Browsing by Subject "Maailmanpankki"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-7 of 7
  • Klutas, Anni (Helsingfors universitet, 2016)
    In my thesis, I scrutinized the World Bank, OECD and UNICEF's aims to achieve legitimacy in Brazilian education policy by using knowledge-related governance strategies. In theoretizing the concept of legitimacy, I've employed perspectives from soft governance and knowledge governance. Thus, I was empirically interested in the question of which strategies international organizations (IOs) use to construe knowledge and 'truth' about Brazilian education, as well as how they rationalize and constitute meanings and essentiality of knowledge. My analytical angles to investigate knowledge governance are different strategies of quantification and comparison, so-called 'best practices', depolitization and acting as a spokesperson. The research is stemming from Foucauldian governance studies and is inspired by the triangle of knowledge, truth and power. I used discourse analytical analysis method with an understanding of discourse as a historical and cultural concept that displays, produces and re-produces different power relations. My method of analysis lies in between theory- and data-driven; on one hand, I used comprehension of knowledge governance and legitimacy in reading the data, on the other hand, the final theoretical perspective came to be as it is only after initial analysis. The data consisted of both interviews with the IOs and documents produced by the IOs. According to my study, there are seven different strategies of knowledge and truth governance. Those are capacity building, evidence-based policymaking, national sovereignty, public and local advocacy, external evaluator, global competition and numeric truth. The essential and intriguing part in those strategies is the positioning of oneself in relation to Brazil: knowledge is often produced either together, involving local actors, or clearly from outside, by performing as a neutral and distant expert. However, from perspective of governance studies, these positions are all different strategies of governance, which constitute the truth that serves also – or foremost? – IOs' own agendas. Therefore, I conclude the research in a discussion on how knowledge production could, at least in theory, become more democratic.
  • McKeough, Alex (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkin tässä työssä Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin lainaohjelmia Sambiassa vuosina 1964–1991. Monen muun afrikkalaisen valtion tavoin Sambia ajautui 1970-luvulta lähtien tukalaan velkakierteeseen, ja sen talous tuli riippuvaiseksi kansainvälisten rahoituslaitosten myöntämistä lainoista. Maailmanlaajuisen velkakriisin puhkeamisen jälkeen Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki ajoivat velkaantuneissa kehitysmaissa läpi yksityiskohtaisia rakennesopeutusohjelmia. Järjestöt tukivat ohjelmien toteutusta lainoilla, jotka sisälsivät alati lisääntyviä määriä taloudellisia ehtoja. 1980-luvun lopulla rakennesopeutuksen tavoite oli kehittyvien kansantalouksien rakenteiden kokonaisvaltainen uudistaminen. Tätä agendaa taustoitti järjestöjen tiivis yhteistyö Yhdysvaltojen republikaanisen hallituksen kanssa sekä uusliberaalin talousideologian läpimurto. Afrikan rakennesopeutusohjelmat ovat monitahoinen ja kiistelty tutkimusaihe. Tutkimukseni tavoite on tarjota tasapuolinen ja aiheen moniäänisyyden huomioon ottava analyysi Sambian rakennesopeutusohjelmista. Tämän vuoksi olen valinnut työn teoreettiseksi lähtökohdaksi relationaalisen lähestymistavan, jossa tarkastelen tutkimusaihetta kahdesta eri perspektiivistä, fokuksen kiinnittyessä näkökulmien väliseen suhteeseen. Tutkielman toisessa luvussa keskityn ehdollisten lainaohjelmien kehitykseen sekä Yhdysvaltojen hallituksen