Browsing by Subject "Jugoslavia"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-6 of 6
  • Könönen, Anna (2006)
    This is a study of the process of returning. It examines how returnees rebuild homes and social networks in Prijedor area, Bosnia and Herzegovina. Social networks were lost because of the collapse of the former Yugoslavia, war, internal displacement and fleeing. Returning to the area of Prijedor began spontaneously, and was intensive especially during the years 2000 and 2001. The study is based on fieldwork in Prijedor (October-December 2001). The methods were participant observation, writing notes and a detailed field diary, and conducting interviews. This study searches answers to the questions why anyone wants to return to a place from where he and his family, relatives and friends were evicted, and to where they are still not wanted to return. In the discussion about what 'home' means for the returnees, the starting point is Karen Armstrong's argument about 'home' referring to both a place and to social relations. Furthermore, this study examines how the social network is rebuilt, and what are the elements that encourage or possibly discourage it. This discussion is based on Elisabeth Bott's and Jeremy Boissevain's theories of social networks, and additional theoretical discussion is included as the analysis proceeds. The study suggests that the social network is a vital element in survival strategies and in that way also central in the whole process of returning. The emphasis is that the study about social networks is essential especially in an unorganized state or society. It is argued that the environment, the psychological as well as the physical environment, has a vital function in building a social network. Therefore, the larger discourse in this thesis is how violence and nationalism are connected in daily life, and what would be possible actions that might prevent the rise of violent nationalism, in this case, ethnonationalism (Stanley Tambiah) and constitutional nationalism (Robert Hayden). The returnees encountered various obstacles, and even though international organizations and local Non-Governmental Organizations (NGOs) gave irreplaceable assistance, many challenges were left to tackle. The legacy of Tito's socialism and the 'transition' also influenced the work of the organizations. The study shows that one of the discouraging elements was bureaucratic ethnic cleansing, a term introduced by Robert Hayden. He considers both bureaucratic ethnic cleansing and direct violence as consequences of the same logic in different social settings. The discussion of ethnicity and Joel Halpern's analysis of the cyclical sense of time in which 'decades past become yesterday' gave additional body to the theory of 'transferred burden' (siirtotaakka) introduced by Martti Siirala and Sirpa Kulonen. Cyclical sense of time, this study argues, enforces the transfer of the 'burden'. Hence, it is concluded that due to the cyclical sense of time combined with the legacy of 'transition' and the 'transferred burden', self-repetitive historical structures exist producing such internal as well as external forms that create a fertile ground for endemic and external interference of violent nature. The outcome is discouraging elements or even blocks in the process of building new networks as well as in the process of ensuring sustainable peace and well-being. By applying Victor Turner's theory of social drama to the cases of disturbances in social life, it is suggested that grass-root mediators would be trained. They would collect detailed feedback from all sides of the schism, process it, and share it as constructive feedback, for all parties again. It is also shown that it would be possible for the government – later on the people – to change some of the disintegrative features of its ethnic sentiment. Those would especially be the features of constitutional nationalism, state chauvinism and bureaucratic ethnic cleansing.
