Browsing by Subject "Luther-tutkimus"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-8 of 8
  • Sartonen, Matti (Helsingfors universitet, 2015)
    Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, minkälainen on Lutherin käsitys teologian ja filosofian välisestä suhteesta. Tutkielman lähteenä ovat viisi disputaatiota vuosilta 1517–1540, joihin Luther on laatinut teesit: disputaatio skolastista teologiaa vastaan (1517), Heidelbergin disputaatio (1518), disputaatio ihmisestä (1536), disputaatio lauseesta ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1.14) (1539) ja disputaatio Kristuksen jumalallisuudesta ja inhimillisyydestä (1540). Tutkielman metodina on systemaattinen analyysi. Aluksi on käännetty kaikkien viiden disputaation kaikki teesit. Tämä on tehty siksi, että näin on mahdollista muodostaa kokonaiskuva jokaisesta disputaatiosta ja asettaa tutkielman aihetta koskevat teesit niille alun perin tarkoitettuun kontekstiin. Teesien suomentamisen jälkeen on jokaisen disputaation kohdalla syvennytty siihen, minkälaisia tutkielman aiheeseen liittyviä teemoja kussakin niistä esiintyy. Varhaisia disputaatioita (3. luku) käsittelevissä alaluvussa käsitellään nuoren Lutherin käsitystä tahdosta, logiikasta sekä paradoksien teologiasta. Vastaavasti myöhäisiä disputaatioita (4. luku) käsittelevissä alaluvuissa perehdytään vanhemman Lutherin käsitykseen järjestä ja epistemologiasta sekä hänen käsitykseensä teologisesta kielestä. Tutkielman aihepiirin liittyvät ja ymmärtämisen kannalta tarpeelliset taustatiedot on koottu johdantoa seuraavaan taustalukuun (2. luku), jossa käsitellään teologian ja filosofian välistä suhdetta keskiajalla. Viidennessä luvussa vedetään yhteen tutkielman johtopäätelmät. Luther tarkastelee asioita pääosin suhteessa Jumalaan. Tarkasteltaessa nuoren Lutherin käsitystä tahdosta kävi ilmi, ettei Luther kritisoi järkeä per se vaan pyrkii osoittamaan, että syntiinlankeemuksen seurauksena nimenomaan tahto on turmeltunut. Tämän seurauksena pahaan sidottu tahto muodostaa ihmiselle vääristyneen lähtökohdan, josta käsin hän tarkastelee maailmaa. Vastaavasti Luther ei varhaisissa disputaatioissa kritisoi logiikkaa sinänsä. Hän näkee niin teologian kuin filosofian muodostavan omat disipliininsä. Termien merkitys on vastaavasti disipliinisidonnaista eikä termejä voi sellaisenaan siirtää disipliinistä toiseen. Teologiset termit (esim. trinitaariset ja kristologiset termit) viittaavat kohteeseensa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla ja näin ollen syllogismit eivät sovellu teologisen materian käsittelyyn. Nuoren Lutherin ”paradoksien teologian” tutkiminen paljasti, että ihminen ei Lutherin mukaan luonnostaan hahmota omaa tilannettaan Jumalan edessä. Ihminen olettaa virheellisesti analogian vallitsevan luodun maailman ja Jumalan välillä. Näistä lähtökohdista ihminen myös muodostaa virheellisen kuvan Jumalasta ja harjoittaa filosofiaa vääristä lähtökohdista. Kristus puolestaan muodostaa ”tulkinnan avaimen”, jonka avulla ihmisen perspektiivi korjataan. Lutherin myöhäisten disputaatioiden pohjalta kävi ilmi, että Luther arvostaa järjen kaikkea muuta korkeammalle tässä maailmassa. Suhteessa jumalalliseen viisauteen inhimillinen viisaus ei kuitenkaan ole juuri mitään. Episteemisesti Luther näkee niin teologisen kuin inhimillisen tiedon olevan luonteeltaan a posteriorista. Teologisen tiedon lähteenä toimii Raamattu. Perustuen eri disipliineihin sama väitelause ei ole Lutherin mukaan totta teologiassa ja filosofiassa. Teologian kohteet edellyttävät uutta kieltä, sillä ne ovat itsessään sanoinkuvaamattomia ja käsittämättömiä. Kokonaisuutena tutkielmasta käy ilmi, ettei Lutherin kritiikki kohdistu järkeen tai logiikkaan per se vaan Luther hyödyntää niitä itse myös teologian alueella. Lutherin näkökulmasta filosofiaan kytköksissä olevat ongelmat liittyvät syntiinlankeemuksen seurauksiin: ihmisellä ei ole luonnostaan tietoa Jumalasta eikä hän hahmota omaa tilannettaan. Kristuksen kautta ihmisen perspektiivi voidaan kuitenkin korjata.
