Browsing by Subject "Kansatiede"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 28
  • Laine, Johanna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Sekamiehitykset, eli mahdollisuus käyttää EU:n ulkopuolista työvoimaa suomalaisilla rahtilaivoilla, tuli mahdolliseksi vuonna 2009. Pääasiassa nämä merimiehet tulevat Filippiineiltä, ja he työskentelevät laivoillamme yhdessä suomalaisten kanssa. Etnografisen tutkielman pääkysymys on miten sekamiehitys vaikuttaa yhteisöllisyyteen sekä sosiaalisiin suhteisiin laivalla, miten käytäntö vaikuttaa ja ilmenee työssä sekä vapaa-ajan vietossa eri kulttuureista tulevien merimiesten yhteisössä. Pääasiasiallisena aineistona on sekamiehitetyllä rahtilaivalla kenttätöissä osallistuvaan havainnointiin ja haastatteluihin perustuva materiaali.
  • Sannikka, Minna (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkimuksen kohteena on Työväen Arkiston yhteydessä toimivan Työväen Muistitietotoimikunnan ja Kuusankoski-seuran yhdessä keväällä 2016 järjestämä teollinen perinnepiiri, jossa keskusteltiin elämästä Kuusankoskella ja erityisesti työstä paikkakunnalla toimivalla Kymi-yhtiöllä eri teemojen kautta. Perinnepiiri oli osa Työväen Muistitietotoimikunnan vuoden 2016 käynnistämää Tehdasperinne-keruuta. Tutkielmassa nostetaan esiin Kymi-yhtiöläisyyteen perinnepiirissä liitettyjä kokemuksia, minkä lisäksi perinnepiiriä tarkastellaan kulttuuriperintö-käsitteen näkökulmasta. Tutkimuksen aineisto on muistitietoa, ja koostuu kuuden perinnepiirikokoontumisen äänitteistä ja litteraateista. Perinnepiirikokoontumisiin osallistui yhteensä kaksikymmentäseitsemän 1930–1960-lukujen välillä syntynyttä kuusankoskelaista. Osallistuminen kokoontumisiin ei ollut sitovaa, ja osallistujamäärät vaihtelivat kuudesta seitsemääntoista. Kokoontumiset kestivät kahdesta kolmeen tuntiin, ja ne äänitettiin ja tallennettiin Työväen Arkistoon. Keskeisiä käsitteitä tutkielmassa on yhtiöläisyys, jolla tarkoitetaan perinnepiiriin osallistuneiden kokemusta osana Kymi-yhtöitä, paikka, joka mielletään ajallisesti kerrostuneeksi ja merkitykselliseksi sijainniksi, sekä kulttuuriperintö, joka tutkielmassa ymmärretään prosessina, jossa menneisyydestä nostetaan esiin jälkiä, jotka mielletään säilyttämisen arvoisiksi todisteiksi. Tutkimus jäsentyy johdannon ohella kolmeen analyysilukuun, joista ensimmäisessä käsitellään Kymi-yhtiön kehitysvaiheita, Kuusankosken kaupunkimaisemassa ilmenevää ja koettua yhtiöläisyyttä sekä perinnepiiriläisten lapsuuden- ja nuoruuden kokemuksia. Toisessa analyysiluvussa syvennytään perinnepiiriin osallistuneiden työuraan Kymi-yhtiöllä mm. yhtiön järjestämän koulutuksen, työyhteisössä ilmenevien hierarkkisten suhteiden ja ammattiyhdistystoiminnan kautta. Lisäksi pureudutaan yhtiön rooliin tehtaalaisten vapaa-ajalla. Viimeisessä analyysiluvussa tarkastellaan perinnepiirissä tapahtuvaa muistitiedon tuottamista kulttuuriperintöprosessina, jossa mennyt, nykyaika ja tulevaisuuden odotukset sekoittuvat. Aineistosta ilmenee, että Kymi-yhtiö on ollut läsnä perinnepiiriläisten elämissä näiden lapsuudesta saakka, ja suhde yhtiöön on jatkunut koko työuran ajan. Perinnepiirissä muisteltu yhtiöläisyys ja siten kulttuuriperintö puolestaan näyttäytyvät mimeettisenä prosessina, joka paitsi uusintaa jo tehtyä ja sanottua, luo samalla myös uutta. Arkistoon tallennetun aineiston tulkinta mahdollistaa aina uudenlaisia merkityksiä ja näkemyksiä.
  • Ekholm, Laura (Helsingfors universitet, 2017)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Helsinkiin liittyviä omaelämänkerrallisia muistoja kilpakeruuaineiston kautta. Primaariaineistona tutkielmassani toimii Helsinki-Stadini kilpakeruu, jonka ovat totetuttaneet Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansanrunousarkisto, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Svenska Litteratursällskapet, Stadin Slangi ry., Helsingin kaupunginmuseo, Kallio–lehti sekä Töölöläinen–paikallislehti. Tarkastelen 12 kappaletta keruun vastauksia, valitsemani kertojat ovat syntyneet vuosien 1937–1949 välillä. Tutkielmaan on valikoitunut vastauksia sekä nais – että mieskertojilta. Tutkimustehtävänä on selvittää, minkälaisena muistin paikkana jälleenrakennusajan Helsinki näyttäytyy lapsuuden muisteluissa. Tutkimuskysymyksiäni ovat miten muistojen kautta merkityksellisettään paikkoja ja näille annettuja merkityksiä ja miten erityiseksi koettu ajanjakso heijastelee muistamista? Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassani toimii muistietotutkimus sekä pienten kertomusten analyysimalli. Pienten kertomusten analyysimallissa olen käyttänyt Kirsti Salmi–Niklanderin käyttämää mallia historilallisia aineistoja varten. Tutkielman aineistoa läpikäydessäni olen käyttänyt lähilukemisen menetelmää. Tämän lisäksi olen käyttätynyt aineistoani tukevaa kirjallisuutta. Tärkeitä käsitteitä tutkilemassa ovat muistin paikka, nostalgia sekä suuret ikäluokat, joihin kertojani kuuluvat. Vastauksissaan kertojat kirjoittavat arjestaan, monesti kuvaillen paikkoja ja esimerkiksi leikkejä. Vastauksista nousi esiin myös kokemuksia sodan jälkeen jättämistä asioista sekä tunnelmia pula-ajasta. Tutkielmassani esittelen aiheita kolmen eri lähestymistavan kautta; ensimmäisessä analyysiluvussa kerron, mitä kertojat kertovat muistinsa paikoista kaupungissa, tämän jälkeen analysoin kuinka jälleenrakennuksen jälkeinen pula-aika heijastuu muistoissa ja lopuksi esittelen kuinka historialliset mallikertomukset, kuten esimerkiksi Olympialaiset ja sodan jälkeinen aika näkyvät vastauksissa. Muistoissa paikkoja merkityksellistetään monesti tekemisen sekä sosiaalisten toimintojen kautta. Paikat toimivat näyttämönä arkielämän tekemiselle. Jälleenrakennuksen aika heijastuu kaikessa muistamisessa, pula näkyy eniten kotitalouksien puutteessa, asunnoista ja asumisesta puhuessa. Esillä olivat myös elintarvikkeiden pula, ostokuponkien käyttäminen sekä jätepaperinkeräys. Vastauksisa arjen kautta tulleet toiminnot ovat jääneet eniten vastaajilla mieleen. Historialliset mallikertomuksetkuten olympialaiset ja Helsingin asumisongelmat näkyivtä myös kertojien muistikerronnassa. Sota on vielä 1950–luvun puolella esillä vastauksissa, ja siitä puhuttiin arkielämän tapahtumien kautta. Eniten sodan vaikutus näkyi oman perheen sisällä useimmiten isien käytöksenä. Kertojien vastauksissa risteilee myös kokemuksia ja toteamuksia aikojen parantumisesta sekä elämän iloista. Nostalginen lapsuuden muistelu merkityksellistää myös kertojien muistoja.
