Browsing by Subject "Magisterprogrammet i historia"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 57
  • Kantanen, Reeta-Kaisa (Helsingin yliopisto, 2021)
    Maisterintutkielmassani tarkastelen Helsinkiin sijoitetun venäläisen sotaväen julkaisemia ja toimittamia sanomalehtiä 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeisenä aikana. Helmikuun vallankumous oli Venäjän historian murroskohta, joka toi mukanaan uusia mahdollisuuksia ja poliittisia muutoksia, joiden vaikutukset yltivät yhteiskunnan jokaiselle tasolle. Helsinkiin sijoitetun sotaväen keskuudessa nämä vaikutukset näkyivät erityisen hyvin Pietarin läheisyyden, sekä Suomen sodasta hiukan erillään olevan aseman takia. Venäläinen sotaväki oli olennainen osa helsinkiläistä katuvaa ensimmäisen maailmansodan aikana ja neuvostoja perustettaessa vuonna 1917 heidän poliittinen merkityksensä ja läsnäolonsa kasvoivat huomattavasti. Venäläissotilaiden arki ei kuitenkaan ollut ainoastaan politiikkaa, vaan heidän elämäänsä värittivät Helsingin viihdetarjonta ja koulutusmahdollisuudet, jotka nähtiin keinona parantaa ihmisten elintasoa. Tutkin sanomalehtien sisällön perusteella, miten eri lehdet käsittelivät Venäjän ja Suomen poliittisia tapahtumia ja ilmapiiriä vuonna 1917, sekä tarkastelen Helsingin venäläisten sotilaiden arkea. Lähdeaineistonani toimivat Helsingissä julkaistut Helsingin sotilas- ja työläisneuvoston virallinen lehti Izvestija, sekä viisi paikallista puoluelehteä, jotka edustivat poliittiselta suuntaukseltaan Venäjän sosiaalidemokraattisen työväen puolueen kahta suuntausta, menševikkejä ja bolševikkeja, sekä sosialistivallankumouksellista ja vasemmistososialistivallankumouksellista puoluetta. Käyn läpi näiden lehtien vaiheita ja tuon esille niiden sisällön keskeisiä piirteitä, vertaillen niitä samalla keskenään. Helsingin venäjänkieliset sanomalehdet toimivat poliittisena massamediana, joilla pyrittiin sekä välittämään tietoa, että rakentamaan mielikuvia ja muokkaamaan mielipiteitä. Samaan aikaan ne kuvasivat vuoden 1917 vallankumouksien venäläisille mukanaan tuomia poliittisia ja arkisia mahdollisuuksia.
  • Tolonen, Hilda (Helsingin yliopisto, 2021)
    Oppikirjojen sisältöjä on tärkeää tutkia ja kyseenalaistaa, koska niillä on merkittävä vaikutus historian opetukseen ja sen kautta koko yhteiskunnan rakentumiseen. Tutkimusta naisista historian oppikirjoissa löytyy kuitenkin yllättävän vähän, vaikka sukupuolten tasa-arvo on ollut osa historiantutkimusta ja opetussuunnitelmaa jo useita vuosia. Maisterintutkielmassani tarkastelen naiskuvan rakentumista ja muutosta lukion historian oppikirjoissa itsenäisen Suomen sotien kontekstissa. Keskityn erityisesti itsenäisen Suomen sotahistoriaan, koska se on oleellinen osa suomalaisten identiteetin rakentumista. Lisäksi sodat ovat rakentaneet ja korostaneet sukupuolikäsityksiä. Tutkimusaineistokseni valitsin 17 oppikirjaa vuosilta 1984–2018. Oppikirjojen lisäksi käytän lähteinäni lukion opetussuunnitelman perusteita, jotka olivat käytössä tutkittavalla aikavälillä. Etsin tutkimuskysymyksiini vastausta sekä kvantitatiivisen että historialliskvalitatiivisen menetelmien avulla oppikirjojen teksteistä ja kuvista. Laskennalliset tulokset tukevat laadullisen analyysini luotettavuutta. Tutkimusmenetelmieni tukena hyödynnän sisällönanalyysin perusteoksia, sukupuolihistoriaa, uutta sotahistoriaa sekä tutkimuksia suomalaisten historiatietoisuudesta ja suomen kielen seksismistä. Tutkimuksessani selvisi, että oppikirjojen sisällöt alkavat monipuolistua sotahistorian osalta vuosituhannen vaihteessa. Kun 1980–1990-luvun oppikirjoissa nainen on lähes näkymätön, 2010-lukua lähestyttäessä on tämän sivuuttaminen käynyt yhä harvinaisemmaksi. Tästä huolimatta kehitys on hidasta ja nainen on edelleen toinen suhteessa mieheen oppikirjojen sotahistoriassa. Vaikka naisten määrä oppikirjoissa on kasvanut, on se edelleenkin häviävän pieni verrattuna mieheen. Naisten määrällinen lisääminen historiankirjoitukseen ei myöskään itsessään luo tasa-arvoista historiakuvaa. Ennen kaikkea naisen toiseus ilmenee oppikirjojen tavassa esittää nainen. Naiset eivät ole yksilöitä, vaan homogeeninen, kasvoton ja nimetön massa. Oppikirjat myös arvottavat miesten ja mieseliitin toimintaa selkeästi korkeammalle kuin naisten toimintaa. Naisten vähäinen näkyminen oppikirjoissa heijastelee toki osittain heidän vähyyttään lähteissä sekä menneisyyden yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta. Näkymättömyys ja kasvottomuus oppikirjoissa aiheuttaa kuitenkin pahimmillaan kokemuksen siitä, ettei esimerkiksi nainen koe olevansa historian toimija.
