Browsing by Subject "Kirurgi"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 71
  • Marttinen, Piia (Helsingfors universitet, 2000)
    Tuki- ja liikuntaelinten sairaudet muodostavat huomattavan osan hevosten sairauksista. Traumaattinen artriitti on tavallisin syy nivelperäiseen ontumiseen. Akuutista nivelkalvon ja –kapselin tulehduksesta voi seurata tulehduksen välittäjäaineiden pitkittynyt tuotanto, nivelruston hajoaminen ja edelleen degeneratiivinen nivelsairaus. Viime vuosina on tutkittu useita mahdollisia osteoartriitin kehittymiseen johtavia reittejä. Erityisesti on selvitetty matriksin metalloproteinaasien osuutta erilaisissa tulehduksellisissa tiloissa. Matriksin metalloproteinaasit (MMP) ovat ryhmä sinkistä riippuvaisia, proteolyyttisiä entsyymejä, jotka ovat olennaisesti mukana fysiologisessa ruston soluväliaineen metaboliassa. Tulehduksellisissa tiloissa entsyymien toimintaa säätelevät mekanismit saattavat kuitenkin pettää ja gelatinaasi-MMP:en (MMP-2 ja –9) aktivoitumista pidetäänkin nykyään keskeisenä tekijänä nivelsairauksien patogeneesissa. Tässä tutkimuksessa selvitettiin MMP-2 ja –9 suhteellisia aktiivisuuksia amfoterisiini B:llä indusoidussa kokeellisessa niveltulehdusmallissa. Gelatiinizymografia on elektroforeesiajoon polyakryyliamidigeelissä perustuva entsyymien tutkimiseen soveltuva menetelmä, joka erottelee entsyymit toisistaan molekyylipainon perusteella. Gelatiinizymografiaa ja tietokoneavusteista kuva-analyysiä käyttäen määritettiin 22 hevosen nivelnestenäytteistä ennen ja jälkeen artriitin induktion MMP-2 ja –9:n suhteelliset aktiivisuudet. Artriitin induktio aiheutti sekä entsyymien tsymogeenimuodon että aktiivisen muodon tilastollisesti merkitsevän pitoisuuksien nousun. MMP-2 ja –9 ovat varmasti tulevaisuudessa farmakologisten hoitokokeilujen kohteina artriitissa, koska nykyisin käytössä olevilla intra-artikulaarisesti annosteltavilla lääkkeillä ei tutkimusten mukaan tuntuisi olevan merkittävää vaikutusta näiden entsyymien toimintaan. Humaanilääketieteessä kehitetyt valmisteet saattavat tulla aikanaan käytettäväksi myös hevosen nivelsairaudessa.
  • Lahdenvuo, Katja (Helsingfors universitet, 2002)
    Syventävien opintojeni tutkielma koostuu kirjallisuukatsauksesta sekä tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa käydään läpi verenkiertoelimistön toimintaa kuvaavat parametrit, verenpaineen säätelymekanismit, tutkimuksessa käytettyjen lääkeaineiden vaikutukset verenkiertoelimistön toimintaan ja anestesiaa seuraavia mahdollisia komplikaatioita, joista hevoselle tyypillisin on postanesteettinen myopatia. Postanesteettinen myopatia on ilmeisimmin seurausta anestesian aikana lihaksiin syntyvästä hapenpuutteesta. Anesteetit lamaavat verenkiertoelimistön toimintaa ja saavat näin aikaan hypoperfuusiota ja sen myötä myös hapen puutetta. Hevosen ruumiinpaino aiheuttaa kompressiota leikkausalustaa vasten oleviin lihaksiin ja pahentaa siten hypoperfuusiota sekä iskemiaa tällä alueella. Tutkimusosassa seurattiin sydänfrekvenssiä, systolista verenpainetta, keskiverenpainetta, veren laktaattipitoisuutta, kapillaarien täyttymisaikaa ja limakalvojen väriä yhteensä seitsemältätoista Helsingin Yliopistollisessa eläinsairaalassa nukutetulta hevoselta. Hevosista 10 oli anestesian aikana selällään ja 7 kyljellään. Kyljellään olleilla todettiin korkeampia systolisen verenpaineen ja keskiverenpaineen arvoja kuin selällään olleilla. Jo alle 70 mmHg:n keskiverenpaineen arvon on aiemmissa tutkimuksissa todettu altistavan hevosta postanesteettiselle myopatialle, vaikka leikkausalusta olisikin hyvin pehmustettu. Kummallakin ryhmällä verenpaineet todettiin huolestuttavan alhaisiksi anestesian ensimmäisten 20 minuutin aikana. Tällöin keskiverenpaineen keskiarvot olivat kyljellään olleilla 51,3-62,3 mmHg. Selällään olleilla keskiverenpaineen arvot vaihtelivat tällöin 41,5-42,75 mmHg. Kyljelleen nukutetuilla hevosilla keskiverenpaine nousi yli 70 mmHg:n 30 minuuttia anestesian induktion jälkeen. Selällään olleilla keskiverenpaine pysyi koko seuranta-ajan alle 70 mmHg. Aiemmissa anestesian aikaisia verenpaineita käsitelleissä tutkimuksissa on saatu meidän tutkimuksestamme poikkeavia tuloksia, joiden mukaan selällään olleilla todettiin korkeampia verenpaineiden arvoja kyljellään olleisiin verrattuna. Kummallakin ryhmällä veren laktaattipitoisuudet nousivat anestesian aikana pysyen kuitenkin kirjallisuudesta saatujen viitearvojen rajoissa. Kapillaarien täyttymisaika todettiin selällään olleilla hevosilla pidemmäksi verrattuna kyljellään olleisiin 20 minuuttia anestesian induktion jälkeen. Limakalvojen värissä todettiin muutoksia yksittäisillä hevosilla, mutta varsinaisia eroja ryhmien välillä ei havaittu. Sydänfrekvenssi todettiin korkeammaksi selällään olleilla hevosilla. Kolme kyljellään ollutta hevosta oli esilääkitysten yhteydessä saanut muista poiketen detomidiinia ja sen vaikutus tuloksiin arvioitiin erikseen. Detomidiinin todettiin vaikuttavan mitatuista parametreista ainoastaan sydänfrekvensiin. Detomidiinia saaneiden hevosten poistaminen lähdeaineistosta kavensi eroa sydänfrekvensseissä verrokkiryhmien välillä.
