General objective of the study is try to understand and explain as of why the child labour persists in India amidst the high economic growth rates experienced in the post-1991 economic reform era. The examination has a dual focus. At first, the nature of economic growth in the post-1991 reform period is studied in terms of its ability to reduce the supply and demand factors that cause child labour. Poverty reduction, economic inequalities, social sector expenditure and changes in the production structure of the economy are in the main focus. Second, the aim is to analyse the impact of Indian social structure in the post-1991 reform period on the persistence of child labour. Finally, a case study of Karur district in Tamil is used to compliment the analysis. The methods of qualitative research are applied and as such the thesis will not attempt to provide accurate quantitative interrelationships between factors that cause child labour in India but rather to provide explanations and proposals as of why this might be. The study and the case study shows that in terms of its impact on eradication of child labour, the impact of ten years of gradualist economic reforms sends a mixed picture. Poverty reduction has been uneven with great disparities between states and regions, in particular the disparities between rural and urban areas persist. Even as economy has been booming, many public services have worsened. In some sectors there has been impressive progress made but the differences in terms access to these services along caste and regional lines are remarkable. The development in provision of public services such as education and health care also suffer from regional and sectoral bias. In terms of education, for a developing country India still spends far more money on tertiary education than on primary education. The growth of industrial production requires educated labour force, therefore improving the quality of education would be essential for the future of India.The economic growth in India has in particular fuelled the capital-intensive sectors, at the expense of the labour-intensive industries which would bring employment and incomes for the poor. Agricultural sector has suffered from lack of government investments. In addition to these factors, and probably in part behind all these factors are the social and cultural factors. Most of the child workers of India belong to the Scheduled Castes, Scheduled Tribes or to the Muslim community. Despite the fact that economic growth in India proceeds, caste-based discrimination continues in India and access to education and social status are still determined by the individuals caste status. The case study of rural Karur district confirms many of these notions.

Tämä tutkielma käsittelee Keith Hebdenin kristillistä anarkismia vastauksena dalit-teologiaan. Tutkielman keskiössä on kysymys toimijuudesta ja toiminnasta. Tutkimuskysymyksiä ovat: kuka Hebdenin ajattelussa toimii ja mitä toimijuus on? Mikä on oikeanlaista toimintaa ja mihin se tähtää? Minkälaisia oletuksia toiminta asettaa toimijalle ja toiminnan kohteelle? Lisäksi tutkielma vastaa kysymykseen siitä, miten Mohandas Gandhin filosofia liittyy Hebdenin ajatteluun ja miten se tukee dalitien toimijuutta. Päälähteenä tutkielmassa on Hebdenin teos Dalit Theology and Christian Anarchism (2011) sekä Hebdenin muu tuotanto niiltä osin, jossa hänen ajattelunsa liittyy tutkielman teemaan. Toissijainen lähde on Hebdenin ajattelun taustalla vaikuttavan Walter Winkin teos Powers That Be (1998). Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Analyysi nostaa esiin Hebdenin ajattelusta kolme erillistä toimijaa, jotka ovat dalit-toimija, me-toimija ja vihollinen. Dalit- ja me-toimijat toimivat yhdessä samaan päämäärää kohti. Heidän toimintansa kohteena on vihollinen, joka ylläpitää yhteiskunnan rakenteellista väkivaltaa ja kastisortoa. Päätoimija Hebdenin ajattelussa on dalit ja dalitien yhteisö. Dalitien toimijuus alkaa oman nimen valinnan prosessilla. Prosessi vahvistaa vastustuksen identiteettiä. Tutkielma osoittaa, että Hebden tulee vahvistaneeksi kuvaa dalitien kollektiivisesta identiteetistä samalla, kun hän toteaa dalitien identiteettien moninaisuuden. Tutkielmassa selviää että oikeanlainen toiminta määräytyy kristillisen anarkismin viitekehyksen kautta ja se tarkoittaa dominoivan, rakenteellista väkivaltaa ylläpitävän tahon väkivallatonta vastustamista. Hebdenin esiin nostamat esimerkit dalit-kulttuurista osoittavat, että toiminta on muun muassa notkeaa vastakulttuuria ja dalitien todellisuuden esiin nostamista. Analyysi osoittaa, että Hebden pitää dalitien kulttuuria luonnostaan anarkistisena. Tällä hän tarkoittaa dalitien vastustuksen identiteettiä, vallan jakauttamista, yhteisöllisyyttä ja daliteja alistaviin tahoihin kohdistuvaa väkivallatonta vastustusta. Hebdenin mukaan dalit-teologian tulisi olla sellaista, jossa otetaan huomioon dalitien luonnollinen anarkistisuus. Dalit-teologian tulisi uskaltaa kritisoida valtiota ja sen tulisi käyttää vastustuksen hermeneutiikkaa. Hermeneutiikan avulla löydetään väkivaltaa ylläpitävät tahot sekä väkivallattomuutta tukevat narratiivit, joilla kumotaan väkivaltaan oikeuttava myytti. Vastustuksen lopullinen tarkoitus on sekä sorrettujen että sortajien vapautuminen. Dalit-teologian tulisi siis olla kaikkia varten. Hebdenin koostamaa toimintamallia “Gandhi ja Jeesuksen vastustuksen taktiikka” analysoimalla selviää, että dalit-toimijalle asetetut oletukset liittyvät erityisesti luottamukseen. Toimijan on luotettava itseensä, toiminnan kohteeseen eli viholliseen sekä väkivallattoman taktiikan toimimiseen. Tutkielma osoittaa, että Gandhin filosofia ja esimerkki tukee huonosti dalitien toimijuutta, mutta sillä on kuitenkin mahdollisuus lisätä solidaarisuutta eri kastiryhmien välillä kastisorron vastaisessa toiminnassa sekä motivoida väkivallattomaan vastustukseen.

In my Master's Thesis, I have researched interviews made by the leader of the Tarun Bharat Sangh organisation, Rajendra Singh, between the years 2001, 2002, 2009, 2012, 2014 and 2015. Rajendra Singh has been working with environmental issues in Rajasthan, India, since the year 1984, and he has been awarded with several awards for his work. My research method is rhetorical analysis, which means that I look at the interviews of Rajendra Singh, and analyse what type of rhetorical devices he uses when presenting his arguments. My research aims to answer the question, what kind of persuading and empowering rhetoric does Rajendra Singh use when talking about the environmental issues of India and their solutions, and what kind of argumentative positions does he take in relation to public power, society and media. It is also my goal to see, whether there has been any change in his position during these years, and are there stylistic differences in those interviews that he has answered in Hindi and those that he has answered in English. By researching Singh's argumentative positions, I want to find out the core message of these interviews - in other words, what is Singh's solution to solving water-related environmental issues in India. I want to see whether a community-based conservation of the environment and going back to the past is the only cure for these issues, or what kind of solutions does he propose. In order to analyse Singh's rhetoric, I utilize the list of rhetorical devices presented by Arja Jokinen (1999). These devices, however, are not sufficient to analyse Hindi language material, so I have added the concept of religious rhetoric. Religious rhetoric is used commonly in India when there is a need to appeal to people when discussing environmental issues. Singh uses different kinds of persuading and empowering rhetorical devices to get his audience to support his positions. He argues, that our current lifestyle is not sustainable and that we should question our current habits and strive for a self-sufficient basis of life. He believes that taking care of the environment is everyone's responsibility, and that we need co-operation between societies and the government, in order to solve India's environmental issues in a sustainable way. Development and conservation belong together, and India should also utilize it's native wisdom by looking for solutions in traditional methods.

