Browsing by Subject "Kirjallisuudentutkimuksen maisteriohjelma"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 55
  • Liljakoski, Meri (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmani käsittelee Kjell Westön romaanin Rikinkeltainen taivas (2017) paikkoja ja niiden merkityksiä teoksen kokonaisuudessa. Tutkielmassani kartoitan romaanin paikat ja analysoin niihin sisältyviä merkityksiä sekä liminaalisuutta. Lisäksi tarkastelen millainen kertoja romaanissa on. Jäsennän analyysiani paikkojen avulla, ja tutkimuskysymykseni tiivistyvät seuraavasti: Millaisia paikkoja romaanissa on? Millaisen kirjallisen kartografian nämä paikat ja niiden kartoitus romaanista muodostavat? Millainen kertoja sen rakentaa? Tutkielmani viitekehys on Robert T. Tallyn geokriittinen lähestymistapa kirjallisuuteen, ja hyödynnän Tallyn ajatuksia kartoittamisesta, topofreniasta sekä kirjallisesta kartografiasta. Tutkielmassani selvitän, miten kertojahenkilöhahmon alituinen paikkoihin suuntautuva ajattelu eli topofrenia sekä kartoitus tuottavat romaanin kirjallisen kartografian. Kirjallisen kartografian keskeisin yksikkö on paikka; se näyttäytyy analyysissani dynaamisena tekstin ominaisuutena, joka on vuorovaikutuksessa henkilöhahmojen ja tapahtumien kanssa. Tarkastelen paikkoja myös sosiaalisina ihmisten ja yhteisöjen kohtaamispisteinä. Romaanissa korostuu minäkertojan kokema topofrenia sekä kartoittamisen ja kertomisen rinnastuminen. Minäkertoja kartoittaa elämänsä paikat, ja samalla kertoo kertomusta kaikesta tapahtuneesta. Kertojahenkilöhahmo osoittautuu nostalgiseksi ja ironiseksi sekä lopulta hän paljastuu myös epäluotettavaksi kertojaksi. Keskeisin paikka romaanissa on idyllinen ja utooppinen Ramsvik ja sen vastakohdaksi asettuva Helsinki, jossa koetaan paikattomuutta. Toistuvat konfliktit haastavat kertojahenkilöhahmon paikkakokemuksen, mikä saa hänet etsimään omaa paikkaansa ja kertomustaan. Analyysissani muodostuu romaanin kirjallinen kartografia, joka näyttäytyy merkityksineen kaksijakoiselta sekä liminaaliselta. Romaanin kirjallisessa kartografiassa kuvataan kertojahenkilöhahmon matka, joka on oman paikan ja oman kertomuksen etsimistä. Kertojan kartoitus ja kertominen muodostaa lopulta utopian, joka ilmentyy romaanin kirjallisen kartografian kautta. Romaani käsittelee utopian, sen menettämisen ja saavuttamisen, toteutumista liminaalisilla merkityksillä.
  • Riihelä, Meeri (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielma käsittelee Anni Kytömäen romaania Kivitasku (2017). Keskiössä ovat Kivitaskun henkilöhahmot sekä henkilöhahmojen peilikuvat ja kaksoisolennot. Tutkielmassa paneudutaan erityisesti siihen, miten ja missä kaksoisolennot ilmenevät sekä minkälaisia peilikuvia ja -rakenteita teoksessa on. Työssä käsitellään kolmea keskeistä henkilöhahmoa ja lopuksi tarkastellaan laajemmin eri henkilöhahmojen välisiä kytköksiä sekä sukulaissuhteiden merkityksiä. Tutkielmassa hyödynnetään erityisesti Markku Envallin (1988) teorioita kaksoisolennoista sekä nojataan Anna Makkosen (1991) ajatuksiin peilirakenteista. Kaksoisolennon käsitteen avulla puretaan Kivitaskun henkilöhahmojen kahtiajakautumisia. Peilikuvien ja -rakenteiden kautta käsitellään upotuksia ja kerronnan muotoja, jotka kuvaavat sisäistä todellisuutta ulkoisen todellisuuden kautta. Tutkielma osoittaa, että Kivitaskussa toistuu kahdentumisen prosesseja, joissa keskeisimmät henkilöhahmot jakautuvat kuvainnollisesti, psykologisesti tai jopa teoksen maailmassa fyysisesti kahdeksi. Hahmot jakautuvat joko toisiksi henkilöhahmoiksi tai peilaavat kokemuksiaan ympäröivään maailmaan. Ulkoisen todellisuuden muutokset rinnastuvat hahmojen mielenliikkeisiin muodostaen niille analogioita. Analyysista ilmenee, että peilirakenteet tuottavat tietoa henkilöhahmoista siten, että ne jatkavat yksittäisten hahmojen elämäntarinoita myöhemmin muita henkilöhahmoja käsittelevissä luvuissa. Myös kerronnan aukkokohdat paljastuvat upotuksissa muualla tekstissä. Kaikilla Kivitaskun kahde tumisilla tai peilirakenteilla ei ole teoksessa yhtäläisiä merkityksiä, mutta ne muodostavat merkityksiä teoksen syklisesti toistuvaan kokonaisrakenteeseen ja aikakäsitykseen.
  • Männikkö, Maria (Helsingin yliopisto, 2020)
    Kansainvälisten lukutaitotutkimusten tuloksissa on jo vuosia näkynyt suomalaislasten ja -nuorten heikentynyt lukutaito. Erityinen huoli on noussut siitä kasvavasta joukosta, jonka lukutaitotaso on heikko eikä riitä yhteiskunnassa toimimiseen. Tutkielmani tarkoituksena on selvittää, mitä heikkoja lukijoita tukevia menetelmiä tutkijat suosittelevat käytettäväksi opetuksessa ja miten näitä menetelmiä käytetään kirjallisuuden opetuksessa. Tarkoituksenani on myös selvittää, onko joitain tutkimuskirjallisuudessa esiintyviä pedagogisia menetelmiä, joiden käyttö opetuksessa on vielä vähäistä oletettuun hyötyyn nähden. Tutkielmani tarkastelee yläkoulussa annettavaa kirjallisuuden opetusta Lukuklaani-tutkimushankkeen yläkoulun kyselyaineiston pohjalta. Aineisto koostuu 1018 yläkoulun opettajan täyttämästä kyselystä. Rajasin tästä aineistosta tutkimukseni kohteeksi ensin suomen kielen ja kirjallisuuden opettajien vastaukset ja niistä kysymykset, jotka konkreettisimmin vastaavat tutkimuskysymykseeni. Tutkimusprosessini etenee aineistolähtöisen laadullisen sisällönanalyysin menetelmin. Tutkimuskirjallisuudesta nousi selvästi esiin yhteistoiminnalliset menetelmät, jotka hyödyttävät erityisesti heikkoja lukijoita. Ne lisäävät lukumotivaatiota ja tietoa sekä tukevat erilaisten taitojen kuten lukustrategioiden oppimista ja sisäistämistä. Lukustrategioiden ja tekstirakenteiden opettaminen lisää luetun ymmärtämistä erityisesti niiden oppilaiden kohdalla, joiden lukutaito on heikko. Lukuklaani-kyselyaineiston perusteella voi päätellä, että opettajat käyttävät opetuksessaan vaihtelevia opetusmenetelmiä. Yhteistoiminnallisten menetelmien osuus on kuitenkin pienempi yksilötyöskentelyyn verrattuna. Myös sopivan luettavan, kuten selko- ja äänikirjojen, saatavuus on oppilaiden tarpeisiin nähden huono. Niiden käytössä tulisi myös ottaa huomioon esitysmuodon vaatimat oheistaidot. Analysoimani aineiston perusteella voi siis todeta, että erilaisten opetusmenetelmien käyttämisen suunta on oikea, mutta opettajat saattaisivat hyötyä erilaisia menetelmiä ja niiden etuja koskevasta lisätiedosta. Myös oppilaiden yksilölliset tarpeet on tärkeä huomioida.