  • Kemppainen, Anne (Helsingfors universitet, 2006)
    Proteesien, implanttien ja keinonivelten tarve on lisääntynyt viime vuosina niin humaani- kuin eläinlääketieteessäkin. Infektion ohella yleisin komplikaatio humaanilääketieteessä on proteesin ja implantin mekaaninen irtoaminen leikkauksen jälkeen. Aseptinen irtoaminen ei välttämättä aiheuta potilaalle oireita, mutta epästabiili implantti aiheuttaa kulumia luukudokseen. Voimakkaat syöpymät ja kulumat vaikeuttavat uusintaleikkauksen onnistumista ja vaativat usein onnistuakseen kalliita erikoisproteeseja ja –tekniikoita. Mekaaninen irtoaminen on yleistä erityisesti fyysisesti aktiivisilla potilailla sekä lapsilla. Implantin kiinnittymistä luuhun voidaan nopeuttaa erilaisilla pinnoitteilla ja siirrännäisillä. Bioaktiivinen lasi on Suomessa, Åbo Akademissa valmistettu keinotekoinen materiaali, joka muodostaa implantin ja kudoksen välille voimakkaan sidoksen. Tässä työssä tutkittiin, nopeuttaako bioaktiivinen lasi reisiluuhun asennetun segmentaaliproteesin kiinnittymistä. Segmentaaliproteesit asennettiin kahdeksalle (8 kpl) koiralle molempiin reisiluihin. Implanttien toinen pää pinnoitettiin bioaktiivisella lasilla ja toisessa päässä oli tehdasvalmisteisesti titaanipinnoite. Pinnoitettu pää asennettiin satunnaisesti kiertävässä järjestyksessä reisiluun ala- tai yläpäähän. Ydinontelo täytettiin bioaktiivisen lasin ja kaupallisen luusiirrännäisen seoksella ja kontrolliryhmässä kaupallisella luusiirrännäisellä yksinään. Implantin ja luun välisiä histologisia muutoksia tutkittiin histomorfometrialla. Histomorfometria on yleinen tutkimusmetodi niin kliinisessä kuin tutkimustyössä. Sen avulla voidaan diagnosoida mm. osteoporoosia, osteomalasiaa ja munuaisten osteodystrofiaa. Tutkimusta varten tarvitaan luubiopsia, josta valmistetaan histologiset leikkeet. Leikkeet analysoidaan mikroskoopilla tarkoitukseen soveltuvan laskentataulukon lävitse tai kuvankäsittelyohjelmalla. Histomorfometrian avulla voidaan määrittää mm. luun mikroarkkitehtuuria, fysiologiaa, resorptioastetta ja hohkaluun määrää. Tutkimuksessa histologiset leikkeet valmistettiin kolmesta eri tasosta, joita analysoitiin valomikroskooppikuvista kuvankäsittelyohjelman avulla. Leikkeistä määritettiin sekä ydinontelossa että implantin urissa olevan uudisluun ja bioaktiivisen lasin määrä. Lisäksi määritettiin affiniteetti-indeksi uudisluun ja implantin sekä uudisluun ja bioaktiivisen lasin väliselle kontaktille. Histomorfometriatulosten tilastollisessa analysoinnissa ei havaittu merkitsevää eroa käytetyn pinnoitteen ja siirrännäisen välillä. Titaanipinnoitteisten implanttien affiniteetti-indeksi luukontaktille sekä luun määrä implantin urissa oli selvästi suurempi kuin bioaktiivisella lasilla pinnoitettujen implanttien. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että bioaktiivinen lasipinnoite ei parantanut proteesin kiinnittymistä luuhun, mutta osittaisena luusiirteen korvaajana bioaktiivinen lasi voi toimia.
  • Mattila, Mirjami (Helsingfors universitet, 2005)
    Eri nivelten korvaaminen keinonivelellä on nykyään arkipäivää. Leikkausten päämääränä on kivuton nivel, jonka toiminta on hyvä ja leikkaustulos kestävä. Myös eläimillä lonkkaproteesien käyttö on yleistymässä. Aiemmin suurin osa proteeseista kiinnitettiin luusementillä, mutta sementittömät proteesit ovat viime vuosina yleistyneet voimakkaasti. Sementittömien, yleensä titaanista valmistettujen proteesien toivotaan kiinnittyvän luuhun normaalin luutumisprosessin kautta. Titaaniproteeseja voidaan käyttää pinnoittamattomina tai pinnoittaa niitä eri materiaaleilla, yleensä keraameilla. Yksi mahdollisista pinnoitemateriaaleista on bioaktiivinen lasi. Tässä syventävien opintojen projektissa tutkittiin bioaktiivisella lasilla pinnoitettujen segmentaaliproteesien (korvaa puuttuvan luusegmentin) kiinnittymislujuutta koirilla (8 kpl) mekaanisesti kiertolujuustestillä. Projekti oli osa laajempaa tutkimuskokonaisuutta, jossa tutkittiin bioaktiivisen lasin käyttöä ortopedisten implanttien pinnoitusmateriaalina ja luusiirteen korvaajana. Tutkimuksen tavoitteena oli osoittaa, että bioaktiivinen lasi proteesin pinnoitemateriaalina edistää proteesin nopeaa ja mekaanisesti tukevaa luutumista. Tutkimuksessa käytettiin kahdeksaa beagle-rotuista koiraa, joiden kumpaankin reisiluuhun asetettiin pinnoitettu ja pinnoittamaton intercalaariproteesi (kahden nivelen välinen proteesi) kiertävässä, satunnaisessa järjestyksessä. Tutkimuksessa käytettiin yhteensä 16:ta intercalaariproteesia, jotka asetettiin paikoilleen press-fit (paikalleen pakotus) menetelmällä. Mekaaninen testaus tehtiin Århusin yliopistossa 14 viikon seuranta-ajan jälkeen. Tutkimuksessa havaittiin merkitsevä ero (p < 0,05) proksimaalipään bioaktiivisella lasilla pinnoitettujen sekä pinnoittamattomien titaaniproteesien välillä. Tutkimuksessa kävi ilmi, että perinteinen karhennettu titaanipinta kiinnittyi paremmin luuhun kuin bioaktiivisella lasilla pinnoitettu proteesi. Merkitsevä ero oli havaittavissa maksimiväännössä, jäykkyydessä sekä energiassa. Murtumiskulmassa merkitsevää eroa ei havaittu (p = 0,119). Tulokset poikkesivat aiemmista vastaavista tutkimuksista saaduista tuloksista merkittävästi. Mahdollisena syynä voidaan pitää uuden pinnoitteen kiinnitysmenetelmän käyttöönottoa ja pinnoituksen laatua. Luusiirreryhmien välillä ei havaittu merkitsevää eroa. Tämän perusteella ainakin puolet allogeeniluusiirteestä (vierasluusiirre) voidaan korvata bioaktiivisella lasilla mekaanisen kiinnittymislujuuden heikkenemättä.
  • Granholm, Mikael (Helsingfors universitet, 1993)
    In veterinary practice intraveneous anaesthesia has numerous advantages. An important advantage is the ease and rapidity of induction. Compared to administration of inhalant anaesthetics, a minimum of apparatus is necessary in administration of intraveneous anaesthetic agents. The possibility of antagonization of certain drugs used as intraveneous anaesthetics increases the safety of anaesthesia. The unpleasant recovery period can also be shortened, which for a busy veterinarian and also the owner can be of great relief. Ideally, a postoperative patient should be conscious, co-operative, calm and free of pain. This will provide better homeostasis of vital functions, allow early diagnosis and treatment of complications and decrease the need for nursing care. The aim of these studies was to analyze the sedative/ analgetic / anaesthetic, cardiovascular and respiratory effects produced by a combination of medetomidine and climazolam at two different dose levels (1.5 mg/kg and 3.0 mg/kg). Climazolam was also combined with fentanyl. Antagonization followed anaesthesia, using atipamezole, nalorphine and a new benzodiazepine antagonist, sarmazenil. 7 laboratory beagles were used inthis experimental study. In combination with medetomidine, climazolam produced smooth anaesthesia and had only small effects on the cardiovascular and respiratory system. Total analgesia was not achived. Intubation was easily performed. The antagonization proved to be fast and complete. When combining climazolam with fentanyl, dose levels were chosen according to previous studies (Erhardt et al., 1986). The anaesthesia was light and short, probably due to the short action of fentanyl. This combination depressed the respiratory system in a much larger scale than the combination of medetomidine and climazolam did. Antagonization was effective.