  • Tanska, Meri-Pinja (Helsingin yliopisto, 2021)
    Pro gradu -tutkielmassa analysoidaan presidentti Sauli Niinistön puheissa esiintyviä Venäjä-uhkakuvia sekä näihin liittyvää uhkakuvaretoriikkaa vuosilta 2012–2016. Tutkielmassa sivutaan, millaiset Suomen ja Venäjän väliset keskinäissuhteet ovat historian saatossa olleet, miten ne ovat rakentuneet, miten Venäjään liittyvistä uhista on puhuttu sekä millaista uhkakuvaretoriikkaa historian saatossa on esiintynyt. Tutkielmassa kartoitetaan myös Venäjän imperialismin uutta nousua ja ekspansiivista politiikkaa, joilla on ollut vaikutusta uhkakuviin ja uhkakuvaretoriikan muutokseen. Analyysin avulla vastataan seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Millaista Venäjään liittyvä uhkakuvaretoriikka on presidentin puheissa ja miten se on muuttunut tarkasteluajanjaksolla? Miten historian aikana muotoutuneet Venäjä-uhkakuvat ja retoriikka nousevat esiin presidentti Niinistön puheissa tarkasteluajanjaksolla? Millaisena Niinistön Venäjä-linja ja suhtautuminen Venäjään näyttäytyvät puheiden retoriikan perusteella? Voidaanko suhtautumistavasta löytää yhtymäkohtia historiasta tuttuihin ulkopolitiikan linjoihin? Analyysissa hyödynnetään laadullisen tutkimuksen menetelmiä ja lähestymistapoja. Tutkielmassa todetaan, että uhkakuvaretoriikka muuttui selkeästi Ukrainan kriisin seurauksena. Ennen Ukrainan kriisiä Niinistön puheista välittyvä retoriikka on pehmeää, diplomaattista ja yhteistyöhenkistä. Ukrainan kriisin seurauksena retoriikka puheissa muuttuu suorasanaisemmaksi ja uhkakuvat vahvistuvat. Puheissa esiintyy osittain samankaltaisia uhkakuvateemoja kuin historiassa ja esimerkiksi kylmään sotaan viittaava retoriikka nousee esiin presidentin puheissa. Ukrainan kriisin myötä uutena teemana esiin nousevat hybridiuhat. Niinistön tavasta suhtautua Venäjään voidaan löytää yhtymäkohtia historian aikana tutuksi tulleisiin ulkopoliittisiin linjoihin ja Venäjä-suhteisiin liittyviin toimintatapoihin. Suhtautumistavasta voidaan havaita myös Niinistön itsensä määrittelemä aktiivinen vakauspolitiikka.
  • Absetz, Maija (Helsingin yliopisto, 2019)
    Käsittelen valtaeliitin oikeudenmukaisuuskäsityksiä vuoden 1984 työttömyysturvalaista. Sosiaaliturvan eriarvoistavia vaikutuksia ennen 1990-luvun lamaa käsitteleviä tutkimuksia on tehty vain vähän, joten tämä tutkimus lisää tietoa jo 1980-luvulla tapahtuneesta sosiaaliturvasta johtuneesta eriarvoistumisesta. Tarkastelen ajanjakson valtaeliitin osapuolten välisiä suhteita ja vallan jakautumista. Lisäksi analysoin ja arvoin valtaeliitin osapuolien perusteluja oikeudenmukaiseen työttömyysturvaan. Arvioin työttömien oikeuksien ja velvollisuuksien muutoksia verrattuna edelliseen vuonna 1971 laadittuun työttömiä koskevaan lainsäädäntöön. Perustelen kuinka vuoden 1984 työttömyysturvauudistuksella oli työttömien oikeuksia heikentäviä vaikutuksia. Valtaeliitti tutkimuksessani tarkoittaa työmarkkinoiden keskusjärjestöjä (Suomen Työnantajien Keskusliitto, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö) sekä parlamentaarisen lainsäädäntöprosessin virallisia osapuolia eli hallitusta ja eduskuntaa. Aineistona käytän aiheeni kannalta oleellisia lainsäädäntöprosessissa laadittuja asiakirjoja: päälähteinäni ovat työttömyysturvakomiteanmietinnöt, vuoden 1984 hallituksen esitys työttömyysturvalaiksi ja vuoden 1984 valtiopäivämietintöjä. Lisäksi täydennän aineistoani Helsingin Sanomien uutisoinnin ja työmarkkinajärjestöjen pöytäkirjojen avulla. Analysoin tutkimuskirjallisuutta ja alkuperäislähteitä lähdekritiikin, triangulaation ja hermeneutiikan keinoin. Aineiston perusteella voidaan osoittaa, että työmarkkinajärjestöt vaikuttivat lainsäädäntöprosessiin. Työmarkkinajärjestöjen ja Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen tukema työttömyysturvauudistus vahvisti työttömyysturvan ansiosidonnaisuutta ja lisäsi työttömyysturvan tasoeroja työttömien välillä. Ansiosidonnaisuutta voimistettiin, vaikka hallituksen enemmistö ja osa oppositiosta olisi halunnut luopua ansioturvajärjestelmästä ja siirtyä kaikille kuuluvaan perusturvaan. Kaikkien työttömien työttömyysturvan tasoa nostettiin, mutta ammattiliittojen työttömyyskassojen hallinnoiman ansioturvaan oikeutettujen lyhyen aikaa työttömänä olleiden perheellisten työttömien