Browsing by Subject "Latin Language and Roman Literature"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 29
  • Holli, Asko (Helsingfors universitet, 2016)
    Alkuin oli northumbrialainen kristitty oppinut ja opettaja, joka vaikutti Kaarle Suuren hovissa 700-luvun jälkipuoliskolla ja jolla oli suuri rooli niin sanotussa karolingisessa renessanssissa. Alkuin oli myös monipuolinen kirjailija, ja häneltä on muun muassa säilynyt yli 300 kirjettä. Työni käsittelee Alkuinin tietyntyyppisiä kirjeitä aikansa kuninkaallisille. Kirjeissä hän tyypillisesti kehottaa kuninkaallisia noudattamaan Jumalan tahtoa ja ohjaa heitä kristillisiin hyveisiin. Alkuin itse kutsui näitä kirjeitä termillä exhortatoriae litterae. Analysoin työssäni yksityiskohtaisesti viisi eri Alkuinin kirjettä kuninkaallisille, ja niiden ja muutaman muun samantyyppisen kirjeen analyysin pohjalta esittelen kirjeiden tyypillisimmät rakenteelliset, kielelliset ja temaattiset piirteet. Pohdin myös Jumalan ja Raamatun isoa roolia kirjeissä. Kirjeiden rakennetta arvioidessa on oleellisena apuna keskiaikainen kirjeenkirjoittamisen taidon teoria (ars dictandi). Kielellisissä piirteissä ovat keskeisiä käsitteet klassinen latina, myöhäislatina ja kristillinen latina, vaikka ne eivät olekaan yksiselitteisiä. Alkuinin exhortatoriae-kirjeet kuninkaallisille kuuluvat selkeästi omaan kirjetyyppiinsä, ja ne ovat rakenteeltaan erittäin kaavamaisia ja säännönmukaisia. Kirjeet on yleisesti varsin helppo jakaa eri osiin: ne sisältävät selkeät aloitus- ja lopetusosuudet sekä kerronta- ja pyyntöosuudet. Oletettavasti myös Alkuin itse tarkoitti kirjeensä osittain mallikirjeiksi muille. Virke- ja lauserakenteet toistuvat kirjeissä samanlaisina. Päälauseen predikaattina on erittäin usein imperatiivi tai verbi konjunktiivissa (tahtomuslause). Sivulauseista yleisiä ovat finaalilause joko quatenus- tai ut-konjunktiolla ja kausaalilause quia-konjunktiolla. Alkuinille erityisen tyypillinen virkerakenne on imperatiivi- tai tahtomuslauseen (kehotus) ja finaalilauseen yhdistelmä. Ablativus absolutus on yleinen ainoastaan sitaattien yhteydessä ja vakiofraaseissa. Partisiipeista ainoastaan partisiipin preesens on yleinen, ja se onkin kirjeissä hyvin monipuolisessa käytössä. Tyylikeinoista Alkuinilla erittäin yleisiä ovat allitteraatio, hyperbaton ja riimit, joita kaikkia löytyy lähes joka virkkeestä. Alkuin suosii kirjeissään sanoja, joissa on selvä kristillinen sävy, vaikka ne ovatkin lähes kaikki jo antiikin aikana tunnettuja sanoja. Aivan erityisen yleinen tällainen sana ja käsite on misericordia, jota Alkuin käyttää sekä kirjoittaessaan Jumalan armosta että pyytäessään kuninkaalta armollisuutta. Misericordia esiintyy hyvin usein samassa yhteydessä sanan iustitia kanssa. Selkeistä myöhäislatinan sanoista Alkuin käyttää erittäin paljon verbiä exaltare. Yleisesti Alkuinin latinan kieli on varsin yksinkertaista ja selkeää, ja hän suosii pääosin lyhyitä virkkeitä. Syntaksiltaan Alkuinin kieli on melko vahvasti klassisen latinan normeihin perustuvaa, mutta siitä löytyy kuitenkin toisinaan myös myöhäislatinalle tyypillisiä piirteitä, kuten esimerkiksi että-lause quod-konjunktiolla, vaikka accusativus cum infinitivo -lauseenvastike onkin hänellä yleisempi. Näyttää kuitenkin siltä, että Alkuin vaihteli jonkin verran tyyliään kirjeen vastaanottajan mukaan. Kaiken kaikkiaan Alkuinin latinaa voi kuvata määritteellä ’kristillinen latina’ etenkin hänen suosimiensa sanojen ja hänen tekstiensä kristillisen sisällön vuoksi. Alkuinin exhortatoriae-kirjeissä on selkeitä toistuvia teemoja. Niihin kuuluvat muun muassa erilaiset vastakohdat, ja Alkuinin kirjeiden maailmankuva onkin hyvin dualistinen. Kirjeet sisältävät myös paljon erilaisia neuvoja, kehotuksia ja varoituksia, kuten esimerkiksi kehotus raittiuteen. Lisäksi Alkuin pyytää usein kuninkaallista seuraamaan tämän vanhemman ja/tai edeltäjän esimerkkiä tai vastaavasti karttamaan sitä. Jumala/Jeesus ja Raamattu ovat Alkuinin kirjeissä erittäin suuressa roolissa. Alkuin esimerkiksi katsoo, että Jumala oli suonut kuninkaalle tämän valtakunnan, joten kuninkaan on noudatettava Jumalan tahtoa ja toimittava moraalisesti oikein, jotta Jumala suojelisi tätä. Tähän yhteyteen usein myös kuuluu edellä mainittu imperatiivi- tai tahtomuslauseen ja finaalilauseen yhdistelmä. Alkuin siteeraa Raamattua tai viittaa siihen jatkuvasti perustellessaan kehotuksiaan. Usein hän ei kuitenkaan näytä siteeraavan Raamattua sanasta sanaan, ja toisinaan hän jopa näyttää yhdistelevän eri sitaatteja.
  • Aho, Laura (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielma käsittelee Asklepiokselle omistettuja kreikan- ja latinankielisiä votiivipiirtokirjoituksia ja dedikaatioita. Tutkimus on pääasiallisesti aineistolähtöinen ja deskriptiivinen, mutta sisältää paljon myös kvalitatiivisen sekä historiallisen tutkimuksen piirteitä ja hyödyntää systemaattista tutkimusmetodia. Käytän myös filologisia ja arkeologisia lähteitä saadakseni kokonaiskuvan Asklepioksen kultista ja siihen liittyneestä votiivitoiminnasta. Esitän paralleeleja ja vertaan aineistoa muille jumalille omistettuihin dedikaatioihin. Kuljetan tutkimusaineistoa rinnakkain tutkimuskirjallisuuden ja primaarilähteiden kanssa. Esittelen Asklepiokselle omistetut votiivipiirtokirjoitukset ja analysoin niissä esiintyviä piirteitä sekä näiden piirteiden esiintymistä eri konteksteissa. Keskityn erityisesti niihin piirteisiin, jotka esiintyvät aineistossa tiheästi ja laajasti. Tutkimusaineisto on Asklepiokselle omistetut votiivipiirtokirjoitukset ja dedikaatiot, joita tunnetaan arviolta 1000 kreikankielistä ja 300 latinankielistä. Näistä varhaisimmat ovat 500-luvulta eKr. ja myöhäisimmät 300-luvulta jKr. Olen jakanut materiaalin pienempiin osiin sen tarkastelun helpottamiseksi. Koska tutkimusaineisto on usein vaikea ajoittaa tarkasti, se on hajanaista ja sen säilyminen sattumanvaraista, esittelen aineiston pikemmin temaattisesti kuin kronologisesti tai maantieteellisesti. Luvuissa esittelen ensin mahdollisten primaarilähteiden tarjoamat tiedot, sen jälkeen tutkimusaineiston ja sen analyysin. Käsittelen Asklepiokselle omistettujen votiivipiirtokirjoitusten maantieteellistä ja kronologista sijoittumista, niille tyypillisiä kielellisiä ilmaisuja, sanastoa sekä erityispiirteitä, niiden pystyttäjiä sekä niissä esiintyviä Asklepioksen epiteettejä ja attribuutteja. Lisäksi tutkielma pyrkii osoittamaan, mitä votiivipiirtokirjoitukset kertovat Asklepioksen kultista ja sen kehityksestä, miten votiivikäytäntö ilmenee osana Asklepioksen kulttia, mihin jumaluuksiin Asklepios yhdistyi tai assimiloitui ja miten Asklepioksen mytologia näkyi hänelle omistetuissa dedikaatioissa. Tutkimusmateriaalista nousee kolme piirrettä ylitse muiden: yhteys jumalan ja ihmisen välillä, parantuminen ja Asklepioksen kultin soteriologisuus etenkin roomalaisessa kontekstissa.
