Browsing by Subject "Finno-Ugric Languages and Cultures, Linguistic Line of Studies"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 22
  • Saraheimo, Mari (Helsingin yliopisto, 2018)
    Käsittelen tutkielmassani udmurtin kielen menneen ajan liittotempuksia. Udmurtin liittotempuksia on tutkittu hyvin vähän, eikä koko järjestelmän kattavaa kuvausta ole aiemmin tehty. Tutkimuksen ensisijainen tavoite onkin luoda kattava kuvaus udmurtin verbien menneen ajan liittotempusten järjestelmästä Tutkimuksen ensimmäinen hypoteesi on, että udmurtin menneen ajan liittotempuksia on kahta eri tyyppiä: finiittisesti taipuneista verbeistä ja apuverbistä muodostetut liittotempukset (duratiivinen ja habituaalinen liittopreteriti sekä 1. ja 2. pluskvamperfekti) ja partisiipeista ja apuverbistä muodostetut liittotempukset (resultatiivinen liittopreteriti). Tutkimuksen toinen hypoteesi on, että liittotempusten tehtävänjako perustuu toisaalta muotojen aspektiin, toisaalta syntaksiin. Kolmas hypoteesi on, että muotojen kehitys noudattaa niitä säännönmukaisuuksia, joiden on todettu pätevän useimpiin maailman kieliin. Tutkimuksen aineisto koostuu 836 esimerkkilauseesta ja -katkelmasta, jotka on kerätty 1.1–30.6.2013 ilmestyneistä Udmurt duńńe -sanomalehdistä. Aineisto on koottu Udmurt corpus -tekstikorpustyökalua käyttäen. Esiintymät on käännetty ja analysoitu, jonka jälkeen on etsitty kullekin muodolle prototyyppisimmät esiintymisympäristöt. Seuraavaksi on kiinnitetty huomiota muihin mahdollisiin käyttötapoihin, erityisesti sellaisiin, joita aiemmassa tutkimuksessa ei ole tuotu esiin tai jotka ovat teoreettisen viitekehyksen kannalta kiinnostavia. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjautuu yleisen kielitieteen tempustutkimukseen sekä udmurtin kielen oppikirjoihin, kielioppeihin ja kielenkuvauksiin. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että udmurtin liittotempukset jakautuvat kahteen ryhmään: imperfektiivisiin ja kaukaisemman menneisyyden liittopreteriteihin. Imperfektiivisiin liittopreteriteihin kuuluvat duratiivinen ja habituaalinen liittopreteriti, kaukaisemman menneisyyden liittopreteriteihin puolestaan 1. ja 2. pluskvamperfekti sekä resultatiivinen liittopreteriti eli ns. 3. pluskvamperfekti. Imperfektiiviset ja kaukaisemman menneisyyden liittopreteritit eivät ole keskenään aspektuaalisessa oppositiossa, vaan ne vaikuttavat toimivan ajallisesti eri tasoilla. Habituaalinen liittopreteriti on hyvin harvinainen, ja se vaikuttaakin olevan väistymässä järjestelmästä. Duratiivinen liittopreteriti sen sijaan on hyvin yleinen, ja se on aineiston perusteella saamassa myös habituaalisen liittopreteritin funktiot. Pluskvamperfektien järjestelmä koostuu kolmesta rakenteesta, joista 1. ja 2. pluskvamperfekti ovat keskenään evidentiaalisessa oppositiossa: 1. pluskvamperfekti on suoran havainnoinnin muoto eli evidentiaalisesti merkitsemätön, kun taas 2. pluskvamperfekti on epäsuoran kerronnan muoto eli evidentiaalisesti merkitty. Resultatiivinen liittopreteriti eli 3. pluskvamperfekti on taipuvainen subjektittomiin eli semanttisesti passiivisiin rakenteisiin. 1. ja 2. pluskvamperfektiä pyritäänkin käyttämään silloin, kun halutaan ilmaista sekä subjekti että objekti, kun taas 3. pluskvamperfekti on luonnollisempi valinta passiivisiin rakenteisiin. Liittotempusten rakenne ja kehitys noudattavat yleisen kielititeteen teorian määrittelemiä universaaleja.
  • Adamson, Üvi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä maisterintutkielma on empiirinen tutkimus rajakaupunkien – Lappeenrannan ja Narvan kielimaisemasta. Tarkastellaan kaupunkien julkisissa tiloissa esiintyviä kieliä, kylttien yksi- ja monikielisyyttä sekä kylttien tyyppejä (viralliset – yksityiset). Merkittävä rooli kielimaisemassa on nimillä. Työssä kategorisoidaan nimet kolmeen eri ryhmään ja pyritään selvittämään niiden kielellinen alkuperä. Lisäksi kielimaisemien määrälliselle tutkimukselle on työssä tutkittu kielenkäyttäjien asenteita, mieltymyksiä ja käsityksiä kielimaisemasta. Tutkimuksen aineistona on käytetty 629 valokuvattua kylttiä – 336 Lappeenrannasta, 290 Narvasta sekä 92 verkkokyselyn vastausta – 60 Lappeenrannasta ja 32 Narvasta. Tutkimuksesta selvisi, että Lappeenrannan ja Narvan yksi- ja monikielisten kylttien välillä on lähes päinvastainen suhde: 65% Lappeenrannan kylteistä on yksikielisiä, kun taas Narvassa vain 38%. Siten voidaan sanoa, että Lappeenrannan kielimaisema on huomattavasti homogeenisempi kuin Narvan. Lappeenrannassa sekä viralliset että kaupalliset kyltit ovat pääosin suomenkielisiä. Narvan kielellinen heterogeenisuus johtuu pääasiassa kaksikielisistä kaupallisista kylteistä (viro - venäjä), toisaalta myös englannin kielen käytöstä. Molemmissa kaupungeissa yli puolet informanteista haluaisivat, että englantia käytettäisiin sekä virallisissa että kaupallisissa kylteissä. Kielenkäyttäjien kommentit heijastavat myönteistä asennetta englantia kohtaan. Englannin kielen käyttöä pidetään hyvämaineisena, tämä voidaan päätellä myös tutkimusaineistossa esiintyvien nimien perusteella – yli kolmasosa Narvan ja viidesosa Lappeenrannan yhtiöiden nimistä ovat joko kokonaan tai osittain englanniksi. Kyselyvastaukset viittaavat siihen, että molemmissa kaupungeissa on informanteilla suhteellisen realistinen kuva kielten käytöstä virallisissa kylteissä. Se osoittaa, että suurin osa kielenkäyttäjistä on tietoisia kielilain asettamista vaatimuksista viralliselle kielenkäytölle. Käsitykset erottuivat selvemmin todellisesta kielimaisemasta, kun informanttien piti ottaa kantaa vieraiden kielten käyttöön kaupallisissa kylteissä. Sekä Lappeenrannassa että Narvassa useimmat informanteista on sitä mieltä, että englantia käytetään kaupallisissa kylteissä harvoin tai ei ollenkaan. Tämä voi johtua siitä, että englannin kielestä on tullut niin yleinen, ettei sitä enää huomata. Venäjän kielen esiintymisestä Lappeenrannassa on tilanne päinvastainen, venäjää ajatellaan näkevän selvästi useammin kuin se todellisuudessa esiintyy. Syynä voi olla kyrillisen ja latinan aakkosten suuri erovaisuus, toisaalta myös muut kuin kielelliset tekijät vaikuttavat kielenkäyttäjien mielipiteisiin. Sekä Suomessa että Virossa tarvittaisi lisää tutkimuksia, jossa kielimaiseman tarkastelun ohella tutkittaisiin myös kielenkäyttäjien näkökulmia ja asenteita (haastatteluja, kyselyitä), esim. kielenkäyttäjien havaintoja kadunkuvassa esiintyvien kylttien ja nimien monikielisyydestä, miten vaikuttavat nimet kielimaiseman monikielisyyteen, minkälaisia mielikuvia nimet herättävät, millaisia motiiveja löytyy nimenannon taustalta?
