Browsing by Subject "Kroatia"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-5 of 5
  • Väyrynen, Mikko (2004)
    Pro gradu-työni käsittelee yhdistyneen Saksan päätöstä tunnustaa Jugoslavian liittovaltiosta eroamaan pyrkineiden Slovenian ja Kroatian tasavallat itsenäisiksi valtioiksi joulukuussa 1991. Tutkimuskohteeni liittyy kiinteästi sekä Jugoslavian sodan puhkeamiseen että hiljattain yhdistyneen Saksan ensiaskeliin ulkopolitiikassa. Saksan tuolloinen ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher on kuvannut Slovenian ja Kroatian tunnustamista ”eurooppalaiseksi päätökseksi”. Genscherin määritelmä perustuu siihen, että Saksan politiikkaa ohjasivat Genscherin mukaan yhdistyneen Saksan ulkopolitiikassa keskeisestä roolia näytelleet moraaliset ja poliittiset arvot kuten itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen sekä väkivallattomuuden korostaminen konfliktien ratkaisussa. Monet tutkijat ja poliitikot ovat kuitenkin haastaneet Genscherin perustelut ja he ovat yrittäneet selittää Saksan aktiivista roolia Slovenian ja Kroatian tunnustamiseksi sisäpoliittisella painostuksella ja Saksassa asuneen kroaattiyhteisön vaikutuksella Saksan politiikan suuntaan. Etsin työssäni Saksan aktiivisen politiikan takana olleita motiiveja punniten ja arvioiden samalla kriittisesti tämän politiikan selitysyrityksiä. Argumentoin, että Saksan moraalisilla arvoilla ja periaatteilla perustelema politiikka oli vailla uskottavaa pohjaa, koska näitä arvoja ja periaatteita sovellettiin Jugoslavian kriisin yhteydessä valikoiden eikä Saksa ollut valmis asettamaan takeita politiikkansa tueksi. Väitän myös, ettei Saksan politiikan selittäminen pelkästään sisäpoliittisella painostuksella ole mahdollista. Lisäksi tuon esiin myös sen, että Saksan politiikkaan vaikuttivat kylmän sodan jälkeisen Itä-Euroopan vakauteen liittyvät näkökohdat sekä Jugoslavian kriisin näkeminen ennakkotapauksena. Tutkimukseni koostuu neljästä pääluvusta sekä loppuluvusta, jossa esitetään saavutetut johtopäätökset. Luku 2 käsittelee Jugoslavian sisäisen tilanteen kehitystä ja ulkopoliittista asemaa kylmän sodan aikana sekä Saksan liittotasavallan ja Jugoslavian kahdenvälisiä suhteita toisen maailmansodan jälkeen. Luvussa 3 kuvataan Saksan osuutta EY:n sovitteluyrityksissä syksyn 1991 aikana sekä Saksan pyrkimyksiä taivutella muut EY-maat Slovenian ja Kroatian tunnustamisen kannalle. Samassa luvussa pohdin myös myyttejä Saksan ulkopoliittisesta sooloilusta ja tunnustamisen ennenaikaisuudesta. Luku 4 pureutuu kriittisesti Saksan tunnustamispolitiikan virallisiin selityksiin ja myös pohtii tunnustamispäätöstä yhdistyneen Saksan ulkopoliittisten prioriteettien ja tavoitteiden kannalta. Luvussa 5 tarkastellaan tunnustamiskysymyksestä käytyä sisäpoliittista kädenvääntöä. Tutkimuksessa käytetään hyväksi monipuolisesti erityyppistä lähdemateriaalia. Tutkimuskirjallisuuden (kirjat ja artikkelit) lisäksi lähteet koostuvat muistelmateoksista, saksalaisista ja kroatialaisista sanomalehdistä, dokumenttikokoelmista, saksalaisten ja kroatialaisten poliitikkojen ja diplomaattien haastatteluista sekä Saksan ulkoministeriön arkiston ja Saksan hallituksen tiedotustoimiston avoimesta arkistomateriaalista.
