Pro gradu –tutkielmani käsittelee sitä, miten Suomeen asettuneet afgaanipakolaiset hahmottavat Afganistania - paikkaa, josta he ovat lähteneet. Tutkimukseni kivijalkana on jäljittää niitä laajempia valtiollisia ja ylikansallisia pakolaispoliittisia rakenteita, joiden puitteissa afgaanipakolaiset elävät ja merkityksellistävät elämää Suomessa. Sijoitan afgaanit ja pakolaisuuden tutkimuksessani transnationalistiseen viitekehykseen, mutta samalla pohdin sen mielekkyyttä pakolaisten tutkimisessa. Kysyn, että miten pakolaiset, joiden liikehdintää kansallisvaltiot ohjaavat, sijoittuvat transnationalistiseen tutkimuskenttään. Tärkeimpiä lähteitäni ovat Liisa Malkin (1992, 1995, 1996) artikkelit, Laura Huttusen väitöskirja (2002) sekä monet transnationalismia pakolaisten näkökulmasta käsitelleet tekstit, kuten Roger Waldingerin ja David Fitzgeraldin artikkeli ”Transnationalism in Question” (2004). Tässä tutkimuksessa keskeinen pakolaisuuden tarkasteltava kategoria on kiintiöpakolaisuus, jolla tarkoitetaan suojelun tarpeessa olevien ulkomaalaisten vastaanottoa valtion talousarvion mukaisesti. Haastattelin tutkimustani varten kahdeksaa Suomessa asuvaa afgaania, joista kuusi oli vuoden 2002 kiintiössä saapuneita pakolaisia. Kaksi haastateltavaa oli Suomeen eri tavalla päätyneitä afgaaneja. Merkittäviksi tekijöiksi Afganistanin hahmottamisessa nousivat Afganistanin erityispiirteiden ja heidän Suomeen kulkeutuneen matkansa lisäksi afgaanien erilaiset statukset Suomessa: Se, että onko henkilö turvapaikanhakija, kiintiöpakolainen vai liikemies, ja se, että onko hänellä Suomen kansalaisuutta vai ei, olivat merkittäviä seikkoja pakolaisten asennoissa Suomessa ja heidän orientoitumisessaan Afganistaniin. Suomene kiintiössä saapuneet afgaanit vapauttivat retorisesti itseään menneisyydestä, ja käänsivät katseensa elämäänsä Suomessa. Ero oli merkittävä verrattuna kahteen muuhun haastateltavaan, jotka aktiivisesti pitivät Afganistania tavalla tai toisella yllä heidän elämissään Suomessa. Tutkimukseni osoittaa, että ei ole yhdentekevää, mistä, miten ja mitä kautta Suomeen tullaan. Esitän, että maahanmuuttaja- ja pakolaistutkimuksessa sensitiivisyys pakolaispoliittisia rakenteita, ihmisten erilaisia asemia, taustoja, historioita, matkoja ja elämäntilanteita kohtaan on tärkeää. Tuon esiin myös sen, että kotia ei välttämättä ole mielekästä paikantaa ”sinne mistä on tultu”. Haastateltujen koti rakentui samalla kuin he neuvottelivat kuulumisen paikkoja Afganistaniin, Suomeen ja Iraniin. Se rakentui sinne, missä on mahdollisuus turvalliseen ja rauhalliseen elämään. Osoitan, miten kiintiöpakolaisten matkaan ovat vaikuttaneet niin Afganistanin valtion tilanne, Iranin olosuhteet, Suomen valtion pakolaispoliittinen ilmasto kuin ylikansalliset hallinnolliset instituutiot. Esitän, että kansallisvaltioiden roolin ja merkityksen tunnistaminen pakolaisten elämässä Suomessa on merkittävää. Valtiot kuitenkin myös mahdollistavat transnationaalisen elämän: haastateltavilleni Suomen kansalaisuus mahdollisti ylirajaisten suhteiden ylläpidon. Esitän, että transnationalistisissa tutkimuksissa tulee olla herkkyyttä pakolaisten erityisen transnationaalisen positioitumisen tunnistamiselle. Sitä ei voida irrottaa valtiollisesta, ylikansallisesta ja poliittisesta kontekstista, joka määrittelee heidän liikkumisensa ehdot.