  • Erkkilä, Riku (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmani käsittelee kahta ersän kielen paikallissijaa: illatiivia ja latiivia. Aiemman tutkimus esittää, että nämä sijat ovat merkitykseltään identtisiä tai lähes identtisiä. Tutkimuksessani selvitän, onko sijojen merkityksessä tai käytössä eroja ja jos on, niin minkälaisia nämä erot ovat. Tutkimuksen pohjana on korpusaineisto, josta olen kerännyt 200 esiintymää sekä illatiivista että latiivista. Käytän tutkimuksessani kognitiivisen kielentutkimuksen metodeja ja käsitteitä, erityisesti prototyyppisyyden käsitettä. Sen mukaan minkä tahansa kielen elementin, tämän tutkimuksen tapauksessa sijan, voi esittää joukkona esiintymiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän läheisessä suhteessa toisiinsa. Tällaisen joukon kaikista tyypillisintä edustajaa kutsutaan prototyypiksi. Prototyypin määrittelyyn on kehitetty erilaisia keinoja, joita tutkimuksessani hyödynnän. Toinen tärkeä kognitiivisen kielentutkimuksen käsite, jota käytän, on skemaattisuus. Skemaattisuus tarkoittaa sitä, että yhdellä kielen tasolla yhtenäinen kategoria voi olla alemmalla skemaattisella tasolla jaettavissa osiin. Osoitan, että sekä illatiiville että latiiville voidaan sijan tasoa alemmalla skemaattisella tasolla määrittää eri merkityksiä. Nämä merkitykset selittävät sen, minkä takia eri konteksteissa illatiivi- tai latiivimuotoinen sana tulkitaan eri tavoin. Tutkimukseni perusteella määritän illatiiville kuusi ja latiiville viisi merkitystä. Nämä merkitykset ovat yhtä illatiivilla esiintyvää lukuun ottamatta samat molemmilla sijoilla, ja sijojen merkitysten ero onkin pääasiassa esiintymisfrekvenssissä. Tutkimukseni mukaan merkityksiä tärkeämpi ero illatiivin ja latiivin välillä vaikutaakin olevan kuvattavan tilanteen käsitteistys ei se, miten kielenkäyttähahmottaa tilanteen ja puhuu siitä. Kun kielenkäyttäjä käyttää illatiivia, hahmottaa hän toiminnan tapahtuvan loppuun asti tai johonkin tiettyyn paikkaan, kun taas latiivia käytettäessä toiminnan loppukohta ja loppuun saattaminen taka-alaistetaan, eli ne eivät ole yhtä kielenkäyttäjän mielestä yhtä tärkeitä kuin illatiivia käytettäessä. Sen sijaan latiivia käytettäessä korostuu se, että tapahtuvalla toiminnalla on jokin tietty suunta, jota kohti se etenee.
  • Heikkonen, Petri-Tapio (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkin työssäni itämansin temporaalisia infiniittirakenteita ja niiden käyttöä. Infiniittiset verbimuodot voidaan jakaa infinitiiveihin, partisiippeihin, teonnimiin ja konverbeihin. Temporaalisissa ilmauksissa tyypillisiä ovat konverbit. Mutta myös partisiipin ja postposition sanaliitot ovat yleisiä. Työssäni kuvaan valtaosan itämansin nominaalimuodoista. Itämansiin on muodostunut kaksi myöhäissyntyistä konverbia vanhan k-konverbin lisäksi. Uusista konverbeista toinen on muodostunut suffiksoituneesta postpositiosta. Toinen puolestaan on verbin vanhan nominaalimuodon ja maa-sanan yhdyssana, joka on alun perin tarkoittanut tekopaikkaa mutta on sittemmin kieliopillistunut tarkoittamaan itse tekemistä. Yleisin tapa ilmaista tapahtumien temporaalisia suhteita on itämansissa kuitenkin verbin aktio- tai partisiippimuodon ja postposition sanaliitot. Temporaalisia postpositioita on useita, ja ne kaikki ilmaisevat erilaisia temporaalisia suhteita. Käsittelen työssäni myös infiniittimuotojen syntaktista käyttöä. Nominaalimuodoissa ei ole morfologista oppositiota aktiivi- ja passiivimuotojen välillä, mutta niitä voidaan käyttää sekä aktiivi- että passiivimuodon tapaan. Sekä nominaalimuodon että lauseen predikaatin mahdolliseen passiiviin vaikuttaa kielen järjestelmän pyrkimys saada näille sama subjekti. Temporaalisten infiniittirakenteiden aikasuhteet jäävät tutkimuksessani osin selvittämättä. Työstäni käy kuitenkin ilmi, että itämansiksi tapahtumien saman- tai eriaikaisuutta ilmaistaan monessa tapauksessa eri lailla kuin suomen kielessä.
  • Pystynen, Juho (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielma käsittelee itämerensuomalaisten (ims.) kielten pitkien ja lyhyiden vokaalien välisen kontrastin alkuperää. Aiheesta on esitetty aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa hyvin vaihtelevia näkemyksiä, ja tutkijoiden väliset näkemyserot ovat välittyneet jopa käsityksiin suomalais-ugrilaisen tai uralilaisen kantakielen vokaalijärjestelmästä asti. Tutkielman tavoitteena on muodostaa yleiskuva aiheen tutkimushistoriasta, arvioida esitettyjä teorioita suhteessa toisiinsa, ja täydentää parhaiten perusteltu näkemys kokonaiskuvaksi. Tutkimushistorian arviointimenetelmänä on sen tarkkaileminen, miten hyvin eri esitetyt äännehistorialliset mallit seuraavat perinteisen historiallis-vertailevan menetelmän periaatteita, joista tärkeimpiä ovat oletettavien äänteenmuutosten säännöllisyys ja taloudellisuus. Uuden kokonaiskuvan hahmottelu taas perustuu laajan sana-aineiston tarkasteluun, jonka pääaineistolähteenä toimii suomen kielen toistaiseksi laajin julkaistu etymologinen sanakirja Suomen sanojen alkuperä. Tärkeitä ovat myös mm. lainasanatutkimuksen kokoomajulkaisut, kuten ims. kielten vanhoja germaanisia lainoja kokoava sanakirja Lexikon der älteren germanischen Lehnwörter in den ostseefinnischen Sprachen. Esitettyjä äännelakeja, joita tähän aineistoon sovitetaan, sen sijaan nousee riittävässä määrin esiin jo tutkimushistorian tarkastelussa, ja tutkielmassa esitetään niihin vain pieniä tarkennuksia. Tutkimushistoriallinen katsaus toteaa eri teorioiden aktiivisimman luontivaihteen olevan jo ohi. Alkaen 1940-luvulta omanlaisia vahvoja näkemyksiään ims. pitkien vokaalien alkuperästä ja usein laajemminkin uralilaisten kielten vokaalihistoriasta ovat esittäneet mm. W. Steinitz, E. Itkonen, M. Lehtinen ja J. Janhunen. Alkaen 1980-luvulta tutkimus näyttää olleen kompromissihakuisempaa, ja on pikemmin suuntautunut esitettyjen kilpailevien mallien eri osien sovittamiseen yhteen kokonaiskuvaksi, mitä vaihetta edustavat mm. P. Sammallahti ja A. Aikio. Keskustelu jatkuu edelleen. Tähän mennessä selvimmin ratkenneelta näyttää pitkien puolisuppeiden vokaalien *ee ja *oo alkuperä, joihin tutkielman oma äännehistoriallinen tarkastelu keskittyy. Edelleen avoinna sen sijaan on mm. pitkien suppeiden vokaalien *ii ja *uu alkuperä. Äännehistorian tarkastelussa ims. kielten vanhimpien pitkävokaalisten sanojen (yhteensä n. 35) kattava käsittely johtaa tutkielman laajenemiseen myös etymologisen tutkimuksen suuntaan. Tutkielman sivutuotteena syntyykin kouralliseen uusia tai uudelleen tulkittuja sanarinnastuksia, osa perintö-, osa lainasanoja. Tärkeimpiä uusia äännehistoriallisia tuloksia taas ovat eräiden välivaiheiden tunnistaminen tai puolustaminen itämerensuomalaisten kielten varhaisimman kehityksen aikana: välivaiheet *ää, *aa puolisuppeiden vokaalien *ee ja *oo edeltäjinä sekä velaarinasaalin *ŋ yleinen vokaalistuminen ennen sen katoa.