  • Kirveskoski, Minna (Helsingfors universitet, 2006)
    Collie eye anomalia eli CEA on lähinnä colliesukuisilla koirilla (pitkäkarvainen ja lyhytkarvainen collie, bordercollie, shetlanninlammaskoira, australianpaimenkoira, lancashire heeler) esiintyvä perinnöllinen, synnynnäinen, ei etenevä silmäsairaus. Mesodermaalisen eriytymisen häiriintyessä silmän sikiökautisessa kehityksessä syntyy muutoksia silmän posteriorisen osan sidekudos- ja verisuonikalvoille. Muutoksia havaitaan verkkokalvolla, kovakalvolla, suonikalvolla, tapetumissa, näköhermopään alueella ja verisuonissa. Muutokset ovat molemminpuoleisia, mutta ne voivat olla eriasteisia eri silmissä. Sairauden aiheuttama haitta vaihtelee huomaamattomasta näköhaitasta täydelliseen sokeuteen. Diagnostisia muutoksia CEA:lle ovat chorioretinaalinen dysplasia eli CRD ja posteriorinen polaarinen coloboma. Sekundaarisia muutoksia ovat retinan irtoaminen ja silmän sisäinen verenvuoto. Sairauden diagnostiikassa oleellisin on silmänpohjan oftalmoskooppinen tutkimus mustuaisten laajentamisen jälkeen suoralla tai epäsuoralla metodilla. Lisäksi diagnostiikan avuksi on tullut geenitestaus. Diagnostiikan ongelmia ovat suuri vaihtelu normaalissa silmänpohjassa koiralla ja mahdollisesti kehittyvän pigmentin alle peittyvät muutokset. Tällöin sairas koira voidaan tulkita terveeksi ja tätä kutsutaan go-normal-ilmiöksi. Go-normal ongelma pystytään välttämään, jos silmäpeilaus tehdään ennen pigmentoitumista eli viimeistään ennen 12 viikon ikää pennuilla. Geenitestauksella on tarkoitus pystyä tunnistamaan myös kantajat, mutta geenitestauksen ongelmia ovat edelleen käynnissä oleva kiistely CEA:n periytyvyydestä ja toistaiseksi testauksen epävarmuus. CEA:n periytyvyydestä on useita tutkimuksia, joista osa tukee resessiivistä eli väistyvää periytymismallia ja osa polygeenistä eli usean geenin vaikutuksesta tapahtuvaa periytymismallia. CEA:ta esiintyy eri tutkimusten mukaan pitkäkarvaisilla collieilla keskimäärin 50 % populaatiosta, Suomessa luku on noin 30% luokkaa. Lyhytkarvaisilla collieilla Suomessa esiintyvyys on 10 % luokkaa. Shetlanninlammaskoirilla ulkomailla 50 % luokkaa, Suomessa 20 % luokkaa ja Yhdysvalloissa vain muutaman prosentin. Bordercollieilla ja australianpaimenkoirilla sairautta esiintyy huomattavasti vähemmän, esiintyvyys on vain muutaman prosentin luokkaa rodussa. Lancashireheelereillä on raportoitu noin 14% esiintyvyys, vaikka kyseessä onkin hyvin pieni rotu. Sairauden perinnöllisen luonteen ja mahdollisesti vakavien silmämuutosten vuoksi jalostusvalinnoilla tulee vastustaa sairautta. Jalostuksessa paras mahdollinen tieto oikeita valintoja varten saadaan yhdistämällä silmäpeilaustulokset ja geenitestaustulokset pentueen vanhemmista.
  • Huttunen, Marjo (Helsingfors universitet, 1995)
    Näiden syventävien opintojen tavoitteena oli testata dimetyylisulfoksidin, DMSO:n, vaikutuksia kroonisesti yskivillä hevosilla. Kirjallisuudessa ei ole kuitenkaan tutkittua tietoa DMSO:mahdollisista vaikutuksista em. oireisiin. Kirjallisuusosassa käsitellään dimetyylisulfoksidin terapeuttisia ominaisuuksia, kliinistä käyttöä, paikallista, suonensisäistä ja suun kautta tapahtuvaa annostelua. Samoin käsitellään lyhyeesti kroonisen yskimisen syitä hevosilla Tutkimusosa tehtiin Ypäjällä Hevosjalostuslaitoksen tiloissa. Tutkimuksessa letkutettiin DMSO:ta 1 koehevoselle 1g/kg 20 prosenttisena liuoksena yhden kerran, jonka vaikutuksia seurattiin veri- ja trakealimamäärityksillä. Hevosista otettiin näytteet kuusi kertaa neljän viikon aikana. Koehevoset jaettiin kolmeen ryhmään verialveolieron ja trakealiman neutrofiilien suhteellisten osuuksien perusteella. Ryhmä I koostui terveistä kontrollihevosista, ryhmä II sairaista ja ryhmä III ajoittain sairaista hevosista. DMSO:n vaikutusta testattiin trakealiman lysosomaalisilla entsyymeillä, mm. beta-glukuronidaasilla, glukuronidaasipitoisuus erotteli selvästi terveet ja sairaat hevoset tilastollisessa testauksessa (statgraf; Wilcoxon signed test) merkittävyydellä * * * p<O.001. DMSO:n vaikutusta testattiin vertaamalla trakealiman entsyymien pitoisuutta ryhmien kesken eri ajanjaksoina. Tuloksissa ei kuitenkaan saatu minkään entsyymin pitoisuuden suhteen tilastollisesti merkittävää laskua tai nousua missään ryhmässä. Saatujen tulosten perusteella DMSO:lla ei ole merkittävää vaikutusta kroonisesti yskivien hevosten hoidossa. Tutkimusaineisto oli kuitenkin pieni ja annostelu oli vain yksittäinen.
  • Heikinheimo, Annamari (Helsingfors universitet, 1999)
    Metallimateriaalit ovat vakiinnuttaneet asemansa murtuman kiinnittiminä viimeisen vuosisadan aikana. Hyvistä puolistaan huolimatta metallimateriaaleihin liittyy joitakin ongelmia. Metallien aiheuttama korroosio, kasvainriski sekä luun haurastuminen liian jäykän tuen vuoksi ovat johtaneet biologisesti hajoavien materiaalien tutkimiseen murtuman kiinnittiminä. Biologisesti hajoavat materiaalit (esim. Polyglykolihappo (PGA) ja polylaktidihappo (PLA)) ovat kliinisessä käytössä sekä ihmis- että eläinlääketieteessä. Hohkaluumurtumien kiinnitykseen materiaaleilla on tutkimuksissa todettu olevan riittävä lujuus ja lujuuden säilyminen murtuman paranemisen ajan. Kuitenkaan kortikaalialueen murtumiin aikaisempien materiaalien ei todettu olevan tarpeeksi kestäviä. Ihanteellinen murtuman kiinnitysväline on riittävän kestävä niin kauan kuin se murtuman luutumisen kannalta on tarpeellista, ja häviää sitten elimistöstä aiheuttamatta vierasesinereaktioita. Suomalaisten tutkijoiden kehittämä itselujittumistekniikka (SR, self-reinforcing) on avannut uudet näkymät biologisesti hajoavien pinnojen käyttömahdollisuuksiin, sillä materiaalin lujuusominaisuudet ovat moninkertaistuneet. Tässä kokeessa käytetyllä SR-PLA96- ydinnaulamateriaalilla on todettu olevan riittävä lähtölujuus ja lujuuden säilyminen kortikaalialueen murtumien paranemisen ajan. Tässä työssä tutkittiin biologisesti hajoavan, itselujittumistekniikalla valmistetun SR-PLA96- ydinnaulan soveltuvuutta reisiluun diafyysin kokeellisen osteotomian kiinnitykseen lampaalla sekä siihen soveltuvaa leikkaustekniikkaa. Ydinnaula salvattiin poikittaisilla kirschner- pinnoilla, joiden tarkoituksena oli vähentää osteotomialinjaan kohdistuvia rotaatiovoimia. Kokeen ensimmäisen osan tulosten perusteella todettiin ydinnaulan makroskooppisen rakenteen olevan epäedullinen salpaamistekniikkaa käytettäessä. Lampaan kraniaalisesti taipuva reisiluu aiheutti myös omat vaatimuksensa pinnalle. Ensimmäisen osan perusteella ydinnaulan rakennetta ja leikkaustekniikkaa muutettiin, ja toisessa osassa tulokset olivat rohkaisevia. Alue vaatii vielä mittavaa tutkimusta ennen mahdollista kliinistä käyttöönottoa.