  • Sinikara, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2003)
    Verkkari 2003 (4)
  • Mäkinen, Mika (2006)
    Jugoslavian hajoamissotien seurauksena yli puolet Kroatian noin 660 000 serbistä joutui pakenemaan kotimaastaan vuosien 1991 ja 1996 välisenä aikana. Kymmenen vuotta Kroatian ja Bosnian sotien päättymisen jälkeen vain puolet näistä pakolaisista on palannut kotimaahansa. Pro gradu –työssäni tutkin Kroatian serbipakolaisten paluumuuton onnistumista. Samalla etsin syitä sille, miksi pakolaisten paluu on edennyt kovin hitaasti ja on käytännössä jo päättynyt. Keskeisimmät syyt paluumuuton epäonnistumiseen liittyvät Kroatian viranomaisten haluttomuuteen ratkaista paluumuuttoon liittyviä ongelmia. Valtio on hyväksynyt kehityksen, jossa maan väestön etninen koostumus muuttuu olennaisesti. Tätä kehitystä on jopa rohkaistu. Perusturvallisuuden puute, diskriminoiva lainsäädäntö, asumiseen ja omaisuuden takaisinsaantiin liittyvät ongelmat ovat yhdessä epäoikeudenmukaisen hallintokulttuurin kanssa luoneet ympäristön, joka ei ole kannustanut serbipakolaisia palaamaan. Vasta kansainvälisen yhteisön painostus pakotti Kroatian viranomaiset käynnistämään paluumuuttoa tukevia ohjelmia ja muuttamaan lainsäädäntöään siten, että se huomioi eri väestöryhmät tasapuolisesti. Valtaosa paluumuuttoa rohkaisevista toimista kuitenkin toteutettiin vajavaisesti ja vastentahtoisesti vain palvelemaan ulkopoliittisia tarkoitusperiä. Kansainvälinen yhteisö on omalta osaltaan osoittautunut haluttomaksi tai kyvyttömäksi kohtaamaan Kroatian kansallista, paluumuuttoa hidastavaa vastarintaa. Keskeisimpänä lähdeaineistona tutkimuksessa käytin Kroatiassa toimineiden kansainvälisten organisaatioiden raportointia. Eritoten Euroopan unionin tarkkailuvaltuuskunta EUMM ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ ovat tuottaneet runsaasti yksityiskohtaista, vähemmistöjen paluumuuttoa koskevaa aineistoa. Tutkimus kattaa ajanjakson vuodesta 1995 vuoteen 2003.
  • Mäkinen, Mika (2006)
    The break-up of Yugoslavia in the 1990s resulted in a substantial movement of population within, into and out of the Republic of Croatia. Among these movements between 300,000 and 350,000 Croatian Serbs left their homes in Croatia during the years 1991-1995. The return of these refugees continues to be controversial for Croatia even over ten years after the end of the wars in Croatia and Bosnia. This study evaluates the success of return process of Croatian Serb refugees as well as the main impediments hampering this return. It becomes clear that the return of Serb refugees has not been a success. Key reasons obstructing the return have been lack of security, discriminatory domestic legislation and its application as well as difficulties in housing related issues. One can conclude that the Croatian authorities have not been willing to fully facilitate the return of Croatian Serbs. Apparent failure of domestic and international efforts to promote the return of refugees and displaced persons has left the displacement of Croatian Serb minority largely in place. Judging by the actions of the Croatian authorities it can be deduced that only a resolute response from the international community could have opened a way for successful minority return. For the most part such resoluteness has been missing. Main sources pertaining to this study come about the work of international organisations that have had an extensive field presence in all relevant areas of Croatia for years, namely European Union Monitoring Mission (EUMM) and Organization for Security and Co-operation in Europe (OSCE). Reporting of these organizations is supplemented to the achievements of various other international actors as well as reports and programs of the Croatian authorities. The time period observed reaches from 1995 to late 2003.