  • Kuokkala, Juha (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkielman aiheena on jälkitavun (toisen tavun) labiaalivokaalien historia itämerensuomalaisissa ja saamelaiskielissä. Jälkitavun labiaalivokaaleja on pidetty itämerensuomen ja saamen yhteisessä kantakielessä, varhaiskantasuomessa syntyneenä uudennoksena, ja tutkielman tavoitteena on arvioida, kuinka perusteltu tämä oletus nykytutkimuksen valossa on. Aineistona ovat 1990-luvulla ilmestyneen suomen kielen etymologisen sanakirjan, Suomen sanojen alkuperä -teoksen (SSA) sana-artikkelit. Sana-artikkeleista on poimittu tarkasteltavaksi ne, joissa on esitetty mahdollisesti yhteistä alkuperää oleviksi sellaiset saamen ja (itämeren)suomen sanat, jotka molemmat sisältävät labiaalivokaalin toisessa tavussa. Tällaisia sanarinnastuksia löytyi yhteensä 72. Tutkielmassa analysoidaan kunkin rinnastuksen uskottavuus käyttäen etymologisen tutkimuksen peruskriteereitä, sanojen merkitystä, äännesuhteita ja levikkiä. Huomioon otetaan myös lainasanatutkimuksen tuoreimmat tulokset, jotka ovat tuoneet mm. itämerensuomen ja saamen välisten lainojen äännesuhteisiin tarkempaa systematiikkaa. Tarkastelluista sanarinnastuksista 37 eli hieman yli puolet osoittautui sellaisiksi, että niiden perusteella voidaan rekonstruoida varhaiskantasuomeen jälkitavun labiaalivokaalin sisältävä lähtömuoto. Lisäksi kaksi muualla tutkimuskirjallisuudessa mainittua suomalais-saamelaista sanarinnastusta läpäisi tämän kriteerin. Tuloksissa ei ilmennyt selviä eroja eri johdostyyppien välillä; hyväksyttäviä rinnastuksia oli sekä suomen U- että O-vartaloisissa verbeissä, verbikantaisissa nomineissa, yksinkertaisissa U/O-vartaloisissa nomineissa ja kompleksisemmissa nominijohdoksissa. Sanarinnastuksista kymmenkunta oli sellaisia, että äänteellisin perustein niitä ei voi mitenkään analysoida lainoiksi kieliryhmästä toiseen, vaan kyseessä on varmasti yhteiseen kantakieleen palautuva vartalo. Tutkielman tulokset vahvistavat, että itämerensuomessa ja saamessa on joukko yhteisiä sanoja, joissa voidaan vahvoin perustein olettaa olleen jälkitavun labiaalivokaali jo yhteisessä kantakielessä. Aineistoanalyysin ulkopuolelle jääneet automatiiviverbit (suomen kuulua, saamen gullot) viittaavat samaan suuntaan. Kuitenkaan esim. vanhoissa germaanisissa lainasanoissa ei näytä olevan yhtään sellaista, jossa sekä itämerensuomen että saamen sanassa olisi labiaalivokaali vastaamassa kantagermaanin toisen tavun *ō:ta. Muussakin sanastossa on tapauksia, joissa jälkitavun vokaali on labiaalinen vain osassa itämerensuomalais-saamelaista kielialuetta. On siten mahdollista, että jälkitavun labiaalivokaalien yleistyminen sanastossa ja maantieteellinen leviäminen olisi tapahtunut osin vasta kieliryhmien erkaantumisen jälkeen.
  • Partanen, Niko (Helsingfors universitet, 2013)
    Käsittelen pro gradu -tutkimuksessani kielenvaihtoa Karjalassa ja Komissa. Molemmilla alueilla 1800-luvulla enemmistökielenä puhuttu suomalais-ugrilainen kieli on 1900-luvun aikana laajalti korvautunut venäjällä yleisenä käyttökielenä. Aiemman tutkimustiedon perusteella karjala on erittäin uhanalainen koko sen puhuma-alueella, mutta komia käytetään vielä lukuisissa yhteisöissä eri puolilla Komin tasavaltaa. Käytännössä aiempia tapaustutkimuksia on erittäin vähän, eikä ilmiön laajuutta ole yksityiskohtaisesti kartoitettu. Tutkimukseni tavoitteena on kuvata kielenvaihdon etenemistä yhdessä karjalaisessa ja yhdessä komilaisessa kylässä. Nämä kylät ovat Tuuksa Aunuksen piirissä ja Koigort Koigorodokin piirissä. Korostan, että tutkimus on käsitellyt vain pientä kylänosaa ja rajallista osuutta alueen väestöstä, joten tulokset ovat vain osin yleistettävissä laajempaan kontekstiin. Tutkimuksen metodeina on domeenien muutoksen ja kielellisten verkostojen vertailu. Erityistä huomiota on kiinnitetty näennäisaikaiseen muutokseen. Tämän pohjalta arvioidaan eri ikäryhmien kielen käyttöä ja oppimista. Tutkimuksen aineisto on kerätty suomalais-ugrilaisen oppiaineryhmän kenttätyöharjoitusten yhteydessä ja koostuu noin 50 haastattelusta molemmilla paikkakunnilla. Molemmissa tutkimuskohteissa on käytetty samanlaista kyselykaavaketta, jota hyödynnetään soveltuvin osin tässä tutkimuksessa. Työskentely on rajoittunut yksittäisiin naapurustoihin, sillä ainoastaan näin on mahdollista kartoittaa tarkemmin informanttien keskinäisiä suhteita. Samalla esimerkiksi kielenkäytön domeenit kuten naapurit ja kauppa konkretisoituvat, sillä informantit kuvaavat samoja ympäristöjä. Käsiteltyjä domeeneja olivat näiden lisäksi perhe, koti, koulu, työ ja kylä. Erityistä huomiota kiinnitin perheen sisäisiin rooleihin. Tutkimuksen perusteella kielenvaihto on alkanut Tuuksessa aiemmin kuin Koigortissa. Eroa voi pitää jopa yhden sukupolven suuruisena. Tuuksessa jo 1930-luvulla syntyneet ovat usein puhuneet lastensa kanssa venäjää. Suuri merkitys on kuitenkin ollut 1950-luvulla, sillä tällöin kylään muuttaneen venäläisen informantin kuvauksen perusteella paikalliset karjalaiset eivät vielä osanneet venäjää. Tuuksen aineistossa näkyy hyvin jyrkkä muutos, jossa puolison kanssa käytetty kieli on vaihtunut 1950-luvulla syntyneillä. 1960-luvulla venäjästä on tullut sisarusten keskeinen käyttökieli. Myös Koigortissa puolison kanssa käytetty kieli on perhekohtaisesti vaihtunut 1950-luvulla, mutta prosessi ei ole niin kokonaisvaltainen kuin Tuuksessa. Tästä huolimatta kielenvaihto ei ole saavuttanut päätepistettään kummassakaan yhteisössä. Tutkimus kuvastaa erittäin hyvin kielenvaihdon hitautta. Tietyt henkilöt ja ikäryhmät jatkavat kielenvaihdossa väistyvän kielen puhumista vielä kauan kielenvaihdon alettua. Kielellisten verkostojen analyysi kuvasi sitä, kuinka molempia kieliä paljon käyttäneiden keskuudessa väistyvän kielen käyttö painottui juuri vuorovaikutukseen iäkkäimpien ikäkohorttien kanssa. Kielen välittyminen lapsille näyttää jatkuvan paljon kauemmin, kuin yhteisöä nopeasti tarkastellen arvelisi. Tämän katkeamisen voi yleensä rajata hyvin tarkasti tiettyjen henkilöiden kuolemaan tai heidän vähentyneeseen osuuteensa lasten hoidossa. Erityistä huomiota on kiinnitettävä kielitaidon assosioitumiseen eri ikäryhmiin. Kielenvaihtoa käsittelevät diskursiiviset käytänteet voivat selittää kielenvaihtoa paremmin, kuin kielitaidon yksinkertainen arviointi. Jatkotutkimuksen kannalta suositellaan, että kiinnitettäisiin huomiota passiivisen kielitaidon merkitykseen sekä lateraalisiin verkostoihin, joissa kieltä opitaan. Molemmissa kylissä paikallisen suomalais-ugrilaisen kielen voi vielä sanoa välittyvän lapsille, mutta Tuuksessa ei vaikuta olevan lapsia, jotka olisivat karjalan aktiivikäyttäjiä. Koigortissa puolestaan kieli on sporadisesti säilynyt nuorten käyttämänä ja osaamana kielenä. On huomionarvoista, että Koigorodokin piirissä yksittäinen lähiseudun kylä, Griva, on säilynyt ilmeisen kominkielisenä. 1970-luvulla lakkautetusta Kobran kylästä on siirtynyt paljon väestöä Koigortiin, mikä näyttää vahvistaneen kylän kominkielisiä verkostoja. Nyt tavatuilla komia aktiivisesti käyttäneillä nuorilla on kaikilla sukulaisuussuhteita ainakin toiseen näistä kylistä.