Since the revolution in 1979, the Islamic Republic of Iran has imprisoned musicians, especially punk, hip-hop, and hard rock bands, as well as those playing heavy metal subgenres. Extreme heavy metal artists and fans emerged in the 1990s. The government soon targeted them as Satanists and began a systematic crackdown on metalheads. The metalcore band Confess is the most well-known case. The band was arrested in 2015 on counts of blasphemy, disturbing public opinion through the production of music, participating in interviews with the opposition media and propaganda against the Islamic Republic of Iran, among other charges. The majority of secular countries today do not consider extreme heavy metal to be transgressive. This is not the case in contexts where religious traditions have a significant influence on society. By analysing the narrative of the band Confess, the purpose of this paper is to provide an understanding of how Iranian extreme metal musicians resist religious oppression, challenge their government, religious precepts, and social values through their music.

Tutkielmani aiheena on Iranissa asuneiden hazara-vähemmistöön kuuluvien pakolaisten eri elämänalueille sijoittuvat kokemukset Iranin harjoittamasta pakolaispolitiikasta. Tarkastelun kohteena ovat hazara-pakolaisten kokemusten sisällöt asumisen, koulutuksen, terveydenhuollon sekä työn ja toimeentulon teema-alueilla. Edellisten lisäksi tarkastelun kohteena ovat pakolaisten kokemukset rasismista ja syrjinnästä sekä Syyrian sodan vaikutuksista. Iran on useiden vuosikymmenten ajan ollut globaalisti yksi merkittävimmistä pakolaisia vastaanottaneista valtioista. Suurin osa Iranin pakolaisväestöstä kuuluu Afganistanin hazara-vähemmistöön. UNHCR:n arvion mukaan syksyllä 2022 afganistanilaisia oli Iranissa noin 3,5 miljoonaa, joista pakolaisstatuksella olevia oli 780 000 ja laittomasti maassa olevia 2,1 miljoonaa. Iranin pakolaispolitiikkaa ohjaavat ensisijaisesti Iranin kansalliset lait sekä maan omat pakolaisia koskevat määräykset ja ohjeistukset, joita hallinto noudattaa ja toimeenpanee. Edellisen lisäksi Iran on allekirjoittanut YK:n pakolaissopimuksen tietyin varauksin ja toimii yhteistyössä YK:n pakolaisjärjestön, naapurivaltioidensa sekä kansainvälisten ja kansallisten avustusjärjestöjen kanssa mittavan pakolaiskysymyksen ratkaisemiseksi. Irania on myös arvosteltu poukkoilevan pakolaispolitiikkansa takia ja syytetty pakolaisten kaltoinkohtelusta. Tutkielmassani olen käyttänyt laadullisen tutkimuksen lähestymistapaa ja menetelmiä. Aiheen sensitiivisyyden vuoksi eettisiin periaatteisiin on kiinnitetty erityistä huomiota. Tutkimusaineistoani varten haastattelin seitsemää Suomessa nykyisin asuvaa hazara-kansanryhmään kuuluvaa henkilöä. Henkilökohtaisten tapaamisten lisäksi vastaanotin neljä kirjallisesti toimitettua vastauskoostetta. Tutkielman aineiston muodostavat haastattelut sekä kirjalliset toimitetut vastaukset. Tutkimukseen osallistuneet henkilöt ovat asuneet Iranissa hieman eri aikoina. Osa vastaajista on syntynyt Afganistanissa ja osa Iranissa. Iranissa pakolaisena eletty aika vaihteli muutamasta vuodesta muutamaan kymmeneen vuoteen. Tutkimusaineistoni osoittaa oleskelustatuksen olleen merkittävin kohderyhmäni kokemuksia määrittävä tekijä lukuun ottamatta rasismin aihepiiriä. Asumisen teema-alueella oleskelulupa loi pakolaiselle lailliset puitteet vuokrasopimuksen solmimiseksi ja siten ainakin teoriassa vähensi hyväksikäytön riskiä. Työn ja toimeentulon teema-alueella