Browsing by Subject "Greek Language and Literature"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 20
  • Olkinuora, Jaakko (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielma tarkastelee erään keskibysanttilaisen kauden kreikankielisen kirkon merkittävimmän kirjailijan, Andreas Kreetalaisen (660–740), Lasaruksen kuolleista herättämistä käsittelevää saarnaa sekä samasta aiheesta kirjoitettua kanonirunoa, joiden ensimmäistä kertaa julkaistavat suomennokset on lisätty tutkielman liitteisiin. Tavoitteena on erityisesti selvittää, millaista yleisön ja tekstin esittäjän välinen kommunikaatio näiden tekstien valossa on. Lisäksi tutkielmassa vertaillaan, millaisia eroja näiden kahden tekstin välillä on ja miten keskibysanttilaisen kauden teologiset käsitykset vaikuttavat esityksen tulkintaan. Viiteen päälukuun jakaantuvan tutkielman aloittavassa johdantoluvussa tuodaan esiin paitsi tämä tutkimuksen lähtöasetelma, myös tiivistelmä Andreaan elämästä ja tuotannosta sekä siihen sisältyvistä lähdekriittisistä ongelmista. Toisessa pääluvussa esitellään menetelmällisiä lähestymistapoja lähdeaineistoon. Teoreettisena lähtökohtana tutkimuksessa ovat paitsi antiikin retorinen traditio, jota kirkkoisät niinikään hyödynsivät, myös uudemmat kirjallisuustieteissä hyödynnetyt tutkimussuuntaukset: kommunikaatio- ja viestintäteoriat sekä performanssiteoriat. Tällaista metodologista lähestymistapaa ei ole laajemmin hyödynnetty bysanttilaisten liturgisten tekstien tutkimuksessa. Kolmas luku aloittaa tutkielman varsinaisen analyysiosuuden. Ensin tekstejä teemoitellaan niiden teologisessa ja historiallisessa kontekstissa. Erityisen merkittäväksi piirteeksi niin saarnassa kuin kanonissakin nousee Khalkedonin kirkolliskokouksen (451) jälkeiselle ajalle tyypillinen uuskhalkedonilainen kristologia eli oppi Kristuksesta. Toisaalta tekstit sisältävät myös rikasta tropologista eli moraaliallegorista tulkintaa, ja Lasaruksen ylösnousemus nähdään koko ihmiskunnan uudistumisen ennusmerkkinä. Tekstejä on todennäköisesti inspiroinut myös aiempi tuonelaan laskeutumisia kuvaava tekstitraditio. Andreaan saarnan ja kanonin merkittävien teemojen käsittely johdattaa neljänteen lukuun, jossa keskitytään esittäjän ja yleisön väliseen suhteeseen tekstien esityskontekstissa. Erityisesti analysoidaan retoriikan käyttöfunktioita liturgisissa teksteissä ja toisaalta esittäjän ja yleisön sosiaalisen aseman vaikutusta esityksen hahmottamiseen. Tutkielman lopuksi lukija johdatellaan metafyysisempaan ulottuvuuteen yhdistämällä esityskonteksti patristiseen aistiteoriaan: tekstien tarkoituksena oli johtaa kuulija mystagogiaan, pyhien salaisuuksien tuntemiseen. Johtopäätökset esittelevässä tutkielman viidennessä luvussa todetaan, että tulevaisuudessa on tarvetta laajemmalle tekstien esityksen analyysille keskibysanttilaisen hymnografian ja homiletiikan tapauksessa. Tulevissa tutkimuksissa olisi myös syytä ottaa tarkemmin selvää tekstien erilaisista esityskonteksteista ja -tavoista.
  • Aho, Laura (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielma käsittelee Asklepiokselle omistettuja kreikan- ja latinankielisiä votiivipiirtokirjoituksia ja dedikaatioita. Tutkimus on pääasiallisesti aineistolähtöinen ja deskriptiivinen, mutta sisältää paljon myös kvalitatiivisen sekä historiallisen tutkimuksen piirteitä ja hyödyntää systemaattista tutkimusmetodia. Käytän myös filologisia ja arkeologisia lähteitä saadakseni kokonaiskuvan Asklepioksen kultista ja siihen liittyneestä votiivitoiminnasta. Esitän paralleeleja ja vertaan aineistoa muille jumalille omistettuihin dedikaatioihin. Kuljetan tutkimusaineistoa rinnakkain tutkimuskirjallisuuden ja primaarilähteiden kanssa. Esittelen Asklepiokselle omistetut votiivipiirtokirjoitukset ja analysoin niissä esiintyviä piirteitä sekä näiden piirteiden esiintymistä eri konteksteissa. Keskityn erityisesti niihin piirteisiin, jotka esiintyvät aineistossa tiheästi ja laajasti. Tutkimusaineisto on Asklepiokselle omistetut votiivipiirtokirjoitukset ja dedikaatiot, joita tunnetaan arviolta 1000 kreikankielistä ja 300 latinankielistä. Näistä varhaisimmat ovat 500-luvulta eKr. ja myöhäisimmät 300-luvulta jKr. Olen jakanut materiaalin pienempiin osiin sen tarkastelun helpottamiseksi. Koska tutkimusaineisto on usein vaikea ajoittaa tarkasti, se on hajanaista ja sen säilyminen sattumanvaraista, esittelen aineiston pikemmin temaattisesti kuin kronologisesti tai maantieteellisesti. Luvuissa esittelen ensin mahdollisten primaarilähteiden tarjoamat tiedot, sen jälkeen tutkimusaineiston ja sen analyysin. Käsittelen Asklepiokselle omistettujen votiivipiirtokirjoitusten maantieteellistä ja kronologista sijoittumista, niille tyypillisiä kielellisiä ilmaisuja, sanastoa sekä erityispiirteitä, niiden pystyttäjiä sekä niissä esiintyviä Asklepioksen epiteettejä ja attribuutteja. Lisäksi tutkielma pyrkii osoittamaan, mitä votiivipiirtokirjoitukset kertovat Asklepioksen kultista ja sen kehityksestä, miten votiivikäytäntö ilmenee osana Asklepioksen kulttia, mihin jumaluuksiin Asklepios yhdistyi tai assimiloitui ja miten Asklepioksen mytologia näkyi hänelle omistetuissa dedikaatioissa. Tutkimusmateriaalista nousee kolme piirrettä ylitse muiden: yhteys jumalan ja ihmisen välillä, parantuminen ja Asklepioksen kultin soteriologisuus etenkin roomalaisessa kontekstissa.
