Browsing by Subject "Helsingin yliopisto"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 20
  • Aniluoto, Arto (2004)
    Tutkimus käsittelee Helsingin kaupungin ja Helsingin yliopiston keskinäistä kumppanuutta. Se lähtee kaupungin ja yliopiston vuosisataisen yhteisen historian pohjalta kuvaamaan niiden välille varsinaisesti vasta 1980-luvulla syntyvää yhteistyötä, joka saa 2000-luvulle tultaessa asteittain yhä virallisempia ja rakenteellisempia muotoja ja sisältöjä. Samalla kaupungin ja yliopiston yhteistyö tiivistyy kohti keskinäistä kumppanuutta. Tutkimus on ensimmäinen jäsennetty kokonaisesitys kaupungin ja yliopiston monitasoisen ja -alaisen yhteistyön muodoista ja sisällöistä, jotka ovat liittyneet muun muassa koulutukseen, tutkimukseen, niiden kaupallistamiseen, kaavoitukseen ja kansainvälisyyteen. Keskeisimpiä hankkeita ovat viimeisen kahden vuosikymmenen aikana olleet muun muassa Helsingin tiedepuiston synnyttäminen, yliopiston neljän kampusalueen kaavoittaminen ja rakennuttaminen, yhteisen aikuis- ja täydennyskoulutustoiminnan organisoiminen, kaupunkitutkimus ja erityiset kaupunkitutkimuksen professuurit, Helsingin yliopiston 350-vuotisjuhlavuosi 1990 sekä Helsinki Euroopan kulttuuripääkaupunkina vuonna 2000. Tutkimuksessa kuvataan keskeisten hankkeiden syntyä, historiallista kehittymistä sekä merkitystä laajemman kumppanuuden osana. Tutkimus on toteutettu kvalitatiivisin tutkimusmenetelmin ja se lähestyy kohdettaan yhdistämällä kaupunkitutkimuksen, sosiologian, hallintotieteen ja historian teorioita, metodeita ja näkökulmia. Käytetyt empiiriset aineistot koostuvat kaupungin ja yliopiston yhteistyön kannalta keskeisimpien toimijoiden, kuten Helsingin kaupunginjohtajien sekä Helsingin yliopiston kanslereiden ja rehtoreiden teemahaastatteluista sekä kaupungin ja yliopiston yhteistyöneuvottelukunnan koko tähänastisen 17 vuoden toiminta-ajan pöytäkirjoista. Lisäksi analyysin tukena on käytetty tutkimuskohdetta lähestyvää muuta kirjallista aineistoa. Tutkimuksessa jäsennetään hallinnoinnin (governance), verkoston (network) ja kumppanuuden (partnership) käsitteiden teoreettiselta pohjalta kaupungin ja yliopiston yhteistyön tiivistymistä strategiseksi kumppanuudeksi hallinnollisena ja historiallisena prosessina. Lisäksi kumppanuuden asemaa ja merkitystä tutkitaan suhteessa laajempiin pääkaupunkiseudun seudullisten toimijoiden virallisiin ja epävirallisiin verkostoihin sekä analysoidaan näiden merkitystä edustuksellisten päätöksentekojärjestelmien demokraattisuudelle. Lähinnä globalisoituvasta maailmantaloudesta johtuvien julkishallinnon talousvaikeuksien ja Suomen kansallisen aluepolitiikan seurauksena kansallisvaltion tuki sekä Helsingin kaupungille että Helsingin yliopistolle on 2000-luvulle tultaessa vähentynyt. Tästä johtuen kaupunki ja yliopisto ovat samanaikaisesti molemmat "avautuneet" seudullisiin sidosryhmiinsä päin ja löytäneet toinen toisensa strategisen tason kumppaneina. Kumppanuus hyödyttää molempia osapuolia, koska ne saavat toisiltaan tarvitsemiaan strategisia resursseja. Kumppanuus on epäsymmetrinen: kaupungille ja yliopistolle tyypillinen organisaatio, toimintatavat ja yhteistyössä omaksutut roolit poikkeavat toisistaan merkittävästi, mutta osapuolet ovat silti kumppanuudessa keskenään tasa-arvoisia. Kumppanuuden myötä osapuolten keskinäinen arvostus sekä ymmärrys toistensa toimintatavoista ovat lisääntyneet. Aiemmin valtakunnallisen valtionyliopiston roolista tiukasti kiinni pitäneestä "Yliopistosta" on tullut yhä enemmän alueellisesti toimiva "Helsingin" yliopisto ja Helsingin kaupungista lukuisine kampusalueineen ja yliopistotoimintoineen on puolestaan tullut "yliopiston Helsinki".