  • Koskinen, Jani (Helsingin yliopisto, 2018)
    Käsittelen tutkimuksessa kielen ja murttiin rajanvettuu koskovvoo kysymystä ja tämän rajanveun vaikutosta uhanalasen kieljmuuvon maholissuutteen säillyy elinvoimasena. Osotan usseihen erj kielliin tutkimuskirjalissuutta verttailemala, jotta viimmo vuosjkymmeninä on ylleistynä ilimijö, jonka myötä aijemmin valtijolissiin valtakielliin murtteina pietyitä kieljmuotoloita on alettu tunnustoo ihtenäisiks kieliks ja monen vielä tunnustosta vaila olovannii kieljmuuvon puhujayhteisössä essiinttyy luajahkuu aktivismii tunnustoksen suamiseks. Tätä voijaan pittee ylleismualimalisena tahe ainnai -eurrooppalaisena kehitössuntana, ja ilimijö on tuttu niin ikkään suomen lähsukukielistä, kuten karjalan kielen, meän kielen, kainun (kveenin) kielen ja võron (eteläviron) kielen aseman kehitös osottaa. Pyrin antammaan ylleiskuvan siitä, mimmonen rosessi ”murttiista kieleks” on. Yks keskeisimistä juohtopiätöksistänj on, jotta kielelisen monjmuotossuuven suojelun näkökulumasta kieljmuuvon uhanalassuutta pitäs pittee yhtenä perusteena miäritelä kieljmuoto murttiin sijjaan kieleks, jos tämmönen miärittely maholistaa yhteiskunnan institutijonaalisen tuven kieljmuuvon voimmauttamisrosessilen. Nostan tutkimuksessa essiin niin ikkään kysymyksen siitä, pitäskö tällä hetkelä suomen kielen murtteina pietyitä kieljmuotoloita pittee uhanalasina. Tarkastelen murtteihen muutosta aihheesta olemassaolovan aikasemman tutkimuksen valossa, ja tarkastelunj perusteela vaikuttaa selevältä, jotta suomen murtteissa on käynässä jo pitkälen ehtinä kehitöskuluku, jonka myötä perintteiset murttiit mänettäät suuriman osan vanahosta iäne- ja muoto-opilisista piirtteistään suhteelisen pienessä ajassa. Näin murttiit surkastuut kieljmuotoloiks, jotka ovat hyvin lähelä ns. ylleispuhekieltä, ja niihen jiäp perintteisistä, huohmattavasti enemmän ylleiskielestä eronneista murtteista korkkeinttaan muitammii harvoja piirtteitä rippeinä antammaan hieman paikalisvärrii puhekielleen. Oun kirjuttana tutkimuksen kokonaissuuvessaan Pohjos-Karjalan muakunnan eteläosassa huastetula savolaismurtteihen alassuutteen laskettavala kieljmuuvola. Jatkan näin saman kieljmuuvon käyttämistä, jolla oun aijemmin kirjuttana suomalais-ukrilaisen kielentutkimuksen oppiainneessa kantitaatintutkiilman. Pien oman tutkimusettiikkanj kannalta välttämättömänä käyttee tutkimuksen kielenä uhanalasta kieljmuottuu, sillä uattelen, jotta kielentutkijoila on morraalinen velevolissuus osalistuu tutkimmiisa uhanalassiin kieljmuotoloihen yhteiskunnalisen aseman vakkiinuttamisseen ja näihen kieljmuotoloihen käyttöalan luajentamisseen. Pien ihestäänselevänä osana tätä rosessii sitä, jotta uhanalaset kieljmuuvot nostettaan pelekästä tutkimuksen kohtiin asemasta kieljmuotoloiks, joita voijaan käyttee kokonaissiin tutkimuksiin matriisikielinä.
  • Heinänen, Olli (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielma käsittelee komin kielen edessä ja takana ilmaisuja korpus-, kysely- ja haastattelututkimuksen keinoin. Teoreettisina lähestymistapoina ovat kieliopillistumisen teoria ja kognitiivisen kielitieteen teoriakehykset sekä teoriat erilaisista viitekehyksistä. Komin kielen postpositioiden roolista ja käytöstä ei ole kirjoitettu paljoakaan millään kielellä. Sanakirjoistakaan ei aukene kattavaa kuvaa. Osasta sanoja kerrotaan, käytetäänkö postpositiona vai adverbina tai molempina, mutta näin ei ole aina asioiden laita. Lisäksi kuva siitä, onko käyttö spatiaalista tai temporaalista, jää myös vajaaksi. Komissa on rikas postpositiojärjestelmä, sillä paikallissijoja on seitsemän kappaletta, ja yhdellä niistä on kaksi muotoa. Lisäksi on mahdollista liittää possessiivisuffikseja, jotka komin tapauksessa yleisimmin liittyvät itse postpositioon. Suurin osa tapauksista on tätä tyyppiä. Aiempaa tutkimushistoriaa tarkastellaan esittelemällä kohtalaisen laaja otos vanhempaa ja uudempaa kielioppi- ja oppikirjamateriaalia sekä muuta aineistoa. Niissä on mielenkiinnon kohteena ollut, mitä kerrotaan postpositioista yleensä ja varsinkin tämän tutkielman tarkastelemista postpositioista. Korpustutkimusosuudessa on ollut käytettävissä itse koostettu korpus ja internetissä tarjolla oleva komin kielen korpus. Kyselytutkimus suoritettiin yliopiston e-lomakkeella, joka tarjoaa lisäksi helpon tulosten keräysmahdollisuuden. Haastattelut täydentävät osaltaan saatua kokonaiskuvaa. Viitekehyksistä esiintyy luontaista ja suhteellista, mutta ei absoluuttista. Suhteellinen viitekehys on samaa tyyppiä kuin muissakin Euroopan kielissä. Kieliopillistumisen osalta voidaan todeta, että teoksissa esitetystä ketjusta ainakin osa toteutuu. Selvimmin väli spatiaalisesta temporaaliseen. Myös havaitaan, että jonkin takaosasta takapuolella olevaksi paikaksi toteutuu. Kognitiivisella puolella nähdään, että verbikollokaatioissa liikeverbit, aistihavaintoverbit ja mentaaliset verbit muodostavat selkeän ryhmänsä. Ajanilmauksissa ovat liittyvät nominitkin aikaa ilmaisevia, mutta muunlaisetkin ovat mahdollisia. Tarkasteltavia perusvartaloita on kolme bör, saj ja vodz. Kaksi ensimmäistä liittyvät takanaoloon tai myöhemmin tapahtumiseen ja viimeinen edessäoloon ja aikaisemmin tapahtumiseen. Ensimmäisellä ja viimeisellä on lisäksi kaksi johdettua vartaloa börvyv ja börlador sekä vodzvyv ja vodzlador. Lisäksi kaikista perusvartaloista ja johdoksista voidaan muodostaa lähikohtasijamuotoja. Sellaisissa approksimatiivin päätteen perään liittyy muiden paikallissijojen muotoja. Näihin kaikkiin esiteltyihin voi liittää possessiivisuffikseja. Muut kuin lähikohtasijat (jotka ovat jo taipuneita muotoja) taipuvat siis seitsemän paikallissijan kahdeksassa muodossa. Tutkielmassa pääpaino on ollut bör -vartalolla ja sen johdoksilla. Kahdesta muusta vartalotyypistä suurin osa tiedosta on peräisin kyselytutkimuksesta ja haastatteluista. bör -vartaloisilla ja sen johdoksilla esiintyy spatiaalista ja temporaalista käyttöä sekä postpositioina tai adverbeina. Niihin liittyy possessiivisuffikseja. Kaikkein yleisimmin se on 3. persoonan suffiksi, jolla on myös definiittistä käyttöä. Kieliopillistumiskehitystä kuvaa se, että börvyv- ja börlador- vartaloisilla ei ole temporaalista käyttöä kuin poikkeuksellisesti, minkä voisi katsoa kuvaavan niiden nuorempaa ikää. Niille ei olisi vielä ehtinyt kehittyä temporaalista merkitystä spatiaalisesta. Vartaloista saj liittyy staattiseen kiintopisteeseen ja bör enimmäkseen dynaamiseen spatiaalisessa käytössä. bör -vartalon johdetut muodot voivat liittyä myös staattiseen kiintopisteeseen. Lisäksi ne paikkaavat aukkoa, joka syntyy siitä, että saj -vartaloa käytetään vain postpositiona eikä adverbina.