  • Muhonen, Mira (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanin Sielut kulkevat sateessa groteskien, metafiktiivisten sekä intertekstuaalisten piirteiden vaikutusta teoksen pelottavien olentojen, syväläisten ja jumalan rakentumiseen sekä kauhistuttavuuteen. Tutkielman lähtökohtana on ajatus siitä, että teoksen realistisuus vahvistaa olentojen aiheuttamaa kauhua, outoutta ja pelon tunnetta lukijassa. Sen sijaan painottamalla omaa fiktiivisyyttään metafiktion keinoin teos purkaa realistisen kaltaisen, mutta yhtä aikaa groteskin maailman aikaansaamaa kauhullista vaikutelmaa. Analyysissä osoitetaan, että olentojen ulkomuoto rakentuu pääasiassa kahden käsitteen, groteskin yhdistelyn sekä luokattomuuden varaan. Näistä yhdistely vaikuttaa olentojen kuvauksessa ainoastaan visuaalisesti, kun taas luokattomuus näkyy kuvallisuuden lisäksi erityisesti syväläisten epätäydellisessä suhteessa ihmisyyden kategoriaan. Lisäksi osoitetaan, että mitä enemmän tietoa tapahtumista ja olennoista saadaan, sitä vähäisempi groteskin vaikutus on. Mahdollisten ja mahdottomien elementtien horjuttaminen, yhdistely ja vääristely ovat tiedon lisäksi suuri vaikutin syväläisten kuvauksessa sekä vastaanotossa, sillä ne hankaloittavat lukijan tekemää arviointia tarinamaailman realistisuudesta. Myös vieraan ja epäinhimillisen voiman identifioituminen teoksen kuvitteelliseksi kirjoittajaksi murtaa sekä yliluonnollisuuden että groteskin vaikutelman. Kirjailijan läsnäolo ei kuitenkaan vaikuta groteskien kuvien arviointiin, sillä syväläiset ja jumala pysyvät ulkoiselta olemukseltaan yhä inhottavina, vaikka niihin liittyvä psykologinen pelko katoaisi. Tutkielmassa päädyttiin alkuasetelmassa esitettyyn olettamukseen siitä, että siinä missä teos pyrkii groteskin tyylikeinojen kautta luomaan kammottavaa tunnelmaa sekä pelottavia olentoja, se samanaikaisesti purkaa juuri luomiaan kauhullisia vaikutelmia paljastamalla oman metafiktiivisyytensä. Osoittaessaan avoimesti lukijalleen keinotekoisen luonteensa, teos poistaa samalla itseensä liittyvät selittämättömyydet eliminoiden siten myös pelon, joka outoihin, selittämättömiin asioihin liittyy. Teoreettisena kehyksenä tutkielmassa ovat toimineet groteskin lajiteoriasta, intertekstuaalisuudesta sekä metafiktiosta johdetut yleiset keinot.
  • Setälä, Laura (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -työni käsittelee inhimillisyyden rakentumista ja sen vastakohtia Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanissa, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2000. Tutkimukseni on jatkoa niin Ennen päivänlaskua ei voi kuin muusta kotimaisesta kirjallisuudesta tehdylle ekokriittiselle ja posthumanistiselle tutkimukselle. Hyödynnän tutkimuksessani myös eläinfilosofian ajattelumalleja. Käytän hyödykseni niin suomalaista kuin ulkomaistakin tutkimusta. Metodeinani ovat narratiivinen analyysi, dialogin ja sisäisen puheen tutkiminen sekä intertekstuaalisuuden vaikutukset. 2010-luvulla ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista on keskusteltu paljon niin mediassa kuin tutkijoidenkin piirissä. Yksi keskeinen osa keskustelua on ollut ihmisen rooli suhteessa eläimiin sekä erilaiset teoriat kuudennesta sukupuuttoaallosta, joka uhkaa sekä eri eläinlajeja että ihmistä. Ekokriittinen ja posthumanistinen tutkimus vievät keskustelua eteenpäin. Kirjallisuudella on suuri merkitys siihen, miten hahmotamme muita eläimiä ja niiden roolia. Siksi näen tärkeäksi tutkia inhimillisyyden ja eläimellisyyden rakentumista kirjallisuudessa. Tutkimuksessani osoitan, millä keinoin romaanissa esiintyvää peikkoa toisaalta eläimellistetään, toisaalta inhimillistetään romaanin edetessä. Toisaalta pohdin, säilyttävätkö ihmiset oman inhimillisyytensä vai onko myös heissä havaittavissa eläimellisiä piirteitä. Haluan tietää, tarvitsevatko ihmiset muita olentoja määrittämään itseään ja miten ihmisen ja ei-ihmisen välinen rinnakkaiselo onnistuu. Tutkielmassani osoitan, kuinka peikon ja ihmisen välille luodaan erilaisia vastakohtaisuuksia, jotka ovat välttämättömiä inhimillisyyden määrittelyyn. Vastakohtaisuuksia syntyy esimerkiksi narratiivien avulla. Rakentamalla kielellistä kuvaa eläimistä luomme niistä ennakko-oletuksia, joiden mukaan kohtelemme niitä. Ennen päivänlaskua ei voi kuitenkin osoittaa, että tutustumalla eläimeen ja oppimalla tuntemaan sen opimme myös itsestämme ja omista haluistamme. Ihminen rakentaa eroavaisuutta myös käyttämällä valtaa eläimiin ja asettamalla itsensä niiden yläpuolelle. Ihmisen ja ei-ihmisen eli esimerkiksi eläimen pakonomainen erottaminen toisistaan ei siis ole välttämätöntä. Haluan osoittaa, että ihminen luo tietoisesti kuvaa eläimistä eläiminä ja itsestään inhimillisenä. Haluamme tietoisesti laittaa eläimet lokeroihin ja pitää ne. Yhteinen elämä maapallolla vaatii kuitenkin sitä, että ihminen hyväksyy itsensä yhtenä olentona muiden joukossa eikä automaattisesti pidä itseään ylivertaisina muihin olentoihin nähden.
