Browsing by Subject "Kauppaoikeus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 412
  • Markkanen, Hilma-Karoliina (Helsingfors universitet, 2014)
    3D-tulostuksen on arveltu olevan avain niin sanotun kolmannen teollisen vallankumouksen syntymiseen. 3D-tulostus mahdollistaa digitaalisen tarkkuuden, massatuotannon toistettavuuden ja käsityön yksilöllisyyden yhdistämisen uniikilla tavalla siten, että kustomoinnin kulut häviävät lähes kokonaan. Monimutkaisten hyödykkeiden tuottamisesta tulee kustannuksiltaan saman hintaista kuin yksinkertaisten hyödykkeiden tuottamisesta ja muunnelmien mahdollisuudet ovat rajattomat. Tekemällä fyysisestä digitaalista 3D-tulostuksen tekniikka saattaa kuitenkin samalla digitaalisen tekijänoikeuden ongelmakenttään uuden suuren joukon, eli fyysiset objektit. Tutkielmassa tarkastellaan 3D-tulostuksessa tekijänoikeudellisesti merkityksellisiä kysymyksiä ja sitä, missä tilanteissa käsillä on mahdollisesti tekijänoikeuden loukkaus. Tämän jälkeen käsitellään niitä ratkaisuvaihtoehtoja, joita tekniikan vuoksi on harkittava. Näillä ratkaisuvaihtoehdoilla tarkoitetaan tässä toisaalta konkreettisina esimerkkeinä esitettyjä oikeudenhaltijan käytettävissä olevia keinoja ja toisaalta perustavanlaatuisia ratkaisuja siitä, mihin suuntaan tekijänoikeutta tulisi vielä. Tutkielman laajuuden vuoksi näistä oikeudenhaltijan käytettävissä olevista keinoista käsitellään vain DRM (digital rights management) keinoja esimerkkinä ennakollisesta oikeuksien hallinnoinnista ja tietoyhteiskunnan palveluiden tarjoamisesta annetun lain 458/2002 mukaista alasottomenettelyä esimerkkinä jälkikäteisistä oikeudenhaltijan käytettävissä olevista keinoista. Lopuksi tutkielmassa käsitellään näkemyksiä siitä, kuinka 3D-tulostus ja sen kehittyminen vaikuttavat itse tekijänoikeuteen ja oikeudenhaltijoiden asemaan. Yksityinen käyttäjä voi syyllistyä tekijänoikeuden loukkaukseen skannatessaan tekijänoikeudella suojatun fyysisen objektin CAD-tiedostoksi, jolloin objektista muodostuu tekijänoikeuslain 2 §:n 1 momentissa tarkoitettu kappale. Lisäksi oikeudenloukkaus voi tapahtua käyttäjän muunnellessa tätä skannattua objektia jollakin tähän tarkoitetulla suunnitteluohjelmalla, jolloin kyse on tekijän yksinoikeuden alaan kuuluvasta teoksen muuntelusta. Nämä toimet eivät kuitenkaan muodosta tekijänoikeuden loukkausta, mikäli yksityisen käyttäjän toimenpiteiden voidaan katsoa kuuluvan tekijänoikeuslain 12 §:n poikkeuksen alaan. Ongelmallisinta erityisesti yksityishenkilöiden toimesta tapahtuvassa 3D-tulostuksessa on sen sijaan tekijänoikeuslain 2 §:n 3 momentin alaan lukeutuvat toimenpiteet, joilla tekijänoikeudella suojattua materiaalia saatetaan yleisön saataville tekijän yksinoikeuteen kuuluvalla tavalla. Vastuukysymysten osalta palveluntarjoajan vastuu mahdollisesta tekijänoikeusloukkauksesta palautuu lain 458/2002 mukaiseen alasottomenettelyyn, jonka osalta tulkinnanvarainen seikka on kuitenkin itse palveluntarjoajien soveltuvuus vastuuvapauden piiriin, sillä tämä kriteeri on sidottu palveluntarjoajien passiivisuuteen. DRM-keinojen saamasta kritiikistä huolimatta erityinen 3D-tulostinlaitteisiin asennettava kopioinninestojärjestelmä vaikuttaa yhdeltä toimivalta ratkaisulta. Sähkökauppalain mukainen alasottomenettely puolestaan voi toimia korjaavana toimenpiteenä siinä vaiheessa kun luvatonta materiaalia on jo levinnyt internetissä toimiviin palveluihin. Teknologisesta edistyksellisyydestään ja mahdollisuuksistaan huolimatta 3D-tulostus ei pitkällä aikavälillä tarkasteltuna näytä olevan valokuvaa tai radiota mullistavampi tekniikka tekijänoikeudelliselta kannalta. Sen sijaan se on vain yksi ajan saatossa keksitty tekniikka, joka on tuonut digitaalisen tekijänoikeuden piiriin yhden uuden sisällön lisää. Toisaalta 3D-tulostus saattaa digitaalisen tekijänoikeuden ongelmakenttään merkittävän joukon uusia teoksia, joiden kannalta oikeuksien hallinnointi tulee muuttumaan yhtä haastavaksi kuin musiikin tai liikkuvan kuvan oikeuksien hallinnoinnista on tullut digitaalitekniikan ansioista. 3D-tulostus edellyttää oikeudenhaltijoilta innovatiivisuutta ja uusien liiketoimintamallien luomista. Lisäksi se ei ainakaan vähennä tarvetta tarkastella vanhan tekijänoikeusjärjestelmän peruskäsitteitä kriittisesti ja uudelleen.
  • Rautanen, Eino (Helsingin yliopisto, 2017)
    Activist investing has become an established phenomenon on the regulated markets in Europe. The market abuse provisions have simultaneously been described as the Achilles’ heel of activist investors. Nonetheless, specific legal research on the relationship between activist investing and market abuse under the current EU market abuse regime is very limited. This thesis examines the highly critical and unexplored question of when activist investing may amount to market abuse under the EU market abuse regime. In examining that question, this thesis also explores certain defences that would render activist engagements legitimate. This thesis does not only ambitiously restate the EU law in relation to activist investing; it also seeks to further identify, engage with and offer persuasive solutions to deeper underlying issues that relate to activist investing on the regulated markets. The EU Market Abuse Regulation (No 596/2014, hereinafter ‘MAR’) established a directly applicable market abuse framework that is to be uniformly interpreted within the EU, which means that the market abuse regime is the same within all of the Union’s Member States. As such, this thesis focuses on its uniform interpretation and systematization in relation to activist investing. The doctrinal analysis of when activist investing may amount to a contravention of the MAR forms the basis of this research, which also enables the thesis to offer useful hands-on advice on EU level compliance to activist investors, issuers, compliance officers, practitioners, supervisory authorities, prosecutors, and judges alike. Moreover, this thesis examines both sides of the activist investing phenomenon: the activist long and the activist short. With this in mind, the thesis also proposes a definition of activist investing. Two types of activist investing, namely activist short-selling and offensive shareholder activism, are studied in closer detail. The thesis ultimately finds that a categorical view on activist investing is to be dismissed. Economic research suggests that lawful activist investing contributes to improving the operational and share price performance of targeted firms in Europe, enhances the price discovery mechanism on the market and increases long-term welfare by discouraging fraudulent behaviour; it further suggests that unlawful activism is likely to have the opposite effects and a negative overall impact on the markets. The topic of this thesis, namely the separation of lawful and unlawful activist investing, is thus of uttermost importance. The findings of this thesis further indicate that the merits of activist investing should be assessed on a case-by-case basis in accordance with the doctrinal methodology and legal framework systematized herein. Further, this thesis discovers that the EU market abuse regime restricts the scope of both public and non-public forms of activist investing. Non-public (or ‘publicity-shy’) activist investors (i.e. activist investors who engage with public companies in private) must particularly consider the limitations instilled by the insider regime; in contrast, activist investors who engage in public campaigns must consider the prohibitions on unlawful disclosure of inside information and market manipulation in addition to certain disclosure obligations that producers and disseminators of investment recommendations are obliged to follow. The thesis further discovers that the EU market abuse regime also effectively hinders activist collaboration (wolf pack activism), as pursuing such collaboration would amount to market abuse provided that the criteria of inside information are met. The thesis additionally suggests that the renewed EU market abuse regime is likely a contributing factor in the recent upsurge of public activism, as activist investors may avoid the insider prohibitions by going public with their demands and agenda. This thesis also finds that activist engagements that amount to market abuse are unlikely to enjoy constitutional protection under the so-called ‘freedom of expression defence’, which activist investors occasionally employ in courts. However, some exceptions to this exist. For example, the disclosure of inside information to the press may enjoy constitutional protection in some Member States but amount to unlawful disclosure in others (in which case constitutional provisions governing freedoms of expression and the press are likely to prevail and effectively limit the scope of the MAR). As such, comparative constitutional research on the relationship between market abuse and the freedoms of expression and the press in Member States is needed. Given that such an examination falls mainly beyond the scope of this thesis, some proposals for further research in the field are made.