työttömyysturvaa nostettiin kaikista eniten. Työttömien väliset tuloerot kasvoivat sekä perusturvan ja ansioturvan välillä että ansioturvan sisällä, mutta työttömien ja palkansaajien välinen taloudellinen kuilu kapeni. Uusien työttömien ryhmien (yrittäjät, osa-aikatyöntekijät) oikeudet olivat muita ryhmiä heikompia. Tarveharkinnasta ei luovuttu, vaikka käytäntöä pidettiin epäoikeudenmukaisena. Työttömyysturvauudistus perustui yhä oletukseen kokoaikatyöstä, jossa työttömyysjaksot selitettiin katkoksina työurassa. Työttömyyden syiden selittämisessä keskityttiin työttömän vaikutukseen omaan työttömyyteensä ennemmin kuin työttömyyden rakenteellisiin syihin. Työttömien oikeuksia kavennettiin suhteessa vanhaan lainsäädäntöön. Työttömyysturvassa siirryttiin aiempaa velvoittavampaan tulkintaan alueellisesta liikkuvuudesta, ammattisuojan kesto yhtenäistettiin lyhyemmän keston mukaisesti ja uusia karensseja laadittiin työttömien aktiivisen työn vastaanottamisen varmistamiseksi. Tutkimus antaa viitteitä siitä, että sosiaaliturvaa kiristettiin jo talouden nousukaudella, vaikka leikkaukset työttömyysturvaan tehtiin vasta 1990-luvulla. Sosiaaliturvan kiristävää vaikutusta voisi tutkia vielä monipuolisemmin kuin vain työttömyysturvan osalta. Vuoden 1984 työttömyysturvauudistuksesta olisi perusteltua myös tutkia lainsäätäjien taloususkomuksia. Jatkotutkimuksessa tulisi selvittää Suomen asema verrattuna 1980- luvun kansainvälisen sosiaaliturvan ja talouskasvun keskinäiseen suhteeseen.
  • Pätäri, Jyri-Oskari (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tässä maisterintutkielmassa käsitellään suomalaisten lapsiperheiden kokemaa köyhyyttä ja puutetta toisen maailmansodan jälkeen vanhan Hämeen läänin alueella CARE-toiminnan näkökulmasta. Köyhillä lapsiperheillä oli mahdollisuus anoa Yhdysvalloissa asuneilta amerikansuomalaisilta avustuspaketteja, joita kutsuttiin niitä välittävän organisaation mukaisesti CARE-paketeiksi. Tämän kansainvälisen organisaation toimintaa johti Suomessa Suomen Huolto ry. Suomen Huolto toimi vuoteen 1953 asti Suomessa tapahtuneen vapaaehtoisuuteen perustuneen hyväntekeväisyyden keskusjärjestönä, jonka tehtävänä oli organisoida vapaaehtoinen Suomea avustava huoltotyö Suomen rajojen sisä- ja ulkopuolella. Suomen Huolto johti keskuselimenä toimintaa alaisinaan lääninkeskukset ja lääninkeskusten alaiset vapaan huollon keskukset. Vapaan huollon keskukset toimivat kunnan tai kaupungin vapaaehtoisen avustustoiminnan koordinoijina. Tutkimuksessa selvitetään miten suomalaisen köyhän lapsiperheen avustusprosessi eteni yksittäisestä anomuskirjeestä aina avustuksen saamiseen saakka. Tutkimuksessa vastataan tutkimuskysymykseen: ”Millainen oli CARE-avustuksen saanut lapsiperhe?” ja alatutkimuskysymyksiin: ”Millainen oli avustuksen saaneen lapsiperheen rakenne?”, ”Mitkä olivat avustuksen myöntämisen perusteet?”, ”Mikä oli vapaaehtoisen huoltotyön merkitys avustuksen saaneille perheille?”, ”Mikä oli siirtoväen määrä ja merkitys avustusten saaneiden perheiden joukossa?” ja ”Miten avustusorganisaatio toimi?”. Tutkimuskysymykseen vastataan kuvaamalla suomalaisen köyhän lapsiperheen rakenne vanhempien ammatin, lasten lukumäärän, mahdollisten perhettä kohdanneiden sairauksien ja siirtolaisstatuksen tarkkuudella. Tutkimuksen pääasiallisena aineistona on käytetty lähes 800 kotitalouden tietoja vuosien 1946–1948 väliseltä ajalta, joita vertaillaan maaseudun ja kaupunkien välillä. Materiaali koostuu erilaisista yksityisten perheiden kirjoittamista kirjeistä ja vapaan huollon keskusten tekemistä luetteloista, joiden perusteella Suomen Huolto on myöntänyt CARE-paketteja. Kyseisen avustuksen tärkein peruste on ollut suuri alaikäisten lasten lukumäärä. Tutkimuksen tärkeimpänä johtopäätöksenä on lapsiperheiden tukemisen ja avustamisen tärkeys niin yksittäisen perheen subjektiivisen köyhyyden tunteen lievittämisessä kuin valtakunnallisen sosiaalipolitiikan pitkäjänteisessä kehittämisessä. Suomalainen sosiaalipolitiikka painottui sotien jälkeisenä aikana nimenomaan perhepolitiikkaan pyrkien vähentämään köyhyyden ylisukupolvisuutta. Sotatilan aiheuttama valtakunnallinen köyhyys loi toimintakentän vapaaehtoiselle huoltotyölle, joka konkretisoitui myöhemmin 1950-luvun jälkeen tapahtuneessa hyvinvointivaltiokehityksessä.