  • Seppänen, Aku (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman aihe on runomitat, niiden käyttö ja niiden merkitys Lauri Viidan runokokoelmassa Betonimylläri (1947). Tutkielmassa selvitän metriikantutkimuksen keinoin, millaisia mittatyyppejä Viita suosii ja miten eri mittatyyppien käyttö kytkeytyy runojen merkityssisältöön ja tyylilajiin. Runomittojen kuvauksessa hyödynnän Pentti Leinon luomaa kuvausmallia, jonka avulla voidaan esittää runomittojen pohjakaavat ja eri runojen noudattamat mittasäännöt. Viita on eräs merkittävimmistä sotienjälkeisistä runoilijoistamme. Sotienjälkeisessä lyriikassa tapahtuu merkittävä muutos, jossa perinteisen runouden käyttämistä sidotusta mitasta ja riimityksestä luovuttiin. Kokonaan näistä keinoista luopunutta suuntausta kutsutaan 50-luvun modernismiksi. Niistä runoilijoista, jotka eivät luopuneet näistä keinoista vaan pikemminkin uudistivat niiden käyttöä 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa, on käytetty esimerkiksi nimitystä ”välipolven runoilijat”. Tähän sukupolveen kuuluu myös Viita. Tutkimuksessa mielenkiintoni kohdistuu siihen, millä tavalla Viita hyödyntää ja uudistaa mitallisen runouden perinnettä. Analyysistäni selviää, että Viita suosii Betonimyllärissä laskevia mittoja, erityisesti trokeeta. Myös daktyylin osuus on huomattava, mikä on poikkeuksellista suomalaisessa lyriikassa. Suomalaisen lyriikan suosimaa nousevaa mittatyyppiä runokokoelmassa esiintyy suhteellisen vähän. Laskevan mittatyypin suosiminen liittyy Viidan runokielen puheenomaisuuteen: laskevien mittojen avulla runojen rytmi on lähempänä proosakieltä. Viita käyttää joissain runoissa huomionarvoisesti sekaisin nousevaa ja laskevaa mittaa. Tällainen säkeen suunnan muutos motivoituu runon sisällöstä käsin. Esimerkiksi analysoimassani runossa ”Alfhild” vaihdos nousevaan mittaan on samalla vaihdos lyyrisempään tyylilajiin, joka puolestaan liittyy runon puhujan tunnetilan muutokseen ja samastumiseen toiseen henkilöön. Viidalla esiintyy jossain määrin myös tavun laajuuden systemaattista vaihtelua, mikä on erityisesti klassisen runouden piirre. Runossa ”Maailmanparantajalle” tällainen alluusio klassiseen runouteen toimii tulkintani mukaan viittauksena runossa kuvattuun puhujaan ja tämän käyttämään retoriikkaan. Runomitan avulla luodaan mielikuva antiikin retoriikasta. Runossa ”Mylly” puolestaan tavun laajuuden vaihtelu liittyy siinä käytettyyn daktyylimittaan. Laajassa daktyylimittaisessa runossa durationaaliset eli tavun laajuuteen liittyvät piirteet tekevät mitasta joustavamman ja vähemmän monotonisen. Vain tavupainoon perustuvat mittasäännöt rajoittaisivat käyttökelpoisten sanojen määrää. Klassisista runomitoista Viita on lainannut periaatteen, että yhden kolmitavuisen daktyylijalan voi korvata myös kaksitavuinen trokeejalka, mikäli sen tavut ovat laajuudeltaan kyllin pitkiä: pitkätavuinen trokee on kestoltaan samaa luokkaa kuin daktyyli, jossa laskuaseman tavut eivät ole kokopitkiä. Tutkielmassani osoitan, että Viita käyttää mittoja joustavasti runon merkitystä ja tyylilajia silmällä pitäen, ja runoissa liikutaan sidotun ja vapaan mitan välillä riippuen siitä, mikä on runon kannalta tarkoituksenmukaista.
  • Kalliohaka, Iida (Helsingin yliopisto, 2022)
    Pro gradu -työssäni tarkastelen Miika Nousiaisen romaania Metsäjätti (2011). Analysoin, kuinka Nousiaisen teos kommentoi uusliberalistista kapitalismia ja 2000-luvun Suomen luokkajärjestystä. Analyysini mukaan Metsäjätissä esitetään tarkkanäköistä kritiikkiä globaalin, uusliberalistisen kapitalismin toimintamalleja kohtaan. Kritiikki on käytännönläheistä, sillä se saa innoituksensa teoksen keskiössä olevan Törmälän vaneritehtaan lopettamisesta. Analyysini perusteella romaanissa osataan ottaa huomioon myös suurempi kuva, ja kritiikkiä kohdistetaan laaja-alaisesti koko vallitsevaan talousjärjestelmään. Metsäjätissä nostetaan myös usein esille kasvottoman kapitalismin käsite, jota pyrin tutkielmassani avaamaan. Analyysini perusteella teoksen maailmassa sillä viitataan vallitsevan talousjärjestelmän hahmottomuuteen ja hallitsemattomuuteen. Päätelmieni mukaan teoksessa esitetään yksilön vaikutusmahdollisuudet hyvin rajallisina. Ympäröivän järjestelmän muuttamisen sijaan on mahdollista vaikuttaa vain omaan elämäänsä, ja Metsäjätin päähenkilöt ottavatkin omissa elämissään siirtymät johtoportaasta ja teollisuustyöstä kohti hoivaa ja luovaa työtä. Päähenkilöiden tekemät ratkaisut ovatkin päinvastaiset kapitalismin arvotuksiin nähden. Teoksessa uusliberalistinen kapitalismi myös kärjistää luokkaeroja. Tarkastelen tutkielmassani romaanin päähenkilöiden, Pasin ja Jannen, erilaisia luokkakokemuksia. Janne edustaa luokan pysyvyyttä, Pasi taas luokkanousua. Analysoin tutkielmassani luokan pysyvyyteen vaikuttavia syitä sekä luokkanousun tuomia haasteita. Törmälän työväenluokan oloja kiristää entisestään työpaikkojen katoaminen paikkakunnalta, mikä saa Jannen pohtimaan työväenluokan nykytilaa laajemmassa mittakaavassa. Metsäjätti-yrityksessä työskentelevälle Pasille Törmälän tehtaan lopettaminen aiheuttaa taas moraalisen ristiriidan, joka saa hänet siirtymään hoivatyön pariin. Tulkintani mukaan Metsäjätti on yhteiskunnallinen ja vahvasti kantaa ottava romaani. Se kritisoi tarkkanäköisesti uusliberalistisen kapitalismin jatkuvaa kasvua vaativaa toimintamallia, joka mahdollistetaan yksilöiden kustannuksella. Etenkin kvartaalitalous ja pörssivetoisuus nähdään työntekijöille huonoja päätöksiä mahdollistavina tekijöinä. Tulkitsen, että Metsäjätti ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tekee todellisuuteen nojaavia havainnollistuksia 2000-luvun luokkajärjestyksestä.
  • Lindfors, Erika (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa selvitetään, millä keinoin ammattikirjailijat muokkaavat klassikkoteoksia Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista -kokoelmassa ja tarkastellaan, missä määrin amatöörikirjoittajien tekstien pohjalta määritellyt uudelleenkirjoitusstrategiat sopivat ammattilaisten teksteihin. Tutkielmassa vertaillaan, millaisia uudelleenkirjoittamisen eroja populaarikirjallisuuden ja korkeakulttuuriksi mielletyn klassikkokirjallisuuden käyttäminen pohjatekstinä tuottaa, sekä pohditaan julkaisukanavan vaikutusta sisältöön. Lisäksi vastaanoton tutkimuksen avulla tarkastellaan, heijastuvatko amatööri- ja ammattilaiskirjoittajien lukijakuntien erot fanifiktiossa suosittaviin piirteisiin. Teoreettisena lähtökohtana toimii Henry Jenkinsin fanitutkimus ja kymmenen kohdan malli fanien uudelleenkirjoituskeinoista. Taustalla on myös Gérard Genetten esitys hypertekstuaalisuudesta ja tekstin muunnoksista sekä Sanna Nyqvistin esitys pastissista. Tutkielmassa osoitetaan, että ammattilaisten ja amatöörien uudelleenkirjoitusstrategiat poikkeavat toisistaan jossain määrin. Fanifiktiossa alkuperäisen kirjailijan ihailu ja jäljittely on yleistä, ja usein fanitekstit toimivat pohjatekstin maailman ja henkilöhahmojen ehdoilla. Tutkittavassa teoksessa alkuperäistä maailmaa muutetaan tai modernisoidaan ja pohjatekstejä kritisoidaan selvästi useammin. Ammattilaisten teksteissä on fanittamisen lisäksi syvempiä teemoja, kuten kirjallisuusinstituution hierarkkisuuden ja patriarkaalisuuden kritisointi sekä halu uudistaa klassikoiden välittämää maailmankuvaa. Ammattikirjailijat hyödyntävät noin puolia tutkituista uudelleenkirjoituskeinoista. He käyttävät myös Jenkinsin luokittelun ulkopuolisia keinoja, jotka eivät ole fanifiktiossa tyypillisiä, kuten metafiktio, parodia ja pastissi. Toisin kuin Internetissä operoivat fanit, ammattilaiset eivät erotisoi pohjatekstejä ollenkaan. Ero havainnollistaa fanifiktion alakulttuuriasemaa, johon ammattilaisten fanikirjoitukset eivät asemoidu: perinteisen julkaisuinstituution tuottama teos on kiinteä osa kirjallista perinnettä ja jatkumoa, johon räikeän seksuaalinen sisältö ei sovellu. Myös faneille tyypillinen pohjatekstin aukkokohtiin tarttuminen puuttuu; ammattilaiset eivät täydennä alkuperäisiä tarinoita, vaan luovat niistä jotakin omaperäisempää. Tutkimustuloksista nähdään, että kirjoittajien taitotason kasvaessa myös kirjoituskeinot muuttuvat ja muuntuvat. Julkaisukanava luo teksteille odotuksia ja vaatimuksia. Vastaanoton analyysista selviää, että lukijat kokevat ammattilaisten tekstit onnistuneimmiksi silloin, kun ne toimivat myös itsenäisenä kertomuksena ilman pohjatekstiä. Suurin ero ammatti- ja harrastelijakirjoittajien välillä on suhtautumisessa pohjatekstin määrittämiin rajoituksiin ja mahdollisuuksiin. Niin ammattilaisten kuin amatöörien fanifiktio haastaa käsityksen kirjallisuudesta kulttuurieliitin määrittelemänä kaanonina.