  • Ahlqvist, Lars-Johan (Helsingfors universitet, 2016)
    En vedertagen uppfattning i finsk doktrin är att aktieägare, till skillnad från ledningen, inte är underkastade en allmän aktiebolagsrättslig lojalitetsplikt. Aktieägarna anses följaktligen utgångspunktmässigt ha en rätt att utnyttja de rättigheter som aktieägarskapet medför för bedrivandet av egna intressen, utan att vara skyldiga att ta bolagets eller övriga aktieägares intressen i beaktande. Denna rättighet kan även omnämnas som aktieägares själviskhetsrätt. Aktieägarnas rättsliga och faktiska möjligheter att utöva makt i bolaget är dock ägnade att väcka frågan huruvida aktieägare som en följd här av borde vara ålagda en lojalitetsplikt i sitt agerande. Denna avhandling ämnar att med utnyttjandet av en rättsekonomisk och -dogmatisk metod närma sig temat om en aktiebolagsrättslig lojalitetsplikt mellan aktieägare. Avhandlingens syfte är att med utgångspunkt i aktieägarnas inbördes förhållande granska huruvida det föreligger grunder för och ett behov av en lojalitetsplikt i aktieägarförhållandet. Därutöver ämnar avhandlingen besvara huruvida det av den så kallade generalklausulen i ABL 1:7 andra fras går att härleda en lojalitetsplikt för aktieägares vidkommande. Avhandlingen kommer primärt att fokusera på förhållandet mellan så kallade kontrollaktieägare och övriga aktieägare. Med en kontrollaktieägare förstås förenklat en sådan aktieägare eller grupp av aktieägare, som till en följd av sitt aktieägarskap, innehar en position möjliggörande utövande av dominerande inflytande över bolaget. Avsikten är att i aktieägarnas inbördes förhållande och i synnerhet i förhållandet mellan kontrollaktieägare och övriga aktieägare, identifiera sådana element som skulle berättiga att i vissa situationer frångå aktieägarnas själviskhetsrätt till fördel för en lojalitetsplikt. Forskningsuppgiften kommer inledningsvis närmas genom att betrakta aktieägarförhållandet och lojalitetsplikten ur ett rättsekonomiskt perspektiv och med utgångspunkt i det så kallade avtalsteoretiska tänkandet. Med grundval i det avtalsteoretiska tänkandet är det möjligt att betrakta aktieägarförhållandet genom en bolagsavtals -konstruktion. Genom att koppla bolagsavtals -konstruktionen samman med paradigmet om ofullständiga avtal, eftersträvas att gestalta de ekonomiska grunderna för och funktionen av en lojalitetsplikt i aktieägarförhållandet. Detta efterföljs av en utredning av grunderna för maktutövningen i aktiebolaget, varefter fokus riktas till en närmare analys av förhållandet mellan kontrollaktieägare och övriga aktieägare. Med utgångspunkt i principal -agentteorin och sett mot den angloamerikanska tematiken om det fiduciariska förtroendeförhållandet, eftersträvas en identifiering av sådana element i förevarande förhållande som i regulativt hänseende kunde motivera en lojalitetsplikt för kontrollaktieägares vidkommande. I och med avsaknaden av en nordisk doktrin beträffande aktieägares lojalitetsplikt, kommer även lojalitetsfrågan granskas genom en exkursion till den amerikanska rättspraxisen, där de i praxisen etablerade fiduciariska skyldigheterna för aktieägare begrundas. Avhandlingen avrundas med en analys av generalklausulen i ABL 1:7, i samband med vilken ställning tas till huruvida av nämnda bestämmelse går att härleda en lojalitetsplikt de lege lata. Diskussionen avslutas sedermera med en framställning av lojalitetspliktens utsikter de lege ferenda.
  • Luhtalampi, Netta (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielmani käsittelee reverse payment -sovintosopimusten arviointia EU:n kilpailuoikeudessa. Reverse payment –sovintosopimuksilla viitataan alkuperäislääkkeen valmistajan ja rinnakkaislääkkeen valmistajan välisen patenttiriidan sopimiseksi tehtyä sopimusta, johon sisältyy ns. Käänteismaksu (reverse payment) alkuperäislääkkeen valmistajalta rinnakkaislääkkeen valmistajalle. Käänteismaksu nimitys tulee siitä, että normaalisti väitetyssä patentin loukkaustilanteessa loukkaajan tulisi maksaa korvausta patentinhaltijalle, eikä toisin päin. Näissä sovintosopimuksissa käänteismaksu toimii korvauksena alkuperäislääkkeen valmistajalta rinnakkaislääkkeen valmistajalle, jotta se sitoutuu viivyttelemään markkinoille tuloaan. Aihe on hyvinkin ajankohtainen, sillä viime vuoden syyskuussa unionin yleinen tuomioistuin antoi sovintosopimuksia koskeva ratkaisun asiassa Lundbeck (Unionin yleinen tuomioistuin, 8.9.2016, Lundbeck v komissio; T-472/13, EU:T:2016:449), jossa ensimmäistä kertaa vahvistettiin, että käänteismaksun sisältävät sovintosopimukset voivat olla SEUT 101 artiklan 1 kohdan mukaisia tarkoitukseen perustuvia kilpailunrajoituksia. Rerverse payment –sovintosopimukset ovat alkuaan lähtöisin USA:sta, jossa tuomioistuimet ovat jo vuosia arvioineet näitä sovintosopimuksia. Komissio aloitti vuonna 2000 lääkealaa koskevan toimialakohtaisen tutkimuksen, sillä oli viitteitä siitä, että lääkealalla markkinat eivät toimi tarpeeksi tehokkaasti. Komissio julkaisi vuonna 2008 lääkealan toimialakohtaista tutkimusta koskevan raportin, jossa ilmeni alkuperäislääkkeen valmistajien ryhtyneen aggressiivisten patenttistrategioiden toteuttamiseen voidakseen pidentää patenttiensa suoja-aikaa keinonaan muun muassa patenttien niputtaminen sekä käänteismaksuun perustuvien sovintosopimuksien tekeminen rinnakkaislääkkeen valmistajien kanssa. Tutkimuksesta ilmeni, että näiden sovintosopimusten johdosta kilpailu lääkemarkkinoilla estyy, ja ilman rinnakkaislääkevalmisteiden markkinoille tuloa, lääkkeiden hinnat pysyvät korkealla. Komissio myös totesi raportissa, että nämä sovintosopimukset saattavat olla SEUT 101 artiklan 1 kohdan mukaisia kilpailunrajoituksia. Tutkielmassa selvitetään miten ja millä kriteereillä sovintosopimuksia arvioidaan SEUT 101 artiklan valossa hyödyntäen sekä kotimaista että ulkomaista lähdeaineistoa. SEUT 101 artiklan sekä komission artiklan tulkintaa koskevien tiedonantojen ja suuntaviivojen lisäksi suuressa roolissa tutkielmassa on oikeuskäytäntö. Koska kyseessä on kahden oikeudenalan leikkauskohtaan sijoittuvasta aiheesta, edellyttää asian tarkastelu myös, että tutkielmassa käsitellään patenttia yksinoikeutena. Koska tällä hetkellä meillä ei ole ylikansallista patenttijärjestelmää vaan eurooppapatentissakin on pohjimmiltaan kyse kansallisista patenteista, käsittelen patenttia yksinoikeutena kotimaisen patenttilainsäädännön ja sitä koskevan oikeuskäytännön näkökulmasta. Sovintosopimusten arvioinnissa käytän hyödyksi myös USA:n oikeuskäytäntöä eurooppalaisen oikeuskäytännön vähyyden takia. Sovintosopimuksien arvioinnissa kilpailuviranomaiset ovat käyttäneet arviointi kriteerinä muun muassa maksun suuruutta, patentin suoja-alaa sekä patentin mitättömyyttä. Kilpailuviranomaisten arviointi ei kuitenkaan vielä ole täysin mallikelpoinen niin, että se ottaisi riittävällä tavalla huomioon molempien järjestelmien, tavoitteiden toteutumisen. Mikäli arvioinnissa liian helposti päädytään sovintosopimusten kilpailun vastaisuuteen, on vaarana se, että patentinhaltijan yksinoikeuteen puututaan liikaa, jolloin patentin tavoite toimia riittävänä kannustimena heikkenee. Sovintosopimusten arvioinnin lisäksi käsittelen tutkielmassa mahdollisia ratkaisuehdotuksia näiden sovintosopimusten välttämiseksi. Osapuolten motivaationa tehdä sovintosopimus, on suurien oikeudenkäyntikulujen välttäminen. Ratkaisuna tähän voisi olla uusi yhtenäispatenttituomioistuin, jonka toiminnan aloittamista koskevat järjestelyt ovat parhaillaan käynnissä. Tuomioistuimen avulla varmistetaan se, että kaikki yhtenäispatenttia koskevat riidat käsitellään samassa tuomioistuimessa, ja lisäksi oikeudenkäyntikulut on tarkoitus asettaa kohtuulliselle tasolle. Näin ollen oikeudenkäyntikulut eivät olisi uuden patenttijärjestelmän myötä niin suuret. Nähtäväksi jää kuinka nopeasti tuomioistuin toimintansa aloittaa, ja että kuinka hyvin nämä tavoitteet toteutuvat käytännössä.
  • Zhang, Xiaodan (Helsingin yliopisto, 2021)
    In 2013, the Company Law has revised the capital system, enacting the capital subscription system and giving more freedom to corporate autonomy. However, there are still some conflicts arising under such system, especially for conflicts on the allocation of voting rights of shareholders who have not contributed subscribed capitals in full. Therefore, it is necessary to conduct a research and discuss how to deal with such conflicts by analyzing the capital systems in different countries and relevant cases in China. This article focuses on how to better allocate shareholders’ voting right under capital subscription system after fully considering its benefits and problems. To solve this problem, it contains the following aspects: (1) Introduction of shareholders’ voting rights and capital subscription system; (2) Discussion of the current situation and existing problems of shareholders’ voting rights under capital subscription system; (3) In-depth analysis of current theory and cases in China; (4) Comparison of capital systems, such as authorized capital system in the U.K and compromise capital system in Japan, in other countries; (5) Suggestion on how to better allocate shareholders’ voting rights to solve existing problems.