  • Oikari, Liisa (Helsingfors universitet, 2017)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Gallen-Kallelan Museon kulttuurihistoriallista kokoelmaa kokoelmatutkimuksen ja esinetutkimuksen näkökulmista. Museon kulttuurihistoriallinen kokoelma sisältää Akseli Gallen-Kallelaan liittyvää esineistöä. Tutkimustehtävänäni on selvittää, mitä museon kulttuurihistoriallinen kokoelma kertoo sen kerääjästä ja ajasta, jolloin kokoelma on syntynyt. Pohdin myös mitkä muut tekijät ovat mahdollisesti vaikuttaneet henkilöhistoriallisen kokoelman nykyiseen muotoon. Tarkastelen tutkimuskohdettani, museokokoelmaa, kolmen tutkimusmenetelmän avulla. Kulttuurianalyysin, kulttuurihistoriallisen kontekstoinnin ja lähiluvun yhdistelmä mahdollistaa monipuolisten tulkintojen tekemisen. Moniaineistoisessa tutkimuksessa hyödynnän esinekokoelman lisäksi erilaisia arkistoaineistoja, muistelmia, kirjallisuutta ja taidetta. Materiaalisen kulttuurin tutkimuksessa moniaineistoisuus mahdollistaa erilaisia näkökulmia ja tuo tulkintaan vaihtelevuutta. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys muotoutuu paljolti museologisen tutkimuskirjallisuuden ja keräilytutkimuksen pohjalta. Tutkimuksessani henkilöhistoriallisen museokokoelman synty- ja kehityshistoria rakentuu esinekokoelman tarkastelun kautta. Kulttuurihistoriallisen kokoelman aineistot jakautuvat teemallisesti kahteen osioon, jotka avaavat museokokoelmien keräys- ja kokoelmakonteksteja, sekä toimivat mikrohistoriallisen tiedon lähteenä. Akseli Gallen-Kallelan omistamien esineiden pienkokoelmissa kohtaavat käytännöllisyys ja arki. Tämä osio museokokoelmasta sisältää esinekokonaisuuksia, jotka ovat jonkun muun kuin Akseli Gallen-Kallelan toimesta muototuneita, ja ovat ikään kuin Gallen-Kallelan perheen ja elämän kautta syntyneitä esinekasaumia. Esineet ja niihin linkittyvät muut aineistot kertovat perhe-elämän lisäksi museoimisprosessin aikana tehdyistä valinnoista sekä jälkeläisten tulkinnoista. Toinen teemaosio esittelee museokokoelmaa Akseli Gallen-Kallelan kokoamien ja keräämien aineistojen kautta. Pariisin ajan kuriositeetit, kansatieteelliset esineet ja Afrikan matkamuistot heijastelevat taiteilijan kiinnostuksen kohteita ja sisältävät taiteilijan niille antaman museaalisen kontekstin. Muiden museoiden kokoelmissa olevat taiteilijaan liittyvät esinekokoelmat tuovat vertailukohdan Gallen-Kallelan Museon kulttuurihistoriallisen kokoelman sisällön tulkintaan. Muiden museoiden kokoelmiin vertaamalla, Gallen-Kallelan Museon kulttuurihistoriallinen kokoelma näyttäytyy henkilöhistoriallisena ja taiteilijan ammatista kertovana museona.
  • Tuomela, Hanna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen muistelukerrontaa lähteenä käyttäen kaupungin arkielämää yhden näkökulman, maitokauppakokemuksien kautta. Tutkielmani aineisto muodostuu 1930–1960-luvun Helsinkiin sijoittuvista maitokauppamuistoista, jotka olen koostanut kahden eri arkiston kilpakyselymateriaaleista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston laajasta Ruokamuistoja lapsuudesta -kyselystä aineistooni rajautui 20 kyselyvastausta. Lisäksi aineistoni muodostuu 19 kyselyvastauksesta Museoviraston kansatieteellisen arkiston kyselystä nro 40 Ostotottumusten muuttuminen. Aineistoni Ruokamuistoja lapsuudesta -kyselyn kertojista suurin osa on 1940-luvulla syntyneitä ja Ostotottumusten muuttuminen -kyselyn kertojista 1920-luvulla syntyneitä naisia. Maitokauppamuistoissa eletty arki ei näyttäydy vain tavanomaisena rutiinina, vaan muistelun kautta merkityksen saaneina erityisinä asioina ja tapahtumina. Tutkielmani tavoitteena on tarkastella, miten muistilla ja muistamisella tuotetaan kaupunkilaisen arkielämään liittyviä merkityksiä 1930-luvulta 1960-luvun lopulle, ja miten maitokauppamuistot osana arkea heijastavat kaupunkilaista elämätapaa. Kaupunki, arjen toiminnan ympäristönä ja kohtaamispaikkana, ohjaa osaltaan aineistoni tulkintaa. Ajatuksena on, että kaupunki, rakennettuna ympäristönä tuottaa yksilöissä tietynlaisia tapoja toimia. Näin ollen se muovaa yksilön roolia sosiaalisena toimijana, jolloin myös ympäristö muotoutuu sosiaalisen elämän kautta. Aineistossa kertojat kiinnittävät muistojaan tiloihin ja paikkoihin, joissa merkitykset rakentuvat. Tutkielmani tavoitteena on nostaa esiin yksilön kokemuksia liittyen muistoissa esiintyviin paikkoihin. Paikat esiintyvät tutkielmassani ennen kaikkea muistojen kiinnittymispisteinä. Tulkitsen menneisyyttä käsittelevää muistitietoa huomioiden dialogin kertojien ja tulkitsijan välillä. Lopputulos ei ole menneisyyden aukoton selitys, vaan tavoitteena on saavuttaa ihmisten yksilölliset tulkinnat menneisyydestään. Käytän analyysin menetelmänä tulkitsevaa lähilukua, jossa tekstejä luetaan useampaan kertaan ja pyritään avaamaan teksteihin sisältyviä merkityksiä suhteessa niiden konteksteihin. Lähiluennan edetessä lukeminen muuttuu jokaisella kerralla analyyttisemmaksi, jolloin analyysin teemat alkavat hahmottua. Lähiluentaan kuuluu tekstin eri osien vertailu ja rinnastaminen toisiinsa, kunnes muistiinpanot etenevät tulkintaan. Maitokauppamuistoissa muistelijat palaavat vuosikymmenten taakse menneisyyteen. Keskiössä ei ole pelkästään kertoja itse, vaan kerronta laajenee aiheen mukaisesti maitokauppoihin, siellä tavattuihin ihmisiin ja myös heidän elämäänsä. Muistellaan perheen jäseniä ja heidän ajan kuluessa vaihtuvia arjen roolejaan. Muistoissa mennyt aika saa kiintopisteen maitokaupoista, joiden ympärille kertomus rakentuu. Maitokaupoissa asiointi liittyi kaupunkilaisten jokapäiväisiin arjen tehtäviin 1930–1960 -luvun Helsingissä. Arkiset askareet ja niistä huolehtiminen ovat perinteisesti kuuluneet naisten vastuulle, ja naisten kokema arki on analyysini yksi keskeinen osa. Lasten osallistuminen arjen tehtäviin koettiin perheen arjen sujuvuuden kannalta erityisesti merkitykselliseksi, kun naisten ansiotyössäkäynti yleistyi. Lapsuuden muistoissa kerrottu ja koettu arki on tutkielmani analyysin toinen keskeinen osa. Muistoissa arjesta muodostuu monimuotoinen kuva, joka tulee näkyväksi naisten ja lasten kokemuksien kautta. Keskityn tutkielmassani enemmän kertomusten sisältöihin kuin rakenteisiin. Lisäksi tutkielmani keskiössä ei ole tiettyä kokemusta tai tapahtumaa, vaan pidemmällä aikavälillä koettuja tapahtumia. Lähemmin tarkasteltuna arkisen elämän taustalta löytyy päivittäin toistuva, mutta monimuotoinen sosiaalisten suhteiden ja rakenteiden verkosto, jota tarkastelen muistitietotutkimuksen avulla.