  • Aho, Ilkka (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkin Aulus Cornelius Celsuksen De Medicina teoksen anatomian ja sairauksien nimistöä. Otan selvää, onko anatomiassa eroavaisuuksia., kuuluvatko teoksen anatomiset ja sairauksien nimet nykyiseen lääketieteelliseen, italian, ranskan ja englannin sanastoon. Sanat ovat muuttuneet eri kielissä kielen oman äänneasun mukaan. Kun kielestä löytyy samankaltainen substantiivi tai adjektiivi, olen ottanut ne mukaan aineistooni. Joidenkin sanojen merkitys on muuttunut. Useimmiten kuitenkin merkitys on edelleen sama? Voiko nimien perusteella päätellä, mitkä sairaudet olivat yleisiä. Eräiden sairauksien nimien monilukuisuus voi olla viite, siitä että näitä vastaavat tauditkin olivat yleisiä. Anatomisia nimiä olen saanut aineistooni 177 kappaletta. Nimi on edelleen sama anatomisessa noin 75, italialaisessa ja ranskalaisessa noin 66 ja englantilaisessa sanastossa noin 52 prosentilla. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta merkitys on säilynyt samana. Sairauksien lääketieteellinen termi on sama 60,3 italialainen 57,4 ranskalainen ja englantilainen 52,9 prosentilla. Sairauksien nimien osuus on selvästi pienempi lääketieteellisessä ja ranskalaisessa, italialaisessa jonkin verran ja englantilaisessa sanastossa lähes sama kuin anatomisessa sanastossa. Celsus muodostaa latinalaisen sairauden nimen translitteraatiolla vastaavasta kreikkalaisesta sanasta yli 80 %:sti. Celsuksen ansiota on se että, molemmat kreikka ja latina kuuluvat lääketieteelliseen sanastoon.
  • Rainio, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan roomalaisen kirjailijan, Gaius Plinius Secunduksen (Plinius vanhempi), kirjoittamaa 37-osaista ensyklopediaa nimeltä Naturalis Historia. Tutkielman materiaalina on käytetty teoksen toista kirjaa, joka käsittelee kosmologiaa ja maailmankaikkeutta, ja sieltä on poimittu runsaasti esimerkkitekstejä. Tekstit käsittelevät maailmaa yleisesti, auringon- ja kuunpimennyksiä, tuulia, maanjäristyksiä, tuliperäisiä alueita, tulia ja niihin liittyviä välillisiä ilmiöitä. Jokaisen luonnonilmiön kohdalla on myös selvitetty, minkälaisia antiikin ajan enteitä ja uskomuksia niihin liittyy. Tutkielman tavoitteena on selvittää Plinius vanhemman käsityksiä maasta, maapallosta, sen muodosta ja sijainnista universumissa. Tavoitteena on myös analysoida, minkälaisina tapahtumina Plinius vanhempi tulkitsee erilaiset luonnonilmiöt ja millä argumenteilla hän kuvailee näiden ilmiöitten syntymistä. Tutkielmassa sivutaan myös käsitteitä “jumaluus” ja “äitimaa”, ja näiden ihmisille tarjoamia hyötyjä ja haittoja. Moraalifilosifan kannalta on otettu mukaan käsitteet avaritia ja luxuria, joiden osalta Plinius arvioi kriittisesti ihmiskuntaa ja sen toimintaa. Pliniukselta valitun tutkimusmateriaalin perusteella on tehty joitain yleistyksiä. Auringon ja kuun toiminnat maapallon eri ilmiöitä ohjaavina voimina on kiistatonta Pliniuksen antamien esimerkkien perusteella. Naturalis Historian kansantajuinen esittämistapansa vähentää luonnonilmiöihin liittyvää taikauskoa, ja syntyvien enteiden tulkinta ei aina pääty siihen, että enteet olisivat pahoja. Käsitteiden avaritia ja luxuria pohdinta luovat terveen moraalisen käsityksen ihmiskunnan omasta toiminnasta luontoäidin ihmisille tarjoamista lahjoista. Plinius tulkitsee maailman koostuvan kahdesta päätekijästä, jotka ovat terra ja caelum. Näihin sisältyvät käsitteet luonto ja jumala. Kyse on näiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja tasapainosta. Vuorovedet ovat kuun aikaansaamia ilmiöitä, jotka yhdessä auringon ja kuun kanssa luovat maailmaan aikasidonnaisen ja säännöllisen kiertokulun. Käsitys maailmasta suljettuna tilana tulee esiin maanjäristysten ja tuulien kohdalla, mutta Pliniuksen tietämättömyys luonnonilmiöiden todellisista syntymekanismeista on silmiinpistävää. Tuliperäisyyden ja tulet Plinius liittää antiikin ajan uskonnollisen mailman kanssa ja tulkitsee oman aikansa tietämyksen perusteella kyse olevan kyseessä joko jumalan vihan tai ihmisen ahneudellaan luonnolle aiheuttaman epätasapainon.
  • Nissinen, Laura (Helsingfors universitet, 2008)
    Tutkielma käsittelee cubiculum-nimistä huonetilaa roomalaisessa kirjallisuudessa. Cubiculum-termin määrittelyn pohjana on antiikin latinankielinen kirjallisuus ja työn tarkoituksena on selvittää perinpohjaisesti cubiculum-huoneen olemus sellaisena kuin se voidaan teksteissä nähdä. Tekstikohdat on valittu pääasiallisesti Thesaurus linguae Latinae -hakuteosta käyttäen. Tekstien perusteella on tarkoitus selvittää huoneen fyysinen olemus sekä sen erilaiset käyttötavat. Tarkastelun kohteena on myös cubiculum-nimityksen käyttö arkeologisissa kohteissa, eli voiko tätä nimitystä käyttää mm. pompejilaistalojen keskushallin tai peristyylin sivustalla sijaitsevista huoneista. Oman käsittelynsä saavat myös huoneeseen suuntautuneen liikkeen kuvaus sekä huoneen käyttäjien selvittäminen. Työ liittyy laajemmin roomalaisten yksityistalojen (domus) tutkimukseen, jonka taustalla on ajatus siitä, että tilankäyttö kertoo yhteisöjen arvoista ja rakenteista. Roomalaistaloissa nähtävissä oleva huonetilojen kaavamainen asettelu heijastaa yhteisön ajatusmaailmaa. Käsitellyt tekstit paljastavat, että cubiculum on joustava tilanimitys, jota voidaan käyttää paitsi eliitin edustajien yksityistalojen, myös huviloiden, keisarillisten asumusten ja vaatimattomampien talojen makuutiloista. Nukkuminen on tilan keskeinen funktio ja tämä merkitys sanalla esiintyy vielä keskiaikaisissa ja moderneissakin teksteissä. Myöhäisantiikin tekstit antavat sanalle myös kuvaannollisia merkityksiä. Tekstien perusteella cubiculum on selkeästi rauhallinen, pimeä ja suljettava tila, joka antoi mahdollisuuden yksityisyyteen. Cubiculum todisti useita funktioita, joita tunnetaan osin jo varhaisemmasta tutkimuksesta: tilassa mm. viihdytettiin ystäviä ja hoidettiin yksityisasioita. Huoneeseen suuntautuneen liikkeen kuvaus paljastaa, että varsin usein tilaan pääsy vaati kutsun. Kutsumattomat vieraat pääsivät sisään usein lähinnä voimaa käyttäen. Cubiculum-huoneen käyttäjät olivat pääasiassa vapaita, aikuisia roomalaisia, niin miehiä kuin naisiakin. Lapset mainitaan cubiculum-huoneen yhteydessä harvoin, eikä sanaa käytetä palveluskunnan makuutiloista, vaan palvelijat kuvataan usein nukkumassa cubiculum-huoneen ulkopuolella. Tekstit antavat vain viitteitä huoneen sijoittelusta yksityistaloissa, joten arkeologinen jatkotutkimus onkin välttämätöntä pompejilaistalojen makuuhuonejärjestelyiden selvittämiseksi.