  • Muttilainen, Lasse (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tarkastelen tässä maisterintutkielmassa Englannissa vuosien 1840–1870 välillä julkaistuja arkkiveisuja, ja sitä kuinka rikollisuus, poliisi ja ankarat rikosrangaistukset on esitetty niiden sanoituksissa. Arkkiveisu on sanoitukseltaan kerronnallinen ja riimittelevä laulu, joita tarkasteluajanjaksolla julkaistiin etenkin Lontoon alueella. Kyse on kulttuurihistoriallisesta tutkimuksesta. 1840–1870-luvuilla rikollisuus oli kasvavassa määrin ongelma etenkin englantilaisissa kaupungeissa. Syynä rikollisuuden kasvuun olivat muun muassa kaupungeissa tapahtunut nopea väestönkasvu, sekä sen seurauksena lisääntynyt työttömyys. Samaan aikaan Ison-Britannian poliisivoimat läpikävivät uudistusprosessia, jonka tavoitteena oli poliisivoimien tehokkaampi organisointi. Toiminnan seurauksena poliisien määrää lisättiin, mikä tarjosi uusia työllistymismahdollisuuksia. Rikosnimikkeiden rangaistuskäytäntöjen uudistus taas lisäsi etenkin vankeusrangaistukseen tuomittujen määrää. Kuolemaantuomittujen määrä laski, mutta tämän seurauksena heitä koskevat teloitukset aiheuttivat kiinnostusta viktoriaanisen ajan toimintaympäristössä. Kaikki tavallisesta poikkeava toiminta kiinnosti myös arkkiveisuja laatineita sanoittajia ja kustantajia. Arkkiveisut kuvasivat niin vähäisiin kuin vakaviin rikoksiin syyllistyneiden toimintaa. Poliisi ja vakavat rikosrangaistukset pääsivät myös edustetuksi arkkiveisujen sanoituksiin. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat. Miten arkkiveisut kuvasivat julkaisuaikansa rikollisuuta sekä rikollisia? Toisekseen, miten poliisi on esiintynyt arkkiveisujen sanoituksissa? Kolmanneksi, kuinka arkkiveisut ovat kuvanneet vankeusajan tapahtumia? Viimeisenä, miten kuolemaantuomittuja on kuvattu arkkiveisujen sanoituksissa? Tutkielman alkuperäislähteinä ovat toimineet neljätoista erilaista arkkiveisua, jotka ovat julkaistu 1840–1870-välisenä aikana. Arkkiveisujen julkaisupaikkoina ovat toimineet etenkin Lontoo, Preston sekä Manchester. Tutkimuskirjallisuutena on ollut esimerkiksi arkkiveisujen historiaa käsitteleviä teoksia. Myös muuta viktoriaanisen ajan elämään keskittynyttä tutkimuskirjallisuutta on hyödynnetty tutkielman teossa. Tutkielman tulokset ovat jossain määrin yllättäviä. Rikollisia ei ole aina kuvattu negatiivisesti, ja vastavuoroisesti poliisi ei aina esiinny sanoituksissa positiivisessa valossa käsiteltävänä olleissa arkkiveisuissa. Vangin elämä ei myöskään ollut helppoa kuvauksista päätellen.
  • Laitinen, Lene (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielma käsittelee Toini Topeliusta (1854-1910), 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa vaikuttanutta naisasianaista, sekä hänen käsityksiään ja tuottamiaan kuvia naisten ja tyttöjen samansukupuolisesta kumppanuudesta ja rakkaudesta tyttökirjassaan Kehitysaikana. Tytöistä kertoeli Tea. Tutkielman tavoitteena on tutkia sitä, kuinka Toini Topelius näki naisten väliset suhteet, ja täten omat ihmissuhteensa, sekä kuinka hän rakensi sukupuolta, naiseutta, osana näitä suhteita. Pääaineistonani tämän kuvan rakentamisessa toimii tyttökirjan lisäksi Toini Topeliuksen esitelmä, Mietteitä naisesta ja siveellisyyskäsitteestä, vuodelta 1892, sekä kirjailijan avoin kirje ruotsalaisen naisasialiikkeen lehteen, Dagnyyn, vuodelta 1887. Tutkielmani ammentaa historiantutkimuksesta, sukupuolentutkimuksesta, queertutkimuksesta ja tyttötutkimuksesta, ja näiden alojen teoriat ja tutkimus toimivatkin suunnannäyttäjinäni. Tyttökirja korostaa naisten ja tyttöjen henkistä yhteyttä ja samankaltaisuutta suhteiden kulmakivenä, ja kuvaa intensiivistä, romanttista rakkautta hahmojensa välille. Suhteet rakennetaan osana sekä naisasiaa 1800-luvun lopulla, että kirjailijan omia tuntemuksia elämänsä suhteista. Topelius myös koki, että naiset kykenivät tukemaan toisiaan paremmin heidän pyrinnöissään kohti emansipoitunutta elämää. Kirjailijan kuvat ja tapa järjestää naisten keskeisiä, samansukupuolisia suhteita kietoutuvat hänen tapaansa jäsentää sukupuolta. Suhteet tukivat naiseutta ja naiseksi kasvamista, joille naisasian ajatukset ja ideologiat toimivat kirjailijan mukaan hedelmällisenä kasvualustana. Toini Topeliuksen kuvauksissa sukupuoli tuottaa naisten välisiä suhteita, mutta suhteet myös tuottivat oikeanlaista, hyvää naiseutta.