  • Nieminen, Saila (Helsingfors universitet, 1998)
    Syventävät opintoni koostuvat kirjallisuusosasta ja tutkielmaosasta. Kirjallisuusosassa käydään läpi etukammiokulman anatomia, kammionesteen muodostuminen ja kierto. Lisäksi perehdytään uveiitin, glaukooman ja goniodysgenesian ilmenemiseen, diagnosointiin sekä hoitoon. >Goniodysgenesia tarkoittaa etukammiokulman vajaakehitystä. Pektinaattiligamentti dysplasia on goniodysgenesian muoto, jolloin normaalien pektinaattiligamenttien kehitys on pysähtynyt. Normaalisti pektinaattiligamentit kehittyvät mesodermaalisesta levymäisestä kudoksesta, joka sikiön kehityksen aikana peittää etukammiokulman. Tämä kudoslevy ohentuu ja siinä tapahtuu segmentaalista atrofiaa, jolloin pektinaattiligamentit kehittyvät. Mikäli häiriöitä tapahtuu etukammiokulman kehityksen aikana seurauksena on epätäydellinen atrofia ja epänormaalit pektinaattiligamentit. Gonioskooppisesti tällöin on todettavissa normaalien selkeiden pektinaattiligamenttien sijasta paksumpia ja matalampia pektinaattiligamentteja, levyjä pektinaattiligamenttien välissä tai vakavimmissa tapauksissa kiinteitä kudoslevyjä, jossa on ulosvirtausreikiä. Pektinaattiligamenttidysplasiaa on tavattu 14 rodulla mm. amerikancockerspanielilla, bouvierilla, ja bassetilla. Näillä roduilla on todettu pektinaattiligamentti dysplasian altistavan primaarisen glaukooman synnylle, jolloin kornean endoteelisolujen tuottama basaalimembraanin kaltainen materiaali saattaa tukkia etukammiokulman ja trabekulaariverkoston. Lisäksi uveiitti aiheuttaa sekundaarista glaukoomaa näillä koirilla tulehdussolujen ja fibriinin tukkiessa jo ennestään ahtaan etukammiokulman. Tutkimukseemme osallistui 17 leonberginkoiraa, joista 5 oli narttuja ja 12 urosta. Narttujen ikäjakauma oli tutkimushetkellä 2 vuodesta 8 vuoteen, keski-iän ollessa 4,5 vuotta ja urosten ikäjakauma vaihteli 1 vuodesta 9 vuoteen, keski-iän ollessa 5,3 vuotta. Tutkimuksessamme keskityimme pääasiassa leonberginkoirien etukammiokulman tutkimiseen. Kaikki koirat tutkittiin gonioskooppisesti, 3 koiralla diagnoosiksi ilmoitettiin goniodysgenesia ilman muutosten kuvausta. Tutkimukseen osallistuneet koirat, joilla pektinaattiligamenttien ja etukammion ulkonäkö kuvattiin, jaettiin neljään eri ryhmään muutosten vakavuusasteen mukaan. Kaikilla koirilla oli nähtävissä joko lieviä, kohtalaisia tai vakavia muutoksia pektinaattiligamenttien rakenteessa. Leonbergin koiralla useimmiten on nähtävissä normaalia lyhyempiä ja paksumpia pektinaattiligamentteja ja tämän johdosta normaalia matalampi etukammiokulma (todettavissa tässä tutkimuksessa kuudella koiralla). Osalla koirista normaalien pektinaattiligamenttien välissä on todettavissa levyjä (todettavissa tässä tutkimuksessa kuudella koiralla). Ryhmiin kolme ja neljä kuuluivat koirat, joilla oli selkeitä levyjä ligamenttien välissä tai etukammiokulma oli kiinni. Tutkimusmateriaalista ryhmään 3 ja 4 kuuluvat koirat sekä koirat, joilla diagnoosina oli dysgenesia ilman muutosten kuvausta, kuuluvat ns. vakavaa pektinaattiligamenttidysplasiaa sairastaviin koiriin, joita oli 11 kpl eli 64,5 % koirista. Kahdeksalla koiralla oli ollut tai oli tutkimushetkellä iriitti. Näistä koirista kaikilla iiris oli tummunut kroonisen iriitin seurauksena. Ainoastaan iriittiä sairastaneista koirista neljälle (50 % iriittiin sairastuneista koirista) kehittyi glaukooma, mikä viittaisi iriitin olevan altistavana tekijänä glaukooman synnyssä. Vaikuttaako etukammiokulman rakenne ja goniodysgenesian vakavuusaste glaukoomansyntyyn, jää tämän tutkimuksen perusteella arvioituna vielä epäselväksi.
  • Tammiranta, Niina (Helsingfors universitet, 2001)
    "Grass sickness" –tauti on lähes 100 vuotta tunnettu vakava hevossairaus. Sitä esiintyy etenkin Iso-Britanniassa mutta myös monissa muissa Euroopan maissa. Sairautta ei ole toistaiseksi raportoitu Suomessa. Sairaustapaukset ovat yleensä laiduntavia nuoria hevosia. Eniten sairastumisia ilmenee huhti – heinäkuussa parin viikon viileän, kuivan sääjakson jälkeen. Sairauden etiologia on tuntematon. Sen aiheuttaa luultavasti neurotoksiini, joka on peräisin sienistä (Fusarium), bakteereista (Clostridium botulinum tyyppi C) tai kasveista. Sairaudessa todetaan neuronien degeneraatiota ja häviämistä autonomisen hermoston ganglioissa ja enteerisessä hermostossa. "Grass sickness" –tauti jaetaan kolmeen muotoon. Akuutissa muodossa hevonen kuolee tai joudutaan lopettamaan kahden päivän sisällä oireiden alkamisesta. Tyypillisiä oireita ovat nielemisvaikeudet, ihonalainen lihasvärinä, hikoilu, molemminpuolinen ptoosi, epätavallisen nopea sydänfrekvenssi, hiljaiset suolistoäänet ja ähkykivut. Refluksia tulee itsestään sieraimista tai letkutuksen yhteydessä nenänieluletkusta. Paksusuolessa on yleensä sekundaarinen ummetusmassa. Subakuutin muodon oireet ovat samankaltaiset mutta lievemmät kuin akuutissa muodossa. Kuiva riniitti on tyypillistä. Sairaus kestää 2-7 päivää ennen hevosen kuolemaa tai lopetusta. Jotkut subakuutit tapaukset etenevät krooniseen muotoon (kesto yli seitsemän päivää). Kroonisessa muodossa ei havaita sekundaarista ummetusta tai refluksia, mutta hevonen on voimakkaasti laihtunut. Diagnostiikassa voidaan käyttää elävällä eläimellä apuna laboratoriotutkimuksia, ruokatorven varjoainekuvausta, endoskopiaa, ileaalibiopsian ottoa laparotomian tai laparoskopian avulla sekä fenyyliefriini-silmätippojen avulla tehtävää testiä. Diagnoosi vahvistetaan histopatologian avulla ileaalibiopsiasta tai ruumiinavauksen yhteydessä otetuista näytteistä. "Grass sickness" –taudin ennuste on huono. Suurin osa sairastuneista kuolee tai joudutaan lopettamaan, mutta osa kroonisista selviää hengissä asianmukaisella hoidolla. Suomessa todettiin ensimmäinen epäilty "grass sickness" –tapaus vuonna 1999. Sen jälkeen samalla hevostilalla ja sen lähitiloilla on todettu useita epäiltyjä tapauksia. Osa tapauksista on histopatologisesti vahvistettu. Työn potilastapausosassa käsitellään kyseisiä tapauksia. "Grass sickness" –tauti tulisi muistaa ähkyoireisen hevosen differentiaalidiagnoosina.