  • von Rabenau, Päivi (Helsingfors universitet, 2014)
    Pro gradu tutkielma tarkastelee stadilaisuutta helsinkiläisten yhteisönä, jota rakennetaan ja ylläpidetään esityksen keinoin. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten stadilainen yhteisö muodostetaan ja miten stadilaisuutta ilmennetään. Tutkimusnäkökulma on esitysteoreettinen. Richard Schechnerin esitysteoreettisen lähestymistavan mukaisesti kaikkea voidaan tarkastella esityksenä. Tutkielmassa kiinnitetäänkin huomiota stadilaisuuden esityksellisyyteen. Yhdistettynä Benedict Anderssonin teoriaan yhteisöjen kuvitteellisuudesta, pro gradu -tutkielma käsittelee stadilaisuutta yhteisön jäsenten välisessä vuorovaikutuksessa luotavana sosiaalisena konstruktiona, jonka jäsenyyttä viestitään eli esitetään arkipäiväisessä toiminnassa puheella ja käytöksellä. Tutkielmassa tarkastellaan myös yksilön identifioitumista yhteisöön sekä stadilaisen yhteisön kollektiivisen identiteetin muodostumista. Tutkielmassa stadilaisuutta tarkastellaan sosiaalisena identiteettinä, joka rakentuu vuorovaikutuksessa jatkuvan uudelleenmäärittelyn kautta. Tutkimusaineisto muodostuu vuonna 1995 stadin slangia ja helsinkiläisiä perinteitä vaalimaan perustetun Stadin Slangi ry:n jäsenlehden vuosikerroista 1996-2014. Aineisto tarjoaa näköalapaikan stadilaisten itsemäärittelyyn: yhteisön jäsenet tuovat jäsenlehti Tsilarissa esiin käsityksiään stadilaisista ja stadilaisuudesta. Lehti on yhteisöllisen identiteetin representaatio. Yhteisön kollektiivinen identiteetti sisältää yhteisesti jaettuja käsityksiä stadilaisesta yhteisöstä. Yhteisiä kertomuksia ja merkityksiä luodaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Kollektiivinen identiteetti rakennetaan kollektiivisen muistin pohjalle. Jaetut muistot kotikaupungista ja niiden nostalgisointi Tsilarissa luovat yhteisön jäsenille samaistuttavan jatkumon jaetusta menneisyydestä yhteiseen tulevaisuuteen. Stadilainen yhteisöllisyyden perustana ovat yhteisesti jaetut uskomukset, tunteet ja kertomukset, joista myös Tsilari koostuu. Yksilöitä yhdistävät, samankaltaiset muistot ja kokemukset kotikaupungista saavat yksilöt liittymään stadilaisen yhteisön jäseniksi. Yhteisöä vahvennetaan merkityksillä ladatuilla symboleilla, kuten Helsingin arkkitehtuurisilla monumenteilla, joita pidetään erityisen helsinkiläisinä. Myös stadin slangi on merkittävä yhteisön symboli ja ryhmäkiinteyden osatekijä. Helsingin kaduilla 1800-luvun lopulla suomen- ja ruotsinkielisten lasten keskuudessa syntynyt slangi yhdisti saman pihan ja korttelin lapset yhdeksi jengiksi ja yhdistää helsinkiläiset edelleen. Lapsuus- ja nuoruusmuistot ovat jääneet mieliin slangiasuisina tapahtumina. Slangisanoihin on ladattu merkityksiä, jotka aukeavat vain stadilaisille. Slangilla viestitään stadilaisuudesta yhteisön sisä- ja ulkopuolelle. Se on sisäpiirin tunnistautumisen keino, mutta myös ulossulkemisen väline, sillä sen merkitykset eivät avaudu ulkopuolisille. Yhteisö rajataan ulossulkemisen keinoin meihin ja muihin , stadilaisiin ja ei-helsinkiläisiin. Vastakkainasettelu määrittelee meisyyden toisten ulkopuolisuuden kautta. Ryhmien välille luodaan sosiaalisesti merkityksellisiä eroja stereotypisoinnin keinoin. Yhteisöllä on stereotyyppisia käsityksiä muista , mutta myös positiivisia stereotyyppisiä käsityksiä oman ryhmänsä jäsenistä, heidän luonteestaan ja käytöksestään. Stadilaiset määrittelevät itsensä rennoiksi, itsevarmoiksi ja suvaitsevaisiksi. Luonteenpiirteiden performatiivisuuden odotetaan näkyvän yhteisön jäsenen käytöksessä. Ulkopuolisten määritelmä kuitenkin eroaa ryhmän itsemäärittelystä. Stadilaiset ovat tietoisia konfliktista: arvosteluun vastataan vastamäärittelyllä, halventamalla tai vitsailemalla toisten kustannuksella. Huumorilla on tarkoituksensa; se vahvistaa ryhmäkiinteyttä ja ylläpitää rajoja samankaltaisten ryhmien välillä. Stadilaisen ulkoinen esittäminen tapahtuu yhteisölle ominaisen kielen eli slangin lisäksi käytöksellä, jolla ilmaistaan erityisen stadilaisina pidettyjä ominaisuuksia tai luonteenpiirteitä. Stadilaisen rooliin kuuluva käytös on toistoa aikaisempien sukupolvien tavasta toimia stadilaisesti: ympäristöstä ja kanssakaupunkilaisista välittäen. Yhteisö tarjoaa yksilöille toimintamalleja ja identiteetin rakennusainetta. Stadilainen yhteisön jäsenenenä yksilö saa mahdollisuuden samaistua ja tuntea yhteenkuuluvuutta muihin kaupunkilaisiin sekä kokea olevansa osa kotikaupunkinsa historiaa ja tulevaisuutta.
  • Jämsä, Linnea (Helsingin yliopisto, 2018)
    Yhä useampi ihminen etsii muutosta elämäntapaansa nykypäivän ympäristöongelmien ja kestävän kehityksen ajankohtaisuuden vuoksi ja jotkut haluavat jopa aktiivisesti vaikuttaa yhteiskuntaan. Ekokylät toimivat yhtenä mahdollisuutena elämäntavan muutokseen. Pro gradu -tutkielmani on kansatieteellinen tutkimus, jossa tarkastelen ekokylissä asuvien ja ekokylässä asumisesta kiinnostuneiden kokemusta ekokylän vaikutusmahdollisuuksista ja omasta vaikuttamisestaan. Teoriapohjana käytän aktiivisen kansalaisuuden käsitettä. Tutkimukseni voi kokea kuuluvan yhteiskuntaetnologian piiriin, sillä siinä käsitellyt asiat ovat yhteiskunnallisesti ajankohtaisia ja ruohonjuuritasolta vaikuttavia. Aineisto on kerätty kirjoituskutsun ja haastatteluiden avulla. Vastaajia on yhteensä 7, joista 5 ovat ekokylissä asuvia ja 2 ekokylistä kiinnostuneita henkilöitä. Aineiston analyysiosuudessa käsitellään vastaajien kokemusta ekokylästä yhteiskunnallisena vaikuttajana ja sitä, minkälaisia vaikutusmahdollisuuksia ekokylä tarjoaa asukkailleen. Tarkastelun alla ovat myös muut vaikuttamisen keinot, vaikuttamattomuus sekä vaikuttamisen ja henkisen hyvinvoinnin suhde. Aineiston analyysimetodina toimivat teema-analyysi ja lähiluku. Tutkimuksen perusteella vastaajat kokevat, että ekokylä vaikuttaa toimimalla ekologisen elämäntavan esimerkkinä, oppimisympäristönä ja neuvonantajana yhteiskunnalle. Ekokylän ajatellaan myös omaavan mahdollisuuksia tulevaisuuden kehitykselle ja ekologisen muotivirtauksen edistämiselle. Lisäksi sen voidaan kokea vaikuttavan yksilöiden valintoihin. Kaikki vastaajat eivät kuitenkaan koe ekokylän merkitystä tärkeäksi, ja sen merkitys voidaan nähdä myös kokeiluna ja tietylle ihmisryhmälle sopivana elämäntavan toteuttamisen paikkana, jonka ideologia ei välttämättä voi kohota yhteiskunnan tasolle. Asukkailleen ekokylä tarjoaa vaikutusmahdollisuuksia ekologisen elämäntavan helpottajana ja uusien kokemusten kartuttajana. Yhteisössä voimaannutaan, kun eletään samankaltaisen arvomaailman omaavien ihmisten kanssa, jotka tukevat toisiaan, jakavat resursseja ja tieto-taitoa sekä vievät yhdessä arvojaan eteenpäin kylän ulkopuolelle. Vaikuttamisen voidaan kokea olevan helpompaa yhteisönä kuin yksilönä. Joillekin ekokylä on myös paikka, missä yksilö tulee nähdyksi ja kuulluksi paremmin kuin yhteiskunnan tasolla. Oman elämäntavan lisäksi vastaajat harjoittavat yhteiskunnallista vaikuttamista vapaaehtoistyön, poliittisen osallistumisen, lahjoittamisen, muiden kanssa keskustelemisen, ekokylän perustamisen, sosiaalisen median käytön ja seuraaviin sukupolviin vaikuttamisen kautta. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei kuitenkaan ole kaikille yhtä tärkeää ja jotkut vastaajat haluavat vain keskittyä omaan elämäänsä ja mahdollisesti vaikuttaa maailmaan pienten arkisten toimintojensa ja valintojensa kautta. Vaikuttamisen esteeksi voidaan kokea yhteiskunnan valta-asetelmat, jotka rajoittavat aktiivista kansalaisuutta. Yhteiskunnallista vaikuttamista ei haluta tehdä myöskään oman mielenterveyden kustannuksella, vaan halutaan vaikuttaa ja pohtia yhteiskunnallisia asioita siinä määrin, että voidaan henkisesti hyvin. Omatunto, ahdistus ja toivo ovat vaikuttavia tunteita ympäristöeettisessä pohdinnassa ja vaikuttamisen synnyssä sekä muutoksen teossa.