keskeisin merkitys liittyi työlupaan. Koulutuksen teema-alueella mahdollisuus viralliseen perusopetukseen oli ainoastaan rekisteröidyillä pakolaisilla. Terveydenhuollossa eriarvoisuus näkyi lähinnä maksullisissa sairausvakuutuksissa, joita oli tarjolla ainoastaan laillisesti maassa oleville. Syyrian sotaan liittyvissä kysymyksissä sotaan lähtemisen todennäköisyys oli suurempi laittomasti maassa olevien osalta. Rasismi nähtiin yleisenä ja vakavana hazara-väestönosaan kohdistuvana ongelmana, jossa henkilön oleskelustatuksella ei ollut merkitystä. Myös rakenteellinen syrjintä kosketti kaikkia pakolaisia ja ilmeni kaikilla tutkielman teema-alueilla. Kaksi muuta tekijää ovat perheen pääasiallisen elättäjän tai elättäjien tietotaito-pääoma ja perheen vanha varallisuus. Tietotaito-pääomalla tarkoitetaan Afganistanissa hankittua koulutusta tai erityisosaamista ja vanhalla varallisuudella varallisuutta, joka oli peräisin ajalta Afganistanissa. Tutkimustulosten yleistettävyyden näkökulmasta oleskelustatus nousee esiin vakuuttavana ja merkittävänä tekijänä. Sen sijaan kahta muuta tekijää, tietotaito-pääomaa ja vanhaa varallisuutta, ei käytettävissä olevan aineiston koon takia voi suoraan pitää yleistettävinä tekijöinä. Yksittäisinä havaintoina ne on kuitenkin syytä mainita, esimerkiksi pohdittaessa mahdollista jatkotutkimusta.

Tutkielman päämääränä oli tutkia Irakissa toimivien puolisotilaallisten shiiaryhmien käyttämiä hybridisodankäynnin keinoja ja niiden toimintaa osana Iranin laajempaa strategiaa. Tutkimuskysymykset olivat ensinnäkin, kuinka sotilaallisia ja ei-sotilaallisia keinoja voidaan yhdistää, kun yritetään vaikuttaa naapurivaltion sisäpolitiikkaan ja toiseksi, kuinka puolisotilaalliset ryhmät Irakissa osallistuvat Iranin käymään hybridisotaan Saudi-Arabiaa ja Yhdysvaltoja vastaan. Tärkeimmät tutkitut tapaukset olivat: Irakin keskushallinnon operaatio kurdeja vastaan vuonna 2017, vuoden 2018 hallituksenmuodostusprosessi, 2019 syystalven mielenosoitukset ja Qassem Soleimanin tappamisesta seurannut kriisi vuonna 2020. Tutkimuksessa tarkasteltiin shiiaryhmien (Badr-organisaatio, Asa’ib Ahl al-Haq, Harakat al-Nujaba’ ja Kata’ib Hizbollah) omaa viestintää tärkeiden tapahtumien ympäriltä. Sosiaalisen median aineistot olivat alkuperäiskielisiä eli arabiaksi, ja ne sisälsivät lyhyitä tekstejä (twiittejä), pidempiä tekstejä kuten kannanottoja, videoita ja kuvia. Aineistoa kerättiin vuosilta 2014–2020 ja sitä täydennettiin uutislähteillä. Aineistoa tarkasteltiin hybridisodankäynnin käsitteen kautta. Käytetyssä Cullenin ja Reichborn-Kjennerudin mallissa hybridisotaa käyvä osapuoli käyttää kaikkia mahdollisia keinoja synergiaedun saavuttamiseksi. Tutkimuksessa havaittiin Iranin tukemien ryhmien kasvattaneen valtaansa merkittävästi, ja että ne hyödynsivät edelleenkin satunnaisesti sotilaallisia keinoja toiminnassaan – poliittisten keinojen ja informaatiovaikuttamisen ohella. Iran on hajauttanut tukeaan useille ryhmille, mikä on mahdollisesti saattanut helpottaa toimijoiden erikoistumista joko aseelliseen kamppailuun tai politiikkaan. Ryhmien sosiaalinen toiminta ei ole tavoittanut suurta osaa väestöstä. Toinen tärkeä havainto oli, että ryhmien toiminta ei ole ainoastaan paikallista, vaan ne ottavat osaa alueelliseen keskusteluun ja Iranin toimintaan Lähi-idän alueella. Ryhmät identifioituvat osaksi laajempaa kokonaisuutta, vastarinnan akselia, ja kokevat itse toimivansa osana transnationaalista muslimien yhteisöä. Iranin sotilasstrategian