  • Koskimäki, Mirkka (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän tutkielman aiheena on koirat Rooman valtakunnassa. Tavoitteenani on muodostaa kokonaiskäsitys siitä, miksi roomalaisilla oli koiria ja millainen suhde roomalaisilla oli koiriin. Koiria on tutkittu luonnonhistoriallisesta näkökulmasta ja osana antiikin metsästämistä. On olemassa tutkimusta koirien esittelemisestä amfiteattereilla sekä triumfeissa. Koirien haudoista, hautapiirtokirjoituksista ja nimistä on tehty tutkimusta. Tavoitteenani on yhdistää usein aiemmassa tutkimuksessa erillisenä tarkastellut näkökulmat. Tutkimusaineistoni käsittää pääasiassa kirjallisuutta ja joukon piirtokirjoituksia, joita on yhteensä 16 kappaletta. Kirjallisuuslähteiden kartoittamisessa olen hyödyntänyt Thesaurus Linguae Latinae -teosta, käyttäen hakusanaa ’canis’. Tämän menetelmän etu on, että se paljastaa maininnat koirista hyvin monen tyyppisissä konteksteissa. Käsitteet ”Rooma” ja ”roomalainen” ovat tutkielmassa väljiä materiaalin fragmentaarisuuden vuoksi. Varsinaisesti koiriin ja niiden hyödyntämiseen paneutuvia kirjailijoita ovat Varro, Columella, Plinius, Nemesianus ja Grattius. Tämän kirjallisuuden lisäksi haluan tuoda esiin muissa kirjallisuudenlajeissa esiintyviä mainintoja koirista mahdollisimman kattavan esityksen muodostamiseksi. Hautapiirtokirjoitukset eroavat kirjallisuusaineistosta henkilökohtaisuudellaan ja niistä ilmenee erityisen hyvin tunneside koiraan. Johtopäätökseni on, että roomalaisten keskeisimpiä syitä koirien pitämiseen oli niiden käyttäminen metsästämisen apuna, paimenkoirina sekä vartiointitehtävissä. Lisäksi roomalaisilla oli koiria lemmikkeinä. Kysymys roomalaisten käyttämistä sotakoirista on sen sijaan kiistanalainen. Tutkimukseni osoittaa, että antiikin koirat olivat kiintyneitä ihmisiin ja ihmiset koiriin. Kiintymys ilmenee koirien nimeämisenä, jolla oli hyötyfunktion lisäksi eläintä yksilöivä merkitys. Hautaaminen, joskus myös yhdessä ihmisen kanssa, ja koirille laaditut hautapiirtokirjoitukset kuvastavat ihmisen ja koiran läheistä suhdetta sekä tuskaa koiran poismenosta. Tutkimuksen perusteella totean, että koirat esiintyvät uskollisina kumppaneina niin tarinoissa, asiaproosassa kuin hautapiirtokirjoituksissa. Osa koirista eli kadulla, mutta koira saattoi kohota hierarkiassa myös korkealle osana yläluokan elämää joko lemmikkinä tai metsästyskoirana. Aineistossa tulee selkeästi näkyviin, ettei vieraaseen koiraan ei ollut välttämättä luottaminen. Tutkimukseni osoittaa, että roomalaisen suhtautumiseen koiraan vaikutti se, oliko koira tuttu ja ystävä, vai vieras ja pelottava. Roomalaiset tiedostivat hyvin koiran alkukantaiset juuret. Tarinat ja nimet heijastavat käsitystä koirasta osittain eläimenä, joka on toisaalta kesy, toisaalta osa villiä luontoa. Varauksellinen suhtautuminen koiriin liittyi myös koirien rabiekseen, joka oli hengenvaarallinen koirien lisäksi ihmiselle.
  • Vesa, Minna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pyhä Sigfrid oli Ruotsin Smålandin maakunnassa sijaitsevan Växjön paikallispyhimys, joka kohosi 1300-luvun aikana yhdeksi koko Ruotsin valtakunnan suojelijoista. Legendan mukaan hän tuli 1000-luvun alkupuolella nykyisen Ruotsin alueelle Englannista, levitti kristinuskoa ja kastoi Ruotsin ensimmäisen kristityn kuninkaan. Hänen kulttinsa levisi vähitellen Växjöstä koko keskiaikaiseen Ruotsiin, ja merkkejä kultista löytyy myös Suomen alueelta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää pyhän Sigfridin kultin esiintyminen ja suosio Suomessa. Aineisto käsittää kaikki Turun hiippakuntaan paikannettavissa olevat, kulttiin liittyvät kirkolliset materiaalit. Näitä ovat erilaiset asiakirjat, kirkkodedikaatiot, alttarit, kirkkotaide ja muu esineistö sekä liturginen aineisto. Aineellisen materiaalin etsinnässä on hyödynnetty pääosin aiempaa kotimaista tutkimusta, kirjallinen materiaali on etsitty keskiaikaista aineistoa sisältävistä tietokannoista Suomessa ja Ruotsissa sekä Kansalliskirjaston kokoelmiin kuuluvista keskiaikaisista liturgisista kirjoista. Lisäksi tutkimuksessa on hyödennetty pyhän Sigfridin kulttiin liittyvää ruotsalaista tutkimusta. Pyhään Sigfridiin liittyvää aineistoa on Suomessa säilynyt vain vähän. Hänelle on dedikoitu yksi kirkko ja yksi tunnettu alttari, lisäksi on säilynyt kolme häntä esittävää veistosta. Hänen kuvansa on myös kaiverrettu pyhän Henrikin sarkofagiin. Liturgista aineistoa on säilynyt pääosin fragmentaarisena, eikä aineisto yleensä ole paikannettavissa seurakuntiin. Aineisto ajoittuu 1300-luvun puolivälistä 1500-luvun alkuun. Maantieteellisesti aineisto jakautuu laajalle alueelle saaristosta ja rannikolta sisämaahan. Aineiston perusteella pyhän Sigfridin kultti on saapunut Turun hiippakuntaan 1300-luvun puolenvälin tienoilla, jolloin Turun tuomiokirkkoon perustettiin pyhän Sigfridin alttari. Tällöin oli käynnissä kuningas Maunu Eerikinpojan ristiretki Karjalaan, mikä on saattanut vaikuttaa kultin suosioon. Pitäjänkirkoista kultin jäänteitä on säilynyt vasta 1400-luvun loppupuolelta. On mahdollista, että kultti on aiemminkin tunnettu joissain kirkoissa, mutta siihen liittyvä materiaali on hävinnyt vuosisatojen aikana. Kulttiesineiden ajoittuminen 1400-luvun loppuun saattaa kuitenkin liittyä myös siihen, että hiippakunnan johto ryhtyi tällöin entistä määrätietoisemmin valvomaan pitäjänkirkkojen liturgista ja kultillista yhdenmukaisuutta. Kultin suosiosta muodostuu aineiston perusteella kaksijakoinen kuva. Turun hiippakunnan keskuksessa, Turun tuomiokirkossa, kultti oli ilmeisesti kohtalaisen tärkeässä asemassa, mutta pitäjänkirkoissa kultin suosio vaikuttaisi olleen paikallisesti rajoittunutta. Syitä kultin vaihtelevalle suosiolle on mahdollista löytää muun muassa yhteiskunnallisista tapahtumista, asutushistoriasta sekä paikallisten lahjoittajien henkilökohtaisista motiiveista.