vaikutukseen tässä prosessissa. Sen lisäksi analysoin uusliberaalin talousideologian leviämistä rahoitusjärjestöihin. Kolmas luku on kronologinen kuvaus Sambian talouden kehityksestä itsenäistymisen jälkeen, ja käyn luvussa läpi myös tärkeimmät poliittiset käänteet tältä ajalta. Ennen kaikkea pyrin kolmannessa luvussa heijastamaan edellisen luvun päätelmiä Sambian tapaukseen. Sambian taloudellinen menestys on ollut riippuvaista kuparin tuotannosta ja maa ei toipunut raaka-aineen hinnan romahduksesta 1970-luvun puolivälissä. Työn pääasiallisina lähteinä käytän Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin asiakirjoja, jotka ovat vapaasti saatavilla organisaatioiden verkkoarkistoissa. Rakennesopeutusohjelmia on tutkittu melko paljon ja sovellan relevanttia tutkimuskirjallisuutta etenkin toisessa luvussa. Tutkimus osoittaa, että suurin syy Sambian taloudellisen alamäkeen löytyy maan autoritäärisen hallinnon tekemistä virheistä sekä laajalle levinneestä korruptiosta. Kansainvälisten rahoitusjärjestöjen kyvykkyyden Sambian tilanteen auttamisessa voi silti kyseenalaistaa, ja järjestöjen toiminta osoittautuu jossain määrin epäjohdonmukaiseksi. Rakennesopeutusohjelmien kehitys kansainvälisissä rahoitusjärjestöissä oli vaiherikas ja hidas prosessi. Johtopäätöksissä korostuu tämän prosessin kokonaisvaltaisen kartoittamisen merkitys yksittäisten tapausten tutkimisessa.
  • Jokinen, Heini (2005)
    Tutkielman tutkimuskohde on Maailmanpankin hyvän hallinnan -diskurssi, joka on ollut keskeisessä asemassa kehitysyhteistyökeskusteluissa jo yli kymmenen vuoden ajan. Tutkimuksella pyritään selvittämään miten hallintadiskurssi itse asiassa käsittää kehitysyhteistyön kannalta tärkeitä kysymyksiä, kuten sen mitä on kehitys tai mikä on eri toimijoiden rooli siinä. Diskurssin tarkemmalla erittelyllä tarkastellaan mitä ja miten diskurssi oikein tarjoaa kehitysmaille. Tutkimuksella pyritään näin ollen kehitysyhteistyön parempaan ymmärrykseen, joka puolestaan antaa myös välineitä diskurssin kritiikkiin ja kehittämiseen. Tutkimuksen tarkoitus on perehtyä hallintadiskurssin sisältöön ja sen taustalla vaikuttaviin teorioihin. Keskeinen kysymys on, voidaanko hallintadiskurssin katsoa ilmentävän nk. post-Washingtonin konsensusta. Lähtökohtana on diskurssin kriitikoiden näkemykset, joiden mukaan diskurssin taustalla vaikuttaa talousorientoitunut, liberalistisesta perinteestä ammentava Washingtonin konsensus ja toisaalta mahdollisuus siitä, että diskurssi edustaa uutta konsensusta, joka käsittää kehityksen aiempaa laajemmin. Tätä mahdollista uutta post-Washingtonin konsensusta lähestytään uuden institutionaalisen taloustieteen ja Robert Putnamin kansalaisosallistumisen ja kansalaishyveen teorian kautta. Tutkimuksessa tarkastellaan ensin sitä, miten nämä eri konsensukset voidaan määritellä ja mikä on niiden suhde toisiinsa. Toiseksi eritellään tarkemmin hallintadiskurssin sisältöä ja peilataan sitä teoreettisiin taustoihin. Tutkielma on kuvaileva yhden tapauksen tapaustutkimus. Työn keskeisintä lähdeaineistoa ovat viisi valikoitua Maailmanpankin julkaisua, jotka käsittelevät hallintaa. Nämä raportit edustavat pankin strategioita ja linjauksia yli 10 vuoden ajalta. Tutkielmassa keskitytään nimenomaan pankin strategioihin eikä tarkastella varsinaisesti pankin todellisia toimia. Tutkielman keskeinen tulos on, että Maailmanpankin hallintadiskurssista voidaan löytää sekä Washingtonin että post-Washingtonin konsensusta tukevia elementtejä, mutta diskurssin taustaoletukset rakentuvat edelleen hyvin pitkälti Washingtonin konsensuksen ja liberalistisen perinteen pohjalle ja monia mahdollisesta uudesta konsensuksesta kertovia elementtejä on usein sovellettu hyvin liberalistisin oletuksin. Hallintadiskurssia voidaan pitää pienenä askeleena laajemman kehityskäsityksen suuntaan, mutta siihen liittyy vielä paljon ongelmia.