  • Moisanen, Markku (Helsingin yliopisto, 2020)
    Antiikin kulttuurin säilyttäjän ja jatkajan, Bysantin, ainoa mittava eeppinen runoelma, kansalliseepokseksikin mainittu Digenes Akrites on säilynyt nykypäiviin kuuden varteen otettavan käsikirjoituksen välittämänä. Ne kaikki esittävät tarinan siinä määrässä toisistaan poikkeavalla tavalla, ettei edes kahden vanhimmankaan, 14. vuosisadalle ajoitetun Grottaferratan ja 1400-luvun lopulla kopioidun Escorialin, avulla ole mahdollista rakentaa eepos uudelleen juuri siihen muotoon, missä runoelman laatija alunperin, luultavasti 1000-luvun alussa, on sen niin sanotun arkkityypin esittänyt. Kreikan Keskiajalle Digenes Akrites –runoelmalla ja sen päähenkilöstä kertovilla kansantarinoilla oli samankaltainen merkitys kuin Homeroksen eepoksilla Kreikan Vanhalle Ajalle. Runoteoksen taustana on kristityn kreikkalaisen maailman ja islaminuskoisten arabien hallitseman alueen välinen levoton rajaseutu nykyisin Turkkiin ja Syyriaan kuuluvissa Eufrat-joen yläjuoksun ympäristössä ja viereisessä Vähä-Aasian Kappadokiassa todennäköisesti 9.–11. vuosisadalla (jaa.). Täällä, varsinkin 9.–10. vuosisadalla usein toistuneiden sodankäyntien näyttämöllä, mellastivat lisäksi runoelman mukaan etenkin kreikkalaiset, mutta toisaalta myös arabeistakin koostuneet, rosvoilevat kapinallisjoukkiot väkivaltaisine ryöstöretkineen. Tällaiseen maailmaan syntyi runoteoksen päähenkilö niin ikään ryöstöretken ja siihen liittyneen naisenryöstön seurauksena ja tuli siten edustamaan kahta kansallisuutta: hän oli kreikkalainen äitinsä puolelta ja arabi lopulta kristityksi kääntyneen isänsä puolelta, eli oli “kaksisyntyinen”, Διγενής. Myöhemmin vartuttuaan psyykkisiltä ja varsinkin fyysisiltä ominaisuuksiltaan, voimiltaan, ylivertaiseksi hän kunnostautui metsästäjänä, taistelijana ja lopulta rajaseutujen suojelijana, vartijana ja rauhoittajana saaden itseltään Bysantin keisarilta virallisen vahvistuksen lisänimelleen Ἀκρίτης, ”rajasoturi”. Syntymässään hän oli saanut henkilönimekseen Βασίλειος. Lyhyeksi jäänyt elämä tarjosi hänelle niin onnea kuin murhettakin ja lopuksi tappavan sairauden. Mikään puhtoinen sankari hän ei ollut: kauniin rakkaustarinan lopputulos, onnellinen avioliitto, ei estänyt häntä sortumasta aviorikoksiin, ja hän syyllistyi jopa jokseenkin käsittämättömään murhaan. Hän oli ihminen kaikkine heikkouksineen, mutta silti ominaisuuksiltaan lähellä eeppistä heerosta. Basileios Digenes Akrites on fiktiivinen hahmo, jonka ympärille runoteos on koostettu kansantarinoiden pohjalta. Tähän perusrunkoon on liitetty aineksia, romanttisiakaan rakenneosasia unohtamatta niin antiikin ja Lähi-Idän mytologiasta ja kirjallisuudesta, Raamatun kertomuksista, pyhimystarinoista ja erilaisista kronikoista kuin väljästi ja viitteellisesti, anakronistisestikin, todellisesta historiasta. Eepoksen luojalla, Bysantin rajaseudun kielitaitoisella asukkaalla, ei liene ollut vaikeuksia käyttää hyväkseen myöskään arabialaisia ja iranilaisia tarinoita. Enimmäkseen kansanomaisella kreikalla πολιτικὸς στίχος -mittaan kirjoitettua runoelmaa voidaan pitää myös romanttisena seikkailukertomuksena, eeppisenä romaanina ja vielä ns. protoromaanina. Eepoksen laatimistapa heijastuu päähenkilöönkin: hänelle ja hänen edesottamuksilleen on löydettävissä kuvitteellisia, myyttisiä ja kirjallisia sekä todellisia, historiallisia esikuvia, joita luova kirjoittaja on muokannut omiin tarkoitusperiinsä, eepoksensa juoneen sopiviksi. Tämän tutkielman tarkoituksena on esitellä runoelmaa ja sen taustoja ynnä henkilöihin ja tapahtumiin liittyviä yksityiskohtia lyhyesti ja yleisluonteisesti sekä ennen muuta poimia runoelmasta ehkä hieman mielikuvitustakin käyttäen ne ilmeisimmät tapaukset, joissa runon päähenkilö ja runoilijan tausta-aineiston jokin hahmo kytkeytyvät jollakin tavalla toisiinsa samalla tarkastellen, mitkä ominaisuudet kustakin esikuvasta runoilija on katsonut sopivimmiksi liittää omaan sankariinsa. Esitys perustuu lähes yksinomaan Mavrogordaton (1956), Trappin (1971) ja Jeffreysin (1998) editioista luettavissa olevaan Grottaferrata-käsikirjoituksen tekstiin. Kaikkiaan yhdeksän mytologian, kirjallisuuden ja historian hahmoa: Zeus, Herakles, Orfeus, Simson, Akhilleus, iranilaiset Rostam ja Sohrab sekä historiasta tutut Bysantin keisari Basileios I Makedonialainen ja erityisesti Aleksanteri Suuri nousevat selkeimmin esiin Digenes Akriteen esikuvina. Eniten näistä runoilijaan näyttävät vaikuttaneen Herakles, Simson, Akhilleus ja Aleksanteri Suuri. Vaikka Digenes Akrites -eepos on koostettu hyvinkin monipuolisista lähteistä, se ei ole plagiaatti. Pikemminkin eepos on hyvä esimerkki siitä, miten kirjallinen taideteos ylipäänsä voi saada alkunsa. Sillä, samoin kuin varmaan monilla muillakin kirjallisuuden merkkiteoksilla, on kytköksensä muinaisiin tarinoihin ja niistä kumpuavaan kirjalliseen perintöön, mutta silti ne ovat taideteoksina ainutlaatuisia.
  • Jakola, Lassi Johannes (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkimuksessa käsitellään varhaisen kreikkalaisen heksametrirunoilijan Hesiodoksen (n. 700 eaa.) runoteokseen Työt ja päivät (kr. Ἔργα καὶ ἡμέραι) sisältyvää myyttiä viidestä ihmisheimosta. Tämä myytti kuvaa ihmiskunnan kehityksen muinaisen kultaisen ihmisheimon autuaasta aikakaudesta hopeisen, pronssisen ja herooisen heimon kautta nykypäivän rautaisen heimon vaikeaan aikakauteen. Toisin kuin eräät saman myytin myöhäisemmät versiot, Hesiodoksen myytti ei kuitenkaan kuvaa inhimillistä historiaa asteittaisena rappeutumisena ideaalisesta alkutilasta, vaan tämän kaavan rikkovat niin Hesiodoksen negatiivisesti kuvaama hopeinen heimo kuin edeltäjiään parempana esitetty herooinen heimokin. Tutkimuksen päämääränä on tarjota myytistä tekstuaalisesti perusteltu luenta, jossa myyttiä tulkitaan osana Töiden ja päivien laajempaa kontekstia. Tutkielma koostuu kolmesta pääosasta. Ensimmäisessä pyritään hahmottamaan Hesiodoksen asemaa osana perinteisesti suullista, mutta 700-luvulla hiljalleen kirjalliseksi muuttuvaa kreikkalaista runonlaulantaperinnettä. Runoteoksen Työt ja päivät sisältö ja ohjelma esitellään: Hesiodos pyrkii runossaan luonnehtimaan inhimillistä elämää tosiasiallisesti vallitsevia reunaehtoja ja esittämään tietyn kuvan siitä, miten ihmiset parhaiten voivat parantaa elintasoaan. Tämän keskeisen teeman valottamiseksi Hesiodos tuo yhteen mitä moninaisimpia aineksia: mm. myyttejä, tarinoita, kansanviisauksia ja maanviljelijän kalenterin. Runoilijan oma aktiivisuus hahmottuu juuri tämän materiaalin taidokkaana järjestämisenä niin, että se palvelee hänen runonsa ohjelmaa. Kirjoituksen toisessa pääosassa esitetään lyhyt yhteenveto Hesiodoksen myytistä viidestä ihmisheimosta, käydään läpi myytin tulkintaan liittyviä keskeisiä ongelmia ja esitellään eräitä tulkintasuuntauksia, joiden puitteissa myyttiä on pyritty analysoimaan. Näiden lähestymistapojen ansioita ja ongelmia arvioidaan, ja keskustelun pohjalta muotoillaan lähtökohdat tutkielmassa ehdotettuun lukutapaan. Tulkinta ihmisheimomyytistä esitellään kirjoituksen kolmannessa pääosassa. Ehdotuksen valossa myytin ensisijainen tarkoitus on tematisoida eräitä inhimillistä elämää määrittäviä keskeisiä reunaehtoja. Hesiodoksen myytti voidaan jakaa kahteen pääosaan, joista ensimmäinen kattaa kultaisen ja hopeisen heimon ja muodostaa myytin, joka valaisee ihmiselämää kontrastiivisesti kuvailemalla inhimillisiä elämänmuotoja, jotka eroavat radikaalisti meille tutuista elämänmuodoista. Pronssinen, herooinen ja rautainen heimo taas muodostavat historiallisen myytin, jonka tehtävä on osoittaa, että inhimillisessä historiassa voi esiintyä niin edistystä kuin taantumistakin: tulevaisuus on avoin, ja voimme itse vaikuttaa siihen. Lukutapaa puolustetaan tulkitsemalla ensi silmäyksellä nykyihmisten väistämättömään tuhoon viittaava rautaisen heimon tulevaisuuden kuvaus pikemminkin apokalyptiseksi varoitukseksi siitä, mitä tulee tapahtumaan, ellei ihmiskunta muuta tapojaan. Tutkimus päätetään käsittelemällä eri tapoja, joilla Hesiodos on työstänyt myyttiä osaksi runonsa kokonaisuutta, luonut yhteyksiä sen ja runon muiden osien välille, ja muokannut itse myyttiä palvelemaan hänen runonsa päämääriä.