  • Mäkelä, Mikko (Helsingin yliopisto, 2020)
    Roomaa vuosina 218–222 hallinneen keisari Heliogabaluksen palvoma jumala, Elah-Gabal, on jäänyt tutkimuksessa vähäiselle huomiolla. Vaikka itse keisarista on kirjoitettu useampikin tutkimus, Elah-Gabaliin suhtaudutaan niissä ikään kuin itsestään selvänä taustahahmona. Tässä pro gradu -tutkielmassa tavoitteenani on selvittää, mitä voimme tietää kyseisestä jumalasta. Työssä käyn läpi kirjallisen ja arkeologisen materiaalin, joka Elah-Gabalista on saatavilla. Kussakin luvussa esittelen lähteet, arvioin tutkimuskirjallisuuden esittämiä huomioita ja lopuksi esitän omat tulkintani materiaalista kaihtamatta pitkällekään meneviä johtopäätöksiä. Koska visuaalinen puoli on useamman käsiteltävän osa-alueen kannalta oleellista, työni on varustettu runsaalla kuva-aineistolla. Varmuudella voidaan sanoa, että syyrialaisen Emesan kaupungin paikallisjumala Elah-Gabal oli antiikin kreikkalais-roomalaisen ja lähi-itäläisen jumalmaailman jumalista poiketen persoonaton hahmo. Jumala oli ilmeisesti alkujaan vuorten jumaluus, mutta hänet samaistettiin myöhemmin aurinkoon. Jumala liitettiin pyhään kiveen, johon palvontamenot kohdistuivat. Huolimatta siitä, että Elah-Gabal nostettiin valtakunnan pääjumaluudeksi keisari Heliogabaluksen aikana, ei kultti koskaan saavuttanut mainittavaa suosiota Emesan ulkopuolella. Ensimmäiset varmat tiedot jumalan palvonnasta ovat 100-luvun jaa. puolivälistä ja viimeiset 200-luvun puolivälistä. 300-luvulla kultti oli ilmeisesti jo sammunut. Elah-Gabal saattoi tosin olla myöhäisantiikissa suosioon nousseen Sol Invictuksen suora esikuva, mutta tästä ei valitettavasti ole selvyyttä. Lopputulos jää valitettavasti sangen laihaksi, sillä työni osoittaa, että Elah-Gabalista saatava tieto on todella niukkaa ja monelta osin epäluotettavaa. Kuitenkin aineiston käsittely tarjoaa monia mielenkiintoisia näköaloja ja aiemmalta tutkimukselta huomaamatta jääneitä yhteyksiä asioiden välillä.
  • Sinervä, Kia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmani käsittelee elefanttien asemaa ja sen kehitystä roomalaisessa sodankäynnissä ja voitonjuhlinnassa antiikin kirjallisten ja kuvallisten lähteiden pohjalta. Roomalaiset kohtasivat elefantteja ensimmäisen kerran taistelussa Epeiroksen kuningas Pyrrhosta vastaan Herakleian taistelussa vuonna 280 eKr., ja olivat aluksi täysin voimattomia tätä uutta sodankäynnin muotoa vastaan. Sotanorsut olivat roomalaisten silmissä hirvittäviä petoja, vihollisia, jotka pelkällä ulkoisella olemuksellaan aiheuttivat sekasortoa ja paniikkia. Analysoin tutkielmassani millaisia erilaisia aseita ja taktiikoita roomalaiset kokeilivat ja käyttivät vihollistensa sotanorsujen torjumiseksi ja kuinka, vuodesta 200 eKr. alkaen, roomalaiset käyttivät elefantteja myös omissa joukoissaan, joskin elefanttien käyttö jäi roomalaisten osalta pienimuotoiseksi ja satunnaiseksi. Analysoin myös muutosta, joka tapahtui roomalaisten suhtautumisessa sotanorsuihin, kun heidän kokemuksensa elefanttien vastaisessa sodankäynnissä kasvoi ja kun he rupesivat käyttämään sotanorsuja omissakin joukoissaan. Ensimmäiset elefantit, jotka tuotiin Roomaan tavallisen kansan nähtäville, olivat Pyrrhokselta vangittuja sotanorsuja, jotka Manius Curius Dentatus esitteli vuoden 275 eKr. triumfissaan sotavankeina. Dentatuksen triumfi oli samalla myös ensimmäinen triumfi, jossa esiteltiin roomalaisten näkökulmasta eksoottisia eläimiä. Työni elefantteja roomalaisessa voitonjuhlinnassa koskevassa osassa käsittelen aluksi elefanttien merkitystä voitonkulkueiden kehityksessä uskonnollisista puhdistautumisriiteistä kohti spektaakkelimaista voitonjuhlintaa. Koska elefantit olivat yleensä osallistuneet voitonjuhlintaa edeltävään sodankäyntiin taistelemalla joko roomalaisia vastaan, tullen vangituksi taistelussa, tai roomalaisten joukoissa, elefanttien rooli ja merkitys roomalaisissa voitonkulkueissa ja muissa voitonjuhlintaan liittyvissä spektaakkeleissa oli pelkkää eksoottista eläintä huomattavasti monimuotoisempi. Analysoin tutkielmassani myös, miten ja millaisissa rooleissa elefantit esitettiin roomalaisessa voitonjuhlinnassa, ja miten muutos roomalaisten suhtautumisessa elefantteihin sodankäynnissä ja keisariajan voitonjuhlintaan tuomat muutokset vaikuttivat elefanttien roolin voitonjuhlinnassa. Elefanttien ollessa sodankäynnissä pelättyjä vihollisia ne esitettiin myös voitonjuhlinnassa voitettuina ja vangittuina vihollisina, ja samoin kuin taistelussa panikoiviin elefantteihin yhdistettiin ihmismäinen epäluotettavuuden piirre, myös voitonkulkueissa vankeina esiteltyjä elefantteja kuvattiin sangen inhimillisinä. Elefanttien sodankäynnissä aiheuttaman kauhun vähennyttyä ja roomalaisten otettua sotanorsuja omaankin käyttöönsä, elefantteja ei enää esitetty vihollisina eikä niiden kauheutta korostettu voitonjuhlinnassakaan. Sen sijaan elefantit ylenivät triumfaattorin saattajiksi korostamaan tämän jumalaisuutta.
  • Majanen, Anna (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielmassani käsittelen roomalaisen runoilijan Q. Horatius Flaccuksen (65−8 eKr.) teoksissa esiintyviä nautintoja. Tutkimusaineistonani on Horatiuksen koko tuotanto, mutta eniten aihetta käsitellään Horatiuksen oodeissa. Perehdyn esimerkkien avulla siihen, millaisista nautinnoista Horatius runoissaan kirjoittaa ja millä tavoin. Osittain pohdin kuvattujen nautintojen suhdetta aikakauden tapakulttuuriin, moraaliin ja lainsäädäntöön, kuten avioliitto- ja ylellisyyslakeihin. Vertailupohjana Horatiuksen kuvaamiin nautintoihin käytän sekä antiikin primäärilähteitä, kuten esimerkiksi Plinius vanhemman ja Columellan teoksia, että tutkimuskirjallisuutta muun muassa viinien ja seksuaalimoraalin osalta. Koska Horatius oli vapaasyntyinen mies, näkökulma rajautuu vain etuoikeutetuimman ihmisryhmän nautintoihin ja ajanviettotapoihin Augustuksen ajan Roomassa. Keskeisimpiä nautintoja Horatiuksella ovat viini ja erilaisten juhlien ja juominkien vietto. Horatiuksella esiintyy runoissaan yhteensä 15 erilaista viininimikettä, joista 11 on italialaista, kolme kreikkalaista ja yksi egyptiläinen viini. Erityisesti Campanian ja Latiumin alueen arvoviinit ovat edustettuina Horatiuksen runoissa. Eniten Horatius kirjoittaa Falernum- eli falernolaisviinistä, joka esiintyy hänen runoissaan kaikkiaan 15 kertaa. Usein mainittuja viinejä ovat myös italialaiset Caecubum ja Massicum ja kreikkalainen Chium eli Khioksen viini. Läheskään aina viinin lajiketta tai kasvupaikkaa ei ole määritelty, vaan Horatius kutsuu viiniä vain yleissanoilla vinum tai merum. Sekä nimettyjä että yleissanoilla kutsuttuja viinejä määritellään monesti erilaisin adjektiivein tai ikämäärein. Erilaisia juhlia Horatius viettää ystävien tai tuttavien kanssa. Syitä juhlaan on esimerkiksi ystävän paluu sodasta, mutta viiniä voi nauttia vain orjankin seurassa ilman suurempaa aihetta. Hyvä ruoka on myös nautinto, jota tarjotaan pidoissa. Tärkeää Horatiukselle ovat myös erilaiset ihmissuhteet, ystävät ja rakastetut. Horatius on omistanut runojaan hyvin laajalle ystävä- ja tuttavapiirille, mutta läheisiä ystäviä hänellä vaikuttaa olevan kohtuullisen pieni joukko ihmisiä. Tärkeimmät ystävät on tunnistettavissa, kuten esimerkiksi taloudellinen tukija Maecenas ja runoilijatoverit P. Vergilius Maro, L. Varius Rufus ja Plotius Tucca. Horatius kirjoittaa myös paljon tunnistamattomista ystävistä, seuralaisista tai rakastetuista, jotka ovat usein saaneet kreikkalaisperäisen kutsumanimen. Kreikkalaiset nimet saattavat viitata seuralaisen orja-, palvelija- tai seuralaispalvelutaustaan, mutta ne voivat mahdollisesti olla salaniminä joillekin vapaasyntyisille henkilöille. Horatiuksen rakastettuina ja partnereina on sekä naisia että nuoria miehiä. Aikakauden seksuaalimoraalin mukaan seksuaalisissa suhteissa oli aina aktiivinen ja passiivinen osapuoli, eikä suhteita katsottu tasa-arvoisiksi. Varsinaista jakoa hetero-, homo- tai biseksuaalisiin ei tunnettu. Prostituutio oli yleistä ja orjia käytettiin seksuaalisiin palveluihin. Naimattoman Horatiuksen kumppanit olivat oletettavasti suurelta osin orjia tai prostituoituja, mutta mahdollisesti hänellä oli myös suhteita naimisissa oleviin naisiin vastoin aikakauden lakeja. Kumppaneiden luonteenpiirteitä ja ulkoisia ominaisuuksia määritellään muun muassa erilaisin vertauksin kasveihin ja eläimiin. Rauhallista elämää Horatius viettää kotitilallaan sabiinilaismaaseudulla. Hän ei viihdy kaupungissa ja kaipaa maaseudulle, kun hän on sieltä poissa. Nautinnot ovat Horatiukselle keskeinen osa elämää.