  • Matsinen, Tytti (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämä pro gradu -tutkielma keskittyy analysoimaan Maailmanpankin Disability Inclusion and Accountability Framework -viitekehystä ja hyödyntää analyysissa filosofi Martha Nussbaumin toimintavalmiuksien teoriaa. Martha Nussbaumiin toimintavalmiuksien teoria on valittu tutkielmaan, sillä Nussbaum toteaa teoksessaan Creating Capabilities Maailmanpankin hyödyntäneen toimintavalmiuksien teoriaa kehitysajattelunsa pohjana. Lisäksi hän käsittelee vammaisten henkilöiden oikeuksia ja asemaa suhteessa pitkään vallalla olleisiin kehitysmaatutkimuksen ja kehitystaloustieteen teorioihin teoksissaan laajasti. Tutkielmassa hyödynnetään myös vammaisuuden sosiaalista mallia, johon YK:n vammaisyleissopimuksen määritelmä vammaisuudesta pohjautuu. Tutkielma vastaa seuraaviin kysymyksiin: Miten Maailmanpankin Vammaisten henkilöiden osallisuuden viitekehys perustelee vammaisten henkilöiden oikeuksien ja osallisuuden edistämistä oman toimintansa näkökulmasta? Millaista muutosta ja millä keinoin Maailmanpankki viitekehyksessään tavoittelee verrattuna Martha Nussbaumin esittämään toimintavalmiuksien teoriaan? Millaisia aukkoja Vammaisten henkilöiden osallisuuden viitekehyksessä Nussbaumin teorian valossa on ja millä niitä voi selittää? Tutkielman metodina on systemaattinen analyysi, jossa keskitytään käsitteiden, argumenttien ja edellytysten analyysiin. Maailmanpankki perustelee vammaisten henkilöiden osallisuuden ja oikeuksien edistämistä (1) vammaisten suurella määrällä, (2) sillä, että vammaisten syrjintä laskee valtioiden bruttokansantuotetta 3‒7 %, (3) kansainvälisillä kehitysstrategioilla ja omalla strategiallaan, joiden toimeenpanoon se on sitoutunut ja (4) asiakasvaltioiden tarvitseminen neuvonta- ja asiantuntijapalveluiden tarjoamisella, jotta nämä selviävät sitovista ihmisoikeusvelvoitteistaan. Maailmanpankki tavoittelee vammaisten osallisuutta, voimaantumista ja täyttä osallistumista yhteiskuntaan. Maailmanpankin valitsemat toimialat, joilla vammaisten henkilöiden oikeuksia ja osallisuutta ensisijaisesti edistetään, jakautuvat niin yksilöä kuin yhteiskuntaa kehittäviin toimialoihin. Jako on vastaava kuin yhtäältä rakenteisiin toimintavalmiuksien teorian jakautuminen sisäsyntyisiin, sisäisiin ja yhdistettyihin toimintavalmiuksiin ja toisaalta vammaisuuden sosiaalinen mallin jako yksilön ominaisuuksiin ja yhteiskunnan esteisiin. Toimintavalmiuksien teorian mukaan ihmisarvoinen elämä edellyttää yhdistettyjen toimintavalmiuksien toteutumista, mikä edellyttää sisäisten toimintavalmiuksien olemassaoloa ja yhteiskunnallisia rakenteita, jotka tukevat sisäisten toimintavalmiuksien toteutumista. Maailmanpankin viitekehyksessään esittelemä työ kohdistuu suurimmaksi osaksi yhteiskunnan rakenteisiin, mutta joidenkin toimialojen osalta myös sisäisiin toimintavalmiuksiin. Maailmanpankin viitekehyksessä on toimintavalmiuksien teorian näkökulmasta kolme puutetta. (1) Viitekehys mittaa kehitystä ja hyvinvointia ainoastaan bruttokansantuotteella, mikä selittyy Maailmanpankin historialla, mutta ei ole riittävä kuvaamaan vammaisten henkilöiden osallisuuden ja oikeuksien toteutumista tai hyvinvoinnin lisääntymistä. (2) Viitekehyksen kuvaamat toimenpiteet eivät edistä kaikkia ihmisoikeuksia, vaan painottuvat taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien edistämiseen. Toimintavalmiuksien toteutumisen näkökulmasta kansalais- ja poliittiset oikeudet