  • Sipponen, Kauko; Tuori, Kaarlo; Saraviita, Ilkka; Jyränki, Antero; Hidén, Mikael (2010)
  • Kuusela, Marjo (Helsingin yliopiston kirjasto, 2020)
    Avoimen julkaisemisen palvelukeskus -hanke toteutettiin vuosina 2017–2019. Hankkeen rahoittaja oli Helsingin yliopisto ja hankkeen toteuttivat Helsingin yliopiston kirjasto ja Gaudeamus-kustantamo. Hankkeen tavoitteet olivat: (1) rakentaa avoin tiedekustantamo Helsinki University Press (HUP), (2) luoda kirjoittajamaksujen hallinnointimalli, (3) koota, uudistaa ja luoda uusia avoimen julkaisemisen tukipalveluita osaksi keskuksen toimintaa. Tässä raportissa kerrotaan hankkeen vaiheista, tuloksista ja jatkotoimenpiteistä. Hankkeessa luotiin useita uusia palveluja ja käytäntöjä. Lyhyt tiivistelmä tuloksista: (1) Avoin tiedekustantamo Helsinki University Press (HUP) aloitti toimintansa. Kustantamoa rakennettiin 2017–2019 ja ensimmäiset julkaisut ilmestyivät tammikuussa 2020. Kustantamon asema vakiinnutettiin keväällä 2019, jolloin yliopisto päätti, että HUP on yliopiston kirjaston alainen elin, jonka toiminnan käytännön toteutuksesta vastaa Gaudeamus. (2) Kirjoittajamaksupalvelut (APC- ja BPC-maksut): Hankkeessa luotiin sujuvat käytänteet artikkelien (APC = Article Processing Charges) ja kirjojen (BPC = Book Processing Charges) kirjoittajamaksupalveluille. Hankkeen jälkeen palvelut ovat osa kirjaston hankinta- ja lisensiointityötä: kirjasto hoitaa keskitetysti yliopistolaisten kirjoittajamaksuja, neuvottelee maksuihin alennuksia ja seuraa tilaus- ja julkaisumaksuja. (3) Julkaisualustapalvelut: Helda Open Books ja Editori. Hankkeessa kehitettiin nykyistä Helda-julkaisuarkistoa sekä luotiin työkäytänteet ja palvelukonsepti avointen kirjojen julkaisemiseksi Heldassa eli Helda Open Books -konsepti. Hankkeessa valmisteltiin avointen lehtien Editori-julkaisualustapalvelua, jota pilotoidaan projektina kolmen vuoden ajan vuosina 2020–2022. (4) Julkaisemisen tuen tehtävät määriteltiin ja asiantuntijuutta vahvistettiin. Avoimen julkaisemisen kenttä elää voimakkaasti, uusia tehtäviä syntyy ja uudenlaista osaamista tarvitaan. Kirjaston rooli muuttuu kohti julkaisemisen tukemista. Hankkeessa kehitettiin julkaisutietojen ja kokoelmahallintatietojen analytiikkaa, perehdyttiin tieteellisen julkaisemisen käytänteisiin (mm. pysyvät tunnisteet, CC-lisenssit), kehitettiin neuvontatyötä, päivitettiin kirjaston aineistopolitiikka sisältämään avoin julkaiseminen ja vahvistettiin kirjastolaisten asiantuntijuutta kouluttautumalla digitaaliseen julkaisemiseen. Lisäksi hankkeen työntekijät lisäsivät kirjaston muiden työntekijöiden osaamista jakamalla heille avoimen tieteen ja julkaisemisen tietotaitoaan koulutuksilla. Hankkeessa verkostoiduttiin kansallisesti ja kansainvälisesti.