  • Räsänen, Tinja (Helsingin yliopisto, 2020)
    På sommaren år 1818 gav friherre Fredrik C. Boije ut det första numret av Boijes Magasin, en av Sveriges första modetidskrifter och en av de mest långvariga på sin tid. Den kom ut en gång i månaden fram till slutet av år 1844. Det handlade om en tidskrift som var riktad till en kulturell läsare oavsett kön. Innehållet varierade mellan vers och prosa, ritningar över byggnader, trädgårdar, möbler, porträtt och det nyaste klädmodet. I varje nummer publicerades fyra planscher, varav en kolorerad, som visade upp klädmodet från europeiska städer. I denna pro gradu-avhandling behandlas ett växande konsumtionssamhälle under första hälften av 1800-talet, med fokus på lyx och smak som Boijes Magasin förmedlade till de svenska läsarna. Som teoretisk referensram används Pierre Bourdieus teori kring smak samt forskning om konsumtion och livsstil. Avhandlingens källmaterial baserar sig på ett urval av reportage och notiser ur Boijes Magasins 26 årgångar. Mellan åren 1818–1822 hade årgångarna i genomsnitt 48 sidor och mellan 94–191 sidor åren 1823–1844. Tidningens reportage och notiser behandlas både kvantitativt och kvalitativt genom en närläsning av varor av olika slag – kläder, accessoarer, möbler och dylikt. Den kvantitativt baserade analysen ger en bild om vad Boijes Magasin presenterade och eventuella förändringar under åren 1818–1844. Den kvalitativa analysen gör det möjligt att fördjupa sig i källmaterialet för att närmare reda ut frågor kring lyx och smak. Avhandlingen lyfter fram en värld av olika slags varor under 1800-talet, både klädmässigt och inredningsmässigt samt i dyra och mindre dyra material. Varorna var aktuella för sin tid och samtidigt började nya och lyxiga varor började träda fram. Samhället var fyllt med många skrivna och oskrivna regler för hur man skulle klä sig och bete sig inom sin egen sociala position. Modereportagens längd varierade mellan några meningar till två sidor och största delen av klädmodet som presenterades kom från Paris, Wien och London. Dessa tre städer hade redan länge stått som förebild för överklassen för det fanns ett hov i alla tre städer. De var bland de största städerna i Europa under 1800-talet och där hade det tidigt utvecklats stora marknader och en konsumtion av lyxprodukter. Modereportagen visade en värld där överklassen hade en mängd olika kläder för olika ändamål och olika tidpunkter på dagen. Det handlade om utstyrslar för baler och bröllop, hur man skulle klä sig då någon gått bort samt hur man klädde sig då man var hemma eller gick på visit. Huvudbonaderna för kvinnor ändrades från månad till månad i de modereportage som Boijes Magasin publicerade. Herrskapshemmen fylldes med bekvämligheter och hemmen inreddes sakta med olika möbler, tavlor och textilier. Till det sociala livet hörde att ordna olika tillställningar, som tebjudningar och middagar och man gjorde visiter hos andra. Boijes Magasin visade både vardagliga föremål blandat med lyxföremål. Nya material såsom kashmir och mahogny blev vanligt i kläder och möbler. Även de dyraste föremålen gjordes i billigare varianter och nådde således ut till den växande medelklassen.
  • Laaksonen, Henrik (Helsingin yliopisto, 2021)
    Saksan keisarikunta oli monella tapaa myöhäinen osanottaja siirtomaakilpailussa, johon suuri osa läntisen Euroopan suurvalloista oli ottanut osaa jo vuosikymmenten ajan. Vaikka Saksan tapauksessa varsinainen siirtomaiden valloitus sai alkunsa vasta 1880-luvulla, oli saksalaisten kollektiivisen itseymmärryksen valloitus ollut käynnissä jo vuosikymmenten ajan. Saksalaisten kirjailijoiden, matkakirjoittajien, filosofien sekä varhaisten siirtomaiden hankinnan puolestapuhujien toimesta saksalaiset asettuivat sivustakatsojan rooliin yhä kiihtyvän siirtomaakilpailun areenalla. Ilman käytännön haasteita, paikallisten kansojen vastarintaa tai siirtolaisten itsensä ristiriitaisia mielipiteitä, saksalainen siirtomaa-ajattelu sai kehittyä eräänlaisessa intellektuaalisessa tyhjiössä – saksalaisen itseymmärryksen valtasi 1800-luvun lopulle mennessä siirtomaafantasioiden kirjo. Esikoloniaalisen ajan siirtomaafantasiat joutuivat koetukselle varsinaisen