Tutkimus käsittelee Helsingin kaupungin ja Helsingin yliopiston keskinäistä kumppanuutta. Se lähtee kaupungin ja yliopiston vuosisataisen yhteisen historian pohjalta kuvaamaan niiden välille varsinaisesti vasta 1980-luvulla syntyvää yhteistyötä, joka saa 2000-luvulle tultaessa asteittain yhä virallisempia ja rakenteellisempia muotoja ja sisältöjä. Samalla kaupungin ja yliopiston yhteistyö tiivistyy kohti keskinäistä kumppanuutta. Tutkimus on ensimmäinen jäsennetty kokonaisesitys kaupungin ja yliopiston monitasoisen ja -alaisen yhteistyön muodoista ja sisällöistä, jotka ovat liittyneet muun muassa koulutukseen, tutkimukseen, niiden kaupallistamiseen, kaavoitukseen ja kansainvälisyyteen. Keskeisimpiä hankkeita ovat viimeisen kahden vuosikymmenen aikana olleet muun muassa Helsingin tiedepuiston synnyttäminen, yliopiston neljän kampusalueen kaavoittaminen ja rakennuttaminen, yhteisen aikuis- ja täydennyskoulutustoiminnan organisoiminen, kaupunkitutkimus ja erityiset kaupunkitutkimuksen professuurit, Helsingin yliopiston 350-vuotisjuhlavuosi 1990 sekä Helsinki Euroopan kulttuuripääkaupunkina vuonna 2000. Tutkimuksessa kuvataan keskeisten hankkeiden syntyä, historiallista kehittymistä sekä merkitystä laajemman kumppanuuden osana. Tutkimus on toteutettu kvalitatiivisin tutkimusmenetelmin ja se lähestyy kohdettaan yhdistämällä kaupunkitutkimuksen, sosiologian, hallintotieteen ja historian teorioita, metodeita ja näkökulmia. Käytetyt empiiriset aineistot koostuvat kaupungin ja yliopiston yhteistyön kannalta keskeisimpien toimijoiden, kuten Helsingin kaupunginjohtajien sekä Helsingin yliopiston kanslereiden ja rehtoreiden teemahaastatteluista sekä kaupungin ja yliopiston yhteistyöneuvottelukunnan koko tähänastisen 17 vuoden toiminta-ajan pöytäkirjoista. Lisäksi analyysin tukena on käytetty tutkimuskohdetta lähestyvää muuta kirjallista aineistoa. Tutkimuksessa jäsennetään hallinnoinnin (governance), verkoston (network) ja kumppanuuden (partnership) käsitteiden teoreettiselta pohjalta kaupungin ja yliopiston yhteistyön tiivistymistä strategiseksi kumppanuudeksi hallinnollisena ja historiallisena prosessina. Lisäksi kumppanuuden asemaa ja merkitystä tutkitaan suhteessa laajempiin pääkaupunkiseudun seudullisten toimijoiden virallisiin ja epävirallisiin verkostoihin sekä analysoidaan näiden merkitystä edustuksellisten päätöksentekojärjestelmien demokraattisuudelle. Lähinnä globalisoituvasta maailmantaloudesta johtuvien julkishallinnon talousvaikeuksien ja Suomen kansallisen aluepolitiikan seurauksena kansallisvaltion tuki sekä Helsingin kaupungille että Helsingin yliopistolle on 2000-luvulle tultaessa vähentynyt. Tästä johtuen kaupunki ja yliopisto ovat samanaikaisesti molemmat "avautuneet" seudullisiin sidosryhmiinsä päin ja löytäneet toinen toisensa strategisen tason kumppaneina. Kumppanuus hyödyttää molempia osapuolia, koska ne saavat toisiltaan tarvitsemiaan strategisia resursseja. Kumppanuus on epäsymmetrinen: kaupungille ja yliopistolle tyypillinen organisaatio, toimintatavat ja yhteistyössä omaksutut roolit poikkeavat toisistaan merkittävästi, mutta osapuolet ovat silti kumppanuudessa keskenään tasa-arvoisia. Kumppanuuden myötä osapuolten keskinäinen arvostus sekä ymmärrys toistensa toimintatavoista ovat lisääntyneet. Aiemmin valtakunnallisen valtionyliopiston roolista tiukasti kiinni pitäneestä "Yliopistosta" on tullut yhä enemmän alueellisesti toimiva "Helsingin" yliopisto ja Helsingin kaupungista lukuisine kampusalueineen ja yliopistotoimintoineen on puolestaan tullut "yliopiston Helsinki".