  • Liiri, Jenni-Kristiina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän tutkimuksen tehtävänä on jäsentää Lutherin Joulupostillan saarnojen teologiaa patristiselta ajalta periytyvän käsiteparin kondesendenssi (συνκατάβασις, synkatabasis) ja astheneia (ἀσθένεια) avulla. Kondesendenssilla tarkoitetaan Jumalan armollista laskeutumista ihmisten keskuuteen. Hän sopeuttaa toimintansa ihmisten vastaanottokykyyn ollessaan tekemisissä heidän kanssaan. Kondesendenssin käsitteellä on usein viitattu Raamatun sanojen inhimillisyyteen, mutta tässä tutkielmassa sovelletaan erityisesti käsitteen toista, kristologista merkitystä. Tällöin keskeisenä tapahtumana on inkarnaatio. Astheneia puolestaan tarkoittaa sitä luotujen heikkoutta, jonka vuoksi kondesendenssi on välttämätöntä. Astheneiaa voidaan luonnehtia myös Jumalan ja luotujen välisen kommunikaation esteiksi, jotka Jumala voittaa kondesendenssissä. Vaikka Luther ei itse juurikaan käytä käsitettä kondesendenssi, se sopii hyvin hänen teologiansa hahmottamisperiaatteeksi. Hänen käytössään kondesendenssin muotoja ovat inkarnaation lisäksi ennen kaikkea kenosis, evankeliumi ja sakramentit mutta myös laki ja ahdistus, kirkko, usko ja lähimmäiset. Koko pelastushistoria on kondesendenssin tapahtumista. Inkarnaatio on kondesendenssin perustapahtuma, joka tekee muut kondesendenssin muodot mahdollisiksi. Ihmisen ja Jumalan kanssakäyminen on mahdollista, koska Jumala on laskeutunut ihmisen tasolle tullessaan ihmiseksi. Ihmiseksi tullutta Jumalaa ei tarvitse pelätä. Kristuksen valtakunnassa kondesendenssi tapahtuu kirkon välityksellä erityisesti evankeliumissa ja sakramenteissa. Myös evankeliumissa ja sakramenteissa kohdataan Kristus ihmisenä. Kenosis on paitsi kondesendenssille välttämätön Kristuksen elämänvaihe myös periaate, jonka mukaisesti kondesendenssi toteutuu evankeliumissa ja sakramenteissa. Kristus luopui jumalallisista ominaisuuksistaan ja tuli peräti vähäiseksi ja halveksittavaksi ihmiseksi. Vähäisyys ja halveksittavuus jatkuvat edelleen, kun Jumala lähestyy ihmistä evankeliumissa ja sakramenteissa: evankeliumi, kastevesi ja ehtoollisen elementit vaikuttavat arkisilta ja mitättömiltä mutta välittävät ihmiselle itsensä Kristuksen. Kahden rakkauden teologia ja ristin teologia on radikaali sovellus kenosis-periaatteesta. Jumalan vieras työ, mm. laki ja ahdistus, ei sellaisenaan vaikuta lähestymiseltä mutta tähdätessään varsinaiseen työhön se toimii kondesendenssin muotona. Myös Jumalan tavoittaminen järjen avulla on mahdotonta. Hänen olemustaan koskevat spekulaatiot ovat turhia, sillä Jumala voidaan tavoittaa vain uskossa lihaksi tulleeseen Kristukseen. Myöskään hyvillä teoilla ei saavuteta Jumalan suosiota. Kondesendenssin päämääränä on Kristuksen omistaminen uskossa, unio personalis Kristuksen ja uskovan välillä ja uskosta nousevat teot lähimmäisen hyväksi. Lopullisesti kondesendenssi saavuttaa päämääränsä viimeisissä tapahtumissa. Luther liittyy kondesendenssin käsitteistön perinteisiin käyttötapoihin monissa kohdin, erityisesti pitäessään inkarnaatiota Jumalan ja ihmisen välisen suhteen perustavana tekijänä ja mm. Raamatun tekstin arkisuutta korostaessaan. Erityisenä painotuksena Lutherilla on se, että kondesendenssi on ihmisille lohdullinen: inkarnoitunutta Kristusta ei tarvitse pelätä, ja Raamatun kirjoitukset ovat arkisia, jotta ne olisivat ihmisille lohdullisia. Erityisen omaleimaisella tavalla kondesendenssin ajatus näyttäytyy Lutherin rakkauden teologian ja ristin teologian yhteydessä.