  • Wiitanen, Anne (Helsingfors universitet, 2005)
    Tämä syventävien opintojen tutkielma on kirjallisuuskatsaus hevosen laminiitista. Laminiitti eli kaviokuume on tulehdustila kavioluun sarveiskavioon kiinnittävässä laminaarikudoksessa. Pahimmillaan se johtaa kiinnityskudosten pettämiseen ja kavioluun liikkumiseen sarveiskavion suhteen. Koska kavion normaalin anatomian ja fysiologian tunteminen on välttämätöntä laminiittiprosessin ymmärtämiselle, on tutkielmassa käsitelty lyhyesti myös terveen kavion rakennetta ja toimintaa. Tutkielma keskittyy kuvaamaan kaviossa laminiitin eri vaiheissa todettuja muutoksia ja oletettuja mekanismeja muutosten taustalla. Näiltä osin tutkimusten tulokset ovat ristiriitaisia. Merkittävin ero eri tutkimusryhmien havainnoissa on se, miten kavion verenkierto muuttuu laminiitin kehitysvaiheen aikana. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että laminaarikudoksen kapillaarit ovat supistuneena ennen laminiittioireiden alkamista. Toiset ovat tulleet siihen tulokseen, että ennen oireita laminaarikudoksessa vallitsee vasodilataatio. Näiden toisistaan eroavien havaintojen pohjalta on syntynyt kaksi kilpailevaa teoriaa laminiitin kehittymisestä. Ensimmäisen näkemyksen mukaan prosessin laukaisee jokin tekijä, joka aikaansaa vasokonstriktion kavion laminaarikudoksessa. Taudille tyypillinen tulehdusreaktio ja alueen solujen muuttunut metabolia ovat seurausta iskemiasta. Toinen hypoteesi perustuu olettamukseen, että laminiitin aiheuttava tekijä vaikuttaa suoraan laminaarikudoksen solujen aineenvaihduntaan. Muutokset solujen toiminnassa aiheuttavat kavion kiinnityskudosten hienorakenteen hajoamisen, ja verenkierron heikkeneminen on seurausta kudoksen suonten painumisesta kasaan. On mahdollista, että tapahtumaketju on riippuvainen taudin aiheuttaneesta tekijästä, eikä ole kaikilla potilailla samanlainen. Hevosen sairastumiseen johtavia tekijöitä tunnetaan useita, mutta aktiivisesta tutkimustyöstä huolimatta näitä ei ole vielä kyetty yhdistämään kaviossa tapahtuviin muutoksiin. Laminiitin lääkinnällinen hoito käsitellään tutkielmassa lyhyesti, koska yhteisymmärrystä sen oikeasta toteuttamisesta ei ole. Kengitys on hyvin merkittävä osa kaviokuumeterapiaa. Sairaskengityksen periaatteet käydään läpi pääpiirteissään. Myös diagnoosin ja ennusteen asettamisessa huomioitavat asiat kuvataan. Laminiitti on vakava ja kohtalaisen yleinen sairaus. Suuri osa sairastuneista hevosista poistuu urheilukäytöstä, ja merkittävä osa potilaista päädytään lopettamaan, koska hoito ei tuota toivottua tulosta. Vaikka tieto laminiittikaviossa tapahtuvista muutoksista on viime vuosina lisääntynyt, on tauti edelleen mysteeri, ja jatkuvan kiivaan tutkimuksen kohteena maailmalla.
  • Kuusio, Minna (Helsingfors universitet, 1991)
    Tutkimuksen tarkoituksena eläinlääketieteellisellä anestesiamenetelmä oli selvittää, mitä muutoksia korkeakoululla käytetty aiheuttaa nukututetuille hevosille. Hevosten hengitystä, syketiheyttä, verikassoja, verenpainetta ja seerumin lihasentsyymipitoisuuksia seurattiin koko anestesian ajan. Tulokset osoittivat, että käytetty anestesiamenetelmä (rauhoitus asepromatsiinilla, induktio guaifenesiinillä jatiopentealilla, ylläpito halotaanilla) on käyttökelpoinen. Kuusi kymmenestä tutkitusta hevosesta oli nukutuksen ajan hypoventiloitunut. Lisäksi kaikilla hevosilla esiintyi respiratoorista asidoosia. Verenpaine pysyi nukutuksen ajanviitearvojen sisällä. Seeruminäytteissä ei havaittu kliinisesti merkittäviä muutoksia, eikä hevosilla ollut ongelmia heräämisvaiheessa. Johtopäätöksenä syventävien opintojen projektista oli, ettei mitään merkittäviä muutoksia koululla käytettyyn nukutusmenetelmään ole tarpeen tehdä. Veren pH-, hiilidioksidi- ja happipitoisuuteen tulee kuitenkin kiinnittyää huomiota nukutuksen aikana ja tarpeen mukaan korjata tila esim. ventilaatiota lisäämällä tai antamilla hevoselle nestehoitoa. Erityistä huomiota tulisi kiinnittää niihin hevosiin, joiden kliinisessä terveydentilassa on muutoksia.
  • Leino, Anne (Helsingfors universitet, 1991)
    On havaittu, että hevoset, jotka ovat psyykkisesti tai fyysisesti stressaantuneita ennen rauhoitusaineen injisoimista rauhoittavat huonommin kuin hevoset, jotka ovat injisoimishetkellä rauhallisia. Huono vaste rauhoitusaineelle aiheuttaa usein annoksen kasvattamisen, joka johtaa helposti yliannokseen. Tällöin saattavat tärkeät hengityksen ia verenkierron säätelyyn osallistuvat keskukset lamaantua (Sandholm 1990). Stressi nostaa plasman katekolaminipitoisuuksia. Katekolaminien ja eräiden anesteettien, kuten halotaanin ja kloroformin yhteisvaikutus voi johtaa sydämen rytmihäiriöihin (Katz ja Katz 1966). Katekolaminit aiheuttavat alpha-reseptoreiden kautta pernan supistumisen ja punasoluvarastojen siirtymisen verenkiertoon (Adams 1988). Lisäksi on havaittu veren valkosolujen määrän lisääntyvän stressitiloissa (Nemi 1986). Hevosilla tehdyssä tutkimuksessa havaittiin detomidiinin, joka on alpha2-adrenerginen agonisti, alentavan plasman katekolaminien ja niiden metaboliittien pitoisuuksia (Raekallio ym painossa). Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, ilmeneekö plasman korkea katekolaminipitoisuus stressaantuneilla hevosilla heikentyneenä kliinisenä rauhoittumisena. Haluttiin myös verrata katekolaminipitoisuuksia hematokriittiin ja veren valkosolumääriin ennen rauhoitusta sekä rauhoituksen aikana. Lisäksi haluttiin tutkia näkyykö detomidiinin plasman katekolaminipitoisuuksia laskeva vaikutus sedaation syvyydessä. 39 hevoselle injisoitiin 10 mikrog/kg detomidiinia suonensisäisesti ja 6 hevoselle vastaava määrä suolaliuosta vertailun vuoksi ennen pieniä toimenpiteitä. Hevosista otettiin laskimoverinäytteet juuri ennen injisointia ja 20 minuuttia sen jälkeen. Hevosten käyttäytymistä arvioitiin injektiohetkellä ja sedaation astetta tarkkailtiin kliinisesti. Plasman adrenaliini- ja noradrenaliinipitoisuudet, katekolaminien metaboliittienpitoisuudet sekä veren hematokriitti- ja valkosoluarvot laskivat merkittävästi detomidiini-injektion jälkeen, mutta pysyivät muuttumattomina kontrollinäytteissä. Psyykkistä stressiä kuvastava plasman korkea adrenaliinipitoisuus ennen detomidiiniinjektiota heikensi detomidiinin sedatiivista vaikutusta. Injektion jälkeiset adrenaliini- ja noradrenaliinipitoisaudet vaikuttivat sedaation syvyyteen. Plasman katekolaminipitoisuuksien laskun detomidiininannostelun jälkeen arvellaan johtavan detomidiinin suorasta vaikutuksesta katekolaminien vapautumiseen ja/tai sen rauhoittavasta vaikutuksesta, jolloin hevosen reagoimiskyky heikkenee eikä katekolamineita vapaudu samassa määrin kuin ennen rauhoittamista.