  • Kuvaja, Miira (2000)
    Pro gradu –tutkielma tarkastelee konfliktitilanteiden selvittämistä kolmannen osapuolen, välittäjän, avulla. Konfliktitilanteet jaetaan tutkimuksessa kriiseihin, kiistoihin ja konfliktiin. Kriisi on näistä intensiivisin ja ilmenee esimerkiksi aseellisina yhteenottoina. Kiista on laajempi. Sillä tarkoitetaan esimerkiksi koko sotatilannetta rauhansopimuksen solmimiseen asti. Konflikti on yläkäsite, johon kiista ja kriisi sisältyvät. Se johtuu järjestelmän rakenteista, jotka aiheuttavat epätasa-arvoisia olosuhteita eri ryhmien välille. Konfliktin selvittämisen keinot jaetaan vastaavasti kriisinhallintaan, kiistojen ratkaisemiseen ja konfliktin transformointiin. Ensimmäinen pyrkii aselepoihin ja kiistojen ratkaisemisessa tavoitellaan rauhansopimusta. Transformoinnissa pyritään korjaamaan järjestelmän rakenteita siten, että kaikki ryhmät ovat tyytyväisiä niihin. Ilman transformointia kiistat ja kriisit voivat puhjeta uudelleen. Välittäjän tarkastelussa perehdytään koalitiovälittäjän ominaisuuksiin sekä puolueettomuuteen, vaikutusvaltaan ja tietotasoon. Lisäksi tarkastellaan välittäjien motiiveja sekä itse välitysprosessia, eli tehtäviä, joita välittäjä suorittaa rauhantekoprosessissa. Transformointiprosessissa kolmas osapuoli siirtyy konfliktiosapuolia avustavaan rooliin. Teoreettisen jäsennyksen avulla tarkastellaan Euroopan yhteisön ja unionin toimintaa välittäjänä entisen Jugoslavian konfliktissa. Tutkimuksen aikarajoina ovat konfliktin näkyvä alkaminen vuonna 1989 ja Daytonin rauhansopimuksen solmiminen joulukuussa 1995. Yhteisöä ja unionia tarkastellaan motiivien, ominaisuuksien ja toiminnan osalta. Lisäksi kiinnitetään huomiota sen rooliin koko kansainvälisen yhteisön rauhantekoprosessissa. Voidaan todeta, että se pyrki kasvattamaan merkitystään kansainvälisenä toimijana konfliktin avulla. Yksimielisyyttä vaativa päätöksentekojärjestelmä, sotilaallisten resurssien puute ja jäsenmaiden erilaiset intressit saivat aikaan sen epäonnistumisen tavoitteissaan. Konflikti paljasti myös sen riippuvaisuuden muista kansainvälisistä toimijoista. Konfliktin selvittäminen siirtyi sen edetessä yhä enemmän YK:lle ja Yhdysvalloille. Loppuvaiheessa unioni oli joutunut lähes täysin syrjään prosessista.
  • Matekovits, Tamas (2009)
    1900-luvun viimeiset vuosikymmenet merkitsivät keskeistä muodonmuutosta kapitalismin historiassa. Kapitalismin siirtyessä uusliberaaliin vaiheeseen 1970-luvun jälkeen onnistui läntinen pääoma alistamaan valtaansa niin ulkoiset kuin sisäiset haastajansa. Imperialistisen kapitalismin uusimman version luonteeseen ei kuulu ainoastaan taloudellisiin suhteisiin liittyvä varallisuuserojen erityisen nopea kasvaminen vaan myos kapitalismin logiikan universalisoituminen eli sen nouseminen aiempaa voimallisemmin kulttuuria ohjaavaksi voimaksi. Suomen näkokulmasta muutoksen ulottuvuuksia voidaan hahmottaa siirtymänä pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta läntiseksi kilpailukykyvaltioksi ja osaksi muun maailman aineellisen tuotannon lisäarvoa riisäavää imperialistista keskusta. Kapitalismin muutokseen kuuluvat taloudellisten suhteiden ja kulttuurin murrokset ohjaavat huomion marxilaiseen perusta/päällysrakenne (historiallinen blokki)-metaforaan ja näiden vuorovaikutussuhdetta ymmärtämään pyrkivään ideologiateoriaan. Tutkimuksen lähestymistapana oleva birminghamilainen kulttuurintutkimus ammentaa ideologiaongelman gramscilaisesta ratkaisusta: historiallisen blokin elementtien vuorovaikutteisesta suhteesta. Historiallinen blokki tarjoaa rakenteen tutkimuksen avainkäsitteelle kulttuurin valolle. Taloudellisesta perusrakenteesta energiansa saava kulttuurin valo liikkuu paallysrakenteessa ihmisten (intellektuellien) kulttuurisissa esityksissä heijastuen ja taittuen, muovaten niin päällysrakenteen kuin perustankin olosuhteita. Kulttuurin valon marxilaiset ulottuvuudet yhdistyvät strukturalistisen semiotiikan lähestymistapaan. Kulttuurin valo valaisee aineellisen todellisuuden ja luo sen merkitykset. Antonio Gramscin, Roland Barthesin, Edward Saidin ja Stuart Hallin kulttuurikriittisten näkokulmien avulla pyritään pääsemään päällysrakenteen intellektuellien merkityksistä eli kulttuurin valon heijastamisesta käymän asemasodan jäljille. Tarkoituksena on selvittää miten hegemonia - joukkojen suostunta hallitsevien ryhmien valtaan - rakentuu, miten porvarillinen yhteiskuntajaäjestys luonnollistaa historiallisen ja poliittisen luonteensa, miten imperialismi oikeuttaa itsensä siita hyotyvan kulttuurin jasenille seka miten kulttuuri valaisee ja tarjoaa subjekteille tiettyjä identiteettien kiinnittymiskohtia. Suomen 1990-luvun historiallisesta blokista kiinnostunut tutkimus pyrkii pääsemään kulttuurin valon jäljille sen heijastuessa Jugoslavian hajoamisesta julkisuudessa esitettyihin kuviin ja niistä' edelleen kohti katsojien silmiä. Jugoslavian hajoamiselle suomalaisessa valtalehdistössä annetut merkitykset - historian loppu ja kapitalismin lopullinen voitto sosialismista, huntingtonilainen ajatus hajoamissodista Balkanin kulttuurien kamppailuna sekä käsitys humanistisesta lännestä auttamassa balkanilaisia sisäsyntyisissä kriiseissään - osoitetaan virheellisiksi uskomuksiksi, Suomen ideologista ja taloudellista läntisyyttä rakentaviksi merkityksiksi ja porvarillisiksi totuuksiksi eli vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä ylläpitäviksi myyteiksi. Kulttuurin valon todellisuuskäsityksiä rakentavan luonteen lisäksi pyritään hahmottamaan kuvan intellektuellien työn olosuhteita eli ammatillisia rakenteita ja niiden vaikutusta kuvien tapaan välittää ideologiaa. Jugoslavian hajoamiseen liittyneet sodat ohjaavat sotakuvaparadigman ongelmien jäljille. Sotakuvaparadigma porvarillisena imperialismin oikeuttavana kulttuurin valon muotona on leimallisen riippuvainen muilla keinoin rakennetuista merkityksistä. Valtalehdistön lehtikuvat jäivät pitkälti yksinkertaistavien kulttuuristen mielikuvien valittajiksi eivatkaäne kyenneet haastamaan hegemonista diskurssia, siispä niistä puuttui tietoisen antimyyttinen narratiivi. Suomessa 1990-luvulla esitettyjen Jugoslavian hajoamisen kuvien voidaan tulkita nousseen taloudelliselta perustaltaan kapitalistis-imperialistisista olosuhteista. Samalla ne voidaan ymmärtää Suomen talouden imperialistiset ominaisuudet ja maailman väestön enemmistöä alistavat perustan taloudelliset suhteet oikeuttavana ja luonnollistavana päällysrakenteen ilmiönä.