  • Stenius, Jenny (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan nuorten aikuisten urbaaneja asumiskokemuksia pääkaupunkiseudulla. Lähtökohtana aiheen tarkastelulle on kiinnostus siihen, miten nyt elettävä aika ja urbaani kaupunkikulttuuri näyttäytyvät itse asumisessa ja kuinka kaupunkilaisuus, kaupunki ja urbaani elämä linkittyvät nuorten aikuisten jokapäiväiseen arkeen. Tutkielman avulla saadaan uutta tietoa nuorten kokemuksista, ajatuksista ja toiveista niin nykyhetken kuin tulevaisuudenkin urbaaniin kaupunkiasumiseen liittyen. Lisäksi lisääntynyt kilpailu asunnoista on vaikuttanut nuorten aikuisten asumiseen tehden aiheesta ajankohtaisen.Tutkimuskysymykseni ovat, miten urbaani kaupunkiasuminen sekä asunto koetaan ja millaisia merkityksiä niillä on nuoren aikuisen elämässä.Tutkielma sijoittuu nuorisokulttuuria sekä kaupunki- ja asumiskulttuuria käsittelevien tutkimusten jatkumoon. Keskeisinä menetelminä on haastatteluanalyysimenetelmät sekä fenomenologista lähestymistapa. Tutkielman kehysteoriana toimii sukupolviteoria, joka tuo tukensa fenomenologialle. Tutkielmassa liikutaan kokemusmaailman, sukupolvikokemuksien ja elämänkaaren käsitteissä. Keskeisiä käsitteitä ovat myös paitsi nuoret aikuiset, myös asuminen, asuinympäristö ja asunto. Lisäksi kaupungin ja urbaaniuden käsitteet ovat tutkielman keskiössä. Tutkielmassa käytetään haastattelumenetelmänä vapaamuotoista teemahaastattelua. Haastatellut nuoret aikuiset ovat 18–28 -vuotiaita pääkaupunkiseudulla asuvia henkilöitä. Osallistuneita henkilöitä on kahdeksan, joista kolme on miehiä ja viisi naisia. Haastattelut olivat laadultaan vapaamuotoisia teemahaastatteluja, joissa oli apuna kysymysrunko. Tutkielman loppupäätelmä on, että nuorten aikuisten urbaani asuminen on moniulotteista ja kirjavaa. Kaupunkilainen voi olla monella tavalla, eikä yhtä oikeaa tapaa ole. Nuoret aikuiset näkevät kaupungin monet mahdollisuudet keinona rakentaa omannäköistään elämää. Taustalla on tavoite kehittyä uralla, opiskella tai yksinkertaisesti parantaa asumistasoa. Tavoitteisiin pääseminen edellyttää kuitenkin kykyä sopeutua muuttuviin tilanteisiin ja sietää epävarmuutta. Asunnoista kilpaileminen ja rahahuolet voivat yllättää ja ne ajavat nuoret aikuiset ottamaan vastuuta elämänsä tiellä. Itsenäistyminen ja sen tuomat haasteet on jokaisen käytävä läpi, jotta voi kasvaa vastuulliseksi, itseään toteuttavaksi aikuiseksi. Kaupunki tarjoaa pohjan luoda sosiaalisia suhteita ja verkostoja sekä tavata samassa tilanteessa olevia, samaa sukupolvea edustavia ihmisiä. Nuoret aikuiset aistivat kaupungissa urbaania rytmiä ja liikettä, joka sopii nuoruuden elämänvaiheeseen Tulkintani on, että urbaani koetaan kaupunkilaisuuden äärimuotona, jossa niin elämäntyyli, sosiaaliset suhteet kuin asumismuoto linkittyvät toisiinsa yhtenäisenä kaupunkilaisuuden ilmentymänä. Tutkimustuloksista voidaan päätellä, että nuoret aikuiset ovat sopeutuvaisia ja eteenpäinpyrkiviä. Moni on kasvanut kiinni kaupunkiympäristöön ja kokee siten urbaanin asumisen luonnollisena osana kaupunkielämää.
  • Halonen, Anniina (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimukseni on aineistolähtöinen ja kulttuurihistoriallinen kuvaus 1900-luvun alun maaseudun arjesta. Tutkin omavaraisten pientilojen arjen rytmejä ja kirjoittajien kokemuksia muistitietoaineistoa hyödyntämällä. Aineistoni on Seurasaari-lehdessä julkaistu, Kansallismuseon kansatieteellisen osaston kysely numero 10, maaseudun työvuosi, josta olen poiminut satunnaisotannalla 18 vastausta. Kysely on vuodelta 1963. Olen tarkastellut aineistoani lähiluennan menetelmällä. Tutkielman teoreettisessa kehyksessä kulttuurihistoriallinen arjen kuvaus yhdistyy kulttuurianalyysin kanssa. Tutkielmalleni olennaisia käsitteitä ovat arki ja modernisaatio. Arjen tutkimuksella voidaan saada tietoa siitä, millaisia vaikutuksia sosiaaliset ja kulttuuriset muutokset tuottavat yksilöiden elämässä mikro- ja makrotasoilla. Modernisaatiossa otetaan käyttöön uusia teknologioita ja ajatusmalleja, jotka koskevat kulttuuria ja yhteiskuntaa. Tutkimustulokseni perusteella omavaraisten pientilojen arki rakentui ruoantuotannon ympärille muodostaen erilaisia rytmejä. Rytmit ajoittivat ja jäsensivät työtä ja arkea. Ruokailut ja kahvittelut tauottivat työpäiviä. Arjessa tarvittiin suunnitelmallisuutta ja kykyä ennakoida tulevaa. Arkisten rytmien taustalla vaikuttivat muun muassa työtehtävät, vuodenajat, valo ja lämpötilat sekä sosiaaliset käytännöt. Omavaraistaloudessa vapaa-aikaa ei eroteltu työnteosta. Syksystä kevääseen työpäivää jatkettiin sisätiloissa puhde- ja käsitöitä tehden. Vuodenajat ja ympäröivä luonto loivat arjen ja työvuoden rakentumisen kehyksen. Maanviljelystä elantonsa saaneiden henkilöiden tuli osata tarkkailla luontoa ja sen muutoksia ajoittaakseen työtehtäviä. Työhön tarvittavat opit saatiin kotoa. Työhön ja arjen rytmeihin liittyi käytännön kautta kehittyneitä työtapoja ja myytillisiä uskomuksia. Kirjoittajat eivät erottele käytännöllistä ja myytillistä ajattelua toisistaan. Yhdessä työskentely lisäsi yksitoikkoisten ja raskaiden työtehtävien mielekkyyttä. Yhteisön jäsenten keskinäinen arvostus määräytyi taitojen, nopeuden ja työteliäisyyden kautta. Aineistosta on tulkittavissa yhteisöllisyydellä olleen vahva asema arjen merkityksellistäjänä. Omavaraisilla pientiloilla elettiin tiiviisti ympäröivän yhteisön kanssa. Arki rajoittui pienyhteisöjen sisälle, joten talkoot ja työnjuhlat olivat tervetullutta vaihtelua arkiseen elinpiiriin. Talkoihin liittyi sosiaalisia käytäntöjä ja kilpahenkeä. Ennen modernisaation mukanaan tuomaa koneellistumista työ maatiloilla oli fyysistä. Talonpoikaiskulttuurissa arvostettiin työteliäsyyttä. Työn fyysisyys ja ajan kerroksellisuus näkyvät muisteluissa kehollisina ja eloisien muistojen välittäminä kuvauksina arjesta ja työnteosta. Modernisaatio ja koneellistuminen muuttivat omavaraisten pientilojen arjen rytmejä ja kyläyhteisöjen merkitystä.