Tutkielma tarkastelee väkijoukkojen toimintaa vuoden 2002 hindu–muslimi-väkivaltaisuuksissa Gujaratin osavaltiossa Intiassa. Tutkimuskohde on rajattu muslimeja vastaan hyökkäävien hinduväkijoukkojen toimintaan. Aineisto koostuu väkivaltaisuuksia dokumentoineiden tutkimusryhmien raporteista. Tavoitteena on tarkastella väkivaltaisuuksissa esiintyviä toiminnan muotoja ja selvittää, mitkä asiat tekevät väkivaltaan osallistumisesta mielekästä toimintaa osanottajille ja minkälaiset kulttuuriset ajattelutavat saavat väkijoukon toimimaan juuri tietyillä tavoilla. Tutkielman näkökulma pohjautuu kahteen väkivaltaisuuksissa havaittavaan piirteeseen: toisaalta väkivaltaisuudet ovat raju poikkeama siitä, miten ihmiset arkielämässä ajattelevat ja toimivat, toisaalta tästä kulttuurisesta poikkeustilasta on löydettävissä ajattelun ja toiminnan tapoja ja malleja, joihin väkijoukon toiminta perustuu. Näin tutkielma yhdistää eri joukkotoiminnan tutkimuksen suuntauksia: poikkeustilaa käsitellään antropologisen liminaalisuus-keskustelun pohjalta, mutta samanaikaisesti väkijoukot ymmärretään myös rajatulla tavalla rationaalisesti toimiviksi ryhmiksi. Väkijoukon rationaliteetti rajautuu niihin kulttuurisiin ajattelun ja toiminnan malleihin, jotka juuri väkivaltaisen tilanteen erikoisluonne on nostanut keskeisiksi. Väkijoukkoihin vaikuttavat ajatukset ovat aineistosta selvästi nähtävissä, sillä väkivaltainen toiminta on luonteeltaan julkista ja kommunikoivaa. Väkivaltaista toimintaa motivoivien ja legitimoivien huhujen, ennakkokäsitysten ja ajattelutapojen joukko osoittautuu aineiston perusteella laajaksi. Eritasoisia tai keskenään ristiriitaisiakaan väkivaltaisen toiminnan motiiveja ei kuitenkaan pidä nähdä toisiaan poissulkevina. Suuret ihmismäärät kokevat väkivaltaisuuksiin osallistumisen mielekkäänä toimintana, koska tilanne antaa mahdollisuuden monenlaisiin ajatuskulkuihin ja päämääriin. Aineistossa on kuitenkin nähtävissä myös selkeitä yhteisiä piirteitä, jotka vaikuttivat väkijoukkojen toimintaan samalla tavalla eri puolilla Gujaratia. Tietyt keskeiset kulttuuriset ajattelun ja toiminnan mallit saavat toimintaa määrittävän merkityksen väkivaltaisuuksien aikana. Väkijoukon toiminnassa näyttää olevan kolme keskeistä tavoitetta: häpäiseminen, valloittaminen ja tuhoaminen. Väkivallassa esiintyvien ilmiöiden ja ajattelutapojen havaitseminen auttaa ymmärtämään paitsi Gujaratin väkivaltaisuuksien väkijoukkoja, myös väkivaltaisuuksien sisäistä dynamiikkaa ja väkivaltaisuuksista toiseen toistuvia tunnusomaisia piirteitä ja toimintatapoja.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen neljän Intiassa vuosina 1794-1866 vaikuttaneen protestanttisen lähetystyöntekijän aikalaiselämäkertoja. He ovat William Carey (1791l–1834), Michael Wilkinson (1797–1848), Edward Lynch Cotton (1813–1866) ja Alexander Duff (1806–1878). Tutkitut elämäkerrat kuuluvat lähetystyökirjallisuuteen, jota erityisesti evankelikaaliset yhteisöt suosivat. Careyn elämäkerta ilmestyi vuonna 1837, Wilkinsonin vuonna 1858, Cottonin vuonna 1872 ja Duffin vuonna 1879. Menetelmäni oli kuvailla heidän elämänkaartaan ja sen tärkeimpiä tapahtumia kysyen, tuottiko lähetystyö Intiassa heille sellaista elämän tarkoituksellisuutta, josta Viktor Frankl teoriassaan puhuu ja joka on konkreettinen, havaittavissa oleva. Franklin mukaan elämän tarkoitus voi täyttyä luovien arvojen eli tekemisen, elämysarvojen tai asennearvojen kautta. Lisäksi pyrin selvittämään, oliko Raamattu puhutellut heitä nuorina johtaen Intiaan lähtöön ja toimintaan lähetystyössä. Lähetystyön metodit ja suhtautuminen maan kulttuuriin ovat myös tutkimuskysymyksiä. Tutkimani ajanjakso Intiassa alkoi Careyn saapumisesta vuonna 1794 silloin lähetystyökiellossa olevaan maahan ja päättyi Cottonin hukkumiseen Ganges-virtaan vuonna 1866. Careylle Intiasta tuli toinen kotimaa, hän vaikutti siellä 40 vuotta. Wilkinson oli Intiassa 25 vuotta ja Duff yli 30 vuotta. Näin pitkät ajanjaksot kertovat lähetystyön tärkeydestä ja merkityksestä heille. Tosin Duff ja Wilkinson palasivat terveydellisistä syistä välillä kotimaahan. Cotton ehti olla Intiassa vain kahdeksan vuotta. Vanhana Duff palasi Skotlantiin, mutta omisti loppuelämänsäkin Intian lähetystyölle. Lähetystyön metodeihin heistä kolme antoi oman erityispanoksensa, jonka rinnalla jokaisella oli perinteinen saarna ja julistus. Carey nosti kansankieliset Raamatut lähetystyön metodien keskiöön. Wilkinsonin erityispanos oli käännynnäisten taloudelliseen riippumattomuuteen pyrkivän yhteisön perustaminen ja Duffin kristillisen