Browsing by Subject "Hallinto-oikeus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 85
  • Matikainen, Katja (Helsingin yliopisto, 2021)
    Yksityisyyden suoja on vahvasti suojattu oikeus niin Suomen perustuslaissa (PL 10 §), kuin Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissakin. Lisäksi EU-tasolla yksityisyyden suoja on korostetussa asemassa. Yksityisyyden suojaa on vaikea tyhjentävästi määritellä, mutta ainakin sen sisälle voidaan asettaa persoonallisuuden suoja, intimiteettisuoja sekä tietosuoja ja henkilötietojen suoja. Henkilötietojen suojan asemaa on korostanut muun muassa EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen voimaantulo vuonna 2018. Itsemääräämisoikeudesta on erotettavissa yksilön tiedollinen itsemääräämisoikeus, joka voidaan nähdä yksilön oikeutena hallita itseään koskevaa tietoa. Hallinta on kaksisuuntaista; toisaalta yksilöllä on oikeus saada itseään koskeva tiedot ja tulla informoiduksi, toisaalta yksilöllä on myös oikeus määrätä näitä kyseisiä tietoja. Tutkielmani keskeisenä tutkimuskohteena on poti-laan tiedollinen itsemääräämisoikeus ja sitä ilmentävä potilaan suostumus potilastietojen luovuttamiseen. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää seuraavat tutkimuskysymykset keskittyen asiakastietolain uudistukseen: • Mikä on potilaan tiedollisen itsemääräämisoikeuden asema potilastietojen luovutuksessa? • Vaikuttaisiko laajasta suostumuksesta luopuminen tiedollisen itsemääräämisoikeuden toteutumiseen potilastietojen luovutuksessa? • Tulisiko suostumuksesta luopua potilastietojen luovuttamisen yhteydessä? Potilastiedoissa on kyse kaikkein arkaluonteisimmista tiedoista henkilön yksityiselämästä. Potilastietojen tulisi toisaalta olla helposti saatavissa, jotta voidaan taata potilasturvallisuus ja toisaalta taas tietojen tulisi olla salaisia ja vain hyvin tarkasti määritellyn joukon käytettävissä. Sähköisten tietojen käsittelyn lisääntyessä on entistä tärkeämpää huolehtia tietoturvan toteutumisesta ja tiedon huolellisesta suojaamisesta. Toimiva tietosuoja on ehdoton edellytys potilaan ja häntä hoitavan tahon luottamussuhteelle. Valitettavasti olemme jo nähneet Psykoterapiakeskus Vastaamon tapauksessa, kuinka haavoittuvia sähköiset järjestelmät voivat olla. Lähes kaikissa terveyspalveluissa on jo siirrytty sähköisiin potilasasiakirjoihin, jonka vuoksi sähköisiä potilastietoja sääntelevän asiakastietolain merkitys on kasvanut. Laki on tarpeen uusia, jotta se vastaisi nykytekniikan vaatimuksia. Ehdotettu kokonaisuudistus loisi edellytykset valtakunnallisten tietojärjestelmäpalvelujen käyttöönotolle sosiaalihuollossa sekä asiakastiedon käsittelylle sosiaali- ja terveydenhuollossa. Uudistuksen tavoitteena olisi parantaa tietojen saatavuutta ja samalla laajentaa Kanta-palveluiden roolia muun muassa mahdollistamalla potilaan omat terveyskirjaukset. Uudistustyön ensimmäinen hallituksen esitys HE 300/2018 laadittiin vuonna 2018. Sen keskeisimpiä muutoksia oli laajasta suostumuksesta luopuminen potilastietojen luovutuksen perusteena. Jatkossa potilastietojen luovutus perustuisi suoraan lakiin. Uuden asiakastietolain oli alun perin tarkoitus tulla voimaan 2019, mutta uudistustyö on edelleen kesken. Aiemman hallituksen esityksen rauettua annettiin vuonna 2020 uusi hallituksen esitys HE 212/2020, joka muotoiltiin pitkälti aiemman esityksen pohjalta. Aiemman rauenneen hallituksen esityksen kohdalla perustuslakivaliokunta katsoi, että uudistus on mahdollista toteuttaa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä, kunhan henkilötietojen suojasta huolehditaan riittävästi. Perustuslakivaliokunta ei nähnyt suostumuksesta luopumista potilaan itsemääräämisoikeutta kaventavana. Kuitenkin uuden hallituksen esityksen arvioinnin kohdalla perustuslakivaliokunta nimenomaisesti puuttui tähän ja totesi, että itsemääräämisoikeutta korostava sääntely on erityisen perusteltua käsillä olevassa sääntelykontekstissa. Perustuslakivaliokunta päätyi suosittamaan, että jatkossa potilastietojen luovutus perustuisi lainsäädäntöön, mutta potilaan suostumus toimisi edelleen edellytyksenä luovutuksen hyväksyttävyydelle. Tällöin suostumus toimisi yleisessä tietosuoja-asetuksessa säänneltynä suojatoimena, joka varmistaisi potilaan itsemääräämisoikeuden toteutumisen. Potilaan tiedollista itsemääräämisoikeutta tulisi toteuttaa mahdollisimman pitkälle nykyisessä itsemääräämisoikeutta korostavassa oikeustilassa. Tämän vuoksi katson, että potilaan suostumuksen pyytämisestä luopuminen potilasasiakirjojen luovuttamiseen yhteydessä olisi askel taaksepäin potilaan itsemääräämisoikeuden kannalta.
  • Huvila, Hanne (Helsingin yliopisto, 2020)
    Hallintolain (434/2003) 7 §:ssä säännelty palveluperiaate velvoittaa viranomaista järjestämään asioinnin viranomaisessa siten, että hallinnossa asioiva saa asianmukaisesti hallinnon palveluita ja viranomainen voi suorittaa tehtävänsä tuloksellisesti. Prima facie periaatteen sisältämät kaksi erillistä tavoitetta, asianmukaisuuden ja tuloksellisuuden vaatimukset, näyttävät vastakkaisilta ja asettavat viranomaisen punnintatilanteeseen. Asianmukaisuuden vaatimus on moraalinen vaatimus ja pyrkii määrittelemään hallintoiminnan laatua oikeusvaltiollisesta näkökulmasta käsin. Tuloksellisuuden vaatimus taas on luonteeltaan poliittinen tavoite, joka pyrkii asettamaan rajat hallintotoiminnan laadun kehittämiselle. Tutkielmassa tarkastellaan lainopin näkökulmasta sitä, mitä viranomaiselle hallintolain 7.1 §:ssä asetettu velvoite ”järjestää asiointi ja asiankäsittely siten, että hallinnossa asioiva saa asianmukaisesti hallinnon palveluita” tarkoittaa. Lisäksi tarkastellaan sitä, miten mainitun säännöksen vaatimus viranomaisen tehtävien tuloksellisesta suorittamisesta sovitetaan yhteen palveluiden asianmukaisen järjestämisen kanssa. Tutkielmani perusteella asianmukaisuuden vaatimus näyttää kapenevan ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisuissa epäasianmukaisuuden puutteeksi. Vaatimus asianmukaisuudesta tarkoittaa ratkaisuissa ennen kaikkea vaatimusta perustuslain ja hallintolain noudattamisesta. Näin ymmärrettynä asianmukaisuudesta tulee synonyymi lainmukaisuudelle ja asianmukaisuus kapenee virheiden välttämiseen. Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännössä palveluperiaate ei saakaan optimointikäskyn luonnetta, sillä oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisuissa laillisuusvalvojat eivät juurikaan punnitse palveluperiaatteen sisältämiä asiallisuuden ja tuloksellisuuden vaatimuksia keskenään ja suhteessa käsillä olevan tapauksen tosiseikastoon. Sen sijaan palveluperiaatteelle on vakiintunut laillisuusvalvojien ratkaisuissa sisältö, jossa tuloksellisuuden vaatimusta ei juurikaan huomioida. Vaikka asianmukaisuuden vaatimukseen implisiittisesti sisältyvä oikeuden ja moraalin suhteen problematisointi on oikeustieteen ikuisuuskysymys, tuloksellisuusvaatimukseen sisältyvä oikeuden ja poliittiseksi tavoitteeksi asemoituvan kustannustehokkuuden suhde näyttäytyy palveluperiaatteen näkökulmasta tyystin jäsentymättömänä. Vaikuttaa siltä, että oikeus on kyllä pintapuolisesti omaksunut poliittiselle järjestelmälle ominaisen käsitteen ja tavoitteen tuloksellisuudesta, mutta tosiasiallisia keinoja tuloksellisuuden vaatimuksen oikeudellistamiselle ei ole. Asianmukaisen palvelun reunaehtojen määrittelyssä on kyse myös julkisia tehtäviä virkavastuulla hoitavan virkamiehen oikeusturvasta, sillä viime kädessä asianmukaisuus toteutuu yksittäisissä virkamiehen ja hallinnon asiakkaan kohtaamisissa. Tästä näkökulmasta on huolestuttavaa, että vaikka palveluperiaate on hallintolain säätämisen myötä nostettu lain tasoiseksi säännökseksi, periaate ja siihen sisältyvä palvelun asianmukaisuuden sekä viranomaisen toiminnan tuloksellisuuden vaatimus tuntuvat jättävän normin soveltajalle enemmän kysymyksiä kuin antavan vastauksia. Oikeusperiaatteiden luonteesta seuraa se, että emme koskaan voi täysin varmasti osoittaa periaatteen sisältöä ja todeta, että asianmukaisilla palveluilla tarkoitetaan kaikissa tapauksissa yhtä ja samaa. Paradoksaalisesti oikeuden pintatason nopeaa muutosta systematisoivaa palveluperiaatetta on siis itsessään mahdoton vangita yksiselitteiseen määritelmään, jota voitaisiin soveltaa, kunnes säännöstä lainsäätäjän toimesta tietoisesti muutetaan. Mutta säännöksen tehokkuus oikeuspoliittisesta näkökulmasta taitaakin perustua juuri tähän, sillä se mahdollistaa periaatteen sisällön muuttumisen ja mukautumisen muuttuvaan yhteiskuntaan.