  • Kajander, Anna (Helsingfors universitet, 2013)
    Kirja-ala on muutoksessa nyt kun sähkökirja on tehnyt ja tekee edelleen tuloaan. Siirtyminen uuteen lukutapaan ei ole ollut odotetun nopeaa, vaan suomalaiset ostavat ja lukevat edelleen pääasiassa perinteistä paperista kirjaa. Yksi syy tähän on se, että kirjaan materiaalisena esineenä liitetään erilaisia tunteita, arvoja ja asenteita. Sähkökirja muuttaisi monille tärkeää kokemusta kirjasta ja lukemisesta, ja uuteen lukutapaan saatetaan suhtautua siksi varauksella. Pro gradu tutkielmani on verkkoetnografinen esinetutkimus, jossa tarkastelen kirjaan ja lukemiseen liitettäviä merkityksiä. Aineisto on kerätty sosiaalisessa mediassa tutkimusta varten perustetulla Facebook-sivulla, jonka kautta tutkimukseen osallistui yhteensä 73 henkilöä. Aineistonkeruutapa on kansatieteessä uusi, ja pääaiheensa kirjan ohella tutkimus käsitteleekin keruutavan vahvuuksia ja ongelmia esinetutkimuksen kannalta. Tutkimusprosessi on myös kirjoitettu hyvin avoimeksi. Tarkoitus on näin ottaa osaa tieteenalalla käytävään keskusteluun verkossa tehtävästä tutkimuksesta ja tutkimuskentän käsitteestä. Aineiston analyysiosuudessa käsitellään vastaajien esiin tuomia teemoja työn keskeisten käsitteiden avulla. Näistä tärkeimmät ovat esine, merkitys, ruumiillisuus, identiteetti ja nostalgia. Tarkastelun alla ovat myös kirjan eri muodot ja niihin liitettävät arvot, sekä lukeminen ja sen tuottamat ruumiilliset kokemukset. Aineiston analyysi perustuu kulttuurianalyysiin ja kokemuksen tutkimuksen osalta kulttuuriseen fenomenologiaan. Tutkimuksen perusteella kirja on monia merkityksiä sisältävä esine, johon liittyy erilaisia osa-alueita. Aineistoni mukaan sähkökirjassa houkuttelevat lukutavan keveys, nopeus ja helppous. Perinteisen kirjan kohdalla kirjan materiaalisuus on monille tärkeää, ja siihen kuuluvia positiivisia elementtejä ovat esimerkiksi tuoksut ja värit. Sivuihin ja kansiin tarttuneet käytön jäljet kertovat menneisyydestä ja kantavat näin nostalgisia arvoja. Lisäksi kirja koetaan sosiaalisena esineenä, vuorovaikutuksen välineenä ja identiteetin tukijana. Perinteiselle kirjalle annetaan aikaa ja lukukokemukseen voi kuulua myös kirjan ulkoasun katselu tai materiaalisuuden tunnustelu. Kirjan tehtävänä on toimia arjesta irrottajana, joka vie pois sähköisten ruutujen kuten tietokoneen tai television ääreltä. Tulevaisuuden odotetaan tuovan muutoksia kirjakulttuuriin, mutta suurin osa vastaajista toivoo perinteisen kirjan säilyvän kirjan uusien muotojen rinnalla.
  • Kajander, Anna (Helsingin yliopisto, 2020)
    The Book and the reader in the digital everyday Books read from screens are often compared to printed books. This has led some readers to emphasise the importance of the materiality of books as objects. For example, readers enjoy the scent of books and the feel of covers as well as the aesthetics of bookish spaces, and consider these as highly positive aspects of reading. Reasons for these experiences are often difficult to explain. However, it is important to understand them, because they are connected to readers’ wishes, choices and comprehension about books and reading as a pleasant practice. The theoretical framework of this doctoral thesis draws from ethnological material culture studies. The methodology is based on close reading and ethnography, and the key concepts are materiality and the interaction between humans and objects. The focus is on reading as a pleasurable, cultural, and corporeal practice. The study analyses attitudes towards different book formats, focusing on meanings given to printed books in situations where e-books are an alternative. The research material consists of 546 texts that were sent to a life-writing call Life as a Reader, organised and collected by the Finnish Literature Society in 2014. The writers were Finns from different age groups and backgrounds. This research shows that for those readers who preferred printed books, the materiality of the books together with sensory experiences helped orient them to the reading situation and supported their feelings of concentration, relaxation and calm. Books also provided a sense of privacy and a break from other everyday activities often connected to digital screens and associated with hectic activities such as work. Books also functioned as social objects, gifts, mementoes and decorative objects. Bookish spaces such as libraries, bookstores and bookshelves at home were considered important aspects of reading practices. The experiences connected to materiality were both cultural and personal. They were composed from layers that consist of memories, lived situations and actions. This means that they were based on processes that can change throughout the reader’s life. E-books and audiobooks were associated with quick access and ease of use. The readers analysed in this research material who liked e-books did not compare different book formats, or seen them as a threat to reading practices related to the printed book. Instead, they emphasised the possibilities to read in different situations. They chose different book formats for different situations, for example an audiobook when driving, an e-book when travelling and a printed book for a quiet night at home. The possibility to choose from different book formats may therefore increase the amount of time used for reading.
  • Vertio, Kia (Helsingfors universitet, 2017)
    Tarkastelen tutkielmassani Kirkon Ulkomaanavun rauhantyötä diskurssianalyysin avulla. Tutkielman tehtävänä on tuottaa yhtä järjestöä tarkastelemalla uutta tietoa uskopohjaisten järjestöjen merkityksenannoista rauhanrakennuksen ja siihen sisältyvän rauhanvälityksen kentällä. Tutkimuskysymykseni on, miten Kirkon Ulkomaanapu diskursiivisesti rakentaa kuvaa rauhasta ja rauhantyöstä. Millaisena rauhantoimijana Kirkon Ulkomaanapu kuvaa itsensä ja miten se erottuu joukosta? Minkälaisia arvoja Kirkon Ulkomaanapu rauhantyön kuvausten kautta nostaa esiin? Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii diskurssianalyysi. Diskursseja koskevan tutkimuksen lähtökohtana on näkemys kielen ja toiminnan yhteenkietoutuneisuudesta: kieli sekä rakentaa todellisuutta että on sen osa. Kirkon Ulkomaanavun tekstit ovat osa laajempaa yhteiskunnallista vuoropuhelua, jossa käsityksiä rauhasta ja rauhanrakennuksesta tuotetaan. Tarkastelen Kirkon Ulkomaanavun rauhantyöstä kertovia tekstejä diskurssianalyyttisen tutkimuksen lähtöoletusten mukaisesti tietyssä kontekstissa. Diskurssianalyysin lisäksi hyödynnän tutkielmassani kulttuurianalyysin lähtökohtia. Tutkielmani aineistona on Kirkon Ulkomaanavun vuosina 2012–2016 julkaisemia tekstejä. Aineisto koostuu järjestön vuosikertomuksista ja tasekirjoista, vuosiksi 2013–2016 laaditusta strategiasta sekä järjestön verkkosivuilla tai Tekoja-lehdessä vuosina julkaistuista uutisista, artikkeleista ja muista rauhantyötä käsittelevistä teksteistä. Aineiston alkuvaiheen analysoinnissa olen käyttänyt lähilukua ja teemoittelua. Tämän jälkeen olen analysoinut tarkemmin aineistossa esiintyviä diskursseja. Työkaluna minulla on ollut käytössä atlas.ti-ohjelma. Rauhantyö voidaan nähdä Kirkon Ulkomaanavun keinona vaikuttaa omaan asemaansa ja saada sananvaltaa niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Rauhantyön diskursiivinen rakentaminen on keskeinen osa Kirkon Ulkomaanavun identiteetin rakennusta. Analyysini perusteella Kirkon Ulkomaanapu tukeutuu rauhantyöstään viestiessään useaan eri diskurssiin. Nämä diskurssit olen nimennyt ihmisoikeusdiskurssiksi, rauha kehityksen edellytyksenä ja mahdollistajana -diskurssiksi, altruistisen auttamisen diskurssiksi, ammattimaisuuden diskurssiksi, uskonnolliseksi diskurssiksi, sovintodiskurssiksi, uskonto voimavarana -diskurssiksi sekä rauha yhteisenä ponnistuksena -diskurssiksi. Lisäksi Kirkon Ulkomaanavun teksteissä erottuvat eron tekemisen diskurssi ja uhridiskurssi ja paikallisuuden diskurssi, joista viimeisen näen olevan osa rauha yhteisenä ponnistuksena -diskurssia. Järjestö korostaa teksteissään pitkäaikaista läsnäoloaan konfliktialueilla, innovatiivisia ratkaisujaan konfliktien ratkaisemiseksi sekä paikallisten ihmisten luottamuksen saavuttamista ja yhteistyötä kestävän ratkaisun aikaansaamiseksi. Ammattimaisuuden ja altruistisen auttamisen diskurssien kautta se rakentaa kuvaa rauhanrakentajalle sopivista lähtökohdista. Erityisesti rauha yhteisenä ponnistuksena -diskurssin, uskonto voimavarana -diskurssin, sovintodiskurssin ja rauha kehityksen edellytyksenä ja mahdollistajana -diskurssin kautta se esittää tapoja etsiä ratkaisua.