  • Etelämäki, Jasmin (2006)
    Pro gradu -työni aiheena on Tanskan osallistuminen Kosovon pommituksiin vuonna 1999. Työn tutkimuskysymys on: Miksi Tanska osallistui Kosovon sotaan? Käytän Kosovon sotaa tapausesimerkkinä tutkiessani Tanskan ulkopolitiikan muutosta kylmän sodan jälkeen. Tarkastelen konfliktin kehittymistä sekä kansainvälisen yhteisön ratkaisuyrityksiä, jotka huipentuivat Naton ilmaiskuihin keväällä 1999. Oleellinen osa tutkimuskysymystä on 1990-luvun alussa tapahtunut, kylmän sodan jälkeen hyvin luonnollinen muutos Tanskan ulkopolitiikan ohjelinjoissa. Tuolloin ulkopolitiikan uudeksi teesiksi nousi "aktiivinen kansainvälisyys". Tanskan ulkopolitiikan esittelyn avulla yritän tuoda lukijalle ymmärrettäväksi kontekstin, jossa ulkopoliittisia päätöksiä Tanskassa tehdään. Tästä rakentuu Tanskan ulkopolitiikan perusta, johon liittyvät kiinteästi tanskalaisen identiteetin ja arvojen vaikutukset. Käsittelen työssäni kevyesti myös Tanskan ulkopolitiikan reunaehtojen kehitystä 1990-luvulla. Näistä tärkeimpiä ovat Nato, Euroopan yhteisöt ja eurooppalaisen yhteistyön kehittyminen unioniksi, sekä Yhdistyneet kansakunnat. Tarkasteluni ulottuu 1990-luvun lopusta 2000-luvulle ja taaksepäin 1990-luvun alkuun Tutkin keskustelua Tanskan kansankäräjillä, Folketingetissä, vuoden 1998 lokakuusta vuoden 2000 maaliskuun loppuun. Tanskan ulkopoliittinen instituutti toimitti kansankäräjille selvityksen humanitaarisesta interventiosta maaliskuussa 2000, minkä jälkeen selvityksestä käytiin kansankäräjillä laaja Kosovo-aiheinen keskustelu. Tanskan ulkopoliittisia arvoja määritän lähdekirjallisuuden ja virallisten dokumenttien avulla, joista tärkeimmät lähteeni Tanskan ulkopolitiikan muutoksen osalta ovat kaksi hallitukselle tehtyä selvitystä. Lisäksi olen käyttänyt päälähteinäni Tanskan suurimpia päivälehtiä, Berlingske Tidendeä ja Politikenia. Seurasin lehtiä pätkittäin tammikuusta 1998 kesäkuuhun 1999. Tanskan ulkopoliittisen instituutin, DUPI:n, vuosittain ilmestyneet artikkeli- ja puhekokoelmat, vuosikirjat, ovat olleet pääasiallinen johdatus aiheeseeni. Tutkimukseni lopputulos on, että Tanskan osallistuminen Kosovon sotaan oli merkittävä rajapyykki sen ulkopolitiikan historiassa. Tanska oli aiemmin 1990-luvulla osallistunut samantyyppisiin operaatioihin Naton joukoissa, mutta Kosovon konfliktissa ulkopolitiikan arvot punnittiin selkeimmin. 1990-luvun alussa aktiiviselle kansainvälisyydelle määritelty sisältö kuvasi Tanskan ulkopolitiikkaa myös vuonna 1998. Sen keskeisin teema oli Tanskan ulkopolitiikan riippumattomuus ja tietyt arvot, jotka on perinteisesti liitetty Pohjoismaihin. Alkuperäinen hypoteesini oli, että Tanskan ulkopolitiikkaan 1990-luvun alussa liitetty termi "aktiivinen kansainvälisyys" olisi ollut vielä voimakkaammin sidottu kansainvälisen lain noudattamiseen ja YK:n maailmanjärjestön rooliin kuin loppujen lopuksi osoittautui. Todellinen riippumaton ulkopolitiikka oli Tanskalta kuitenkin vielä 1990-luvun lopussa saavuttamatta.