  • Langerak, Norman (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro-gradu tutkielmani käsittelee Venäjällä puhutun marin kielen hyönteisnimistöä. Marin kielen hyönteisnimistöä ei ole aiemmin tutkittu ja tämän tutkielman avulla pyrin selvittämään tämän nimistön osa-alueen piirteitä. Tutkielman tavoitteet ovat kerätä sanakirjalähteistä edustava otanta hyönteisnimiä, selvittää tämän marin kielen sanaston osa-alueen sananmuodostuskeinot ja rakennetyypit ja hyönteisnimistölle tyypilliset nimeämisperusteet marissa. Tutkimusaineisto perustuu sanakirjalähteisiin, joista on kerätty kaikki niissä esiintyvät hyönteisiin viittaavat nimet. Vanhimmat näistä ovat peräisin 1800-loppupuolella kerätyistä sanastoista ja uusimmat ovat peräisin 1990-luvulla julkaistusta sanakirjasta. Aineistoon on sisällytetty nimet, jotka aineiston mukaan viittaavat hyönteisiin. Hyönteiseksi on määritelty nimet, jotka entomologisin perustein voidaan laskea hyönteisiksi tai niiden kehitysvaiheiksi. Marin kielen hyönteisnimistö voidaan rakenteellisesti jakaa kuuteen tyyppiin: 1. yksiosaisiin johtamattomiin nimiin, jotka palautuvat suomalais-ugrilaiseen kantakieleen, 2. verrattain myöhään lainattuihin yksiosaisiin johtamattomiin nimiin, 3. yksiosaisiin myöhään johdettuihin nimiin, 4. yhdysnimiin, joissa määriteosa täsmentää perusosassa viitattua hyönteistä, 5. yhdysnimiin, joissa perus- ja määriteosa viittaavat hyönteiseen ainoastaan yhdyssanana ja 6. yli kaksiosaiset yhdysnimet, jotka yhdistävät ryhmän 4 ja 5 ominaisuuksia. Näistä tyypillisin rakenne on tyypin neljä nimet, joiden osuus aineistossa esiintyvistä nimistä on 60,4% Marin hyönteisnimistön yleisimmät nimeämisperusteet liittyvät hyönteisen elinpiiriin (31,5%) ja ravintoon (19,6%). Hyönteisen väri, ääni tai muu ulkoinen tuntomerkki ovat myös verrattain yleisiä nimeämisperusteita. Merkittävällä osalla nimistä (23,1%) on ainoastaan itse hyönteiseen viittaava merkitys tai nimeämisperusta, jota nykymarin pohjalta ei voida tuoda esille. Yhdysnimi voi muttaa tai laajentaa nimeämisperustetta joten yksittäisellä nimellä voi olla useita nimeämisperusteita. Tutkielman osaksi on liitetty sanalistat, joiden avulla pyritään vähentämään tulkinnanvaraisuutta sen suhteen, mihin hyönteislajiin nimet viittaavat. Olisi suotavaa jatkaa aiheen tutkimusta diakronisesta näkökulmasta, jolloin saisi paremman käsityksen tämän sanaston osa-alueen kehityksestä sekä kenttätutkimuksen avulla saada kuva nykymarissa käytetystä hyönteisnimistöstä ja missä määrin se vastaa vanhastaan käytettyjä nimiä ja verrattain uutta uudissanastoa.
  • Görög, Zoltán (Helsingfors universitet, 2017)
    Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee miten postpositioista syntyy uusia pronominivartaloita. Aineistona käytän suomen, ersämordvan ja unkarin persoonapronominit. Keskeisimpiä teoreettisia viitekehyksiä ovat historiallis-vertaileva kielitiede ja kieliopillistuminen. Näiden tietojen pohjalta lähden tarkastelemaan aineistoani kolmessa mainitussa suomalais-ugrilaisessa kielessä. Erityisesti postpositioiden synty voidaan kuvata kieliopillistumisen avulla. Tällöin kielessä leksikaalinen elementti ottaa kieliopillisen funktion. Seuraavaksi se muuttuu sijapäätteeksi ja sitten pronominiksi. Postposition pronominivartaloksi analysoiminen edellyttää reanalyysiä. Postpositiorakenteiden merkityksen tulkinnan persoonapronominiksi mahdollistavat possessiivisuffiksit, koska ne sisältävät jo tiedon persoonasta. Leksikaalisen elementin asteittaista siirtymistä yhdestä kieliopillisesta kategoriasta toiseen voidaan kuvata jatkumolla, jolla tyypillinen edustus on yhden kielen sisällä. Työssäni hyödynnän jatkumon käsitettä laajemmin ja katson, että suomen, ersämordvan ja unkarin persoonaparadigmat muodostavat kielitypologista jatkumoa, koska ne edustavat eri asteista muutosta postpositioiden kieliopillistumisessa. Ennen aineiston käsittelyä esittelen ensin persoonapronomineihin liittyviä taustatietoja maailman kielistä. Tutkimustavoitteenani on kartoittaa suomen, ersämordvan ja unkarin persoonapronominien taivutuksen eroja ja yhtäläisyyksiä vertailemalla niiden taivutusparadigmoja. Pohdin työssäni, mistä erot mahdollisesti johtuvat, millaisia morfofonologisia muutoksia on tapahtunut persoonapronomineissa kantauralista suomeen, ersämordvaan ja unkariin. Persoonapronominien syntyyn on ensin ymmärrettävä miten sijamuodot ovat syntyneet. Siksi työssäni käsittelen eri sijojen historiallista taustaa. Kontrastiivisessa kielentutkimuksessa on tavallisesti kyse kielten synkronisesta vertailusta. Etäsukukielten vertailussa on kuitenkin tärkeää käsitellä myös kielten historiallista kehitystä ja äänteenmuutoksia, jolloin käytetään käsitettä komparatiivinen kielentutkimus. Tärkeän näkökulman aiheeseeni tuovat diakroninen kielentutkimus ja kielimuistomerkit, joiden avulla pystyn tunnistamaan erityisesti unkarin persoonapronomineissa sellaisia postpositiovartaloita, jotka eivät ole enää nykykielessä käytössä. Tutkielman yhteenvedossa kokoan tutkielman tulokset yhteen keskustelemalla teoreettisella tasolla tutkielman alussa esitettyjen teorioiden kanssa. Tutkielmasta selviää, että koko uusien pronominien syntytapa perustuu siihen, että possessiivisuffiksilla merkitty postpositio reanalysoidaan persoonapronominiksi. Sen lisäksi tutkimani kielten persoonapronominien muodostamassa kieliopillistumisessa jatkumossa suomessa ei ole syntymässä uusia persoonapronomineja taikka sijoja koska sijapäätteet liittyvät aina persoonapronominien vartaloon.
  • Manner, Niina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä tutkielma tarkastelee mordvalaiskielten analyyttisia paikallissijoja synkronisesta ja diakronisesta näkökulmasta. Nämä e-/ez-vartaloisella postpositiolla muodostetut rakenteet ovat tunnusomaisia sekä ersän että mokšan nominien määräiselle taivutukselle, ja myös persoonamuotoja niistä muodostetaan, mutta niiden esitys erityisesti kirjakielen kieliopeissa on ollut aina ristiriitaista ja puutteellista: ersässä, jossa on myöhemmin muodostunut synteettisiä eli sijapäätteillä merkittyjä paikallissijoja nominien määräiseen taivutukseen, esitetään tavallisesti vain synteettiset rakenteet, ja mokšassa nämä sijamuodot jätetään taivutusparadigmasta pois. Tämän postposition esittäminen muiden postpositioiden joukossa on puolestaan harhaanjohtavaa. Myös postposition historiallinen tausta on jäänyt epäselväksi, vaikka erilaisia tulkintoja siitä on esitetty. Tutkielma käyttää ensisijaisena aineistonaan folkloretekstejä, jotka on taltioitu foneettisella transkriptiolla. Täydentävänä sekundaariaineistona on kirjakielisiä tekstejä sekä haastatteluaineistoa. Aineisto on käsitelty poimimalla noin 220 erilaista e-/ez-postposition sisältävää lausetta, jotka ryhmitellään sijamuodoittain sekä sen mukaan, viittaavatko ne määräiseen yleisnimeen, persoonapronominiin tai muuhun täydennykseen vai toimivatko ne itsenäisesti adverbina. Huomioidaan myös, missä murteissa kutakin muotoa tavataan. Ryhmä kerrallaan tarkastellaan postpositiolausekkeiden semantiikkaa, ja soveltaen kieliopillistumisteoriaa historiallis-vertailevaan metodiin arvioidaan postposition etymologiaa uudelleen tämän työn aineiston valossa. Aineiston pohjalta todetaan, että e-/ez-postpositiolla rakennetaan paikallissijoja sellaisissa nominin kategorioissa, joissa perustaivutuksen kaltainen synteettinen sijapääte ei ole, tai ei ole aina ollut, käytettävissä: määräinen yleistaivutus ja persoonapronominit, mutta myös demonstratiivi- ja interrogatiivipronominit sekä joskus possessiivinen taivutus. Analyyttisten paikallissijojen semantiikka noudattaa yleistaivutuksen vastaavien muotojen semantiikkaa, mutta sitä rajoittavat viittauskohteen luonnolliset kategoriat siten, että esimerkiksi persoonapronominien inessiivi on pääasiassa osaobjekti eikä paikanmääre. Postposition eri muotojen murrelevikin ja morfosyntaktisten ominaisuuksien perusteella päätellään, että postposition etymologinen alkuperä on kantamordvan demonstratiivipronominissa, jonka jotkin sijamuodot ovat leksikaalistuneet adverbeiksi, joista edelleen kieliopillistumisen ja analogian kautta on syntynyt analyyttisten paikallissijojen nykyinen paradigma. Tulos on kiinnostava, koska demonstratiiviperäiset paikallissijatunnukset ovat sekä uralilaisessa kielikunnassa että maailmanlaajuisesti epätyypillisiä.