  • Kolho, Virva (Helsingin yliopisto, 2020)
    Piirtokirjoitukset eli epigrafit ovat tyypillisesti kovaan pintaan kuten kiveen, lasiin, tiileen tai metalliin pysyvin keinoin toteutettuja tekstejä. Piirtokirjoitukset ovat vahvasti antiikkiin viittaavia kaupunkitilan elementtejä, sillä eurooppalaisen peruskoulutuksen tuottama yleissivistys on saanut aikaan sen, että käytännössä kaikki kulttuuripiirimme kasvatit tunnistavat kyseisen peruskuvaston. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaisissa yhteyksissä piirtokirjoituksia Helsingin profaaneissa julkisissa ja puolijulkisissa tiloissa tavataan ja miten nämä kokonaisuudet sijoittuvat sekä antiikin piirtokirjoitustraditioon että länsimaisen arkkitehtuurin ja kuvataiteen kaanoniin. Vastaukset syntyvät pääsääntöisesti epigrafiikan ja taidehistorian tarjoamista näkökulmista. Epigrafinen tutkimus kertoo, esiintyykö helsinkiläisissä piirtokirjoituksissa erikoisia ortografisia piirteitä tai jopa virheitä, sisältävätkö ne lainauksia toisista teksteistä ja onko mahdollisia lainauksia muokattu. Taidehistorian työkalujen avulla tutkimus puolestaan laajenee kokonaisuuden tarkasteluun: miten latinankielinen piirtokirjoitus pyrkii ohjaamaan katsojan tulkintaa kohteesta ja millä tavoin latinankielisellä piirtokirjoituksella varustettu rakennus tai veistos vaikuttaa ympäristöönsä. Kontekstualisoinnin vuoksi tutkimuksessa tarkastellaan melko laajasti latinankielisten monumentaalisten rakennuspiirtokirjoitusten historiaa Euroopassa. Latinan kielen käytön traditio esitetään arkkitehtonisissa kohteissa ja muissa aikaa kestämään tarkoitetuissa taidehistoriallisissa teoksissa käymällä pääpiirteissään läpi se monitahoinen ajallinen silta, joka on tuonut inskriptiot nykyiseen länsimaiseen kaupunkikuvaan. Kaikki Helsingin piirtokirjoitukset ovat peräisin vasta 1800-luvulta tai sen jälkeiseltä ajalta. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta niiden asettuvan osaksi kaupunkitilaa pitkälti samoin kuin samanikäiset piirtokirjoitukset muissakin länsimaisen kulttuuripiirin pääkaupungeissa – joskin meillä ne, kuten pääsääntöisesti kaikki arkkitehtoniset ja julkisen taiteen vaikutteet, ovat toteutuneet pienimuotoisemmin kuin esimerkiksi Etelä- ja Keski-Euroopassa. Helsingin piirtokirjoitukset liittyvät pääsääntöisesti kaupungin arvokkaimpaan, kulttuurista pääomaa tuottavaan tai ylläpitävään rakennuskantaan, mutta toisaalta niitä tapaa myös varsin vaatimattomissa käyttökohteissa. Yhteistä niille on kuitenkin valittuun kieleen liitettävien arvojen tavoittelu; latinaksi käynnistetty dialogi tilassa liikkuvan havainnoitsijan kanssa ohjaa tulkintaa kohti klassisen sivistyksen kestäviä ihanteita. Muodoltaan ja sisällöltään piirtokirjoitukset ovat säilyttäneet pitkälti niitä piirteitä, joita niihin muodostui jo Rooman imperiumin kulttuurisen menestystarinan varhaisina vuosisatoina, ja varsin monilla on suora esikuvansa antiikissa. Piirtokirjoituksiin kuten kaikkiin muihinkin antiikkiin viittaaviin elementteihin liittyvät pysyvyyden, ajattomuuden ja vallan merkit jättävät vain vähän sijaa tulkinnoille, mutta käytännössä ne nykypäivänä usein katoavat monenlaisista visuaalisista elementeistä tukkeutuvaan katukuvaan.
  • Hauta-aho, Johanna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmani käsittelee humanisti Francesco Petrarcan kymmentä fiktiivistä kirjettä antiikin kirjailijoille: Cicerolle, Senecalle, Varrolle, Quintilianukselle, Liviukselle, Polliolle, Horatiukselle, Vergiliukselle ja Homerokselle. Kirjeistä kaksi ensimmäistä on osoitettu Cicerolle. Horatiukselle ja Vergiliukselle osoitetut kirjeet ovat runomitassa. Työni tarkoituksena on etsiä mahdollisia syitä sille, miksi Petrarca halusi kirjoittaa näille yhdeksälle antiikin kirjailijalle, sekä analysoida Petrarcan suhtautumista hänen kirjeidensä vastaanottajiin. Lisäksi tarkastelen työssäni, toistuuko Petrarcan kirjeissä jotkin hänen asenteistaan muita enemmän. Tutkielmani on laadullinen ja sisältää lähiluvun sekä hermeneuttisen analyysin piirteitä. Petrarcaa ja hänen suhdettaan antiikin kirjallisuuteen on tutkittu maailman sivu mutta hänen kirjeensä antiikin kirjailijoille eivät ole olleet aiemman tutkimuksen keskiössä. Petrarcalla oli omat lempikirjailijansa, joiden pariin hän aina palasi ja joista hän piti listaa. Petrarcan lempikirjojen listalta löytyvät hänen kirjeidensä vastaanottajista Cicero, Seneca, Livius, Horatius ja Vergilius. Cicero oli näistä kirjailijoista hänelle kaikkein rakkain. Tutkielmani osoittaa, että luopumalla apologeettisesta näkökannasta Petrarca pystyi näkemään antiikin kirjailijat historiallisessa ajassa eläneinä ihmisinä, jotka olivat erehtyväisiä tavallisten ihmisten tavoin. He saattoivat elää vastoin omia opetuksiaan tai kadehtia toistensa kirjallisuuden lahjoja. Tällaista käytöstä Petrarca kritisoi kirjeillään. Petrarcan kirjeet sisältävät myös aikalaiskritiikkiä. Petrarcan mielestä hänen aikansa ilmapiiri oli alennustilassa ja yksi hänen kirjeidensä kantavista teemoista onkin hänen oman aikansa rappiosta tiedottaminen kirjeidensä vastaanottajille. Kaikilla Petrarcan kirjeillä antiikin kirjailijoille oli oma tärkeä osansa Petrarcan minäkuvan muotoutumisessa. Petrarcalle hänen kirjeensä olivat ensi sijassa osa elämäkerrallista teosta, jossa hän pystyi esitellä itsensä jälkipolville haluamassaan valossa. Kirjoittamalla antiikin kirjailijoille tuttavallisesti ja heitä välistä moittien tai neuvoen Petrarca pystyi nostamaan itsensä haluamalleen jalustalle, hänen sanomisiaan kuuntelivat jopa menneisyyden kirjailijat. Hänelle kaikkein tärkeintä elämässään oli tulla jälkipolvien muistamaksi ja elää ikuisesti kirjoituksissaan antiikin kirjailijoiden tavoin.