  • Koyama, Sinikka (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkimukseni aiheena on se, miten suomalaiset esittävät ja tulkitsevat japanilaista kulttuuria Roihuvuoren Hanami-juhlassa. Miten toiseutta tulkitaan ja miten suomalaisuus näkyy esityksissä? Tutkimukseni lähtökohtana on Seija Jalaginin ajatus siitä, että toiseus on tulkittava, jotta sitä voi hallita, tai ainakin sijoitettava se jotenkin omaan maailmaan. Käsittelen aihettani esitystutkimuksen kautta. Käyn tutkimuksessani läpi esityksen syntyä ja avaan sitä kautta myös toiseuden kohtaamista. Esityksen synnyn voi jakaa neljään eri vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa suomalainen on ensin katsoja eli hän näkee japanilaisen kulttuurin esitystä, jonka jälkeen hän kiinnostuu aiheesta, alkaa tutkia kyseistä kulttuuria ja etsimään siitä tietoa. Tämän jälkeen hän siirtyy analyysi vaiheeseen, jossa kulttuurista omaksutaan ne piirteet, jotka hän kokee merkittäviksi ja tärkeiksi. Viimeisessä vaiheessa hänestä itsestään tulee esiintyjä. Näiden vaiheiden kautta tarkastelen sitä, miten suomalaiset esittävät ja tulkitsevat japanilaista kulttuuria Aina vuodesta 2008 lähtien Helsingin Roihuvuoren kirsikkapuistossa on myös vietetty japanilaista Hanami-juhlaa eli kirsikankukkien katselu-juhlaa. Tapahtumasta on tullut toiminnallinen kokoperheen piknik-juhla, johon kuuluu niin lauluesityksiä, butotanssia, kendo-näytöksiä, kuin myös teetaidetta ja pukukilpailuja. Japanilaisen kulttuurin esittäjistä suurin osa on kuitenkin suomalaisia. Myös Hanami-juhla on suurimmaksi osaksi suomalaisten toteuttama ja järjestämä tapahtuma, jossa kävijämäärät nousevat joka vuosi. Tutkielmani perustuu 11 haastatteluun, Hanami-juhlassa kuvattuun videoon sekä kenttätyöpäiväkirjaan. Haastatteluissa on mukana niin Hanami-juhlan esiintyjiä, kuin myös yksi juhlan järjestäjistä. Esiintyjistä haastatteluun osallistui niin teetaiteen harjoittajia, butotanssijoita, kuin myös kendon harrastaja, parapara-tanssija, sekä lolita-tyylin harrastaja. Kaikki haastateltavat ovat suomalaisia. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jossa pyrin ymmärtämään tutkittavaa ilmiötä. Haastattelut ovat puolistrukturoituja. Haastattelut tuovat hyvin esiin sen, mitä suomalaiset ajattelevat japanilaisesta kulttuurista ja miten he ovat omaksuneet sen. Suomalaiset arvostavat paljon japanilaista kulttuuria ja kokevat sen rikastuttavan heidän elämäänsä. Heidän esityksessään on aina mukana suomalaisuutta ja sitä halutaan myös tietoisesti korostaa sellaisten elementtien kautta, jotka eivät riko esityksen tärkeintä ydintä. Suomalaiset kunnioittavat japanilaista kulttuuria ja siksi esityksessä halutaan säilyttää tietyt alkuperäiset elementit. Myös esitykseen sisältyvät vahvat säännöt vaikuttavat siihen, miten paljon suomalaisuutta voidaan tuoda esitykseen mukaan. Vieraan kulttuurin avulla on myös mahdollista vahvistaa omia juuriaan ja pohtia mitä on suomalaisuus. Omaa identiteettiä on aina helpompi tarkastella vieraan eli toiseuden kautta.
  • Haapakoski, Tiia (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielman aiheena ovat lapsuuden kirjastokokemukset, joita tarkastellaan arkistoaineistojen kautta. Tutkimusaineistona ovat kaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa säilytettävää kirjastoaiheista aineistoa, jotka ovat syntyneet keruukilpailujen tuloksena. Aineistojen vastauksista on rajattu tätä tutkimusta varten lapsuuden kirjastokokemuksia käsittelevät, ajallisesti 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin sijoittuvat sekä alueellisesti Itä- ja Pohjois-Suomeen sijoittuvat vastaukset. Aineiston analyysimenetelmänä on temaattinen analyysi. Aineisto ryhmitellään siinä usein esiintyvien, keskeiseksi nousevien teemojen ja alateemojen mukaan ja työn empiria rakentuu niiden ympärille. Vastauksista nostetaan esille sekä monien kokemaa ja muistamaa että erityisiä, yksilöllisiä muistoja. Kirjastomuistot kiinnittyvät paikkoihin ja ihmisiin. Kirjastojen tilat näyttäytyvät muistoissa sekä houkuttelevina ja kodinomaisina paikkoina että kunnioitusta herättävinä ja etäännyttävinä virallisina tiloina. Kirjastoihin ja kirjoihin liittyvät henkilöt ovat jokainen tavallaan olleet lukemisen mahdollistajia tai sen estäjiä. Lapsuuden muistot tiivistyvät lukuhaluun ja lupaan lukea. Lukuhalu syntyi kirjojen antamasta kokemuksesta avarammasta maailmasta, ja niiden tarjoamasta virikkeestä mielikuvitukselle. Lupa lukea oli jonkin auktoriteetin tai sellaiseksi koetun antama. Kouluissa ja varsinaisissa kirjastorakennuksissa sijainneita kirjastoja hoitivat usein opettajat, joilla oli jo varsinaisen virkansa puolesta rooli lasten kasvattajana ja ohjaajana. Myös muut kirjastoja hoitaneet henkilöt katsoivat usein tehtäväkseen lasten lukutottumusten ohjaamisen. He pyrkivät viemään lapset oikeanlaisen ja ikäkaudelle sopivan lukemisen äärelle. Tämä näyttäytyi lasten silmissä joskus liikana holhoamisena, sillä itsenäistä valinnanmahdollisuutta pidettiin tärkeänä. Lupaa lukea käytettiin palkintona ja sen pois ottamista keinona rangaista. Tämä näkyi sekä koulujen kirjastoissa opettajien toimiessa kirjastonhoitajina että kotona vanhempien suhtautumisessa lukemiseen. Kouluissa kirjojen lainausoikeus saattoi olla sidoksissa koulumenestykseen. Kodeissa lasten lukuhaluun suhtauduttiin kahtalaisesti. Joissakin lukemiseen kannustettiin ja kirjastossa käymiseen suhtauduttiin myönteisesti, toisissa lukemista pidettiin ajanhukkana ja erityisesti romaanien lukeminen saatettiin kieltää kokonaan. Lasten lukuhalu saattoi kuitenkin olla niin voimakas, että vanhempien auktoriteettia oltiin valmiita uhmaamaan kirjojen vuoksi.
  • Vanala, Hanna-Liina (Helsingfors universitet, 2012)
    Pro gradu -tutkielmani aiheena ovat arkeaan kahdella puolella Suomenlahtea jakavat virolaiset. Tämä uusi siirtotyöläistyyppi, pendelöijä, on yleistynyt Suomessa Viron liityttyä Euroopan unioniin. Virolaisten maahanmuuttoa on tutkittu Suomessa aiemminkin, mutta tässä tutkimuksessa keskitytään vähäiselle huomiolle jääneeseen ryhmään, joka käy Suomessa vain töissä samalla kun perhe ja koti ovat edelleen Virossa. Tutkimuskysymykseni koskevat näiden henkilöiden ylirajaisen työn ja arjen kokemista. Pyrin selvittämään, miten nämä pendelöijät arkeaan jakavat, millainen suomalainen työelämä heidän mielestään on ja miten he ovat päätyneet Suomeen töihin. Tärkeä on myös kodin käsite: missä kodin koetaan olevan ja miten koti-Viroon pidetään yhteyttä? Koska useimmat näistä henkilöistä matkustavat säännöllisesti kotiin ja takaisin töihin, selvitän myös, millaisia ovat heidän siirtymisensä maiden välillä. Tutkimusaineisto perustuu viiteen tekemääni osittain strukturoituun haastatteluun. Haastattelut toteutin viroksi päästäkseni lähemmäksi haastateltavia sekä luodakseni heille luontevamman tilanteen kertoa arjestaan. Aiheen ja kielen valintaan vaikutti myös oma virolainen taustani. Aineistona käytän myös tekemääni havainnointia Tallinnan-laivoilla ja satamissa sekä haastattelujen ohella kirjoittamaani kenttätyöpäiväkirjaa. Käytän aineistoa tutkimuksessa kaksikielisesti. Olen tarkastellut aihetta aineistolähtöisesti, ja teoria pohjautuu käyttämiini tutkimuskysymyksiin. Haastattelemieni henkilöiden tärkeimpänä Suomeen töihin tulon motiivina on taloudellinen hyöty, joka johtuu Viron ja Suomen välisestä elintasoerosta. Suomessa palkat ovat moninkertaisia Viroon nähden, ja usein perheen talous on riippuvainen Suomessa työssäkäyvän tuloista. Lisäsyinä lähtöön ovat henkilökohtainen mielenkiinto sekä usein tuttujen kautta tarjoutunut työmahdollisuus. Lähtöä helpottaa myös maiden maantieteellinen läheisyys, jolloin kotiin on mahdollista palata säännöllisin väliajoin. Kielitaito ei ole esteenä, koska usein suomea on osattu jo ennen töihin lähtöä. Haastateltavien arki Suomessa ei ole yhtä kokonaisvaltaista kuin täällä vakituisesti asuvien, koska moni kokee vahvasti kodin olevan vain Virossa. Vapaa-aikaa on Suomessa yleensä vähän, ja se vietetään pitämällä yhteyttä kotiin tai seuraamalla virolaista mediaa internetin välityksellä. Myös kulutustottumukset ovat Suomessa olon aikana karsittu minimiin, ja varsinkin asumismenoissa säästetään asumalla jaetuissa asunnoissa. Kotona Virossa aikaa vietetään perheen ja ystävien kanssa, osallistutaan kotiaskareisiin ja käydään kulttuuritapahtumissa. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että Viron ja Suomen välillä on tosiaan mahdollista elää arkea kahdessa valtiossa samanaikaisesti. Moni on käynyt Suomessa töissä jo vuosia, eikä ilmiötä näin ollen voida sanoa väliaikaiseksi. Haastateltavat eivät itsekään osaa sanoa, milloin he aikovat palata takaisin Viroon töihin. Useimmat aikovat työskennellä Suomessa niin kauan kuin työtä on tarjolla ja palkkaerot maiden välillä pysyvät merkittävinä.