  • Martti, Ida-Maria (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksen aiheena on groteski naisruumis Margaret Atwoodin dystopiaromaanissa The Handmaid’s Tale (1985) ja teoksen jatko-osassa The Testaments (2019). Tarkastelen naisruumista groteskina ruumiina teosten kertojien edustamien kehotyyppien kautta, joita ovat nuori nainen, aikuinen hedelmällisessä iässä oleva nainen sekä vanha nainen. Tarkastelen, miten ja millä tavalla nämä ruumiit voidaan mieltää groteskeiksi ruumiiksi ja mitä merkityksiä tällaisille ruumiille teoksissa annetaan. Lähestyn groteskia teemana pikemminkin kuin kerronnan muotona. Naisruumiin lisäksi tarkastelen myös muita groteskiin läheisesti liittyviä käsitteitä, kuten väkivaltaa ja vallankäyttöä, jotka voidaan nähdä omina groteskin muotoina. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytän Mihail Bahtinin teosta François Rabelais: Keskiajan ja renessanssin nauru (1965) sekä Mary Russon teosta The Female Grotesque (1994). Bahtinin teos käsittelee karnevalistisen groteskin teoriaa ja siihen läheisesti liittyvää käsitystä groteskista ruumiista osana karnevaalin materiaalis-ruumiillista maailmankuvaa. Russo puolestaan hyödyntää Bahtinin ajatuksia, mutta lähestyy groteskia naisruumista feministisen kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Yhteiskunnallisuus sekä feminismi yhdistyvät teoriakirjallisuudessa ja ovat kantavia teemoja myös käsittelemissäni kaunokirjallisissa teoksissa. Bahtinin analyysin kohteena on alun perin ollut parodiakirjallisuus, mutta tutkimuksessani se osoittautui toimivaksi välineeksi myös dystopian tarkasteluun. Groteskin naisruumiin käsite toimi hyvänä analyyttisena työkaluna käsittelemissäni teoksissa, erityisesti The Handmaid’s Tale -romaanissa. Ruumiillisuuden ja kehollisuuden käsittelylle on tilaa kirjallisuudentutkimuksessa, myös muissa kuin feministisissä teoksissa. Naiseus, ruumiillisuus ja erilaisten ruumiiden kuvaukset ovat ajankohtaisia keskustelunaiheita yhteiskunnassa, joten niiden tarkastelu tulee varmasti olemaan entistä yleisempää myös kirjallisuudentutkimuksessa. Molempien teosten tarkasteleminen yhdessä osoittautui myös hedelmälliseksi, sillä teoksia ei tähän asti ole tarkasteltu kovinkaan paljon yhdessä. The Handmaid’s Tale on teoksena hyvin tutkittu, mutta The Testaments on vielä teoksena niin tuore, että ensimmäiset sitä käsittelevät tutkimusartikkelit ilmestyivät vasta tämän opinnäytetyön tekemisen aikana. Teosparissa on paljon materiaalia myös jatkotutkimukselle.
  • Labbas, Antti-Veikko (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan William Butler Yeatsin (1865–1939) runoudessa esiintyvää Cuchulain-hahmoa, joka on alun perin irlantilaisen mytologian sankarihahmo. Tutkielman tavoitteena on vastata kysymykseen, millaisin keinoin Yeats kuvaa ja muuntelee tätä hahmoa alkuperäislähteistä poikkeavaksi versioksi. Samalla pyrin tutkimaan niitä taustoja, joita runojen tekijällä on ollut luodessaan ikään kuin uudestaan Cuchulainin kaltaista myyttistä hahmoa yleisölleen. Yeatsin runotuotannossa on kaksi Cuchulainia käsittelevää runoa ja muutamia yksittäisiä esimerkkejä, joissa hahmo on osa muuta myyttistä kuvastoa. Tutkielmassa analysoidaan hahmon kehitystä myytintutkimuksen sekä intertekstuaalisuuden ja lyriikan teorian näkökulmista. Esille nousevat kirjaimelliset poikkeamat alkuperäisen myytin ja runojen eri versioiden välillä sekä tietysti Yeatsin tausta modernismin aikakauden aktiivisena toimijana ja romantiikasta ja symbolismista vaikutteita ottaneena runoilijana. Tutkielmassa nostetaan esille myös runojen kuvallisuus sekä runojen puhujan rooli. Tutkielmassa todetaan, että Yeats tekee Cuchulainista hyvin poikkeuksellisen hahmon kansallisten myyttien kategoriassa. Runouden lajityypille ominaisia tehokeinoja hyödyntäen sankarimyytistä muotoutuu huomattavasti traagisempi hahmo, joka poikkeaa selkeästi alkuperäisen myytin versiosta ja suoraviivaisempien tulkitsijoiden näkemyksistä. Yeatsin oma ääni näkyy toisinaan runoissa, mutta tarinallisissa kokonaisuuksissa ainakin taustamotiivit jäävät sivuun. Yeatsin versio Cuchulainista osoittautuu monisyisemmäksi kuin yhden nimittävän tekijän määrittämäksi kansalliseksi myytiksi.