  • Salakka, Salla (2002)
    Tutkimuksessa käsitellään länsivaltojen osallistumista Jugoslavian kriisin ratkaisemiseen vuosina 1991-1995. Yhtäältä tutkimuksen tavoitteena on syventää olemassa olevaa tutkimustietoa analysoimalla uusista näkökulmista länsivaltojen osallistumista Jugoslavian kriisiin. Toisaalta tutkimuksessa pyritään arvioimaan näiden näkökulmien selitysvoimaa empiirisen materiaalin suhteen. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjautuu Graham T. Allisonin esittelemään selityskehikkoon, jonka mukaan ulkopoliittisia tapahtumia tulisi tarkastella useasta teoreettisesta näkökulmasta kattavan selityksen aikaansaamiseksi. Allison painottaa, että tutkijan kulloinkin omaksuma näkökulma suosii tietyn tyyppisiä selitystekijöitä toisten kustannuksella, minkä vuoksi vain eri näkökulmien tuottamia selityksiä yhdistämällä saadaan kokonaisvaltainen käsitys tapahtumista. Tutkimuksen empiirinen tutkimusongelma kiteytyy seuraaviin kysymyksiin: Miksi länsivallat osallistuivat Jugoslavian kriisin ratkaisemiseen vuosina 1991-1995? Mitkä tekijät selittävät tämän osallistumisen kehittymistä kriisivuosien aikana? Tutkimusongelmaan etsitään ratkaisua tarkastelemalla länsivaltojen osallistumista neljästä eri näkökulmasta: kansainvälisen järjestelmän, valtiotason, valtioiden sisäisen tason ja yksilötason kautta. Menetelmänä tutkimuksessa sovelletaan laadullista kirjallisuusanalyysiä. Pääasiallisena empiirisenä tutkimusmateriaalina käytetään Jugoslavian kriisiä käsittelevää kirjallisuutta, mukaan lukien mittavaa kirjavalikoimaa sekä arvovaltaisia kansainvälisen politiikan aikakausijulkaisuja. Teoreettisessa viitekehyksessä lähteinä käytetään Allisonin teoksen lisäksi käsiteltävien teoreettisten selitysmallien merkkiteoksia, mm. Kenneth Waltzin teosta "Theory of International Politics" (1979). Kukin neljästä näkökulmasta tarjoaa odotetusti oman selityksensä sille, miksi länsivallat osallistuivat Jugoslavian kriisin ratkaisemiseen. Kansainvälisen järjestelmän näkökulmasta katsottuna tämä selittyy ennen kaikkea kansainvälisen järjestelmän rakenteella ja toimijoiden asemalla kyseisessä järjestelmässä, valtiotason näkökulmasta katsottuna taas länsivaltojen kansallisilla intresseillä ja oman edun tavoittelulla. Valtioiden sisäisen tason selitystekijät painottavat mm. byrokraattisen päätöksenteon ja sisäpoliittisten seikkojen merkitystä tapahtumien kehityksessä, ja yksilötason tekijät päätöksentekijöiden henkilökohtaisten preferenssien vaikutusta. Vertailemalla näkökulmien tarjoamia selityksiä toisiinsa voidaan todeta, että eri näkökulmien selitysvoima on tilanteesta riippuvainen. Eri näkökulmien selityksiä vertaamalla saadaan lopputulokseksi uudenlainen analyysi siitä, mitkä tekijät tosiasiassa vaikuttivat länsivaltojen osallistumiseen Jugoslavian kriisin ratkaisuun.