  • Finlands Forstvetenskapliga Samfund; Suomen metsätieteellinen seura; The Finnish Society of Forest Science (Suomen metsätieteellinen seura, 1932)
  • Tyrväinen, Helena Kristina (Sibelius Academy, 2020)
    DocMus Research Publications
    At the moment when musicology gets institutionalised, growing nationalism raises walls that divide the ‘invisible college’ (Christoph Charle). This evolution can lead musicologists towards difficult problems of loyalty. I show in my article what sort of values and interests could in such circumstances unite European musicologists who were part of different nationalities and confessions. My case in point is the friendly relation between two pioneers of university musicology, Finn Ilmari Krohn (1867–1960) and Frenchman Georges Houdard (1860–1913). Its origin can be traced to Paris, July 1900, the moment of the first international congress of music history; it lasted until the death of Houdard. Houdard’s lot was very different from that of versatile Krohn who gained rapidly an international renown while also achieving a national recognition for his musicological contribution. An authority in the domain of research on Gregorian chant, an opponent of the research carried out by the Benedictine monks of Solesmes, Georges Houdard became in spring 1902 professeur libre in the Sorbonne university. His inquiry took him to the heart of an intense disciplinary controversy; he became a victim of violent attacks on behalf of some celebrities of the national and ecclestiastical scenes. Basing on sixteen letters from Houdard to Krohn, I show that a shared Christian world view, a common interest in the past of the musical phenomena, and the pursuit of composition which the two scholars exercised alongside with their research, constituted a solid and warm foundation for their exchange of ideas. Houdard thus entrusted to Krohn e.g., data concerning his lectures at the Sorbonne in 1902–1908. The names Combarieu, Laloy, Dechevrens, Dom Mocquereau and Pius X appear in a somber light in his letters, while those of Fleischer, Gaisser and Schmidt shine bright: we realise how depressing his scientific loneliness in his home country appeared to the French savant.
  • Holopainen, Mika (2013)
  • Vesalainen, Saimi (Helsingin yliopisto, 2021)
    Helsingin yliopistolla otettiin vuoden 2018 alusta käyttöön kokonaisvaltaiseen riskienhallintaan tähtäävä riskienhallinnan toimintamalli, jonka implementaatiota tai toimintaa ei ole tähän mennessä selvitetty. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää Helsingin yliopiston riskienhallinnalle annettuja tavoitteita ja niiden toteutumista, sekä laajentaa korkeakoulujen riskienhallintakäytäntöjä koskevan tutkimuskirjallisuuden näkökulmaa. Tutkielmassa hyödynnetään Robert Yinin tapaustutkimusarvioinnin, sekä Evert Vedungin ja Morten Balle Hansenin monitahoarvioinnin metodologiaa. Tapaustutkimusarvioinnilla pyritään selvittämään riskienhallinnan toimintamallin virallisia tavoitteita ja niiden toteutumista. Monitahoarvioinnin keinoin tutkitaan yliopiston eri yksiköiden näkemyksiä riskienhallinnan toimivuudesta. Tutkielman aineisto koostuu yliopiston virallisista riskienhallintaa ohjaavista asiakirjoista, vuosien 2017-2019 strategian toimeenpanosuunnitelmista ja toimintakertomuksista, sekä yliopiston eri yksiköiden johtajien haastatteluista. Tutkielman perusteella riskienhallinnan toimintamalli on muotoiltu hyvin ja perustellusti, mutta se, kuinka se on implementoitu eri yksiköissä, vaihtelee. Tämän takia riskienhallinnasta ei käytännössä saada täyttä hyötyä kaikissa yksiköissä, eivätkä kaikki riskirekisterin tiedot näin ole täysin vertailukelpoisia. Riskienhallinnan toimintamallille annetut tavoitteet liittyvät sääntöjen noudattamiseen ja laadunvalvontaan, laadukkaan riskienhallintaprosessin toteutumiseen sekä tiedon hyödyntämiseen. Näistä erityisesti tiedon hyödyntäminen kuitenkin jää vähemmälle huomiolle useiden yksiköiden toiminnassa. Tavoitteiden toteutumista voisi parantaa esimerkiksi keskustelemalla riskienhallinnan tärkeydestä yksiköissä sekä yksiköiden ja riskienhallinnan asiantuntijan kesken.