  • Uusitorppa, Heidi (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielmani pääaineisto on Helsingissä sijainneen Kulttuurien museon perusnäyttelyn pohjalta tehty verkkonäyttely Kaukaa haettua ja sitä täydentävänä aineistona on samanniminen näyttelyjulkaisu. Kulttuurien museon kokoelmat koostuvat Kansallismuseon suomalais-ugrilaisista ja yleisetnografisista kokoelmista. Pohjaan tulkintani museologiseen kirjallisuuteen ja tarkastelen aineistoani diskurssianalyysin avulla. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmalleni on representaatioteoria. Representaatiot ovat merkityksiä välittävää toimintaa kuten puhuttua ja kirjoitettua kieltä ja kuvia. Diskurssianalyysin kohteena on kulttuurisen todellisuuden tuottaminen erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Tutkielmani tavoite on selvittää, miten Kaukaa haettua esittää Kulttuurien museon kokoelmia. Tarkastelen, millainen on aineistossani esineiden ja kuvien muodossa läsnäolevan vieraan ja esineiden kerääjien suhde sekä miten ja millaisena vieras esitetään. Pohdin aineistoni museologisten objektien suhdetta suomalaiseen kulttuuriperintöön. Pro gradu -tutkielmani laajempi tavoite on haastaa lukija tarkastelemaan suomalaisia museoita uudesta globaalista näkökulmasta. Kaukaa haettua -verkkonäyttelyn yksi keskeisistä elementeistä on kerääminen. Näyttelyssä esineistöä esitetään keräämisen näkökulmasta ja kerääjät esitetään aktiivisina toimijoina. Näyttelytekniset keinot siirtävät taka-alalle ihmisryhmät, joilta esineet on kerätty. Kaukaa haettua vetää symbolisen rajan maailmanmatkaajien ja natiivien välille; molemmilla on paikkansa, eivätkä niiden kategoriat valu toistensa päälle. Kun vieras esitetään suomalaisuuden kautta, tulee siitä kuitenkin osa suomalaisuuden tarinaa. Näin vieraan läsnäolo museonäyttelyssä toimii kansallista yhteenkuuluvuutta tiivistävänä voimana ja se riisutaan symbolisen paikaltaan siirtymän aiheuttamasta järkytyksestä.
  • Virtanen, Noora (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielma käsittelee kaupunkilaisten ja ympäristön suhdetta. Tutkimuskysymys on kaksijakoinen. Miten asuinpaikka kutoutuu kaupunkilaisten haastatteluissa osaksi elämäntarinaa, ja miten asukkaat kerronnassaan suhtautuvat kaupunkitilan muutoksiin tai muuttumattomuuteen? Aluerajauksena on Herttoniemen kaupunginosa Itä-Helsingissä ja aineistona kymmenen asukkaan kävelyhaastattelumenetelmällä toteutetut haastattelut. Tutkimuskysymystä ja aineistoa lähestytään tilan ja paikan käsitteiden kautta, muistelun ja narratiivien tutkimuksen teorioita hyödyntäen. Tutkielmassa keskitytään pääosin Länsi-Herttoniemen osa-alueeseen, mutta huomioidaan se, että asukkaiden elinpiiri ei rajaudu kartassa määriteltyjen rajojen mukaisesti. Toiminnallisesti Länsi-Herttoniemen, Roihuvuoren ja Herttoniemenrannan asuinalueet muodostavat kokonaisuuden, jotka aineistossa peilautuvat toisiinsa. Tutkielman aihevalinnan taustajuonteena vaikutti Helsingin uuden yleiskaavan herättämä keskustelu, ja tutkielma sivuaa kaupunkisuunnittelun aihepiiriä asukaskeskeisestä näkökulmasta. Herttoniemen lähiön rakentamisen taustalla vaikutti Helsingin väestönkasvu ja asuntopula sekä hyvän asumisen muuttuvat ihanteet. Osin samat tekijät vaikuttavat muutoksiin ja suunnitteluun edelleen. Teksti etenee johdannosta kahteen analyysilukuun. Ensimmäinen analyysiluku keskittyy siihen, miten haastateltavien asuinpaikkasuhde haastatteluissa jäsentyy: miten Herttoniemeen on saavuttu ja kotiuduttu, ja miten fyysinen ympäristö asukkaille hahmottuu. Toinen analyysiluku käsittelee asukkaiden asemaa ympäristön muutoksissa. Esiin nousevia aihepiirejä ovat esimerkiksi muuttuvien palveluiden ja paikallisaktiivisuuden suhde sekä gentrifikaatio. Tutkielma kuvastaa paikkakiintymyksen monimuotoista perustaa sekä asukkaiden halua osallistua ympäristöä koskevaan päätöksentekoon. Herttoniemen ominaispiirteiden säilyttäminen ilmeni asukkaille tärkeänä asiana. Ei kuitenkaan ole yksiselitteistä, miten tämä käytännössä toteutuu parhaiten.
  • Furu, Leena (Helsingfors universitet, 2010)
    Jatkosodan aikana kerättiin Suomen valtaamalta alueelta Itä-Karjalasta tuhansittain museoesineitä Suomen museoihin. Kansallismuseon kokoelmiin kerättiin esineitä lähinnä suomenheimoisilta mutta myös isovenäläisiltä. Tämän tutkimuksen kohteena on lähes 400:n esineen kokoelma, joka toimitettiin Kansallismuseoon vuosina 1941 1944 ja merkittiin kansallisuudeltaan venäläiseksi. Näistä venäläisistä esineistä suurimman osan keräsi alikersanttina palvellut Väinö Tuomaala. Tutkimukseni tarkastelee Väinö Tuomaalan kokoelmaa ja etsii syitä siihen, miksi kokoelma on sellainen kuin se on, miksi se ja koko venäläisten esineiden kokoelma syntyi ja mitkä seikat vaikuttivat Tuomaalan esinevalintoihin. Tutkimuksen teoria rakentuu museologisen kirjallisuuden varaan. Tutkimuksessa tarkastellaan Väinö Tuomaalan kokoelman keräyskonteksteja. Keräyskonteksteihin kuuluvat kokoelman kerääjä, keräysajankohta ja -paikka sekä yhteenkuuluvat esineet, eli muut venäläiset esineet. Kerääjän tarkastelussa huomioidaan hänen henkilöhistoriansa ja etsitään mahdollisia keruuseen vaikuttaneita tekijöitä. Keräysajankohdan tarkastelussa huomio kiinnittyy keruuympäristöön, eli vallitseviin olosuhteisiin ja aatteelliseen ilmapiiriin, joiden vaikutuksen alaisena keruu suoritettiin. Primääriaineisto koostuu Kansallismuseon alaisen Kulttuurien museon yleisetnografisten esineiden kokoelmaan kuuluvista 198:sta Väinö Tuomaalan keräämästä esineestä verifikaatteineen, jotka ovat osa 393 esinettä käsittävästä venäläisestä kokoelmasta. Aineisto sisältää myös eri arkistojen materiaalia. Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä, entisestä sota-arkistota, löytyneitä sotapäiväkirjoja ja Tuomaalan kantakorttia on tutkimuksessa käytetty jatkosodan tapahtumien esittämiseen. Museoviraston hallinto-osaston arkiston kirjeet ja pöytäkirjat ovat antaneet tietoa kulttuurikeruun organisoinnista. Väinö Tuomaalan arkistokokoelma Seinäjoella sisältää Tuomaalan keräämää perinneaineistoa, hänen puheitaan, lehtikirjoituksiaan ja kirjeenvaihtoaan. Myös Evijärven kunnantalon kotiseutuarkistosta löytyneet kirjeet ovat valottaneet Tuomaalan jatkosodan aikaista keruutoimintaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistot ovat tarjonneet materiaalia jatkosodan aikaisesta kulttuurikeruusta. Koko venäläisten esineiden kokoelma syntyi sattumalta ja organisoimattoman toiminnan tuloksena, jossa aktiivisia toimijoita olivat yksittäiset kerääjät. Intohimoisesta suhtautumisesta kansatieteellistä keruuta kohtaan johtuen, Tuomaala olisi todenäköisesti kerännyt museoesineitä missä päin Itä-Karjalaa tahansa. Väinö Tuomaalan Itä-Karjalassa keräämä esinekokoelma oli luonnollinen jatke hänen kotiseudullaan aloittamalleen keräystoiminnalle. Tuomaalan jatkosodan aikana keräämä kokoelma on kerääjän mieltymysten mukainen yritys kerätä vanhaa itäkarjalaista, kansallista talonpoikaiskulttuuria. Tuomaala pyrki keräämään klassista kansatieteellistä aineistoa monipuolisesti kansankulttuurin eri elämänalueilta. Tuomaalan esinekeruussa näkyi vahvasti talonpoikaiskulttuurin ihannointi ja halu pelastaa osa siitä tuleville sukupolville. Yrityksen onnistumiseen vaikuttivat sodanajan olosuhteet sekä aatteellinen ilmapiiri. Esineiden saatavuudella oli merkittävä osa kokoelman muodostumiseen, samoin Tuomaalan käsityksillä heimokansoista, Suur-Suomesta ja venäläisistä. Keruuvalintoihin ja keruun jatkumiseen vaikuttivat myös Kansallismuseon henkilökunta ja työstä saatu tunnustus.