  • Wilskman, Anna-Maria (Helsingin yliopisto, 2018)
    Pro gradu -tutkielmani aiheena on kreikkalaisen Kleobis ja Biton -tarinan esiintyminen ja käyttö Rooman valtakunnassa sekä 1800–1900-lukujen Suomessa. Tutkielmassani selvitän lähdeaineistoja vertailemalla, missä eri yhteyksissä tarina esiintyy roomalaisissa ja kirjallisissa ja kuvallisissa esityksissä ja millä tavoin. Lisäksi tarkastelen tarinan myöhemmän erästä ilmentymää, myytin esiintymistä Suomen kulttuurisella kentällä. Walter Runebergin Kleobis ja Biton -aiheinen friisi koristaa Helsingin Vanhan Ylioppilastalon julkisivua, ja tässä tutkielmassa käsittelen aihevalintaan vaikuttaneita seikkoja sekä Runebergin teoksen symboliarvoa Suomessa. Kleobis ja Biton olivat kaksi argoslaista veljestä, jotka kuljettivat vaunuissa istuvan äitinsä Heran temppeliin. Äiti rukoili jumalattarelta kiitokseksi parasta lahjaa, jonka ihminen voi saada, ja jumalatar myönsi pojille kuoleman unessa. Tutkielmani aineistona on kaikki säilyneet roomalaiset primaarilähteet, jotka kuvaavat veljesten tarinaa: viiden eri kirjailijan (Cicero, Valerius Maximus, Hyginus, Tertullianus ja Servius) nimissä säilyneet tarinaversiot sekä arkeologista materiaalia (lasimassakoruja, alttari, reliefilaatta, medaljonki ja rahoja). Suomen osalta aineistoni koostuu Walter Runebergin myyttiä käsittelevistä taideteoksista (friisi ja mitali) sekä niihin liittyvästä arkistomateriaalista (muun muassa kirjeistä) ja aikalaiskirjoituksista suomalaisessa lehdistössä. Kleobiksen ja Bitonin tarina esiintyy kreikkalaisessa kontekstissa erityisesti oikealla hetkellä tapahtuvan kuoleman ja sen onnekkuuden esimerkkinä. Roomalaisilla kirjailijoilla esiintyy ajatus kuolemasta lahjana ja näin ollen tarina toimii myös lohdutuksena lähimmäisensä menettäneelle henkilölle. Lähteitä vertailemalla totean, että tarinan hyödyntämisen painopiste kuitenkin siirtyy kuvastamaan veljeksiä pietas-hyveen esimerkkinä Ciceron jälkeen. Kuvallisissa lähteissä esitetään usein ainoastaan poikien uroteko, millä korostetaan veljesten hyveellisyyttä ja äitiin kohdistuvaa kunnioitusta. Roomalaisten kirjallisten ja kuvallisten esitysten käytön päämotiivi on tuoda esille Kleobiksen ja Bitonin esimerkillisyyttä keisariajan alusta lähtien. Suomessa Kleobis ja Biton esiintyvät Walter Runebergin töissä erityisesti yhteistyön symbolina. Ylioppilastalon kautta veljekset omaksuttiin ylioppilaiden vertauskuviksi niin hyvässä kuin pahassa. Aikalaiskirjoituksista ilmenee, kuinka veljeksiä hyödynnettiin symboleina muun muassa kielikiistassa. Kleobiksen ja Bitonin ja heidän tarinansa toinen merkittävä suomalainen käyttöyhteys oli toimia esimerkkinä isänmaan puolesta kamppailemisesta ja uhrautuvaisuudesta.
  • Klemetti, Jari (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Ciceron retoriikkaa ja filosofiaa käsittelevien teosten sekä kirjeiden tekstikohtia, joissa hän viittaa kreikkalaiseen draamaan tai lainaa sitä joko alkukielellä tai latinankielisinä käännöksinä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten viittaukset ja lainaukset jakautuvat Ciceron eri teostyypeissä. Pyrin aineistoon ja aiempaan tutkimukseen nojautuen myös arvioimaan, millaisia lähteitä Cicero käytti kirjoittaessaan, ja missä tarkoituksissa kreikkalainen draama esiintyy hänen kirjoituksissaan. Tutkielmassa kuvaan aineiston kokoamisessa hyödyntämäni menetelmän ja esittelen aineiston kokonaisuuden havainnollistaen diagrammein tekstiotteiden jakautumista tyypeittäin, kirjallisuudenlajeittain sekä eri kirjailijoiden välillä. Esittelen periaatteet, joiden mukaan tyypittelen tekstiotteet, ja jaan aineiston tyypeittäin kolmeen käsittelylukuun, joissa tarkastelen tekstikohtia yksityiskohtaisemmin. Tekstiotteiden yhteyteen liitän suomenkieliset käännökset. Tutkimukseni osoittaa, että kreikkalainen tragedia esiintyy Ciceron teoksissa huomattavasti komediaa runsaslukuisempana. Viittaukset draamaan jakautuvat suhteellisen tasaisesti eri kirjallisuudenlajien välillä, mutta käännöslainoja esiintyy ainoastaan filosofiaa käsittelevissä teoksissa ja alkukielisiä lainoja vain kirjeissä. Ciceron käyttämistä lähteistä ei ole mahdollista esittää varmaa arviota. Aineisto viittaa kuitenkin siihen, että varsinkin kirjeissä esiintyvät viittaukset ja lainaukset voivat hyvin olla Ciceron omasta muistista lähtöisin. Sen sijaan filosofisten teosten pitkät lainaukset lienevät melko varmasti käännöksiä hänen lähdeaineistonansa käyttämistään kadonneista kreikankielisistä tutkielmista. Aineiston tarkastelun perusteella kreikkalainen draama esiintyy Ciceron teksteissä ainakin vahvistamassa latinan kielen asemaa kulttuurin kielenä, osoittamassa oppineisuutta ja yhteiskunnallista asemaa, elävöittämässä ja tuomassa huumoria sekä huipentamassa asiakokonaisuuksien käsittelyä. Draaman henkilöt ja tapahtumat voivat toimia vertauskuvina Ciceron aikalaishenkilöille ja tapahtumille. Cicero myös viittaa draaman avulla aiemmin käsittelemiinsä aiheisiin.
  • Partanen, Timo (Helsingfors universitet, 2015)
    This thesis studies Latin loan-words in the Cornish language. Latin was spoken in Britain for over four centuries during the period 1st century BCE – 5th century CE, and in this time many words were borrowed into local Celtic languages. Hundreds of these loan-words have been identified. I shall focus my study on Cornish even though I have made many references to Welsh and Breton. These three languages were not yet differentiated into languages of their own during the time of Latin influence, which is why comparing them is pivotal. I begin my thesis with an introduction to Celtic languages in general and Cornish in particular. After that I shall discuss the concept of British Latin and how it has been dealt with in previous studies. Word analysis will comprise the largest part of thesis. I shall analyse 120 Cornish words of Latin origin. This work will include phonological and semantic investigation as well as comparison with relevant languages, most of which, in addition to Cornish, Welsh and Breton, will be Romance languages. I shall argue that the knowledge of British Latin thus gathered reveals that this language was essentially similar to other varieties of substandard Latin. This information will, however, also expose some features that are unique to British Latin.