  • Riipinen, Marjut (Helsingin yliopisto, 2020)
    Keskeinen tapa saattaa lapsen mahdollinen lastensuojelun tarve lastensuojeluviranomaisten tietoon on lastensuojelulain 25 §:n mukainen ilmoitus kunnan sosiaalihuollosta vastaavalle toimielimelle eli lastensuojeluilmoitus. Lastensuojeluilmoituksen voi tehdä kuka tahansa. Velvollisuus sen tekemiseen on monilla eri tahoilla mm. sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä opetustoimessa. Lastensuojeluilmoituksen taustalla voi olla hyvin moninaisia huolta herättäneitä seikkoja lapsen hyvinvointiin liittyen. Lastensuojeluilmoituksen kohteena olevan perheen halutessa tietää ilmoituksen tekijän tulevat sovellettavaksi säännökset yleisöjulkisuutta laajemmasta asianosaisjulkisuudesta. Asianosaisella on julkisuuslain 11.1 §:n mukaan oikeus saada tieto muunkin kuin julkisen asiakirjan sisällöstä, joka voi tai on voinut vaikuttaa hänen asiansa käsittelyyn. Asianosaisen tiedonsaantioikeudella on tärkeä merkitys asianosaisen oikeusturvan kannalta. Tutkielmassa selvitetään ensin asianosaisjulkisuuden perusteiden täyttymistä lastensuojeluilmoituksen kohdalla. Tarkasteltavaksi tulevat asianosaisuus lastensuojeluasiassa sekä lastensuojeluilmoituksen asema asian käsittelyyn vaikuttavana salassa pidettävänä asiakirjana. Tutkielmassa käsitellään myös mahdollisuutta tehdä lastensuojeluilmoitus jo alun perin anonyymisti. Lähtökohtana olevaa asianosaisen tiedonsaantioikeutta voidaan rajoittaa julkisuuslain 11.2 §:n 1 kohdan mukaan erittäin tärkeän yleisen edun, lapsen edun tai muun erittäin tärkeän yksityisen edun perusteella. Tutkielmassa haetaan vastausta siihen, mitä nämä asianosaisjulkisuutta rajoittavat vahvemmat edut lastensuojeluilmoituksen tekijätietoon liittyen voivat olla. Asianosaisjulkisuuden soveltamistilanteet edellyttävät tapauskohtaista eri intressien välistä punnintaa, joiden osalta tutkielmassa selvitetään, millaisia erilaisia oikeuksia joudutaan sovittamaan yhteen ja millaisia seikkoja lastensuojeluilmoituksiin liittyen on soveltamistilanteissa otettu huomioon. Viranomaiselta edellytetään asianosaisjulkisuuden ratkaisutilanteissa kokonaisharkintaa siitä, onko ilmoituksen tekijätiedon salassapidon tarve julkisuuslain 11.2 §:n 1 kohdan perusteilla suurempi kuin asianosaisen intressi saada tieto lastensuojeluilmoituksen tekijästä.
  • Hakala, Lucia (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksen kohteena on lastensuojelun asianosaisten oikeuksien toteutuminen lastensuojeluhallinnon automatisaatiossa. Suomen lastensuojelussa on suunniteltu automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käyttöönottoa viimeisen vuosikymmenen ajan. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä oikeudellisia aukkoja asianosaisten oikeusturvan toteutumisen ja viranomaisen toimintavelvollisuuksien kannalta tulee ottaa huomioon automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöönottaessa lastensuojeluhallinnossa ja asiaa koskevaa lainsäädäntöä valmisteltaessa. Lastensuojelun asianosaisten keskeisimpiin oikeuksiin kuuluu lapsen edun toteutuminen, osallisuus, yhdenvertainen kohtelu sekä yksityisyyden ja perhe-elämän kunnioittaminen. Tutkimuksessa kartoitetaan lainopillisia metodeja käyttäen lainsäätämistarpeita, jotta jo voimassa olevan kansainvälisen ja kotimaisen lainsäädännön takaamat lastensuojelun asianosaisten oikeudet toteutuvat täysimääräisesti automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöön otettaessa. Tanskan Gladsaxessa, Kuntaliitossa sekä Espoon kaupungissa toteutettuja automatisaatiokokeiluja analysoitaessa havaitaan, etteivät asiaosaisten oikeudet ole täysimääräisesti toteutuneet. Automatisoitujen menetelmien käyttöönotolla voi olla monenlaisia mahdollisia seurauksia asianosaisten oikeuksien toteutumisen kannalta. Jos päätöksentekoa automatisoidaan, asianosaisten osallisuusoikeuksiin tulee kiinnittää erityistä huomiota julkisen vallankäytön kannalta ja yksilöllisen päätöksen saamisen varmistamiseksi. Automatisoitujen menetelmien käyttöönoton seurauksena asianosaisen oikeus yksilölliseen päätökseen on vaarassa kärsiä profiloinnin, tilastollisen epäoikeudenmukaisuuden ja muutoksenhaun vaikeutumisen seurauksena. Lisäksi, jos automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käytetään lapsia koskevissa päätöksissä, sen tulee olla perusteltua ja lapsen oikeuksien toteutumisesta tulee varmistua. Tutkimuksen tuloksena on, että lastensuojelun asianosaisen oikeusturvan toteutumisen varmistamiseksi automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käytön edellytyksistä ja rajoituksista lastensuojeluhallinnossa tulee säätää lailla. Kansainvälisessä keskustelussa tunnustetaan, että automatisoitujen menetelmien käyttöönottoon liittyy riskitekijöitä asiaosaisten oikeuksien kannalta ja EU:ssa valmistellaan tekoälyn harmonisoitua sääntelyä. Erityislainsäädännön tarve on kuitenkin ilmeinen, sillä automatisoituun päätöksentekoon lastensuojelun kontekstissa liittyy merkittäviä riskejä. Kansallista lainsäädäntöä valmisteltaessa on otettava kantaa viranomaisen vastuun kohdentamiseen, oikeussuojakeinojen tehokkuuteen, virheiden korjaamismahdollisuuksiin sekä mahdollisen riippumattoman valvontamekanismin perustamiseen automatisoitujen menetelmien lainmukaisen käyttöönoton mahdollistamiseksi. Lainsäädännöllisten keinojen ohella tulisi myös kehittää teknisiä ratkaisuja läpinäkyvyyden ja selitettävyyden toteuttamiseksi, syrjinnän ehkäisemiseksi sekä laadukkaiden datalähteiden käyttämiseksi. Automatisoituihin päätöksentekomenetelmiin kohdistuvaa uutta lainsäädäntöä suunniteltaessa tulee miettiä menetelmien käyttöönotolle perustellut rajat. Asiaosaisten oikeuksien toteutuminen toimii ohjenuorana automatisoitujen menetelmien käytön rajoittamiselle. Lasten oikeuksien toteutuminen on erityisen tärkeä osatekijä punnittaessa lastensuojeluhallinnon automatisaatiota, sillä päätöksenteko on lapsen edun mukaista vain, jos kaikki lapsen oikeudet toteutuvat siinä täysimääräisesti. Automatisoiduille päätöksentekomenetelmien käytölle tulee lastensuojeluviranomaisessa asettaa tarkat päämäärät ja näiden toteutumista tulee seurata ja edistää. Sosiaalityöntekijöiden keskeistä roolia lastensuojeluprosessissa tulee kunnioittaa ja heidän ylikuormittumistaan tulee vähentää, jotta he voivat edistää asiaosaisten oikeuksien toteutumisesta työnsä kautta.