Helsingin kaupungissa suoritettiin vuonna 2017 yksi Suomen historian laajimmista organisaatiouudistuksista. Uudistuksessa virastohallinto lakkautettiin ja yhdistettiin neljän toimialan alaisuuteen. Samassa yhteydessä uudistettiin päätöksentekorakenteita ja menetelmiä sekä siirryttiin kaupungin ylimmän johdon osalta pormestarimalliin. Muutos on ollut totaalinen ja konkreettinen, se on koskettanut jokaista kaupungin virkahenkilöä tai toimihenkilöä. Muutoksen mittakaava huomioiden, olen olettanut muutoksella olleen organisatooristen muutosten rinnalla merkittäviä toiminnallisia ja sosiaalisia vaikutuksia, jotka ovat voineet heijastuneet henkilöstön tehtävistä suoriutumisessa. Tässä tutkielmassa olen analysoinut, miten Helsingin kaupungin kaupunkiympäristön toimialan paikkatieto-organisaatio ja sen paikkatietokyvykkyys on muuttunut ja kehittynyt tarkasteluajanjaksolla 2015‒2020. Ensisijaisesti olen analysoinut paikkatietokyvykkyyden muutosta organisaatiouudistuksen viitekehystä. Paikkatietokyvykkyyden arvioinnin olen suhteuttanut Helsingin kaupungin paikkatietokypsyyden analyyseihin, jotka toteutettiin kaupungissa vuosina 2010 ja 2014. Toisena tutkimuskohteena olen analysoinut kaupunkiympäristön toimialan paikkatietoanalytiikan nykytilaa. Paikkatietoanalytiikan osalta olen analysoinut ketkä ja millä tekniikoilla analytiikka hyödynnetään, missä tehtävissä analytiikan tuloksia hyödynnetään ja mitkä ovat analyysitoiminnan lopputuotteet. Olen selvittänyt myös mitä vaikutuksia tai vaikuttavuutta paikkatietoanalytiikalla on ollut toimialan työtehtävissä. Keskeinen tutkielman aineisto muodostui strukturoidusta kyselytutkimuksesta, joka kohdennettiin koko kaupunkiympäristön henkilökunnalle. Kyselytutkimus sisälsi osittain samoja kysymyksiä, kuin vuoden 2010 paikkatietokysely ja vastauksista muodostui näin vertailukelpoinen aikasarja. Kyselytutkimus sisälsi kysymyksiä myös muista tutkimuksen aihepiireistä. Kyselytutkimuksen lisäksi tein 5 puolistrukturoitua asiantuntijahaastattelua kaupungin paikkatietokehityksessä mukana olleille virkahenkilöille paikkatietosektorin hiljaisen tiedon esille saamiseksi. Molemmat tutkimukset toteutettiin anonymisoituina siten, että tulokset on tulkittu tarkimmillaan toimialan tai kaupungin palveluyksikötasolle. Kirjallisten lähteiden analyysillä kartoitin kansallisen ja Helsingin kaupungin paikkatietoympäristön keskeisimmät hankkeet, joilla on selkeä vaikutus Helsingin kaupungin paikkatiedolliseen toimintaan viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Merkittävimmät tekijät ajanjaksolla ovat olleet EU:n Inspire -direktiivistä alkunsa saaneet tietojen avoimuuteen ja yhteiskäyttöisyyteen tähtäävät hankkeet sekä näille alisteiset paikalliset hankkeet. Kirjallisuusanalyysiin sisältyi myös paikkatietokyvykkyyden näkökulmana olleen oppivan organisaation tematiikan sekä vaikutuksen ja vaikuttavuuden erojen hahmottaminen. Paikkatietokyvykkyys tarkoittaa tämän tutkielman kontekstissa organisaation kykyä hyödyntää paikkatietoja ja paikkatietotekniikan luomia mahdollisuuksia tehtävissään ja tuottaessaan palveluita tarkoituksenmukaisella tavalla. Vaikutukset ovat toimenpiteiden suoria tai epäsuoria lyhyen aikavälin seurauksia, vaikuttavuus taas pitkän aikavälin ilmiö, joka perustuu vaikutuksiin ja niiden eri ulottuvuuksiin. Tämän tutkielman tuloksissa olen tarkastellut paikkatietokyvykkyyttä segmentoiden sen strategiseksi kyvykkyydeksi, paikkatietojen hyödyntämisen kyvykkyydeksi, viestintä ja yhteistyökyvykkyydeksi sekä paikkatietotukitoimintojen kyvykkyydeksi. Yleisellä tasolla havaitsin, ettei organisaatiouudistuksella näytä olleen merkittävää vaikutusta kaupunkiympäristön