siirtomaa-ajan alettua, kun siirtolaiset itse sekä siirtomaiden paikalliset kansat haastoivat siirtomaafantasioita, kuten ajatusta kuvitellusta paremmasta saksalaisesta siirtomaahallinnosta verrattuna muihin kolonialistisiin suurvaltoihin tai fantasiaa uusien alueiden, niiden resurssien ja alkuperäisväestöjen valloituksesta ja alistamisesta. Siirtomaafantasioiden läsnäolon voi havaita monissa saksalaisissa siirtomaa-ajan kirjallisissa tuotoksissa, kuten Saksan Lounais-Afrikan (nykyisen Namibian) pitkäaikaisen kuvernöörin Theodor Leutweinin muistelmissa. Leutweinin yksitoistavuotinen valtakausi oli aikaa, jolloin saksalainen siirtomaahallinto pyrki vakiinnuttamaan asemaansa alueella, jossa lukuisat paikalliset heimot ja kansat, keskeisimpinä Herero- ja Nama-kansat, kukin nauttivat paikallista valtaa ja kilpailivat hegemoniasta. Leutweinin johdolla pyrittiin laatimaan alisteisia sopimuksia, joilla Lounais-Afrikan lukuisat kansat saataisiin alistettua vallitsevien siirtomaafantasioiden mukaisesti osaksi siirtomaahallinnon hierarkiaa. Siirtomaafantasiat kuitenkin haastettiin 1900-luvun alkupuolella, kun aikakauden uudet vallitsevat ajatukset tieteellisestä rasismista, asutuskolonialismista sekä naisten aseman muuttamisesta, paikallisten kansojen antikoloniaalisen vastarinnan ohella, murensivat entiset haaveet Lounais-Afrikasta osana saksalaista siirtomaajärjestelmää. Uuden polven kirjoittajat Adda von Liliencron, Gustav Frenssen sekä Clara Brockmann ovat esimerkkejä saksalaisten kolonialistien asenteiden muutoksesta ja radikalisoitumisesta – paikallisten kansojen alistaminen korvautui nyt ajatuksilla näiden kansojen tuhoamisesta. Saksalaiset siirtomaafantasiat, jotka luotiin siirtomaiden ollessa vielä haave, haastettiin heidän itsensä toimesta, kun haaveesta tuli todellisuutta. Samalla siirtomaafantasiat kohtasivat haasteen myös kolonisoidun alkuperäisväestön taholta, kun se ei suostunut asettumaan alisteiseen rooliin osana siirtomaahallintoa. Tuloksena oli 1900-luvun ensimmäinen kansanmurha, jossa Herero- ja Nama-kansat suurilta osin tuhottiin saksalaisen siirtomaahallinnon toimesta.
  • Byholm, Matilda (Helsingin yliopisto, 2021)
    Denna avhandling behandlar Jalmari Jaakkolas propagandapublikation Suomen idänkysymys (sv. Finlands östproblem), som gavs ut år 1941. Bokens syfte var att motivera Finlands rätt till att göra anspråk på Östkarelen och Kolahalvön och forma ett Storfinland. Suomen idänkysymys fick sin början som ett tyskt beställningsarbete. Den tyska statsmakten hade våren 1941 framfört en önskan om att få en historiskt, geografiskt och etnografiskt motiverad sammanställning om Finlands gränsönskemål. Den finska statsmakten valde Jalmari Jaakkola, som var professor i historia vid Helsingfors universitet, till att förverkliga detta uppdrag. Han fick hjälp av ett antal aktiva medlemmar i Akademiska Karelen-Sällskapet. Resultatet av detta samarbete var först memorandumet ”Itä-Karjalan ja Kuolan kysymys” som cirkulerade i slutna kretsar i Tyskland under våren 1941. Hösten 1941 bearbetades memorandumet till en bok, Suomen idänkysymys, som gavs ut till den finländska allmänheten och översattes till svenska, tyska, engelska och franska. Avhandlingens centrala frågeställningar är vilka argument för ett Storfinland som presenteras Suomen idänkysymys och hur dessa harmoniserar med Jalmari Jaakkolas historiska uppfattningar han uttryckt i sina tidigare skrivelser. De gränskrav som Jaakkola ställde i sitt verk påverkade den finska och tyska statsmaktens förhandlingar om hur Sovjetunionens område skulle delas efter kriget i den mån att den tyska statsmakten gick med på att Finland skulle få förutom Östkarelen även Kolahalvön. Allt som allt var Suomen idänkysymys en del av en större helhet där den tyska statsmakten ritade om Europas gränser för att skapa ett nytt Europa efter att ha vunnit det andra världskriget. Ett Storfinland var en del av Tysklands gränsplaner. Efter att Tyskland och Finland förlorat andra världskriget tystades diskussionen om ett Storfinland ner. Jalmari Jaakkola höll resten av sitt liv låg profil om boken och tog avstånd till sin delaktighet i den krigstida Storfinlandpropagandan.