  • Kärkkäinen, Pekka Antero (Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2018)
    Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja
  • Kivioja, Pauli (Helsingfors universitet, 2008)
    Tutkielmassa selvitetään, miten Luther käyttää kategoriaoppia oppaana Jumalan olemuksen ilmaisuun. Päälähteenä on Genesis-kommentaari (1535-1545) mutta muitakin Lutherin tekstejä käytetään soveltuvin osin käsitteiden ja ajatusrakenteiden selventäjinä. Tutkielma jakautuu johdannon jälkeen taustalukuun ja kolmeen analyysilukuun ja loppukatsaukseen, jossa esitetään tutkimuksen tulokset. Taustaluvussa luodaan katsaus filosofisen kategoriaopin sisältöön ja historiaan uskonpuhdistukseen saakka. Aristoteleen luoma olemista määrittävä kategoriaoppi substansseista ja niiden satunnaisista ominaispiirteistä, aksidensseista, tulkitaan aina uudelleen jokaisessa filosofianhistoriallisessa kontekstissa. Länsimaisen teologian ja Lutherin ajattelun kannalta merkittävimmät kategoriaopin tulkisijat ovat Augustinus ja Tuomas Akvinolainen. Luvussa kolme selvitetään Lutherin suhdetta filosofiaan yleensä ja hänen kategoriaopin käyttöään. Luther yhtyy Augustinukseen siinä, että Jumalaa olemuksessaan ei voida tavoittaa kategorioiden avulla, mutta niitä voidaan käyttää oppaana sen ilmaisussa. Lutherin kritisoi skolastista kategoriaoppia, jossa kaikki muut kategoriat predikoidaan ensimmäisistä substansseista, ja käyttää itse Quintilianuksen tapaa, jossa mikä tahansa asia voidaan ottaa tarkasteluun kaikissa siihen soveltuvissa kategorioissa sen ymmärtämiseksi paremmin kokonaisuutena. Neljännessä luvussa analysoidaan substanssi-käsitettä ja substanssin kategoriaa ja viidennessä relaatiota ja relaation kategoriaa Lutherin jumalakäsityksessä ottaen huomioon myös skolastinen tausta. Substanssin Luther ymmärtää sekä raamatullisesti, että filosofisesti. Kategoriaopissa on kysymys filosofisesta substanssi-käsitteestä kokonaisyhteyden ollessa kuitenkin teologinen. Jumala substanssin kategoriassa on tavoittamaton ja absoluuttinen filosofian Jumala, johon ei liity Jumalan ristinteologista ja vastakohtiinsa kätkeytyvää ilmoitusta itsestään.Tällä tavalla ymmärretty Jumala ei ole tekemisissä ihmisten kanssa ja hänen tuntemisensa tavoitteleminen tällaisena on ihmisen omista lähtökohdista tapahtuvaa kunnian teologiaa. Relaation käsitteessä Luther liittyy Aristoteleen määritelmään: Relatiivit ovat subjektissaan ja suhteessa toisiinsa. Relationaalisuus kuuluu Lutherin teologiaan, sekä luotuisuuden että uskon relaationa. Jumalan ja ihmisen suhteessa on kaksi reaalista relaatiota, Jumalan relaatio ihmiseen ja ihmisen relaatio Jumalaan. Edellistä Luther kutsuu ilmoitukseksi ja jälkimmäistä uskoksi tai jumalanpalvelukseksi. Luther hyödyntää myös relatiivien käänteisyyttä ja yhtä aikaa olemassa olemista teologiassaan: Ihmisen käänteisjäsenenä voi olla vain hänelle ilmoitettu Jumala, joka antaa osallisuuden omasta ikuisesta