  • Kantola, Urpo (Helsingfors universitet, 2013)
    Käsittelen tutkielmassani latinalaisten nimien kirjoitusasuja kreikankielisissä piirto- ja papyruskirjoituksissa sekä rahoissa, jotka on ajoitettu viimeistään Augustuksen ajalle. Tavoitteena on ensisijaisesti selvittää, mitä kirjoitusasuja käsittelyyn valituista ilmiöistä käytettiin ja miten kirjoitusasut vaihtelivat ajan, paikan ja kirjoituksen tuottajan mukaan. Toissijainen tavoite on kommentoida esitellyn aineiston nojalla ilmiöiden syitä ja aiempia näkemyksiä niistä. Merkittävänä motiivina tutkielmalle on, että edellinen laajamittainen tutkimus vastaavasta aihepiiristä, Theodor Eckingerin Die Orthographie lateinischer Wörter in griechischen Inschriften vuodelta 1893, on aineistoltaan ja osin tulkinnoiltaan vanhentunut. Tutkimus on aineistolähtöinen, ja sen pohja-aineistona on keräämäni noin 2700 primaarilähdettä (joista 90 prosenttia on piirtokirjoituksia). Näistä noin 1500:ssa esiintyy käsittelyyn valitsemiani sellaisia ilmiöitä, joissa esiintyy vaihtelua ja joista on riittävästi diakronista näyttöä. Olen valinnut käsittelyyn seuraavien kreikkalaiset kirjoitusasut: lyhyet, /u i/- ja /o u/-vaihtelujen alaiset äänteet, Lucius-nimen ja sen johdoksien /u:/, puolivokaali /w/ ja labiovelaari /kʷ/ sekä vokaalimerkkien dittografiat varsinkin Marcus-nimessä ja sen johdoksissa. Käytän analyysissä apuna muodostamaani historiallisiin asiayhteyksiin perustuvaa ajallista jaottelua sekä mahdollisuuksien mukaan maantieteellisiä ja kirjoitusten tuottajiin liittyviä erotteluja. Käsittelen aineiston ilmiöittäin. Muodostan tulkinnat ilmiöistä analysoimalla ensin kvantitatiivisesti käsiteltävän ilmiön esiintymät ja sitten kvalitatiivisesti tulkintaa täsmentävät olennaiset yksittäistapaukset. Suhteutan tulkintani aiempiin ilmiöistä esitettyihin näkemyksiin ja esitän kykyni mukaan omat näkemykseni ilmiöiden syistä. Tutkimus tarkentaa käsitystä ilmiöiden kronologioista, joiden päälinjat on tulkittu aiemmassa tutkimuksessa enimmäkseen oikein. Ilmiöiden syistä olennaisin tulkintani koskee Marcus- ja sen johdosnimien alfan dittografiaa: pidän usein viljeltyä aiempaa näkemystä latinalais- tai oskilaisvaikutuksesta dittografian syynä epäuskottavana ja esitän aineistooni nojaten, että syy on pikemmin äänteellinen ja liittyy alkujaan vokaalien välissä olleen äänteen katoon. Tutkielman ulkopuolelle jää useita kirjoitusasujen ja muita nimien ilmiöitä, joiden tutkimiseen pohja-aineistoa voisi hyödyntää. Tutkimuksessa käytettyä kirjoitusten tuottajien jaottelua voisi kehittää, jotta voisi paremmin selvittää tämän näkökulman merkityksen aineiston tulkinnalle. Tutkielmassa saatuja tuloksia voisi yrittää hyödyntää heikommin ajoitettujen tapausten tulkinnassa. Tutkimusta voisi myös jatkaa ulottamalla käsiteltävää ajanjaksoa edemmäksi, mikä antaisi laajemman kronologisen vertailupohjan tässä tutkimuksessa esittelemilleni ilmiöiden myöhäisille piirteille.
  • Vanhala, Otso (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkin työssäni Iacobus de Voraginen Legenda aureassa olevien pyhimysten nimien etymologioiden alkuperää tarkoituksenani selvittää, mihin sanoihin nämä etymologiat perustuvat. Tarkastelen työssäni Legenda aureassa olevia nimien etymologiajohdantoja osana etymologiaperinteiden jatkumoa, joka suurimmaksi osaksi juontuu joko Origeneen ja Hieronymuksen aikaisista kreikkalaisista onomastikoneista tai huomattavasti myöhemmästä keskiaikaisesta traditiosta. Jaan etymologiat kolmeen ryhmään, jotka ovat syntyneet hieman eri tavoilla. Ensimmäinen ryhmä on tulkintaetymologiat eli käännökset. Näissä etymologisoitava nimi on käännetty sovittamalla siihen heprean tai välillä aramean sanoja. Näillä käännöksillä on pitkä traditio, joka yleensä pohjautuu selkeästi Hieronymuksen antamiin tietoihin kirjassaan Liber interpretationis hebreaicorum nominum ja usein myös aikaiempiin kreikkalaisiin onomastikoneihin. Toisen ryhmän muodostavat analyysietymologiat, joissa etymologisoitavan nimen väitetään koostuvan etymologistin ilmoittamista epätavallisista latinan, kreikan tai heprean sanoista, joille sitten annetaan käännös. Sitten nämä käännökset vielä tulkitaan niin, että esimerkiksi kahdesta substantiivista toinen katsotaankin adjektiiviksi. Kolmas ryhmä on tavujohdokset, jotka ovat muuten kuin analyysietymologiat, mutta näissä etymologisti ei ole käyttänyt apunaan mitään harvinaisia sanoja, vaan keksii jokaiselle etymologisoitavan nimen tavulle tavallisen latinan sanan, jossa on sama tai samankuuloinen tavu. Todennäköisesti yksikään Legenda aurean etymologia ei siis ole Iacobuksen omaa tuontantoa, mutta tästä varmuuden saamiseksi tulisi käydä läpi suuri määrä pyhimyselämänkertoja, joihin Legenda aurean kompilaatiotyö perustuu, sekä tarkistaa etymologioiden varalta useita keskiaikaisia leksikografisia teoksia.
  • Harjunpää, Mira (Helsingfors universitet, 2016)
    Pro graduni käsittelee nominilausekkeiden ja niiden rakenteiden kuvausta latinan opetuskieliopeissa myöhäisantiikista uuden ajan alkuun eli 500-luvun alusta 1400-luvun loppuun. Aineistoni koostuu seitsemästä syntaksia käsittelevästä latinan kieliopista. Pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on, onko Priscianuksen Institutiones grammaticae -kieliopissa yhteyttä transitiivisuuden ja nominilausekkeiden rakenteiden kuvausten välillä. Motivaationa kysymykselle on se, että keskiaikaisissa (1000–1400-luvut) kielioppikuvauksissa transitiivisuus yhdistettiin nominilausekkeiden rakenteiden kuvaukseen. Tutkielmani todistaa, että Priscianuksen nominilausekkeiden kuvauksessa ei ole yhteyttä transitiivisuuteen. Priscianuksella transitiivisuus koskee ainoastaan verbilausekkeita, kun taas nominilausekkeiden muodostamisen motivaattorina on sanojen semantiikka. Priscianus korostaa kuvauksessaan dependenssirakenteiden eroja, koska nominilausekkeen pääsana on alisteinen verbille, mutta pääsanan omat määritteet eivät. 1100-luvun alussa Hugo de Sancto Victoren kieliopissa transitiivisuus koskee myös nominilausekkeita: transitio vastaa nykyistä rektiota ja intransitio vastaa lausekkeen sisäistä kongruenssia. Vuoden 1150 tienoilla kirjoitettu Petrus Heliaksen regimen-määritelmä puolestaan perustuu verbien rakenteeseen ja painottaa lauseen täydellisyyttä. Petruksen mukaan nominilausekkeessa määritteenä oleva adjektiivi on mukana lauseessa, jotta verbin ilmaisema merkitys olisi mahdollisimman täydellinen. Alexander de Villa Dein runomuotoisessa kieliopissa vuodelta 1199 nominilausekkeiden rektiota kutsutaan nimellä transitio personarum, mutta kongruenssia ei nimetä, koska se tapahtuu luonnostaan. Vuonna 1212 julkaistussa Eberharduksen runokieliopissa transitio mainitaan vain verbien objektien yhteydessä. 1200–1300-luvuilla kielioppiteorioihin lainataan runsaasti terminologiaa filosofiasta, mm. subiectum ja predicatum, joita ei kuitenkaan sovelleta opetuskielioppeihin. 1300-luvun opetuskielioppiperinnettä edustavassa regule-kieliopissa nominilausekkeiden kuvaus on keskiaikaisen käsityksen mukainen eli intransitio vastaa kongruenssia ja transitio rektiota. Nominilausekkeita kuvataan kuitenkin edelleen epätäydellisiksi, koska niistä puuttuu verbi. 1400-luvulla humanistit eivät hylkää kieliopeissaan keskiaikaista transitiivisuuskäsitystä, vaan humanisti Sulpitius kuvaa nominilausekkeiden rakenteita intransitio ja transitio-termeillä.
