Tutkimuksessa tarkastellaan digitaalisen valokuvauksen käsitettä. Tavoitteena on selvittää miten digikuvauksen käsite on muodostunut. Tämä on johtanut tutkimaan visuaalisen havainnoinnin muutosta. Tutkimusaineistona on valokuvausalan tutkimuksia ja väitöskirjoja. Tutkimusmenetelmänä on käytetty Foucaultin tiedon arkeologian mallia ja systemaattista käsiteanalyysiä. Tutkimukseni jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käsittelen digikuvauksen arkeologiaa ja kehitysvaiheita. Toisessa osassa analysoin digikuvauksesta käytyä keskustelua. Kolmannessa osassa teen ontologista synteesiä digikuvauksesta käydyn keskustelun pohjalta mm. informaatioteorian valossa. Valokuvaus on viimeisten kymmenen vuoden aikana muuttunut digitaaliseksi. William T. Mitchell oli ensimmäisiä tutkijoita, joka käynnisti keskustelun valokuvauksen kuolemasta. Hänen mukaansa digitaalinen valokuvaus ei ole valokuvausta. Lev Manovich esitti puolestaan, että digitaalinen valokuvaus ei merkitse valokuvauksen kuolemaa, vaan jatkumoa uutena mediana. Alan tutkijoiden parissa nousi keskustelu siitä, mitä on valokuvaus valokuvauksen jälkeen. Vuoden 2000 jälkeen digikuvaus on nopeasti kasvanut. Käsitteenä valokuvaus ei ole kuitenkaan kuollut. Vaikka perinteiset kamerat on korvattu digikameroilla, digitaalista valokuvausta ei ole selkeästi määritelty. Tutkimuksessani halusin selvittää onko valokuvaus muuttunut niin paljon, että meidän pitäisi löytää uudet määritelmät kuvaamaan digitaalista valokuvausta. Ne tutkijat jotka uskovat valokuvauksen kuolemaan esittävät painavimpana argumenttinaan sen, että valokuvauksen totuus on menetetty. Digitaaliseen valokuvaan ei voi uskoa kuten filmille kuvattuun perinteiseen valokuvaan. Valokuvaan (photograph – valon piirtämä) on liitetty totuusarvo automaattisesti käsin koskettamatta syntyneestä kuvasta. Silti valokuvaa on jo sen syntyhistoriasta alkaen manipuloitu ja korjailtu. Digitaalinen valokuvaus mahdollistanut helpon tietokoneella tapahtuvan kuvankäsittelyn ja murtanut käsitteen valokuvan totuudesta. Itse valokuvan totuus ei näytä muuttuneen, vaan digitaalisen kuvan muokkaus ja käyttö uusissa medioissa. Semioottisesti tarkastellen valokuvaa pidetään valon aikaansaamana indeksinä kohteestaan. Tällä perustellaan perinteisen valokuvan totuusarvoa. Eikö myös digitaalinen valokuva ole valon avulla tuotettu kuva kohteestaan? Mikä ero on filmille ja digitaalisen kameran kuvakennolle piirtyneellä kuvalla? Antiikin filosofit näkivät, että visuaalinen havainto teki ihmisestä autonomisen subjektin. Renessanssin koittaessa Albertin ikkuna teki hänestä oman ympäristönsä rakentajan. Valistusajalla camera obscura tarkasteli ihmistä elävänä objektina. Teollisen massatuotannon nousun aikana syntynyt valokuvaus vieraannutti kohteensa kuolleeksi tutkimusnäytteeksi. Informaatioaikakauden tuotteena syntynyt digikuvaus on herättänyt ihmisen takaisin oman havaintonsa subjektiksi. Informaatioteoreettisista lähtökohdista digitaalisen valokuvan totuutta haetaan sen sisältämästä tiedosta. Tieto on tulkinnan tulosta. Perinteinen valokuva on informaatiota siinä kuin digitaalinenkin valokuva. Informaatio ei kuitenkaan ota kantaa kuvan sisältämään tietoon tai totuusarvoon.