elämästään ja itsestään tässä relaatiossa. Näin relaatiolla on myös ontologinen sisältö. Se tulee näkyviin myös jumalanpalveluksen nimityksessä ”Herran nimen avuksi huutamisena”, sillä Jumalan on nimessään olemuksellisesti läsnä. Tutkielman johdannossa esitetty hypoteesi filosofisen terminologian käytöstä teologisesti osoittautuu oikeaksi: Luther pysyy alkuperäisissä Aristoteleen kategorioiden määritelmissä ja merkityksissä ja käyttää niitä teologiansa ilmaisuvälineenä viittaussuhteenaan teologinen totuus. Kategoriaoppiaan esittäessään Lutherin varsinainen vastustaja ei ole Aristoteles vaan skolastinen teologia, jossa aristoteelinen filosofia on saanut ylivallan ja sivuuttanut Jumalan oman ilmoituksen itsestään. Summa summarum: Luther asettaa Jumalan relaation kategoriaan ilmaistakseen Jumalan olemuksen ristinteologisen itseilmoituksen ihmisille.
  • Mannert, Minna (Helsingin yliopisto, 2010)
    Martin Lutherin teologiaa on käsitelty laajasti viimeaikaisessa ekumeenisessa keskustelussa. Kansainvälisesti on noussut esiin tarve määritellä Lutherin merkitystä postmodernissa globaalissa kontekstissa. Tutkielmani käsittelee Paul S. Chungin aasialaista Luther-tulkintaa. Chung ottaa käsittelyyn monia suomalaisen Luther-tutkimuksenkin käsittelemiä teemoja, kuten Lutherin ristin teologian, triniteetin ja vanhurskauttamisen teologian. Teemoja kontekstualisoidaan postmoderniin kulttuurikontekstiin. Niitä tuodaan myös dialogiin aasialaisen uskontoperinteen, erityisesti buddhalaisuuden kanssa. Keskeinen vuoropuhelun aihe on buddhalainen käsitys kärsimyksestä, dukkha ja sen vertailu Lutherin ristin teologiaan. Tutkielmassa Chungin teologiaa lähestytään tutkielmassa neljän kysymyksen kautta: (1) Mitkä ovat Chungin teologian lähtökohdat ja edellytykset? (2) Mitä Lutherin teologian osa-alueita Chung pitää keskeisinä uskontojen välisen dialogin kannalta? (3) Miten Chung syventää näitä teemoja aasialaisen uskontoperinteen ja viisauden avulla? (4) Mitä uudistustoiveita Chungin Luther-tulkinta asettaa ekklesiologialle sekä käsityksille kirkon missiosta ja diakoniasta? Keskeinen tutkimustulokseni on, että Chung johtaa Lutherin teologiasta perusteen määritellä kirkko diakonisen opetuslapseuden pohjalta. Lutherin ristin teologia on avain, jonka kautta kristittyä ja teologiaa kutsutaan avoimuuteen erilaisuutta kohtaan ja solidaarisuuteen kärsiviä lähimmäisiä kohtaan. Chungin teologiassa Lutherin vanhurskauttamisen käsite saa myös maanpäällisen oikeudenmukaisuuden merkityksiä. Teologian tulee pyrkiä kriittiseen itsereflektioon suhteessa menneisyyteen ja nykypäivään ja etsiä rekonsiliaatiota suhteessa kolonalismin ja modernismin kielteisiin seurausvaikutuksiin. Diakonian ja mission kontekstiksi tulee Chungin teologiassa globalisaatio ja monikulttuurisuus. Diakonian ja mission uudelleenmäärittelyssään Chung ehdottaa myös uskontojen välistä dialogia yhdeksi niiden osa-alueeksi. Chung nojautuu Barthin epäsäännöllisen dogmatiikkaan ja Bonhoefferin solidaarisuuskristologiaan teologiaan etsiessään uskontoteologian mallia, jossa on avoimuutta köyhyyden todellisuuden ja uskonnollisen erilaisuuden ymmärtämiselle. Uskontoteologisella kartalla Chung voidaan luokitella kristologiseksi universalistiksi.