ovat kuitenkin ensiarvoisen tärkeitä. Näihin oikeuksiin puuttumattomuuden voidaan ajatella johtuvan Maailmanpankin mandaatin rajoituksista. (3)Viitekehyksen toimenpiteet kohdistuvat kaikkiin vammaisiin eikä eri tavoin vammaisten ihmisten erilaisia tarpeita ole huomioitu. Toimintavalmiuksien teorian ydinajatus on, että kullekin ihmisille on tarjottava ne resurssit, joita he tarvitsevat toimintavalmiuksien minimitason saavuttamiseen. Erilaisia tarpeita ei huomioida Maailmanpankin työssä, sillä se on koko historiansa ajan keskittynyt laajoihin, kokonaisia toimialoja koskeviin toimenpiteisiin.
  • Lehtinen, Juhana (Helsingfors universitet, 2011)
    Samanaikaisesti, kun tämän päivän kehitysdiskurssissa painotetaan omistajuutta ja kumppanuutta, monien mielestä avunantajien asema suhteessa avunsaajiin on jopa vahvistunut entisestään. Jos vahvistuneen avunsaajan omistajuuden ajatellaan tarkoittavan vallan siirtoa avunantajilta avunsaajille, vaikuttaisi diskurssin ja käytännön välillä olevan ristiriita. Työssäni yritän selvittää eri tekijät ja historiallisen taustan, joiden seurauksena liberaali käsitteistö, etenkin omistajuus, on noussut Maailmanpankin diskurssiin. Tätä kautta pyrin selvittämään, mitä omistajuus tarkoittaa Maailmanpankille, ja millaisiin valta-asetelmiin uusi diskurssi johtaa. Työni tapaustutkimuksessa pohdin omistajuuskysymyksiä tämän päivän Mosambikissa: edesauttaako nykyinen liberaali kehitysdiskurssi vallansiirtoa Mosambikin kontekstissa a) avunantajilta avunsaajamaalle b) perimmäiselle edunsaajalle, eli kansalle. Tutkimukseni on luonteeltaan laadullinen. Historiallisen lähestymistavan kautta pyrin selvittämään taustaa ja syitä Maailmanpankin diskurssin muutokseen, ja sitä kautta selvittämään nykyään vallitsevia avunantajien ja avunsaajien välisiä valtasuhteita. Tähän käytän lähteinäni ensimmäisessä osiossa Maailmanpankin omia julkaisuja ja toisessa osiossa muita kirjallisia lähteitä. Mosambikin tapaustutkimukseni lähdeaineisto koostuu paikallisten järjestöjen ja tutkimusinstituuttien edustajille tekemistäni avoimista teemahaastatteluista sekä muista kirjallisista, Mosambikin avun kontekstia käsittelevistä lähteistä. Omistajuuskäsite Maailmanpankin diskurssissa on laajentunut huomattavasti: kun alussa omistajuudella tarkoitettiin lähinnä sitoutumista, niin nykyään se tulisi ymmärtää pyrkimyksenä lisätä avunsaajamaiden hallintaa kehitysprosesseissa, mikä puolestaan lisäisi huomattavasti avunsaajamaiden päätösvaltaa avunkäytön suhteen. Toisessa osiossa kuitenkin osoitan, että vaikka Maailmanpankki antaa omistajuusdiskurssin myötä ymmärtää, että aloitteen kehitysinterventiosta on tultava avunsaajamaalta itseltään, niin todellisuudessa asetelma on erilainen. Maailmanpankin ja muiden avunantajien keinot vaikuttaa ovat muuttuneet, mutta vaikutus on pysynyt yhä vahvana. Omistajuus- ja kumppanuusdiskurssi toimii merkittävässä asemassa nykyisessä avun kontekstissa, jossa avunantajat vaikuttavat avunsaajamaihin sisältä päin: vallankäytön mekanismit ovat enemmän piilossa. Näin ollen aloite tulee yhä vieläkin avunantajilta, ja omistajuus tarkoittaa lähinnä avunsaajamaan sitoutumista ohjelmiin. Kansalaisyhteiskunta puolestaan on otettu mukaan tukemaan avunantajien agendaa ja varmistamaan kannatus muutoksilie myös yhteiskunnan sisältä päin. Mosambikin tapaustutkimuksessa huomiot ovat jokseenkin samankaltaisia. Omistajuusdiskurssin myötä avunantajat vaikuttavat mahdollisesti yhä tehokkaammin