  • Keskitalo, Esa-Pekka (Helsingin yliopisto, 2000)
    Verkkari 2000 (8)
  • Tuppurainen, Jonna (2004)
    Helsingin yliopiston (HY) valtiotieteellisen tiedekunnan kansantaloustieteen opiskelijat opiskelevat ”kylmää” taloustiedettä ”lämpimän” yhteiskuntatieteellisessä ympäristössä. Muut taloustieteen opiskelijat pitävät heitä ”villapaitasankareina”, kun taas muut valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijat kutsuvat heitä ”kravattikalleiksi”. HY:n kansantaloustieteen opiskelijoiden historiikista ja ainejärjestölehdistä näkyy, kuinka he pohtivat asemaansa suhteessa toisaalta muihin valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoihin, toisaalta taloustieteen opiskelijoihin muissa korkeakouluissa. Tässä tutkielmassa HY:n kansantaloustieteen opiskelijoiden identiteetti nähdään nousevan argumentatiivisesta kontekstista. Tässä kontekstissa taloustieteet ja muut yhteiskuntatieteet ovat jännitteisessä suhteessa keskenään. Opinnäytetyössä tutkitaan sitä, onko tällaisten opiskelijoiden ihmiskäsitys tyypillisen taloustieteilijän ihmiskäsitys, homo economicus, vai sisältääkö heidän ihmiskäsityksensä myös ideoita homo sociologicuksesta, muiden sosiologisempien yhteiskuntatieteiden ihmiskäsityksestä. Tutkielman teoriaosassa kartoitetaan homo economicuksen ja homo sociologicuksen välisiä kiistakysymyksiä. Vastakkain asettuvat mm. ideat yksilöllisyydestä vs. yhteisöllisyydestä sekä oman edun maksimoinnista vs. altruismista. Lisäksi käsitellään homo economicuksen ja homo sociologicuksen erilaisten etiikka- ja yhteiskuntakäsitysten välisiä kiistakysymyksiä. Tutkielman empiiriseen osaan haastateltiin 14 HY:n kansantaloustieteen opiskelijaa, joista puolet oli miehiä ja puolet naisia. Iältään he olivat 22-29-vuotiaita. Heille esitettiin väittämiä, jotka sisälsivät jonkin homo economicus vastaan homo sociologicus -kiistakysymyksen. Haastateltavia pyydettiin kommentoimaan, ovatko he samaa vai eri mieltä väittämien kanssa sekä perustelemaan esittämiään kannanottoja. Näin kerättiin puheaineisto, jossa haastatellut kansantaloustieteen opiskelijat argumentoivat homo economicuksen ja homo sociologicuksen välisistä kiistakysymyksistä. Analyysin tavoitteena oli selvittää, millaisia kaikenlaisia kantoja tutkittavat esittävät näihin kiistakysymyksiin ja tätä kautta, millainen ihmiskäsitys heidän puheessaan rakentuu. Kommentoinnissaan haastateltavat esittivät sekä ihmisen yksilöllisyyttä että riippuvuutta puolustavia kantoja painotuksen ollessa kuitenkin selkeästi yksilöllisyyden puolella. Haastateltavat puolustivat myös paljon homo economicuksen ideaa oman edun maksimoinnista, mutta halusivat erottaa sen negatiivisesta itsekkyydestä. Sen sijaan he sisällyttivät oman edun maksimointiin homo sociologicukselle perinteisesti kuuluvia ideoita, kuten muiden huomioimista ja altruismia. Haastateltavat vastustivat painokkaasti välinpitämättömään ja ylpeään itsekkyyteen liittyviä asioita. Kenties tämä oli heidän ”pehmeää villapaitaansa”? Tutkittavien ihmiskäsitys hahmottui muista välittäväksi ja vastuulliseksi omaa etuaan maksimoivaksi yksilöksi. Idea huolehtia lähimmäisistä perustui toisten kunnioittamiseen yksilöinä, ei ihmisten näkemiseen toisistaan riippuvaisina. Haastateltujen ihmiskäsitys koostui siis paljon homo economicuksen ideoista. Ne saivat silti homo sociologicusmaisia sisältöjä perustan silti pysyessä homo economicuksessa. Tärkeimmät lähteet: Billig (1987): Arguing and thinking; Etzioni & Lawrence (1991): Socio-Economics. Toward a New Synthesis sekä sosioekonomisti Swedbergin tekstit; Klamer, McCloskey & Solow (1989): The consequences of economic rhetoric ja muut Klamerin tekstit; Panula (1995): Talous, Moraali, markkinointi: tulkintoja ”Markkinoinnin etiikka kannattaa” -myyntiargumentista; Vesala (1996): Yrittäjyys ja individualismi. Relationistinen linjaus. Bauman (1997): Sosiologinen ajattelu.