  • Heikkinen, Vesa (Helsingin yliopisto, 2016)
    Avoimuus on noussut nykyipäivänä yhdeksi julkisen vallankäytön merkittävimmistä käsitteistä. 1990-luvulta lähtien se on esiintynyt tiiviisti kansainvälisten järjestöjen suosituksissa ja arvioissa, ja se luetaan laajalti yhdeksi hyvän hallinnon tärkeimmistä elementeistä. Sen merkitys poliittisessa retoriikassa ja päivittäisessä mediassa on niin ikään huomattava, ja näin se vaikuttaakin juurtuneen vahvaksi osaksi nykyistä kulttuuriamme. Avoimuus (transparency) yhdessä sukulaiskäsitteidensä kuten tilivelvollisuuden (accountability) ja hyvän hallinnon (good governance) kanssa toistuukin ympäri maailmaa lainsäädäntöuudistusten perusteluissa, kansalaisjärjestöjen vaatimuksissa ja taloudellisen kilpailukyvyn analyyseissä. Avoimuuden vaihtelevat ilmenemismuodot, näiden väliset ristiriitaisuudet, samoin kuin avoimuuden tosiasialliset vaikutukset yhteiskunnassa tulevat kuitenkin vain harvoin tarkemmin huomioiduiksi. Näin avoimuus on päätynyt epämääräiseksi taikasanaksi, jonka itsestäänselvän positiivinen käyttötapa kätkee sisäänsä useita kysymyksiä. Tässä tutkielmassa tarkoituksena on nostaa avoimuuden käsite kriittiseen tarkasteluun. Aloittaen avoimuuden ilmenemismuotojen erottelusta tutkielmassa käydään läpi aiheen kannalta olennainen lainsäädäntö niin kotimaassa kuin Euroopan unionissa. Tämän materiaalin valossa näyttää selvältä, että poikkeavista lähtökohdistaan huolimatta Suomi ja EU ovat yhtä lailla omaksuneet avoimuuden yhdeksi demokraattisen ja taloudellisen kehityksen olennaisista mittapuista. Siinä missä Suomi on voinut kokea avoimuuden luontevana tapana hyödyntää olemassaolevia vahvuuksiaan kansainvälisillä areenoilla, on EU korostanut avoimuuden merkitystä sen omien heikkouksien kuten byrokraattisen imagon ja heikon legitimiteetin korjaamisessa. Suomessa vakiintuneesti noudatettu julkisuusperiaate ja siihen olennaisesti kuuluva asiakirjajulkisuus (access to documents) ovat saaneet perustelunsa viime kädessä viranomaistoiminnan demokraattisen valvonnan välineinä. Viime vuosien kansainvälisen kehityksen myötä julkisuusperiaate on kuitenkin siirtymässä suuntaan, jossa julkisen vallan oletetaan aktiivisin toimenpitein toteuttavan avoimuuden päämääriä. Nämä kytkeytyvät usein demokratian ja laillisuuden sijasta kansainvälisen rahaliikenteen sujuvuuteen ja markkinataloudellisiin näkökohtiin. Samalla pääsy julkiseen tietoon on alettu nähdä viime kädessä sen taloudellisen hyödynnettävyyden kautta. Näin avoimuus on omaksunut muotoja, jotka eivät perustelujensa, sisältönsä tai tavoitteidensa puolesta enää vastaa perinteistä käsitystä julkisuusperiaatteesta. Usko avoimuuden vaikutukseen yleisön luottamuksen ja legitimiteetin kohentamisessa on ollut lähtökohtana useille Euroopan unionissa toteutetuille uudistuksille 1990-luvulta alkaen. Uudistuksista huolimatta luottamus unionin instituutioihin ei näytä parantuneen. Eurooppalaisen politiikan rakenteellisten ongelmien ohella näyttääkin siltä, että unionin pyrkimykset ovat perustuneet yksinkertaistetulle ja virheelliselle näkemykselle julkisuuden ja avoimuuden vaikutuksista kansalaisten asenteisiin. Kuten empiirisissä tutkimuksissa on pystytty osoittamaan, päätöksenteon läpinäkyvyydellä on harvoin yksiselitteistä vaikutusta ihmisten kokemaan luottamukseen. Tosiasiallinen tiedonsaanti voi useassa tapauksessa pikemminkin heikentää sitä auktoriteettia, jolle asiantuntijaelimien toiminta tyypillisesti perustuu. Avoimuuden taustalla voidaan yhä edelleen nähdä valistuksen vuosisadalla 1700-luvulla voimistuneet käsitykset, joiden mukaan parhaat edellytykset rationaaliselle päätöksenteolle yhteiskunnassa syntyvät silloin, kun tieto on saatavilla kaikille kansalaisille ja vapaa julkinen keskustelu on turvattu. Kuten muiden ohella Jürgen Habermas on todennut, tämä toimiva julkisuuden sfääri on kuitenkin taipuvainen kohtaamaan useita ongelmia. Informaatioyhteiskunnassa tiivis viestintä omaksuu usein lyhytjännitteisen ja nopeita vastakkainasetteluja herättävän muodon, jossa omalähtöisen ajattelun sijaan yksilö päätyy kuluttamaan viihteellisen mielipideilmaston tarjoamaa, tuotteistettua ja kontekstistaan irrallista informaatiota. Vaikka avoimuuteen kriittisesti suhtautuvaa tutkimusta on yhteiskuntatieteiden alalla ilmestynyt viime vuosina suhteellisen runsaasti, on alue oikeustieteen näkökulmasta melko kartoittamaton. Koska vaatimukset avoimuuden lisäämiseksi kotimaisessa ja eurooppalaisessa hallinnossa tulevat todennäköisesti jatkumaan, on oikeustieteenkin piirissä syytä kiinnittää huomiota avoimuuden sisältämiin ongelmiin ja mahdollisuuksiin. Tämän tutkielman tarkoitus on ottaa askel tähän suuntaan.
  • Eklund, Mira (Helsingfors universitet, 2016)
    I syfte att utreda misstänkta konkurrensbegränsningar får konkurrensmyndigheterna göra inspektioner bl.a. i näringsidkares företagslokaler. Enligt 44 § i konkurrenslagen får ett beslut om förrättande om en sådan här inspektion inte överklagas. I avhandlingen granskas detta besvärsförbuds förenlighet med europarätten samt de nationella domstolarnas handlingsutrymme enligt den gällande lagstiftningen. Avhandlingen har två huvudsakliga frågeställningar: För det första granskas besvärsförbudet i 44 § i konkurrenslagen i ljuset av europadomstolarnas praxis. Den konkreta frågeställningen lyder: Är besvärsförbudet i 44 § i konkurrenslagen förenligt med europarätten? För det andra granskas de nationella domstolarnas handlingsutrymme enligt den gällande nationella lagstiftningen. Frågan jag söker svar på är följande: Hur kan en nationell domstol eliminera den eventuella normkonflikten mellan besvärsförbudet och europarätten ifall en näringsidkare, besvärsförbudet till trots, skulle överklaga inspektionsbeslutet? Tre olika alternativ granskas, nämligen domstolens möjlighet att göra en människorättsvänlig tolkning av besvärsförbudet, att lämna besvärsförbudet utan tillämpning på basis av grundlagens företräde samt att lämna besvärsförbudet utan tillämpning på basis av EU-rättens företräde. Ifall besväret inte tas till prövning kan Finland göra sig skyldig till en kränkning av människorättskonventionen och EU-rätten. Metoden i avhandlingen är rättsdogmatisk och det huvudsakliga forskningsmaterialet består av rättspraxis från den Europeiska människorättsdomstolen och EU-domstolen, nationella förarbeten samt såväl nationell som utländsk rättslitteratur. På basis av forskningsresultaten i avhandlingen rekommenderar skribenten att besvärsförbudet i 44 § i konkurrenslagen upphävs. Ifall man anser att besvärsförbudet förbjuder överklagande både enskilt och i samband med behandlingen av huvudsaken, vilket dess formulering tyder på, verkar det klart att besvärsförbudet är oförenligt med europarätten. Även om överklagande i samband med huvudsaken vore möjligt är besvärsförbudet problematiskt på flera olika sätt, bl.a. eftersom tillgången till rättsmedlet är osäkert och oberoende fördröjt med åtskilliga år. Även granskningen av domstolarnas handlingsalternativ för att eliminera normkonflikten mellan besvärsförbudet och europarätten talar för att besvärsförbudet borde upphävas. Det verkar inte möjligt att göra en människorättstolkning av besvärsförbudet pga. dess entydiga formulering och tillämpning av GL 106 § kräver att det finns en uppenbar konflikt mellan tillämpningen av en lagbestämmelse och grundlagen. Således borde en nationell domstol dels harmonisera tolkningen av grundlagsbestämmelserna med människorättskonventionen och även bedöma om det s.k. uppenbarhetskriteriet uppfylls. Detta kan vara mer problematiskt än man först anar. EU-rätten däremot kräver företräde förutsatt att det handlar om en situation då EU-rätten blir tillämplig.
  • Hannukainen, Mirva (Helsingfors universitet, 2014)
    Rahtaussopimuksella aluksia rahdataan kuljettamaan sekä ihmisiä että tavaroita ja suorittamaan erilaisia palveluja tai toimintoja merellä. Rahtaussopimuksena on käytetty jo 1900-luvun vaihteesta lähtien vakiosopimuskaavakkeita, joiden merkittävimpänä laatijana ja kehittäjä toimii kansainvälinen meriteollisuuden järjestö BIMCO. Tämän tut-kielman tarkastelun kohteena on BIMCO:n SUPPLYTIME 2005 -vakiosopimuskaavake ja sen tulkinta Pohjois-maissa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten BIMCO:n kansainvälistä SUPPLYTIME 2005 -aikarahtaussopimuskaavaketta pitäisi tulkita, jos sovellettavaksi laiksi on valittu Suomen tai jonkun muun Poh-joismaan oikeus. Yleensä tulkinta- ja riitatilanteissa SUPPLYTIME 2005 -vakiosopimuskaavakkeeseen sovelletaan merenkulun oikeutena pidettyä Englannin oikeutta, joka on kaavakkeessa oletuksena. SUPPLYTIME 2005 on laadittu englanninkielellä ja siinä käytetään termejä ja ilmaisuja, jotka ovat tyypillisiä englantilaisessa sopimusoi-keudessa. Erityisenä tarkastelun kohteena on, vaikuttaako englannin kieli vakioehtojen sisältöön ja mikä merkitys vakiosopimuskaavakkeen taustalla vaikuttavalla Englannin oikeudella on tulkintaan Pohjoismaissa. Lisäksi tut-kielmassa syvennytään muutamaan jäänmurtotoiminnan kannalta tärkeään SUPPLYTIME 2005 klausuulin tulkin-taan. Tätä tutkielmaa ja sen tutkimustuloksia voidaan hyödyntää Liikennevirastossa tehtäessä päätöksiä SUPPLYTIME 2005 -vakiosopimuskaavakkeen käyttämisestä jäänmurtajien rahtauksessa. Tutkielmassa on käytetty lähdemateriaalina erityisesti pohjoismaisia meri- ja kuljetusoikeuden teoksia ja artikkelei-ta. Vakiosopimuskaavakkeen tulkintaa on pyritty avaamaan sekä pohjoismaista että englantilaista oikeuskäytäntöä hyödyntäen. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että Pohjoismaissa SUPPLYTIME 2005 -vakiosopimuskaavakkeen tulkin-nassa voidaan käyttää apuna esimerkiksi kaavakkeen valmistelumateriaalia ja kaavakkeen laatijan kommentaariko-koelmia, joihin on kuitenkin suhtauduttava varauksella. Pohjoismaissa SUPPLYTIME 2005:n kaltainen englannin-kielinen sopimus ja siihen liittyvä Englannin oikeuden vaikutus eivät lähtökohtaisesti vaikuta tulkintaan, vaan vakiosopimuksia käsitellään samalla tavalla kuin kansallisella kielellä muotoiltuja sopimuksia. Pohjoismaisten merioikeuden asiantuntijoiden keskuudessa ei olla täysin yksimielisiä siitä, voiko kansainvälisten vakiosopimusten tulkinnassa käyttää hyväksi ulkomaisia oikeusratkaisuja, mutta vakioehtojen tulkinnan harmonisointia pidetään kuitenkin tärkeänä. SUPPLYTIME 2005 -kaavakkeen aiempia versioita ja muita vakiosopimuskaavakkeita koske-vien ratkaisujen käyttämistä tulkintakeinoja ei suositella. Tutkielmassa tarkasteltujen jäänmurtotoiminnan kannalta tärkeiden ehtojen tulkinnassa voi ilmetä ongelmia Pohjoismaissa, ellei esimerkiksi off hire- ja knock for knock -ehtoon ole tehty tarkennuksia.