Mosambikin hallituksen sisällä, etenkin avun käyttöön liittyvissä kysymyksissä. Mosambikin hallitus ei kuitenkaan vaikuta edes haluavan vahvempaa omistajuutta, koska nykyinen toteutettava malli palvelee sen etuja loistavasti: antamalla periksi tietyillä alueilla avunantajille hallitus vahvistaa asemiansa muiden kotimaisten toimijoiden edessä. Avunantajilla voi tahtoessaan olla tärkeä rooli avunsaajamaiden sisäisiin valtasuhteisiin vaikuttamisessa. Mosambikin esimerkin perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että merkittävää muutosta kansan ja hallituksen välisissä valtasuhteissa ei ole tapahtunut.
  • Airaksinen, Katariina (2008)
    Lokalisaatio tai paikallistuminen eli paikallisen päätösvallan lisääminen on yhteiskunnallisessa keskustelussa ajankohtainen, mutta täsmentymätön käsite. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää käsitteen "lokalisaatio" monia merkityksiä kehityskeskustelun kontekstissa ja osoittaa, että käsitteen avulla voidaan ajaa monenlaisia poliittisia päämääriä. Lähtökohtana on ajatus siitä, että lokalisaatio määrittyy lähes poikkeuksetta suhteessa globalisaatioon; tutkimusstrategiana on siksi analysoida molempien käsitteiden merkityksiä ja käyttöä. Tutkimuksessa analysoidaan sitä, mitä merkityksiä käsitteet "globalisaatio" ja "lokalisaatio" saavat Maailmanpankin ja Meksikon zapatistiliikkeen puheessa sekä eritellään tapoja, joilla käsitteet kietoutuvat Maailmanpankin ja zapatistien agendoihin. Lisäksi selvitetään niitä retorisia legitimointistrategioita, joita toimijat käyttävät edistäessään agendojaan. Analyysia konkretisoidaan vertailemalla globalisaation ja lokalisaation merkityksiä ja käyttöä Maailmanpankin ja zapatistien Etelä-Meksikon tulevaisuutta koskevassa puheessa. Tutkimusaineistona käytetään Maailmanpankin ja zapatistien dokumentteja. Maailmanpankin osalta aineiston perustana on vuosituhannenvaihteen kehitysraportti "Entering the 21st Century" ja zapatistien osalta liikkeen kuusi julistusta Lacandonin viidakosta (Declaraciones de la Selva Lacandona). Tutkimusmenetelmänä on Reinhart Koselleckin ja Quentin Skinnerin käsitehistoriallisesta lähestymistavasta ammentava tekstien käsitteellis-retorinen luenta. Tutkimuksen viitekehyksenä toimii yleinen globalisaatiosta ja lokalisaatiosta käyty yhteiskunnallinen keskustelu. Analyysi tukee oletusta käsitteen "lokalisaatio" monista merkityksistä. Maailmanpankin teksteissä puhe paikallistumisesta täsmentyy ylhäältä alaspäin tapahtuvaksi vallan ja hallinnon desentralisaatioksi ja palveluntuotannon paikalliseksi järjestämiseksi. Zapatistien teksteissä paikallistuminen sen sijaan tarkoittaa kokonaisvaltaista alhaalta ylöspäin tapahtuvaa demokratisoitumista ja paikallisyhteisöjen demokraattista itsehallintaa. Maailmanpankin puheessa desentralisaatio hahmottuu keinona kehityksen tehokkuuden parantamiseksi; zapatistien puheessa paikallisyhteisöjen demokraattinen itsehallinta on itseisarvo. Normatiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna Maailmanpankin globalisaatio- ja lokalisaatioagendat eivät ole toisistaan erillisiä, vaan osa samaa taloudellisen tuottavuuden ja tehokkuuden parantamiseen tähtäävää kehitysagendaa. Zapatistien paikallistumisagenda sen sijaan on kokonaisvaltainen normatiivinen vaihtoehto talouden globalisaatioon perustuvalle kehityspolitiikalle. Sekä Maailmanpankin että zapatistien puheessa paikallistuminen hahmottuu vastakohtana vallan sentralisaatiolle. Toimijoiden näkemykset