Browsing by Subject "Kosovo"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-15 of 15
  • Salminen, Vesa Aleksi (Helsingfors universitet, 2010)
    Tutkielmassa tarkastellaan yhtä kansainvälisten suhteiden ja diplomatian lähihistorian pulmallisinta haastetta, kysymystä Kosovon asemasta vuosina 1998–2010. Se oli yksi keskeisimmistä 1990-luvun Jugoslavian hajoamissotien solmukohdista ja suhtautuminen siihen jakaa edelleen kansainvälisen yhteisön rivejä maailmanlaajuisesti. Tapaus on erityisen mielenkiintoinen myös nationalismin ja historiapolitiikan kannalta, sillä Kosovo on sekä albaanien että serbien kansallisen identiteetin ydinaluetta. Varhaishistorian myytit ja etnohistorialliset kertomukset ovat olleet tärkeässä asemassa lukuisissa aluetta koetelleissa konflikteissa. Tutkimuksen lähtökohtana on historiapolitiikan lähestymistavan välttämättömyys kansainvälisesti politisoituneen 'Kosovon kysymyksen' ymmärtämisessä. Historiapolitiikan teoreettisen viitekehyksen soveltuvuuden koettelu diplomatian argumentaation ja kansainvälisten suhteiden analysoinnissa on olennainen osa tutkimuksen tehtävänasettelua, sillä varsinkaan Suomessa ei vastaavaa tutkimusta ole ennen tehty. Samalla tutkimuksen tavoitteena on luokitella, analysoida ja vertailla eri valtioiden diplomaattisten historia-argumenttien käyttöä Kosovon kysymyksen yhteydessä sekä tarkastella näiden argumenttien kautta suhtautumista kansallisiin etnohistorian tulkintoihin ja niiden käyttöön 1990-luvun retoriikassa. Tutkielman tärkeimpiä alkuperäislähteitä ovat YK:n turvallisuusneuvoston Kosovoa käsittelevien istuntojen pöytäkirjat vuosilta 1998–2010 sekä huhti- ja heinäkuussa 2009 YK:n kansainväliselle tuomioistuimelle (ICJ) toimitetut, Kosovon itsenäisyysjulistuksen lainmukaisuutta käsittelevät, kirjalliset lausunnot ja kommentit. Tutkimuskirjallisuuden osalta tutkielman tärkeimpiä lähteitä ovat muun muassa Oliver Jens Schmittin, Marc Wellerin ja Pekka Visurin teokset sekä monet albaanien ja serbien kansallisia historiakäsityksiä ilmentävät teokset. Tutkielman metodologisena apuvälineenä on sovellettu suomalaisessa tutkimuksessa aikaisemmin hyvin vähän käytettyä Karl-Georg Faberin mallia historian poliitisen käytön kategorisoimiseksi. Faberin mallia käytetään paitsi historia-argumenttien luokittelun kehikkona, myös ajattelua ohjaavana historianfilosofisena kolmitasoisena mallina. Sitä on täydennytty Chaïm Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytecan retoriikan tutkimuksen teorialla. Tutkimuksen tärkeimpiä johtopäätöksiä on historiapolitiikan näkökulman ja Faberin mallin hedelmällisyyden toteaminen diplomatian argumentaation analysoinnissa. Samalla tutkimus osoittaa, että historia-argumenteilla oli (ja on edelleen) Kosovon kysymyksessä oma erityinen roolinsa, joka vaihteli ajallisesti ja teemoittain. Toisaalta kansalliset historiakäsitykset, kuten käsitys omasta kansasta uhrina, näkyivät argumenteissa selvästi, toisaalta pyrkimyksenä oli vältellä nationalistiseksi tulkittavia historia-argumentteja. Lisäksi monissa argumenteissa vaadittiin väkivaltaisen historian jättämistä taakse eurooppalaisen tulevaisuuden toivossa.
  • Vanttola, Mervi (Helsingin yliopisto, 2016)
    Verkkari 2016-03-03
  • Lundstedt, Tero (2020)
    All 15 former Soviet Republics share a unique federal history with a particular understanding of the right to self-determination. Moreover, seven of them were federalised during the Soviet era, amounting to a major challenge to their territorial integrity after independence. While these states confronted their minorities in different ways, the Russian solution to its inherited national question has been the most comprehensive. This has made Russian understanding on self-determination essentially different from the mainstream of the international community, which in turn explains Russian persistent objections over the Kosovo independence (2008) and partly clarifies the events in Georgia (2008) and Crimea (2014). This article analyses how the former Soviet Republics coped with the transformation from the ethnofederal state to independence. The focus will be on Russia as the most affected of them and on the persistent Soviet legacy in its interpretations of self-determination and, consequently, its policies towards its post-Soviet neighbours.