opetuksen lisääminen intialaisten koulutukseen ja englannin kielen sekä länsimaisen tiedon tuominen oleelliseksi osaksi sitä. Cotton tuki näitä pyrkimyksiä, mutta hän oli hallintomies, Kalkutan piispa. He kaikki hyväksyivät britti-imperiumin ja sen oikeutuksen muuttaa Intiaa. He myös brittien tapaan uskoivat suurten muutosten olevan mahdollisia. Varsinkin Carey ja Duff asettivat itselleen epärealistisen suuria velvoitteita, he lähtivät Intiaan pelastamaan miljoonia sieluja kadotukselta. Duff ja Cotton katsoivat, että englannin kielen taito toisi mukanaan brittien hyvät tavat ja moraalin. Carey ja Wilkinson hyväksyivät Intian kansankielet ja käänsivät sille uskonnollisia tekstejä. Careylle kääntämisestä tuli hänen kuolemattoman maineensa perusta, hän työtovereineen teki ja painoi Seramporessa raamatunkäännöksiä 25 kielelle. Intian ihmisiin, historiaan ja kulttuuriin tutkitut lähetystyöntekijät suhtautuivat hieman ristiriitaisesti, mutta paheksuivat näkemiään pakanallisia tapoja ja rituaaleja. Vain Cotton hyväksyi jossain määrin myös aasialaisperäisen sivistyksen. Vieraan kulttuurin kestäminen edellytti elämysarvojen ylläpitämistä. Careylle niitä tuotti botaniikan harrastus ja nuoruuden ammatin, suutarin, askareet, Duffille matkustelu ja tekniset askareet. Cottonia miellyttivät taide-elämykset ja arkkitehtuuri, myös itämainen. Wilkinsonin harrastuksena mainittiin urheilu. Heille kaikille perhepiiri oli tärkeä, vaikka sitä kovin vähän kuvailtiin. Asennearvo eli suhtautuminen kärsimykseen ja onnettomuuksiin, oli heillä aluksi muutokseen pyrkivä. Omaan kuolemaansa he suhtautuivat arvokkaasti ja näkivät itsensä uudessa todellisuudessa. Tutkielman pääkysymykseen Intian lähetystyöstä tarkoituksellisen elämän muotona voidaan vastata, että Careyn, Wilkinsonin ja Duffin elämässä Intian lähetystyö oli sisäistetty uusitestamentillisena lähetyseetoksena ja tuotti heidän elämäänsä vahvan tarkoituksellisuuden. He lähtivät Intiaan pelastamaan sieluja, tuomaan sinne evankeliumin sanomaa. Cottonin suhde lähetystyöhön oli erilainen, muut katsoivat hänen soveltuvan sen hallinnollisiin tehtäviin, Kalkutan piispanistuimelle. Cotton vain suostui tähän.

This thesis critically examines securitisation of migration from Bangladesh to the Northeast Indian state of Assam in the regional English-medium press. The study aims to establish how Bangladeshi migrants are constructed as a security threat to the Assamese identity and how the linkages between migration, security and identity are expressed. The thesis also seeks to identify frames and linguistic devices by means of which securitisation is enacted in the press and assess the possibility of desecuritising the migration discourse. The empirical data consists of 264 articles dealing with Bangladeshi migration published in the ten selected newspapers from the Northeast India between 2005 and 2007. The linkages between migration and security are explored through the lens of the Copenhagen School of security studies and its concept of securitisation. Wodak’s discourse-historical approach to critical discourse analysis integrates historical background of Bangladeshi migration and Assamese identity, which is necessary to critically assess the narrow and static identity construction that characterises the discourse. Bangladeshi migration to Assam is constructed as a security threat by means of identified discursive strategies of positive self and negative Other representation. The discriminatory utterances are expressed in explicit terms and intensified through various linguistic devices. The securitisation is successful as the grammar of security is deeply ingrained in the migration discourse that shifts the issue from the domain of 'normal' politics to legitimise extraordinary measures such as discrimination and exclusion. The implications of securitisation are tangible and severe, especially for the Bangladeshi migrants and the Assamese Muslim minority. Securitisation acts to reduce the complexity of Bangladeshi migration to a simplified security frame and in doing so it greatly limits potential solutions. Once examined from a historical perspective, Assamese identity is a lot more complex than its construction in the process of securitisation. Desecuritisation is not feasible within the current securitisation framework that excludes other conceptualisations of Bangladeshi migration such as migrant labour and humanitarian crisis frames. The thesis devises practical guidelines for desecuritising the migration discourse in the media.