  • Numminen, Milla (Helsingin yliopisto, 2018)
    Urheiluun ja sen eri lajeja koskeviin urheilutapahtumiin liittyy nykyisin laajaa ja merkittävät taloudelliset intressit omaavaa liiketoimintaa. Tunnetuimpien urheilun valtalajien, kuten yleisurheilun, jalkapallon ja jääkiekon eri mestaruuskilpailut sekä useita lajeja yhdistävät olympialaiset ovat usein järjestämisvuosiensa kuumimpia puheenaiheita kansainvälisessä mediassa ja nykyteknologia televi-sio-, radio- ja muiden tietoliikenneyhteyksiensä kautta mahdollistaa sen, että urheilutapahtumia on mahdollista seurata samanaikaisesti lähes missä puolella maailmaa tahansa. Urheilutapahtumien laaja tunnettuus ja niitä seuraavan maailmanlaajuisen yleisön huomion saavuttaminen ovat luoneet urheilutapahtumien sponsoroinnista merkittävän markkinointitavan sellaisille yrityksille, jotka haluavat hyötyä urheilutapahtuman ympärillä vallitsevasta huomiosta ja saada oikeuden hyödyntää sille kuuluvia tunnuksia ja kaupallista huomioarvoa omassa elinkeinotoiminnassaan markkinointinsa tukena. Kuitenkin, tie urheilutapahtuman viralliseksi sponsoriksi ei ole kaikille halukkaille avoin: paikkoja on yleisesti jaossa vain rajoitetusti ja niiden hinnat ovat usein nousseet niin korkeiksi, ettei kaikilla sponsoreiksi pyrkivillä ole varaa tai halua kilpailla halutusta sponsoripaikasta muiden varakkaampien yritysten kanssa. Kun muu kuin urheilutapahtuman virallinen sponsori pyrkii markkinoinnissaan tapahtumaan viittaamalla luomaan virheellisen mielleyhtymän sen kaupallisesta osallisuudesta urheilutapahtumaan ja hyödyntää oikeudettomasti urheilutapahtuman goodwill-arvoa oman markkinointinsa tukena, viitataan tällaiseen menettelyyn ns. ambush-markkinointina. Tässä pääosin lainopillisessa tutkielmassa tarkastellaan ambush-markkinoinnin ilmiötä oikeudellisessa kontekstissa ja sen torjunnassa hyödynnettyjä keinoja aiemmin järjestettyjen urheilutapahtumien yhteydessä. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan Suomen kansallisen lainsäädännön soveltuvuutta torjua ambush-markkinointia. Ennen ambush-markkinoinnin torjunnassa hyödynnettyihin keinoihin siirtymistä tutkielman alussa tarkastellaan eräänlaisena esikysymyksenä, mitä ambush-markkinointi tarkoittaa, mitkä asiat ovat vaikuttaneet sen kehittymiseen ja millaisia ambush-markkinoinnin keinoja urheilutapahtumien yhteydessä on käytetty viime vuosikymmenten aikana. Tutkielman keskeiset tutkimuskysymykset ovat, millaisilla keinoilla ambush-markkinointia on maailmanlaajuisesti pyritty torjumaan aiemmin järjestetyissä urheilutapahtumissa, ja miten ambush-markkinointia voidaan torjua Suomen kansallisen lainsäädännön nojalla. Tarkastelussa havaitaan, että urheilutapahtumien järjestäjät ja niiden viralliset sponsorit, joille ambush-markkinointi on etenkin vahingollista, ovat hyödyntäneet ambush-markkinoinnin torjunnassa monipuolisesti sekä oikeudellisia, lain säännöksiin pohjautuvia keinoja, että muita torjuntakeinoja, joilla tuetaan ambush-markkinoinnin laintasoista torjuntaa. Ambush-markkinoinnin torjuntaan on sovellettu ensinnäkin urheilutapahtumien isäntämaiden kansallisia immateriaali- ja markkinointioikeuslakeja, kuten tavaramerkki- ja vilpillistä kilpailua koskevaa sääntelyä. Havaittuaan isäntämaiden kansallisen lainsäädännön olevan ajoittain riittämätön torjumaan etenkin urheilutapahtumaan epäsuorasti viittaavaa ambush-markkinointia, suurimpien urheilutapahtumien järjestäjät ovat ryhtyneet edellyttämään tapahtumiensa isänniksi pyrkiviltä mailta ambush-markkinoinnin nimenomaisesti kieltävän erityislainsäädännön säätämistä. Kyseinen lainsäädäntö on saanut osakseen kiitosta ambush-markkinoinnin aiempaa tehokkaammasta torjunnasta, mutta myös kritiikkiä erityislakien epätasapainosta niiden osapuolten intressien turvaamisen suhteen, joihin erityislainsäädännön katsotaan vaikuttavan. Suomen kansallinen lainsäädäntö ei sisällä nimenomaisia ambush-markkinointia koskevia säännöksiä, eikä Suomessa ole säädetty erityislainsäädäntöä mitään maassamme aiemmin järjestettyä urheilutapahtumaa varten. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ambush-markkinointia voitaisi torjua sen voimassaolevan sääntelyn avulla. Tarkastelussa keskitytään Suomen tavaramerkkilain (7/1964) ja sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain (1061/1978) säännöksiin ja miten niiden nojalla voidaan torjua ambush-markkinointia. Lisäksi käsitellään kansainvälisen kauppakamarin, eli ICC:n markkinointisääntöjen, muiden kansallisten immateriaalioikeudellisten yksinoikeuslakien sekä kuluttajansuojasääntelyn merkitystä ambush-markkinoinnin torjunnassa. Lopuksi arvioidaan lainsäädäntömme ambush-markkinointia vastaan antaman suojan riittävyyttä suhteessa yleistyneeseen erityislainsäädännön säätämisvelvollisuuteen tiettyjen urheilutapahtumien isännäksi pyrkimisen prosesseissa.
  • van Nues, Kristina (Helsingin yliopisto, 2015)
    Veil piercing is a doctrine of corporate law allowing the courts to lift the veil between a company and its shareholders in order to make those shareholders personally liable for the obligations of the company. This doctrine is present in both England and Finland and is inextricably linked with the principles of separate legal personality and limited liability: piercing disregards separate legal personality in order to strip the protections of the corporate form from a miscreant shareholder, namely the protection of limited liability. This thesis asks in what circumstances is piercing the corporate veil and stripping these protections from a shareholder can be justified as a proportional violation of separate legal personality and limited liability. This thesis begins by examining the nature of the company as well as its key attributes: legal personality, limited liability, transferable shares, delegated management and investor ownership. It concludes that limited liability is an extension to separate legal personality and together they allow for asset partitioning, while the latter three elements help to support the first two. Section 4 of this thesis starts with an overview of limited liability under English and Finnish law before analysing the moral hazard problem of limited liability. This is that the separation between management and shareholders and the insulation of both shareholders (and to a large extent) managers of the company from down-side exposure caused by risk-taking inevitably leads to less caution, a lack of monitoring and even negligence. This thesis then considers the rationales in favour of limited liability, which can roughly be divided into: investment incentivisation, lowering transaction costs and the facilitation of the stock market. It weighs these against the problems associated with moral hazard, with particular consideration given to closely-held vs. public company and voluntary vs. involuntary creditors. This thesis concludes that the justifications for limited liability outweigh the moral hazard problem largely only in the case of public companies and those involving voluntary creditors. Section 5 of this thesis examines veil piercing under s. 213 and 214 of the English insolvency Act 1986, before analysing several significant English cases on piercing, including the current authority Prest v. Petrodel Resources Ltd, and the Finnish piercing cases, including KKO 2015:17. It concludes that although English law on veil piercing has traditionally been confusing, ambiguous and riddled with uncertainty, the introduction of the Prest test has brought some much needed clarity into the area. Finnish piercing law is more nebulous than its English counterpart with no clear test, but the fact that it identifies certain elements that may lead the courts to pierce the veil makes it more flexible. The doctrine requires additional clarity and articulation in both jurisdictions. In section 6, this thesis criticises English veil piercing doctrine for its narrowness and contends that the extremely limited remit has essentially negated the usefulness of the doctrine. It views the lack of consideration of factors such as undercapitalisation of subsidiaries and the existence of involuntary creditors as a weakness and considers that the additional flexibility and more holistic approach of the Finnish doctrine is desirable, but that this creates uncertainty problems. This thesis also recognises that courts in both jurisdictions seem to implicitly consider that veil piercing is more possible and justified in cases where the rationales for limited liability fail to overcome the moral hazard problem. This thesis then goes on to identify several common elements in the piercing doctrine in both England and Finland, which it contends should be present in any future tests on veil piercing: (i) direct and significant control over the company, (ii) some element of unconscionable behaviour and (iii) a misuse of the corporate form and the protections of limited liability (generally for the purposes of avoiding liability for the aforementioned unconscionable conduct). It further concludes that courts should also accord weight to the nature of the misconducts together with additional considerations, including whether the case involves purposefully undercapitalised subsidiaries or involuntary creditors. The doctrine should remain a judicial remedy and it should continue to be rarely resorted to, although its scope should still be widened from its current one in order to ensure that it is an effective solution to the moral hazard problem of limited liability.
  • Backlund, Sofia (Helsingfors universitet, 2014)
    Avhandlingen analyserar ansvarsfördelningen vid köp av begagnad bostad eller bostadsfastighet då det uppkommer dolda fel som fukt- och mögelskador. De vanligaste bostadstvisterna rör kvalitetsfel. Vid bostadsköp är typiska kvalitetsfel dolda fel. Enligt JB 2:17–19 och bostadsKL 6:11 har säljaren en upplysningsplikt gentemot köparen, dvs. säljaren har en plikt att berätta om sådana omständigheter som kan anses vara av vikt för köparen. Köparen har också enligt JB 2:22 och i bostadsKL 6:12 en undersökningsplikt och måste alltså undersöka köpeobjektet tillräckligt noggrant före köpets ingående. Sådana fel som kunde ha upptäckts vid en förhandsgranskning får köparen inte åberopa om han senare reklamerar om fel i köpeobjektet. Här kommer tredje parters roll också in. I avhandlingen behandlas fastighetsförmedlarens, konditionsgranskarens samt bostadsaktiebolagets roll vid köparens och säljarens upplysnings- och undersökningsplikter och hur de inverkar på ansvarsfördelningen. Påföljder för denna typ av fel som kan aktualiseras är prisavdrag, skadestånd eller hävning. Det problematiska vid fukt- och mögelskador är ofta att hitta den ansvarige och varje fall måste bedömas var för sig eftersom det finns så många faktorer som inverkar.