  • Kangaspuro, Markku (Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen seura, 2008)
    Idäntutkimus
  • Paarma, Iina (2004)
    Tutkielman tutkimuskohde on Serbia-Montenegroon kuuluvan Kosovon maakunnan hallinnon transitioprosessi. Kosovo kuuluu entisen Jugoslavian alueeseen ja sen transitiota leimaavat jälkisosialistisille yhteiskunnille ominaiset piirteet. Tutkimuksen tarkoitus on perehtyä Kosovon hallinnon transitioprosessiin Fred Warren Riggsin prismaattisen mallin valossa. Keskeinen kysymys on, toteutuuko Riggsin prismaattiselle yhteiskunnalle määrittelemät erityispiirteet Kosovossa. Riggsin prismaattinen malli kuvaa muutosyhteiskuntaa, joka on diffuusin, eli maatalousvaltaisen ja diffraktoituneen eli teollistuneen yhteiskunnan välimuoto. Lisäksi tarkastellaan, onko Riggsin 1950 - 1970 - luvuilla kehittämä malli universaali: onko se käyttökelpoinen tutkittaessa jälkisosialistisen ja monia erityispiirteitä omaavan Kosovon transitiota. Tutkielma on yhden tapauksen deskriptiivinen tapaustutkimus, jossa pureudutaan Kosovon hallinnon transitioprosessin tämänhetkiseen vaiheeseen. Kosovo on monietninen yhteisö, jonka suurin väestöryhmä on albaanit ja toiseksi suurin serbit. Kosovosta tuli kansainvälisen yhteisön protektoraatti vuonna 1999, kun se siirtyi YK:n hallintaan. Maakunnan albaaniväestö haluaa Kosovon itsenäistyvän Serbia-Montenegrosta, mutta Serbia ei halua myöntää maakunnalle itsenäisyyttä. Kansainvälinen yhteisö ei ole ottanut kantaa Kosovon tulevaan statukseen. Tällä hetkellä maakunta nauttii laajaa autonomiaa. Työn keskeisintä lähdeaineistoa ovat prismaattista mallia käsittelevä materiaali, etenkin F.W. Riggsin ”Administration in Developing Countries - The Theory of Prismatic Society” (1964) sekä Kosovon YK-mission UNMIKin toimintaa koskeva dokumentaatio. Analysoitaessa Kosovon muutosprosessia muodostavat kahden Kosovossa työskennelleen YK-asiantuntijan haastattelut tärkeän lisän lähdeaineistolle. Tutkielman keskeinen tulos on, että Kosovon hallinnon transitioprosessi mukailee melko pitkälle prismaattista mallia. Prismaattinen malli osoittautuu käyttökelpoiseksi viitekehykseksi myös 2000-luvun transitiotutkimuksessa. Kosovon transitioprosessia leimaavat kuitenkin maakunnan ominaispiirteet, kuten määrittelemätön tulevaisuuden status sekä jatkuvat etniset yhteenotot. Nämä ratkaisemattomat kysymykset tullevat tulevaisuudessakin vaikuttamaan Kosovon transitioprosessin kulkuun. Transitioyhteisön on vaikea kulkea kohti muutosta kun muutoksen päämäärästä ei ole yksimielisyyttä.
  • Kiljunen, Veikko (2004)
    Tutkielmassa tarkastellaan Kosovon konfliktia kansainvälisen politiikan nykytutkimuksessa keskeisen moderni–myöhäismoderni-jaottelun valossa. Tässä asetelmassa tutkielman painopisteeksi on nostettu umpikuja, johon Kosovon kriisi on päätynyt sekä käytännön politiikassa että kriisin ratkaisuvaihtoehtoja koskevassa keskustelussa. Tutkimusasetelma toimii kaksisuuntaisesti siten, että yhtäältä kysytään miten modernin ja myöhäismodernin poliittisen ajattelun kysymyksenasettelut ja keskeiset paradigmat tulevat esiin Kosovon umpikujassa. Tarjoavatko ne tilanteeseen uusia tai toisinkerrottuja näkökulmia ja teemoja, joiden kautta sitä voitaisiin purkaa vaihtoehtoisella tavalla. Samalla kysytään, kuinka vahvoja modernia ja myöhäismodernia painottavat agendat Kosovossa ovat ja näyttävätkö nämä edesauttavan tilanteen helpottumista vai muodostavan ongelmia itsessään. Toisaalta työssä käytetään Kosovon ongelmallista tapausta esimerkkinä, jonka valossa tarkastellaan modernia ja myöhäismodernia painottavien tulkintojen puutteita, vaikeuksia ja keskinäisiä suhteita nykyisessä kansainvälisen politiikan valossa sekä arvioidaan jaottelun käyttökelpoisuutta tarkastelun työvälineenä. Kosovon kriisi on ajankohtainen ja merkittävä sekä Balkanin että koko Euroopan turvallisuuden ja vakauden kannalta. Kosovon tyyppiset kriisit yleistyvät, mikä pakottaa syventämään ja kehittämään ymmärrystä kansainvälisen intervention ja kriisien ratkaisujen muuttuneista haasteista ja mahdollisuuksista. Moderni–myöhäismoderni-jaottelun osalta korostetaan globaalin muutoksen näkökulmaa ja tyypitellään toisaalta modernille valtiolle ja modernille kansainväliselle politiikalle sekä toisaalta myöhäismodernille valtiolle ja myöhäismodernille maailmanpolitiikalle keskeisiä ominaisuuksia ja lähestymistapoja. Tarkastelussa kiinnitetään erityistä huomiota Kosovon tulevan statuksen määrittämisessä keskeisiksi nouseviin kysymyksiin suvereniteetista, turvallisuudesta, identiteetistä, legitimiteetistä, valtion