  • Holmberg, Iris (Helsingin yliopisto, 2020)
    Työni käsittelee Grassmannin lakia, kreikkalaista äänteenmuutosta, jonka myötä kaksi aspiroitua foneemia sisältävissä sanoissa aspiraatoista ensimmäinen deaspiroituu dissimilaation myötä. Grassmannin laki vaikuttaa aspiroituihin klusiileihin /ph/ /th/ /kh/ sekä glottaalifrikatiiviin /h/. Koska 1. Grassmannin lain vaikutus /h/-äänteeseen jossain määrin poikkeaa sen vaikutuksesta klusiileihin ja 2. /h/ on melko myöhäinen innovaatio kreikan äännehistoriassa – osittain kreikan murteisiin jakautumista myöhäisempi – ja Grassmannin laki on luonnollisesti voinut vaikuttaa siihen vasta sen synnyttyä, kun taas on syytä epäillä Grassmannin lain vaikutaneen klusiileihin jo ennen murteisiin jakautumista, otan tutkittavakseni hypoteesin, että Grassmannin laki vaikutti ensin klusiileihin ja /h/:hon vasta myöhemmin. Työni tarkoitus on selvittää, voidaanko tämä hypoteesi verifioida tai falsifioida tutkimalla kreikan äänteenuutosten relatiivista kronologiaa. Kielen fonetiikkaa ja fonologiaa muuttavat säännölliset äänteenmuutokset, joiden myötä tietty äänne muuttuu toiseksi. Nämä äänteenmuutokset muodostavat työni teoreettisen perustan. Kielihistoriallisessa kontekstissa relatiivinen kronologia tarkoittaa kielessä tapahtuneiden äänteenmuutosten kronologisen järjestyksen määrittämistä. Työssäni tutkin Grassmannin lain relatiivista kronologiaa tarkastelemalla kummankin Grassmann-variantin – niin klusiileihin kuin /h/:honkin vaikuttaneen – ja muiden äänteenmuutosten välistä vuorovaikutusta selvittääkseni, onko tarkastelemani Grassmann-variantti toista äänteenmuutosta varhaisempi vai myöhäisempi. Tällä tavalla sijoitan kummankin Grassmann-variantin relatiiviselle aikajanalle tarkoituksenani selvittää, ovatko ne samanaikaisia vai eivät. Aineistoni koostuu sanoista ja muodoista, joissa tarkastelemieni äänteenmuutosten kronologisia suhteita voidaan havainnoida. Lähteinäni käytän pääasiassa kreikan etymologisia sanakirjoja ja kreikan äännehistoriaa käsitteleviä julkaisuja. Määrittelen työssäni Grassmann-varianttien kronologisen suhteen joukkoon muita äänteenmuutoksia. Sen sijaan en onnistu osoittamaan niiden olevan keskenään samanaikaisia enkä liioin, etteivät ne sitä ole. Sen sijaan määrittelen kummankin variantin varhaisimman ja myöhäisimmän mahdollisen tapahtuma-ajankohdan – poikkeuksena klusiileihin vaikuttaneen variantin myöhäisin mahdollinen tapahtuma-ajankohta – sekä suhteessa muihin äänteenmuutoksiin että absoluuttisesti: Grassmannin laki on vaikuttanut klusiileihin aikaisintaan heti nk. toisen kreikkalaisen palatalisaation jälkeen. Toinen palatalisaatio tapahtui todennäköisesti hyvän aikaa sen jälkeen, kun kreikka erkaantui lähimmistä indoeurooppalaisista sukulaisistaan. /h/:hon Grassmannin laki on vaikuttanut aikaisintaan 1400–1200 eKr., jolloin lineaari B -tekstit kirjoitettiin ja *Hj oli kehittymässä /h/:ksi sanan alussa, ja viimeistään joko sen jälkeen, kun epenteettinen /h/ lisättiin sananalkuisen υ-vokaalin edelle – emme tiedä, milloin tämä tapahtui – tai vuoden 500 eKr. tienoilla, jolloin epigrafisesta aineistosta löytyy esimerkkejä sen vaikutuksesta.
  • Jokinen, Milla (Helsingin yliopisto, 2018)
    Käsittelen tutkielmassani antiikin kreikkalaisen kirjallisuuden ja taiteen hulluiksi luonnehdittuja mainadi-hahmoja (kr. μαινάδες), viininjumala Dionysoksen kiihkon valtaan joutuneita naispuolisia palvojia. Tunnetuimpia Dionysoksen kulttia käsitteleviä antiikin kreikkalaisia näytelmiä on varmastikin ateenalaisen tragediarunoilija Euripideen Bakkhantit (405 eaa.). Näytelmässä Dionysos, jota kutsutaan myös nimellä Bakkhos, haluaa juurruttaa omat riittinsä ja palvontamenonsa Teeban kaupunkiin kuningashuoneen suuresta vastustuksesta huolimatta. Mukanaan jumala on tuonut lyydialaiset bakkhanttinsa, naispuoliset seuraajansa idästä. Euripides kuvaa salaisten riittien voimaa, joissa hartaat Dionysoksen palvojat tanssivat jumalan kunniaksi talvisaikaan vuorten rinteillä ja alkavat hulluuden puuskassaan repimään eläimiä kappaleiksi syödäkseen niiden raakaa lihaa. Dionysoksen seuraajista voitiinkin käyttää lukuisia eri nimityksiä, riippuen esimerkiksi kultin maantieteellisestä sijainnista, alkuperästä ja myös jumalan paikallisestä lisänimestä ja luonteesta. Tutkimuksen ensisijaisena päämääränä on selvittää, millaisia naisia Dionysokseen yhdistettiin ja minkämoisia nimityksiä kultin parissa toimineista naispalvojista esiintyykään kreikankielisissä primaarilähteissä. Tutkimus onkin aineistolähtöinen ja sen keräämiseen liittyvä järjestely kvalitatiivinen, joka suoritettiin suurimmilta osin verkkoympäristö Perseus Digital Libraryn antiikin ajan kirjallisten lähteiden tietokantaa ja sen akateemisia hakutyökaluja hyödyntäen. Työssäni käsitellään lisäksi kolmea hellenistisen ajan alun piirtokirjoitusta. Aineistossa esiintyvät naishahmot ovat eroteltuna kahteen eri kategoriaan niiden mytologisuuden tai mahdollisen historiallisen luonteen perusteella. Tämän jälkeen naisseuraajien toimintaa käsitellään analyyttisemmin ensin myyttien tasolla ja sitten itse kultin parissa. Tutkimukseni perustuu pääosin suhteellisen suppean, mutta sekalaisen tekstiaineiston analyysiin, jonka olen toteuttanut vertailevin metodein käyttämällä niin filologisia kuin arkeologisiakin lähteitä saadakseni näin luotettavan kokonaiskuvan myös Dionysoksen naisseuraajien kultti- ja palvontamenoista Kreikan alueella. Tutkielman kuvallisen aineiston tulkinnassa hyödynnetään lisäksi visuaalista analyysiä. Niin kirjalliset kuin kuvallisetkin lähteet vahvistavat, että Dionysoksen naisseuraajat erottautuivat muiden jumalien kulttien palvojista ennen kaikkea nimensä, mutta myös vaatetuksensa ja erityislaatuisten varusteidensa perusteella. Myyttisten mainadien kategorian lähempi tarkastelu paljastaa, että rituaalinharjoittamisella olisi ollut alun perin esiaviollinen tarkoitusperä. Kultin varsinaisena henkilökuntana toimivat kuitenkin varttuneemman iän sekä korkeamman statuksen saavuttaneet naiset. Dionysoksen naispalvojien yhtenä esikuvana ja täten arkkityyppisenä mainadina voidaan pitää Bakkhanteistakin tuttua henkilöhahmoa Inoa: myyteissä Dionysos-vauvan sijaisäitinäkin esiintyvä ylhäissyntyinen Ino liittyy tarinassa kahden sisarensa kera metsälle villiin ajojahtiin omaksuen näin kuuliaiselle kotirouvalle tavanomaisesta poikkeavan, miehisemmän roolin jumalallisen väliintulon johdosta. Rituaali vuorilla saa lopulta päätöksensä eläinuhrin muodossa, jonka jälkeen naiset ovat valmiita palaamaan takaisin kotinsa suojiin kangaspuidensa ääreen.
  • Lehti, Risto (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmani käsittelee elegisellä distikonilla kirjoitettuja hautarunoja säetekniikan valossa. Hellenistiseltä ajalta lähtien esiintyy riittävän pitkiä hautarunoja, jotta niitten tarkastelu tästä näkökulmasta on hedelmällistä. Sen vuoksi aineisto on hellenistiseltä ajalta ja roomalaisajalta. Yhtäältä selvitän yleisiä komposition malleja, jotka perustuvat säännönmukaiseen säkeenkäyttöön. Toisaalta käytän tällä tavalla saavutettua käsitystä hautaepigrammien muodosta apuvälineenä, kun pyrin avaamaan yksittäisten runojen poetiikkaa. Valitsemani säetekninen lähestymistapa ei edusta kreikkalaisten runomittojen tutkimuksen päälinjaa. Tästä syystä gradussani on kaksi johdattelevaa lukua – luvut 2 ja 3. Luvussa 2 määrittelen ja esittelen tärkeimmät säkeenkäytön ilmiöt, joita analyysissani sovellan. Luvussa 3 tarkastelen viittä Antipatros Sidonlaisen kirjoittamaa kirjallista epigrammia, joitten yhteinen aihe on Anakreonin hauta. Tulkitsen, että Antipatroksen keskeinen pyrkimys on ollut varioida runoissaan elegisen distikonin käyttöä. Tulkintani antaa tukea sille ajatukselle, että säetekniikka on ollut osa hellenististen runoilijoitten tietoista keinovalikoimaa. Graduni laajimmassa luvussa tarkastelen 32 esimerkeiksi valitsemaani kivirunoa. Käsittelen runot havainnollisessa järjestyksessä: ensiksi säetekniikaltaan yksinkertaisemmat ja sitten monitahoisemmat esimerkit. Esittelen kompositiomallin, jossa samasta runosta on eroteltavissa proosamaisempi ”hautakirjoitus”-osa ja laulullinen ”threnodia”-osa. Tällaisen mallin löytäminen on tutkielmani tärkein yleisen tason tulos. Luvun viimeisessä pykälässä käsittelen kompleksisia runoesimerkkejä. Osoitan niitten olevan poetiikaltaan niin rikkaita, että on perusteltua ottaa kiviepigrammit runoutena vakavasti.