kannalta ryhmät ovat avainasemassa Yhdysvaltojen vastaisessa sotilaallisessa toiminnassa, sillä niiden avulla voidaan hämärtää toimijuutta, ja mahdollisesti niillä on myös pelotevaikutus. Suoraa toimintaa Yhdysvaltoja vastaan on vältetty, ja iskuja on sen sijaan kohdistettu sijaiskohteeseen, Saudi-Arabiaan. Iranin vaikutus Irakissa on ilmeinen, mutta Iranilla ei ole ollut syytä aiheuttaa Irakissa kriisitilannetta lukuun ottamatta kurdihallinnon vastaista konfliktia. Sen tukemat ryhmät vahvistavat toimintaansa yhteiskunnan eri sektoreilla ja käyttävät väkivaltaa säästeliäästi. Puolisotilaallisilla ryhmillä on kuitenkin jatkuva sotilaallisen toiminnan pelote, vaikka ne eivät aktiivisesti viestisikään tästä pelotteesta. Sodankäynnissä Yhdysvaltoja vastaan sijaistoimijoiden hyökkäysten on toivottu pysyvän Yhdysvaltojen toimintakynnyksen alapuolella. Yhdysvaltojen isku Qassem Soleimania vastaan vuonna 2020 kuitenkin osoitti, että sijaistoimijoidenkin tekemät iskut voisivat johtaa suoraan toimintaan Irania vastaan.

Lähisuhdeväkivallan yksi muoto on kunniaan liittyvä väkivalta. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet kunniaan liittyvässä väkivallassa olevan tiettyjä erityispiirteitä, joilla se rajautuu lähisuhdeväkivallan omanlaiseksi muodokseen. Sitä on todettu esiintyvään globaalisti, mutta eniten sitä on havaittu Lähi-idän alueella. Kunnia-ajatteluun kytkeytyvä väkivalta voi olla sosiaalisesta rajoittamisesta aina murhaan johtavaa. Laadullisessa tutkielmassani pyrin paikantamaan kunniaan liittyvää väkivaltaa suhteessa muuhun lähisuhdeväkivaltaan sen tunnistettavuuden lisäämiseksi. Tarkastelen, onko puheesta mahdollista havaita kunnia-ajatteluun viittaavia tekijöitä. Tutkielman aineiston keräsin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla. Haastattelin kahta iranilaista muslimitaustaista miestä. Tarkastelin sisällönanalyysin menetelmin diskurssianalyyttisesti, miten haastateltavat puhuivat naisiin kohdistuvasta lähisuhdeväkivallasta. Pyrin löytämään millä tavoin kunnia-ajattelu asemoituu puheen kautta lähisuhdeväkivallan kontekstiin sekä millaisiin rakenteisiin väkivalta puheessa kiinnittyy. Väkivallan ilmentymistä tarkastelin yhteiskunnan, yhteisön, perheen ja yksilön tasolla. Havaittavissa oli, että kunnian käsite ei välttämättä näyttäydy puheessa suoraan. Kunnia-ajatteluun viittaavan ja muun lähisuhdeväkivallan raja voi puheessa olla kuitenkin hyvin huokoinen. Tämän vuoksi puheesta tulee tunnistaa tietyt osatekijät, jotka saattavat indikoida väkivallan potentiaaliin. Osatekijät, kuten kunnian dialektisen häpeän korostuminen, tulee asettaa aina suurempaan kulttuuriseen taustakontekstiin kokonaiskuvan hahmottamiseksi. Väkivallan muuntautumiskykynsä vuoksi on se haastava kohdattava niin tutkimuksessa kuin arkielämässä, jossa siitä voi sen vuoksi tulla toiseutettu ilmiö jopa samassa kulttuuripiirissä eläville. Tilanteen niin vaatiessa on lähtökohtaisesti selkeämpi puhua lähisuhdeväkivallasta, mutta tunnistaa sen sisältämät mahdolliset kunniaan liittyvät väkivallan piirteet. Lähisuhdeväkivalta on yksi vallankäytön kontrollimekanismi ja se hakee tarttumapintaa erilaisiin syihin nojaten kuten uskontoon. Yhteiskunnalla on keskeinen rooli ja velvollisuus tunnistaa erilaiset yksilön oikeuksia rikkovat valta-asetelmat. Tietoyhteiskunnassa ensisijainen interventio on tutkimustyön kautta käytäntöön siirretty informaatio. Tämä toimii myös lähisuhdeväkivallassa jolloin uskontotiede voi olla siinä yhtenä keskeisenä toimijana.