  • Bäckström, Johanna (Helsingfors universitet, 1994)
    Retrospektiivisen tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää EKK:lla v. 1984-1993 anestesoitujen hevosten lukumäärä sekä niihin liittyviä parametrejä erityisesti anestesiakuolemiin nähden. Tutkittavia asioita olivat hevosten ikä, rotu, sukupuoli, operaation tarkoitus, operaatioasento, esirauhoitus, anestesian induktio, anestesian aloitusaika ja anestesian kesto. Tutkimuksen kohteena olevan ajanjakson puitteissa anestesioitiin EKK:lla 1252 hevosta, joista 195 ähkyleikkauksia varten. Anestesiakuolleisuus ähkypotilaiden poiston jälkeen oli 0,9%, mikä vastaa ulkomailla saatuja tutkimustuloksia. Tarkasteltaessa tilastollisesti eri parametrien merkitsevyyttä anestesiakuolleisuuteen oli tammoja kuollut tilastollisesti merkitsevästi enemmän kuin oriita ja ruunia, ja asetyylipromatsiinin käyttö esirauhoituksena vähensi tilastollisesti merkittävästi riskiä kuolla anestesiaan. Hevosen anestesiointiin liittyy monenlaisia riskejä sekä induktio-, ylläpito- että heräämisvaiheessa. Preoperatiivinen arviointi ennen anestesiaa on tärkeää. Anestesialaitteiston on oltava kunnossa ja sitä on osattava käyttää. Anestesia-aineet tulisi valita potilaan ja leikkauksen luonteen mukaan. Anestesian huolellinen monitorointi joka vaiheessa vaaratilanteiden tunnistamiseksi on olennainen osa anestesiaa. Anestesiologin on tiedostettava anestesiaprosessiin liittyvät riskit jo ennen esirauhoitusta ja tiedettävä, miten toimia hätätilanteessa.
  • Kokkonen, Titta A. (Helsingfors universitet, 2005)
    Nivelrikko on pitkäaikainen, krooninen sairaus, jota ei voida parantaa ja jonka esiintyvyys koirilla on suuri. Sairastuneiden koirien elämänlaatu huononee, käyttö harrastuskoirana ja käyttökoirana loppuu harmillisen aikaisin, ja usein elinaikakin on keskimääräistä lyhyempi. Nivelrikkoa on perinteisesti hoidettu tulehduskipulääkkeillä elämänlaadun parantamiseksi. Niillä on kuitenkin jonkin verran haittavaikutuksia (yleisimpänä ruoansulatuskanavan ärsytysoireet), eivätkä kaikki koirat siedä pitkäaikaista kipulääkkeiden käyttöä. Luomuajatus ja ylimääräisten lääkkeiden käytön välttäminen on myös noussut pinnalle, eikä osa omistajista halua syöttää koiralleen jatkuvasti perinteisiä allopaattisia lääkkeitä. Monet omistajat antavat "vaihtoehtolääkkeitä" koirilleen kipulääkityksen lisänä positiivisen mainonnan kannustamina. Markkinoille onkin tuotu runsaasti erilaisia luonnollisina mainostettuja hoitovalmisteita. Tuotteiden toimivuudesta ei kuitenkaan juurikaan ole kontrolloituja tutkimuksia. Lainsäädäntö on näitä tuotteita koskevin osin vielä varsin avoin, eikä ole tarpeeksi tutkittua tietoa siitä, miten näihin valmisteisiin tulisi suhtautua dopingvaroaikoja määrättäessä. Tutkimme erään homotoksikologisen valmisteen, Zeel®:n, vaikutusta lonkkaviasta eli lonkkanivelen nivelrikosta aiheutuvan kivun lievityksessä. Koirat valittiin tutkimukseen omistajakyselyn ja eläinlääkärin tutkimuksen perusteella. Koiralla piti olla ainakin kaksi kroonista kipuoiretta, ja sen painon tuli olla vähintään 18 kg. Muusta syystä kuin lonkkavian vuoksi ontuneet koirat rajattiin tilastollisen analyysin ulkopuolelle. Positiivinen kontrolliryhmä sai tabletteina tulehduskipulääkettä, karprofeenia (Rimadyl®), jota usein määrätään lonkkavikaisen koiran kipuun. Negatiivinen kontrolliryhmä sai plaseboa ja tutkimusryhmä Zeel®-injektionestettä oraalisesti. Jokaiseen ryhmään kuului 12 koiraa. Koiran kipua mitattiin omistajakyselyn avulla lasketulla käyttäytymisindeksillä, eläinlääkärin suorittaman ortopedisen tutkimuksen tuloksista kootulla liikkumisindeksillä ja voimalevyn mittaamalla astumisvoimalla. Eettisistä syistä omistajat saivat mukaansa myös "hätävarakipulääkkeen", ja heidän piti kirjata käytettyjen lääkkeiden määrä ylös. Näitä määriä vertailimme myös keskenään. Oletuksenamme oli, että Zeel®:n teho asettuisi jonnekin karprofeenin ja plasebon välille. Tutkimus oli prospektiivinen, kontrolloitu ja satunnaistettu. Tutkimuksemme mukaan Zeel®:n ja plasebon välillä ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja, kun taas karprofeenin ja plasebon välillä oli tilastollisesti merkitsevät erot useimmissa tutkimuksen muuttujista (käyttäytymis- ja liikkumisindeksissä ja käytettyjen kipulääkkeiden määrässä). Mikäli tutkittavasta valmisteesta on hyötyä kivun lievityksessä (mitä tutkimuksemme ei osoittanut), sen antama hyöty on kuitenkin huomattavasti vähäisempi kuin käytetyn tulehduskipulääkkeen. On kyseenalaista, onko mahdollinen hyöty kliinisesti merkityksellinen. Kivusta kärsivän koiran hoitaminen ainoastaan tutkitulla valmisteella on eläinlääketieteellisesti ja eläinsuojelullisesti arveluttavaa.