Pro gradu-tutkielmani tarkastelee tiibetinbuddhalaisten nunnien asemaa ja sukupuolten eroa tiibetiläisen kulttuurin ehkä merkittävimmässä instituutiossa, luostarijärjestelmässä. Tutkimus perustuu kolmen kuukauden mittaiseen etnografiseen kenttätyöhön pakolaisuuteen perustetussa tiibetinbuddhalaisessa nunnaluostarissa Pohjois-Intiassa. Luostarielämään osallistumalla ja nunnia haastattelemalla pyrin selvittämään paisti nunnien asemaa myös heidän sukupuolikäsityksiään sekä näkemyksiään sukupuolen merkityksestä luostarielämään omistautumisessa, luostarielämän vietossa ja valaistumisen saavuttamisessa. Tutkimuksen kohteeksi ja subjekteiksi naiset ja naisten kokemukset ottava tutkimukseni on paikannettavissa feministisen (uskonto)antropologian kysymyksiin sukupuolen merkityksestä naisen aseman määrittäjänä. Sukupuolitietoisen lähestymisen lisäksi tavoitteena on ollut ymmärtää erityisesti ideologiaa, jonka puitteissa tutkimani nunnat ajattelussaan ja toiminnassaan orientoituvat. Tiibetinbuddhalaisen luostarielämän ideologian ja sitä strukturoivan arvon selvittämiseen ovat analyyttiset välineet tarjonneet Louis Dumontin näkemykset modernin ja traditionaalisen ideologian eroista. Tutkimuksessa kävi ilmi, että nunnien empiirinen asema poikkeaa munkkien asemasta, ja nunnat ovat uskonnollisessa hierarkiassa munkkien alapuolella. Buddhalainen auktoriteettikirjallisuus ja tiibetiläinen kulttuuri omaavat ristiriitaisia mielikuvia naisista ja naisten uskonnollisista mahdollisuuksista, ja myös tutkimani nunnat ovat omaksuneet nämä käsitykset. Edes sukupuolieroja minimoivaan luostarielämään liittyminen ei tee tyhjiksi naisiin liitettyjä negatiivisia ja miehiin yhdistettyjä positiivisia ominaisuuksia. Myös nunnien lähtökohdat ja olosuhteet harjoittaa uskontoa poikkeavat munkkien lähtökohdista ja olosuhteista: Tiibetinbuddhalaiset nunnat eivät saa täyttä luostarivihkimystä ja elävät elämänsä noviiseina. Maallikkojen heikommin tukemat nunnaluostarit ovat yleisesti munkkiluostareita köyhempiä, ja nunnien mahdollisuudet saada uskonnollista opetusta ovat munkkeja heikommat. Nunnista tuleekin vain harvoin korkeita uskonnollisia opettajia, lamoja, tai näiden inkarnaatioita. Nunnat uskovat kaikkien voivan valaistua sukupuolesta ja asemasta riippumatta, mutta valtaosa heistä syntyisi seuraavassa elämässä mieluiten mieheksi ja ryhtyisi munkiksi. Nunnat näkevät sukupuolihierarkian, mutta eivät epätasa-arvoa. Nähdäkseni kyseessä ei kuitenkaan ole kykenemättömyys nähdä valtahierarkiaa, kuten feministinen tutkimus on toisinaan esittänyt. Tiibetinbuddhalaisen luostarielämän ideologian tarkastelun perusteella esitän, että individualistisista piirteistä huolimatta siinä ei ensisijaisesti ole kyse maailmasta irrottautumisesta henkilökohtaisten uskonnollisten päämäärien saavuttamiseksi, vaan korkeimmaksi arvoksi nousee universaali myötätunto ja muiden pelastaminen. Toiset ilmentävät myötätuntoa toisia enemmän ja asettuvat siksi hierarkiassa korkeammalle. Uskonnollinen hierarkia ei kuitenkaan ole sama asia kuin yhteiskunnan empiirinen muoto, valtasuhteet ja sosiaalinen stratifikaatio. Universaalia myötätuntoa ruumiillistavien miespuolisten lamojen myötätunnosta pääsevät osallisiksi myös nunnat. Tiibetinbuddhalaisessa ideologiassa ei näin ole kysymys länsimaisen individualismin tapaan autonomisista ja atomistisista yksilöistä koostuvasta totaliteetista, vaan holistisesta kokonaisuudesta, jossa henkilöt ovat relationaalisessa riippuvuussuhteessa. Tätä ideologista kokonaisuutta strukturoi tiibetinbuddhalaisuudessa sen korkein arvo, myötätunto.