Introduction: Breast cancer is the most frequent cancer among women worldwide. Breast cancer incidence in young women is a health issue of concern, especially in middle-income countries such as Iran. The aim of this study is to report the breast cancer incidence variations in Golestan province, Iran, over a 10-year period (2004-2013). Methods: We analyzed data from the Golestan Population-based Cancer Registry (GPCR), which is a high-quality cancer registry collecting data on primary cancers based on standard protocols throughout the Golestan province. Age-standardized incidence rates (ASRs) and age-specific incidence rates per 100,000 person-years were calculated. Time trends in ASRs and age-specific rates were evaluated using Joinpoint regressions. The average annual percentage change (AAPC) with correspondence 95% confidence intervals (95%CIs) were calculated. Results: A total of 2106 new breast cancer cases were diagnosed during the study period. Most cases occurred in women living in urban areas: 1449 cases (68%) versus 657 cases (31%) in rural areas. Statistically significant increasing trends were observed over the 10-year study period amongst women of all ages (AAPC = 4.4; 95%CI: 1.2-7.8) as well as amongst women in the age groups 20-29 years (AAPC = 10.0; 95%CI: 1.7-19.0) and 30-39 years (AAPC = 5.1; 95%CI: 1.4-9.0). Conclusion: The incidence of breast cancer increased between 2004 and 2013 in Golestan province amongst all age groups, and in particular amongst women aged 20-39 years. Breast cancer should be considered a high priority for health policy making in our community.

Syftet med denna magisteravhandling har varit att utreda finska högerpolitikers relation till den iranska oppositionsgruppen Mujahedin-e Khalq (MeK). Studien genomfördes med avstamp i den kvalitativa forskningstraditionen och det empiriska materialet samlades in med kvalitativa forskningsintervjuer med en före detta europaparlamentariker och en tidigare minister och riksdagsledamot. Som komplement har en materialbaserad innehållsanalys gjorts av andra politikers tal, intervjuer, pressmeddelanden och blogginlägg. Följande forskningsfrågor har besvarats: 1. Hur uppfattar finska politiker MeK som grupp? 2. Hur, och med vilka argument, motiverar finska politiker sitt samarbete med MeK? Som underfråga har studien besvarat frågan om vad ovanstående faktorer förklarar om MeK:s internationella lobbning gentemot finska politiker. Studiens resultat visar att finska högerpolitiker uppfattar MeK som en människorättsgrupp och officiell oppositionsgrupp som i varierande grad jobbar för följande frågor: mänskliga rättigheter, kvinnor- och barns rättigheter och motsättning av dödsstraff i Iran. Vidare visar studien att MeK i vissa fall även uppfattas som en förespråkare av liberal marknadspolitisk agenda med fokus på fri handel. De faktorer som mest inverkat på denna uppfattning är det förtroende andra politiker och kollegor gett gruppen. Kritik beträffande MeK har inte påverkat politikernas syn på gruppen i någon större utsträckning, och studien visar att politikerna, trots sitt samarbete med MeK, inte känner till gruppen eller dess bakgrund på en djupare nivå. Motiven bakom finska högerpolitikers samarbete med MeK är synen på situationen i Iran och viljan att arbeta för mänskliga rättigheter, men även gruppens europeiska värderingar har motiverats som en bidragande faktor för samarbete. Överlag sågs samarbetet med MeK som världsförbättring och tillgång på information. För politikerna har MeK:s lobbning och till den hörande kommunikation tagit sig i uttryck på liknande sätt såväl nationellt som på EU-nivå, och studien visar att MeK:s lobbningsargument varit samma i början på 2000-talet som under 2020-talet. Gruppens lobbning har byggt på inofficiell lobbning och ägt rum utanför de offentliga beslutsfattarprocesserna med syfte att påverka till exempel attityden mot Iran.

