Browsing by Subject "James Phelan"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-2 of 2
  • Sulander, Essi (Helsingin yliopisto, 2016)
    Khaled Hosseinin romaanin The Kite Runner päähenkilö-kertoja Amir muotoutuu romaanissa vertauskuvaksi kotimaalleen Afganistanille, josta myös kirjailija itse on kotoisin. Sekä Amirin että Afganistanin tarinat alkavat rauhasta ja eräänlaisesta perheidyllistä, jossa kaikki on näennäisen hyvin. Vähitellen väkivalta tunkeutuu kuitenkin ulkoapäin läheisten välisiin suhteisiin ja ennen kaikkea yksilöiden ajatteluun, millä on traagisia seurauksia myös ranskalaisen kirjallisuustieteilijän ja kulttuurintutkijan René Girardin mukaan. Yksilöistä väkivalta leviää yhteisöihin ja romaanin lopussa se hahmottuu jo lähes täydessä laajuudessaan valloitettuaan koko yhteiskunnan kollektiiviseen psykoosiin. Tutkin väkivallan leviämisprosessia erityisesti kulttuurieron näkökulmasta Hosseinin romaanissa soveltaen Girardin teoriaa mimeettisestä halusta (mimesiksestä). Aloitan tutkimukseni analysoimalla päähenkilön Amirin mimeettistä eli jäljittelevää halua, joka ajaa hänet lopulta konfliktiin paitsi lähimmän leikkitoverinsa Hassanin ja isänsä kanssa, myös tuhoavaan sisäiseen konfliktiin itsensä kanssa. Pohdin sisäisen ristiriidan välittymistä kerrontaan, joka on paikoin mimesiksen ja valheen muokkaamaa. Pääosa tutkimuksestani on omistettu kulttuurisen eron ja mimesiksen tarkastelulle, joka alkaa kolmen erilaisen kulttuurin ja ideologian yhteentörmäyksestä ritsavälikohtauksessa, jossa pashtuihin etnisesti lukeutuvaa Amiria ja hazaravähemmistöä edustavaa Hassania uhkaa heitä hieman vanhempi Assef, joka kuuluu puoliksi hyväosaisiin pashtuihin ja puoliksi eurooppalaisiin saksalaisiin perhetaustaltaan. Assef edustaa kuitenkin radikaalia ääri-islamia ja liittyykin myöhemmin talibaneihin. Amir näyttäytyy kansallisesti sallivampana leikkiessään hazaran kanssa ja uskonnollisestikin hän on lopun kääntymystä lukuun ottamatta agnostikko. Assefia Amirin edustama yhteiskunnallinen näkemys ei miellytä, joten pojat ajautuvat konfliktiin, jonka sijaisuhriksi joutuu kuitenkin Hassan, joka on väkivallan luonnollisin uhri edustaessaan sorrettua vähemmistöä jo muutenkin. Amir, Assef ja Hassan edustavat Afganistanissa vaikuttavia eri suuntiin vetäviä voimia, jotka ovat vaikuttaneet maan väkivaltaiseen lähimenneisyyteen. Kulttuurista väkivaltaa tarkastelen päähenkilöiden lisäksi erilaisten kulttuuristen symbolien kautta, kuten Afganistanin traditionaalisen leijataisteluturnauksen ja kivitysrangaistuksen valossa. Tutkimuksen lopuksi pohdin islamia, joka on romaanin pääasiallinen uskonnollinen konteksti ja johon Amir romaanin lopussa kääntyy, vaihtoehtoisena ratkaisuna väkivallalle. Girard, jonka teoriaa sovellan koko tutkimuksessani, esittää, että ainoastaan kristinusko voi päättää väkivallan kaaren, mutta tätä näkemystä on kritisoitu paljon. Tutkimukseni liittyy osaksi tätä uskonnollista keskustelua väkivaltaisesta mimesiksestä. Kaiken kaikkiaan tarkastelen Girardin teoriaa väkivallan kaaresta erään väkivaltaisen yhteisön ja erään tavallista väkivaltaisemman yksilötarinan valossa sellaisina, kuin ne Khaled Hosseinin romaanissa The Kite Runner kuvataan.