  • Asikainen, Susanna (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkimukseni kohteena on heteroseksuaalisuus antiikin kreikkalaisissa romaaneissa. Kreikkalaisia romaaneja on säilynyt kokonaisina viisi, Kharitonin Kallirhoe, Ksenofon Efesoslaisen Efesoslainen tarina, Akhilleus Tatioksen Leukippe ja Kleitofon, Longoksen Dafnis ja Khloe sekä Heliodoroksen Etiopialainen tarina. Kaikissa näissä romaaneissa päähenkilöinä ovat nuori mies ja nainen, jotka rakastuvat toisiinsa. Antiikin kreikkalaisia romaaneja ei ole aikaisemmin tutkittu heteroseksuaalisuuden näkökulmasta. Heteroseksuaalisuuteen kuuluu seksuaalisen käyttäytymisen lisäksi myös sosiaaliset instituutiot, kuten avioliitto ja lasten saaminen. Normatiiviseen heteroseksuaalisuuteen kuuluu myös hetero-oletus, eli oletus siitä että kaikki ihmiset ovat heteroita. Antiikin kreikkalaisissa romaaneissa näkyy hetero-oletus, eli henkilöiden oletetaan olevan heteroita, ellei toisin sanota. Pojista kiinnostuneista henkilöistä kerrotaan heti esittelyn yhteydessä heidän kiinnostuksen kohteistaan. Poikkeuksen muodostaa Ksenofonin romaani, jossa henkilöhahmojen kiinnostuksenkohteista kerrotaan vasta myöhemmin. Ksenofonin romaanissa esiintyy myös henkilö, joka on sekä kiinnostunut miehistä että menee naimisiin naisen kanssa. Heteroseksuaalisuus toteutuu avioliitossa. Romaanit joko alkavat päähenkilöiden rakastumisella ja häillä tai päättyvät häihin. Heteroseksuaalisuuteen kuuluu myös lasten saaminen, joka useassa romaanissa esitetään avioliiton tarkoitukseksi. Antiikin kreikkalaisissa romaaneissa korostetaan kummankin osapuolen siveyttä ja uskollisuutta toisilleen. Toisaalta tätä siveyden käytäntöä myös parodioidaan Akhilleus Tatioksen romaanissa. Päähenkilöiden rakastuminen toisiinsa kuvataan symmetriseksi ja heidän rakkautensa vastavuoroiseksi. Tästä vastavuoroisuudesta huolimatta miesten ja naisten roolit heteroseksuaalisessa suhteessa ovat erilaiset. Antiikintutkija David Konstan on esittänyt, että romaaneissa esiintyisi seksuaalisen symmetrian ajatus, mutta tutkimukseni osoittaa, että päähenkilöiden välinen symmetria liittyy ainoastaan rakkauteen, ei heidän seksuaaliseen käytökseensä. Seksuaalisissa suhteissa miehen tulee ottaa aktiivinen rooli, naisen puolestaan tulee olla passiivinen. Tämä heteroseksuaalisen suhteen osapuolten ero näkyy erityisesti Longoksen romaanissa, jossa Dafniksen ja Khloen kasvu heteroseksuaalisiksi näyttäytyy ”luonnollisena”. Romaaneissa verrataan myös poikia ja naisia rakkauden kohteina. Nämä keskustelut käydään miesten näkökulmasta, ja keskustelijat käyttävät samanlaisia argumentteja kuin muualla antiikin kirjallisuudessa. Keskustelijat vetoavat niin eläinten esimerkkiin, nautinnon molemminpuolisuuteen kuin heterosuhteiden luonnollisuuteenkin. Toisaalta poikarakkauden puolesta vedotaan poikien luonnolliseen oppimattomuuteen vastakohtana naisten tekniikalle ja taidolle sekä poikien katoavan kauneuden taivaallisuuteen verrattuna naisten petollisiin kauneudenhoitokeinoihin. Pojat ja tytöt voidaan rinnastaa myös viettelyn kohteina, jolloin oletetaan samojen ohjeiden käyvän kumman tahansa sukupuolen viettelyyn. Vaikka pederastiaa ei kritisoida romaaneissa, romaanien päähenkilöparin heteroseksuaalisuus kuitenkin luonnollistaa nimenomaan heteroseksuaalisen käytöksen.
  • Kantola, Urpo (Helsingfors universitet, 2013)
    Käsittelen tutkielmassani latinalaisten nimien kirjoitusasuja kreikankielisissä piirto- ja papyruskirjoituksissa sekä rahoissa, jotka on ajoitettu viimeistään Augustuksen ajalle. Tavoitteena on ensisijaisesti selvittää, mitä kirjoitusasuja käsittelyyn valituista ilmiöistä käytettiin ja miten kirjoitusasut vaihtelivat ajan, paikan ja kirjoituksen tuottajan mukaan. Toissijainen tavoite on kommentoida esitellyn aineiston nojalla ilmiöiden syitä ja aiempia näkemyksiä niistä. Merkittävänä motiivina tutkielmalle on, että edellinen laajamittainen tutkimus vastaavasta aihepiiristä, Theodor Eckingerin Die Orthographie lateinischer Wörter in griechischen Inschriften vuodelta 1893, on aineistoltaan ja osin tulkinnoiltaan vanhentunut. Tutkimus on aineistolähtöinen, ja sen pohja-aineistona on keräämäni noin 2700 primaarilähdettä (joista 90 prosenttia on piirtokirjoituksia). Näistä noin 1500:ssa esiintyy käsittelyyn valitsemiani sellaisia ilmiöitä, joissa esiintyy vaihtelua ja joista on riittävästi diakronista näyttöä. Olen valinnut käsittelyyn seuraavien kreikkalaiset kirjoitusasut: lyhyet, /u i/- ja /o u/-vaihtelujen alaiset äänteet, Lucius-nimen ja sen johdoksien /u:/, puolivokaali /w/ ja labiovelaari /kʷ/ sekä vokaalimerkkien dittografiat varsinkin Marcus-nimessä ja sen johdoksissa. Käytän analyysissä apuna muodostamaani historiallisiin asiayhteyksiin perustuvaa ajallista jaottelua sekä mahdollisuuksien mukaan maantieteellisiä ja kirjoitusten tuottajiin liittyviä erotteluja. Käsittelen aineiston ilmiöittäin. Muodostan tulkinnat ilmiöistä analysoimalla ensin kvantitatiivisesti käsiteltävän ilmiön esiintymät ja sitten kvalitatiivisesti tulkintaa täsmentävät olennaiset yksittäistapaukset. Suhteutan tulkintani aiempiin ilmiöistä esitettyihin näkemyksiin ja esitän kykyni mukaan omat näkemykseni ilmiöiden syistä. Tutkimus tarkentaa käsitystä ilmiöiden kronologioista, joiden päälinjat on tulkittu aiemmassa tutkimuksessa enimmäkseen oikein. Ilmiöiden syistä olennaisin tulkintani koskee Marcus- ja sen johdosnimien alfan dittografiaa: pidän usein viljeltyä aiempaa näkemystä latinalais- tai oskilaisvaikutuksesta dittografian syynä epäuskottavana ja esitän aineistooni nojaten, että syy on pikemmin äänteellinen ja liittyy alkujaan vokaalien välissä olleen äänteen katoon. Tutkielman ulkopuolelle jää useita kirjoitusasujen ja muita nimien ilmiöitä, joiden tutkimiseen pohja-aineistoa voisi hyödyntää. Tutkimuksessa käytettyä kirjoitusten tuottajien jaottelua voisi kehittää, jotta voisi paremmin selvittää tämän näkökulman merkityksen aineiston tulkinnalle. Tutkielmassa saatuja tuloksia voisi yrittää hyödyntää heikommin ajoitettujen tapausten tulkinnassa. Tutkimusta voisi myös jatkaa ulottamalla käsiteltävää ajanjaksoa edemmäksi, mikä antaisi laajemman kronologisen vertailupohjan tässä tutkimuksessa esittelemilleni ilmiöiden myöhäisille piirteille.