  • Ropponen, Anu (2003)
    Tässä tutkimuksessa selvitetään, millaisia käsityksiä monikulttuurisuudesta ja monikulttuurisesta koulutuksesta Helsingin ja Tampereen yliopistojen sosiaalityön opetussuunnitelmat sisältävät vuosina 1990-2003. Tutkimuksessa pyritään löytämään vastaus siihen, milloin ja missä määrin monikulttuurisuus on ollut osa sosiaalityön koulutusta, millaista se on ollut, ja miten sitä on opetettu. Tutkimuksessa selvitetään myös sosiokulttuuristen ryhmien, erityisesti suomalaisten, representaatiota sosiaalityön opetussuunnitelmissa. Tutkimuksessa tarkastellaan erikseen monikulttuurisiksi oppisisällöiksi luokiteltujen opintojen sisältöä, muutosta ja opetusmenetelmiä.Taustalla on vaikuttanut kriittinen pedagogiikka, ja sen mukainen käsitys monikulttuurisuudesta. Tutkimusaineisto tuotettiin tarkasteluajankohtana 1990-2003 opinto-oppaissa ilmestyneistä sosiaalityön opetussuunnitelmista. Yhteensä aineistoa on 97 sivua. Tutkimus on painotukseltaan kvalitatiivinen. Tutkimusmenetelmänä on käytetty sekä sisällön erittelyä että laadullista sisällön analyysiä. Sisällön erittelyllä muodostettiin yleiskuva opetussuunnitelmien oppisisällöistä ja ne luokiteltiin teoreettisia, käytännöllisiä ja tutkimuksellisia valmiuksia tuottaviin luokkiin. Laadullisen sisällön analyysin avulla opetussuunnitelmista etsittiin tekstisegmenttejä, joissa ilmaantuvat monikulttuurisuus ja/tai sen lähikäsitteet, ja kontekstualisoinnin avulla muodostettiin tulkinta opetussuunnitelmien käsityksestä monikulttuurisuudesta. Erikseen tarkastellaan myös monikulttuurisia oppisisältöjä. Tarkastelun kohteena ovat ajallinen muutos, sisällöt ja opetusmenetelmät. Näkökulma, josta ilmiötä tarkastellaan ja aineistoa arvioidaan, on horjuttava monikulttuurisuus. Yliopistojen tavat toteuttaa monikulttuurista koulutusta poikkesivat toisistaan. Helsingin yliopistossa muutos on tapahtunut monikulttuurisuuden näkymättömyydestä monikulttuuristen oppisisältöjen lisäämiseen opetussuunnitelmaan. Tampereella monikulttuuriset oppisisällöt ovat olleet opetussuunnitelmissa koko tarkastelun ajan. Tapahtunut muutos on ollut Tampereen yliopistossa laadullinen, ei niinkään määrällinen. 1990-luvun aikana käsityksessä monikulttuurisuudesta muutos on tapahtunut sosiaalityön erityisalasta laajempiin teemoihin. Kummassakin yliopistossa painotus on ollut monikulttuurisuuden pitämisenä sosiaalityön erityisalana. Vasta viime vuosina opetussuunnitelmissa näkyy viitteitä muutoksissa tieto- ja oppijakäsityksissä, jotka teoreettisesti voisivat mahdollistaa horjuttavan monikulttuurisuuden toteutumisen sosiaalityön koulutuksessa. Tutkimuksen tulokset vahvistavat aiempien tutkimusten havaintoja siitä, että sosiaalityön opetussuunnitelmat sisältävät vain vähän monikulttuurisia oppisisältöjä, vaikka opetusmenetelmät ja oppisisällöt ovatkin monipuolistuneet 1990-luvun alusta huomattavasti. Myös muiden sosiokulttuuristen ryhmien representaatio on opetussuunnitelmissa vähäistä. Monikulttuuriset oppisisällöt ovat kummassakin yliopistossa vapaaehtoisia, eikä tutkimustulosten perusteella kummankaan yliopiston kohdalla voida sanoa monikulttuurisuuden olevan opetuksen läpäisevä periaate. Läpäisyperiaatteena toteutettu horjuttava monikulttuurisuus edellyttäisi oppisisältöjen lisäämistä kaikissa kolmessa valmiuksia tuottavassa luokassa, monikulttuurisuuden huomioimista kaikessa opetuksessa, ja muutoksia opetusmenetelmissä. Suuntaus tietokäsitysten muuttumiseen on opetussuunnitelmien perusteella jo havaittavissa.