vaikutusmahdollisuuksista ja kansainvälisestä järjestelmästä. Keskeisinä lähteinä käytetään kansainvälisen politiikan myöhäismodernia lähestymistapaa edustavia nykyteoreetikkoja Zygmunt Baumania, David Heldiä, Ulrich Beckiä sekä Georg Sörenseniä. Tutkielman tuloksina esitetään, että Kosovon tilanne on auki moneen suuntaan sekä käytännön ratkaisujen osalta että käsitteellisesti modernin ja myöhäismodernin elementtien sulautuessa vaikeasti yhteen. Kosovon "todellisuudessa" moderni ajattelu ja sen mukaiset ratkaisut ovat enemmän esillä ja käytännössä vahvemmassa asemassa kuin myöhäismoderni ajattelu. Modernilta pohjalta kyetään esittämään ratkaisuvaihtoehtona kansainvälisen nykyjärjestelmän ainoana valtiotyyppinä tunnustamaa ja tunnistamaa perinteistä modernia valtiota. Myöhäismodernin lähestymistavan puitteissa ei ole toistaiseksi syntynyt käyttökelpoisia ratkaisuesityksiä statuskysymykseen. Umpikujan keskiöön nousseen suvereniteetin osalta kysymyksessä on joko–tai-asetelma osapuolten tulkitessa sitä modernisti absoluuttisena ja jakamattomana, eikä siten kyetä etsimään ratkaisua myöhäismodernien käsitemuutosten pohjalta. Myöhäismodernit ulottuvuudet ovat nykyään läsnä eurooppalaisissa tulkinnoissa, näkökulmissa, maailmankatsomuksessa ja myös käytännön politiikassa. On tärkeää, että Kosovon asema osana eurooppalaista kontekstia voidaan tunnustaa ja sitä kautta huomioida eurooppalaisen poliittisen ajattelun muuttuneiden paradigmojen ja EU:n viitekehyksen merkitys konfliktin ratkaisussa.
  • Kotamäki, Elisa (Helsingfors universitet, 2017)
    One of the most complex stages in the post-conflict peacebuilding is transferring the responsibility for the country’s future development from international administration to local actors. To success in this international organizations need an efficient exit strategy. Literature review reveals that exit should be thought as a process and exit should not mark the end of all international involvement in post-conflict recovery and peacebuilding. Exits in state-building are fundamentally of political nature, which means that decisions related to timing of exit are often political decisions. The main argument of the study is related to the significance of organizational learning arguing that both long-lasting peace and long-term development depend on the human resources and the society, on the contrary to the fact that most exit strategies focus solely on an economic or political stability which are hard to sustain after international peacebuilders withdraw the country. This study will contribute to the discussion about the exit strategies or lack of those in a civilian crisis management mission, and offers various insights on how to approach an exit from the current conflict areas and how to strategize the exit as a part of post-conflict peacebuilding. The goals of the research questions are to describe what kind of exit strategies organizations have, how they are implemented, and what kind of challenges come with different exit strategies. The methodology consists of a literature review and case analyses of exit strategies of two major international post-conflict operations in Kosovo: The United Nations Interim Mission in Kosovo (UNMIK) and the European Union Rule of Law Mission in Kosovo (EULEX). The results show that Kosovo remains very dependent on the help of internationals, both soldiers and personnel of UN and EU organizations to function, and there is no clear timetable for either for UNMIK or EULEX to exit Kosovo. The exit of UNMIK has been related to the need to resolve the status of Kosovo, both legally and politically. Many years, the international community was long in handling the question, by finally linking the status of Kosovo to benchmarks, which formed the basis for the exit strategy. EULEX strategic objectives show that the exit of an international organization from Kosovo has not been separated from the governance benchmarks which were a part of the Standards for Kosovo package. Exploration of exit strategies of UNMIK and EULEX and discussion about the use of benchmarks and end states has contributed to a deeper theoretical understanding of approaching termination of crisis management missions in diverse means and ways. The benefit of an exit strategy depends on the mission and context. The planners of missions and policy makers in the EU and UN need to be aware of the context of the mission and of the different type of exit strategies for choosing the best one for the mission in question.