  • Kakko, Marjut (Helsingin yliopisto, 2021)
    Hallintolain (434/2003) 8 § asettaa viranomaiselle neuvontavelvollisuuden. Tässä lainopillisessa tutkielmassa tarkastellaan yksityissektorilla toteutettujen chatbot-sovelluksien käyttöä osana viranomaisen neuvontaa Suomen perustuslain (731/1999) 124 §:n viitekehyksessä. Perustuslain 124 § asettaa edellytyksiä ja rajoittaa julkisen hallintotehtävän antamista muun kuin viranomaisen hoidettavaksi. Perustuslain 124 §:n soveltamisen määrittelee se, onko ulkoistettavassa tehtävässä kysymys julkisesta hallintotehtävästä. Siitä huolimatta perustuslaki esitöineen jättää julkisen hallintotehtävän määritelmän tulkinnanvaraiseksi. Perustuslakivaliokunta onkin perustuslain säätämisen jälkeen toistuvasti arvioinut perustuslain 124 §:n soveltamisalaa ja ottanut kantaa siihen, onko ulkoistamisen kohteena olevissa tehtävissä kyse julkisista hallintotehtävistä. Määritelmä kuitenkin elää yhteiskunnan kehityksen mukana. Hallinnon automatisaatio ja yksityissektorilla toteutettujen chatbot-sovelluksien käyttö julkisessa hallinnossa haastaa julkisen hallintotehtävän määritelmän uudelleen. Tutkielmassa tarkastellaan, missä määrin chatbot-sovelluksella toteutettavassa neuvonnassa on kyse julkisen hallintotehtävän hoitamisesta ja mitä edellytyksiä chatbot-sovelluksen ulkoistamiselle seuraa perustuslain 124 §:stä. Lisäksi tarkastellaan esiin nousevia sääntelytarpeita.
  • Suominen, Eija (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tiivistelmä - Referat – Abstract Käsittelen tutkielmassani eläinsuojelulain (247/1996) 44 §:n mukaisia kiireellisiä toimenpiteitä hallinnollisina pakkokeinoina. Eläinsuojelulain 44 §:n nojalla valvontaviranomainen voi eläinsuojelullisten syiden vaatiessa ryhtyä lievempien puuttumiskeinojen sijaan välittömiin toimenpiteisiin eläimen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Eläimelle voidaan säännöksen mukaisesti hankkia hoitoa, hoitaja, rehua tai muita eläimen hyvinvoinnin kannalta välttämättömiä aineita. Lisäksi, jos hoidon hankkiminen ei ole mahdollista tai tarkoituksenmukaista, eläin voidaan valvontaviranomaisen päätöksellä lopettaa, toimittaa teurastettavaksi taikka myydä. Hallinnolliset pakkokeinot turvaavat lainsäädännön ja viranomaisten päätösten noudattamista tilanteissa, joissa lievemmät keinot, kuten kehotus, määräys ja kielto, ovat joko osoittautuneet riittämättömiksi tai niitä ei asian vakavuuden, kiireellisyyden tai toistuvuuden vuoksi voida pitää yksinään riittävinä puuttumiskeinoina olennaisten rikkomusten tai laiminlyöntien korjaamiseksi. Eläinsuojelulain 44 §:n mukaisten kiireellisten toimenpiteiden merkitys on muodostunut keskeiseksi lain suojelutarkoituksen toteutumisen kannalta, koska kyseessä on ainut eläinsuojelulain nojalla laaja-alaisesti käytössä olevista pakkokeinoista, jonka osalta viranomainen on oikeutettu toimimaan itse ja huolehtimaan päätöksen toimeenpanosta suhteessa sen kohteena oleviin eläimiin. Suhteellisuusperiaatteella on korostunut asema hallintopakkoa koskevassa harkinnassa, joten olen nostanut sen tärkeimpänä hyvän hallinnon oikeusperiaatteena esiin. Käyn myös läpi, millä tavalla perusoikeudet, kuten omaisuuden ja yksityisyyden suoja sekä elinkeinovapaus, vaikuttavat hallinnollisia pakkokeinoja koskevassa harkinnassa ja mikä merkitys on eläinten suojelulla yleisenä etuna tai arvona. Käsittelen tutkielmassani eläimen omistajan tai haltijan oikeusturvaa eläinsuojelulain 44 §:n mukaisista kiireellisistä toimenpiteistä päätettäessä ja niihin ryhdyttäessä sekä sitä, millä tavalla omistajan tai haltijan oikeusturva sovitetaan yhteen lain 1 §:n mukaisen eläinten suojelutarkoituksen kanssa. Tässä yhteydessä nostan hallintomenettelystä esiin valvontaviranomaiselle asetettuihin pätevyysvaatimuksiin, kuulemiseen ja asian riittävään selvittämiseen liittyvät kysymykset. Lisäksi käsittelen eläinsuojelulain 52 §:n nojalla täytäntöönpanomääräyksen antamiseen liittyviä asioita. Nämä kysymykset ovat kaikkein keskeisimmissä rooleissa eläimen omistajan tai haltijan hallinnolliseen menettelyyn liittyvän oikeusturvan näkökulmasta. Lisäksi näihin asioihin liittyy merkittäviä eläinsuojelua koskevia erityispiirteitä. Nykyisessä valvontajärjestelmässä on edelleen tavallista, että tilanteen eläinsuojeluasiassa arvioi ja päätöksen tekee yksittäinen viranhaltija. Toimivalta ryhtyä eläinsuojelulain 44 §:n nojalla kiireellisiin toimenpiteisiin on useilla pätevyysvaatimuksiltaan keskenään varsin erilaisilla tahoilla. Tältä osin olennaista eläimen omistajan tai haltijan oikeusturvan kannalta on se, että muut kuin kiireellistä väliaikaishoitoa tai ilmeisen vakavasti loukkaantuneen eläimen kiireellistä lopettamista koskevat päätökset pitäisivät aina sisällään eläinlääkärin tekemän arvion eläimen tilanteesta. Tulkinnanvaraisissa tilanteissa ja silloin, kun päätös koskee kaikkia pitopaikan eläimiä, olisi tärkeää päästä siihen, että tilanteen arviointiin osallistuisi aina vähintään kaksi virkavastuulla toimivaa eläinlääkäriä. Viranomaisen vastuu hallintolain 31.1 §:n mukaisesta asian riittävästä selvittämisestä on korostunut silloin, kun tehdään eläinsuojelulain 44 §:n nojalla lopullista päätöstä eläimen lopettamisesta, teurastamisesta tai myymisestä. Eläimen pitopaikkaan tehtävä lain 39 §:n mukainen tarkastus on keskeinen selvityskeino, jota tulee myös KHO:n ratkaisukäytännön valossa lähtökohtaisesti käyttää. Lisäksi eläimen omistajan tai haltijan kuuleminen on tärkeä asian selvityskeino. Eläinsuojelulain 1 §:ssä ilmenevä tarkoitus suojella eläimiä mahdollisimman hyvin kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta edellyttää sitä, että lain 44 §:n mukaisiin kiireellisiin toimenpiteisiin on tarvittaessa voitava ryhtyä välittömästi. KHO on tästä syystä linjannut ratkaisukäytännössään, ettei kuulemista koskevaa lähtökohtaisen kirjallisen muodon vaatimusta sovelleta eläinsuojelulain 44 §:n nojalla päätöstä tehtäessä.
  • Herranen, Salla (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielman tarkoituksena on esitellä Suomessa käytössä oleva järjestelmä lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten selvittämisessä. Tutkielman tarkoituksena on esitellä ja arvioida nykymuotoista järjestelmää ja sen ongelmakohtia. Tutkielman metodi on lainopillinen tutkimus, jonka keinoin on pyritty systematisoimaan ja selvittämään nykyistä oikeustilaa. Tutkielmassa on esitelty lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten tunnusmerkistöjä ja niistä tuomittuja rangaistuksia. Lisäksi on esitelty lapsen asemaa esitutkinnassa ja esitutkinnassa tehtävää viranomaisten yhteistyötä. Tutkielman olennaisena osana on myös arvioida lapsen edun toteutumista esitutkinnan aikana. Tutkielma keskittyy poliisin suorittamaan esitutkintaan ja poliisin apuna selvittämistyössä toimiviin viranomaisiin. Keskeisiä lähteitä tutkielmassa ovat lainsäädännön lisäksi lakien esityöt, oikeuskäytäntö sekä kotimainen ja ulkomainen oikeuskirjallisuus. Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten selvittämisessä kansainvälisesti tutkitusti parhaana vaihtoehtona pidetään moniammatillista viranomaisyhteistyötä. Tutkielmassa esiteltyyn viranomaisyhteistyöhön voivat osallistua edustajat poliisista, sosiaalihuollosta, terveydenhuollosta, syyttäjälaitoksesta ja päivähoidosta tai koulusta. Nykymuotoisen viranomaisyhteistyön lisäksi tutkielmassa on esitelty ns. lastentalomalli. Lastentalomallia ollaan parhaillaan tuomassa osaksi Suomen oikeusjärjestystä ja korvaamaan nykymuotoista lapsiin kohdistuvin seksuaalirikosten selvittämisen järjestelmää. Tutkielmassa on esitelty lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten selvittämisen ongelmakohtia, joiksi on tutkimusta tehdessä huomattu ainakin lapsen kuulemiseen esitutkinnassa liittyvät oikeussuojaongelmat, 16–17-vuotiaiden alhaisempi suojan taso, lastensuojeluilmoituksen ja rikosilmoituksen tekemiseen liittyvät lainsäädännön epäselvyydet, viranomaisten salassapitonormien sekavuus, ongelmat esitutkinnan menettelyssä ja muiden viranomaisten tekemissä tutkimuksissa, lainsäädännön muuttuminen, mutta ohjeistusten vanhentuneisuus ja lakimuutosten hidas eteneminen. Tutkielmassa on pyritty esittämään näihin ongelmiin ratkaisuja esittämällä lainsäädäntöön kehitysehdotuksia, joiden avulla lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten selvittämistä voitaisiin selkeyttää.