  • Eriksson, Lauri (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan tilausmuotokuvaa Suomen nykytaiteen kentällä vuosina 1990-2018. Tutkielman päätehtävänä on jäljittää taidehistoriallisen tieteenalan kautta teoksen tilaajan, taiteilijan ja muotokuvan kohteen toimintaa tilausmuotokuvan syntyhistoriassa sekä konventioissa. Tarkastelussa paikannetaan tilatun muotokuvan sosiaalisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia, kuten näköisyyteen, taiteen autonomiaan, taidemaailmaan, identiteettiin ja ideologiaan liittyviä merkityksiä. Sopimus tai tilauksen vahvistava asiakirja erottaa tilausmuotokuvan tässä tutkielmassa kaikista muista eri motiivien synnyttämistä muotokuvista. Tutkielma rakentuu kolmesta osa-alueesta, jotka kietoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi sisältäen: muotokuvia tilaavien instituutioiden tarkastelun, tilausmuotokuvien kontekstualisoinnin sekä tilausmuotokuvia toteuttavien kuvataiteilijoiden haastatteluiden analysoinnin. Nämä elementit punoutuvat tutkielmassa rakentuvan hermeneuttisen kehän eri komponenttien väliselle dialogille. Samalla käsitellään muotokuvia tilaavien instituutioiden toimintaperiaatteita, sopimuksia ja tilausmääriä. Lopuksi taiteilijoiden haastattelut rakentuvat synteesiksi yhdessä tutkielman avainteosten kesken. Tutkielma vahvistaa käsitystä, että tilatun muotokuvan traditiossa ja käytännöissä on havaittavissa selkeitä epäjatkuvuuksia ajanjaksolla 1990-2018. Suomen presidenttien muotokuvat asettuvat ulos perinteisestä edustus- ja hallitsijamuotokuvan konventioista selkeämmin ja johdonmukaisemmin muihin tutkielmassa käsiteltäviin muotokuvatilauksiin verrattuna. Konservatiivisena pidetyssä tilausmuotokuvassa on siirrytty statuksen painottamisesta sekä vallan representaatiosta intiimimpään ilmaisuun ja identiteettien moninaisuuteen. Vaikka muotokuvien identiteettikäsitys on monisäikeisempi ja vapaampi, suomalaiset tilaajatahot ovat varsin hitaasti lämmenneet traditionaalista muotokuvaa haastaville teoksille, mikä ilmenee sitoutumisella perinteiseen esittävyyteen ja öljyväriteoksiin. Vaihtoehtoiset tekniikat ja nykytaiteen suomat mahdollisuudet ovat jääneet tilausmuotokuvissa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyödyntämättä. Tämä koskee myös nykytaiteessa hyväksyttyä valokuvataidetta. Muotokuvatilauksia pidetään usein ristiriidassa vapaan taiteilijaidentiteetin kanssa. Tilaajien ja taiteilijoiden väliset sopimukset ovat tarkastelun ajanjaksolla vapaampia kuin esioletus antaa ymmärtää. Taitelijoiden haastattelut vahvistavat käsitystä siitä, että sopimukset eivät rajoita taiteilijoiden ilmaisua muotokuvatilauksissa. Tapauksissa, joissa tilauksen päämääränä on ensisijaisesti arvostettu taideteos, muotokuvien kohteet ovat poikkeuksellisen tietoisia taiteen kentän toimintatavoista ja arvostelmista. Kuvataiteesta kiinnostunut muotokuvan kohde näyttääkin olevan olennainen edellytys onnistuneelle muotokuvateokselle.
  • Luomajoki, Ari (Helsingin yliopisto, 2019)
    Piispojen viralliset muotokuvat ovat Suomen vanhinta muotokuva-aineistoa. Tutkin virallisista muotokuvista heijastuvia käsityksiä piispan virasta ja asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Keskeisenä aineistona ovat Suomen ev.