  • Vesterinen, Jamie (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkin leijonien kuvaamista Kreikan esiklassisessa runoudessa ja ennen 500-lukua eKr. ajoitetussa arkeologisessa aineistossa. Otan selvää, mitä ja millaisissa yhteyksissä leijonista varhaislähteissä puhutaan, kuinka niitä kuvataan, ja tapahtuuko kuvaustavoissa ajan saatossa muutosta. Arkeologisessa aineistossa keskityn leijonien ja ihmisten välisten yhteenottojen kuvauksiin geometrisen ja orientalisoivan kauden esineistössä: tutkin, millaisia yhteenottotilanteita kuvataan ja missä määrin kuvaukset ovat yhteneväisiä sisällöllisesti ja kronologisesti kirjallisten mainintojen kanssa. Lisäksi pyrin arkeologisia ja kirjallisia lähteitä vertailemalla ottamaan selvää Herakleen ensimmäisen urotyön, taistelun Nemean leijonaa vastaan, varhaisten kuvausten evoluutiosta. Tutkimusmenetelmänä on molempien aineistoryhmien osalta aineiston kuvaus ja kuvausta seuraava aineiston analyysi. Luulöytöjen ja kirjallisten mainintojen perusteella vaikuttaa siltä, että leijonia on elänyt Kreikan maaperällä pronssikaudella ja mahdollisesti vielä ainakin persialaissotien aikaan. Toisaalta itämaisilla esikuvilla oli kiistaton vaikutus leijonan varhaiseen kuvaukseen Kreikassa. Leijonamainintoja on esiklassisen kauden runoudessa säilynyt kolmentoista kirjailijan korpuksessa sekä neljässä homeerisessa hymnissä. Kreikan varhaisimmassa kirjallisuudessa, homeerisessa epiikassa, leijonat esiintyvät usein vertauksissa, joissa analogia perustuu yleensä väkivaltaiseen yhteenottoon: tyypillisesti vertausten leijonat ottavat yhteen karjaa vahtivien paimenten kanssa. 600- ja 500-luvun sekä varhaisen 400-luvun eKr. runoudessa säilyneitä kielikuvia, joissa mainitaan leijona, on määrällisesti vähemmän, mutta ne ovat monipuolisempia muodollisesti ja sisällöllisesti. Alkaioksen, Ksenofaneen, Semonideen, Kydiaan, Theogniin ja Pindaroksen korpukseen sisältyy sananlaskuja, aforismeja sekä metaforia, joissa muun muassa rinnastetaan leijonan ja hirvenvasan kohtaaminen seksuaaliseen valloittamiseen. Niissä myös pohditaan leijonan luontoa: leijonan thymos, ’sydän, mieli’, on jo epiikassa esiintyvä topos, jota lyyrikot kehittävät edelleen. Kun epiikassa leijonansydämisyys on sankarien ominaisuus, on se Pindaroksen ja Bakkhylideen epinikion-runoissa lisäksi voittoisien atleettien ominaisuus. Leijonalle ominaisen voimankäytön ohella atleetti tarvitsee muitakin ominaisuuksia, joita Pindaroksen tuotannossa edustaa leijonan vastinparina esiintyvä ovela kettu. Esiklassisessa runoudessa leijonia esiintyy myös ekfrasis-kuvauksissa sekä eräiden jumalten, Artemiin, Dionysoksen, Hermeen, Afroditen, Apollonin, Suuren Äidin, Proteuksen, Thetiin, ja Kirken yhteydessä. Jumalat kykenevät ohjaamaan leijonien mielentiloja, omaksumaan niiden ulkomuodon ja muuttamaan ihmisiä leijoniksi. Herakleen ja Nemean leijonan taistelusta kertoo ensimmäisenä säilyneenä lähteenä Hesiodos. Herakleen paini leijonan kanssa vaikuttaa kuva-aineiston ja Epimenideen nimissä olevan fragmentin perusteella olleen tunnettu jo 600-luvulla, mutta ensimmäiset kattavat kuvaukset siitä ovat peräisin Pindaroksen ja Bakkhylideen tuotannosta. Pindaros myös kertoo varhaisimpana säilyneenä lähteenä Kyrenen ja Battoksen taisteluista leijonia vastaan Thessaliassa ja Libyassa. Kuva-aineisto on peräisin noin ajalta 850–600 eKr. Se koostuu 24 esineestä, joihin kuuluu vaaseja, terrakotta-, pronssi- ja kryselefantiinireliefejä, kultaisia diadeemeja, pronssisia ja norsunluisia pienoisveistoksia, hopea- ja pronssisolkia sekä norsunluinen kampa. Ehdotan aineiston jakoa aiheenmukaisiin kategorioihin, jotka ovat geometrisessa taiteessa suosittu mutta varhaisesta kirjallisuudesta puuttuva raatelu, niin ikään geometrisella kaudella suosittu karjaa puolustava paimen, jolla on vertailukohtia Iliaassa, leijonanmetsästys, aseellinen leijonataistelu sekä sen aseeton variantti leijonapaini. 600-luvulle ajoitetuista leijonataistelu- ja leijonapainikuvauksista kolme on suurella varmuudella identifioitavissa Herakleen ja Nemean leijonan taistelun kuvauksiksi: Sisiliassa vuosisadan puolivälissä valmistettu polykromistamnos, jossa sankari lävistää leijonan miekalla, sekä vuosisadan loppupuolelle ajoitetut, Koillis-Peloponnesoksella valmistetut kilpien käsivarsipidikkeiden pronssireliefit, joissa leijona on sankarin kuristusotteessa.
  • Kaski, Liisa (Helsingfors universitet, 2017)
    Selvitän tutkielmassani, miten 600–500-lukujen kreikkalainen runous käsittelee ja käsitteellistää toisenlajisia eläimiä, kun eläimen käsitettä meidän tuntemassamme merkityksessä ei kreikan kielessä vielä ole olemassa. Miten runoissa ryhmitellään eläviä olentoja, miltä runojen valossa näyttää ihmisen suhde toisenlajisiin eläimiin ja miten kielellinen ilmaisu runoissa tuottaa ja muokkaa ihmisen suhdetta toista lajia edustavaan olentoon? Aineistonani on kaikki 600–500-luvuilta säilynyt kreikankielinen runous; genreistä edustettuina ovat homeeriset hymnit, elegia- ja jambirunous sekä lyriikka. Laajan mutta fragmentaarisen aineiston jäsentämiseksi analyysi jakaantuu kahteen päälukuun, joista ensimmäisessä tarkastelen aineistoani sanaston ja käsitteiden tasolla, toisessa laajempien teemojen kautta. Käsitteitä koskevassa analyysiluvussa kartoitan ensin eläimiin, eläinlajeihin ja lajiryhmiin aineistossani viittaavia sanoja sekä sitä, missä rooleissa toisenlajiset eläimet runoissa toimivat. Tämän jälkeen tarkastelen villin ja kesyn kategorioita. Sitten käyn läpi jumaliin, kohtaloon ja ajankulkuun liittyvää eläinsanastoa sekä metaforia ja sanoja, jotka eri tavoin ylittävät ja läpäisevät lajienvälisiä rajoja. Lopuksi tutkin, millä tavoin sieluun ja mieleen liittyvät käsitteet kytkeytyvät aineistossani toisenlajisiin eläimiin. Teemajaotteluun perustuvan analyysiluvun aluksi jäljitän kuvauksia toisenlajisista eläimistä työläisinä, omaisuutena ja erilaisten hyödykkeiden ja raaka-aineiden lähteinä. Tämän jälkeen käyn ensin läpi metsästykseen liittyviä metaforia ja sen jälkeen tutkin tunnekuvauksia, jotka hyödyntävät toisenlajisia eläimiä metaforina tai suoraan liittävät tunteita toisenlajisiin eläimiin. Luvun lopuksi syvennyn kuvauksiin toisenlajisista eläimistä kommunikoivina ja mielellisinä olentoina. Työni kytkeytyy kriittiseen, posthumanistiseen eläintutkimukseen. Kehitän aineistoni analyysiin eläinsensitiivisen luennan metodin, jolla tarkoitan runojen antroposentrisestä tulkintaperinteestä poikkeavaa, runojen lukuisat toisenlajiset eläimet näkyviksi tekevää ja runojen syntyajankohdan kannalta anakronistisen eläimen käsitteen problematisoivaa lähilukua. Lähestyn runoja ennen kaikkea yhteisöllisenä perinteenä ja syntyajankohtansa kulttuurin ilmauksina, ja erityinen mielenkiintoni suuntautuu lajineutraaliin kieleen, sanoihin ja ilmaisuihin, jotka tuottavat ihmisen ja muiden eläinten välille pikemminkin samuutta ja yhteyksiä kuin eroja. Työni osoittaa, että dualistista jakoa 'ihmisen' ja 'eläimen' kategorioihin ei 600–500-lukujen kreikkalaisessa ajattelussa vielä ole. Sen sijaan runoissa kuvastuu tiivis lajienvälinen ja erilajisten yksilöiden kokemusmaailmaa hyödyntävä suhteiden verkko, jota lyyrinen minä tarkastelee yhtenä tuntevana ja mielellisenä olentona muiden joukossa.
  • De Martino, Gianluca (Helsingfors universitet, 2016)
    The sanctuary of Demeter and Kore at Eleusis, Attica, was the stage of the Eleusinian Mysteries, one of the most venerated cults of Antiquity. The sanctuary attracted initiates for almost one thousand years, until it was destroyed by the Gothic army of Alaric in 395 AD. The aim of this work is to understand how the religious organisation and the financial administration of the sanctuary functioned and how they developed during this long span of time. By analysing the documents issued by the religious and civil officials in charge of Eleusis, it is possible to unfold the mechanisms which permitted to this peculiar shrine to thrive until the end of Antiquity. The material used in this work ranges from ancient literary sources, to the evidence brought by the epigraphic material concerning the sanctuary. In addition, also the contribution of modern scholarship is used in order to reinforce or criticize theories concerning the most disputed and controversial aspects of the subject. Almost all the most important posts in the Eleusinian priesthood were filled by two clans, the Eumolpids and the Kerykes. The former were of Eleusinian origin, while the latter were of Athenian stock and they are purported to have been added later to the cult. By analysing the range of duties performed by the Eleusinian priests, I suggest that the later inclusion of the Kerykes to the cult is evident in that during the celebration of the Mysteries this clan was responsible for the ceremonies prior to the arrival of the procession of the initiates to Eleusis from Athens. The most ancient ceremonies, held in Eleusis, were instead performed by Eumolpid priests, the originally local clan. In regard to the financial administration of the sanctuary I concentrate on the definition of roles of the single boards involved in managing a large compound as the Eleusinian shrine. Also political backgrounds and their implications are considered in discussing the reforms of the financial administration of the sanctuary which occurred during history. The Athenian democracy took control of the finance of Eleusis in the Periclean age, but I suggest that beginning from the end of the 4th century BC the Eleusinian priesthood began a process of decentralisation of the administration of the sanctuary. There is evidence suggesting that is possible that even in the Roman period the local officials of the sanctuary were left some sort of autonomy for what regarded the administration.