  • Reinikainen, Anu (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani henkilöhahmojen rakentumista Jaakko Yli-Juonikkaan teoksessa Uudet uhkakuvat. Novelleja! (2003). Teos on suomalaista 2000-luvun alun arkitodellisuutta heijasteleva novellikokoelma, jossa novellit asettuvat sarjaan: Novelleissa toistuu esineisiin, paikkoihin, hahmoihin ja tapahtumiin liittyviä motiiveja. Useassa novellissa seikkailee saman nimisiä hahmoja, joista eniten huomiota kiinnittää kirjailijan niminen kertoja-päähenkilö. Tällainen rakenne vihjaa koherenteista ja johdonmukaisista henkilöhahmoista, mutta hahmojen rakennusprosessi ei olekaan mutkaton. Tutkimuksessani tarkastelen teoksen kolmesta novellista sitä, miten henkilöhahmot rakentuvat lukuprosessissa, ja pohdin, miksi ne rakentuvat siten kuin rakentuvat. Käytän tutkimuksessani apuna kahta henkilöhahmoteoriaa, James Phelanin retorista ja Aleid Fokkeman strukturalistista. James Phelanin teoriassa (1989) henkilöhahmoa tarkastellaan osana kertomuksen kehitystä. Phelan katsoo, että henkilöhahmo koostuu mimeettisestä, synteettisestä ja temaattisesta komponentista, jotka vahvistuvat tai heikkenevät sitä mukaa, miten hahmon piirteet ilmenevät kertomuksen kehityksessä. Mimeettisen illuusion luovan hahmon mimeettinen komponentti on hyvin kehittynyt, ja synteettinen, keinotekoisuutta osoittava vähemmän näkyvissä. Phelanin teoriassa lukijat voidaan jakaa erilaisiin yleisöihin, mikä oli hyödyllistä tutkimuksessani, jossa lukijalla on olennainen osa. Aleid Fokkeman teoria (1991) tarkastelee henkilöhahmoa merkkinä, jossa henkilöhahmoa kuvaavat merkitsijät eli tekstin taso on konventionaalisesti yhteydessä merkin sisältötasolle eli merkitystasolle. Fokkeman teoriassa olennaista ovat realismissa ja modernismissa kehittyneet teksti- ja merkitystason väliset konventionaaliset yhteydet eli koodit. Hahmo, joka koostuu koherentisti runsaasta määrästä näitä koodeja, tulkitaan todellista ihmistä esittäväksi. Fokkema on tutkinut koodeillaan postmodernien teosten hahmoja, ja sopii sitenkin tutkimusvälineeksi tietoisesti postmoderniin Uudet uhkakuvat -teokseen. Molemmat teoriat tuovat esiin, miten hahmot rakentuvat pääasiassa ihmiseen viittaavista piirteistä tai representaation koodeista, mutta lopputuloksena ei kuitenkaan ole koherentteja mimeettistä illuusiota ylläpitäviä tai realismin tai modernismin perinteiden mukaisia hahmoja. Hahmojen piirteet tai hahmoja rakentavat koodit ovat erikoisessa käytössä tai niitä lomitetaan fiktiivisiin tai ristiriitaisiin elementteihin, lisäksi muun muassa kerronnan epälineaarisuus ja -kausaalisuus sekä selkeästi fiktiiviset nimet tuovat esiin hahmojen tekstuaalisuutta tai keinotekoisuutta. Tutkimus toi esiin, että epäkonventionaalisuutensa ansiosta hahmot toimivat monella tasolla. Tällaisten hahmojen avulla voidaan tuoda lukijan pohdintaan toisaalta hahmojen kuvaamiseen liittyviä, toisaalta todellisiin ihmisiin liittyviä odotuksia ja arvostuksia. Välillä teos osoittaa, miten hahmot voivat kuvata tekstin ulkoista ihmistä olematta kuitenkaan realismin tai modernismin konventioiden mukaisia. Novelleissa toistuvat, henkilöhahmoihin liittyvät motiivit tekevät lukijan muun muassa tietoiseksi omista koherenssipyrkimyksestään, ja hahmojen rakennusprosessi osoittaa, ettei sillä aina saavuteta oikeaa tietoa.