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää mitä syitä Intian keskushallinnon ja Nagalandissa vaikuttavien aseellisten naga-nationalistien välisen konfliktin syttymiselle on esitetty, ja mikä syistä vaikuttaa uskottavimmalta sekä miten konfliktin taustalla olevat ja sitä ylläpitävät syyt ovat muuttuneet konfliktin kuluessa. Etsin vastauksi I. William Zartmanin luoman sisäisen konfliktin mallin avulla, joka yhdistää ahneuden vääryyden ja identiteeetin sisäsllissotien taustalla olevaksi prosessiksi. Zartman mallin mukaan konflitit syttyvät kun emävaltio jättää tietyn alueen ongelmat huomioimatta samalla kun kyseisen alueen asukkaiden toiveet muutoksesta kohti parempaa kohoavat. Etniset toimijoijat mobilisoivat epäoikeudenmukaisuuden tunteen konfliktiksi emävaltaa vastaa. Jos konflikti ei lopu toisen osapuolen voittoon tai rauhansopimukseen, se jumittuu ja konfliktin osapuolet joutuvat etsimään uusia keinoja konfliktin ylläpitämiseen. Tällöin konflikti siirtyy kolmanteen vaiheeseen, eli ahneusvaiheeseen. Kriisin olemassa olosta tulee itseisarvo. Konfliktissa ei ole enää kyse alueen ihmisten eduista, vaan yksittäisten poliittisten toimijoiden henkilökohtaisista eduista. Tässä vaiheessa konfliktin lopettaminen vaikeutuu, koska kysymys on taloudellisista eduista. Poliittisille yrittäjille rauha tarkoittaa taloudellisia menetyksiä. Nagalandin konflikti alkoi Zartmanin mallin mukaisesti vääryyksistä johtuneista syistä. Zartmanin malli näkee identiteettivaiheen erillisenä vääryysvaiheesta, mutta Nagalandin konfliktin vääryys ja identiteettivaihe vaikuttavat osin samanaikaisesti. Vuonna 1997 alkaneen naga-nationalistien suuremman ryhmittymän NSCN-IM:n ja Intian keskushallinnon sopiman tulitaukosopimuksen jälkeen Nagalandin konflikti on jälleen lujitus- ja/tai identiteetivaiheessa. Ensinnäkin toinen merkittävä naga-nationalistien ryhmä NSCN-K ei allekirjoittanut sopimusta Intian keskushallinnon kanssa ja toiseksi NSCN-IM ja NSCN-K eivät ole onnistuneet sopimaan ristiriitojaan. T'allaisessa tilanteessa rauhansopimuksen allekirjoittaminen ja pysyvä rauha ovat epätodennäköistä. Työ on selittävä tapaustutkimus. Työn teoreettisen viitekehyksen kannalta keskeisiä lähteitä ovat Paul Collier & Anke Hoefflerin Greed and Grievance in Civil War(2002); Mansoob Mursheed & Mohammad Tadjoeddin Revisiting the Greed and Grievance Explanations for Violent Internal Conflict (2009); Nicholas Sambanisen A Review of Recent Advances and Future Directions in the Quantative Literature on Civil War (2002) ja I. William Zartmanin Need, Creed, and Greed in Intrastate Conflict (2004). Nagalandin konfliktin kannalta keskeisimpiä lähteitä ovat Abraham Lothan Articulating Naga Nationalism (2009); Murkot Ramunnyn The World of Nagas (1993); Michael Scottin The Nagas India's Problem -- or the World's? (1967) sekä Intian ja Nagalandin sanomalehdissä ilmestyneet Nagalandin konfliktia kästtelevät artikkelit.