-lut. kirkon hiippakunnissa olevat 109 virallista muotokuvaa, joiden lisäksi tarkastellaan Helsingin yliopiston, kenttäpiispojen, eduskunnan sekä Lähetyshiippakunnan kokoelmia. Koko aineisto käsittää 145 muotokuvaa, joiden lisäksi vertailuaineistona ovat Ruotsin piispojen julkaistut muotokuvat sekä museoissa olevat teokset. Merkittävin arkistolähde, jonka tutkimus nostaa esiin, on Suomen Muinaismuistoyhdistyksen muotokuvakeräyksen aineisto 1800-luvun lopusta. Aineistoa tarkastellaan monitieteellisesti. Teosten inventoinnin myötä syntynyt aineisto on jäsennelty aikajaksoihin Hans Beltingin kuva-antropologisen teorian mukaisesti niin, että kuvissa ilmenevät selkeät muutokset ja murroskohdat tulkitaan viittaukseksi mahdollisiin muutoksiin piispan asemassa ja roolissa. Kuvan muutosta pyritään selittämään kuhunkin aikajaksoon liittyvillä sosio-kulttuurisilla muutoksilla sekä taidemaailman virtauksilla. Teosten taiteellinen tarkastelu esittelee keskeiset ikonografiset elementit sekä muotokuvien liittymisen aikajaksojen taide-maailmaan tyylin ja kuvakonventioiden osalta. Taiteilijaselvitys osoittaa, että lähes kaikki ovat tunnettuja ja arvostettuja. Yhteydet Ruotsiin korostuvat 1800-luvun loppuun saakka. Kirkkohistoriallinen tutkimus kytkeytyy kunkin aikajakson tarkasteluun. Virallisten muotokuvakokoelmien alkuperäiseksi ympäristöksi osoittautuu yliopisto. Turun Akatemia saa ensimmäiset muotokuvansa 1652; piispat kuvataan varakanslereina. 1750-70 -luvuilla tuhoutuneet kokoelmat täydennetään, mutta suurin osa teoksista tuhoutuu Turun palossa 1829. Helsingin yliopisto pyrkii rakentamaan kokoelman uudestaan 1830-1930 -luvuilla. Kirkollisten kokoelmien alku ei sijoitu Turkuun vaan on käsitykseni mukaan tapahtunut 1783 Porvoossa. Muualla hiippakuntien kokoelmat muodostuvat vasta 1875 Kuopion ja Turun hiippakunnissa. Eduskunnan kokoelman alku sijoittuu samoihin aikoihin vuoteen 1879. 1900-luvun alkuun liittyy runsas kopioiden teettäminen niin Turun kuin Porvoon hiippakunnissa; niiden attribuointi ja ajoitus vaatisi tarkempaa arkistotutkimusta. Muotokuvasarjojen muutos on hidasta ja perustuu jatkuvuudelle. Esimerkiksi käytäntöjen muuttuminen virkapukeutumisessa välittyy muotokuviin aikaviiveellä. Osoittautuu myös, että muotokuvat eivät onnistu välittämään kaikkia piispan aseman ulottuvuuksia. Erityistapauksina esitellään mielenkiintoisia ja merkittäviä yksittäisiä teoksia. Reformaatio muuttaa luterilaisen piispan esittämistapaa ratkaisevasti. Varhaisten kirkollisten muotokuvien vaatimattomuutta ja yksinkertaisuutta on kuitenkin korostettu liikaa, sillä niihin sisältyy papiston asemaa korostavia piirteitä. 1700-luvun piispojen muotokuvat ovat alun perin olleet pääosin yksityiskäyttöön tarkoitettuja. Niissä esiintyvä peruukki on ylellisyysesine, joka liittää piispat säätyläisiin; kuninkaan huomionosoitukset kertovat läheisestä ja suorasta suhteesta. 1800-luvun alun muotokuvissa korostuvat yhteneväisyydet korkea-arvoisten virkamiesten muotokuviin kunniamerkkeineen ja piispa näyttäytyy hallitsijan (keisarin) luottomiehenä. 1870-luvulla kuvissa tapahtuu muutos, jonka selittävänä tekijänä on osittain valokuvan suuri vaikutus muotokuvataiteilijoiden käytäntöihin. Yhteiskunnallinen murros ja teologiset käsitykset voivat myös selittää muutoksia. 1900-lukua leimaa kansainvälistyminen. Taiteilijat käyttävät selkeästi eurooppalaisen taiteen tunnettuja paavien muotokuvia esikuvinaan. Kirkon piirissä taas ekumeeninen ja liturginen liike korostavat piispan erityisasemaa. Vuosisadan alkupuolen teoksissa korostuu vallan esittäminen, joka liittyy lukuisien perustettavien hiippakuntien johtamiseen mutta myös koko yhteiskunnan vaikutta-jana olemiseen. Myös 2000-luvun piispan erityisasemaa korostetaan ja hänet kuvataan värikkäästi, persoonaa korostaen ja perinteisistä konventioista erottautumaan pyrkien. Liturginen asu sekä symbolinen esittäminen ovat uutta. Kenttäpiispan asema osana Puolustusvoimien organisaatiota korostuu heidän muotokuvissaan. Lähetyshiippakunnan vahvasti symboliset muotokuvat paljastavat kiistanalaisuuden, joka liittyy sekä organisaation että sen piispan asemaan.