  • Sandholm, Sandra (Helsingfors universitet, 2014)
    Under de senaste åren har ansvarsfördelningen mellan bolagsorganen varit föremål för en livlig debatt. Närmare bestämt har debatten berört frågan om fördelningen av det civilrättsliga skadeståndsansvaret mellan bolagsledningen och revisorn. Debatten har också accentuerat en mer omfattande diskussion om betydelsen av revision, framförallt som en förutsättning för en fungerande kapitalmarknad, och därtill nära anknutna ämnen. Syftet med avhandlingen är att systematisera ansvarsfördelningen mellan bolagsledningen och revisorn samt att studera huruvida den juridiska ansvarsfördelningen i praktiken återspeglas i skuldbedömningen och fördelningen av det civilrättsliga skadeståndsansvaret. Avhandlingen utgår från revisorns funktion i aktiebolaget och närmare bestämt den roll revisorn har i samband med den lagstadgade revisionen. Bolagsledningens uppgifter och ansvar reflekteras i förhållande till revisorns. Utgångspunkten för avhandlingen är den roll och ställning som revisorn respektive bolagsledningen har i aktiebolaget. Huvuddragen i den juridiska ansvarsfördelningen identifieras utgående från den. Det aktiebolagsrättsliga skadeståndet är starkt knutet till allmänna skadeståndsbestämmelser. Bland annat fördelningen av skadeståndsansvaret mellan bolagsorganen regleras av skadeståndslagen. Därmed bildar skadeståndsrätten en väsentlig del av avhandlingen. I avhandlingen behandlas ingående de allmänna förutsättningarna för skadeståndsansvar och särdragen i skuldbedömningen för respektive bolagsorgan. Slutligen diskuteras huvudregeln om solidariskt ansvar för skada. I och med att det aktiebolagsrättsliga skadeståndet kännetecknas av ett antal utmärkande faktorer blir frågan om hur och i vilken utsträckning principen om solidariskt ansvar är tillämplig aktuell. Avhandlingen avslutas med en diskussion om Europeiska kommissionen rekommendation om begränsning av revisorernas skadeståndsansvar.
  • Heino, Mari (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmani käsittelee sitä, miten tuoteväärentämistä sekä piratismia on pyritty torjumaan etenkin kansainvälisissä hallitustenvälisissä järjestöissä sekä EU:ssa. Tarkastelun kohteena on artikloiden lisäksi sopimuksia edeltäneet neuvottelut ja järjestöjen muu toiminta immateriaalioikeuksien loukkauksien vähentämiseksi. Kotimaiset tuoteväärentämisen ja piratismin vastaiset hankkeet olen rajannut tutkimusaiheeni ulkopuolelle. Työni on immateriaalioikeuden oppiaineeseen tehdyksi tutkielmaksi jokseenkin poikkeava, koska se on metodiltaan lähinnä oikeushistoriallinen. Sillä tosin on aiheestaan johtuen myös oikeuspoliittisia piirteitä. Aineistona olen käyttänyt asiantuntijakirjallisuuden lisäksi virallisia asiakirjoja, joita on ollut saatavilla esimerkiksi Maailman henkisen omaisuuden järjestön, Maailman kauppajärjestön ja Euroopan unionin sähköisissä tietokannoissa. Olen hyödyntänyt lähteinä myös kyseisten kansainvälisten hallitustenvälisten järjestöjen ja EU:n verkkosivuilla olevia tietoja. Lisäksi olen varauksellisemmin käyttänyt epävirallisempia verkkolähteitä kuten tiedotusvälineiden uutisointia piratismista ja kauppasopimusten neuvotteluista. Sitovien sopimustekstien aikaansaaminen oli 1970-luvulla vastaperustetulle Maailman henkisen omaisuuden järjestölle (WIPO) vaikeaa, koska maaryhmät olivat voimakkaasti erimielisiä useimmista asioista ja päätöksenteko edellytti siihenkin aikaan yksimielisyyttä. WIPOn toimintakyvyttömyyteen turhautuneen oikeudenhaltijapuolen lobbauksen johdosta immateriaalioikeudet saatiin 1980-luvulla osaksi GATTin Uruguayn neuvottelukierrosta, jonka päätteeksi vuonna 1995 perustettiin Maailman kauppajärjestö eli WTO. Sen perustamissopimuksen liitteisiin lukeutuu TRIPS-sopimus, joka on edelleen ainut multilateraalinen eli monenvälinen sopimus, jossa käsitellään jokseenkin kattavasti immateriaalioikeuksien täytäntöönpanoa. Sekä WIPOssa että Maailman kauppajärjestössä olisi toimintakyvyn parantamiseksi hyödyllistä siirtyä määräenemmistöpäätöksiin, jotteivät yksittäiset valtiot tai maaryhmät kykenisi sabotoimaan sopimushankkeita. Ei kuitenkaan ole realistista odottaa niin tapahtuvan. 2000-luvulla voimakkaasti yleistyneiden kahdenvälisten kauppasopimusten etuna on toisaalta se, että neuvottelupuolet pystyvät räätälöimään niiden sisällön riittävän edulliseksi kummankin neuvottelupuolten kannalta. Oikeudenhaltijapuolen järjestöt ovat tehneet aktiivista yhteistyötä niin WIPOn, WTO:n kuin EU:nkin kanssa. Vaikka oikeudenhaltijoilla on paljon hyödyllistä tietotaitoa tuoteväärentämisen ja piratismin torjumisesta, oikeudenhaltijapuolen järjestöjen konsultoimisessa on kuitenkin riskinä, ettei muita intressiryhmiä kuten esimerkiksi kuluttaja- tai ihmisoikeusjärjestöjä oteta riittävästi huomioon ja tasapaino vastakkaisten intressien välillä jää saavuttamatta. Immateriaalioikeuksien täytäntöönpanoa koskeva sääntely on kuitenkin viime kädessä kansallista, sillä kansainvälisten, alueellisten ja kahdenvälisten sopimusten väljät sanamuodot antavat kansallisille lainsäätäjille paljon liikkumavaraa. Rangaistusasteikkoja tuoteväärentämisestä tai piratismista ei ole kansainvälisissä järjestöissä harmonisoitu. Niin TRIPS-sopimus kuin siihen pohjautuva EU:n enforcement-direktiivi (2004/48/EY) käsittelevät lähinnä sitä, millainen keinovalikoima siviilioikeudellisia ja hallinnollisia toimenpiteitä oikeudenhaltijoilla tulisi olla käytettävissään, eikä myöskään vahingonkorvausten sopivasta suuruusluokasta ole kannanottoja. TRIPS-sopimuksen 61 artikla rikosoikeudellisista sanktioista on sekin loppujen lopuksi hyvin yleisluontoinen. Valtioiden välisillä immateriaalioikeutta käsittelevillä sopimuksilla ei voi loppujen lopuksi vaikuttaa siihen, miten immateriaalioikeuksia kunnioitetaan kansallisesti. Kansainvälisten järjestöjen ja EU:n harjoittama ruohonjuuritason yhteistyö kehittyvien valtioiden viranomaisten kanssa saattaa jopa tosiasiassa olla tehokkaampaa tuoteväärentämisen ja piratismin vastaista yhteistyötä kuin kunnianhimoiset sopimustekstit, joita ei noudateta. Kuitenkin se, että on olemassa hyvin laajan valtiojoukon ainakin periaatteessa hyväksymiä linjanvetoja immateriaalioikeuksien suojan vähimmäistasosta sekä kansallisen kohtelun ja suosituimmuuskohtelun kaltaisista periaatteista, on selkeyden vuoksi parempi kuin kansainvälinen immateriaalioikeusjärjestelmä ilman minkäänlaisia multilateraalisia sopimuksia.
  • Ligi, Karina (Helsingin yliopisto, 2021)
    The year 2021 marks 36 years since the landmark Mitsubishi ruling – confirming the arbitrability of competition law-based claims, and overturning the then prevailing American Safety decision, which denied the arbitrability of competition law disputes. Mitsubishi was not only a landmark ruling in the U.S., but it also induced a similar change in Europe, firstly with the encouragement of the Commission and then followed by the CJEU in Eco Swiss. However, the development and clarification of EU competition arbitration has been relatively slow and scarce. That is due to the nature of EU competition law, which has a lot of open terminology, the lack of arbitration mentioned in the legislation, and often the unwillingness of CJEU to clarify important concepts due to lack of information. Also, arbitration proceedings are confidential by nature – which historically has been one of the main arguments against arbitrability of competition disputes – therefore, the development and clarification of EU competition arbitration has only come up in limited circumstances, mostly in the recognition and enforcement phase of the arbitral award or when the losing party has challenged the award. The current position is that competition law is an arbitrable subject-matter in the EU. That position is mostly based on the application of Articles 101 and 102 TFEU, which mostly arise in arbitration proceedings. However, when stepping out of the confined boundaries of those Articles, and considering whether Article 106 TFEU on exclusive right; Articles 107-108 TFEU on EU state aid; EUMR on concentrations or follow-on damages actions based on EU competition law infringements are also arbitrable, the answer is more ambiguous. In theory, the answer is yes, subject to limitations of the Commission’s exclusive competence, but in practice, the arbitrability of those EU competition law issues poses many challenges on arbitrators. This thesis explores the jurisdictional issues and limitations on arbitrators’ to arbitrate EU competition rules, related claims and follow-on action damages.