  • Rilasti, Hanna-Mari (2002)
    Tutkielman ajatuksellisena lähtökohtana on väittämä, jonka mukaan kylmän sodan loppuminen on nostanut esiin moraalisia dilemmoja ja uudenlaisia moraalisia periaatteita, jotka eivät perustu ideologisen vastakkainasettelun ajan välttämättömyyksiin. Tutkielmassa tarkastellaan humanitaarista interventiota tällaisena moraalisena dilemmana, johon sisältyy vaikeita valintoja, joita valtiopäämiehet joutuvat kohtaamaan. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitkä arvot ja periaatteet ovat merkityksellisiä ja mikä sija moraalilla on kylmän sodan jälkeisissä kansainvälisissä suhteissa. Tähän pyritään humanitaaristen interventioiden oikeutusta tarkastelemalla. Tutkielman teoreettisessa viitekehyksessä hahmotetaan erilaisia mahdollisia traditioita, jotka antavat viitteitä siitä, mitkä arvot ja periaatteet kansainvälisissä suhteissa pitäisi olla merkityksellisiä. Liikkeelle lähdetään yleisemmältä tasolta pohtimalla kansainvälisen politiikan keskeisimpien teorioiden käsityksiä moraalisen valinnan mahdollisuudesta kansainvälisissä suhteissa. Näkökulmaa tarkennetaan kansallisen, kansainvälisen ja humanitaarisen vastuun käsitteillä, jotka kuvaavat erilaisia valtiopäämiehiä koskettavia moraalisen valinnan mahdollisuuksia. Vastuukäsitteet nojaavat erilaisiin näkemyksiin kansainvälisestä järjestelmästä ja sen toimijoiden välisistä suhteista sekä perustuvat eri arvoihin ja periaatteisiin. Tutkielmassa pohditaan sitä, miten kylmän sodan jälkeiset humanitaariset interventiot ja niihin liittyvät arvot ja ongelmat näyttäytyvät näiden eri lähtökohtien valossa. Tutkielmassa tarkastellaan myös Yhdysvaltojen, Ranskan ja Iso-Britannian ulkopoliittisen johdon lausuntoja Kosovoon tehdyn humanitaarisen intervention ajalta. Tarkoituksena on ollut selvittää, mitä arvoja ja periaatteita kyseisten valtiopäämiesten interventiopäätösten taustalla on ollut heidän lausuntojensa perusteella. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä esitetään, että kylmän sodan jälkeiselle kansainväliselle järjestelmälle on ominaista arvomoninaisuus. Kansainvälisissä suhteissa vaikuttavat useat erilaiset arvot ja periaatteet, joiden yhteensovittaminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Primääriaineiston tarkastelun valossa moraaliset periaatteet vaikuttaisivat hyvin merkityksellisiltä 1990-luvun kansainvälisissä suhteissa; erityisesti ihmisoikeudet ja yhteisen ihmisyyden periaate, jotka olivat myös humanitaarisen vastuun näkökulmaan liittyviä arvoja, korostuivat poliittisten johtajien lausunnoissa. Muita arvoja ja periaatteita, jotka tutkielmassa nousivat esiin, olivat esimerkiksi kansalliseen vastuukäsitteeseen liittyvä valtioiden edun ja kansalaisten hyvinvoinnin edistäminen. Vastuukäsitteet osoittautuivat hyvin hedelmälliseksi teoreettiseksi valinnaksi tutkielman kannalta. Niiden avulla oli mahdollista jäsentää humanitaarisen intervention oikeutukseen liittyviä eri ulottuvuuksia ja arvoja. Vastuukäsitteet havainnollistivat myös antoisalla tavalla niitä vaikeita moraalisia valintoja, joiden eteen valtiopäämiehet kylmän sodan jälkeisessä kansainvälisessä järjestelmässä ovat joutuneet. Tässä järjestelmässä heidän vastuunsa ei määrity vain kansallisten velvollisuuksien myötä, vaan heihin kohdistuu myös kansainvälisiä ja humanitaarisia velvoitteita, jotka heidän tulee huomioida ulkopoliittisia päätöksiä tehdessään.