  • Nikkanen, Maija (Helsingin yliopisto, 2018)
    EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen soveltaminen alkoi kaikissa jäsenvaltioissa 25.5.2018. Tietosuoja-asetuksen tavoitteita ovat luonnollisten henkilöiden suojeleminen henkilötietojen käsittelyn yhteydessä sekä henkilötietojen liikkuvuuden esteiden poistaminen unionissa. Näitä tavoitteita ei ole aikaisemmin saavutettu riittävällä tavalla mm. siksi, että kansallisilla viranomaisilla ei ollut yhtenäisiä valtuuksia valvoa tietosuoja-asetusta edeltäneen henkilötietodirektiivin säännösten soveltamista. Yhtenäinen seuraamusjärjestelmä ja valvontaviranomaisten riittävät toimivaltuudet ovat keskeisessä osassa oikeusvarmuuden vahvistamiseksi tietosuojan alalla. Valvontaviranomaisen toimivaltaan kuuluu erilaisia korjaavia toimenpiteitä tietosuoja-asetuksen 58 (2) artiklan mukaisesti. Yksi näistä seuraamuksista on tietosuoja-asetuksen 83 artiklan mukainen hallinnollinen sakko, joka voi olla enintään 20 miljoonaa euroa tai 4 %:ia yrityksen edeltävän tilikauden vuotuisesta maailmanlaajuisesta kokonaisliikevaihdosta sen mukaan, kumpi määristä on suurempi. Tietosuoja-asetus tarkoittaa uudenlaista tilannetta kansallisessa oikeusjärjestyksessä, sillä asetuksen mukaista sakkoa ei voi verrata muihin kansallisten viranomaisten määräämiin hallinnollisiin seuraamuksiin. Tästä johtuen riittävien oikeusturvatakeiden merkitys tietosuojaa koskevassa seuraamusmenettelyssä on korostunut. Tietosuoja-asetuksen hallinnollisten sakkojen huomattava ankaruus, säännösten tulkinnanvaraisuus sekä valvontaviranomaisen laaja harkintavalta tiukentavat seuraamusmaksumenettelylle asetettavia vaatimuksia. Koska hallinnollinen sakko on rangaistusluonteinen taloudellinen seuraamus, sen määräämisessä on huomioitava erityisiä menettelyllisiä oikeuksia, kuten rikosoikeudellinen itsekriminointisuoja, syyttömyysolettama ja ne bis in idem -periaate. Hallinnollisia sanktioita koskeva terminologia ja sääntely on epäyhtenäistä, eikä ole selvää missä laajuudessa rikosoikeudellisia menettelytakeita on noudatettava hallinnollista seuraamusmaksua koskevassa menettelyssä. Tutkielmassa tarkastellaan rekisterinpitäjän oikeusturvaan liittyviä kysymyksiä perus- ja ihmisoikeusmyönteisestä lähtökohdasta. Keskeinen tiedonintressi koskee sitä, minkälaisia vaatimuksia hallinnollisen sakon määräämismenettelylle voidaan nykyisen lainsäädännön ja oikeuskäytännön valossa asettaa. Tutkielma on näin ollen oikeusdogmaattinen tutkimus, jossa tarkoituksena on hallinnolliseen seuraamusmenettelyyn liittyvien hajanaisten oikeuslähteiden jäsentäminen, ja niiden tulkinta tietosuoja-asetuksen yhteydessä. Hallinnollisten sanktioiden määräämistä koskevien menettelyllisten oikeuksien kokonaisuus on hajanainen, rakentuen kansallisten ja ylikansallisten perus- ja ihmisoikeussäännösten sekä yleisten hallinto-oikeudellisten säännösten kokonaisuudesta. Vaikka EU:lla on keskeinen vaikutus hallinnollisten sanktioiden lisääntymiseen jäsenvaltioiden seuraamusjärjestelmissä, olennainen vaikutus sanktioita koskevien menettelyllisten takeiden muodostumiseen on ollut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antamilla tulkintalinjauksilla. Tietosuoja-asetus velvoittaa unionin jäsenvaltioita säätämään niille osoitetun liikkumavaran puitteissa eräistä valvontaviranomaiseen sekä seuraamuksiin liittyvistä seikoista, joista on Suomessa tarkoitus säätää EU:n yleistä tietosuoja-asetusta täydentävässä lainsäädännössä. Tietosuojalakia koskevan hallituksen esityksen (HE 9/2018 vp) sekä perustuslakivaliokunnan lausuntojen (PeVL 14/2018 vp) ja (PeVL 24/2018 vp) kautta tutkielmassa on nostettu esille hallinnolliseen seuraamusmaksumenettelyyn liittyviä oikeusturvaongelmia. Tutkimusote on ongelmakeskeinen, joka tarkoittaa, ettei tarkoituksena ole määritellä rekisterinpitäjän oikeusturvan sisältöä tyhjentävästi. Tavoitteena on enemmänkin suhtautua hallinnollista sakkoa koskevaan seuraamusmaksumenettelyyn kriittisesti ja nostaa esille teemoja, joihin liittyy erityisiä ongelmakohtia tai avoimia kysymyksiä.
  • Polojärvi, Anu (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän tutkielman tavoitteena on vastata kysymykseen siitä, miten tiettyjen unionin hajautettujen virastojen valvonta on säännelty unionin oikeudessa. Unionin hajautetut virastot ovat osa kehittyvää monitasoista eurooppalaista hallintoa, mutta ne on kukin perustettu vastaamaan kulloiseenkin tarpeeseen johdetun oikeuden säädöksin. Tämän vuoksi virastojen yhteisenä nimittäjänä onkin voinut pitää niiden eroavuutta toisistaan. Virastojen perustamisesta ja niiden valtuuttamisesta ei ole säännelty perussopimuksissa, eivätkä unionin poliittiset toimielimet ole päässeet yksimielisyyteen virastojen yhteisestä sääntelykehyksestä tai eurooppalaisesta hallintosäädöksestä. Keskeisten sääntelyrakenteiden puuttuessa erilaisten unionin virastojen määritelmät ovat jääneet osin täsmentymättömiksi ja yhteisöjen tuomioistuimen vanha oikeuskäytäntö on muodostanut reunaehdot virastojen perustamiselle sekä niille siirretyn toimivallan oikeutukselle, ulottuvuudelle ja luonteelle. Samalla järjestelmä on ollut virastojen vastuuvelvollisuuden näkökulmasta läpinäkymätön. Unionin hajautettujen virastojen sääntely-ympäristössä on kuitenkin tapahtunut merkittäviä muutoksia, kuten se, että Lissabonin sopimuksen myötä perussopimuksessa säädetään nykyään unionin virastojen tuomioistuinvalvonnasta. Tätä taustaa vasten unionin tuomioistuin hyväksyi uudemmassa oikeuskäytännössään virastojen perustamisen unionin tasolle ja sen, että unionin lainsäätäjä voi siirtää niille täsmällisesti määriteltyä täytäntöönpanovaltaa, jonka käyttöä tuomioistuin valvoo. Ratkaisu siirtää painopistettä virastojen perustamisesta niiden valvontaan. Tutkielman johtopäätös on, että vaikka unionissa ei edelleenkään ole yhtenäistä hallinto-oikeudellista vastuuvelvollisuussäännöstöä, virastojen valvontaan on unionin sääntelyssä kehittynyt erilaisia toisiaan täydentäviä ennakollisen oikeudellisen ja poliittisen valvonnan sekä poliittisen, hallinnollisen, oikeudellisen ja sosiaalisen vastuuvelvollisuuden muotoja.