In my study which treated the relation between Michel Foucault’s genealogical research program and French structuralistic marxism I asked a) in what particular way Foucault interpreted the marxism of his own time, b) in what particular way Foucault tried to turn Althusser’s re-reading of historical materialism on its feet and c) in what particular way Foucault replaced Althusser’s rather problematic structuralist causality by strategical. I also asked whether the French marxism of 1960’s contained anything better, especially Nicos Poulantzas state and class theoretical approach which with respect to Althusser’s re-reading pursued much the same as Foucault himself did. My intention was to unravel what Foucault and Poulantzas told together of the strategical codification of social regulation when the primary emphasis was paid to the fact, that both of them shared many similar research aims and concepts of which neither managed ever to polish. This kind of concepts are most of all tactics, strategies and hegemonies whose march order remained – however – partially open. What was at stake is the methodology of contemporary political economy which should be thought in a very near future as strictly as possible. In the study I managed to figure out that Foucault hardly understood Poulantzas major commitments correctly and at the same time that Foucault and marxist political economy speak quite similar methodological language which can be expressed also so that what Foucault knew to tell us of the strategic-relational character of power Poulanzas extented to concer history theory in its entirety. The crucial motivation for the study arose from Bob Jessop’s commentary books of political economy in which he has configured in multiple ways the potential convergencies between Foucault and Poulantzas, most of all the guestion how we should/ could think simultaneously the two most fundamental problems repeating themselves regularly within the social scientific discussion, namely the problems concerning the distance between micro and macro and the distance between structure and action. It is exactly the strategic-relational methodology of which Jessop claims to be the most appropriate mean to solve these basic problems of current political economy.

The general aim of this study is to analyse some of the most important facets of governmentality, its technologies and methods on the one hand, and on the other hand the ethic of conviction, the ethic of responsibility and finally the ethic of politics. The analysis proposes some new ways of anatomising political reason, ways that may operate upon and through history, but which do so in order to gain a purchase upon our present and its politics. Contemporary political reason seems troubled and uncertain. The death of state socialism as a viable political doctrine has been, one can say, accompanied, not by an uncontested triumph of liberal democracy and free market individualism, but by a proliferation of political doctrines and programmes that are unstable and difficult to classify in conventional terms. In and for the favouring of empowering both individual and community, parties of both right and left advocate the removal of aspects of welfare and security from state control and supply. Ecological politics seems to be so attractive to many because of the simultaneous demands for action by public authorities and changes in the conduct of private companies and individuals. Feminist arguments have gone beyond the twin options of total destruction of patriarchy or simple campaigns for equality to take on issues raised by the new reproductive technology, the right to life, sexual abuse and sexual harassment to engage with a range of other issues such as the organization of work and child care that both call for actions by political authorities and ethical transformation across a population. It is then a political life, of ethics, which emphasizes the crucial political value for the mobilization and shaping of individual capacities and conduct. But the political reason itself is mutating analysis of political lags some way behind. As Weber sees it the antagonism between the ethics of conviction and the ethic of responsibility is fundamentally insoluble by scientific means; only an act of personal choice leads to the acceptance of one rather than of the other as a standard of concrete behaviour. On the other hand, there are strong indications that Weber, in discussing the alternative between the two ethical orientations in the field of politics, accords a special prominence to the extent, in what sense, and with what justification the ethic of responsibility is claimed by Weber to the specific standard of political behaviour, the ethic of politics. When one begins to examine Machiavelli's remedies for modem weakness, he or she will come upon an obvious difficulty that has been much discussed. Machiavelli is most famous today as the author of the Prince, an attractive work, original, short and dangerous, that advices princes on how to seize absolute power and authority, how to be good and alternatively criminal and wicked but also a specially republican. As both have pointed out (Foucault - Machiavelli) the Prince has to get out of all kinds of principalities, but soon the Prince faces "new Princes", private individual who becomes princes of new state that they found. At the same time they are live the present of what they are, they will conduct but also will learn how to conduct oneselves. Here the most important aspect remains the transparent pride of the author, he proclaims the work's radical originality as he promises to go to the effectual truth and ignore imagined states.