  • Alakopsa, Irene (Helsingin yliopisto, 2017)
    Koetan tutkielmassani selvittää, millaista tietoa naisten käytössä olleista arkkitehtonisista tiloista voidaan saada tutkimalla varhaisbysanttilaisia kirjallisia lähteitä ja rakennettua ympäristöä Itä-Rooman imperiumin pääkaupungissa Konstantinopolissa. Keskityn erityisesti keisari Justinianuksen hallituskaudella (527–565) käytettyihin rakennuksiin, mutta käsittelen myös muita ajanjaksoja ja rakennuksia jotka kertovat naisten liikkumista arkkitehtonisessa tilassa kotona ja sen ulkopuolella. Olen valinnut käännösanalyysin kohteeksi historioitsija Prokopios Kesarealaisen teoksissa esiintyviä viittauksia näihin naisten käytössä olleisiin tiloihin, joista käytetään aikalaislähteissä nimitystä γυναικωνῖτις. Sanalla viitataan bysanttilaisessa kirjallisuudessa yleensä joko asuinrakennuksessa sijainneisiin naisten käyttämiin tiloihin tai naisille tarkoitettua osaan kirkkorakennuksesta. Prokopioksen teoksissa γυναικωνῖτις -tilaan viitataan useimmiten kirjailijan kuvatessa keisarinna Theodoran käyttäytymistä Konstantinopolin Suuressa palatsissa. Näissä kuvauksissa keisarinna vastaanottaa kotonaan vieraita, järjestää näytäntöjä ja kuulustelee poliittisia vastustajiaan. Γυναικωνῖτις näyttäytyy näissä kuvauksissa aktiivisen toiminnan keskuksena, joka on keisarinnan omaa valtakuntaa. Prokopios käyttää sanaa γυναικωνῖτις myös kuvatessaan Hagia Sofian kirkon naisille tarkoitettuja osia. Keisarinnalle oli oma aitio kirkon toisessa kerroksessa, josta käsin hän seurasi liturgiaa hoviväkensä kanssa. Hoviin kuulumattomat naiset seurasivat liturgiaa kirkon alemmassa kerroksessa. Yksittäisen miespuolisen kirjailijan teoksessa esiintyviä mainintoja ei voida pitää todellisena kuvauksena keisarillisista γυναικωνῖτις -tiloista, mutta ne kertovat kirjailijan ja hänen teostensa kohdeyleisön eli varakkaan yläluokan olettamuksista siitä, millaista kuninkaallisten naisten elämä oli. Naisten käytössä olleiden tilojen tutkiminen bysanttilaisella ajalla vaatii huolellista kirjallisiin lähteisiin tutustumista, koska varsinkin uskonnollista materiaalia on paljon. Kirjallisten lähteiden lisäksi arkkitehtuurin ja ortodoksisen perinteen tutkimuksella sekä moderneilla kaupunkiarkeologisilla tutkimusmetodeilla voidaan saada lisätietoa naisten käytössä olleista tiloista varhaisbysanttilaisella ajalla.
  • Pohjanpalo, Maija (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielma käsittelee norsunluun käyttöä huonekalujen koristelussa Kreikan myöhäisellä pronssikaudella (n. 1600–1100 eaa.). Työn päämääränä on rakentaa nykyistä tarkempi kuva huonekalujen muodoista, materiaaleista ja koristelusta. Erityistä huomiota kiinnitetään norsunluun rooliin aineistossa. Tutkimusongelmaa lähestytään Pyloksen mykeneläiskeskuksesta löytyneen, Ta-sarjaksi nimetyn huonekaluluettelon kautta. Tutkimuksen päämääriin pyritään analysoimalla näiden lineaari B -tekstien kielellisiä ongelmakohtia sekä vertailemalla tekstiaineistoa, kuvallista- ja arkeologista aineistoa toisiinsa. Tarkoituksena on saada näin selvyyttä Ta-sarjan sanaston tulkintaongelmiin ja toisaalta liittää irtonaisia norsunluureliefilöytöjä alkuperäisiin konteksteihinsa. Tutkimuksen arkeologinen lähdeaineisto koostuu norsunluufragmenteista ja norsunluuesineistä. Aineisto on rajattu alueellisesti ja laadullisesti. Suurin osa materiaalista koostuu Pyloksesta ja Mykenestä löytyneistä norsunluureliefeistä. Toinen osa arkeologista lähdeaineistoa ovat säilyneet osat pronssikauden huonekaluista. Tutkimus on aineistolähtöinen ja sen metodina vertaileva tutkimus, jossa analysoidaan primaarilähteitä. Tutkimus on toteutettu vertailemalla ja analysoimalla teksti- ja arkeologista aineistoa kielitieteen ja arkeologian menetelmin. Tutkimus osoittaa, että yhdistämällä arkeologisen materiaalin tarkastelun tekstiaineistoon saadaan tarkempi ja monipuolisempi kuva myöhäisen pronssikauden huonekalujen rakenteesta ja koristelusta sekä norsunluun käytöstä. Norsunluisia koristeosia on löytömateriaalissa runsaasti ja osassa on jälkiä kiinnityksistä sekä intarsiakoristeluista. Reliefien muodot ja yhdistelmät löytökontekstissa antavat vihjeitä niiden käytöstä, samoin kuin löytökontekstin muun materiaalin huomioon ottaminen. Tutkimuksen perusteella voidaan osoittaa, että norsunluuta on vastoin aiempaa oletusta voitu käyttää myös huonekalujen rakenteellisiin osiin. Ta-sarjassa esiintyviin tulkinnaltaan epävarmoihin sanoihin löytyy todennäköisiä vastineita huonekalujen aineistosta sekä norsunluureliefien ikonografiasta. Muutamat näistä viittaavat muotoa kuvaileviin adjektiiveihin, mutta niiden identifiointi vaatisi vielä syvällisempää kielitieteellistä ja arkeologisen materiaalin sekä kuvallisten esitysten vertailua. Ta-sarjan huonekalujen käytön analyysi tukee viimeaikaisen tutkimuksen näkemyksiä Ta-sarjan tulkinnasta palatsikeskuksen pitoihin liittyvänä dokumenttina. Ta-sarjassa esiintyvien, tulkinnaltaan epäselvien ilmauksien kielitieteellinen ja vertaileva jatkotutkimus voisi tuoda vahvistuksen sanojen identifioinneille.
  • Lönnström, Lauri (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielman tavoitteena on selvittää keskivertokansalaisen mahdollisuuksia kestävään puurakentamisen 300-luvun eaa. Ateenassa. Lähtökohtana toimii kreikkalaisen filosofin Theofrastoksen 300–200-lukujen vaihteessa laatima yhdeksän osainen teos Kasvitieteellisistä tutkimuksista (KT) ja siinä esiintyvät maininnat eri puulajeista ja niiden ominaisuuksista. Teoksesta kerättyä tietoa eri puulajeista verrataan moderniin kasvitieteelliseen tietoon, minkä tavoitteena on selvittää saatavilla olleen puutavaran ominaisuudet mahdollisimman luotettavasti tukeutumatta pelkästään aikalaiskuvaukseen. Erityistä painoarvoa saa puiden työstettävyys, joka vaikuttaa yhdessä käytettävissä olevien työkalujen ja menetelmien kanssa mahdollisuuksiin hyödyntää puuta. Kasvitieteellisen tiedon lisäksi verrataan aikalaiskäsityksiä eri puulajien kasvualueista ja siten niiden saatavuudesta. Tämän pohjalta voidaan arvioida mahdollisuuksia kestävään puurakentamiseen puutavaran kannalta. Lähdemateriaalin esittelyn ja vertailun lisäksi käsitellään kansalaisten taloudellisia mahdollisuuksia puurakentamisen kannalta. Tarkastelemalla aikalaislähteissä säilyneitä tietoja palkkatasosta sekä puutavaran ja asuintalojen hankintakustannuksista pyritään luomaan kuva heidän ostovoimastaan. Taloudelliseen katsaukseen liittyy arvio tarvitun puutavaran määrästä, jota varten on selvitettävä missä talon osissa tarvitaan puuta ja kuinka paljon. Tämän pohjalta voidaan arvioida mahdollisuuksia kestävään puurakentamiseen taloudelliselta kannalta. Puutavaran saatavuus ja sen soveltuvuus talonrakennukseen vaikuttaa hyvältä, vaikka perinteinen kuva Attikan metsien tilasta on varsin synkkä. Attikan metsät olivat monipuoliset eikä niiden taantumisesta ole selkeitä merkkejä 300-luvulla. Talonrakennukseen on kelvannut lähes kaikki eri puulajit ja yksittäinen rakentaja on voinut vaikuttaa tarvitun puutavaran määrään ja laatuvaatimuksiin vaihtelemalla rakenteellisia ratkaisuja talon eri osissa. Lisäksi yleinen taloudellinen nousu ja kaupankäynnin vilkastuminen loivat aiempaa paremmat edellytykset puutavaran hankintaan myös kauempaa. Mahdollisuudet kestävään puurakentamiseen olivat siis 300-luvulla eaa. paremmat kuin koskaan aiemmin.