  • Pensamo, Meri (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielmassa tarkastellaan eurooppaoikeudesta johtuvia vähimmäisvaatimuksia kansalliselle tuomioistuinmenettelylle ja niiden täyttymistä jäsenvaltion korvausvastuuasioiden käsittelyssä Suomessa. Jäsenvaltion korvausvastuu on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössään kehittämä periaate, josta ei ole säännöksiä kirjoitetussa EU-oikeudessa. Periaatteen mukaan yksityisellä on oikeus saada jäsenvaltiolta korvausta vahingosta, jonka jäsenvaltio on aiheuttanut rikkomalla EU-oikeutta. Periaatetta pidetään yhtenä unionituomioistuimen oikeuskäytännön merkittävimmistä aikaansaannoksista, sillä se tehostaa jäsenvaltioiden toimien laillisuuskontrollia vahvistamalla yksityisten mahdollisuuksia valvoa EU-oikeuden soveltamista. Suomessa on epäselvyyttä periaatteen soveltamiseen toimivaltaisesta tuomioistuimesta. Toimivallasta ei ole säädetty ja ylimmät tuomioistuimet ovat kumpikin katsoneet oman tuomioistuinlinjansa olevan toimivaltainen käsittelemään siihen perustuvat korvausvaatimukset. Korkein oikeus katsoo, että asiat tulisi käsitellä riita-asioina yleisissä tuomioistuimissa, kun taas korkein hallinto-oikeus katsoo, että asiat voidaan tutkia hallintoriita-asioina hallintotuomioistuimissa. Asiasta on siis muodostunut positiivinen toimivaltakiista tuomioistuinlinjojen välille. Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeudenkäyntiä koskevat vaatimukset koskevat kaikkea tuomioistuinmenettelyä, jossa on kyse yksityisistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Ne määrittävät tuomioistuinmenettelyn vähimmäistason myös jäsenvaltion korvausvastuuasiassa. Koska jäsenvaltion korvausvastuun periaate on unionioikeudellinen normi, tulee sen toteuttamismenettelyn täyttää myös EU-oikeudelliset vähimmäisvaatimukset kansalliselle tuomioistuinmenettelylle. Vallitsevaa kansallista oikeustilaa korvausvastuukanteiden osalta peilataan siten sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen että unionioikeuden prosessuaalisiin vähimmäisvaatimuksiin. Tämän jäsenvaltion korvausvastuun periaatteen, eurooppaoikeudellisten prosessia koskevien vähimmäisvaatimusten ja kansallisten menettelyvaihtoehtojen keskinäistarkastelun perusteella vastataan seuraaviin kysymyksiin: Mitä vaatimuksia eurooppa- ja unionioikeus asettavat kansalliselle tuomioistuinmenettelylle? Miten vallitseva kansallinen oikeustila jäsenvaltion korvausvastuukanteiden käsittelyn osalta täyttää nämä vaatimukset? Lisäksi esitetään näkemys siitä, kumpi kansallisista menettelyvaihtoehdoista olisi EU-oikeuden kannalta edullisempi. Kuten tutkimuskysymyksistä ilmenee, tässä työssä ei ole pyrkimyksenä selvittää kansallisen oikeussuojamenettelyn valintaan vaikuttavia seikkoja tyhjentävästi, vaan käsittely rajoittuu asian EU- ja osin eurooppaoikeudelliseen arviointiin. Tähän tutkielmaan on valittu EU- ja eurooppaoikeudellinen näkökulma, koska EU-oikeudesta johtuvia vaatimuksia ei voida kansallisessa oikeudessa ohittaa ja koska EU-oikeuden on myös arvioitu tuovan oikeussuojamenettelyn valintaan sellaisia näkökohtia, joita ei vahingonkorvauslakia 1970-luvulla säädettäessä ole voitu ottaa huomioon. Tutkimuskysymykset liittyvät eurooppaoikeuteen, korvausoikeuteen ja prosessioikeuteen. Niitä on luontevaa lähestyä lainopillisesta näkökulmasta, sillä kysymykset koskevat voimassa olevaa oikeutta ja siitä vedettäviä johtopäätöksiä. Tutkimuskysymyksistä johtuen tutkielman lähdeaineisto koostuu toisaalta eurooppalaisista lähteistä ja toisaalta puhtaasti kansallisista lähteistä. Oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden merkitys on korostunut, koska niin jäsenvaltion korvausvastuun periaate kuin eurooppaoikeudelliset tuomioistuinmenettelyä koskevat vähimmäisvaatimuksetkin perustuvat pääosin muuhun kuin kirjoitettuun oikeuteen. Lainsäädäntö on pääroolissa lähinnä kansallisten menettelyvaihtoehtojen tarkastelussa.
  • Brännkärr, Malin (Helsingfors universitet, 2015)
    I avhandlingen undersöks de grundlagsenliga språkliga rättigheterna utgående från den statliga regionförvaltningsreformen. Först undersöks de grundlagsenliga språkliga rättigheterna på ett teoretiskt plan med utgångspunkt i grundlagens 17 § om rätten till eget språk och grundlagens 122 § om administrativ indelning. Därefter belyses rättigheterna utgående från ett konkret exempel; den statliga regionförvaltningsreformen. Den teoretiska referensramen med utgångspunkt i grundlagen och dess bestämmelser om språkliga rättigheter kompletteras med en översyn av den folkrättsliga inramningen av språkliga rättigheter på basen av de internationella konventioner som Finland förbundit sig till. Vidare redogörs för grundlagsprövning i lagstiftningsarbetet samt utreds vilka möjligheterna är för att anföra besvär över förvaltningsindelning. Den teoretiska referensramen speglas i ljuset av ett konkret exempel, nämligen den statliga regionförvaltningsreformen. Reformen genomfördes under Vanhanens II regering och är ett intressant exempel i och med att den kom att gå igenom nästan alla stadier som är möjliga för förhandskontroll av grundlagsenlighet. I och med att de språkliga rättigheterna testades i förhållande till ändamålsenlig administrativ indelning i ett flertal instanser för grundlagskontroll redogörs det relativt detaljerat för reformen.
  • Zibellini, Anna (Helsingfors universitet, 2014)
    Tässä tutkielmassa selvitetään, millä rajaehdoilla hallinnollisia päätöksiä voidaan tehdä hyödyntäen tietojärjestelmiä ja antaa tiedoksi sähköisesti. Siten tutkimuksen kohteena ovat IT-oikeudelliset periaatteet, sähköinen päätöksenteko ja sähköinen tiedoksianto. Tutkielman lähdeaineistona on käytetty asiaa käsittelevää oikeuskirjallisuutta aina 1980-luvusta alkaen ja lisäksi runsaasti valtion tietohallintoon liittyviä ohjeita, selvityksiä ja lausuntoja. Tutkimuksen metodi on oikeusdogmaattinen eli tarkoituksena on selvittää voimassa olevien oikeusnormien sisältö. IT-oikeudelliset periaatteet, kuten muutkin oikeusperiaatteet, ohjaavat viranomaisten toimintaa. Juuri sähköisessä julkisessa hallinnossa IT-oikeudellisilla periaatteilla on tärkeä funktio, sillä periaatteet takaavat sen, ettei viranomaisten IT-toiminta jää riippuvaiseksi ainoastaan lainsäädännöstä vaan viranomaiset kehittävät IT-toimintansa itsenäisesti huomioiden tietotekniikan kehityksen ja muuttumisen. IT-oikeudellisia periaatteita ovat sähköisen muodon syrjimättömyyden periaate, käytettävyyden ja saavutettavuuden periaatteet, tietoturvallisuuden periaate, yhteentoimivuuden periaate, todennettavuuden periaate sekä läpinäkyvyyden periaate. Periaatteet eroavat toisistaan niin, että toisten periaatteiden ydin on hallintoprosessissa eli nämä periaatteet tähtäävät tukemaan hallinnossa asiointia sähköisesti. Toiset periaatteet ohjaavat viranomaisia järjestämään nimenomaan teknisiä valmiuksia sähköiseksi asioinniksi hallinnossa. Hallintopäätöksestä ilmenee hallintoasian ratkaisu. Hallintopäätöksen tulee olla pääsääntöisesti kirjallisessa muodossa. Hallintolaissa (434/2003) ei ole säädetty päätöksen sähköisestä muodosta. Se, että sähköisessä muodossa oleva päätös on oikeusvaikutuksiltaan samanlainen kuin kirjallinen päätös, ilmenee välillisesti muusta lainsäädännöstä. Sähköinen päätöksenteko tarkoittaa hallintopäätöksen tekemistä tietotekniikkaa hyödyntäen. Tällöin tietojärjestelmä tukee päätöksentekoprosessia. Sähköinen päätöksenteko ei kuitenkaan tarkoita sitä, että oikeudellisen harkinnan suorittaisi tietojärjestelmä. Sähköinen päätöksenteko palvelee hallinnossa asioivia, koska se nopeuttaa asioiden käsittelyä. Sähköistä päätöksentekoa käytetäänkin erityisesti hallinnollisessa massamenettelyssä, jossa tuhansia päätöksiä tuotetaan samanaikaisesti. Sähköinen päätöksenteko myös yhdenmukaistaa käsittelyä ja päätöksiä. Sähköisen päätöksenteon eräs ongelma on automaattiset perustelut. Esimerkiksi massamenettelyssä tehdyssä päätöksessä perustelut päätöksen ratkaisuun saattavat olla ennalta laaditut. Tällöin päätökseen ratkaisuun vain valitaan sopiva perusteluteksti. Tällaisten perustelujen voidaan katsoa vaarantavan hyvää hallintoa, koska perusteluista ei ilmene, että juuri päätöksen kohteena olevan asianosaisen asiaa olisi huolellisesti käsitelty ja pohdittu. Hallintopäätös on viipymättä annettava tiedoksi. Päätöksen tiedoksianto on päätöksen toteuttamisen yleinen edellytys eli päätöstä ei voida panna täytäntöön ennen kuin se on annettu tiedoksi, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Päätös voidaan antaa tiedoksi sähköisesti, mutta se edellyttää aina asianosaisen suostumusta. Tällä pyritään varmistamaan, että päätöksen kohteella on tosiasiallinen mahdollisuus vastaanottaa sähköisessä muodossa olevia asiakirjoja. Sähköinen tiedoksianto voi tapahtua todisteellisena tai tavallisena tiedoksiantona. Todisteellisessa sähköisessä tiedoksiannossa itse asiakirjaa ei lähetetä tiedoksi, vaan ainoastaan ilmoitus siitä, että viranomaisen palvelimelle on tallennettu päätös. Tällöin asianosaisen tulee tunnistautua päätöstä hakiessa. Tämä tarkoittaa, että henkilön tai oikeushenkilön täytyy selvittää sähköisesti identiteettinsä. Sähköisessä tiedoksiannossa on siten korkea suojauksen taso. Toisin kuin Tanskassa, Suomessa sähköinen tiedoksianto ei ole vielä pääsääntö. Toistaiseksi Suomessa korostetaan tiedoksiantomenettelyn vapaavalintaisuutta ja suostumuksen merkitystä.