  • Valtonen, Anu-Mari (Helsingfors universitet, 2001)
    Kirjallisuuskatsaus käsittelee laktaatin normaalikinetiikkaa elimistössä, laktaatin kertymistä eri patologisissa tiloissa, laktaatin määrityksen kliinistä käyttöä ja anestesian vaikutusta laktaattipitoisuuteen eri eläinlajeilla ja ihmisellä. Tutkimus suoritettiin kuudella koe-eläimeksi kasvatetulla, täysikasvuisella, terveellä beaglella, joilla jokaisella tehtiin kuusi erilaista käsittelyä satunnaisessa järjestyksessä. Käsittelyt olivat 1) isofluraani, 2) isofluraani ja kipustimulus, 3) propofoli, 4) propofoli ja kipustimulus, 5) kontrolli ja 6) kontrolli ja kipustimulus. Kaikissa käsittelyissä koirat saivat esilääkityksenä dexmedetomidiinia annoksella10 mg/kg im. Kipustimuluksena käytettiin tassun kastamista jääveteen. Anestesian induktio tapahtui propofolilla vasteen mukaan ja anestesian pituus oli yksi tunti. Koirat saivat 100% happea koko anestesian ajan. Koirat ekstuboitiin nielemisrefleksin palautuessa. Kontrollikäsittelyissä koirat hengittivät huoneilmaa. Verinäytteet plasman laktaatin, pH:n, verikaasujen, kaliumin ja adrenaliinin määrittämiseksi otettiin reisivaltimokatetrin kautta ennen anestesian induktiota, anestesian aikana ja sen jälkeisenä kolmen tunnin seuranta-aikana. Tutkimuksen yhteydessä tutkittiin myös muita asioita, joita ei ole käsitelty tässä työssä. Plasman laktaattipitoisuus pysyi normaalirajoissa (0,9-1,9 mmol/l) kaikissa käsittelyissä. Kipustimulus ei aiheuttanut eroa laktaattipitoisuuksiin. Laktaattipitoisuus oli anestesian aikana merkitsevästi alempi propofoli- kuin isofluraanikäsittelyssä tai kontrolleilla. Isofluraanikäsittelyssä laktaattipitoisuus anestesian aikana oli merkitsevästi alempi kuin kontrolleilla. Tämän arvellaan johtuvan anestesian aikaisen hypoventilaation aiheuttamasta respiratorisesta asidoosista, mikä oli voimakkainta propofolianestesiassa. Hyperkapnia voi suoraan stimuloida sydämen toimintaa parantaen kudosperfuusiota, tai alhainen pH lisää laktaatin metaboliaa kudoksissa tai sen siirtymistä punasoluihin, jolloin se ei ole mitattavissa plasmasta. Heräämisvaiheessa laktaattipitoisuus oli korkeampi anestesiakäsittelyissä kontrolleihin verrattuna. Laktaattipitoisuuden nousu saattoi tulla esiin vasta tässä vaiheessa, kun perfuusio parani, tai pH-muutoksen seurauksena. Tutkimuksessa testattiin myös erään kirjallisuuslähteen hypoteesin perusteella adrenaliini-, kalium- ja laktaattipitoisuuden välistä riippuvuutta, mutta näiden välillä ei saatu esiin tilastollista korrelaatiota.
  • Wessman, Laura (Helsingfors universitet, 1995)
    Tutkimuksen tarkoitus oli arvioida itselujittuneeni itsestäänliukenevan (SR-PLLA) levyn lujuutta ja verrata sitä vastaavaan metallilevyyn lampaan alaleuan osteotomian korjaamisessa. Tutkimuksessa käytettiin 36 lammasta, lisäksi leikattiin 3 lammasta, jotka poistettiin tutkimuksesta syvän haavainfektion johdosta. Kunkin lampaan alaleuasta vasen puoli leikattiin ja oikea puoli jätettiin kontrolliksi. Osteotomia kiinnitettiin joko SR-PLLA- tai metallilevyllä ja (molemmissa tapauksissa) metalliruuveilla. Röntgenkontrolli suoritettiin 3 viikon kuluttua leikkauksesta. Seuranta-ajat olivat 6, 12 ja 24 viikkoa, jonka jälkeen lampaat teurastettiin. Kussakin ryhmässäoli 3 lammasta. Seuranta-ajan jälkeen luut analysoitiin radiologisesti, mikroradiografisesti, histologisesti ja mekaanisesti. Molemmat kiinnitystavat olivat riittäviä murtuman paranemiseksi. Tuloksista voitiin päätellä, että 4-kerroksinen SR-PLLA-yhdistelmälevy oli riittävän luja, jotta kaikki lampaiden osteotomiat paranivat. 12 viikon kuluttua oli molemmissa ryhmissä tapahtunut luutumista ja voimakasta kallasmuodostusta sekä luun ulkopuolella (levyn päällä) että luun sisäpuolella (kanavassa). Luu oli paksuuntunut vielä 24 viikon kuluttua leikkauksesta. Levyn pettämisestä ei ollut merkkejä. Luutuminen näytti tapahtuvan nopeammin SR-PLLA-ryhmässä. Taivutusvoima, joka vaadittiin murtamaan SR-PLLA -levyllä korjatut osteotomiat 6 viikon seurannan jälkeen oli lähes 90% kontrolliryhmässä tarvittavasta voimasta. Metallilla kiinnitetyt näyttivät luutuvan hitaammin, niiden prosentuaalinen suhdekontrolliin ollen vielä 12 viikon seurannan jälkeenkin vasta 75 %. 24 viikon jälkeen leikkauksesta ryhmien välillä ei esiintynyt merkittäviä eroja. Lampaan alaleuan osteotomiat saadaan luutumaan levyllä ilman kompressiota.
  • Heikkonen, Anni (Helsingfors universitet, 2011)
    Nivelrikko aiheuttaa suuria taloudellisia tappioita ja vaikuttaa sosiaaliseen kanssakäymiseen ja hyvinvointiin. Hevosilla se on yleisin ontuman aiheuttaja, ja ontumat ovat yleisin syy hevosten poistamiseen harjoitus- ja kilpailukäytöstä. Nivelruston uusiutuminen on hyvin rajallista, ja sen vauriot johtavatkin usein nivelrikkoon. Nivelrikon etiologia ei ole vielä täysin selvillä, mutta sen kehittymiseen vaikuttavat ainakin nivelten kehityshäiriöt, niveliin kohdistuvat vammat, nivelruston alla olevan luun muutokset sekä nivelten löysyys. Nivelrikon kehittyessä ruston ulkonäkö ja koostumus muuttuvat. Rustovaurion seurauksena nivelnesteeseen vapautuu ruston hajoamistuotteita, jotka todennäköisesti saavat aikaan sytokiinien erittymisen. Sytokiineistä IL-1 (interleukiini-1) ja TNF-α (tumor necrosis factor-α) saavat aikaan NO (typpimonoksidi) –tuotannon rustosoluissa. NO vähentää rustosolujen kykyä syntetisoida soluväliaineen proteoglykaaneita. NO aiheuttaa PGE2 (prostaglandiini-E2) erityksen, mikä vähentää rustosolujen jakautumista. Alueilla, joilla on korkeat NO-pitoisuudet, on rustossa runsaasti apoptoottisia soluja. IL-1 aktivoi myös metalloproteinaaseja, jotka kiihdyttävät ruston proteoglykaanien katoa. Vaurioitunut rustokudos korvautuu pääosin tiiviillä sidekudoksella. Tämän vuoksi ruston alla olevan luun kuormitus muuttuu ja nivelruston reunoille muodostuu uudisluuta. Nivelrikon hoidon tavoitteena on hillitä tulehdusreaktiota nivelessä ja nivelkapselissa, jolloin myös nivelruston kato vähenee. Konservatiivisesti tähän tavoitteeseen pyritään akuutissa vaiheessa levon, sekä sitä seuraavan fysioterapian ja kontrolloidun liikunnan, tulehduskipulääkityksen, sekä tulehdusta hillitsevien ja nivelrustoa tukevien lääkkeiden ja ravintolisien avulla. Hevosilta kantasoluja voidaan eristää luuytimestä, rasvakudoksesta, aikuisen verestä, napanuoranverestä syntymän yhteydessä, sekä alkioista. Kantasolut saadaan in vitro kasvatusolosuhteita muokkaamalla erilaistumaan rustoksi. Kantasoluja on kokeiltu ihmisillä ja eläimillä (hiiri, kani, koira, sika, lammas) nivelrikon hoitoon. Tulokset ovat olleet ristiriitaisia. Yksittäisen potilasselostuksen mukaan ihmisen polven nivelrikko-oireet helpottivat kantasolusiirrännäisen jälkeen. Toisessa ihmistutkimuksessa potilaiden oireet eivät lievittyneet. Hiirillä ihmisestä peräisin olevien kantasolujen todettiin hillitsevän reumaattisen nivelrikon aiheuttamaa tulehdusreaktiota. Koiratutkimuksessa potilaiden oireilu helpotti. Näissä tutkimuksissa ei selvitetty kantasolujen vaikutusta ruston rakenteeseen. Kaneilla uudiskudoksen todettiin alkavan muistuttaa ajan kuluessa ruston sijaan enemmän sidekudosta. Sioilla ja lampailla kantasolusiirrännäisten seurauksena muodostunut uudiskudos muistutti koostumukseltaan nivelrustoa. Kahdessa julkaistussa hevostutkimuksessa kantasolujen ei todettu parantavan uudiskudoksen rakennetta, eikä uudiskudos ollut rustoa. Kantasolut nopeuttivat alkuvaiheen paranemista. Helsingin Yliopistollisessa eläinsairaalassa on kantasoluilla hoidettu yksi nivelrikkoa sairastanut hevospotilas. Kantasolusiirrosta ei ollut apua tämän potilaan kohdalla, vaan toivottoman ennusteen vuoksi omistajat päätyivät eläinlääkäreiden suosituksesta eutanasiaan. Potilaasta ei saatu rustonäytteitä tutkittavaksi.