  • Mattila, Mira (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu – tutkielmani kohdeteos on Viktor Martinovitšin romaani Paranoia (2009/2013; suom. Anna Taitto). Teos kuvaa dystopiayhteiskuntaa, jossa dystopiagenren tradition mukaisesti yksilön intressit joutuvat konfliktiin diktatorisen vallankäyttäjän ja dystooppisen valtiojärjestelmän kanssa. Esitän tutkielmassani, että romaanista löytyy karnevalistisia piirteitä, kuten karnevaalitorin piirteitä, torikielen ominaisuuksien käyttöä sekä karnevaalikuninkaan aihe. Osoitan, miten mainitut karnevalismin käsitteet tulevat ilmi tietyissä, romaanin kuvaamaan yhteiskuntaan, sen poliittiseen järjestelmään ja valtarakenteisiin kytkeytyvissä tapahtumissa, kohtauksissa, lausumissa ja henkilösuhteissa. Karnevalistinen, hierarkkisia valtasuhteita purkava pyrkimys ei kuitenkaan realisoidu elvyttäväksi uudistumiseksi. Karnevalistisuus suhteutuu Paranoian kuvaaman yhteiskunnan dystopiapiirteiden, kuten hierarkkisten voimasuhteiden epätasapainon ja valtiollisen, yksilöitä kontrolloivan valvonta- ja väkivaltakoneiston, kanssa siten, että karnevalistiset elementit eivät kasva täyteen mittaansa, vaan ne mitätöityvät, tuhoutuvat tai tulevat sensuroiduiksi. Poikkeuksena tästä on karnevaalikuninkaan aihe, jonka tunnusmerkit täyttyvät muita karnevalistisia elementtejä täydemmin. Romaanin päähenkilön voi tulkita todellisen hallitsijan paikalle väliaikaisesti pääseväksi karnevaalikuninkaaksi, joka on samalla epävirallista totuutta julistava narri, todellisen kuninkaan antipodi sekä väkivaltaisen kohtalon kokeva syntipukki. Diktatorisen hallitsijan asemaa koettelevana hahmona hän soveltuu myös dystopiagenrelle tyypillisen tuhoutuvan sankarin ja syntipukin malliin. Teoreettisena taustana ja vertailun työkaluna käytän Mihail Bahtinin karnevalismin teoriaa sekä Bahtinin karnevaaliteoriaan pohjautuvaa, jälkimodernin ajan kirjallisuuteen kohdentuvaa David K. Danowin sovellusta karnevalistisuudesta. Analysointimenetelmänä käytän erityisesti vertailua bahtinilaisen karnevaalin piirteiden ja Paranoiassa esiintyvien karnevalististen piirteiden yhtäläisyyksien ja eroavaisuuksien välillä. Teoksen dystopiapiirteiden luokittelussa tukeudun Erica Gottliebin tutkimukseen dystopioista, minkä perusteella suhteutan Paranoian karnevalistisia piirteitä siinä kuvatun dystooppisen valtiojärjestelmän kehykseen.
  • Anttila, Eemeli (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tässä tutkielmassa tarkastelen paratiisin uudelleentulkintoja T. S. Eliotin runoelmassa The Four Quartets (1943) ja Wallace Stevensin runoelmassa ”The Auroras of Autumn” (1948). Keskeisin tutkimuskysymykseni on, kuinka runoelmissa muokataan juutalais-kristillisen perinteen paratiisikäsitystä. Hypoteesini on, että teokset kyseenalaistavat perinteisen paratiisikäsityksen ihmiskeskeisyyttä ja samalla ottavat luonnon huomioon entistä kattavammin. Siinä missä aiempi Eliotia ja Stevensiä koskeva tutkimus on painottanut eroja runoilijoiden välillä, tutkielmassani pyrin osoittamaan, että kohdeteoksiin sisältyvät, ekologisesti virittyneet paratiisin uudelleentulkinnat ovat yllättävän samankaltaisia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii ekokritiikki, eli kirjallisuuden ja luonnon suhdetta tutkiva kirjallisuustieteellinen tutkimussuuntaus. Koska perinteistä juutalais-kristillistä paratiisikäsitystä leimaa pastoraaliin eli paimenrunouteen viittaava kuvasto, katson tutkielmassani molempien runoelmien suhtautuvan pastoraalin käsitteeseen kriittisesti. Tämän takia hyödynnän analyysissäni Terry Giffordin määrittelemää postpastoraalin käsitettä, joka asettaa pastoraalin ekokriittisiin kehyksiin. Luen sekä Eliotin että Stevensin runoelmia tätä postpastoraalin käsitettä vasten osoittaen samalla, kuinka teoksissa ihmisen ja luonnon välinen vastakkainasettelu murtuu. Molemmissa teoksissa esitetään perinteisen paratiisikuvaston kritiikkiä, ja tämän kritiikin tukena teokset käyttävät monia postpastoraalille kirjallisuudelle ominaisia piirteitä. Postpastoraalille tyypillisesti molemmissa runoelmissa luonto herättää suurta kunnioitusta. Siinä missä perinteiselle pastoraalikirjallisuudelle on ominaista luonnon staattisuus, Eliotin ja Stevensin teoksissa luonto näyttäytyy elämän ja kuoleman lakkaamattomana prosessina. Ihminen esitetään runoelmissa ennen kaikkea materiana, joka on erottamattomasti osa luonnon kiertokulkua. Molemmissa runoelmissa kyseenalaistuvat myös vastakkainasettelut niin kulttuurin ja luonnon kuin ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman välillä. Lopulta teoksissa erilaiset luonnonnäkymiin ja maisemiin liittyvät huomiot johtavat eettisen ulottuvuuden korostumiseen. Runoelmat eivät siis pelkästään tarkastele luontoa, vaan ne tekevät myös ehdotuksia sen suhteen, kuinka materiaalista todellisuutta kohtaan tulisi käyttäytyä. Sekä Eliotin että Stevensin paratiisin uudelleentulkinnoissa korostuu näin luonnon edessä nöyrtyminen. Siinä missä Eliotin runoelman tapauksessa tämä nöyrtyminen johtaa hyvin radikaaliin luontokeskeisyyteen, Stevensin teoksessa nöyrtymisen aste on maltillisempi, ja näin teos jättää myös ihmiselle jonkinlaisen roolin luonnon osana. Johtopäätökseni on, että T. S. Eliotin runoelmassa Four Quartets ja Wallace Stevensin runoelmassa ”The Auroras of Autumn” perinteisen paratiisikuvaston ihmiskeskeisyys kyseenalaistuu paikoin varsin radikaalillakin tavalla. Runoelmien postpastoraaleissa paratiiseissa ihminen väistyy luomakunnan keskiöstä antaen tilaa muulle luonnolle. Suurimmat erot runoelmien paratiisimotiivien välillä johtuvat synnin tematiikasta. Eliotin runoelmassa perisynti on turmellut ihmisen luontosuhteen, ja tämän takia paratiisi ja kestävä luontosuhde ovat saavutettavissa vain asketismin kautta. Stevensin runoelmassa taas paratiisi on saavutettavissa jo tässä ja nyt, luonnon viattomuutta havainnoimalla. Näistä maailmankatsomuksellisista eroavaisuuksista huolimatta molempien runoelmien paratiisimotiivin tarkoitus on tukea teoksista välittyvää antroposentrismin kritiikkiä. Runoelmien ekologisesti virittyneet paratiisin uudelleentulkinnat ovat myös entistä ajankohtaisempia nykyisen ekologisen kriisin aikakaudella.
  • Paljakka, Elisa (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tutkimus tarkastelee Pentti Haanpään novellikokoelmaa Lauma (1937) kirjallisen primitivismin kirjallisuushistoriallisen suuntauksen edustajana. Tutkimus lähestyy teosta ekokriittisen tutkimusmetodin kautta tulkiten primitiiviselle luonnolle annettuja merkityksiä kirjallisen primitivismin trooppeja ja teoksen kirjoitusajankohdan luontokäsityksiä vasten. Novellikokoelman kertomukset käsittelevät kirjallisen primitivismin teoksille tyypillistä aihetta: modernisaation vaikutusta traditionaaliseen yhteisöön ja sen sosiaalisiin rakenteisiin. Yhteiskunnallinen muutos kulminoituu kertomuksissa myös ihmisen ja luonnon välisen suhteen kysymykseksi, jota teos käsittelee primitivismin kuvakieleen kuuluvien erämaan ja eläimen trooppien kautta. Tutkimus tarkastelee, miten teos toistamalla ja muuntelemalla kirjalliselle primitivismille ominaisia trooppeja luo uusia kirjallisia metaforia, jotka problematisoivat ihmisen ja luonnon välisen yhteyden. Primitiivisen luonnon kuvaus rakentaa kerrontaan ekosentrisyyttä, jonka kautta teos pohtii ihmisen luontoon kuulumisen ja kuulumattomuuden kysymystä. Luonnon ja ihmisen välistä primitiivistä yhteyttä rakentaa teoksessa erityisesti puu-motiivi, jossa tiivistyviä alkukantaisuuden merkityksiä tutkimus tulkitsee. Puiden alkukantaisuuden rakentumista tarkastellaan transsendentalismin, suomalaisen kansanuskomusperinteen, kirjallisuuden tradition ja metsähistoriantutkimuksen valossa. Analyysi osoittaa, että Lauman primitiivisen luonnon merkitykset nousevat oman aikakautensa luontokäsityksistä ja kirjallisesta traditiosta. Kertomukset kommentoivat ekosentrisestä näkökulmasta modernin ihmisen luontoyhteyden heikkoa tilaa ja ihmisen sisäisestä kehittymättömyydestä juontuvia ympäristöeettisiä seurauksia.