siitä, kenellä vallan tulisi paikallistasolla olla, eroavat kuitenkin toisistaan: Maailmanpankki haluaa desentralisaation avulla lisätä ennen kaikkea osavaltioiden ja kunnallisten viranomaisten valtaa suhteessa keskushallintoon, zapatistit taas vaativat lisää valtaa paikallisille kulttuurisille yhteisöille. Maailmanpankki legitimoi agendaansa ennen kaikkea rakentamalla erilaisia globalisaatioon ja lokalisaatioon liittyviä odotushorisontteja, zapatistit taas sanovat paikallistumisessa olevan kyse luonnollisen asiaintilan palauttamisesta. Meksikon eteläisten osavaltioiden (paikalliset) ongelmat molemmat toimijat esittävät koko Meksikon tulevaisuuteen liittyvänä kysymyksenä.
  • Munive, Alexander (2005)
    1. INTRODUCTION At 500 meters above sea level in the Colombian mountain of Sierra Nevada, the Santa Marta sign reads: 'We take care of biodiversity'. Children painted the phrase with picturesque colours at a rural training centre. This ecological centre is financed by international donors through a local environmental NGO. There, a German ornithologist is carrying out a survey on the species of migratory birds in the Sierra Nevada. Just a couple of kilometres away from the training centre, plantations of coca extend as far as the eye can see. The parents of the children who drew the banner are involved in the cultivation of illegal crops and have systematically logged primary forest. In the same region, Wiwas indigenous people struggle to maintain their territory and culture. The State presence in the zone is weak. In fact, the only tangible service provided by the government is the rural school teacher who works two hours away from the training centre. These are some of the actors that one can find in biologically rich zones. It is obviously not an exhaustive list, but reflects the multiplicity of actors present in a tropical rainforest. This great variety of world perceptions and livelihoods motivated me to research the conservation of nature; namely, biodiversity. Conservation of biodiversity is a contested activity. Very often, it implies intervention from outsiders who prescribe solutions for biodiversity conservation. Depending on the created images of the Other - sometimes to foment 'better' use of natural resources and at other times just to support existing practices - many governments, but also donors such as the World Bank, the United Nations Development Program, and other multilateral organizations, finance projects to conserve, research and find uses for biodiversity. During the last decades, these types of projects have mainly been implemented in biodiversity-rich zones. These interventions have created new social and institutional settings that are continuously being negotiated and modified by stakeholders. Environmental management has been transforming the way relationships between actors are understood and exercised. Practices introduced have effects on the way nature is governed and consequently destroyed or conserved. Prescriptions on how to tackle with the collapse of nature - using the apocalyptic description of the northern conservationist - have been prone to adaptation and changes. In the 70s, 80s and 90s, trends followed by practitioners and communities focused on what became to be known as the democratisation of natural resource management. Communities which were thought to be homogenous, strong and locally bound were 'empowered' to be the lords and masters of nature.