  • Leporanta, Miro (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tämän maisterintutkielman tarkoitus on tarkastella katolisen kirkon roolia poliittisena toimijana Jugoslavian hajoamiskriisissä 1991–1995. Tarkastelen tätä toimijuutta kuuden paavi Johannes Paavali II:n pitämän puheen kautta. Tutkimuskysymyksenäni on: “minkälainen rooli katolisella kirkolla oli poliittisena toimijana Jugoslavian hajoamisprosessissa 1991–1995?”. Tutkimuskysymyksen alakysymyksiä ovat: “mihin tämä poliittinen toimijuus perustui ja miten se näkyy paavin puheissa ” ja “miten tämä poliittinen toimijuus vaikutti Jugoslavian seuraavavaltioiden kehitykseen, erityisesti Jugoslavian katolisissa osissa?” Katolisella kirkolla tarkoitetaan tässä tutkielmassa katolista kirkkoa instituutiona, jonka ulkopoliittisia suhteita johtaa Pyhä Istuin eli paavi. Jugoslavian hajoamisen aikaan paavina toimi Johannes Paavali II. Tutkin aihettani abduktiivisen analyysin avulla, missä lähteeni ja tutkimuskirjallisuuteni keskustelevat keskenään. Esittelen ensiksi Jugoslavian historiaa, katolisen kirkon diplomatiaa sekä suhdetta Jugoslaviaan. Tämän jälkeen esittelen katolisen kirkon poliittisen ajattelun perusteita, paavi Johannes Paavali II:n poliittista näkemystä sekä katolisen kirkon suhdetta Eurooppaan. Tämän jälkeen tutkin Jugoslavian pääosin katolisten alueiden ja katolisen kirkon suhdetta sekä katolisen kirkon suhdetta nationalismiin. Katolisen kirkon poliittinen toimijuus perustuu tuhansien vuosien teologiseen ajatteluun, jonka juuret ovat Raamatussa, ja ovat sen jälkeen kehittyneet eri katolisten ajattelijoiden ja paavien kautta nykyiseen muotoonsa. Tämä poliittisen ajattelun perinne oli kuitenkin rajoittunutta ennen Vatikaanin II:sta konsiilia 1960-luvulla, jolloin kirkko alkoi suhtautua yhteiskunnallisiin ja poliittisiin ilmiöihin avoimemmin. Johannes Paavali II oli teologiselta kannalta monella tapaa Vatikaanin II:n konsiilin liberalismin vastusta, mutta yhteiskunnalliselta kannalta hän noudatti konsiilin suuntaa. Henkilökohtaisesti Johannes Paavali II:n toi katolisen kirkon poliittiseen toimijuuteen näkemyksensä vastuullisesta personalismista sekä kokemuksensa kommunistisesta Puolasta. Johannes Paavali II koki myös kristillisyyden tärkeänä eurooppalaisen identiteetin luojana – olivathan pääasiallisesti kristillisdemokraattiset puolueet ja ajattelijat luoneet idean eurooppalaisesta yhteisöstä. Katolinen kirkko toimi poliittisesti Jugoslavian hajoamiskriisissä monitahoisesti: se kannatti ensi sijassa pasifistista ratkaisua. Toisaalta kirkko myös halusi saattaa Jugoslaviasta irronneet Kroatian ja Slovenian kohti Eurooppaa. Johannes Paavali II:n johtamalla katolisella kirkolla oli oma idän- ja Eurooppa-politiikkansa, jonka pohjalta he toimivat. Tämä käsitti Jugoslavian katolisten osien saattamisen takaisin katolisen kirkon vaikutusalueeseen pitkän sosialismin kauden jälkeen, näiden alueiden ohjaamisen kohti eurooppalaista integraatiota sekä katolisuuden lujittamisen osaksi näiden itsenäistyneiden valtioiden kansallista identiteettiä. Katolinen kirkko oli kuitenkin varovainen uusien valtioiden kanssa, sillä se ei halunnut, että katolinen usko nähtäisiin osana primordiaalista nationalismia, joka synnyttäisi etnisiä erimielisyyksiä sekä rasismia. Johannes Paavali II halusi toteuttaa visionsa ”kahdella keuhkolla” hengittävästä Euroopasta, jossa Euroopan läntiset ja itäiset osat toimisivat yhdessä, ja joka perustuisi kristillisille periaatteille. Euroopan johtavat katoliset valtioita olivat olleet perustajina Euroopan yhteisössä – Jugoslavian hajoamisessa syntyneiden uusien katolisten valtioiden saattaminen osaksi tätä yhteisöä oli katolisen kirkon intresseissä.