  • Högman, Mari (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmani kohteena on arjen ja poikkeuksellisen arjen kokemus Suomen itärajalla sijaitsevissa kylissä sotavuosina 1939–1945 ja niiden jälkeisinä vuosina. Tuon esille miten poikkeuksellinen arki ja tavallinen arki määrittyvät kertojien kokemuksissa sotien aikana ja sodan päättymisen jälkeisinä vuosina, ja mikä on rajan läheisyyden vaikutus kokemukseen. Tulkitsen itärajalla asuneiden kokemuksia muistitietotutkimuksen kautta käyttäen lähiluvun metodia. Ensisijaisena lähteenä käytän haastattelu-, muistelu- ja keruuaineistoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) Joensuun perinnearkistosta (JPA). Tutkielmassa käytetyt haastattelu- ja muistelutallenteet on tehty vuosien 2008 ja 2015 välillä. Tallenteita on kuusi kappaletta, yhteensä 12 tuntia äänitteitä ja tutkielmassa käytettyjä litteroituja sivuja on 130. SKS:n Rajaseudun elämää -keruu on tehty vuonna 2010 ja aineistosta käytän 11 vastaajan aineistoja, ja sivuja on yhteensä 65. Muina lähteinä on käytetty ajanjakson historiaan liittyviä artikkeleita sekä teoksia yhteensä 68. Käytän 21 eri teoria- ja metoditeosta tai -artikkelia. Arjen ja poikkeuksellisen arjen kokemus muodostuu kertojien muistoissa aistimuistojen, fyysisyyden, kollektiivisen muistin kautta silloin, kun kertoja elää kokemushetkellä varhaislapsuuttaan. Hieman vanhempana koettu kokemus muodostuu konkreettisten tehtävien ja työnteon kautta. Tämän ikäkauden kokemuksesta kertomisen ominaispiirteisiin kuuluu kerrontahetkessä tapahtuva tapahtumahetken arviointi. Kertojien nykyhetken lapsuuskäsitys tuottaa lisäksi tapahtumahetken selittämistä ja taustoittamista. Aikuisena koettua arvioidaan sekä tapahtuma- että kerrontahetkellä. Kokemukset konkretisoituvat työnteon kautta ja kerronnassa välittyy yhteisöön kuulumisen tunne. Arki koetaan itärajalla poikkeuksellisena silloin, kun kotoa joudutaan lähtemään evakkoon, ja evakosta paluun jälkeen rajan fyysisen muuttumisen ja siirtymisen kautta. Tavallisesta arjesta poikkeavat työtehtävät ja sotien jälkeen rajan myötä lähemmäs siirtynyt Neuvostoliitto, muodostavat poikkeuksellista arkea. Sota-arjesta tulee kriisiajan arkea, joka koetaan ajan kuluessa tavallisena arkena. Sodan jälkeen rajavyöhykkeellä arki koetaan tavallisena, kun liikkumis- ja oleskelulupiin ja niiden tarkistuksiin totutaan. Sodan vaikutus jatkuu vielä vuosikymmeniä itärajalla Neuvostoliiton pitäessä rajan pinnassa sotaharjoituksia. Neuvostoliiton käymä hermosota aiheuttaa pelkoa rajaseudun asukkaissa. Sodan vaikutus ulottuu myös sotaa henkilökohtaisesti kokemattomiin kollektiivisen muistin, muistelun ja muistamisen kautta.
  • Piispanen, Anna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Ruuanvalmistus on kotikontekstissa yleisesti naisiin liitetty työtehtävä, mutta ammattimaisella keittämisellä on miehinen historia. Suomalaisissa ravintoloissa on ollut aina naisia töissä, mutta keittiömestari on perinteisesti ollut miesten ammatti. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen keittiömestarin työtä naisnäkökulmasta. Tutkimustehtävänäni on selvittää, millaisia kokemuksia naispuolisilla keittiömestareilla on ammatissa toimisesta, ja miten he rakentavat kokemuksiensa kautta suhdetta ammatti-identiteettiin. Lisäksi aineistoa tarkastelemalla selvitän, miten naiskeittiömestarit ovat kokeneet ammattiinsa kuuluvat työtehtävät ja työyhteisönsä. Tutkin myös, miten naiseus on vaikuttanut kokemuksiin keittiömestarina työskentelystä. Aineisto koostuu haastatteluista. Laatimani kysymysrungon avulla haastattelin kahdeksaa naista, jotka ovat tai olivat työskennelleet keittiömestareina. Koska haastattelut käsittelevät keittiömestareiden uraa ja niihin liittyy vahva työtematiikka, kutsun niitä työelämäkerroiksi. Kaksi haastateltavista vastasi kirjallisesti samoihin haastattelukysymyksiin. Äänitetyt haastattelut kestivät noin tunnista kolmeen tuntiin ja kirjalliset vastaukset ovat laajuudeltaan 3-14 sivua. Aineisto on tallennettu Hotelli- ja ravintolamuseon arkistoon. Lähestyin haastatteluja lähilukemalla niiden litteraatteja useita kertoja ja analysoin aineistoa kokemuskerrontaan keskittyen. Kokemuskertomukset ovat tarinoita kertojasta ja hänen kokemista tapahtumista, joissa keskeiseksi nousee kertojan oma tulkinta tapahtuneesta. Lisäksi tiedonintressini pohjautuu fenomenologiaan, minkä avulla tarkastelen keittiömestaruuden suurempia rakenteita. Tutkin naiskeittiömestareiden kokemuksia kolmessa eri aihepiirissä. Ensimmäiseksi tarkastelen, miten haastateltavat kokevat ruoanvalmistuksen, luovuuden ja talouden työtehtävät. Toisessa kappaleessa analysoin kokemuksia työyhteisöistä ja niiden johtamisesta keittiömestarin näkökulmasta. Viimeisessä analyysikappaleessa käsittelen haastateltavien näkemyksiä naiseuden vaikutuksesta työn kokemuksiin. Keittiömestarin ammatti-identiteettiin samaistutaan luovuuteen, talouteen ja henkilöstöjohtamiseen liittyvien työtehtävien hallinnan kautta. Aineistosta ilmeni kokemuksia, joissa oma osaaminen ja työn vaatimukset eivät kohdanneet perinteisenä pidettyä keittiömestaruutta. Näiden kokemuksien ristiriitaisuus kertoo ammatti-identiteetin päättymättömästä muutoksesta. Haastateltavat pitävät työyhteisöjä tärkeinä ja useimmiten yhtenä työn parhaimpana puolena. Esimieheys toi mukanaan rajoitteita ja velvoitteita, jotka asettivat keittiömestarit erilaiseen asemaan työyhteisössä. Näiden erontekojen kautta rakennetaan ammatti-identiteettiä suhteessa työyhteisöön. Haastatteluiden perusteella perinteinen kuva keittiömestaruudesta on muuttumassa. Ammattitaidon katsotaan olevan ratkaisevin tekijä keittiömestaruudessa ja haastateltavat näkivät, ettei naissukupuoli ollut ammatti-identiteetin vastainen. Naiskeittiömestarit kokivat kuitenkin sukupuolensa aiheuttaneen kitkaa työyhteisöissä, mikä kertoo ammatin miehisen kuvan elävän vielä keittiömestaruuden kulttuurisissa rakenteissa.