  • Buchholz, Matias (Helsingfors universitet, 2004)
    Tutkimuksen tarkoituksena on analysoida eräitä lakitermejä, jotka esiintyvät papyruksessa P. Petra inv. 83. Kyseinen dokumentti, joka sisältää sopimuksen kahden naapuruksen välisen kiistan lopettamiseksi, ajoittuu todennäköisesti vuodelle 574 jKr. ja se kuuluu Jordanian Petrasta vuonna 1993 löydettyyn hiiltyneeseen papyrusarkistoon. Papyrus on tällä hetkellä vielä julkaisematon, ja tämä työ on osa siihen liittyvää perustutkimusta, jonka tarkoituksena on toisaalta selittää tekstin itsensä sisältö, toisaalta arvioida sen antaman informaation merkitystä laajemmassa historiallisessa kontekstissa. Papyrus on kirjoitettu kreikaksi, Bysantin eli Itä-Rooman valtakunnan virallisella kielellä, mutta itse lakitermeistä suurin osa liittyy alun perin latinan kielellä luotuun roomalaiseen oikeuteen. Paikallinen väestö puolestaan oli seemiläistä alkuperää, jolla ei ainoastaan ollut oma kieli, vaan jolla oli ollut ennen valtakuntaan liittämistä omat oikeustraditionsakin. Niinpä papyruksessa esiintyvien termien tutkimuksen kautta nousevat esille monenlaiset laajemmatkin kysymyksenasettelut. Lakitermejä analysoidaan pääasiassa kolmesta näkökulmasta. Ensisijaisena pyrkimyksenä on selvittää niiden tarkka merkitys asiayhteydessään, joka papyruksen fragmentaarisuuden vuoksi ei ole etukäteen selvä, ja siten edistää tekstissä puheena olevien asianhaarojen ymmärtämistä. Toiseksi termien käyttöä koskevat tulokset suhteutetaan yleiseen oikeushistoriaan ja pyritään arvioimaan niiden merkitystä Petrassa käytössä olleen oikeusjärjestelmän kannalta. Kolmas näkökulma on kielitieteellinen, sillä termien käyttö papyruksessa on nähtävä osana laajempaa kehitystä, jossa roomalaisen oikeuden vähittäinen muuttuminen bysanttilaiseksi johti kielten vaihtumiseen ja koko juridisen käsitteistön siirtymiseen latinasta kreikkaan. Siksi tässä työssä käytetään itse papyruksen analyysin lisäksi laajaa vertailumateriaalia, joka koostuu ennen kaikkea roomalaisesta ja bysanttilaisesta lakikirjallisuudesta sekä dokumentaarisesta lähdeaineistosta, etenkin egyptiläisistä papyruksista. Niin tässä papyruksessa kuin muissakin kreikankielisissä lähteissä esiintyvät roomalaiseen oikeuteen liittyvät termit voidaan jaotella suoriin lainoihin, käännöslainoihin sekä komparaatiolainoihin. Jälkimmäisillä tarkoitetaan kreikan kielessä jo aiemmin käytössä olleita termejä, jotka eivät sananmukaiselta merkitykseltään vastaa latinalaisia, mutta joita alettiin käyttää jonkin latinalaisen termin vastineina. Tutkimus tekee selväksi, että olipa kyse mistä lainakategoriasta tahansa, lakitermien siirtyessä kielestä toiseen tapahtui yleensä semanttisia muutoksia eikä termejä aina käytetty samalla tavalla kuin alkukielessä. Merkityskenttä saattoi esimerkiksi supistua taikka laajentua tai sanalle saattoi kehittyä lainautumisen jälkeen täysin uusiakin merkityksiä. Oikeushistorian suhteen on huomioitava ero virallisten säännösten ja provinsseissa noudatettujen käytäntöjen välillä. Kaiken kaikkaan Petra näyttää kuitenkin olleen kiinteä osa Bysantin valtakuntaa, jonka lakeja ainakin pääpiirteissään noudatettiin. Kaikkien termien käytötavat eivät tosin ole johdettavissa suoraan virallisiin lakikorpuksiin, mutta ne eivät myöskään sodi niitä vastaan. Roomalaisen oikeuden tuntemus näyttää olleen Petrassa jopa parempaa kuin esimerkiksi Egyptissä. Mitä tulee papyruksessa puheena oleviin konkreettisiin asianhaaroihin, termien merkityksen ymmärtäminen selventää joidenkin aspektien pääpiirteitä, kun taas yksityskohdat jäävät tekstin fragmentaarisuuden takia useimmiten epäselviksi.
  • Türkan, Necati (Helsingfors universitet, 2016)
    Tässä työssä pyrin lähestymään kreikan kielen sanajärjestystä funktionaalisen kieliopin näkökulmasta. Funktionaalinen kielioppi on malli, jossa kysytään, miten kieli toimii, ja jossa lähdetään siitä, että kahdessa eri sanajärjestyksessä on olemassa jokin ero, jos ei niinkään niiden merkityksessä, niin kylläkin niiden funktiossa. Kreikan kielessä kielen pragmaattinen ulottuvuus, eli tieto siitä, miten sanottu liittyy ympäröivään kontekstiinsa, ilmaistaan pitkälti konstituenttien keskinäisen järjestyksen avulla. Minua kiinnostaa se, miten variaatio toimii ilmaisukeinona, ja millä tavalla sitä voisi kontekstissansa selittää. Lähden liikkeelle Simon Dikin kehittämästä funktionaalisesta kieliopista, ja sovellan Helma Dikin sekä Dejan Matićin malleja kreikan kielen sanajärjestyksestä Ksenofonin Kyyroksen sotaretken neljänteen kirjaan. Käsittelen myös hyperbatonia, diskontinuatiivista rakennetta, jossa kaksi syntaktisesti ja loogisesti yhteen kuuluvaa elementtiä on sijoitettu toisistaan erilleen, usein fokusoinnista johtuen. Funktionaalisen kieliopin näkökulmasta hyperbatonissa, niin kuin kaikissa muissakin rakenteissa, ei ole kyse siitä, että jokin elementti olisi siirretty pois "omalta" paikaltaan, vaan funktionaalinen kielioppi pyrkii pragmaattisin perustein selittämään, miksi se on sijoittunut juuri kyseiseen paikkaansa. Funktionaalinen kielioppi lähtee siitä, että kaikissa ilmaisuissa on kaksi keskeistä pragmaattista funktiota. Ensimmäinen näistä on topiikkifunktio, jonka täyttää elementti, joka viittaa lähtökohtaan, josta sanottu sanotaan. Toinen taas on fokusfunktio, jonka täyttää elementti, jota puhuja pitää viestinsä tärkeimpänä osana. Helma Dik oli ensimmäinen, joka loi funktionaalisen kieliopin pohjalta mallin, jolla kreikan kielen sanajärjestystä voi pragmaattisesti selittää, ja häntä seuraten tämänhetkisten tutkimusten valossa ollaan sitä mieltä, että kreikan kielessä suuri osa yksinkertaisista deklaratiivisista lausekkeista seuraa tiettyä pragmaattista järjestystä. Dikin mallia taas on edelleen lähtenyt kehittämään Dejan Matić, joka analyysinsä pohjalta esittää kaksi toisiaan täydentävää järjestelmää, joiden avulla kreikan kielen sanajärjestystä pystyy pragmaattisesti selittämään. Kreikan kielen sanajärjestys näyttäytyy erittäin monimuotoisena, ja se vaikuttaa monimutkaisuudessaan olevan yhdistelmä sekä sääntöjä että tendenssejä, sekä yhdistelmä järjestelmiä
  • Lahtinen, Petri (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen antiikin filosofi Platonin dialogin Timaios katkelmaa 35a-36d. Kyseisessä katkelmassa Platon kuvaa, kuinka maailmankaikkeuden sielu saa syntynsä. Tutkielmani lähtökohtana on tutkia katkelman musiikkifilosofisia ja pythagoralaisia tekijöitä. Nämä kaksi ilmiötä ovat antiikin kontekstissa usein kytköksissä toisiinsa, minkä vuoksi olen valinnut ne myös tutkielmani aiheeksi. Tutkielmani pohjana toimii oma käännökseni kyseisestä dialogin katkelmasta. Sen sisältöä tarkastelen hyödyntäen ensisijaisesti antiikintutkimuksen parissa julkaistuja tutkimuskirjoja ja -artikkeleita sekä moderneja kommentaareja. Tutkielmani jakautuu kuuteen lukuun: johdannon jälkeen toisessa luvussa tarkastellaan lyhyesti ja ytimekkäästi pythagoralaisuutta ja sen vaikutusta Platoniin, kun taas kolmas luku esittelee joitakin Timaioksen kannalta tärkeitä termejä ja käsitteitä. Neljäs luku keskittyy Timaioksen katkelman 35a-36d seikkaperäiseen tarkasteluun. Johtotähtinä alkutekstin tulkitsemisessa toimivat Alfred Edward Taylorin A Commentary on Plato’s Timaeus ja Francis Macdonald Cornfordin Plato’s cosmology: The Timaeus, joiden lisäksi olen hyödyntänyt merkittävästi Walter Burkertin Lore and science in ancient Pythagoreanism ja Ernest McClainin The Pythagorean Plato: Prelude to the Song Itself -teoksia. Viidennessä luvussa pyrin muodostamaan eri tulkinnoista synteesiä ja vastaamaan kysymykseen, miksi Platon on hyödyntänyt pythagoralaisia ja musiikkifilosofisia ajatuksia kuvaillessaan Maailmansielun syntyä. Päädyn tutkielmassani siihen tulokseen, että Platon on hyödyntänyt pythagoralaisiksi ja musiikkifilosofisiksi miellettyjä ajatuksia ja teorioita Maailmansielun syntyä kuvaillessaan, koska ne sopivat osaksi Platonin laajempaa Ideaoppia. Musiikillisen harmonian tehtävä on kuvata maailmankaikkeutemme sopusointuisuutta ja järjestystä sekä siinä ilmeneviä Kauneuden ja Hyvän ideoita. Tutkielmani ei anna näihin aiheisiin liittyen lopullisia vastauksia, mutta koen työni tarjoavan hyvän näkökulman tarkastella Timaiosta ja Platonin filosofiaa sellaisilla tavoilla, jotka ovat paikoin jääneet vähemmälle huomiolle antiikintutkimuksen parissa.