  • Saarinen, Miia (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää arvopapereiden liikkeeseenlaskijan kovenanttisitoumuksia koskevan tiedonantovelvollisuuden oikeudellista ulottuvuutta. Sääntelyrakenteen tarkastelussa huomion keskiössä pidetään sisäpiiritiedon arviointia johtuen erityisesti kovenanttien luonteesta. Tämän pohjalta tutkimuksessa pyritään ottamaan kantaa sijoittajansuojaan ja sen toteutumiseen. Tutkimukseen liittyy tältä osin myös hyvin rajattu de lege ferenda –mielenkiinto, mutta tutkimuksessa ei tehdä laajaa de lege ferenda –analyysia sijoittajansuojan kehittämisestä. Tutkielma on ensisijaisesti pluralistista metodia hyödyntävä lainopillinen tutkimus vallitsevan oikeuden sisällöstä. Vaikkakin lainoppi on luonut kehykset tutkimukselle, on tutkimuksen näkökulmaa laajennettu myös taloudelliseen argumentaatioon, mikä ilmentää tutkimuksen pluralistista metodia. Tutkimuksen kohteena on kaksi eri velkainstrumenttiä, pankkilainarahoitus sekä joukkolainarahoitus. Tutkimuskohteessa erityistä problematiikkaa liittyy kovenanttien mahdollisiin rikkoutumistilanteisiin, joiden voidaan katsoa olevan erityisen herkkiä sisäpiiritiedon muodostumiselle. Kovenantin rikkoutumisesta aiheutuvista seuraamuksista sovitaan rahoitusinstrumenttikohtaisesti, pois lukien velkojen ristiineräännyttämistilanteet. Kovenantin rikkoutuminen voi instrumenttiin liitettyjen ehtojen mukaisesti muodostaa velan irtisanomisperusteen tai johtaa korvaukseen ja/tai neuvotteluihin luoton jatkosta. Tutkimuksessa kovenanttitiedottamista koskevan oikeudellisen sääntelykehyksen todetaan de lege lata olevan pirstaloitunut ja monisyinen. Johtopäätös tukee myös aiemmin oikeuskirjallisuudessa esitettyä väittämää siitä, että arvopaperimarkkinas ntelylle tunnusomaista on juurikin poikkeuksellinen monitasoisuus ja EU-tasoinen harmonisaatio. Kovenanttitiedottamista koskevat olennaiset säännökset sisältyvät erityisesti markkinoiden väärinkäyttöasetukseen, arvopaperimarkkinalakiin ja itsesääntelynormistoihin, minkä lisäksi erityisesti kirjanpitolautakunnan lausunnoilla on katsottava olevan vahva tulkintaa ohjaava vaikutus. Pörssin sisäpiiriohjeesta on johdettavissa sisäpiiritiedon arvioinnille se tärkeä lähtökohta, jonka mukaan erityistä merkitystä on annettava rahoitusvälineen lajille. Lisäksi tutkimuksessa todetaan sisäpiiritiedon arvioinnissa täsmällisyys- ja olennaisuusvaatimuksilla olevan olennainen, usein jopa ratkaiseva merkitys. Velkainstrumentistä riippumatta kovenantteja koskevassa informaatiossa erityisen olennaisena on pidettävä rahoitusinstrumentin irtisanomisperusteita, eli toisin sanoen sitä, onko kovenantin rikkoutuminen määritetty velan irtisanomisperusteeksi. Liikkeeseenlaskijan tiedonantovelvollisuudessa korostuu siten tapauskohtainen arviointi, sillä ei ole pidettävä itsestään selvänä sitä, että kovenantin rikkoutuminen muodostaisi luotonantajalle velan irtisanomisperusteen tai johtaisi rahoitussopimuksen ehtojen uudelleen neuvottelemiseen tai velan ennenaikaiseen eräännyttämiseen. Näin ollen sisäpiiritiedon tapauskohtaisessa arvioinnissa rahoitusinstrumentin ehdot muodostavat lähtökohdan sen perusteella, muodostaako kovenantin rikkoutuminen velan irtisanomisperusteen. Sijoittajansuojan näkökulmasta tutkimuksessa todetaan kullakin tiedonantovelvollisuutta sääntelevällä normilla olevan sijoittajansuojallinen ulottuvuus. Yhtiön taloudellisen tilanteen ja kovenanttisitoumusten osalta sijoittajansuojaa toteuttavat erityisesti markkinoiden väärinkäyttöasetus, arvopaperimarkkinalaki ja itsesääntely sekä toisaalta Finanssivalvonta toimivaltaisena valvontaviranomaisena. Sijoittajan tiedonsaantitarpeen voidaan kuitenkin perustellusti katsoa olevan korostunut yhtiön taloudellisen tilanteen heikentyessä, mistä johtuen myös kirjanpitolautakunnan ratkaisukäytännöllä on merkittävä sijoittajansuojaa toteuttava funktio.
  • Teurokoski, Jenni (Helsingfors universitet, 2016)
    Julkisella ostotarjouksella tarkoitetaan kohdeyhtiön osakkeenomistajille tehtyä julkista tarjousta, jolla tarjoudutaan ostamaan kohdeyhtiön osakkeita tai muita arvopapereita, kun ne ovat kaupankäynnin kohteena säännellyllä markkinalla eli Pörssissä. Julkisena ostotarjouksena toteutetun yritysvaltauksen tarkoituksena on kohdeyhtiön haltuunotto ostamalla kaikki yhtiön kaupankäynnin kohteena olevat osakkeet ja osakkeisiin oikeuttavat arvopaperit. Ostotarjousprosessi voi olla raskas johtuen usein sen pitkästä ajallisesta kestosta ja korkeista kustannuksista. Prosessin aikana muuttuneet olosuhteet saattavat vaikuttaa tarjouksentekijän intresseihin. Ostotarjous saattaa muodostua kohdeyhtiön kannalta rasitteeksi, jolloin se saattaa sitoa kohdeyhtiön ylimmän johdon resursseja, aiheuttaen sen liiketoiminnalle häiriötä sekä turhia ostotarjouksen edistämiseen tai selvittämiseen liittyviä kustannuksia. Ostotarjoukset voivat myös aiheuttaa markkinahäiriöitä, sillä kyseessä on usein kohdeyhtiön osakkeisiin ja arvopapereihin kohdistuva poikkeustilanne, jolla helposti voi olla vaikutusta niin kohdeyhtiön kuin tarjouksentekijän osakekurssiin. Ostotarjouksen julkistamisen hetkellä saattaa syntyä asetelma, jossa ostotarjousta suunnitteleva taho päättää viivyttää ostotarjouksen julkistamista, tai ostotarjoussuunnitelmista tiedottaminen muusta syystä venyy. Ostotarjousta suunnitteleva taho saattaa esimerkiksi odottaa ostotarjouksen julkistamista hetkeen, kun kohdeyhtiön osakkeiden arvo on matalimmillaan, kun se on saanut riittävästi rahoitusta ostotarjouksen tekemiselle tai kunnes riittävän moni osakkeenomistaja on ilmoittanut lähtevänsä ostotarjoukseen mukaan. Epävarman ja sijoittajien sekä markkinoiden kannalta haitallisen tilanteen rauhoittamiseksi arvopaperimarkkinalakiin on lisätty säännös, joka tietyissä tilanteissa antaa kohdeyhtiölle mahdollisuuden vaatia ostotarjousta suunnittelevaa tahoa julkistamaan mahdollisen suunnitteilla olevan ostotarjouksen tai luopumaan ostotarjousaikeistaan. Tämä AML 11:9.5:n ns. vatvomiskielloksi kutsuttu säännös tunnetaan kansainvälisesti ostotarjousjuridiikassa nimeltä put up or shut up -sääntö. Säännön tarkoituksena on rajoittaa markkinoille ja markkinatoimijoille tällaisesta vatvomisesta aiheutuvaa epävarmuutta tilanteissa, joissa ostotarjouksen tekeminen tai menestyminen on epävarmaa. Tämän tutkielman tarkoituksena on selventää put up or shut up -sääntöä ja se tulkintaa Suomen arvopaperimarkkinaoikeudessa luomalla säädännöllinen viitekehys, jonka avulla sääntöä voidaan yksittäistapauksessa tulkita. Tämän tutkimuksen tavoitteena on vastata siihen, miten put up or shut up -sääntöä tulisi tulkita suomalaisessa oikeuskäytännössä, jota ei vielä toistaiseksi juurikaan ole. Tutkielma jakautuu kahteen osaa. Tutkielman ensimmäisessä osassa pyritään luomaan tulkinnallinen viitekehys siitä, miten put up or shut up -sääntö toimii osana muuta ostotarjousjuridiikkaa, mitkä syyt ovat vaikuttaneet säännön syntymiseen ja millaisia säännön tulkintaan vaikuttavia tekijöitä tulee huomioida, arvioitaessa säännön mahdollistaman oikeussuojakeinon tehokkuutta suomalaisilla arvopaperimarkkinoilla. Toisessa osassa pyritään tulkitsemaan put up or shut up -säännön suhteellisen lukuisia tulkinta-aukkoja edellisessä osiossa luodun viitekehyksen avulla. Tutkimuskysymykset voidaan siis tiivistää seuraaviksi: miksi puuttuminen ostotarjouksen valmisteluvaiheessa on tarpeellista, mitkä periaatteet ja säännöt luovat rajat ostotarjousprosessiin puuttumiselle AML 11:9.5 nojalla, onko put up or shut up -säännön luoma oikeussuoja todellisuudessa tarpeellinen ja millä tavoin sääntöä tulisi tulkita yksittäistapauksessa.