Aim: The prevalence of human parvovirus B19 (B19V) and its association with other diseases in Iran are yet to be systematically assessed. This study aimed to evaluate the prevalence and disease association of B19V across Iran from 2000 to 2019. Methods: The literature search, based on different keywords in different databases, was performed. A total of 29 eligible studies were included and the essential information was collected from each article. Results: The results of this study show a relatively high prevalence of the B19V-associated diseases in all age groups of the Iranian population. Conclusion: The transmission of B19V and its complications should be prevented by developing preventative strategies.

This thesis is an ethnographic study about rap, rock, and metal scenes in today’s Tehran. The study takes off from hip-hop scholars Pennycook’s and Mitchell’s proposition of hip-hop as “dusty foot philosophy” which is rooted at local dusty ground while articulating philosophies of global significance. This study aims to examine what kind of spaces are these dusty streets in Tehran and how does Tehran’s urban landscape inform music making and music aesthetics. This study focuses on how notions of belonging, space, and place have been expressed by rappers and rockers both in their music making and their embodied use of urban spaces. Followingly it will observe how urban realities, urban space, and geographical segregation are perceived, challenged, and reclaimed through their craft. The study asks how underground musicians are debating questions of authenticity that have risen along music’s localization, and how musicians strive for artistic legitimacy which would verify their street credibility both within their local music scenes and wider society, as well as within global music community. The study is based on an ethnographic fieldwork carried out in Tehran between 2012 and 2014. This is a multi-sited ethnographic research and employs phenomenological approach to analyse subjective and embodied experiences in the urban space. Methodologically it is based on participant observation, semi-structured interviews, and email interviews. The study includes dozens of rappers, rockers, and metalheads, most of whom are young male between 19 and 35 both from lower-class and middle-class backgrounds. Few of the musicians are young female as well. This thesis is a contribution to Iranian popular music studies and to our understanding of everyday realities of Tehrani rappers and rockers and music life in the city. It aims to shed some light to the ongoing democratization of music production which is rapidly changing the demographics of Tehran’s underground music scene. The study aims to underline that Tehran’s underground music scene is a heterogeneous space consisting of musicians from different socioeconomic backgrounds and genres having diverse and contradictory aspirations, music aesthetics, and styles. Accordingly, it applies intersectional approach which helps to grasp multiple experiences within the same and shared social space. The study aims to problematize the persistent understanding of underground music scene as inherently subversive and emancipatory space, and argues that individual musicians don’t have an equal access to these allegedly “emancipatory” spaces nor equal opportunities to make a professional career out of music. Furthermore, it is argued that this highly politicized understanding might do more harm than good for underground musicians who are considered defiant against their own aspirations. The study argues that the spatial surroundings of rap and rock scenes look very different. While rock and metal musicians mainly gather, rehearse, and record indoors, rappers have more visibly taken over public spaces by gathering and battling at different urban locations around the city. The study concludes that socioeconomic background and gender affects to a great extent in how musicians experience public sphere and musical spaces and how they move in them. Simultaneously, the study aims to show that global hip-hop discourse that privileges “ghetto life” and hardships in life can be self-empowering narrative for rappers from lower-class families, mainly from south Tehran which has been historically perceived as poor, traditional, conservative, and backward. The study argues that the democratization is gradually going beyond rap music as well, and there exists increasingly more rock and metal musicians from low-income and religious families. The study concludes that music is a powerful tool for constructing self-identity and demanding social and cultural change. Ultimately, the study aims to show how conscious Tehrani musicians are pushing for wider cultural and global change by telling local philosophies of global significance.