Tutkielmassa käsitellään viimeaikoina suosituksi kehitysavun muodoksi noussutta mikrorahoitusta osana globaalin poliittisen talouden ja kehityksen hallintaa. Tutkielman lähtökohta nousee mikrorahoituksen alan ristiriidoista. Tutkielmassa esitellään kiistelyä mikrorahoituksen minimalismiksi kutsutusta linjasta, jossa köyhyyden vähentämiseksi ja naisten aseman parantamiseksi nojataan pelkkiin mikroluottoihin ja tähdätään kehityksen tuottamiseen markkinamekanismeilla. Minimalistinen linja on kehitysavun antajien suosiossa ja sen käsitetään uhkaavan varsinkin kansalaisjärjestöjen keskuudessa yleistä lähestymistapaa, jossa mikroluotot yhdistetään sosioekonomisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin puuttuviin köyhyyden vähentämisen strategioihin. Tutkielmassa liitetään esitellyt linjojen kiistat Katharine N. Rankinin feministisen taloustieteen tutkimuksiin ja Heloise Weberin uusgramscilaisiin globaalin poliittisen talouden ja kehityksen hallinnan yhteyksien tutkimuksiin. Ne tuovat esille minimalistisen linjan mikrorahoituksen välineenä kehitysmaiden talouksien liberalisoimisessa ja rakennesopeutusohjelmien ajamien uusliberalististen yhteiskuntamallien toteuttamisessa. Tutkielmassa eritellään erilaisia näkemyksiä minimalistisen linjan hallitsevuudesta ja selvitetään feministiseen näkökulmaan sitoutuen mahdollisuuksia mikrorahoituksen ja naisten köyhyyttä ylläpitävien rakenteellisten kysymysten yhdistämiselle. Tutkielman teoreettinen viitekehys koostuu uusgramscilaisista globaalin poliittisen talouden tutkimuksista sekä Michel Foucault'n valta-analytiikasta. Tutkielmassa esitellään Stephen Gillin määrittelemän kurinpidollisen uusliberalismin prosesseja ja yhdistetään ne kehityksen foucault'laista hallintaa ja harmonisointia käsitteleviin tutkimuksiin. Tutkielmassa tarkastellaan Foucault'n hallinnan analyysin näkökulmasta mikrorahoituksen käyttötapoja kehityksen edistämisen sekä globaalin poliittisen talouden rakenteiden muokkaamisen uusliberalistisissa prosesseissa. Tutkielmassa analysoidaan Foucault'n valta-analytiikkaa käyttäen mikrorahoituksen ohjaamista Yhdistyneiden Kansakuntien, Maailmanpankin, mikrorahoituksen neuvontantajaorganisaation CGAP:n sekä yksityisen sektorin edustajien, kehityslaitosten ja kansalaisyhteiskunnan järjestöjen muodostaman mikroluottokampanjan tuottamien materiaalien kautta. Tutkielmassa identifioidaan kolme laajaa mikrorahoitusta määrittelevää diskurssia ja käsitellään niitä suhteessa teoriaosuudessa tarkasteltuihin globaalin poliittisen talouden ja kehityksen hallinnan muotoihin. Suoritetun analyysin perusteella todetaan, että Maailmanpankin ja CGAP:n yhteinen diskurssi on lähes yhtäläinen mikroluottokampanjan tuottaman diskurssin kanssa. Ne luovat tilaa vain mikrorahoituksen minimalismin toiminnalle. YK-järjestöjen tuottamista materiaaleista noussut diskurssi rakentaa jonkinlaisia mahdollisuuksia mikrorahoituksen sosioekonomisille lähestymistavoille ja peruspalvelujen tarjoamisen roolille. Diskurssista voi havaita YK:n mukautuvan uusliberalistisiin globalisaation prosesseihin. Kehitystä ohjaavien uusliberalististen valtakeskittymien todetaan olevan vahvoja ja vaarantavan kansalaisjärjestöjen naisten kollektiivista toimintaa järjestävää sekä alistavia valtarakenteita muuttamaan pyrkivää toimintaa.

Abstrakt I avhandlingen studeras deltagande i frivilliga studier vid Helsingfors arbetarinstitut (Arbis). Speciellt intresse fästs vid deltagande i datakurser. Kursdeltagande studeras i termer av självstyrning och i förhållande till jaguppfattning, livsstil och identitet. Utgångspunkten är att betrakta all sorts kursdeltagande som en frivillig fritidshandling. Frivillighet belyses med hjälp av Michel Foucaults teori om självstyrning och styrningsmentalitet. Foucault utgör i detta förhållande en av de teoretiska grunderna. Övrig teoretisk diskussion utgår från Anthony Giddens senmoderna reflexiva jaguppfattning och livsstilstänkande. Det empiriska materialet utgörs av 13 tematiska öppna intervjuer med personer som deltog i datakurs vid Arbis under vårterminen 2003. Datakurserna som de intervjuade deltog i var antingen grundkurser eller så kallade datakörkortskurser. De intervjuade valdes från fyra olika kurser. I intervjuerna diskuterades både deltagande i datakurserna och i andra möjliga kurser samt delvis övriga fritidsaktiviteter. Det empiriska materialet har analyserats med hjälp av temaanalys. Resultaten visar att Arbis är en speciell institution i huvudstadsregionen, som en svenskspråkig oas. Den förstärker den finlandssvenska identiteten. Därutöver är den en institution som möjliggör inhämtande av olika slag av kunskaper och färdigheter. Det grundläggande i verksamheten är att den grundar sig på frivillighet som styrs av ett bildningsideal. Själva fritidsaktiviteten har betydelse för den egna jaguppfattningen i förstärkande bemärkelse. Deltagande i fritidskurser ingår i ett visst slag av livsstil, som är ett resultat av medvetna val och handlingar. Bildningsidealet är speciellt viktigt för deltagande i datakurs. Man deltar för att lära sig och eftersträvande av kunskap och ny färdighet är utmärkande för motiven för deltagande i datakurserna. Det speciella kunnandet innebär att man kan tillgodogöra sig de möjligheter som dagens kommunikationsteknologi erbjuder. Behovet av att kunna använda datorer väcks i olika situationer som har allt mer vardagliga drag, till exempel i arbetssammanhang, olika hobbyverksamheter eller i helt triviala sammanhang, såsom att läsa en tidning och bli hänvisad till en hemsida på internet för ytterligare information. Det väckta behovet styr individens handlingar, som i detta sammanhang leder till kursdeltagande.