  • Kokko, Satu (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa pyritään selventämään arvopaperimarkkinalain (746/2012, AML) mukaisen yksissä tuumin toimimisen käsitteen tulkintaa. Yksissä tuumin toimimisen käsite tulee arvioitavaksi AML 11:19:n mukaisen pakollisen ostotarjousvelvollisuuden yhteydessä, jolloin tarjousvelvollisuusrajan kannalta olennaista ääniosuutta laskiessa osakkeenomistajan ääniosuuteen lasketaan myös tämän kanssa yksissä tuumin toimivien tahojen ääniosuus. Yksissä tuumin toimimista koskeva säännös sisällytettiin alkuperäiseen arvopaperimarkkinalakiin (495/1989, VAML) jo 1994, mutta jo suhteellisen pitkästä historiastaan ja useista selkeyttämisyrityksistä huolimatta, käsitteen tulkintaa ja soveltamista voidaan edelleen pitää jossain määrin epäselvänä. Ottaen huomioon tarjousvelvollisuuden merkittävän taloudellisen luonteen, tulisi tarjousvelvollisuuden asettamiselle ja osakkeenomistajien välisen yhteistyön tulkitsemiselle yksissä tuumin toimimiseksi olla riittävän selkeät ja ennakoitavat edellytykset. Tämä etenkin, koska yksissä tuumin toimimisen epäselvällä soveltamisella on pelätty olevan heikentävä vaikutus osakkeenomistajien toivottavaan yhteistyöhön yhtiön hallinnoinnin, kehittämisen sekä johdon valvonnan kannalta. Koska määritelmä saa merkityksensä nimenomaan ostotarjousvelvollisuuden yhteydessä, arvioidaan tutkielman aluksi ostotarjousvelvollisuuden tavoitteita ja sen taustalla vaikuttavia tasapuolisuus- ja tehokkuusperiaatteita. Tämän avulla selvennetään se teoreettinen kehys, jota vasten yksissä tuumin toimimista tulisi arvioida. Huomionarvoista tulkinnassa on tarjousvelvollisuuden ja yksissä tuumin toimimisen luonteen ymmärtäminen nimenomaan vähemmistösuojasäännöksenä. Tämän jälkeen siirrytään itse yksissä tuumin toimimisen käsitteeseen ja sille ominaisten piirteiden kartoittamiseen. Lopuksi arvioidaan miten ostotarjousvelvollisuuden taustalla vaikuttavat tehokkuus- ja tasapuolisuusperiaatteet vaikuttavat yksissä tuumin toimimisen tulkintaan ja arvioidaan käsitettä nimenomaan suhteessa esitettyyn kritiikkiin sen osakkeenomistaja-aktivismia heikentävästä vaikutuksesta. Yksissä tuumin toimimisen arviointia suhteessa tasapuolisuus- ja tehokkuusperiaatteisiin voidaan lähestyä sen kahden suojaulottuvuuden kannalta. Tasapuolisuusperiaatteen ja vähemmistösuojan tarpeen voidaan nähdä korostuvan erityisesti tilanteissa, joissa yksissä tuumin toimimisen tarkoituksena voidaan nähdä olevan tarjousvelvollisuuden keinotekoinen kiertäminen. Puolestaan vähemmän kriittisiksi ja näin enemmän tilaa tehokkuusargumenteille antavat tilanteet, joissa tarjousvelvollisuutta ei sellaisenaan pyritä kiertämään, vaan osakkeenomistajat, joiden yhteenlaskettu osakesidonnainen ääniosuus ylittää tarjousvelvollisuusrajan, ryhtyvät yhdensuuntaiseen toimintaan edistääkseen omia, yhteisiä etujaan. Näiden yhteisten etujen ajaminen ja sitä kautta muodostuva ns. liittouma saattaa uhata vähemmistöosakkeenomistajien asemaa, mutta tehokkuusperiaatteen näkökulmasta on esitettävissä myös useita perusteita yhteistyön hyödyllisyydelle tällaisissa tilanteissa. Tähän liittyy myös esitetty pelko yksissä tuumin toimimisen negatiivisesta vaikutuksesta osakkeenomistajien yhteistyöhön esimerkiksi corporate governance -tarkoituksissa. Yleisesti yksissä tuumin toimimisen arvioinnin lähtökohtana voidaan sanoa olevan toiminnan tosiasiallisten vaikutusten arviointi vähemmistöosakkeenomistajien asemaan ja merkitystä annettavan etenkin sille, kuinka pitkäaikaista yksissä tuumin toimiminen on tai kuinka pitkäaikaisia vaikutuksia toiminnalla on kohdeyhtiöön. Lisäksi huomiota kiinnitetään etenkin osapuolten erilaisiin vaikutusvalta- ja riippuvuussuhteisiin. Tutkielmassa korostetaan yksissä tuumin toimimisen korostuneen tapauskohtaista harkintaa ja sitä, ettei vähemmistösuojaa tule ulottaa niin pitkälle, että se johtaisi epätarkoituksenmukaisiin tuloksiin, kuten toivottavan, myös vähemmistöosakkeenomistajien etuja edistävän yhteistyön ehkäisemiseen. Näin yksissä tuumin toimimiseksi ei voisi muodostua tai perusteet poikkeusvelvollisuudelle tulisi olla olemassa, mikäli vähemmistöosakkeenomistajien tosiasialliselle asemalle ei ole toiminnasta tosiasiallista uhkaa. Lopuksi tutkielmassa päädytään siihen, että vaikka osakkeenomistajien yhteistyö corporate governance -tarkoituksissa todetaan lähtökohtaisesti laajasti sallituksi, on määritelmän soveltamisessa edelleen epäselvyyttä toimien monipuolisuuden ja tapauskohtaisen harkinnan korostamisen vuoksi. Sallitun toiminnan selkeiden raamien puuttuminen, johtaa edelleen jossain määrin epätarkoituksenmukaiseen lähtökohtaan etukäteisten lausuntojen, poikkeuslupien ja Fivan näkemyksen hakemiseen. Niin kauan kuin Fivan resurssit nopeaan reagoimiseen tämän suhteen on taattu, voidaan osapuolten tähän liittyviin epävarmuuksiin suhteellisen hyvin vastata. Kuitenkin huomiota tulisi edelleen kiinnittää selkeämpien linjauksien kehittämiseen ja oikeusvarmuuden parantamiseen yksissä tuumin toimimista ja osakkeenomistajien sallittua yhteistyötä arvioidessa.
  • Kovanen, Taru (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielmassa tarkastellaan arvopaperimarkkinaoikeudellisesti keskeistä käsitettä - olennaisuutta - osana sisäpiirisääntelyä ja tiedonantosääntelyä. Arvopaperimarkkinalaissa (AML) sanamuodoltaan lähes identtistä olennaisuuden vaatimusta hyödynnetään kahdessa, osin erilaisiin tavoitteisiin pyrkivässä säännöksessä, sisäpiirintiedon määritelmässä (AML 12:2) ja jatkuvan tiedonantovelvollisuuden säännöksessä (AML 6:4). Lainsäätäjän valinta kytkeä määritelmällisesti yhteen kaksi eri lähtökohdista kumpuavaa säännöstä, on lainsäädännössä verrattain harvinainen asetelma. Tutkimuksen tavoitteena on erityisesti oikeusdogmatiikan ja oikeustaloustieteen metodein vastata kysymykseen siitä, miten arvopaperimarkkinalain olennaisuuden vaatimusta voidaan ja toisaalta tulisi tulkita, erityisesti kun huomioidaan määritelmän kaksoisfunktio. Keskeisimpänä mielenkiinnon kohteena on EU-oikeudessa markkinoiden väärinkäyttösääntelyn käynnissä olevan uudistuksen myötä olennaisuuden tulkinnassa yhä vahvempaa jalansijaa saavan järkevän sijoittajan testin merkitys ja sisältö. Tutkielmassa käsitellään ensinnäkin olennaisuuskriteerin normatiivista toimintaympäristöä, eli sitä sääntelykokonaisuutta, jossa olennaisuuskriteeri vaikuttaa. Toiseksi, tutkielmassa käsitellään olennaisuuden tulkintaa, sillä kyseessä on määritelmällisesti avoin ja kontekstiriippuvainen määritelmä, joka saa merkityssisältönsä markkina- ja oikeuskäytännössä. Olennaisuuden tulkintaa lähestytään kolmesta eri näkökulmasta: tapauskohtaisesti, arvopaperimarkkinoiden tasolla sekä systeemitasolla. Tutkielman keskeisimmän ytimen muodostaa perinteinen oikeusdogmaattinen tulkinta, jossa pyritään vastaamaan kysymykseen siitä miten olennaisuutta arvopaperimarkkinoilla voidaan tulkita. Kysymystä tarkastellaan ensisijaisesti oikeuslähdehierarkian ja laintulkinnalle asetettujen edellytyksien mukaisesti, huomioiden myös olennaisuuden kaksoisfunktion vaikutus laintulkintaan. Olennaisuuden kaksoisfunktio on myös huomioitava tulkinnan vaikutuksien arvioinnissa. Olennaisuuden supistava tai laajentava tulkinta johtaa vuorovaikutteisen tulkintadynamiikan kautta monisyisempiin vaikutuksiin, kuin sellaisen säännöksen tulkinta, jolla on yksi funktio. Siksi tutkielmassa tarkastellaan olennaisuuden tulkintaa myös oikeustaloustieteellisesti, arvopaperimarkkinatasolla. Markkinatason tulkinnassa pyritään vastaamaan kysymykseen siitä, mikä vaikutus olennaisuuden laajentavalla tai supistavalla tulkinnalla on markkinatoimijoiden toimintavapauteen ja toimintavelvollisuuksiin sekä erityisesti toimijoille aiheutuviin informaatiokustannuksiin. Olennaisuuden systeemitason tarkastelussa pyritään puolestaan hahmottamaan niitä fundamentteja teorioita, arvoja, oletuksia ja tavoitteita, joihin olennaisuuden tulkinta ja erityisesti olennaisuuden tulkinnassa hyödynnettävä järkevän sijoittajan testi perustuvat. Systeemitasolla olennaisuuden tulkinta pyritään asemoimaan osaksi sitä taloustieteellistä ja oikeustieteellistä traditiota, jonka juurista järkevän sijoittajan oikeusfiguuri kumpuaa. Tutkielman lopuksi pyritään vastaamaan kysymykseen siitä, miten tutkielmassa esitetyt argumentit tulisi huomioida olennaisuuden tulkinnassa sekä otetaan kantaa siihen voidaanko ja tulisiko olennaisuutta tulkita yhdenmukaisesti kummassakin säännöskontekstissaan.