  • Suominen, Ina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Nationalistiska idéer började sprida sig i Europa under 1800-talets lopp och dessa tankar nådde även Finland där man vid medlet av seklet allt mer aktivt började skapa en nationell identitet. I Europa var nationalismen starkt kopplad till det militära och i Finland fick den nationella armén sitt motstycke i Livgardets 3:e finska skarpskyttebataljon, vanligen kallad Finska gardet, en finsk truppenhet i den ryska armén. Gardet hade grundats 1817 och var från och med 1829 en del av kejsarens livgarde. Gardet hade en synlig roll i storfurstendömets huvudstad och deltog även i två krig i utlandet, Krimkriget (1853–1856) och rysk-turkiska kriget (1877–1878). Både under fredstid och krigstid bevakades gardets uppträdande i den finska pressen. I denna pro gradu avhandling granskas hur sex finska dagstidningar använde sig av nationalistisk retorik i rapporteringen om Finska gardet under åren 1850 till 1880. De studerade tidningarna är Finlands Allmänna Tidning, Helsingfors Dagblad, Helsingfors Tidningar, Papperslyktan, Suometar och Uusi Suometar. I avhandlingen granskas hur dessa tidningar beskrev Finska gardet som en nationell symbol, hur de framhävde gardisternas finskhet och hur de beskrev relationen mellan gardet och de ryska kejsarna. Det teoretiska ramverket för avhandlingen bygger på teorier om nationalism. Pressens sätt att beskriva gardet granskas genom teorier om konstruerandet av en nationell identitet, nationalkarakteriseringar, en föreställd gemenskap, nationell historieskrivning och nationella mytbildningar. I avhandlingen framförs att samtliga tidningar influerades av nationalistiska idéer. I pressen inbjöds läsarna till att känna samhörighet med Finska gardet på grund av deras gemensamma nationalitet och använde sig av retorik som underströk att gardets framgång återspeglade sig på hela det finska folket. Pressen framhöll ofta gardisternas finskhet, genom att beskriva dem som en del av det historiska finska folket samt genom att använda sig av olika finska nationalkarakteriseringar. Sättet som gardet beskrevs på kan ofta liknas till Topelius och Runebergs historiska skildringar av finska krigare. Gardets förhållande till Ryssland problematiserades egentligen inte i pressen men i de ställvis förekommande jämförelserna till sina ryska motparter betonades ofta gardets briljans framom de ryska enheterna. Däremot framhävde pressen kontinuerligt Finska gardets koppling till kejsaren och gav ett intryck av att kejsarfamiljen hade ett förnämligt förhållningssätt till gardet. Pressen hade ett enhetligt sätt att skriva om gardet, med undantaget av Papperslyktan som på grund av sin kortlivhet nämnde gardet endast ett fåtal gånger. De finskspråkiga tidningarna skiljde sig från sina svenskspråkiga motparter genom att skriva om sociala frågor gällande gardets manskap och framhävde tidvis att gardets kommandospråk borde ha varit finska. Över de tre decennierna som avhandlingen behandlar sker inga stora förändringar i hur gardet beskrivs, förutom att beskrivningarna får en starkare nationalistisk prägel mot slutet av 1800-talet. Ställvis kan man även finna spår av det mer separatistiska tänkandet som började vinna mark i Finland mot slutet av den studerade tidsperioden. Pressens enhetliga sätt att beskriva gardet kan förklaras med att gardet allmänt accepterades som en nationell symbol och orsakade därav ingen större polemik i pressen.
  • Honka, Anniina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen vuoden 1918 sisällissodan aikaista järjestyksen ylläpitoa punaisessa Helsingissä. Tutkimuskohteenani on Helsingin miliisilaitos. Tutkielmani ensimmäisessä osassa keskityn punaisena hallituksena toimineen Suomen kansanvaltuuskunnan järjestysvaltapoliittisiin tavoitteisiin, tavoitteiden saavuttamiseen ja Helsingin järjestysvaltakoneistoon keväällä 1918. Miliisilaitos ja punakaarti vastasivat Helsingin turvallisuudesta vallankumouksen aikana. Syvennyn myös näiden kahden järjestysvaltaelimen keskinäiseen kommunikointiin. Tutkielmani toisessa osassa käsittelen sisällissodan vaikutusta rikollisuuteen ja miliisilaitoksen tutkimia tyypillisiä rikoksia. Osoitan tutkielmassani, että levottomat ajat ja järjestysvaltapoliittiset ongelmat välittyivät vallankumousajan lainvalvontaan. Hallinnolliset epäselvyydet jakoivat jarjestysvallan kahtia, mikä haittasi jokapäiväistä järjestyksenpitoa. Tukeudun tutkielmassani aiempaan monipuoliseen tutkimukseen ja arkistolähteisiin. Hyödynnän eri arkistoista koottua hallinnollista lähdemateriaalia, johon kuuluu pöytäkirjoja, julistuksia, raportteja, määräyksiä, tiedusteluja ja tiedonantoja. Aiemmin tutkimuksen ulkopuolelle jääneet miliisipiirien päivittäiset raportit valaisevat kevään 1918 miliisilaitoksen arkea. Käsittelen tutkielmassani myös digitaalisessa muodossa löytyviä aineistoja kuten Kansallisarkiston valtiorikosylioikeuden asiakirjoja Helsingin miliisipäälliköstä, laki- ja asetuskokoelmaa sekä sanomalehtiarkistoa. Tutkielmassani hyödynnän kvalitatiivista ja kvantitatiivista tutkimusotetta. Vertailen Helsingin järjestyksen tilaa muihin punaisiin paikkakuntiin ja laajemmin ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan. Punainen hallitus tukeutui muiden valtioiden tapoihin järjestää virkavaltakoneistoa. Monissa järjetykseen liittyvissä haasteissa vallankumousajan Helsinki ei poikennut muista sota-ajan eurooppalaisista kaupungeista. Helsingin järjestysvaltakeskustelu avaa kansainväliselle tutkimukselle väylän tarkastella ylirajaisia toimintamalleja paikallisella tasolla. Suomen kansanvaltuuskunnan tavoite oli luoda luja järjestysvalta punaisille alueille. Virkavaltakoneisto järjestettiin kunnallisesti, mikä horjutti lujan järjetysvallan luomista. Punakaarti sai Helsingissä vahvan otteen järjestyksenpidosta. Miliisilaitoksen miehistöä vahvistettiin ja koulutettiin kevään 1918 aikana, mutta miliisilaitos ei onnistunut saavuttamaan monopoliasemaa järjestysvaltapolitiikassa. Erityisesti pidätystilanteet ja vankien säilyttäminen aiheuttivat ristiriitoja elinten välille. Miliisilaitoksen keskeisin tehtäväkenttä sijoittui kuitenkin kaupungin katujen turvaamiseen. Ensimmäisen maailmansodan aikana rikollisuus laski ympäri Eurooppaa, mutta Suomen osalta vain hetkellisesti. Levottomat ajat 1917‒1918 kasvattivat rikollisuustilastoja. Vallankumouksen aikana rikollisuus sen sijaan vaikuttaa laskeneen hetkeksi, mutta tilastojen puutteiden vuoksi lukuihin on suhtauduttava varauksella. Koko vuoden korkeaan rikollisuuteen hetkellinen aleneminen ei vaikuttanut. Miliisit tutkivat sota-ajan kaupunkielämään liittyviä rikoksia, joista tyypillisimpiä olivat elintarvike- ja alkoholirikokset. Samojen ongelmien kanssa kamppailtiin myös muualla Euroopassa. Vallankumousajan brutaalia puolta heijastavat väkivaltarikokset. Kansanvaltuuskunnan ja miliisilaitoksen keskeisenä tavoitteena oli torjua mielivaltaisuuksia, mutta torjunta jäi lähinnä julistuksiin. Henkirikollisuuden torjuntaa hankaloitti punakaartilaisten osallisuus murhiin ja kaartin haluttomuus ehkäistä terroritekoja. Helsingin järjestysvaltapolitiikka kaatui epäselviin toimintaohjeisiin ja vastuun jakautumiseen eri organisaatioille. Järjestysvaltapolitiikan epäonnistuminen ei kuitenkaan johtanut täydelliseen sekasortoon kaupungilla, sillä rikollisuutta torjuttiin ja rikoksia tutkittiin mahdollisuuksien rajoissa kuten muinakin vuosina.