  • Parviainen, Jussi (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkimuksessani selvitän, millainen suhde Martti Lutherilla oli Erfurtiin vuosina 1511–1546. Etsin vastausta kysymykseen analysoimalla Lutherin Erfurtiin lähettämiä kirjeitä sekä muita kirjeitä, joissa Luther käsittelee Erfurtia. Kysyn esimerkiksi, miksi Luther kirjoitti Erfurtiin ja mitä asioita kirjeissä käsiteltiin. Luther muutti augustinolaisen sääntökunnan käskystä Erfurtista Wittenbergiin vuonna 1511. Augustinolaiset valitsivat Lutherin vuonna 1515 Thüringenin ja Meissenin alueiden luostarien vikaariksi eli esimieheksi. Augustinolaisten Erfurtin luostari kuului Lutherin vastuualueeseen. Lutherin uudet vastuutehtävät vaativat häntä pitämään tiivistä yhteyttä Erfurtin luostariin, jolla oli esimerkiksi taloudenhoitoon liittyviä ongelmia. Tehtävää helpotti se, että augustinolaiset valitsivat luostarin prioriksi Lutherin ystävän Johannes Langin. Lutherin ja Langin välille muodostunut ystävyys ja työtoveruus lujittivat Lutherin suhdetta Erfurtiin. Luther hyödynsi kirjeyhteyttään Langiin viestiessään myös muille tahoille Erfurtissa. Luther ryhtyi Wittenbergin yliopiston opettajana akateemiseen taisteluun yliopistoteologiaa hallinnutta skolastiikkaa ja siihen perustuvaa aneoppia vastaan. Luther toivoi saavansa ajatuksilleen tukea maineikkaalta Erfurtin yliopistolta. Tässä tarkoituksessa Luther lähetti Langin välityksellä viestejä vanhoille arvostetuille opettajilleen, Jodocus Trutvetterille ja Bartholomäus Usingenille. Miehet eivät hyväksyneet Lutherin ajatuksia. Lutherin ajatukset saivat kuitenkin kannatusta Erfurtin yliopiston nuorempien opettajien ja opiskelijoiden keskuudessa. He onnistuivat estämään Lutherille vuonna 1520 osoitetun pannauhkausbullan julkaisemisen. Erfurtin yliopisto oli Wittenbergin lisäksi Saksan valtakunnassa ainoa yliopisto, joka ei julkaissut bullaa. Lutherin ajatuksia kannattaneet erfurtilaiset saivat toimia kaupungissa vapaasti, vaikka Wormsin valtiopäivät tuomitsivat Lutherin opetukset harhaoppisiksi vuonna 1521. Yliopiston opiskelijat osoittivat Lutherille tukensa mellakoimalla kirkon edustusta ja Lutheria vastustanutta yliopiston johtoa vastaan. Luther ymmärsi, että hänellä oli suuri kannatus Erfurtissa ja harkitsikin muuttavansa sinne asumaan. Hän arveli Erfurtin olevan valmis uudistamaan kirkollisen elämänsä. Hän myös uskoi, että paikan päällä hän olisi pystynyt ohjaamaan kaupungin kehitystä oikeaan suuntaan pelkän evankeliumin voimin. Lutherin