  • Leporanta, Miro (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tämän maisterintutkielman tarkoitus on tarkastella katolisen kirkon roolia poliittisena toimijana Jugoslavian hajoamiskriisissä 1991–1995. Tarkastelen tätä toimijuutta kuuden paavi Johannes Paavali II:n pitämän puheen kautta. Tutkimuskysymyksenäni on: “minkälainen rooli katolisella kirkolla oli poliittisena toimijana Jugoslavian hajoamisprosessissa 1991–1995?”. Tutkimuskysymyksen alakysymyksiä ovat: “mihin tämä poliittinen toimijuus perustui ja miten se näkyy paavin puheissa ” ja “miten tämä poliittinen toimijuus vaikutti Jugoslavian seuraavavaltioiden kehitykseen, erityisesti Jugoslavian katolisissa osissa?” Katolisella kirkolla tarkoitetaan tässä tutkielmassa katolista kirkkoa instituutiona, jonka ulkopoliittisia suhteita johtaa Pyhä Istuin eli paavi. Jugoslavian hajoamisen aikaan paavina toimi Johannes Paavali II. Tutkin aihettani abduktiivisen analyysin avulla, missä lähteeni ja tutkimuskirjallisuuteni keskustelevat keskenään. Esittelen ensiksi Jugoslavian historiaa, katolisen kirkon diplomatiaa sekä suhdetta Jugoslaviaan. Tämän jälkeen esittelen katolisen kirkon poliittisen ajattelun perusteita, paavi Johannes Paavali II:n poliittista näkemystä sekä katolisen kirkon suhdetta Eurooppaan. Tämän jälkeen tutkin Jugoslavian pääosin katolisten alueiden ja katolisen kirkon suhdetta sekä katolisen kirkon suhdetta nationalismiin. Katolisen kirkon poliittinen toimijuus perustuu tuhansien vuosien teologiseen ajatteluun, jonka juuret ovat Raamatussa, ja ovat sen jälkeen kehittyneet eri katolisten ajattelijoiden ja paavien kautta nykyiseen muotoonsa. Tämä poliittisen ajattelun perinne oli kuitenkin rajoittunutta ennen Vatikaanin II:sta konsiilia 1960-luvulla, jolloin kirkko alkoi suhtautua yhteiskunnallisiin ja poliittisiin ilmiöihin avoimemmin. Johannes Paavali II oli teologiselta kannalta monella tapaa Vatikaanin II:n konsiilin liberalismin vastusta, mutta yhteiskunnalliselta kannalta hän noudatti konsiilin suuntaa. Henkilökohtaisesti Johannes Paavali II:n toi katolisen kirkon poliittiseen toimijuuteen näkemyksensä vastuullisesta personalismista sekä kokemuksensa kommunistisesta Puolasta. Johannes Paavali II koki myös kristillisyyden tärkeänä eurooppalaisen identiteetin luojana – olivathan pääasiallisesti kristillisdemokraattiset puolueet ja ajattelijat luoneet idean eurooppalaisesta yhteisöstä. Katolinen kirkko toimi poliittisesti Jugoslavian hajoamiskriisissä monitahoisesti: se kannatti ensi sijassa pasifistista ratkaisua. Toisaalta kirkko myös halusi saattaa Jugoslaviasta irronneet Kroatian ja Slovenian kohti Eurooppaa. Johannes Paavali II:n johtamalla katolisella kirkolla oli oma idän- ja Eurooppa-politiikkansa, jonka pohjalta he toimivat. Tämä käsitti Jugoslavian katolisten osien saattamisen takaisin katolisen kirkon vaikutusalueeseen pitkän sosialismin kauden jälkeen, näiden alueiden ohjaamisen kohti eurooppalaista integraatiota sekä katolisuuden lujittamisen osaksi näiden itsenäistyneiden valtioiden kansallista identiteettiä. Katolinen kirkko oli kuitenkin varovainen uusien valtioiden kanssa, sillä se ei halunnut, että katolinen usko nähtäisiin osana primordiaalista nationalismia, joka synnyttäisi etnisiä erimielisyyksiä sekä rasismia. Johannes Paavali II halusi toteuttaa visionsa ”kahdella keuhkolla” hengittävästä Euroopasta, jossa Euroopan läntiset ja itäiset osat toimisivat yhdessä, ja joka perustuisi kristillisille periaatteille. Euroopan johtavat katoliset valtioita olivat olleet perustajina Euroopan yhteisössä – Jugoslavian hajoamisessa syntyneiden uusien katolisten valtioiden saattaminen osaksi tätä yhteisöä oli katolisen kirkon intresseissä.