  • Puoskari, Henna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan onnea ja onnellisuutta Augustuksen ajan runoudessa keskittyen kolmeen runoilijaan: Horatiukseen, Propertiukseen ja Vergiliukseen. Tutkielman tavoitteena on toisaalta tarkastella onnea ja onnellisuutta ilmaisevien sanojen käyttöä ja semantiikkaa sekä toisaalta hahmotella runoilijoiden tuotannosta tehtyjen havaintojen perusteella roomalaisia näkökulmia onneen ja onnellisuuteen. Tutkielma on pitkälti sanastoanalyysi, jossa tutkimusmateriaalina toimivat Horatiuksen, Propertiuksen ja Vergiliuksen säilyneet teokset, joiden sähköisiin versioihin tehtiin sanahakuja onnellisuutta kuvaavista adjektiiveista felix, beatus ja fortunatus kaikissa muodoissaan ja johdannaisineen. Sanahakujen perusteella koottu aineisto on analysoitu lähiluvun avulla. Analyysi osoitaa Horatiuksen, Propertiuksen ja Vergiliuksen enimmäkseen käyttävän onnellisuutta kuvaavia adjektiiveja suurin piirtein toistensa synonyymeina ja varsin huolettomasti hyvinkin erilaisten asioiden yhteydessä. Sanojen käyttöä yleisesti ohjaa jossain määrin tutkittujen auktorien erilaiset runoudet lajit ja kulloinenkin aihepiiri sekä lähinnä sanojen hiukan erilaiset merkitysvivahteet. Esimerkiksi adjektiivin felix merkitys menestyksenä liittää useammin toiminnan onnellisuuteen ja substantiivista fortuna johdettu fortunatus puolestaan viittaa useammin onnekkuuteen tai onnellisuuteen, joka ei niinkään riipu omasta toiminnasta kuin on enemmän kiinni jostain ulkoisesta tekijästä. Fortunatus vaikuttaa olevan yleisemmin jotain positiivista, kun taas fortuna esiintyy hyvin usein myös negatiivisissa yhteyksissä, etenkin personifioituna. Fortuna esiintyy merkittävänä tekijä ihmisen elämässä, mutta ei kuitenkaan vaikuta yksin määrävän ihmisen elämän kulkua. Kaikilla kolmella runoilijalla onni esiintyy useimmiten ohimenevänä liittyen tilanteisiin, toimiin ja hetkiin sekä tapahtuu yleensä toisten ihmisten yhteydessä tai suhteessa näihin. Lähinnä Horatius pohtii paikoin kestävämpää onnellisuutta ja hänellä onni esiintyy usein ihmisen sisäisenä tilana. Vergiliukselta ja Horatiukselta löytyy osin yhteneväisiä onneen liittyviä teemoja joissa rauhallinen, vaatimaton ja välttämättömimmät elämän edellytykset täyttävä maalaiselämä on tie autuuteen. Myös suurimpia filosofisia koulukuntia seuraillen toistuvia teemoja ovat onnen yhteydet viisauteen ja hyveeseen. Propertiuksella puolestaan onnen asiat keskittyivät elegiarunoudelle tyypillisesti pitkälti rakkauden ympärille. Täysin yhteneväisiäkin teemoja löytyy ja esimerkiksi runoilu mainitaan kaikilla kolmella auktorilla onnellisena.
  • Ahola, Joonas (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa pyritään luomaan johdonmukainen kuva roomalaisesta pedagogiikasta ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Tutkielma yrittää vastata kysymykseen: miltä Quintilianuksen aikainen pedagogiikka näytti oppilaiden ja opettajien kannalta? Tutkielman on tarkoitus myös toimia oppaana antiikin pedagogiikkaan. Tutkielman ensimmäisissä luvuissa taustoitetaan Roomalaisen pedagogiikan alkuvaiheita, joita määritti mos maiorum, joka asetti kirjoittamattomat säännöt sille, miten lapsia tulisi kasvattaa ja opettaa. Perheen äiti huolehti lapsen varhaiskasvatuksesta, jonka jälkeen lapsen isä otti tämän hoiviinsa. Lapsi oli isän kanssa oppipoikamaisessa suhteessa n. 16-vuotiaaksi, jolloin lapsi puki toga viriliksen ylleen ja hänestä tuli laillisesti aikuinen. Tässä vaiheessa isä lähetti pojan jonkun tunnetun oraattorin luokse oppimaan retoriikkaa ja lakeja koulutukseen, jota kutsutaan nimellä tirocinium fori. Roomalainen pedagogiikka alkoi omaksua kreikkalaisia piirteitä hellenisaation myötä kolmannelta vuosisadalta eKr. eteenpäin. Kreikkalaiset opettajat perustivat Roomaan grammatiikan kouluja ja perinteisesti perhekeskeinen opetus alkoi hiljalleen menettää asemaansa. Lapsia lähetettiin nyt julkisiin kouluihin, joissa lapsia opettivat ammattiopettajat. Ensimmäisen vuosisadan aikana eKr. Roomaan perustettiin ensimmäiset retoriikan koulut, jotka korvasivat perinteisen tirocinium fori koulutuksen. Pedagoginen transformaatio oli valmis ensimmäisellä vuosisadalla jKr., jolloin roomalainen opetus oli menettänyt ainutlaatuiset piirteensä ja se oli muuttunut lähes identtiseksi kreikkalaisen pedagogiikan kanssa. Kuuluisin ensimmäisen vuosisadan opettaja oli Quintilianus, jonka teos Institutio oratoria tiivistää yhteen teokseen ajan roomalaisen kasvatuksen ja opetuksen. Historiallisen taustoituksen aineistona on käytetty useita antiikin lähteitä, sekä sekundäärilähteitä. Tärkein lähde on Suetoniuksen De grammaticis et rhetoribus. Tutkielman kolmannessa ja neljännessä luvussa tarkastellaan grammaatikon ja reetorin koulujen opintoja. Luvuissa on käytetty aineistona pääasiassa Institutio oratoriaa. Roomalaiset oppilaat aloittivat opintonsa kieltenopettajan parissa 7-vuotiaina. Kieltenopettajan koulussa lapset oppivat puhumaan, kirjoittamaan ja lukemaan latinaa ja kreikkaa. He aloittivat opintonsa aakkosilla, numeroilla ja tavuilla, jonka jälkeen he alkoivat lukea sanoja ja lauseita. Kieltenopinnot päättyivät 11-vuotiaana, jolloin lapset siirtyivät seuraavalle opintoasteelle grammaatikon kouluun. Grammaatikko opetti lapsia lukemaan, lausumaan ja tulkitsemaan runoilijoita. Grammaatikon koulussa lapset alkoivat myös seuraamaan Kreikasta lainattua progymnasmataa. Progymnasmata oli neljätoistaportainen opetussuunnitelma, jonka tehtävä oli valmistella oppilas harjoituspuheiden, eli deklamaation, opintoja varten. Grammaatikon koulu loppui noin 16-vuotiaana ja sitä seurasi kolmas ja viimeinen opintoaste eli reetorin koulu. Reetorin koulussa analysoitiin puheita ja harjoiteltiin niiden laatimista. Reetorin opinnot päättyivät deklamaatioon. Tutkielman viidennessä luvussa tarkastellaan antiikin opettajien ja oppilaiden arkea. Oppilaidenkoulupäivät eivät eronneet suuresti nykypäivän koulujen arjesta. Oppilaat menivät kouluun varhain aamulla, ja tekivät siellä opettajan laatimia tehtäviä, jotka opettajat sitten tarkistivat. Keskipäivällä pidettiin lounastauko, jonka jälkeen opinnot jatkuivat iltaan saakka. Rooman opettajat pitivät nykypäivän standardeilla luokissaan kovaa kuria. He puuttuivat oppilaiden virheisiin herkästi, ja pitivät jatkuvasti huolen lausumisen ja kirjoittamisen täsmällisyydestä. Fyysiset rangaistuksetkin olivat yleisiä. Oppilailta taas odotettiin ahkeraa työmoraalia ja itsehillintää. Oppimateriaalit olivat moninaiset, yleisimpiä niistä olivat käännös- tai tulkintatehtävät mallitekstien pohjalta. Myös kolumnityyppiset tehtävät olivat laajalti käytössä. Luvun lähteenä toimii useiden antiikin lähteiden lisäksi Colloquia hermeneumata pseudodositheana.