  • Keitanen, Maarit (Helsingfors universitet, 2010)
    Naton Kosovon-interventiolla vuonna 1999 ja Venäjän Georgian-interventiolla vuonna 2008 ei äkkiseltään katsottuna ole juurikaan yhteistä. Molemmissa tapauksissa kuitenkin suurempi valtio tai organisaatio toteutti sotilaallisen intervention suvereenin valtion fyysiselle alueelle ilman legitiimin kansainvälisen auktoriteetin, Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston, siunausta. Molemmissa tapauksissa intervention kohteena oli monikulttuurinen, monien sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten jakolinjojen maa ja alue, jossa vähemmistöjen asema oli voimakkaan debatin aiheena. Tämän 'Pahaa hyvän puolesta?' -tutkielman tavoitteena on Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien puheissaan esittämien interventioiden oikeusperusteiden sekä niiden samankaltaisuuksien ja erojen määritteleminen. Tutkimuksen aineiston muodostavat presidentti Clintonin maalis-huhtikuussa 1999 ja presidentti Medvedevin elokuussa 2008 pitämät puheet, joissa he pyrkivät oikeuttamaan johtamaansa interventiota. Keskustelu Kosovon ja Georgian tapausten yhteneväisyyksistä heräsi syksyllä 2008: esimerkiksi pääministeri Vladimir Putin käytti Kosovon itsenäistymistä Georgian separatistialueiden itsenäistymisen esikuvana ja suomalaisten Venäjän-tutkijoiden piirissä interventioiden yhtäläisyyksiä pohdittiin jo pian Georgian tapahtumien alettua elokuussa 2008. Tähän keskusteluun haluan tällä tutkimuksella osallistua. Tutkimuksen teoreettinen tausta muodostuu valtiota, suvereniteettia, interventiota, sotaa, uhkaa ja identiteettiä käsittelevistä teorioista, Chaïm Perelmanin retoriikan teoriasta sekä aiemmasta Venäjän ja Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja Georgiaa ja Kosovoa käsittelevästä tutkimuksesta. Aineiston analyysi osoittaa, että presidenttien esittämissä oikeusperusteissa oli sekä samankaltaisuuksia että eroavaisuuksia. Medvedevin esittelemät oikeutusperusteet voidaan jakaa neljään eri ryhmään, joita ovat kansainvälisen lainsäädännön rikkominen, humanitaariset syyt ja omien kansalaisten suojelu, rauhanturvaamisen ja historiallisen tehtävän täyttäminen sekä interventio rangaistuksena. Clintonin esittämät oikeutusperusteet jaan tässä tutkimuksessa viiteen ryhmään: interventio suuremman katastrofin estämiskeinona, humanitaarisen katastrofin, etnisen väkivallan ja julmuuden lopettamiskeinona, Yhdysvallat rauhantekijänä, vapaan, rauhallisen ja vakaan Euroopan puolesta sekä interventio moraalisena valintana ja vastauksena kansainvälisten sopimusten rikkomiselle. Puheissa esiintyy voimakkaita tunteisiin vetoavia ilmaisuja ja niissä on havaittavissa ajallinen evoluutio, ilmaisujen vähittäinen muuttuminen ajan kuluessa. Aineisto keskittyy erityisesti intervention alkuvaiheeseen, jolloin legitimiteetin vahvistaminen oli erityisen tärkeää. Molemmissa presidenttien puheissa uhka ja toiseus määritellään selkeästi. Oma toiminta esitetään korostetun positiivisessa valossa, viattomien pelastajana ja lain, oikeudenmukaisuuden ja turvallisuuden puolustajana. Puheet on suunnattu tarjoamaan jotain jokaiselle yleisölle. Poliittisina, virallisina dokumentteina niiden tehtävänä on vallankäyttö ja yleisöjen asenteisiin ja mielipiteisiin vaikuttaminen myös arvoihin vetoamalla. Puheet ovat viimeisteltyjä poliittisen teatterin näytöksiä. Näiden näytösten rooleja näyttelevät niin suuri valtio, pieni valtio, kansainvälinen yhteisö ja viattomien ihmisten kohtalokin.