  • Åkerlund, Linda (Helsingin yliopisto, 2021)
    Sammanfattning Fakultet: Humanistiska fakulteten Utbildningsprogram: Magisterprogrammet i litteraturvetenskap Studieområde: Allmän litteraturvetenskap Författare: Linda Åkerlund Arbetets namn: En massa lilla My. En karaktärsanalys av lilla My i muminromanerna. Typ av arbete: magisterexamen Månad och år: januari 2021 Sidantal: avhandling 103, bilagor 12 Nyckelord: lilla My, karaktärsanalys, Mumin Förvaringsställe: Helsingfors universitets bibliotek Sammanfattning: Inledning Lilla My är en speciell karaktär i Mumindalen. Hon är anarkistisk, lever med muminfamiljen och hon föds på midsommarafton. Moomin Characters, Sirke Happonen, Ebba Witt-Brattström med flera ser My som rätt endimensionell och statisk. Jag ser att hon växer, främst fysiskt, men också psykiskt. Teori om karaktärer En koppling till barnlitteraturen är viktig av två orsaker: dels läses muminböckerna av alla åldrar och dels finns det mer forskning om bilder inom barnlitteraturen. Jag använder främst Maria Nikolajeva som teoretisk grund då det gäller barnlitteraturen. Hon är också en av teoretikerna för bildanalys. Andra forskare jag använder till bildanalysen är Kai Mikkonen, Sisko Ylimartimo och Riitta Brusila. De är alla överens om att bilden lägger till något till texten och att läsarens förståelse av text och bild påverkar varandra. Vi får även olika information från text och bild. Texten uttrycker bättre inre egenskaper och tidens gång, medan bilden enklare ger oss en bild av yttre egenskaper och positioner. Vi läser bild och text på olika sätt. Vi tar åt oss informationen i en bild snabbare, eftersom vi direkt får en överblick över helheten. Jag använder även till stor del James Phelans mimetiska, syntetiska och tematiska funktioner i min analys. Den mimetiska funktionen ser på karaktärens egenskaper som attribut. Den mimetiska funktionen är implicerad i meningen ”den här personen”. De syntetiska funktionerna handlar om texten som konstruktion och metafiktion och den tematiska funktionen är vad karaktären representerar i texten. Lilla My i ord och bild My utvecklas mest mellan romanerna, vilket är tydligast då vi jämför bilderna med varandra. I början är My så liten att hon knappt syns, medan hon definitivt är större i Pappan och havet. My utvecklas även psykiskt, från att mest bry sig om sig själv blir hon t.ex. Mumins förtrogna och hon utvecklar tålamod. Orsaken till att My främst utvecklas fysiskt är att hon har mer utrymme att växa i storlek. Eftersom hon redan är så självständig, modig och självsäker från början finns det inte lika mycket utrymme för henne att utvecklas psykiskt. Hon fungerar här som en motsats till Mumin, som inte växer i storlek, men gör en enorm psykisk utveckling.
  • Rossi, Anni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Daphne du Maurierin romaanin Rebecca (1938) kertojan eli rouva de Winterin kerronnan epäluotettavuutta. Tutkin teosta erityisesti James Phelanin epäluotettavuuden teorian kautta, ja hyödynnän tutkimuksessani myös Dorrit Cohnin käsitteitä kertova ja kokeva minä. Phelanin epäluotettavan kertojan käsitteen määritelmä pohjautuu vahvasti Wayne C. Boothin määritelmään, jonka mukaan “kertoja on luotettava, kun hän puhuu tai toimii teoksen normien mukaisesti ja epäluotettava, kun hän puhuu tai toimii niiden vastaisesti” (Booth 1983, 158–159). Phelanin määritelmän mukaan “henkilökertoja on ‘epäluotettava’, kun hän antaa jostain tapahtumasta, henkilöstä, ajatuksesta tai muusta kerronnallisen maailman kohteesta selostuksen, joka eroaa selostuksesta, jonka sisäistekijä antaisi” (Phelan 2005, 49). Teoksessa rouva de Winterin kerronta jakautuu vanhemman ja nuoremman rouva de Winterin kerrontaan. Cohnin käsitteet kertova minä ja kokeva minä viittaavat tällaiseen retrospektiiviseen homodiegeettiseen henkilökertojaan, joka muistelee tapahtumia menneisyydessään (Cohn 1978,143). Tutkimukseni mukaan rouva de Winterin kerronnan epäluotettavuus perustuu pääosin hänen kokevan minänsä puutteelliseen kykyyn ymmärtää ja havainnoida tapahtumia, mikä ilmenee siten, että hän usein tulkitsee tapahtumia väärin. Tämän lisäksi rouva de Winter toisinaan raportoi tapahtumia puutteellisesti.
  • Mäentie, Anni (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkin maisterintutkielmassani esseeminää seitsemän eri kirjoittajan 2010-luvulla julkaistussa esseessä. Esseet ovat Olli Löytyn ”Vähäsen rasisti” (2011), Pauliina Haasjoen ”Tietoliikennepäiväkirja” (2019), Koko Hubaran ”Yksinäisyys on tilastollinen harha” (2017), Timo Hännikäisen ”Väkivalta ja uhrikulttuuri” (2015), Anu Silfverbergin ”Toisin” (2011), Antti Nylénin ”Rakkauden talvi” (2016) ja Antti Arnkilin ”Äidin kuolema (24 kertaa sekunnissa)” (2014). Ehdotan esseeminän asettuvan minäpositiona runon puhujan ja tietokirjallisuuden minän väliin. Ensimmäisessä analyysiluvussa tarkastelen niiden esseekokoelmien kansia ja formaattia, joiden osana aineistoni esseet on julkaistu. Käytän apunani Gérard Genetten kynnystekstin käsitettä ja hänen huomioitaan kynnysteksteistä. Esitän kansien rakentavan monipuolisesti kuvaa esseeminästä ja toimivan myös linkkinä biografisen minän ja esseeminän välillä. Toisessa, laajemmassa analyysiluvussa sovellan Michael Bambergin alulle panemaa kerronnallisen asemoinnin teoriaa ja kerronnallisen asemoinnin analyysia aineistooni. Kerronnallinen asemointi on sosiaalitieteissä kehitelty teoria, jonka avulla voi tarkastella tilanteista, kerronnan avulla tapahtuvaa sosiaalisten asemien ottamista ja antamista ja kertojan niiden kautta rakentuvaa identiteettiä. Asemointianalyysi on siihen kehitetty analyysimalli, jossa tilanteita tarkastellaan kolmen eri tason avulla: 1) tarinan tasolla, 2) kerrontatilanteen tasolla ja 3) kulttuurin tasolla. Olen jakanut esseet kahteen kategoriaan 3. tason perusteella eli sen perusteella, miten tulkitsen esseeminien näkevän itsensä. Ystävä-kategorian esseeminissä korostuu hyväntahtoisuus suhteessa muihin ja kriitikoissa analyyttisyys ja itsen asemointi muiden yläpuolelle. Kerronnallisen asemoinnin teorian ja kirjan ulkoasun kynnystekstien yhdistäminen osoittautui hedelmälliseksi tavaksi lähestyä kysymystä esseeminän rakentumisesta sekä esseessä että esseen ulkopuolella. Asemoinnin tarkastelu auttoi tarkentamaan kuvaa siitä, mistä mahdollisesti epämääräisetkin vaikutelmat esseen argumentoinnista syntyvät.