toimialan paikkatietokyvykkyyteen. Vaikutus on ollut hetkellisen disruptiivinen, mutta ohimenevä. Strategisen kyvykkyyden kohdalla on viitteitä tason heikkenemisestä, kun taas paikkatietojen hyödyntämisen kyvykkyys on kehittynyt positiivisesti. Muutoin merkittävää muutosta ei ole havaittavissa suuntaan tai toiseen. Paikkatietoanalytiikan tilannekuva-analyysistä ilmenee, että analytiikka on tuntematonta toimilalalla, mutta koetaan tärkeäksi. Analytiikan osaaminen on keskittynyt kaupunkisuunnittelu- ja kaupunkimittauksen yksiköihin. Menetelmällisesti analytiikka paikkatieto-ohjelmistoilla tai internetkarttapalveluiden kuvaruututulkintaa ja tuotokset pääsääntöisesti perinteisiä tiedon visualisointeja tai rekisteriaineistojen muokkauksia.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan tilausmuotokuvaa Suomen nykytaiteen kentällä vuosina 1990-2018. Tutkielman päätehtävänä on jäljittää taidehistoriallisen tieteenalan kautta teoksen tilaajan, taiteilijan ja muotokuvan kohteen toimintaa tilausmuotokuvan syntyhistoriassa sekä konventioissa. Tarkastelussa paikannetaan tilatun muotokuvan sosiaalisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia, kuten näköisyyteen, taiteen autonomiaan, taidemaailmaan, identiteettiin ja ideologiaan liittyviä merkityksiä. Sopimus tai tilauksen vahvistava asiakirja erottaa tilausmuotokuvan tässä tutkielmassa kaikista muista eri motiivien synnyttämistä muotokuvista. Tutkielma rakentuu kolmesta osa-alueesta, jotka kietoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi sisältäen: muotokuvia tilaavien instituutioiden tarkastelun, tilausmuotokuvien kontekstualisoinnin sekä tilausmuotokuvia toteuttavien kuvataiteilijoiden haastatteluiden analysoinnin. Nämä elementit punoutuvat tutkielmassa rakentuvan hermeneuttisen kehän eri komponenttien väliselle dialogille. Samalla käsitellään muotokuvia tilaavien instituutioiden toimintaperiaatteita, sopimuksia ja tilausmääriä. Lopuksi taiteilijoiden haastattelut rakentuvat synteesiksi yhdessä tutkielman avainteosten kesken. Tutkielma vahvistaa käsitystä, että tilatun muotokuvan traditiossa ja käytännöissä on havaittavissa selkeitä epäjatkuvuuksia ajanjaksolla 1990-2018. Suomen presidenttien muotokuvat asettuvat ulos perinteisestä edustus- ja hallitsijamuotokuvan konventioista selkeämmin ja johdonmukaisemmin muihin tutkielmassa käsiteltäviin muotokuvatilauksiin verrattuna. Konservatiivisena pidetyssä tilausmuotokuvassa on siirrytty statuksen painottamisesta sekä vallan representaatiosta intiimimpään ilmaisuun ja identiteettien moninaisuuteen. Vaikka muotokuvien identiteettikäsitys on monisäikeisempi ja vapaampi, suomalaiset tilaajatahot ovat varsin hitaasti lämmenneet traditionaalista muotokuvaa haastaville teoksille, mikä ilmenee sitoutumisella perinteiseen esittävyyteen ja öljyväriteoksiin. Vaihtoehtoiset tekniikat ja nykytaiteen suomat mahdollisuudet ovat jääneet tilausmuotokuvissa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyödyntämättä. Tämä koskee myös nykytaiteessa hyväksyttyä valokuvataidetta. Muotokuvatilauksia pidetään usein ristiriidassa vapaan taiteilijaidentiteetin kanssa. Tilaajien ja taiteilijoiden väliset sopimukset ovat tarkastelun ajanjaksolla vapaampia kuin esioletus antaa ymmärtää. Taitelijoiden haastattelut vahvistavat käsitystä siitä, että sopimukset eivät rajoita taiteilijoiden ilmaisua muotokuvatilauksissa. Tapauksissa, joissa tilauksen päämääränä on ensisijaisesti arvostettu taideteos, muotokuvien kohteet ovat poikkeuksellisen tietoisia taiteen kentän toimintatavoista ja arvostelmista. Kuvataiteesta kiinnostunut muotokuvan kohde näyttääkin olevan olennainen edellytys onnistuneelle muotokuvateokselle.