  • Hiekkanen, Harri (2000)
    Opinnäytteessä tutkitaan Kosovon konfliktin eskalaatiota 1980-luvulla etnisiä ja nationalistisia konflikteja kuvaavien teorioiden avulla. Tutkimuksella on kaksi yleistä tavoitetta. Toisaalta ollaan kiinnostuttu itse Kosovon kriisistä: mikä selittää Kosovon kriisin aktivoitumisen 1980-luvulla? Toisaalta Kosovon kriisin tarkastelussa halutaan testata tiettyjä 1990-luvulla ilmestyneitä kansainvälisen politiikan teorioita, jotka käsittelevät valtionsisäisten etnisten konfliktien eskalaatioprosessia. Tutkimushypoteesin mukaan Serbian erilaisten kulttuuristen ja poliittisten eliittien rooli oli keskeinen konfliktin eskalaatiossa. Työssä tarkastellaan keskeisten serbialaisten eliittien toimintaa ja pyritään vastaamaan tutkimuskysymyksiin 1) miksi eliitit turvautuivat etnonationalismin strategiaan konfliktin kärjistämisessä ja 2) miten tämä strategia toteutettiin. Tutkimuksen viitekehys muodostuu kahdesta osasta. Aluksi tarkastellaan yhteiskuntatieteissä esiintyviä näkemyksiä etnisyyden ja etnisen konfliktin luonteesta. Opinnäytteessä käsitellään primordialismia ja instrumentalismia,jotka ovat äärimmillään toisilleen vastakkaisia näkemyksiä etnisyyden luonteesta. Lisäksi esitellään lyhyesti uudempi konstruktivistinen lähestymistapa, joka sijoittuu kahden edellämainitun lähestymistavan välimaastoon.Viitekehyksen toisessa osassa tarkastellaan 1990-luvun kansainvälisen politiikan teorioita valtioiden sisäisten etnisten konfliktien eskalaatioprosessista. Yhteistä esitellyille teorioille on pohjautuminen instrumentalistiseen näkemykseen etnisyyden ja etnisen konfliktin luonteesta. Etnisyys nähdään siten erilaisten resurssien tavoittelun välineenä. Instrumentalismi painottaa eliittien roolia konfliktin kärjistymisprosessissa. Tutkimuksen empiirisessä osassa tarkastellaan viitekehyksessä esiteltyjen kansainvälisen politiikan teorioiden avulla niitä rakenteellisia olosuhteita, jotka toimivat Kosovon konfliktin eskalaation taustana 1980-luvulla. Tämän jälkeen tarkastellaan edellä mainittujen teorioiden valossa Serbian eliittien toimintaa ja toiminnan motiiveja konfliktin kärjistymisessä. Tutkimus vahvistaa pitkälti asetetun työhypoteesin. Eliittien rooli oli keskeinen Kosovon konfliktin eskalaatiossa 1980-luvulla. Toisaalta lähempi tarkastelu paljastaa, että eliittien toiminnan motiivit olivat odotettua monisyisemmät. Esimerkiksi Serbian tiede- ja taide-eliittien kohdalla oli kyse muustakin kuin pelkästä poliittisesta tai materiaalisesta valtakamppailusta, mikä on tavanomaisin selitys eliittien motiiveista etnisessä konfliktissa. Lisäksi tutkimuksen kulussa eliittien ja niiden harjoittaman etnisen manipulaation keskeisyyttä korostava instrumentalismi joutuu kritiikin kohteeksi. Etnisissä konflikteissa voi olla kysymys muustakin kuin pelkistä intressilähtökohdista. Myöskään eliittien harjoittama manipulaatio ei ole aina riittävä selitys etnisen konfliktin eskalaatiolle. Tutkimuksen keskeistä aineistoa ovat Nebojsa Popovin toimittama The Road to War in Serbia: Trauma and Catharsis (2000), Julie A. Mertusin Kosovo: How Myths and Truths Started a War (1999), Sabrina P. Rametin Balkan Babel: Politics, Culture and Religion in Yugoslavia (1992) sekä Serbian tiede- ja taideakatemian (SANU) muistio vuodelta 1986.
  • Hassinen, Laura (2008)
    Tutkielma tarkastelee Euroopan unionin strategioita ja mekanismeja neuvotteluissa Serbian EU-jäsenyydestä. Tutkielman lähtökohtana on kansainvälisten organisaatioiden kyky sosiaalistaa mahdollisia ehdokasmaita yhteisön jäsenyyteen sopiviksi. Kansainvälisellä sosialisaatiolla tarkoitetaan prosessia, jossa valtio sisäistää kansainvälisessä ympäristössä vallitsevat perustavaa laatua olevat uskomukset ja toimintatavat. Serbian EU-jäsenyysneuvottelut ovat ongelmalliset erityisesti sen vaikeiden kansainvälisten haasteiden, Entisen Jugoslavian alueen kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICTY) ja Kosovon tapausten vuoksi. Tutkielmassa tarkastellaan EU:n mekanismeja vaikuttaa Serbiaan näiden tapausten suhteen, laajentumiskirjallisuudelle tyypillisen rationalistisen ja konstruktivistisen välisen keskustelun viitekehyksessä. Aineistona tutkielmassa käytetään Euroopan unionin sekä Yhdistyneiden kansakuntien virallisia dokumentteja, sekä EU:n laajentumiskomissaari Olli Rehnin puheita ja lausuntoja. Lisäksi työssä käytetään tausta-aineistona eri tahojen tutkimuksia, raportteja ja analyyseja. Tutkimuksessa selvitetään Ulrich Sedelmeierin ja Frank Schimmelfennigin esittelemien ulkoisten vaikuttimien mallin ja sosiaalisen oppimisen mallin avulla EU:n strategioita ja niistä seuraavia haasteita: ICTY:n