  • Yli-Kankahila, Heidi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa esitän liikkeeseenlaskijan tiedonantovirheen seurauksena sijoittajalle aiheutuneen korvattavan vahingon määrän laskemisen periaatteet. Korvattava vahinko lasketaan tapahtumatutkimuksella, joka perustuu osakkeen hypoteettisen hinnan määrittämiseen osakkeen tuoton kautta. Menetelmän tarkoituksena on selvittää osakkeelle tiedonantovirheen vaikutusaikana kertynyt epänormaali tuotto ja verrata tätä osakkeen tuoton keskihajontaan sellaiselta ajanjaksolta, jolloin tiedonantovirhe ei rasittanut osakkeen hinnanmuodostusta. Tällöin voidaan määrittää osakkeelle tiedonantovirheen vaikutusaikana kertynyt tilastollisesti merkitsevä epänormaali tuotto, jonka avulla osakkeen häiriötön hypoteettinen arvo tiedonantovirheen vaikutusaikana voidaan laskea. Sijoittajalle aiheutunut korvattava vahinko on tällöin tiedonantovirheen rasittaman osakkeen hinnan ja hypoteettisen arvon erotus osakkeen kaupantekohetkellä. Tiedonantovirheen ja sijoituspäätöksen välisen syy-yhteyden näyttämiseen käytetään markkinavilppiteoriaa. Teorian perustaman luottamusolettaman mukaisesti liikkeeseenlaskijan tiedonantovirheen seurauksena vahinkoa kärsineen sijoittajan ei tarvitse näyttää perustaneensa sijoituspäätöstään juuri tiedonantovirheen seurauksena virheelliseksi muuttuneeseen markkinainformaatioon. Sijoittajan voidaan tehokkailla markkinoilla katsoa luottaneen osakkeen hinnan ja siitä saatavissa olevan informaation väliseen vastaavuuteen. Markkinoiden tehokkuuden kriteerin voidaan lähtökohtaisesti katsoa täyttyvän ainakin Nasdaq Helsingin vaihdetuimpien osakkeiden kohdalla, mutta arvio on aina tehtävä tapauskohtaisesti. Sijoittajalla katsotaan olevan todistustaakka liikkeeseenlaskijan tiedonantovirheen seurauksena aiheutuneen korvattavan vahingon määrästä. Korvattavan vahingon määrän osalta esitän myös siihen liittyvän näyttökynnyksen korkeuteen kohdistuvaa pohdintaa. Vahingon määrästä voi tapauskohtaisesti olla mahdotonta esittää uskottavaa näyttöä tai tällainen näyttö voi olla saatavissa vain vaikeuksin tai asian laatuun nähden kohtuuttomilla kustannuksilla tai kohtuuttomalla vaivalla. Tällöin tuomioistuin arvioi sijoittajalle aiheutuneen korvattavan vahingon määrän. Näin ollen sijoittajalle aiheutuneen korvattavan vahingon määrän laskemiseen on pääsääntöisesti käytettävä tapahtumatutkimusta, mutta poikkeustapauksissa tuomioistuin arvioi korvattavan vahingon määrän.
  • Kunnari, Jukka-Pekka Matias (Helsingfors universitet, 2017)
    Pankkien omien varojen hallinta on noussut viime vuosina akuutiksi kysymykseksi. Yhtäältä tätä voidaan selittää vuonna 2007 alkaneen finanssikriisin johdosta vakavaraisuussääntelyyn tehdyillä tarkastuksilla, jotka kiristivät merkittävästi vakavaraisuusvaatimuksia niin laadullisesti kuin määrällisesti. Toisaalta euroalueen pitkittynyt hidas talouskasvu ja Euroopan keskuspankin poikkeukselliset elvytystoimenpiteet ovat johtaneet ennennäkemättömän alhaiseen korkotasoon, mikä on heikentänyt pankkien korkokatetta. Kannattavuutensa varmistamiseksi pankit ovat pyrkineet tehostamaan varainhankintaansa ja vähentämään oman pääoman määrää vakavaraisuussääntelyn sallimissa puitteissa. Vakavaraisuussääntelyn keskiössä ovat osin kansainvälisellä tasolla määritetyt, osin kansallisen viranomaisen asettamat regulatiiviset vakavaraisuusasteet, jotka pankin on voitonjakorajoitusten uhalla täytettävä. Viime kädessä näiden vaatimusten täyttäminen on pankin toimiluvan edellytys. Vakavaraisuusaste määritetään pankin omien varojen ja sen riskipainotettujen saamisten (ja taseen ulkopuolisten sitoumusten) suhteena. Pankki voi vaikuttaa regulatiiviseen vakavaraisuusasteeseen joko lisäämällä omien varojensa määrää taikka vähentämällä riskipainotettuja saamisiaan. Maksunsaantijärjestykseltään viimesijainen oma pääoma on tyypillisesti kallis tase-erä, joten vakavaraisuusasteen parantamiseksi pankin on usein edullisempaa vähentää riskipainotettuja eriä. Arvopaperistaminen on tehokas keino pankin riskipainotettujen erien hallinnassa. Tämä johtuu siitä, että arvopaperistaminen mahdollistaa epälikvidien erien, kuten yritysluottojen, muuntamisen jälkimarkkinakelpoiseen muotoon. Saattamalla tase-eriä jälkimarkkinakelpoisiksi ja irrottamalla ne taseestaan pankki voi jättää erät huomiotta vakavaraisuuslaskennassa ja saavuttaa alhaisemman regulatiivisen pääomavaateen. Toisaalta arvopaperistamistekniikoiden kehittymisen myötä pankki voi saavuttaa tämän vaikutuksen ilman arvopaperistettavien tase-erien myymistä kolmannelle osapuolelle: luottojohdannaisia hyödyntävät synteettiset rakenteet mahdollistavat pelkän arvopaperistettaviin vastuisiin liittyvän luottoriskin siirtämisen kolmansille osapuolille. Vakavaraisuuslaskennan kannalta vaikutus on olennaisesti sama, eli pankki voi vähentää siirretyn luottoriskin vakavaraisuuslaskennassaan ja saavuttaa alhaisemman regulatiivisen pääomavaateen. Arvopaperistaminen on erittäin säänneltyä, ja toivotun regulatiivisen pääoman lievennysvaikutuksen saavuttamiseksi arvopaperistamistransaktio on strukturoitava tarkoin. Keskeistä on se, että pankki pystyy osoittamaan merkittävän luottoriskin siirtyneen transaktiossa kolmansille osapuolille. Tämä vaatimus koskee molempia arvopaperistamismuotoja ja merkitsee rajoituksia pankin säilyttämiin välivaiheen ja alimman etuoikeusluokan arvopaperistamispositioihin, minkä lisäksi pankin on osoitettava, että arvopaperistamisella saavutettavat edut vakavaraisuuslaskennassa ovat oikeassa suhteessa järjestelyssä siirrettyyn luottoriskiin. Traditionaalisen arvopaperistamisen osalta vaaditaan myös, että järjestelyssä hyödynnettävän erillisyhtiön on oltava alullepanijasta riippumaton yhteisö, ja näiden välillä tehtävä saatavien siirto on toteutettava aidolla kaupalla. Lisäksi alullepanevan pankin tulisi pidättäytyä myöntämästä lisävakuusjärjestelyitä arvopaperistettujen saatavien takaisinmaksun turvaamiseksi. Synteettistä arvopaperistamista koskevat lisävaatimukset liittyvät lähinnä luottojohdannaisen sopimusehtoihin: luottosuojan voimassaolo ei saa päättyä arvopaperistettujen luottojen laadun heikkenemisen johdosta, suojauksesta maksettavan vastikkeen määrä ei saa olla kohtuuton, eikä alullepanija saa sitoutua parantamaan arvopaperistettujen vastuiden laatua. Lisäksi alullepanijan on syytä mitigoida suojauksesta johtuvaa vastapuoliriskiä. Maksimaalisen lievennysvaikutuksen saavuttamiseksi arvopaperistettaviksi eriksi tulisi valita sellaisia vastuita, joihin sovellettavat riskipainot ovat suuria vakavaraisuuslaskennassa. Etuoikeusluokkien tiheyksien tulee olla riittäviä, ja alullepanijan tulee pidättäytyä säilyttämästä välivaiheen tai alimpien etuoikeusluokkien arvopaperistamispositioita. Lisäksi synteettisessä järjestelyssä tulee minimoida arvopaperistettujen vastuiden ja luottosuojan väliset maturiteettierot. Tutkielman perusteella alhaisempi omien varojen vaatimus voidaan saavuttaa sekä traditionaalisella että synteettisellä arvopaperistamisella. Traditionaalinen struktuuri on kuitenkin juridisesti monimutkaisempi ja hallinnollisesti raskaampi, minkä lisäksi sitä ei voida soveltaa kaikkiin pankin vastuueriin. Onkin todennäköistä, että regulatiiviseen pääomavaateeseensa lievennystä etsivälle pankille synteettinen arvopaperistaminen on tehokkaampi struktuuri. Myös nykyinen markkinakäytäntö vaikuttaisi tukevan tätä näkemystä.
  • Alaviuhkola, Susanna (Helsingfors universitet, 2015)
    Peruspankkipalveluita voidaan pitää niin sanottuina välttämättömyyspalveluina tai yleishyödyllisinä palveluina, jotka ovat välttämättömiä ihmisille heidän jokapäiväisessä elämässään. Muita tällaisia palveluita ovat esimerkiksi posti-, sähkö- ja telepalvelut. Välttämättömyyspalveluiden kohtuuhintaisen saatavuuden takaamiseksi kaikille niitä tarvitseville näillä aloilla on säädetty erityisesti kuluttajaa suojaavia säännöksiä, joilla asetetaan palveluntarjoajalle usein tietynasteinen sopimuspakko. Tutkielmassa tarkastellaan peruspankkipalveluihin oikeuttavaa luottolaitostoiminnasta annetun lain 15 luvun 6 §:ää, jonka mukaan pankit voivat kieltäytyä avaamasta luonnolliselle henkilölle tavanomaista talletustiliä ja myöntämästä tilin käyttöön tarkoitettua välinettä vain painavasta perusteesta. Peruspankkipalveluksi katsotaan säännöksen mukaan myös maksupalvelua koskevan toimeksiannon hoitaminen. Asiakkaan oikeutta peruspankkipalveluihin rajoittaa kuitenkin asiakkaan tunnistamista ja tuntemista koskevat säännökset, joista säädetään erityisesti laissa rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä ja selvittämisestä. Peruspankkipalveluiden saatavuuteen vaikuttaa merkittävästi se, millä perusteilla pankki voi kieltäytyä myöntämästä näitä palveluita. Luottolaitoslain mukaan painavan perusteen tulee liittyä asiakkaaseen tai hänen aiempaan käyttäytymiseensä taikka siihen, ettei asiakassuhteelle ole todellista tarvetta. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan, mitä nämä painavat perusteet voivat olla. Lisäksi tarkastellaan pankin velvoitteita liittyen asiakkaan tunnistamiseen ja sitä, miten nämä velvoitteet vaikuttavat peruspankkipalveluiden kohtuuhintaiseen saatavuuteen. Kohtuuhintainen saatavuus on yksi välttämättömyyspalveluiden olennainen ominaisuus. Tutkielmassa käsitellään hintojen kohtuullisuutta ja pankkien tiedonantovelvoitteita koskevaa sääntelyä erityisesti palvelumaksujen osalta sekä tutkitaan, kuinka hintojen kohtuullisuuden toteutumista käytännössä seurataan ja valvotaan. EU:n niin kutsuttu perusmaksutilidirektiivi 2014/92/EU on saatettava osaksi kansallista lainsäädäntöä vuoden 2016 syksyyn mennessä ja se tulee vaikuttamaan pankkipalveluiden sääntelyyn myös Suomessa. Tutkielmassa otetaan olennaisilta osin huomioon direktiivin säännökset perusmaksutilistä ja siihen sisältyvistä palveluista, joiden on oltava saatavilla maksutta tai kohtuullista maksua vastaan kaikille unionissa laillisesti asuville kuluttajille. Muun muassa verkkopankkipalvelut kuuluvat direktiivin mukaisiin perusmaksutiliin liittyviin palveluihin, joten direktiivin säännökset otetaan huomioon tutkielmassa käsiteltäessä verkkopankkitunnusten asemaa peruspankkipalveluina. Perusmaksutilidirektiivissä on merkittäviä säännöksiä myös pankkipalveluiden hintojen ilmoittamiseen ja niiden vertailtavuuteen liittyen. Näitä säännöksiä tarkastellaan tutkielmassa sen kannalta, miten ne vaikuttavat peruspankkipalveluiden kohtuuhintaiseen saatavuuteen.