  • Karsikas, Helena (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimuksen tavoitteena on perehtyä ensinnäkin julkishallinnossa tapahtuneeseen muutokseen ja sen seurauksesta johtuviin virkamiesaseman ja virkamiesetiikan haasteisiin. Tarkoituksena on selvittää, miten hallinto on muuttunut, miten se on vaikuttanut virkamiesten toimintaympäristöön ja millaisia haasteita muutokset aiheuttavat virkamiesetiikalle. Toisena tutkimustehtävänä on selvittää, miten korruptio kytkeytyy hallintoon, millaisissa muodoissa se ilmenee ja miten sitä kansainvälisesti pyritään torjumaan. Kolmanneksi tarkastellaan, millaisia virkamiesoikeudellisia ja virkamieseettisiä keinoja Suomessa on käytössä korruption ja muiden epäeettisten toimintatapojen ehkäisemiseksi ja mitä mahdollisia puutteita tai epäkohtia sääntelyssä on. Tutkimuksen metodi on oikeusdogmatiikka siltä osin, kun tavoitteena on selvittää voimassa olevan oikeuden sisältöä. Aiheen ja kysymyksenasettelun takia tarvitaan kuitenkin myös muita lähestymistapoja. Tutkimuksen näkökulman voidaan sanoa olevan osittain oikeussosiologinen. Oikeussosiologiassa pohditaan oikeuden suhdetta yhteiskunnalliseen muutokseen ja päinvastoin: yhteiskunnallisten muutosten merkitystä oikeudelle. Siinä missä oikeusdogmatiikka on käsitteellinen ja ohjaileva tutkimusala, on oikeussosiologia kuvaileva ja selittävä tutkimusala. Oikeussosiologiassa näkökulma on ulkopuolisen tarkkailijan näkökulma eikä oikeuden sisäinen, kuten oikeusdogmatiikassa. Viime vuosikymmenten aikana hallinnossa on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Uudistuksiin pakottivat alun perin muun muassa hyvinvointivaltion hallinnon kasvusta johtuneet taloudelliset haasteet. New Public Management –doktriinin myötä siirryttiin byrokraattisesta hallinnosta markkinaohjautuvaan ja tuloskulttuuriin perustuvaan hallintoon. Hallintotoimintaa alettiin tarkastella tehokkuuden, taloudellisuuden ja vaikuttavuuden mittareilla. Toisaalta viranomaiskeskeisestä näkökulmasta alettiin siirtyä kohti kansalais- ja asiakasnäkökulmaa. Modernissa hallinnossa organisaatiorakennetta on pyritty entisestään tehostamaan ja uudelleenorganisoimaan. Yksityistäminen, ulkoistaminen ja kilpailuttaminen ovat arkipäivää. Virkamiesten osaamista haastavat yhä syvemmälle etenevä hallinto-oikeuden eurooppalaistuminen, sääntelyn määrä ja muutokset oikeuslähdejärjestyksessä. Hyvän hallinnon periaatteen sekä perus- ja ihmisoikeuksien vahvistumisen myötä viranomaiselta osataan odottaa hyvää ja laadukasta palvelua. Muutosten myötä perinteisiä julkisen toiminnan lähtökohtia ovat haastamassa yksityisen toiminnan arvot ja lähtökohdat. Julkisen ja yksityisen välisen rajan madaltumisen myötä julkinen sektori on entistä enemmän tekemisissä elinkeinoelämän edustajien kanssa. On esitetty, että muutokset altistavat myös korruptiolle ja muille epäasiallisille toimintatavoille. Korruption selvin ja konkreettisin muoto on lahjonta, mutta korruptio ilmenee myös muissa muodoissa. Tutkimusten mukaan Suomea koskeva ongelma on erityisesti rakenteellinen korruptio, mikä ilmenee esimerkiksi päätöksenteon kaksoisrooleissa ja eturistiriidoissa. Uudistuneessa toimintaympäristössä on alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota virkamiesetiikkaan ja sen edistämiseen. Virkamiesetiikalla on keskeinen merkitys hyvän hallinnon takeena ja korruption torjunnassa. Virkamiehet hoitavat merkittäviä yhteiskunnallisia tehtäviä ja käyttävät valtaa. Julkiselta toiminnalta edellytetään puolueettomuutta, tasapuolisuutta, riippumattomuutta ja yleisen edun toteuttamista. Ilman niitä julkinen toiminta ei säilytä legitimiteettiään kansalaisten silmissä. Useat kansainväliset toimijat ovat huomauttaneet, että Suomessa tulisi kiinnittää enemmän huomiota korruptionvastaiseen taisteluun ja integriteetin suojaamiseen. Tutkimusten mukaan epäkohta on esimerkiksi se, ettei ilmiantajille tarjota erillistä suojaa. Suomessa ei myöskään ole lobbausrekisteriä eikä säännöksiä lobbauksesta.
  • Väänänen, Ranja (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielmassa tarkastellaan hallintolakiin (6.6.2003/434) kirjattua luottamuksensuojaperiaatetta ja sen suhdetta viranomaisen neuvontavelvollisuuteen ylimpien laillisuusvalvojien ja ylimpien tuomioistuimien ratkaisujen kautta. Luottamuksensuoja merkitsee yksilön suojaa julkista valtaa vastaan ja rajoittaa hallin-topäätösten muuttamista yksityiselle epäedulliseen suuntaan sekä edunsuovien päätösten taannehtivin vaikutuksin peruuttamista. Sen soveltamisessa on kyse siitä, millä edellytyksillä yksityinen voi luottaa julkista valtaa käyttäen tehdyn päätöksen pysyvyyteen ja minkälainen turva tällä on viranomaisten toi-minnan odottamattomia muutoksia vastaan. Luottamuksen suojaaminen edellyttää vilpitöntä mieltä ja selonottovelvollisuuden täyttämistä. Luottamuksensuojaperiaatteella on juuret eurooppalaisissa oikeus-järjestyksissä. Taustoituksena tutkielman aihepiirille perehdytään oikeusperiaatteiden syntymiseen ja luonteeseen oikeusnormeina, hallinto-oikeuden muihin oikeusperiaatteisiin sekä hallinto-oikeuden eu-rooppalaistumiskehitykseen. Viranomaisen antaessa neuvoja toimivaltaansa kuulumattomassa asiassa, ottaa tämä riskin neuvontansa seurauksista. Kerrottaessa vakiintuneesta ratkaisukäytännöstä tulee selvittää, ettei juuri kyseinen asia kuitenkaan välttämättä ratkea samalla tavalla. Näin vältytään aiheuttamasta odotuksia neuvojen kysyjälle. Kantelukäytännössä korostuu viranomaisten vastuu antamistaan neuvoista sekä huolellisuus neuvojen antamisessa. Viranomaisten tulee huolehtia hallinnon asiakkaalla mahdollisesti olevien väärien käsitysten oikaisemisesta sekä toimivaltaisen viranomaisen osoittamisesta. Jotta neuvonta voisi sisältää julkisen vallan käyttöä, tulee sen antajalla olla tähän kelpoisuus oikeusjär-jestykseen perustuen. Luottamuksensuojan syntyminen edellyttää neuvojen kysyjän riippuvaista asemaa neuvojen antajaa kohtaan. Siihen, ovatko neuvot annettu julkista valtaa käytettäessä, vaikuttavat myös asian laatu ja tarkoitus. Asian arviointiin vahingonkorvauslain (31.5.1974/412) kannalta vaikuttaa, onko neuvojen antaja toiminut hänelle kohtuudella asetettavia vaatimuksia noudattaen. Arviointiin vaikuttavat myös annetun neuvonnan merkitys neuvojen kysyjän kannalta ja niiden vaikutus kysyjän toimiin. Luot-tamuksensuoja merkitsee viranomaisen velvollisuutta ottaa vastuu mahdollisista virheellisen toimintansa aiheuttamista seurauksista, oli kyseessä julkisen vallan käyttö tai ei. Luottamuksensuoja on perusteltua erityisesti tilanteissa, joissa annetulla neuvonnalla on ollut harkitun päätöksen luonne. Tällöin neuvojen antajalla on mahdollisuus varmistua neuvojen oikeellisuudesta ja harkita asian ilmaisutapaa. Yleisluonteisessa neuvonnassa tai tiedottamisessa luottamuksensuojan edellytykset voivat olla käsillä tiedottamisen ollessa harkittua ja valmisteltua. Tiedottamisen koskiessa lakia ja virallismääräyksiä ovat luottamuksensuojan edellytykset vahvemmat kuin muunlaisen tiedon ollessa kyseessä. Valtion taholta annettua tiedottamista kohtaan voidaan katsoa olevan vahvat edellytykset luottamuksensuojan syntymiselle, vaikka kyse ei olisi julkisen vallan käytöstä. Luottamuksensuojan kannalta sitovan tahdonilmaisun tunnusmerkkejä tiedottamisen yhteydessä ovat tietojen riittävä yksityiskohtaisuus ja varauksettomuus sekä tiedottamisen tarkoitus tavoittaa tietyt kohderyhmät suuren yleisön ohella.