  • Kähmi, Ossi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmani koostuu pääosin itämerensuomen olla-verbin johdoksista. Toiseksi olen esitellyt saamelaiskielten ja mordvan olla-verbin etymologisista ja semanttisista vastineista muodostettuja johdoksia. Kieltoverbin ja olla-verbin työnjakoa sekä kieltorakenteita yleisemminkin olen kokenut tarpeelliseksi käsitellä myös. Tutkimus perustuu pääosin eri kielten opiskelun yhteydessä käsiteltyihin aineistoihin. Lisänä on käytetty sanakirjoja. Suomen olla – samoin kuin sen taivutusparadigmaan kuuluva lie – on ikivanhaa perua niin pitkälle kuin uralilaista kantakieltä on voitu rekonstruoida (*wole- ja *le-). Etymologiset vastineet löytyvät lähes kaikista sukulaiskielistä joskin käyttö on saattanut jäädä marginaaliseksi kuten viron leema-verbille on käynyt. Saamelaiskielistä ei ole osoitettavissa yksiselitteistä historiallista vastinetta olla-verbille, mutta joitakin sanamuotoja ja johdoksia on lainautunut suomesta. Mordvalaiskielissä suomen olla-verbin etymologinen vastine ulems on käytössä harvinainen. Suomen olla-verbin muista käännösvastineita olen siksi pitänyt tarpeellisena käsitellä. Suomessa olla-verbin käyttö kopulana ja apuverbinä on indoeurooppalaisen mallin mukaisesti laajentunut eikä ole yhteistä uralilaista perua. Kaikissa kielissä on rinnakkain samaa merkitseviä verbejä ja kopularakenteita kuten on kylmä ~ palelee ja en ehdi ~ minulla ei ole aikaa. Yhteisiä johdoksia ei kaukaa löydy, mutta sananmuodostustapa on säilynyt vuosituhansia ja yhteisiä johdinaineksia on tunnistettavissa etäsukukielistäkin. Erilliskehitys on joihinkin kieliin tuonut uusia omaperäisiä tai naapurikielistä omaksuttuja johdinaineksia. Johdoksia on kaikista olemisen merkitysalueista. Kopulamerkityksessä tyypillisiä ovat sanaliittojohdokset tyyppiä paikallaolijat, koosolek. Eksistenssiä ja omistamista merkitseviä johdoksia on eri kielikunnan haaroissa. Johdosten ja johdinten määrä vaihtelee kielittäin.
  • Metsäranta, Niklas (Helsingfors universitet, 2012)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee uralilaisen kielikunnan sisällä kulkeneita lainasanoja. Tavoitteena oli selvittää millaisten kriteerien avulla kielikunnan sisäiset lainat voidaan erottaa uralilaiseen kantakieleen palautuvasta perintösanastosta. Tutkielman keskiössä ovat permiläiset kielet. Permiläisten kielten sanastoa tutkittiin erityisesti suhteessa mariin ja unkariin. Uralilaisissa kielissä on huomattava määrä sanastoa, joka nykyisen äännehistoriallisen tiedon valossa näyttäytyy epäsäännöllisenä. Tämän tutkielman lähtökohtana on oletus, että ainakin osa epäsäännöllisiä äännepiirteitä sisältävästä sanastosta on lainaa kielihaarojen välillä. Mikäli yhdessä kielihaarassa esiintyvä epäsäännöllinen äännekehitys voidaan luontevasti selittää toisessa kielihaarassa tapahtuneen säännöllisen äännekehityksen kautta, on sana potentiaalinen lainasana. Työn keskeisin sanastolähde on Sándor Csúcsin teoksessaan Die Rekonstruktion der permischen Grundsprache (2005) esittämä n. 1500 sanaa käsittävä yhteispermiläinen sanasto. Keskeisiä äännehistorian lähteitä työssä on käytetty useita. Tärkeimpänä etymologisena viitteenä on ollut Uralisches etymologisches Wörterbuch. Työssä kantapermiin palautuvat sanat, joilla on vastineita permiläisten kielten ulkopuolella on jaoteltu levikkiryhmiin. Levikin perusteella tehdyn jaottelun jälkeen permiläis-marilaista ja permiläis-ugrilaista sanastoa on tarkasteltu äännehistoriallisin kriteerein ja äännehistorian valossa epäsäännölliseksi analysoituva sanasto on otettu lähempään tarkasteluun Omina alalukuinaan on käsitelty sanoja, jotka ovat mahdollisia kielihaarojen välisiä lainasanoja. Erilaisten äänteellisten, fonotaktisten ja johto-opillisten kriteerien valossa näyttää siltä, että osa epäsäännöllisenä pidetystä sanastosta todellakin on lainaa kielihaarojen välillä. Tutkitun sanaston perusteella lainasuunta on ollut permiläisistä kielistä mariin. Marin sanoissa oli permiläisille kielille tyypillisiä äännepiirteitä (esim. denasalisaatio, keskikonsonantiston metateesi), joiden perusteella niiden voidaan olettaa olevan permiläislähtöisiä. Myös permiläisten kielten ja unkarin välillä on sanastoyhtäläisyyksiä, joiden voi tulkita olevan lainaa haarasta toiseen. Lainoja näyttää permiläisten kielten ja unkarin välillä kulkeneen molempiin suuntiin. Kielihaaroille tyypilliset tunnusmerkkiset äänteenmuutokset ovat oleellisia tutkittaessa sisäistä lainautumista. Aina selviä kriteerejä lainautumisen toteamiseksi ei ole tai materiaali on liian monitulkintaista, jotta siitä voitaisiin vetää luotettavia johtopäätöksiä. Lopputuloksena on, että sisäistä lainautumista voidaan toimivasti käyttää epäsäännöllisyyden selitysmallina, mutta jäännöksettömästi sillä ei voida epäsäännöllistä sanastoa selittää.