  • Leskinen, Pekka (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielman tarkoituksena on selvittää ja kuvata sitä, miten voimassa olevan oikeuden mukaan suojataan tyypillisenä pidettävää sijoittaa tämän sopimussuhteessa sijoituspalveluyhtiöön. Tarkastelun näkökulmaksi on valittu luonnolliselle henkilölle tyypillisesti vastaan tulevat sijoituspalvelumuodot, joita ovat sijoitusneuvonta, omaisuudenhoito sekä toimeksiantojen välittäminen ja toteutta-minen. Tarkastelu on rajattu koskemaan vain ei-ammattimaisia asiakkaita sekä sijoituspalvelulain mukaisia tuotteita, jolloin mm. sijoitusvakuutukset ja määräaikaiset talletukset jäävät käsittelyn ulkopuolelle. Asiakkaansuojan toteuttamistapa lainsäädännössä perustuu asiakkaan rationaalisen päätöksenteon turvaamisen malliin, jossa asiakkaalle pyritään antamaan kaikki tämän päätöksenteon kannalta relevantti informaatio ennen sopimuksen solmimista. Ideana on, että tutustumalla tähän materiaaliin asiakas pystyy tekemään omalta kannaltaan optimaalisen päätöksen. Tämän päämäärän toteuttamiseksi sijoituspalveluyrityksille on säädetty laissa palvelutyypistä riippuen vaihtelevan laajuisia tiedonantovelvollisuuksia. Koska asiakkaan näkökulmasta optimaalinen ratkaisu kuitenkin riippuu hänen henkilökohtaisista olosuhteistaan, kuten varallisuu-desta, sijoitushorisontista, asiakkaan omaamasta rahoitusmarkkinoiden tuntemuksesta ja monista muista seikoista, ei sijoituspalve-luyritys kuitenkaan voi täyttää tätä velvollisuuttaan, jollei se tunne asiakastaan. Tiedonantovelvollisuutta edeltääkin asiakkaaseen kohdistuva selonottovelvollisuus. Saatuaan tiedot asiakkaasta, tulee sijoituspalveluyrityksen soveltaa niihin asianmukaista meto-dia, jonka perusteella se päätyy suosittelemaan tuotteita tai palveluita tai arvioimaan, onko asiakkaan aikoma liiketoimi tälle asian-mukainen. Tutkimuksessa perehdytään näiden informaatiovelvoitteiden sisältöön ja siihen, miten niillä suojataan asiakasta tämän sopimus-suhteessa. Tältä osin tarkasteltavaksi tulevat sekä yleiset kaikkia sijoituspalveluja koskevat tiedonantovelvoitteet, kuin myös palve-lulajikohtaiset velvollisuudet. Koska nämä velvoitteet eroavat toisistaan merkittävästi palvelutyyppien välillä, perehdytään tutkimuk-sessa myös rajanvetoon näiden eri palvelutyyppien osalta. Erityistä huomiota kiinnitetään sijoitusneuvontaan, jonka määritelmä on häilyvä, sekä execution only –palveluun, jonka tulessa kyseeseen sijoituspalveluyhtiön ei tarvitse arvioida asiakkaan liiketoimia millään tasolla. Tarkastelussa huomioita pyritään kiinnittämään myös siihen, miten asiakkaan ja sijoituspalveluyrityksen suhtee-seen liittyviä eturistiriitoja on lainsäädännössä pyritty hallitsemaan. Lisäksi pohditaan sitä, missä määrin sijoituspalveluyritys on velvollinen huomioimaan muut kuin sijoitustoiminnan ytimessä olevat asiat, kuten verotuksen tai sosiaalietuudet, neuvoessaan asiakasta. Koska tutkiminen rajoittuu ei-ammattimaisiin asiakkaisiin, käydään myös asiakasluokittelu ammattimaisiin asiakkaisiin, ei-ammattimaisiin asiakkaisiin sekä hyväksyttyihin vastapuoliin läpi tutkimuksen alussa, jotta lukijalle muodostuu kuva siitä, minkä-laisiin tahoihin myöhemmissä jaksoissa käsiteltävä suoja voi kohdistua. Tutkimuksen kannalta relevantti sääntely löytyy pitkälti sijoituspalvelulaista, arvopaperimarkkinalaista sekä finanssivalvonnan anta-mista sitovista määräyksistä ja ohjeista. Tältä osin lainsäädäntö on kuitenkin pitkälti täysharmonisoitu EU:ssa niin sanotulla MiFID-direktiivillä. Tutkielmassa hyödynnetäänkin säädösten tulkinnassa paljon Euroopan arvopaperimarkkinaviranomaisen ja sen edel-täjien antamia MiFID-säätelyn tulkintaohjeita, joita myös finanssivalvonta pääsääntöisesti suosittaa noudattamaan. Lisäksi oikeus-käytäntöön ja etenkin arvopaperilautakunnan ratkaisuihin turvaudutaan tulkinnan apuna. Reaalisia argumentteja haetaan myös rahoituksen tutkimuksesta. Tutkielman lopussa kiinnitetään huomiota horisontissa olevaan MiFID II –direktiiviuudistukseen, jonka soveltaminen on tarkoitus aloittaa 2018. Tältä osin sen voidaan kuitenkin todeta olevan lähinnä laajennus nykyiseen säätelymalliin, eikä se ole tuomassa mullistavia muutoksia olemassa olevaan säätelyyn.
  • Toni, Jenni (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielma käsittelee vaihtoehtohoitojen asiakkaan asemaa markkinoinnin ja palvelujen laatuun liittyvien seikkojen näkökulmasta. Vaikka vaihtoehtohoitoja käytetään osittain samoihin tarkoituksiin kuin terveydenhuollon palveluja, ei niitä koskevaa erityislainsäädäntöä ole olemassa. Asiakkaan asema perustuu sen vuoksi kuluttajansuojalain, kuluttajaturvallisuuslain sekä rikos- ja vahingonkorvauslainsäädännön antamaan yleiseen suojaan. Naprapatia, kiropraktiikka ja osteopatia luetaan vaihtoehtohoitoihin kuuluviksi. Ne ovat poikkeuksellisessa asemassa, sillä ne ovat nimikesuojattuja ammattinimikkeitä. Niihin soveltuu muita vaihtoehtohoitoja yksityiskohtaisempi lainsäädäntö, joten ne eivät ole tutkimuksen keskiössä. Muiden vaihtoehtohoitojen harjoittamiselle ei ole asetettu koulutusvaatimuksia, joten niitä voi tarjota kuka tahansa. Osa vaihtoehtohoitoja edustavista yhdistyksistä on asettanut tietyt koulutusta koskevat vähimmäisvaatimukset jäsenyytensä edellytykseksi. Jäsenyys perustuu kuitenkin vapaaehtoisuuteen, ja suurin osa vaihtoehtoterapeuteista ei ole järjestäytynyt. Yksityisessä terveydenhuollossa asetetaan erinäisiä vaatimuksia niin palvelun tarjoajille kuin myös toimin-taympäristölle. Terveydenhuollon ammattihenkilöistä pidetään yllä rekisteriä, josta osa on julkinen ja palve-lee siten asiakkaiden tarpeita. Yksityisten terveydenhuoltopalveluiden valvonta on tehokasta ja seuraamusjärjestelmä motivoi alan toimijoita noudattamaan niitä koskevia säännöksiä. Vaihtoehtohoitojen asiakkaan asema on näin ollen selvästi heikompi kuin yksityisten terveydenhuoltopalveluiden asiakkaan asema. Tutkielmassa vaihtoehtohoitoja verrataan yksityisiin terveydenhuoltopalveluihin, koska vaihtoehtohoidoista aiheutuvat haittavaikutukset voivat olla merkittäviä asiakkaiden terveydelle ja hyvinvoinnille. Heikko tietämys eri vaihtoehtomenetelmien riskeistä voi aiheuttaa esimerkiksi vakavia lääkkeiden ja vaihtoehtovalmisteiden yhteisvaikutuksia. Eri vaihtoehtomenetelmistä ja niiden tehosta ei myöskään ole riittävästi tieteellistä ja puolueetonta tutkimusta. Tutkimustehtävänä on selvittää, miten vaihtoehtohoitopalveluiden asiakkaan asema eroaa yksityisten terveydenhuoltopalveluiden asiakkaan asemasta, ja mitä ongelmia erityislainsäädännön puuttumisesta voi aiheutua. Lisäksi selvitetään erilaisia vaihtoehtoja havaittujen ongelmien ratkaisemiseksi. Vaihtoehtohoitojen tarkastelussa hyödynnetään myös ulkomailla omaksuttuja ratkaisumalleja ja pohditaan niiden soveltuvuutta Suomeen. Tutkielma on pääosin oikeusdogmaattinen, mutta ratkaisuvaihtoehtoja käsittelevässä osassa hyödynnetään myös oikeusvertailevaa ainesta.