Tämän maisterintutkielman pyrkimyksenä on tutkia, kuinka Yhdysvaltain talouspakotepolitiikka kehystetään ja moraalisesti oikeutetaan tai tuomitaan yhdysvaltalaisessa valtavirtamediassa. Aikaisempi viestinnän tutkimus on perehtynyt varsin niukasti talouspakotteita koskeviin mediasisältöihin. Tämä on ongelmallista, sillä talouspakotteet ovat yksi kansainvälisen valtapolitiikan yleisimmistä painostuskeinoista, joilla on rauhanomaisesta maineestaan huolimatta taipumus aiheuttaa mittavaa kärsimystä niiden kohteena olevien valtioiden siviiliväestölle. Median rakentamilla mielikuvilla voi olla merkittävä vaikutus kansalaisten tapaan suhtautua hallintojensa harjoittamaan pakotepolitiikkaan, minkä vuoksi on tärkeää, että viestinnän tutkimus perehtyy siihen, kuinka talouspakotteiden eettiset ongelmat huomioidaan niitä koskevissa mediasisällöissä. Tämä pätee erityisesti yhdysvaltalaiseen mediaan, sillä Yhdysvallat voi merkittävänä talousmahtina vaikuttaa ratkaisevasti muiden valtioiden talouksiin talouspakotteiden avulla. Tutkielma hyödyntää aineistonaan The New York Timesissa vuosina 2017-2019 julkaistuja mielipidekirjoituksia, jotka käsittelevät Yhdysvaltain Irania ja Venezuelaa vastaan harjoittamaa talouspakotepolitiikkaa. Aineiston analyysiin sovelletaan oikeutetun sodan teorian ja kehysanalyysin muodostamaa teoreettis-metodologista viitekehystä, jota hyödyntämällä tutkielma pyrkii vastaamaan kolmeen tutkimuskysymykseen: (1) Millaisia kehyksiä The New York Timesin kirjoittajat käyttävät Venezuelan ja Iranin vastaisia talouspakotteita koskevissa mielipidekirjoituksissaan? Miten ne eroavat toisistaan? (2) Miten kehysten avulla oikeutetaan tai tuomitaan Iraniin ja Venezuelaan kohdistetut talouspakotteet? (3) Kuinka kirjoittajien argumentaation voidaan nähdä ilmentävän oikeutetun sodan teorian periaatteita? Kehysanalyysin myötä 71:stä Iran-pakotteita koskevasta mielipidekirjoituksesta nimetään viisi säännöllisesti esiintynyttä kehystä: ”väylä konfliktin eskaloitumiseen”, ”roistovaltion hillitsemiskeino”, ”uhka Yhdysvaltain kansainväliselle maineelle ja asemalle”, ”lahja Iranin taantumuksellisille” ja ”palvelus Iranin kansalle”. Venezuela-pakotteita koskevasta 38 kirjoituksesta nimetään kolme säännöllisesti esiintynyttä kehystä: ”yhteisrintaman ase”, ”riittämätön painostuskeino” ja ”kohtalokas strateginen virhe”. Siinä missä kirjoittajat suhtautuivat Venezuelan vastaisiin pakotteisiin pääosin suopeasti, oli kirjoittajien suhtautuminen Iranin vastaisiin pakotteisiin enimmäkseen negatiivinen. Venezuela-pakotteiden välttämättömyyttä perusteltiin Venezuelan sisäpoliittisilla ongelmilla, kuten maan hallinnon kansalaisilleen tuottamalla kärsimyksellä, johon Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten oli kirjoittajista velvollisuus puuttua pakotteiden avulla. Iran-pakotteiden vastustus taas perustui pelkoon pakotepolitiikan mahdollisista vastavaikutuksista, jotka voisivat olla Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten kannalta vahingollisia. Kummankaan maan tapauksessa pakotteiden vaikutukset kohdemaiden kansalaisten hyvinvointiin eivät valtaosin olleet tekstien argumentaation keskiössä ja kuvaukset pakotteiden konkreettisista seurauksista kohdemaissa jäivät usein varsin abstrakteiksi. Kirjoittajien argumentaation voitiin nähdä ilmentäneen oikeutetun sodan teorian periaatteitta niin Venezuelaa kuin Iraniakin koskeneissa teksteissä. Venezuela-pakotteisiin suopeasti suhtautuneiden kirjoittajien teksteissä oli havaittavissa eritoten ”oikeutetun tavoitteen”, ”oikean intention”, ”legitiimin auktoriteetin” ja ”realistisen onnistumisen mahdollisuuden” periaatteiden elementtejä. Venezuela-pakotteisiin kriittisemmin suhtautuneissa teksteissä havaittiin taas ”erottelun”, ”välttämättömyyden” ja ”kohtuullisuuden” periaatteiden piirteitä. Iranin tapauksessa kirjoittajien argumentaatiossa korostuivat ”oikeutetun tavoitteen”, ”oikean intention”, ”legitiimin auktoriteetin”, ”välttämättömyyden” ja ”realistisen onnistumisen mahdollisuuden” periaatteet, joiden piirteitä oli havaittavissa niin pakotteita vastustaneissa kuin puolustaneissakin puheenvuoroissa.