  • Hiovain, Katri (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmani käsittelee pohjoissaamen ja viron morfofonologiaa ja nominintaivutusta kontrastiivisesta näkökulmasta pohjautuen kirjakieleen ja keskeisten kielioppiteosten esityksiin (Erelt ym. 2007: Eesti keele käsiraamat ja Nickel & Sammallahti 2011: Nordsamisk grammatikk). Vertailtavat kielet ovat keskenään etäsukukieliä, minkä vuoksi ne ovat monilta ominaisuuksiltaan hyvin erilaisia. Nominintaivutuksessa esiintyvässä morfofonologisessa vaihtelussa on kuitenkin paljon taivutustypologisesti yhteneviä piirteitä, joita on tutkittu vielä suhteellisen vähän. Tutkimustavoitteenani on kartoittaa pohjoissaamen ja viron morfofonologisten vaihteluiden eroja ja yhtäläisyyksiä, sekä esitellä ja vertailla nominintaivutuksen ja vaihteluiden kuvaustapoja eri kielioppiteoksissa. Pohdin työssäni, mistä erot mahdollisesti johtuvat, millaisia morfologisen järjestelmän muutoksia on tapahtunut itämerensuomalaisissa ja saamelaiskielissä, ja miksi viron ja pohjoissaamen morfofonologisten vaihteluiden kuvaaminen on taivutustypologisista yhtäläisyyksistä huolimatta hyvin erilaista. Kontrastiivisessa kielentutkimuksessa on tavallisesti kyse kielten synkronisesta vertailusta. Etäsukukielten vertailussa on kuitenkin tärkeää käsitellä myös ilmiön historiallista taustaa ja kielen muutosta. Tärkeän näkökulman aiheeseeni tuovat morfologisen typologian kielityypin käsitteet, joista erityisesti agglutinatiivisuus ja flekteeraavuus ovat työni kannalta keskeisiä. Pohdin tästä näkökulmasta tutkimuskirjallisuudessa esitettyjä väitteitä siitä, että viro ja saame ovat uralilaisessa kielikunnassa poikkeuksellisia runsaan vartalonvaihtelunsa vuoksi. Tutkielmassani keskityn erityisesti viron ja saamen kieliopillisten sijojen, nominatiivin, genetiivin tai genetiivi-akkusatiivin ja partitiivin muotoihin ja funktioihin, joista sijapäätteet ovat historiallisen kehityksen kautta kuluneet pois. Näiden sijojen kohdalla merkitysten ja kieliopillisten suhteiden erottaminen keskittyy sijapäätteiden asemesta vartalonvaihteluun, joista merkittävin on astevaihteluilmiö. Sekä virossa että saamessa astevaihtelu on huomattavasti moniulotteisempaa kuin suomessa, jossa astevaihtelu koskee lähinnä klusiileja. Saamessa astevaihtelu on laajentunut koskemaan kaikkia konsonantteja ja konsonanttiyhtymiä. Virossa astevaihtelun kuvauksessa on otettu huomioon myös prosodiset piirteet, kuten paino ja sävelkulku, sillä astevaihtelu vaikuttaa koko sanavartaloon ja sen tavujen välisiin suhteisiin. Lisäksi molemmissa kielissä erotetaan toisistaan kolme kestoastetta, lyhyt, pitkä ja ylipitkä (vrt. suomessa lyhyt ja pitkä). Kolmea kvantiteettia (kestoastetta) ja niiden vaihtelua nominintaivutuksessa kuvataan virossa ja saamessa hyvin eri tavoin. Saamen kielioppikirjallisuuden astevaihtelutapaukset perustuvat nimittäin valtaosin konsonanttien kirjakieliseen vaihteluun, ja konsonanttikeskuksen vaikutuksesta ympäröiviin vokaaleihin on vain vähän tietoa (ks. Aikio 2005: 15). Saamen astevaihtelun foneettinen kuvaaminen olisikin jatkotutkimuksen kannalta tärkeää ja mielenkiintoista myös syvemmän kontrastiivisen tutkimuksen kannalta (ks. Markus ym. 2012).
  • Yurayong, Chingduang (Helsingfors universitet, 2015)
    Tämä tutkielma käsittelee pääsanan jäljessä esiintyviä demonstratiiveja Vologdan ja lähialueiden vepsän murteissa ja paikallisissa pohjoisvenäjän murteissa, joiden lisäksi aineistoon kuuluu myös Novgorodin tuohikirjeet 900 1400-luvuilta. Taustana on substraattiteoria, jonka mukaan runsas pääsanan jälkeisten demonstratiivien X-to käyttö pohjoisvenäjän murteissa on syntynyt murrealueen alkuperäisten suomalais-ugrilaisten kielten kontaktivaikutuksesta, koska esimerkiksi vepsän kielessä käytetään runsaasti pääsanan jälkeisiä demonstratiiveja X-se ja X-ne. Tutkielma alkaa johdannolla, jossa selostan itämerensuomalaisten ja pohjoisvenäläisten kontaktien historiallista taustaa keskittymällä Novgorodin ja itämerensuomalaisten kansojen asuttamien lähialueiden historiaan. Lisäksi käsittelen typologisessa mielessä demonstratiivin ja artikkelin suhteita informaatiorakenteen peruskäsitteisiin kuten määräisyyteen, topikaalisuuteen ja temaattisuuteen, jotka toimivat tutkimukseni pohjana. Sitten jatkan relevanttien kielitieteellisten teorioiden esittelyllä, jossa pohdin erilaisia aiheeseen liittyviä ajatuksia muun muassa kielen muutoksen, kielikontaktin, areaalikielitieteen ja sosiolingvistiikan näkökulmista. Sen jälkeen esittelen tutkimushistoriaa, jossa esittelen muiden tutkijoiden ajatuksia sekä vertailevan fennougristiikan että slavistiikan puolella. Näiden tietojen pohjalta lähden tarkastelemaan aineistoani kolmesta mainitusta kielimuodosta. Aineiston käsittelyssä esittelen ensin aineistoon liittyviä taustatietoja, minkälaisia ovat informantit, tekstien määrä ja tyylit sekä minkälaisia ongelmia tulee vastaan vertaillessani näiden kolmen kielimuodon aineistotekstejä. Sitten esittelen esimerkkitapauksia, jotka olen poiminut aineistosta. Seuraavaksi esittelen näiden esimerkkitapausten luokittelukriteerit, joita kehittelen aiempien tutkimusten menetelmien pohjalta. Nämä metodit sovellan aineiston analyysiin, jonka lopputuloksia esittelen sen jälkeen tilastomenetelmällisesti. Tutkielman lopussa käytän omia tietojani keskustelemaan teoreettisella tasolla tutkielman alussa esitettyjen teorioiden ja aiempien tutkimusten kanssa. Teoreettisen keskustelun tuloksena olen selvittänyt, että pohjoisvenäjän murteiden runsas pääsanan jälkeisten demonstratiivien käyttö ei ole suomalais-ugrilaisten kielten kontaktivaikutusta, koska tämä piirre ei ole leimaava suomalais-ugrilainen piirre. Sen sijaan rakenteen on täytynyt syntyä sekä vepsässä että pohjoisvenäjän murteissa yhteisin voimin viime vuosisadoilla tapahtuneiden kontaktien tuloksena. Vahvistavan argumentin saan Muinais-Novgorodin slaavilaisesta kielimuodosta, josta todistan tässä tutkielmassa, että pohjoisvenäjän nykymurteiden kaltaista demonstratiivin käyttöä ei ole käytössä. Tutkimukseni tuo myös mahdollisuuden väittää, että kyseinen tutkittava rakenne voisi olla Pohjoisvenäjän alueen yhteinen areaalipiirre, joka on havaittavissa vepsän ja pohjoisvenäjän murteiden lisäksi myös karjalassa, permiläisissä kielissä ja Venäjän saamelaisissa kielissä.
  • Juutinen, Markus (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmani käsittelee koltansaamen skalaaristen partikkeleiden morfologiaa, semantiikkaa sekä niiden käytön muutosta. Tutkielmassani keskityn myönteisiin ‘myös, -kin’-merkityksisiin ja kielteisiin ‘edes, -kaan’-merkityksisiin skalaarisiin partikkeleihin. Koltansaamen murteissa molempia merkityksiä ilmaistaan useilla partikkeleilla, jotka ovat peräisin eri lainalähteistä. Tutkielmassani esitän yleisnäkymän koltansaamen murteiden murteiden skalaaristen partikkelien käyttöön. Lisäksi tarkastelen tarkemmin Sevettijärven kieliyhteisön kielenkäytön muutosta 1970-luvun ja vuoden 2007 välisenä aikana. Kielenmuutoksen tutkimiseen ja seuraamiseen käytän rinnakkain kahta metodia: näennäisaikametodia sekä reaaliaikametodia. Käyttämäni aineisto kattaa 1900-luvun alussa kerättyjä folkloretekstiä noin 300 sivua sekä Suomen puolella kerättyä puheaineistoa 1960- ja 1970-luvuilta sekä vuodelta 2007 yhteensä noin 12 nauhatuntia. Tutkimuksen pitkä aikajänne mahdollistaa kielenmuutosten tutkimisen muuttuvassa kielitilanteessa. 1900-luvun alkupuolella Petsamon kolttasaamelaiset olivat kaksikielisiä suhteessa venäjän kieleen. Toisen maailmansodan jälkeen heidät siirrettiin Inarin kunnan alueelle, jossa heistä tuli yhä enevässä määrin kaksikielisiä suhteessa suomen kieleen. Sevettijärven kieliyhteisö osoittautui 1970-luvulla lähes homogeeniseksi tutkimieni kielenpiirteiden suhteen. Tuolloin käytössä oli lähes pelkästään venäjästä lainattuja skalaarisia partikkeleita. Ainoastaan yksittäiset kielenpuhujat käyttivät suomesta lainattuja partikkeleita. Vuoteen 2007 mennessä kaikki kielenpuhujat olivat ottaneet käyttöön suomesta lainattuja partikkeleita ja niiden käyttö oli yleistä. Kielenpuhujien idiolektien välillä oli havaittavissa isoja eroja, mutta aineistossa ei ollut havaittavissa ikäpolvittaista muutosta. Tutkielmani tulokset osoittavat, että koltansaame on muuttunut merkittävässä määrin tutkittavana ajankohtana. Kielenmuutoksen taustalla on kielikontaktien ja kieliympäristön muuttuminen.