  • Kejonen, Johanna (Helsingfors universitet, 2004)
    Nivelrikkoa sairastavien koirien lääkkeellisenä hoitona käytetään usein tulehduskipulääkkeitä (NSAID). Näiden yleisesti tunnettuja haittavaikutuksia ovat muun muassa ruuansulatuskanavan limakalvovauriot, munuais- ja maksavauriot sekä vaikutukset veren hyytymiseen. Haittavaikutukset johtuvat pääsääntöisesti tulehduskipulääkkeiden aiheuttamasta syklo-oksygenaasientsyymi-1:n (COX-1:n) inhibitiosta. Uudemmat tulehduskipulääkkeet, joiden vaikutus välittyy lähinnä estämällä COX-2-entsyymiä, ovatkin vaikutusmekanisminsa takia turvallisempia käyttää. Koirilla yleisesti käytetty NSAID karprofeeni on spesifisempi COX-2- kuin COX-1-estäjä, lisäksi sillä on muita vähemmän tunnettuja vaikutusmekanismeja. Tästä johtuen sen haittavaikutuksia pidetään kliinisesti vähäisinä. Markkinoilla on myös runsaasti erilaisia ravintolisiä ja muita valmisteita, joita syötetään mm. nivelrikkoa sairastaville koirille. Tarkoituksena oli tutkia karprofeenin, vihersimpukkauutetta sisältävän ravintolisän ja homotoksikologisen valmisteen haittavaikutuksia koirilla. Kirjallisuuskatsaus keskittyy lähinnä karprofeenin vaikutusmekanismeihin ja haittavaikutuksiin sekä haittavaikutusten diagnostiikkaan. Tutkimme karprofeenin, vihersimpukkauutteen ja homotoksikologisen valmisteen haittavaikutuksia 40 nivelrikkoa sairastavalla koiralla satunnaistetussa kaksoissokkotutkimuksessa kontrolliryhmään verrattuna. Koirat jaettiin neljään ryhmään, ja niille annettiin joko karpropfeenia, ravintolisää, homotoksikologista valmistetta tai plaseboa päivittäin kahden kuukauden ajan. Lääkitykset aloitettiin ensimmäisen käynnin yhteydessä, minkä jälkeen koirat kävivät kahdesti kontrollikäynneillä neljän viikon välein. Jokaisen käynnin yhteydessä koirilta otettiin laskimoverinäyte, josta tutkittiin seerumin alaniiniaminotransferaasin (ALAT) ja alkaalisen fosfataasin (AFOS) aktiivisuudet sekä kokonaisproteiinin, albumiinin, urean ja kreatiniinin pitoisuudet. Virtsanäytteistä määritettiin munuaisvaurioita kuvaavat GGTn (gammaglutamyylitransferaasi) AFOSin ja proteiinin pitoisuudet suhteessa kreatiniinin määrään. Tutkimuksessa todettiin tilastollisesti merkitsevä ero karprofeeni- ja kontrolliryhmän välillä seerumin kokonaisproteiini- ja albumiinipitoisuuksissa. Karprofeeniryhmällä näissä parametreissa havaittiin lisäksi muutosta ajan suhteen: pitoisuuksien keskiarvot olivat toisella ja kolmannella käyntikerralla ensimmäisellä käyntikerralla mitattuja alhaisemmat. Koska muissa, munuais- ja maksavaurioita kuvaavissa parametreissa ei havaittu muutoksia, voidaan olettaa, että kokonaisproteiini- ja albumiinipitoisuuksien aleneminen johtuu lääkkeen aiheuttamasta ruuansulatuskanavan limakalvon läpäisevyyden muutoksesta. Koska seerumin kokonaisproteiini- ja albumiinipitoisuudet eivät kuitenkaan yleisesti ottaen poikenneet viitearvoista, löydöksellä ei liene kliinistä merkitystä koirien vointiin ja terveydentilaan. Ravintolisä- ja homotoksikologisen valmisteen ryhmän tuloksissa ei todettu tilastollisesti merkitseviä eroja kontrolliryhmään nähden, eli tutkimuksessamme niiden ei todettu aiheuttavan haittavaikutuksia koirille.
  • Hackzell (os. Paananen), Minna Maaria (Helsingfors universitet, 1991)
    Kaviorustojen luutuma on tullut ajankohtaiseksi suomenhevosilla kantakirjaoriiden röntgentutkimuksen myötä. Ruotsissa ja Norjassa on otettu kantakirjaanotossa kielteinen kanta kaviorustojen luutumaan kylmäveriroduilla. Suomen kanta on toistaiseksi avoin, mahdollinen luutuma mainitaan kantakirjaoriiden röntgenlausunnoissa. Kaviorustojen luutumaa ei ole suomenhevosilla aikaisemmin tutkittu. Tutkimuksessa oli mukana 439 kpl yksi - 20 -vuotiasta suomenhevosta: 169 kantakirjaan tarjottua oria, 127 muuta oria tai ruunaa sekä 143 tammaa. Aineisto kerättiin käsittelemällä kantakirjaan tarjottujen oriiden röntgenlausunnot sekä röntgenkuvaamalla hevosia Eläinlääketieteellisen korkeakoulun suureläinklinikalla, Hevostalouden tutkimusasemalla Ypäjällä, hevosnäyttelyissä Seinäjoella ja Kouvolassa sekä raveissa Kouvolassa. Tutkimuksessa todettiin, että kaviorustojen luutuma on yleistä suomenhevosilla: 76,3 %:lla tutkituista hevosista oli löydöksiä lievästä voimakkaaseen luutumaan. Kantakirjaan tarjotuilla oreilla luutumaa todettiin 79,3 %:lla, muilla oreilla ja ruunilla 67,7 %:lla ja tammoilla 80,4 %:lla. Tammoilla luutuma oli keskimäärin voimakkaampaa kuin oreilla ja ruunilla. Kohtalaista tai voimakasta luutumaa esiintyi 42,7 %:lla tammoista mutta vain 19,5 %:lla kantakirjaan tarjotuista oreista ja 20,5 %:lla muista oreista ja ruunista. Ennen kuin oriiden ankaraan jalostukselliseen karsintaan ryhdytään, pitäisi tarkoin punnita siitä aiheutuvat edut ja haitat sekä muistaa, että tammoilla luutuma esiintyy vielä voimakkaampana kuin oreilla.