kirjeiden valossa on selvää, että hän toivoi sanomansa läpäisevän koko Erfurtin kaupungin. Tämä näyttikin olevan mahdollista, kunnes Erfurtista tuli virallisesti kahden eri uskontokunnan kaupunki vuonna 1530. Luther puuttui tämän jälkeen enää harvoin Erfurtin asioihin. Hän ohjeisti Erfurtiin syntynyttä evankelista seurakuntaa seurakunnallisen elämän järjestämisessä ja uskonnollisissa erityiskysymyksissä. Odottaessaan kuolemaansa vuonna 1545, Luther osoitti kirjeessään Langille luottavansa hänen kykyihinsä ratkaista seurakunnan ongelmat ilman Lutherin neuvojakin. Vuosien varrella Lutherin suhde Erfurtiin muuttui samalla, kun hänen elämäntilanteensa ja hänen sanomansa saama vastaanotto muuttuivat. Yhteisten velvollisuuksien hoitamisesta alkanut ystävyys Johannes Langin kanssa säilyi kuitenkin läpi Lutherin elämän. Tämä ystävyys määritti myös Lutherin suhdetta Erfurtiin, sillä Lang vaikutti merkittävästi siihen, miten Lutherin sanoma tavoitti erfurtilaiset.
  • Kurtén, Kristina (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämä tutkielma pyrkii selvittämään Martti Lutherin avioliiton sakramenttiteologian muutoksia vuosien 1519 ja 1520 välisenä aikana kahta lähdettä, eli Ein Sermon von dem ehelichen Stand ja De captivitate Babylonica ecclesiae praeludium vertailemalla. Pyrkiessäni löytämään syitä tähän ilmeisen nopeaan muutokseen Lutherin sakramenttiteologiassa, olen ottanut sekundäärilähteeksi Erasmus Rotterdamilaisen vuosina 1516 ja 1519 julkaistut kreikan ja latinankieliset raamatunkäännökset Novum Instrumentum omne ja Novum testamentum omne, sekä erityisesti niihin liittyvät kommentaarit. Erasmus kuvaa vuoden 1516 kommentaarissaan Ef. 5:32 jaetta ja puhuu Vulgatan sisältävän sekä käännösvirheen, että tulkintavirheen. Paavali ei siis Erasmuksen mukaan puhu miehen ja naisen välisestä avioliitosta puhuessaan suuresta mysteeristä, vaan Kristuksesta ja seurakunnasta. Luther näyttää omaksuneen tämän Erasmuksen tulkinnan torjuessaan avioliiton sakramenttiaseman teoksessa De captivitate Babylonica ecclesiae praeludium. Lutherin teologian muutoksen taustoja selvitettäessä Erasmus näyttäytyisi lähteiden valossa antavan jossain määrin selityksen muutokseen. Luther ei ”luonut” reformoitua sakramenttiteologiaa tyhjästä, eivätkä useat hänen ajatuksistaan olleet edes hänen omaa alkuperäänsä. Se, mitä tänä päivänä pidämme luterilaisena sakramenttiteologiana, on itse asiassa sekoitus katolista, humanistista ja (myös) ”erasmuslaista” sakramenttiteologiaa.