  • Ylitalo, Reetta (Helsingin yliopisto, 2019)
    Käsittelen tutkimuksessani Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintyttären (1981) päähenkilöä eli Ronjaa. Tutkimukseni kohteena on alkukielinen versio, mutta hyödynnän tutkimuksessani suomennoksessa käytettyjä nimiä. Johdannossa esittelen keskeiset tutkimuskysymykset. Luvussa 2 tarkastelen Ronjaa mahdollisen maailmaan kuuluvana hypoteettisena henkilönä. Lindgrenin romaanissa hyödynnetään useita henkilöhahmon viittaustekniikoita. Näitä ovat Ronjan nimi, tarkka määritelmä ”ryövärintyttäreksi”, persoonapronominit sekä Ilon Wiklandin kuvitus. Tämän jälkeen hyödynnän Marie-Laure Ryanin teoriaa tarinamaailman modaalisesta rakenteesta ja tarkastelen päähenkilön olemassaolon luonnetta teoksessa kielen tasolla erottuvissa maailmoissa. Ronja toimii tarinamaailman todellisuudessa, ja lukija suhtautuu tarinamaailman todellisuuteen autonomisena alueena. Fiktiivisen autonomisen todellisuuden lisäksi Ronjan episteeminen maailma, mallimaailmat sekä vaihtoehtoiset universumit ovat olennainen osa romaania. Tarinamaailman modaalisen rakenteen jälkeen tutkin Ronjan yksilöllisyyttä. Erittelen hahmon keskeisiä piirteitä Uri Margolinin määrittelemien henkilöhahmon ulottuvuuksien mukaisesti. Ronjan ulkonäön keskeisiä piirteitä ovat tummasilmäisyys ja mustat hiukset. Muita hahmon piirteitä ovat muiden muassa päättäväisyys, terveys, ketteryys sekä rohkeus. Ronjan erotettavuus on tarinassa selkeä, sillä hän on teoksen alussa ainoa lapsihenkilöhahmo. Birkin tullessa mukaan tarinaan sukupuoli on ensimmäinen seikka, joka erottaa heidät toisistaan. Ronja kasvaa ja kehittyy fyysisesti ja psyykkisesti teoksen tarinan aikana. Ronja ajattelee itseään samana, jatkuvana yksilönä. Tämän todistaa Ronjan näkemä uni, jossa hän identifioi itsensä unensa pikkutytöksi. Toisinaan jatkuvuuden ja samuuden auktoriteettina toimii kaikkitietävä kertoja. Luvussa 3 tutkin päähenkilön kompleksisuutta ja kehittymistä Uri Margolinin määrittelemien ulottuvuuksien sekä Maria Nikolajevan tutkimusta apuna käyttäen. Lähestyn Ronjaa pyöreänä ja dynaamisena henkilöhahmona. Luonnolla on suuri rooli Ronjan yksilöllisen identiteetin kehittymisessä. Metsä on paikka, jossa hän ottaa ensimmäiset itsenäistymien askeleet. Henkilöhahmon hahmottamistapa ja kognitiivinen ulottuvuus kehittyvät merkittävästi ensimmäisen metsäretken aikana. Useat Ronjan kohtaamat konkreettiset haasteet liittyvät luonnossa selviytymiseen. Ronjalla on vahva suhde luontoon koko tarinan ajan. Ronjan sukupuolta ja seksuaalisuutta tutkittaessa Birkillä on merkittävä rooli. Ronjan käytös ja puhetapa muuttuu Birkin ystävyyden vakiinnuttua. Ronja alkaa toisinaan jäljitellä Loviisan tekoja ja puhetapaa. Ronjan ja Birkin tarinaa voi tarkastella ystävyytenä tai rakkaustarinana. Ronjan moraali muuttuu teoksen aikana. Hänen mielipiteensä eivät aina perustu tarinan alkupuolella hänen omiin kokemuksiinsa, vaan ovat sidoksissa Matiaksen yhteisön mielipiteisiin. Birkin kanssa ystävystyttyään Ronja alkaa kyseenalaistaa vihanpidon Borkaryöväreiden kanssa. Kyseenalaistaminen johtaa Helvetinkuilun hyppyyn, joka on Ronjan itsenäisyyden julistus. Hahmo omaa oman moraalikäsityksensä ja on itsenäinen subjekti, ei ainoastaan ryöväriyhteisön jäsen. Ronja ja Birk perustavat oman, rauhanomaisen yhteisön metsään. Polariteetit yhdistyvät, kun Matias hyväksyy Ronjan ja Birkin ystävyyden ja käy kaksintaistelun Borkan kanssa. Vaikka Ronja, ryövärintyttärestä on tehty useita tutkimuksia, mahdollisten maailmojen teoriaan liittyvää tutkimusta ei teoksesta löydy. Tämä luo mahdollisuuden uudelle jatkotutkimukselle. Myös henkilöhahmoihin keskittyvää tutkimusta on yllättävän vähän, vaikka jokainen aiempi tutkimus tekeekin tavalla tai toisella huomioita henkilöhahmoista.
  • Relander, Leeni (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tarkastelen maisterintutkielmassani tiloja ja paikkoja Kazuo Ishiguron romaanissa The Remains of the Day (1989). Tutkin, minkälaisia merkityksiä tilat ja paikat saavat, sekä miten ne liittyvät romaanin kokonaistulkintoihin ja tematiikkaan. Romaanin keskeisin paikka on perienglantilainen kartano Darlington Hall, josta hovimestari Stevens vähitellen etääntyy sekä henkisesti että maantieteellisesti matkatessaan kuvankauniin maaseutumaiseman halki tapaamaan entistä työtoveriaan neiti Kentonia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä hyödynnän tilan ja paikan monitieteistä tutkimuskenttää painottaen humanistisen maantieteen ja erityisesti Yi-Fu Tuanin paikan teoriaa. Koska romaanin tilallisuus rakentuu Stevensin minäkerronnassa, taustoitan kertomuksen tilaa Marie-Laure Ryanin teorian avulla, sekä hyödynnän James Phelanin tutkimusta eritellessäni Stevensin kerronnalle leimallisia epäluotettavuuden piirteitä. Romaanin tilallisuus konstruoituu Stevensin arvomaailman, muistojen, yhteiskunnallisen järjestyksen ja kollektiivisten ihanteiden kautta. Tilat ja paikat eivät toimi pelkästään kertomuksen taustakankaana, vaan ne ohjaavat toimintaa, heijastavat kokijoidensa mielentiloja ja henkilöhahmojen välisiä suhteita, sekä täydentävät epäluotettavaa kerrontaa ja Stevensin minuutta. Stevensin paikkasuhde muuttuu yhteiskunnallisen murroksen myötä, sillä sotien jälkeisessä ja imperiumiasemansa menettäneessä Englannissa yläluokkaisten kartanoiden asema alkaa vähitellen murtua. Tulkitsen Stevensin aseman muuttuneen kunniallisesta hovimestarista museoesineeksi, joka on asetettu näytteille kartanon uuden isännän kokoelmaan. Romaanin lähiluvulla osoitan, että kertomuksessa kuvailtu maisema toimii eräänlaisena kaksoiskuvana. Se tarjoaa peilauspinnan subjektiivisille ja kollektiivisille ideaaleille rakentuen sekä paikallisen että turistin katseen kautta, sillä Stevens edustaa samalla kulttuurista sisäpiiriä sekä ulkopuolista tarkkailijaa, koska hänen maailmankuvansa rajoittuu kartanon seinien sisäpuolelle. Idyllinen maisema yhdessä aristokraattisen ja nostalgisoidun kartanon kanssa toimii tilallisena metaforana myyttiselle englantilaisuudelle. Luomalla stereotyyppisen englantilaisen miljöön Ishiguro pyrkii kritisoimaan heritage-talouden hyödyntämää nostalgiaa ja myyttejä, jotka ovat näennäisesti harmittomia konstruktioita, mutta peittävät alleen todellisen historian säröt. Johtopäätökseni on, että kertomuksen yhden merkittävän tilakokonaisuuden muodostavat liminaalitilat, kuten kynnykset ja ikkunat, jotka kuvaavat Stevensin asemaa yhteiskunnassa ja kartanossa, sekä ilmentävät ristiriitoja ammattiroolin ja yksityisen minän välillä. Liminaalitilat tekevät Stevensin sisäiset konfliktit näkyviksi alleviivaamalla Stevensin mahdollisuuksia valita yksityinen minä tunteineen ja haluineen ammattiminän velvollisuuksien ylitse, mutta nämä kynnykset ovat Stevensille lopulta liian korkeita ylitettäviksi.