  • Jensen-Eriksen, Niklas (2019)
  • Markkanen, Tapio; Linnaluoto, Seppo; Poutanen, Markku (Helsingin yliopisto, 1984)
  • Varpula, Vesa (2008)
    Tarkastelen tässä tutkimuksessa yhteiskuntatieteellisen tiedon saamaa julkisuutta päivälehdistössä väitöskirjoista tehtyjen uutisten pohjalta. Perusaineistoni on Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa julkaistuista väitöskirjoista tehdyt Helsingin Sanomien lehtijutut. Tehtyjen juttujen avulla pyrin tarkastelemaan luokiteltavassa muodossa väitöskirjojen saamaa julkisuutta ja yleisempänä ilmiönä yhteiskuntatieteellisten aiheiden käsittelyä ja asemaa julkisessa sanassa. 1.1 Tutkimuskohde: väitöskirja uutisena Yhteiskuntatieteellinen tieto näyttäisi olevan hankalampi aihealue tiedotusvälineille kuin luonnontieteellinen tieto. Esimerkiksi Helsingin Sanomien tiedesivuilla käsitellään lähinnä luonnontieteen saavutuksia ja yhteiskuntatieteellinen tieto jää tieteestä raportoitaessa vähemmälle huomiolle. Max Weber havaitsi, että tieteen paikka maailmassa on labiili ja altis ajan virtauksille. Tieteen asiantuntijat vaikuttavat päätösten tekoon, mutta insinööritieteiden selkeät ratkaisuvaihtoehdot näyttävät syrjäyttävän helposti yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen suhteelliseen näkyvyyden (Weber 1987, 33 - 34; 46 - 47). Tieteen tiedotuksen edistämiseksi korkeakouluihin alkoi ilmestyä 1980-luvulla tiedottajia. Samalla tieteen (yleensä tosin luonnontieteen) kansantajuistamiseksi syntyi mm. Tiede 2000 -lehti. Saman asian edistämiseksi perustettiin myös tiedekeskus Heureka Vantaalle. (Eskola 1985, 155.) Yhteiskuntatieteen popularisointia ei ole järjestetty yhtä systemaattisesti. Tämän ilmeisen puutteen vuoksi halusin tässä tutkimuksessa selvittää, vastaako käsitykseni yhteiskuntatieteen vaatimattomasta julkisuudesta myös todellisuutta.
  • Kaartinen, Petrus (2000)
    Tutkimuksen kohteena oli Helsingin yliopiston Internet-palvelu ja sen käyttäjät. Tutkimus selvitti palvelun käyttöön liittyviä ongelmia ja tarpeita sekä yleensä palvelun määrää ja käyttötapoja. Syksyllä 1997 suoritettiin käyttäjäkysely, johon vastasi 805 Internet-palvelun käyttäjää. Kysely suoritettiin sekä paperi- että WWW-lomakkeella. Käyttäjäkyselyn lisäksi palvelua ja sen käyttäjiä tutkittiin järjestelmän automaattisesti keräämän aineiston avulla. Aineistoja analysoitiin pääasiassa ristiintaulukoimalla sekä yleisimpiä tunnuslukuja laskemalla. Mielenkiintoisimmat tulokset varmistettiin keskiarvo- tai chi2-testeillä. Tutkimus antaa selkeän kuvan palvelun käytöstä ja sen käyttäjistä. Palvelun käyttö lisääntyi tarkasteluajanjaksolla (5/97-12/98) tasaisesti. Esimerkiksi vuoden aikana (10/97-10/98) yhtäaikaisten käyttäjien määrä miltei kaksinkertaistui. Palvelun käyttöön ja käyttäjien mielipiteisiin vaikutti erityisen paljon lähipuheluiden hinnoittelussa tapahtunut muutos (11/97). Palvelun ahkerimmat käyttäjät olivat nuoria luonnontieteen miesopiskelijoita. Muut ryhmät, kuten naiset ja muiden alojen opiskelijat, kuitenkin kuroivat eroa tarkasteluajanjaksolla pienemmäksi. Suosituimmat Internet-palvelut olivat selkeästi sähköposti ja WWW. Esimerkiksi sähköpostia käytti yli 90 prosenttia vastaajista. Uutisryhmiä ja pääteyhteyttä Unix-koneisiin käytettiin seuraavaksi eniten, joskin yli puolet käyttäjistä eivät näitä palveluita käyttäneet lainkaan. Tutkimuksessa pohditaan kattavasti kyselyn suorittamista Internetin välityksellä. Internet on suhteellisen uusi viestintäympäristö ja sitä on alettu käyttämään tutkimusvälineenä yhä enemmän. Internetissä suoritettavan kyselyn selkeimmät edut perinteiseen postikyselyyn verrattuna ovat vastausten nopea saanti, kyselyn alhaiset kustannukset, vastaajan ja kyselyn laatijan vuorovaikutusmahdollisuus sekä vastausten helpompi koodaus. Internet-kyselyn suurin heikkous on vastausten epäluotettavuus. vastaajat eivät edusta tasapuolisesti kaikkia käyttäjäryhmiä. Tämäkin tutkimus osoitti, että huolimatta kohderyhmästä ja sen yleisestä Internetin käytöstä, paperikysely on edelleen luotettavin asynkronisen kyselyn muoto. Internetissä suoritettavaa kyselyä kannattaa kuitenkin sen huomattavien etujen vuoksi käyttää tukevana tai vertailevana kyselymuotona perinteisten kyselytapojen rinnalla.