Noin joka neljännen suomalaisen työssäkäyvän arvioidaan kärsivän työuupumuksesta. Työuupumus on pitkäaikaisen työstressin seurauksena kehittyvä häiriötila, jota määrittävät uupumusasteinen väsymys, kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja heikentynyt ammatillinen itsetunto. Uupumusasteista väsymystä pidetään työuupumuksen keskeisimpänä ulottuvuutena. Valtaosa työuupumustutkimuksesta on kohdistunut psykososiaalisten työolojen ja työuupumuksen suhteeseen. Vaikka sosioekonomisen aseman on havaittu olevan yhteydessä valtaosaan terveyden ja hyvinvoinnin indikaattoreista, ei työuupumusta ole juurikaan tutkittu sosioekonomisten terveyserojen näkökulmasta. Usein työuupumustutkimusten kohteena on ollut yksittäinen organisaatio, ammattiryhmä tai toimiala, mutta ammattiryhmien tai toimialojen välisistä eroista työuupumuksessa on niukasti tietoa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan ammattiaseman yhteyttä uupumusasteiseen väsymykseen Helsingin kaupungin nuorilla työntekijöillä. Psykososiaaliset työolot huomioidaan yhteyttä mahdollisesti välittävinä tekijöinä. Lisäksi tutkielmassa pyritään selvittämään, eroavatko ammattiaseman, psykososiaalisten työolojen ja uupumusasteisen väsymyksen väliset yhteydet eri toimialojen välillä. Tutkielman aineistona käytettiin Helsinki Health Study -tutkimuksen alle 40-vuotiaiden Helsingin kaupungin työntekijöiden kohorttiaineistoa, joka kerättiin syksyllä 2017. Niille vastaajille, jotka antoivat luvan kysely- ja rekisteritietojen yhdistämiseen, lisättiin tieto ammattiasemasta ja toimialasta. Lopullinen aineisto koostui 4837 havaintoyksiköstä. Selitettävänä muuttujana käytettiin uupumusasteisen väsymyksen osiota Työterveyslaitoksen kehittämästä MBI-mittarin versiosta. Työntekijän ammattiasemaa kuvasi neliportainen jako ylempiin, keskitason ja alempiin toimihenkilöihin ja työntekijöihin. Psykososiaalisten työolojen mittaamiseen hyödynnettiin Framinghamin versiota Karasekin JCQ-mittarista. Tarkasteltavia työoloja olivat työn vaatimukset, työn hallinta ja työn kuormittavuus. Ammattiaseman ja uupumusasteisen väsymyksen välisiä yhteyksiä tarkasteltiin lineaaristen regressiomallien avulla, joihin lisättiin vaiheittain psykososiaalisia työolomuuttujia. Lisäksi suoritettiin toimialakohtaiset analyysit, joissa mallit sovitettiin erikseen sosiaali- ja terveysalalle, kasvatus- ja koulutusalalle sekä muille toimialoille. Eniten uupumusasteisesta väsymyksestä kärsivät ylemmät toimihenkilöt. Työn vaatimukset selittivät ammattiasemien välisiä eroja, kun taas työn hallinnan ja kuormittavuuden huomioiminen kasvatti näitä. Kasvatus- ja koulutusalalla esiintyi eniten uupumusasteista väsymystä. Ammattiasemien välisten erojen rakenne ja psykososiaalisten työolojen merkitys vaihtelivat toimialojen välillä. Sosiaali- ja terveysalalla vähiten uupumusasteista väsymystä kokivat keskitason toimihenkilöt, kun taas kasvatus- ja koulutusalalla ja muilla toimialoilla uupumusasteinen väsymys oli vähäisintä alemmilla toimihenkilöillä. Kaikkiaan ammattiasemien väliset erot uupumusasteisessa väsymyksessä olivat pieniä. Aiemmassa tutkimuksessa on viitteitä siitä, että työn vaatimusten ja hallinnan yhteydet sosioekonomisiin terveyseroihin saattaisivat olla erisuuntaisia siten, että korkeat vaatimukset altistaisivat ylemmät sosioekonomiset asemat työstressille, kun taas hallinnan puute vaikuttaisi epäsuotuisasti alemmissa sosioekonomisissa asemissa. Epäsuotuisat työolot saattavat aiheuttaa stressiä ja uupumusta niin alemmissa kuin ylemmissä ammattiasemissa, mutta eri mekanismien kautta. Toimialakohtaisten tarkastelujen tulokset tukevat aiemmassa tutkimuksessa toistuvaa havaintoa, jonka mukaan opettajilla ja muilla koulutusalan ammattilaisilla esiintyy keskimääräistä enemmän työuupumusta. Jatkossa on tärkeää tutkia uudenlaisten työtapojen ja niihin liittyvien kuormitustekijöiden yhteyksiä työuupumukseen. Lisäksi ammattiryhmien välisten erojen tutkiminen väestötasolla on tarpeen, jotta saadaan uutta tietoa siitä, mihin ryhmiin työstressin kielteiset terveysvaikutukset kuten uupumusasteinen väsymys kasaantuvat.