  • Puusa, Marika (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielmassa tarkastellaan hallintolain 34 §:n, eli niin sanotun kuulemispykälän toteutumista mielenterveyslain mukaisesta tahdosta riippumattomasta hoidosta päätettäessä ja sen suhdetta mielenterveyslain omaan kuulemispykälään. Tähän liittyvää problematiikkaa tarkastellaan ensisijaisesti mielenterveyslain 3 ja 4 luvussa tarkoitettujen niin sanottujen kriminaalipotilaiden, eli mielentilatutkimukseen määrättyjen, kannalta. Aihe on käytännönkin kannalta merkityksellinen, sillä uuden mielenterveyslain valmistelu on ollut esillä jo jonkin aikaa ja kuulemista koskeva sääntely ja ohjeistus on aiemmin ollut jossain määrin puutteellista. Kuulemiskysymykset ovatkin toivottavasti yksi uutta lakia valmisteltaessa esiin nouseva seikka. Tämän ongelman ratkaisemisessa ei voida tukeutua pelkästään hallintolain kuulemispykälän tulkintaan, vaan on pyrittävä paremmin ottamaan huomioon mielentilatutkittavien erityislaatuinen tilanne ja olosuhteet, jotka monilta osin poikkeavat hallinnon asiakkaan asemasta tyyppitilanteissa. Tutkielman alussa tarkastellaan tutkimuksen aihetta koskevia perustuslain, hallintolain ja mielenterveyslain säännöksiä, näiden taustoja ja niissä ilmeneviä ongelmia Tämän lisäksi aihetta tutkitaan kahden erityiskysymyksen kautta: mitkä ovat mahdollisuudet poiketa kuulemisvelvollisuudesta ja mitä tapahtuu, jos kuulemisvelvollisuus laiminlyödään täysin, tai jos kuuleminen ei toteudu sille asetettujen sisällöllisten vaatimusten mukaisesti. Tutkielmaa varten olen myös saanut mahdollisuuden tutkia mielentilalausuntoja terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksella. Tarkastelun kohteena ovat olleet mielentilalausunnot vuosilta 1988-1989, 1991-1992 ja 2012-2013. Tutkielman tavoitteena on selvittää kuulemiselle asetettuja yleisiä vaatimuksia ja sitä, miten niitä tulisi soveltaa erityishallinto-oikeuteen kuuluvan tahdosta riippumattomasta hoidosta päättämisen osalta. Tavoitteena on tuoda esille etenkin sitä problematiikkaa, joka liittyy mielenterveyslain mukaisen päätöksenteon kohteena olevien henkilöiden erityisasemaan ja nostaa esille tämän tuomia haasteita kuulemiselle. Tutkielmassa nostetaan esille monia kuulemisessa käytännössä esiintyviä ongelmia. Täysin selviin ja yksiselitteisiin lopputuloksiin on kuitenkin vaikea päätyä, sillä kysymys siitä, millainen kuuleminen todella täyttäisi perustuslain asettamat vaatimukset, turvaisi tutkittavien oikeusturvan ja huomioisi kuitenkin tutkittavien edun parhaiten, vaatisi laajempaa tutkimusta myös lääketieteelliseltä kannalta. Läpi tutkielman esitän kuitenkin myös omia näkökantojani ja tuon esille seikkoja, joita nähdäkseni erityisesti tulisi huomioida kuulemistilanteiden lainmukaisuutta arvioitaessa.
  • Sinervuo, Salla (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa syvennytään parhaillaan käynnissä olevaan automaattista päätöksentekoa koskevan hallinnon yleislain valmisteluun. Oikeusministeriön laatimassa arviomuistiossa automaattisen päätöksenteon käyttöala ehdotetaan rajattavaksi päätöksiin, joihin ei liity harkintavaltaa. Ehdotuksen mukaan myös oppivat tekoälysovellukset tulisi rajata yleislain ulkopuolelle. Tutkimuskysymykset keskittyvät tämän käyttöalan rajauksen mahdolliseen ongelmallisuuteen. Tutkielman pääasiallisena metodina on vaihtoehtoinen (kriittinen) lainoppi yhdistettynä oikeuspoliittiseen de lege ferenda -tutkimukseen. Tutkielma etenee niin, että ensin taustoitetaan tekoälyyn, automaattiseen päätöksentekoon ja harkintavaltaan liittyvää teoriaa ja tutkimusta. Tämän jälkeen syvennytään automaattista päätöksentekoa koskevaan lainsäädäntöhankkeeseen ja siinä ehdotettuun käyttöalan rajaukseen ja arviomuistiosta saatuun lausuntopalautteeseen. Tätä osaa tutkielmasta voidaan kutsua empiiriseksi siinä mielessä, että lausuntopalautetta analysoidaan yhteiskuntatieteellisen sisällönanalyysin keinoin. Teoriaosuuden tarkoituksena on käsitellä niitä muun muassa niitä teemoja ja käsitteitä, jotka nousevat esiin arviomuistiossa sekä lausuntopalautteessa liittyen käyttöalan rajaukseen. Tutkimustuloksina voidaan todeta, että automaattisen päätöksenteon käyttöalan rajaaminen ehdotetulla tavalla ei ole yksiselitteistä, eikä tarkoituksenmukaista. Oppivan tekoälyn käytön sallimista voidaan perustella muun muassa teknologianeutraalisuuden periaatteella sekä oikeuden ja teknologian vuorovaikutuksesta tehdyllä tutkimuksella. Harkintavallan käsite taas on rajausperusteena liian avoin ja tulkinnanvarainen.
  • Pätiälä, Antti (Helsingfors universitet, 2013)
    Hankintalainsäädännön viimeisin kokonaisuudistus tuli voimaan kesäkuun alusta vuonna 2007. Uudistus koostui julkisista hankinnoista annetusta laista (348/2007, hankintalaki). Lakia täydentävät sähköisestä huutokaupasta ja dynaamisesta hankintajärjestelmästä annettu laki (698/2011) sekä julkisista hankinnoista annettu valtioneuvoston asetus (614/2007, hankinta- asetus). Hankintalaissa ja sitä täydentävissä säädöksissä säädetään lakien soveltamisalaan kuuluvien yksiköiden hankintojen kilpailuttamismenettelyistä ja niihin liittyvistä oikeusturvakeinoista. Voimassa olevat kansalliset julkisten hankintojen menettelyjä sääntelevät säädökset perustuvat unionin hankintoja koskeviin direktiiveihin 2004/17/EY sekä 2008/18/EY. Kansallinen laki julkisista hankinnoista sisältää hankintadirektiivin määräyksiin perustuvien säännösten ohella myös sääntelyä EU kynnysarvon alittavista hankinnoista, ns. B-palveluista sekä palveluja koskevista käyttöoikeussopimuksista. Hankintalain oikeusturvakeinoja on muutettu kesäkuun alusta vuonna 2010 voimaantulleella lailla (321/2010). Muutoksella on pantu täytäntöön neuvoston direktiivien 89/665/ETY ja 92/13/ETY muuttamisesta julkisia hankintoja koskeviin sopimuksiin liittyvien muutoksenhakumenettelyjen tehokkuuden parantamiseksi annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2007/66/EY (oikeussuojadirektiivi) sekä korotettu hankintalain mukaisia kansallisia kynnysarvoja valtioneuvoston selontekoon (VNS 7/2008 vp) eduskunnan antaman kannan (EK 5/2009 vp) mukaisesti. Markkinaoikeuden määräämiksi seuraamuksiksi säädettiin hankintasopimuksen tehottomuusseuraamus, seuraamusmaksu ja sopimuskauden lyhentäminen. Uudet seuraamukset koskevat vain EU-kynnysarvon ylittäviä hankintoja. Aikaisemmin käytössä olleista seuraamuksista hyvitysmaksun määrää täsmennettiin, minkä lisäksi muun muassa seuraamusten yhteisvaikutuksesta säädettiin uusi oma pykälä. Oikeussuojadirektiivin keskeisenä tavoitteena on ollut oikeussuojakeinojen tehostaminen ennen kuin hankintaa koskeva sopimus tehdään, koska hankintasopimuksen solmiminen välittömästi hankintapäätöksen jälkeen, oli johtanut siihen, ettei tuomioistuimen ollut enää mahdollista tehokkaasti puuttua hankintaan. Varsinkin tilanteissa, joissa hankinta on toteutettu suorahankintana eli ilman tarjouskilpailua, valvontadirektiivien oikeussuojakeinot ovat olleet tehottomat. Sopimussuhde hankintayksikön ja toimittajan välillä on useimmiten alkanut siinä vaiheessa, kun mahdolliset muut tarjoajat saavat tiedon hankinnasta, eikä muutoksenhaulla ole päästy hakijaa tyydyttävään lopputulokseen. Myös Euroopan unionin tuomioistuin on edellyttänyt, että kansallisen lainsäädännön tulee mahdollistaa muutoksen hakeminen hankintapäätökseen ennen hankintasopimuksen tekemistä niin, että virheellinen hankintapäätös voidaan tosiasiallisesti kumota eikä oikeus vahingonkorvaukseen yksinään ole riittävä oikeussuojakeino. Ensimmäiset uusia oikeussuojakeinoja koskevaa ratkaisua markkinaoikeus antoi vasta kaksi ja puoli vuotta hankintalain oikeussuojauudistuksen jälkeen marras-joulukuussa vuonna 2012. Ratkaisuista toisessa (MAO:403/12) markkinaoikeus määräsi hankintayksikön maksamaan seuraamusmaksua valtiolle, mutta valittajan vaatimus tehottomuusseuraamuksesta hylättiin, koska myös sen tarjous oli ollut tarjouspyynnön vastainen. Toisessa ratkaisussa (MAO:510/12) markkinaoikeus määräsi suorahankintasopimuksen tehottomaksi. Tutkimuksessa todetaan, että pienellä varauksella (päätökset ovat vailla lainvoimaa) voidaan näiden markkinaoikeuden ratkaisujen perusteella jo todeta, että hankintalain oikeusturvauudistuksen mukaisilla EU-kynnysarvon ylittäviin hankintoihin kohdistuvilla oikeussuojakeinoilla voidaan tehokkaasti turvata sekä EU-oikeuden tehokas toteutuminen että yksittäisessä oikeusprosessissa muutosta hakevan kilpailevan toimittajan syrjäytetyt oikeudet. Hankintalain oikeusturvauudistuksen uudet oikeussuojakeinot koskevat ainoastaan EU-kynnysarvon ylittäviä hankintoja. Kun kyseessä on kansallinen suorahankinta tai muu hankintamenettely, jossa hankintasopimus on solmittu ennen markkinaoikeuskäsittelyä, ei tuomioistuimella ole tehokasta keinoa puuttua hankintaan. Lisäksi muutoksenhakijan oikeusturvan tehokkuutta vähentää markkinaoikeuden ja erityisesti korkeimman hallinto-oikeuden pitkät käsittelyajat, mikä saattaa johtaa muutoksenhakijan reaaliseen oikeussuojan tehottomuuteen myös EU-kynnysarvon ylittävissä hankinnoissa. Tutkimuksessa ehdotetaan kilpailevan toimittajan oikeussuojan parantamiseksi, että uudet oikeussuojakeinot ulotettaisiin myös kansallisiin hankintoihin ja samalla niiden kynnysarvoja nostettaisiin, millä uskotaan olevan positiivisia vaikutuksia sekä tuomioistuinten käsittelyaikoihin että kilpailuttamisesta hankintayksiköille ja toimittajille kuluja aiheutuvaan hallinnolliseen taakkaan.