin Suomessa kuin Virossakin vanhimpien säilyneiden tekstien avulla. Peilaan ruokalistan kieltä siis 1500-luvun kirjakieleen ja etsin niistä yhtäläisyyksiä sekä eroja. Mikäli näissä piirteissä on ruokalistojen teksteissä ja vanhoissa kirjakielissä eroja, ei kyse ole objektiivisesti autenttisesta vanhasta kirjakielestä. Kokemuksellista autenttisuutta taas ei voi objektiivisesti mitata, koska se syntyy ihmisessä itsessään. Tutkimukseni kokemuksellisen autenttisuuden materiaalin muodostaakin 20 teemahaastattelua, joiden kautta selvitän ihmisten kokemuksia ruokalistan kielestä kokevatko he sen autenttiseksi vai eivät. Lopuksi yhdistän objektiivisen ja kokemuksellisen autenttisuuden tutkimusten tulokset ja selvitän onko ruokalistan teksti lavastettua autenttisuutta. Matkailija voi nimittäin mielestään saavuttaa kokemuksen autenttisuudesta, vaikka kohde itse asiassa olisikin epäautenttinen. Tällöin on kyse lavastetusta autenttisuudesta. Kummankaan Olde Hansan ruokalistan, ei suomalaisen eikä virolaisen, kieli mukaile vanhaa kirjakieltä. Tekstit eivät siis ole objektiivisesti autenttisia. Kokemuksellisesti autenttisia ne sen sijaan ovat. Lukijoille tarjotaan epäautenttista kieltä, joka esitetään autenttisena vanhana kirjakielenä. Kielessä on käytetty erikoisia piirteitä, jotka aiheuttavat lukijassa autenttisuuden tunteen. Näiden piirteiden käyttöä voidaan kutsua lavastetuksi autenttisuudeksi. Tarkoitus on epäautenttisten kielellisten piirteiden kautta synnyttää lukijassa kokemus autenttisuudesta. Mielenkiintoista tutkimuksen tuloksissa on erityisesti se, että suomenkielisessä ruokalistassa mukaillaan enemmän vanhaa kirjakieltä kuin vironkielisessä, mutta objektiivisesti autenttiset piirteet ärsyttävät suomalaisia informantteja. Matkailun autenttisuuden teoriaan liittyy käsitys, että matkailijat eivät ole valmiita ottamaan vastaan liian autenttisia asioita, vaan heille tulee tarjota sovellettua autenttisuutta. Tätä teoriaa tukee myös suomalaisten informanttien haastattelujen tulos.