tapauksessa EU harjoittaa tiukkaa ehdollistamista, mikä on toiminut Serbian suhteen tehokkaasti. EU:n ehdollisuuden uskottavuutta heikentävät kuitenkin tutkimustulosten perusteella useat seikat, etenkin ICTY:n tapauksen kietoutuminen Kosovon tapaukseen, sekä EU:n ehtojen asettamisen ja palkkioiden antamisen epäjohdonmukaisuus. Kosovon tapauksessa EU:lla ei ole selkeää strategiaa lähinnä sisäisen yksimielisyyden puuttumisen vuoksi, mikä heikentää EU:n uskottavuutta neuvotteluissa edelleen. Tutkimustulokset todentavat Thomas Rissen ja Kathryn Sikkinkin teorian sosialisaatioprosessin vaiheista: instrumentaalista ehdollistamista sekä arvoihin ja normeihin pohjautuvaa argumentointia, suostuttelua ja kanssakäymistä tapahtuu prosessissa samanaikaisesti, eivätkä ne ole toisiaan poissulkevia. EU argumentoi jatkuvasti Serbialle eurooppalaisen arvomaailman ja eurooppalaisen tulevaisuuden puolesta. Sosiaalisen oppimisen malli vaatii toimiakseen kohdemaan toiminnan logiikan siirtymistä seuraamusten logiikasta sopivaisuuden logiikkaan. Tämä muutos on myös sosialisaatioprosessin lopputulos. Toiminnan logiikan muutosta Serbian tapauksessa heikentävät maan vasta alkuvaiheessa oleva eurooppalaisen identiteetin muodostuminen, Kosovon statuksen suuri merkitys maan sisäpolitiikassa sekä yhä EU:n oma epäjohdonmukaisuus neuvotteluissa. Tutkimustulokset osoittavat EU:n vaikeuden toimia uudenlaisessa tilanteessa, jossa mahdollinen ehdokasmaa ei pidä EU-jäsenyyttä tärkeimpänä prioriteettinaan.
  • Tiensuu, Elina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan 1990-luvun lopulla laajan kansainvälisen kiinnostuksen kohteeksi joutunutta Kosovon aluetta ja sen kehitystä humanitaarista apua vastaanottavasta kriisialueesta itsenäiseksi, Euroopan unionin jäsenyyttä tavoittelevaksi valtioksi. 1990-luvun lopun väkivaltaisen kriisin vuoksi Kosovon kehitys nousi kansainvälisten keskustelujen lisäksi myös suomalaisen kehityspolitiikan keskiöön ja alue säilytti asemansa Suomen kehitysyhteistyön tärkeänä kumppanimaana aina 2010-luvulle asti. Tutkimuksen lähtökohtana on ottaa selvää suomalaisen kehitysyhteistyön linjauksista ja saavutuksista Kosovossa vuosien 1999-2017 aikana. Suomen rahoittamien kehitysyhteistyöhankkeiden erityislaatuisuuksia ja jatkuvuutta pyritään selvittämään pääasiallisena lähdeaineistona käytettyjä kehityspoliittisia linjauksia, kehitysyhteistyön evaluointeja sekä yhteistyötä ohjanneita puiteohjelmia tarkastelemalla. Tutkielmassa analysoimaan yhteistyön eri ajanjaksojen leimallisia piirteitä ja arvioidaan Kosovon alueella asuvien etnisten ryhmien vaikutusta avun antamiseen erityisesti Kosovon vuonna 2008 antaman itsenäisyysjulistuksen jälkeisinä vuosina. Läpi tutkielman tarkastellaan myös Kosovon matkaa kohti eurooppalaista valtiota ja pohditaan suomalaisen avun vaikutusta maan Euroopan unionin jäsenyyshaaveisiin. Tutkittavalla ajanjaksolla Suomi rahoitti Kosovossa 36 kahdenvälistä kehitysyhteistyöhanketta. Kosovon itsenäisen maaohjelman aikana vuosina 1999-2008 suomalaisten apu oli keskittynyt suomalaisten erityisosaamisen aloille, esimerkiksi erityisopetukseen. Kapealle alalle keskitetyt hankkeet saivat aikaan vaikuttavia tuloksia pitkäjänteisen työnsä vuoksi. Vuosina 2009-2013 Kosovon kehitysyhteistyötä toteutettiin neljällä erillisellä temaattisella alalla ja vasta ohjelmakauden kahden viimeisen vuoden aikana rahoitusta keskitettiin työllisyyttä tukevaan hanketyöhön. Vuodesta 2013 eteenpäin kehitysyhteistyö kuihtui rahoituksen jatkuvasti pienentyessä, ja vuonna 2017 kehitysyhteistyö katsottiin käytännössä täysin päättyneeksi Kosovossa. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että suomalaisten erityisosaamiseen keskittynyt apu oli Kosovon yhteiskunnallisen kehityksen kannalta merkittävää. Työskentely koulutuksen, erityisopetuksen ja eri vähemmistöryhmien, kuten vammaisten, yhteiskunnallisen osallisuuden puolesta sai laajaa kansainvälistä kiitosta. Tutkittavan ajanjakson hankkeet työskentelivät suomalaisen kehityspolitiikan läpileikkaavien teemojen parissa, mutta eivät aina seuranneet Kosovon hallituksen virallisia päämääriä. Kosovolle Euroopan unionin jäsenyys on jo pitkään ollut tavoiteltu päämäärä, mutta suosituksista huolimatta suomalaiset eivät kirjanneet kehitysyhteistyöhankkeiden päämääriin suoria tavoitteita Kosovon integraation tukemisesta. Kosovon kehitys on yhä edelleen monitulkintainen: toisaalta maa kamppailee pitkäjänteisestä avunannosta huolimatta yhä merkittävien kehitysongelmien parissa, mutta toisaalta se pyrkii enenevissä määrin ratkaisemaan kansainvälisen yhteisön esille tuomia ongelmia toiveenaan eurooppalainen tulevaisuus.