  • Hyvärinen, Pauliina (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tämä maisterintutkielma käsittelee häpeää ja lukijan tunnetta henkilöhahmon häpeästä. Tutkielmassa analysoidaan Antti Heikkisen Mummo-romaania (2017). Tutkielman tavoitteena on kartoittaa päähenkilöhahmojen Maijan ja Marja-Liisan häpeän kohteet ja miten ne vaikuttavat heihin. Tämän jälkeen tutkielma keskittyy siihen, miten ja miksi lukija kokee henkilöhahmojen häpeän ja miksi tunteen havaitseminen on olennainen osa Mummoa. Tutkielman pohjana on tunteita ja tuntemuksia tarkasteleva kirjallisuudentutkimus. Siinä erotetaan tunne ja tuntemus yleensä toisistaan, mutta tässä tutkielmassa häpeän kohdalla sitä ei tehdä. Sen sijaan tutkielma keskittyy Sara Ahmedin Tunteiden kulttuuripolitiikan (2018) tavoin siihen, mitä tunteet tekevät. Tutkielma keskittyy häpeän tekoihin ja vaikutuksiin. Häpeä on vahvasti yhteiskunnallinen tunne. Se pitää yhteiskuntaa kasassa osoittamalla ideaalin ja vallassa olevien normien paremmuuden suhteessa muihin. Yksilö kokee häpeää, kun ei kuulu muottiin. Häpeää vältelläkseen yksilö tavoittelee ideaalia ja pitää yhteiskuntaa koossa. Suomalaisessa yhteiskunnassa häpeä on erityisen yleistä. Maija elää koko elämänsä maalla suuressa maalaistalossa perheen kanssa läheisesti eläen. Maija häpeää naiseuttaan ja lapsettomuuttaan. Se saa Maijan valehtelemaan tyttärelleen Marja-Liisalle tämän vanhemmista. Lukija oppii Mummon edetessä Maijan häpeän taakan ja näkee sen syyt ja seuraukset. Suomalaisen yhteiskunnan puhumattomuus edistää Maijan häpeää. Marja-Liisa elää maalla äitinsä Maijan ja tämän perheen kanssa. Marja-Liisalla on turvallinen koti, mutta isän olemattomuus vaivaa häntä. Hän kiinnostuu kielletystä rakkaudesta ja ihastuu (mies)opettajaansa. Lukija kokee intoa rakkaudesta, inhoa suhteesta opettajaan ja lopulta empatiaa opettajan jättäessä. Marja-Liisa tulee raskaaksi ja saa keskenmenon. Häpeä on niin voimakas, että Marja-Liisa lamaantuu, eikä paljasta mitään kenellekään. Mummon lopussa käy kuitenkin ilmi, että romaani on Marja-Liisan tunnustus omista ja äitinsä hävettävistä asioista. Tunteiden asettaminen keskiöön kirjallisuutta tutkittaessa on tärkeää, koska tunne tekee paljon. Tunne auttaa näkemään oleelliset asiat teoksesta ja hahmottamaan teoksen kokonaisuutta. Mummossa häpeän havaitseminen ja sen herättämien tunteiden seuraaminen näyttää, kuinka paljon ihminen tekee säilyttääkseen normaalin kuvan. Tunteella lukeminen auttaa eläytymään Mummoon, mutta myös opettaa lukijalle havaitsemaan omat hävettävät asiat ja kuinka niiden vaikutusta omaan elämään voi vähentää. Häpeä opettaa inhimillisyyttä.
  • Iivonen, Outi (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani häpeän ja ulkopuolisuuden motiiveja Saara Turusen romaaneja Rakkaudenhirviö (2015) ja Sivuhenkilö (2018). Pyrin analyysissani selvittämään, millaisten motiivirakenteiden avulla häpeä tunteena kietoutuu sivullisuuden kokemukseen ja ulkopuoliseen identiteettiin. Tutkimuskysymyksiäni ovat seuraavat: Miten häpeä motiivina tulee romaaneissa esiin? Miten häpeä tunteena liittyy sivullisen ja ulkopuolisen identiteetteihin? Onko teoksissa muita teemaan liittyviä motiivirakenteita? Rakentuvatko teemat kahden romaanin välillä paradigmaattisesti eli siirtyvätkö teemat romaaniparin välillä? Käytän analyysini metodina kirjallisuudentutkimuksessa paljon käytettyä lähilukua ja teoslähtöistä tekstianalyysia, joiden avulla pyrin löytämään teoksista häpeää ilmentävät motiivit. Teoreettinen viitekehykseni on temaattisessa tutkimuksessa ja tunteiden tutkimuksessa. Luen teoksia parina ja pyrin todistamaan tutkielmassa teeman rakentumisen paradigmaattisesti teosten välillä. Tunteiden tutkimus liittyy kirjallisuuden affektiiviseen käänteeseen ja tarjoaa mahdollisuuden kontekstualisoivalle ja yhteiskunnalliselle tulkinnalle. Hyödynnän myös sosiologisia häpeä- teorioita, joista tärkein analyysilleni on Silvan Tomkinsin affektiteoria, jossa häpeä asettuu jatkumolle innostuksen vastapariksi. Käsittelen häpeää tutkielmassani laaja-alaisena tahmeana tunteena, johon tarttuu helposti myös syyllisyyttä, noloutta, ylimielisyyttä ja ilkeyttä. Tutkielmassani osoitan, että häpeä on oleellinen osa tutkimiani teoksia, ja niihin liittyvät motiivirakenteet liittyvät selvästi myös ulkopuolisuuden tunteeseen ja sivullisuuden kokemukseen. Teosparissa on käytetty osin päällekkäisiä motiiveja, joista tärkeimmäksi osoittautui sukupuoleen liittyvä häpeä, joka tiivistyy Rakkaudenhirviössä lehmänaisen hahmoon ja Sivuhenkilössä pohdintaan äitiydestä. Kertojan äidin vaikutus on molemmissa teoksissa vahva. Häpeän ja ulkopuolisuuden suhde ei teoksissa kuitenkaan ole täysin suoraviivainen, häpeä aiheuttaa ulkopuolelle jättäytymistä, mutta ulkopuolisuus aiheuttaa myös häpeää