  • Alaranta, Arttu (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tarkastelen tutkielmassani Antiokiassa ja laajemmin myöhäisantiikin maailmassa vaikuttaneiden yhteiskunnallisten ilmiöiden suhdetta asketismin nousuun Antiokian seudulla 300-luvulla. Aikakauden nälänhätien ja levottomuuksien taustalla vaikutti useita ilmiöitä, jotka kannustivat etenkin yhteiskunnan vähäosaisimpia asettumaan symbolisesti yhteiskunnan ulkopuolelle askeeteiksi. Tässä työssäni tarkastelen näitä 300-luvun Antiokian taloudellisia, demografisia, yhteiskunnallisia ja ilmastollisia muutoksia sekä asketismin kehitystä ja selvitän, miten asketismi vastasi erilaisten ilmiöiden asettamiin haasteisiin. Tutkimusaineistonani olen hyödyntänyt myöhäisantiikin kirjallisia lähteitä, joita 300-luvun Antiokiasta on säilynyt melko runsaasti. Libanios ja Johannes Khrysostomos kertovat paljon Antiokian yhteiskunnasta omista näkökulmistaan. Heidän lisäkseen Antiokian seudun tapahtumista kirjoittavat muun muassa Ammianus Marcellinus, keisari Julianus ja Theodoretos Kyrrhoslainen. Myös aikakauden lainsäädäntö reagoi yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Aiheen ympäriltä – myöhäisantiikin taloudesta ja ilmastosta, asketismin synnystä, askeettien yhteiskunnallisista rooleista ja uskonnollisesta väkivallasta – on kirjoitettu runsaasti tutkimuskirjallisuutta. Luon synteesin aikaisemmasta tutkimuksesta ja tarkastelen kattavammin yhteiskunnallisia syitä asketismin taustalla sekä asketismin harjoittajilleen tarjoamia ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Esitän, että asketismin laaja suosio etenkin alempien yhteiskuntaluokkien parissa liittyi aikakauden taloudellisten, demografisten, yhteiskunnallisten ja ilmastollisten muutosten mukanaan tuomiin haasteisiin. Talous- ja väestönkasvun kääntöpuolena 300-lukua leimasivat vaurauden ja maaomaisuuden voimakas keskittyminen, ruoantuotannolliset vaikeudet kasvavalle väestölle sekä työvoiman ylitarjonnasta johtunut maaseudun työväestön olojen heikkeneminen. Lisäksi kodittoman maalaisväestön kerääntyminen Antiokiaan työn ja ruoka-avustuksen toivossa loi sosiaalisia jännitteitä. Olosuhteiltaan maanviljelykselle erityisen otollisen ”roomalaisen ilmasto-optimin” päättyminen vaikutti luultavasti merkittävästi maatalousvaltaiseen yhteiskuntaan. Askeettista elämää arvostettiin kristittyjen parissa kaikissa yhteiskuntaluokissa ja myöhäisantiikissa se oli yksi harvoista yhteiskunnallisen nousun keinoista. Lähteissä korostuvista yläluokkaisemmista harjoittajista huolimatta askeettien suurin joukko oli aina alemmista yhteiskuntaluokista. Vetäytyminen yhteiskunnasta tarkoitti myös vetäytymistä maallisista velvollisuuksista. Askeetit tarjosivat heitä tukeville yhteisöille erilaisia palveluita etenkin korvattuaan maaseudun perinteiset jumalat. Jotkin karismaattiset askeetit saivat myös huomattavaa valtaa yhteisöjen edustajina. Askeettien henkilökohtainen jumalsuhde mahdollisti maallisten hierarkioiden ulkopuolelle asettumisen ja vapaan puheen viranomaisille ja rikkaille. Askeetit saattoivat harjoittaa myös muita uskonnollisia ryhmiä vastaan suunnattua väkivaltaa, joka sisälsi joskus sosiaalisten ryhmien välisen konfliktin piirteitä. Askeettien piispojen kanssa käymä kilpailu hengellisestä vallasta ja heidän aiheuttamansa yhteiskunnalliset häiriöt johtivat siihen, että hallinto ja kirkko pyrkivät rajoittamaan alkujaan monimuotoista liikettä helpommin hallittavaan muotoon.
  • Nikkola, Sarianna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa pyritään tuomaan esille Pierot-runoilijoiden tuotannon keskeisiä piirteitä. Tarkoituksena on havainnollistaa sitä, miten symbolisti-runoilija ja Pierot-runoilija eroavat toisistaan tuotantonsa osalta. Jokainen Pierot on samalla myös symbolisti, mutta jokainen symbolisti ei ole Pierot. Tarkoituksena on samalla osoittaa, että Pierot-runoilija on aivan oma, ainutlaatuinen ”rotunsa”, omintakeinen joukko runoilijoita. Tutkielma lähtee liikkeelle Pierot-hahmon alkuperästä. Työssä käydään läpi Pierrot- eli suomeksi Narri -nimisen hahmon taustaa sekä alkuvaiheita Italian Commedia dell’Arten yhtenä merkittävimmistä rooli-hahmoista. Teatterin osuus on merkittävä Pierot-hahmon juurien syvemmän ymmärtämisen kannalta. Työssä käydäänkin siksi läpi Commedia dell’Arteen liittyviä hahmoja sekä käytäntöjä. Seuraavaksi selvitetään Pierotin matkaa teatterista kirjallisuuden ja muiden taiteiden maailmaan. Erityinen vaikutus Pierot-hahmolla oli nimenomaan runouteen. Työssä verrataan Pierot-runoilijan tuotantoa symbolistien tuotantoon, ja siksi käydään lyhyesti läpi myös symbolismin käsite sekä siihen tiiviisti liittyvää kaksi nimeä: Jean Moreas ja Charles Baudelaire. Seuraavaksi esitellään työssä tarkasteltavana olevat kymmenen kreikkalaista runoilijaa. Runoilijat sijoittuvat noin sadan vuoden aikajanalle siten, että varhaisimman syntymävuosi on 1863 (Konstantinos Kavafis) ja viimeksi syntyneen 1940 (Katerina Gogou). Yksi runoilijoista elää edelleen Kreikan Thessalonikissa (Dinos Christianopoulos). Itse kunkin runoilijan elämästä kertova pieni tiivistelmä pyrkii avaamaan kyseistä runoilijaa lukijalle, tuomaan tämän lähemmäs ja tutummaksi. Analyysi-osassa käydään läpi otteita itse kunkin tuotannosta ja tutkitaan sitä, miten pierot-laatu heistä kullakin ilmenee. Todetaan, miten osalla runoilijoista kyseinen ns. pierot-laatu on hyvinkin voimakkaasti läsnä, kun taas toisten tuotannossa sitä on selkeästi vähemmän ja joissakin tapauksissa, hyvin vähän jos ollenkaan. Loppupäätelmissä voidaankin todeta, että Pierot-runoilija tosiaan näyttää olevan oma ryhmänsä runoilijoiden joukossa. Samoin näyttäisi siltä, että ilmiö ei rajoitu ainoastaan tiettyyn ajankohtaan kirjallisuuden historiassa, vaan on aikaan sitoutumaton, itsenäinen ilmiö.