  • Noreikis, Simonas (Helsingin yliopisto, 2018)
    Työni tavoitteena on tarkastella kriittisesti suomalais-ugrilaiseksi esitettyjen Liettuan vesistönimien etymologioita. Käsitys, että Liettuassa voi olla suomalais-ugrilaisia vesistönimiä, perustuu teoriaan, että ennen balttien tuloa Liettuan alueelle noin vuonna 2000 eKr. siellä asui suomalais-ugrilaisia. Liettualaiset tutkijat perustelivat valittujen liettualaisten nimien suomalais-ugrilaista alkuperää rinnastamalla niitä samanlaisilta kuulostaviin suomalais-ugrilaisiin vesistönimiin. Tällainen metodi on kuitenkin riittämätön ja epäkriittinen. Työssäni sovellan Saarikiven, Aikion, Kuzminin ja Baloden käyttämiä ja kehittämiä suomalais-ugrilaisen paikannimistön tutkimusmetodeja. Tärkein tehtävä on rinnastettujen nimien kantamuotojen rekonstruktio ja vertailu. Sitä varten katson läpi äännehistoriaa uralilaisesta kantakielestä myöhäiskantasuomeen ja kantaindoeuroopasta balttilaisiin kieliin. Analyysiosassa esitän erillisessä sana-artikkelissa jokaisen liettualaisen nimen, jonka suomalais-ugrilaista alkuperää on Liettuassa pidetty varmana. Pyrin kumoamaan nämä etymologiat monentyyppisin kriittisin argumentein. Lopussa esitän vielä yksittäisiä nimiä, jotka niin ilmeisesti eivät ole uralilaista alkuperää, etteivät perustelut vaadi erillistä sana-artikkelia. Tässä työssä kävi ilmi, ettei yksikään työssäni tutkitusta vesistönimistä ole suomalais-ugrilaista alkuperää. Yleisin vasta-argumentti on rekonstruoitujen kantamuotojen fonologinen etäisyys. Toiseksi, joihinkin nimiin rinnastetut sanat ovat nuoria lainoja uralilaisissa kielissä tai ainakin kuuluvat länsiuralia myöhempiin kerrostumiin. Kolmanneksi, moni nimi on rinnastettu sanaan, josta paikannimiä ei todistettavasti ole muodostettu. Joskus vielä sana, johon vesistönimi on rinnastettu, ei maantieeteellisistä syistä sovi siihen yhdistettyyn vesistökohteeseen. Lopuksi monille suomalais-ugrilaisille vesistönimille voi löytää perustellun balttilaisen etymologian. Liettuassa valmistellaan uutta paikannimikirjaa. Sen tekijöiden tulisi katsoa uudestaan suomalais-ugrilaisiksi esitettyjen vesistönimien etymologioita. Toivon, että tutkielmani olisi heille hyvä apuväline.
  • Huilla, Saara (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkimus keskittyy Venäjän suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten ja -kulttuurien kuvaamisen tapoihin erilaisissa museonäyttelyissä. Tutkimusaineistoa eli suomalais-ugrilaisten museoiden näyttelysuunnitelmien representaatioita analysoidaan kriittisen tutkimuksen näkökulmasta laadullisen sisällönanalyysin menetelmiä soveltaen. Tutkimuksen lähtökohtana on, että suomalais-ugrilaisten kielten ja kulttuurien tilanne huomioon ottaen tulisi museo nähdä yhtenä tärkeänä toimijana kielten ja kulttuurien säilymisen ja elpymisenkin kannalta. Tutkimusaineistona käytetään Suomen sukukansaohjelman puitteissa toteutetun Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden kulttuurihistoriallisille museoille suunnatun näyttelykilpailun materiaalia. Yhteensä aineisto koostuu yli 50 näyttelysuunnitelmasta, joista yhtätoista tarkastellaan työssä tarkemmin. Museonäyttelysuunnitelmat ovat peräisin vuosilta 2003–2011. Tutkimusaineistona olevat näyttelyt ovat vasta suunnitelmia. Kuitenkin moni näistä suunnitelmista on myöhemmin toteutunut eli voidaan katsoa, että aineisto heijastaa myös suunnitelmatasoa laajemmin niiden laatineiden museoiden arvoja. Toisaalta suunnitelmissa heijastuu kilpailukontekstin sekä museoiden taustaorganisaatioiden asettamien toimintaraamien vaikutus suunnitelmiin. Tutkimuskysymykset liittyvät ensinnäkin vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen kulttuuri- ja kielinäkökulmaa määrittäviin tekijöihin suunnitelmissa. Aineiston perusteella voidaan todeta, että perinteellä viitataan käsityöperinteeseen, kasvatusperinteisiin ja perinteisiin elintapoihin. Kielen arvokkuutta perintönä ei juuri nosteta esiin näyttelysuunnitelmissa. Esimerkiksi Udmurtian tasavallan näyttelysuunnitelmissa esiin nousevat toistuvasti monikansallisuuden ja kansojen samanlaisuuden teemat. Monien museoiden ideologia perustuu kansojen yhdentymistä puoltavaan lähestymistapaan, jonka voi katsoa olevan perua Neuvostoliiton ajoilta. Tutkimuksessa tuodaan esiin ajatus- ja esitystapojen piirteitä, joiden voi nähdä olevan haitallisia vähemmistökielten ja -kulttuurien säilymisen kannalta.
  • Kim, Jeongdo (Helsingfors universitet, 2013)
    Työni jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen on teoreettinen ja toinen empiirinen. Teoreettisessa osassa tarkastelen suomen ekspressiiviseen sanastoon liittyvää käsitteistöä ja tutkimushistoriaa sekä neutraalistumisen yleisluonnetta. Empiirisessä osassa tarkastelen juoru, hymy, hyrrä ja kapina -sanojen etymologioita ja pyrin näin valottamaan niitä ongelmia, joita on ilmaantunut tähänastisissa etymologisissa lähteissä ekspressiivisperäisinä pidettyjen sanojen yhteydessä. Myös tarkastelemani käsitteistö jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen liittyy terminologiaan ja toinen sananmuodostusoppiin. Terminologisessa osassa tarkastelen ekspressiivisen, onomatopoeettisen ja deskriptiivisen sanan sekä neutraalistumisen määritelmiä. Lisäksi tarkennan niitä Peircen semiotiikan näkökulmasta. Sananmuodostusopillisessa osassa tarkastelen johdossarjaa, deskriptiivistä skeemaa ja fonesteemia, joita on käsitelty joko samoilla tai eri termeillä ekspressiivisten sanojen muodostuksen yhteydessä. Työssäni esitän, että nämä kolme käsitettä voidaan erottaa toisistaan sananmuodostusopin ja etymologian perusteella, ja että etymologioimani sanat juoru, hymy, hyrrä ja kapina kuuluvat johdossarjaan. Käsittelen myös metaforaa, metonymiaa, synestesiaa ja nimeämisen motivaatiota, joiden näen vaikuttavan semanttisesti ekspressiivisten sanojen neutraalistumiseen. Empiirisessä osassa esittelen ensinnäkin juoru, hymy, hyrrä ja kapina -sanojen tähänastisia etymologioita, joiden avulla selvitän, ettei näille sanoille ole osoitettu muuta alkuperää kuin ekspressiivisyys. Seuraavaksi tarkastelen näiden sanojen mahdollista muodostus- ja neutraalistumisprosessia, joihin kuuluvat mm. 1. tavun vokaalinpidennys, metateesi, perussanamuotti, takaperoisjohto, metonymia, synestesia ja nimeämisen motivaatio. Selvittääkseni neljän tarkastelemani sanan areaalista kehitystä tarkastelen levikkitietoja. Lisäksi otan huomioon sellaisten ekspressiivisten sanojen levikkitiedot, joiden oletan edeltäneen kyseisten sanojen neutraalistumista. Tutkimukseni toimii etymologisena kontribuutiona siinä mielessä, että tähänastisissa etymologisissa sanakirjoissa on paljon neutraalistumisselityksiä, mutta niistä puuttuu kuvauksia neutraalistumispoluista. Tutkimukseni esittää myös, että jos sanojen neutraalistumispolut eivät ole tutkimuksessani selvitetyn kaltaisia, voidaan epäillä, ovatko sanat ylipäätänsä neutraalistuneita.