  • Vartiala, Ida (Helsingfors universitet, 2014)
    Sola fide -periaate on korostunut Lutherin teologiassa näihin päiviin asti. Uskon merkityksen korostaminen johtuu osittain ehkä siitä, että Luther itse halusi tehdä pesäeron vallitsevaan roomalais-katolisessa kirkossa vallitsevaan skolastiseen oppiin, jonka mukaan ihminen voisi omilla teoillaan vaikuttaa omaan pelastumiseensa. Uskon ja sola fide -periaatteen merkitystä väheksymättä voidaan kuitenkin sanoa, että myös teot ovat osa Lutherin käsitystä pelastuksesta. Tutkielmassani selvitän uskon ja tekojen suhdetta Lutherin pelastuskäsityksessä ja lähestyn aihetta kysymällä otsikon mukaisesti millainen ihminen pelastuu. Käytän päälähteinäni kahta Kirkkopostillan kolmannesta osasta löytyvää saarnaa, joiden evankeliumitekstit lopun ajoista. Sivulähteinä käytän muuta Lutherin omaa tuotantoa. Tutkielman metodi on systemaattinen analyysi. Lähtökohtana Lutherin pelastuskäsitykselle voi pitää sitä, että ”kristitty” pelastuu. Lutherin käsitys kristitystä on kuitenkin monitahoinen. Hän jakaa ihmiset kristittyihin ja ei-kristittyihin, joista ei-kristittyjen kohtalo on tuomio jo maanpäällisessä elämässä. Ei-kristittyjä ovat esimerkiksi pakanat, muiden uskontojen edustajat sekä evankeliumin vastustajat. Kristityt Luther jakaa kahteen osaan: oikeisiin ja vääriin kristittyihin. Väärät kristityt, eli ulkokultailijat Luther jakaa edelleen kahteen osaan: laiskoihin ja ylpeilijöihin. Molemmat halveksuvat omalla tavallaan Kristuksen sovitustyötä ja armoa, eivätkä kykene nöyrtymään Jumalan edessä. Lutheria voikin tulkita siten, että usko on Kristukseen hallintaan antautumista. Kuitenkin sekä oikeat että väärät kristityt ovat taivaan valtakunnassa. Taivaan valtakunta on hengellinen, evankeliumin toteutumiseen ja Jumalan rakkauteen perustuva, valtakunta maan päällä. Lutherin valtakuntaoppi tulee erottaa hänen regimentti- ja kirkko-opistaan, sillä vaikka taivaan valtakunta onkin kristittyjen yhteisö, se on myös täysin riippumaton mistään ajallisista määreistä. Taivaan valtakuntaa voidaan pitää kristityn määreenä sen sulkiessa synnin täysin ulkopuolelleen. Luther käsittelee ihmisen ja Jumalan suhdetta niin monivivahteisesti, että pelkästään uskon analysoiminen ei antaisi oikeutta lähdeteksteille. Sanan ja sakramenttien synnyttämän uskon myötä ihminen pystyy vastaanottamaan Jumalan rakkauden Pyhän Hengen vuodattamana. Ihminen tulee uskon myötä osalliseksi Kristus-uniosta. Pelastustapahtuma on ihmisen ja Jumalan välinen, mutta samalla se sitoo ihmisen muihin kristittyihin, kun hän toteuttaa Jumalan rakkautta laupeuden tekoina. Laupeuden tekoja ei Lutherin mukaan voi pelastuksesta puhuttaessa irrottaa uskosta. Matteuksen evankeliumin viimeisen tuomion kertomuksen mukaisissa teoissa on kyse taivaan valtakunnassa tapahtuvassa ”iloisesta vaihtokaupasta”, koska kristityt, jotka ovat osallisia Kristuksesta, tekevät laupeuden töitä toisiaan kohtaan ja toistavat saman vaihtokaupan, mikä tapahtui Kristuksen ristintyössä. Lutherin saarnoista nousevat Jumalalle mieluisten tekojen esimerkkejä ovat Kristus-esimerkki, laupeuden teot sekä anteeksiantaminen. Kristus-esimerkki on näistä ensisijaisin – se korostaa erityisesti Kristuksen inhimillistä hyvyyttä. Laupeuden teoilla Luther viittaa viidenteen käskyyn, mutta muistuttaa kuitenkin, ettei todellisten laupeuden tekojen lähde ole laki, vaan Pyhän Hengen vuodattama Jumalan rakkaus. Anteeksiannon Luther esittelee enemmänkin vaatimuksena kuin esimerkkinä: koska Jumala on antanut ihmiselle kaikki synnit anteeksi, tulee myös ihmisen antaa anteeksi lähimmäisilleen.