Tutkielmassa tarkastellaan Michel Foucault’n filosofiaan tukeutuen kehitysvammaisuuden kategorian kehittymistä, kehitysvammahuollon instituutioita ja käytäntöjä sekä näiden tuottamia tiedon muotoja: asiantuntijoiden määritelmiä kehitysvammaisuudesta. Tämä analyysi toimii pohjana empiiriselle tutkimukselle, jossa kartoitetaan diskursseja kehitysvammaisuudesta suomalaisessa painetussa ja sosiaalisessa mediassa. Tavoitteena on kyseenalaistaa yksinkertaistavia tapoja määrittää kehitysvammaisuutta. Tutkimus on laadullinen ja tutkimusmenetelmänä on kriittinen diskurssianalyysi. Tutkielman empiirisessä osuudessa analysoidaan kehitysvammaisista muusikoista koostuvan Pertti Kurikan Nimipäivät -punk-yhtyeen lyriikoita, heidän Kallioon-kappaleensa kommentointia YouTube-sivustolla, yhtyettä koskevia kirjoituksia painetussa mediassa sekä yhtyeestä kertovan Kovasikajuttu-dokumenttielokuvan markkinointia ennen elokuvan ensi-iltaa. Pertti Kurikan Nimipäivät on ensimmäinen kehitysvammaisista koostuva yhtye, joka on päässyt suuren yleisön tietoisuuteen. Tätä poikkeustapausta analysoimalla tehdään välillisiä päätelmiä kehitysvammaisten aseman kehityksestä suomalaisessa yhteiskunnassa. Tutkimuksen perusteella yhtyettä koskevat kirjoitukset eivät keskity vain tähän yhtyeeseen vaan niissä kommentoidaan kehitysvammaisuutta ja kehitysvammaisten asemaa yhteiskunnassa. YouTube-aineiston perusteella hegemonisia kehitysvammaisuutta määrittäviä diskursseja ovat toimintakyvyn ja lääketieteen diskurssit. Näiden lisäksi kehitysvammaisuutta ymmärretään myös tukeutuen tasa-arvon/kansalaisuuden diskurssiin. Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyettä koskevaan kommentointiin käytetään lisäksi aidon punkin diskurssia. Media-analyysissa tulee ilmi dikotomia kehitysvammaisuuden ja punkin kategorioiden välillä ja taipumus sijoittaa yhtye jompaankumpaan kategoriaan. Painetussa mediassa ei kuitenkaan tukeuduta lääketieteen diskurssiin. Yhtyeen lyriikoissa sekä yhtyeen jäsenten mediassa julkaistuissa kommenteissa omaksutaan tasa-arvon/kansalaisuuden diskurssiin tukeutuen aktiivisen toimijan positio ja ilmaistaan vastarintaa alistavia käytäntöjä kohtaan. Samoin YouTube-aineistossa kehitysvammaisiksi itsensä ilmoittavat kommentoijat käyttävät tasa-arvon/kansalaisuuden diskurssia. Tutkimuksen perusteella hegemoniset diskurssit kehitysvammaisuudesta ovat yksinkertaistavia. Pertti Kurikan Nimipäivien saama mediahuomio on osaltaan edesauttanut vaihtoehtoisten diskurssien esillepääsyä. Pertti Kurikan Nimipäivät voidaan laskea osaksi kulttuurista jatkumoa, jossa jähmeitä kehitysvammahuollon käytäntöjä arvostellaan.