  • Englund, Jukka (Helsingin yliopisto, 2014)
    Verkkari 2014 (2)
  • Beqiri, Merdiana (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielmassa selvitetään Kosovosta Suomeen 1990-luvun aikana pakolaisina saapuneiden albaniankielisten isien kokemuksia ”uhrauksen sukupolvena”. Tämä määritelmä perustuu Karl Mannheimin käsitykseen kokemuksellisista sukupolvista. ”Uhrauksen sukupolvi” on joutunut pakolaisuutensa myötä tekemään uhrauksia niin henkilökohtaisella tasolla kuin oman perheen kannaltakin. Tutkielman pyrkimyksenä on selvittää tehtyjen uhrausten vaikutuksia miehiin itseensä ja heidän isän rooliin. Lisäksi tutkielma pyrkii ymmärtämään, miten muuttaminen Suomeen on vaikuttanut isien lastenkasvatustapoihin ja mitä näkemyksiä heillä on kotoutumisesta Suomeen. Maahanmuuttajaisien pakolaisuuskokemuksiin, kotoutumiseen tai lastenkasvatustapoihin liittyviä kokemuksia on Suomessa tutkittu hyvin vähän. Tutkimusaineisto koostuu yhdeksästä puolistrukturoidusta teemahaastattelusta. Aineisto on hankittu osana Nuorisotutkimusverkoston koordinoimaa hanketta Generational negotiations, social control and gendered sexuality (GENESO). Aineiston analyysissa on käytetty teemoitteluun ja tyypittelyyn keskittyvää sisällönanalyysia. Tutkimuksessa selviää, että miesten henkilökohtaiseen identiteettiin merkittävimmin vaikuttaneet uhraukset ovat luopuminen omasta unelma-ammatista tai työnteosta. Näiden myötä miesten sosiaalinen asema on muuttunut ja heidän itsetuntonsa on laskenut. Perheen kannalta merkittävä uhraus on ollut erkaantuminen kotimaan tutusta sosiaalisesta verkostosta, minkä seurauksena vanhemmat ovat jääneet lastenkasvatuksessa ilman tukea. Isät ovat Suomessa joutuneet usein pohtimaan sitä, mitä asioita lastenkasvatuksessa on sopivaa sopeuttaa suomalaisesta kulttuurista itselle ja mitä taas säilytetään kotimaan kulttuurista. Rajojen asettaminen on hankalaa, ja siihen vaikuttavat niin vanhempien omat toiveet ja periaatteet kuin kotimaan ja vastaanottajamaan toisistaan risteävät odotukset vanhempia kohtaan. Kotoutuminen näyttäytyy tutkielmassa jatkuvana kaksisuuntaisena prosessina, joka sisältää osallistumisen yhteiskunnan tarjoamiin mahdollisuuksiin samalla, kun säilytetään oma äidinkieli ja kotimaan kulttuuri. Pelkästään työllistyminen ei riitä kotoutumiseen, vaan se on moniulotteisempi ja pitkäkestoisempi prosessi, joka ei välttämättä koskaan ole ”valmis”. Johtopäätöksinä esitetään, albaani-isät ovat henkisesti hyvin sitoutuneita perheeseen. Perheen mukanaolo Suomessa on ollut erittäin olennaista isien kotoutumisen ja henkisen hyvinvoinnin kannalta. Olisi tärkeää, että maahanmuuttajaisät sisällytettäisiin perhepoliittisesti paremmin lasten elämään myös kodin ulkopuolella, jotta he eivät jäisi lasten elämästä ulkopuolelle. Tilanteessa, jossa lapset kotoutuvat vanhempia nopeammin, isät säilyttävät tärkeytensä lasten elämässä pitämällä heidät yhteydessä omaan etniseen taustaansa ja pyrkivät itsekin pysymään hyvin perillä Suomen tapahtumista. Lasten kotoutuminen on isille tärkeämpää kuin oma kotoutuminen, ja siksi vanhemmuus toimii heille yhteiskunnallisena osallistumisena, kun he pyrkivät kasvattamaan ”kunnon kansalaisia” Suomen valtiolle. Lasten menestys Suomessa voisi hyvittää kaikki uhraukset, jotka isät ovat tehneet pakolaisuuden myötä.