  • Law, Kiira (Helsingin yliopisto, 2020)
    1980-luvulla nousi huoli väkivaltaa sisältävien videoiden vaikutuksesta nuoriin ja nuorisorikollisuuteen, mikä aiheutti kiivasta keskustelua. Ongelman ratkaisuksi nähtiin videoiden ennakkosensuuri ja videoiden ikärajojen muutos siten, että aikuisille tarkoitettu sisältö kiellettiin kokonaan. Tutkielmani tavoitteena oli selvittää, millaista keskustelua lehtien mielipidepalstoilla on käyty vuoden 1987 laista video- ja muiden kuvaohjelmien tarkastamisesta. Keskustelua videosta käytiin koko 1980-luvun, mutta tutkielman aikarajaus on vuodet 1986–1987. Peruste aikarajaukselle on, että hallituksen esitys video- ja muiden kuvaohjelmien tarkastamista koskevaksi laiksi annettiin eduskunnalle syksyllä 1986, jonka jälkeen laki hyväksyttiin kesällä 1987. Tutkielman aineisto koostuu Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien, Hufvudstadsbladetin ja Aamulehden mielipidepalstoilla julkaistuista mielipidekirjoituksista. Valitsin kyseiset lehdet aineistoksi siksi, että ne kaikki edustavat keskenään erilaisia lehtiä. Valitsin mielipidekirjoitukset aineistoksi, koska ne tarjoavat katsauksen kansan mielipiteisiin videolaista ja koska mielipidepalstalle voi kirjoittaa kuka tahansa sosioekonomisesta asemasta riippumatta. Vastaan tutkimuskysymykseen sekä määrällisin että laadullisin keinoin. Tutkin aineistoa teema-analyysin keinoin luokittelemalla aineistoa teemoittain ja havainnollistamalla teemoja esimerkkien avulla. Aineiston määrällinen analyysi toimii tukena laadulliselle tutkimukselle. Määrällisesti tarkasteltuna aineisto oli jakautunut siten, että Helsingin Sanomissa oli eniten mielipidekirjoituksia. Muissa lehdissä oli huomattavasti vähemmän aineistoa. Ajallisesti aineisto jakautui vuonna 1986 epätasaisesti painottuen joulukuulle, vuonna 1987 taas tasaisemmin jakautuen pääasiassa vuoden ensimmäiselle puoliskolle. Tarkasteltavissa lehdissä oli kaikissa enemmän videolakia vastustavia mielipidekirjoituksia kuin lakia kannattavia. Tutkimuksessa käy ilmi, että mielipidepalstoilla käytyyn keskusteluun otti osaa lukuisien eri ammattiryhmien edustajia, kuten kansanedustajia, opettajia, videoalan toimijoita sekä professoreita. Maantieteellisesti keskustelun osanottajat olivat ympäri Suomea. Suurin osa keskustelun osanottajista kirjoitti omalla nimellään ja vain kerran, mutta keskustelussa oli myös aktiivisempia osanottajia. 1980-luvun keskustelu videosta ja niissä esiintyvästä väkivallasta oli vahvasti polarisoitunutta ja tunnelatautunutta. Tutkimus tuo esiin, että tämä näkyi myös lehtien mielipidepalstoilla käydyssä keskustelussa videolaista, joka oli hyvin polarisoitunutta. Aineistosta nousi selkeä ero lain kannattajien ja vastustajien välille. Videolain puolustajat nähtiin kulttuurin vihaajina, kun taas videolakia vastustavat nähtiin väkivaltaa ihannoivina. Suurin osa aineistosta oli lakia vastustavia mielipidekirjoituksia, kun taas lakia kannattavia mielipidekirjoituksia oli huomattavasti vähemmän. Tutkimuksessa selvisi, että videolakia vastustavissa mielipidekirjoituksissa käytettiin lukuisia eri perusteita kuten sensuuria, holhoamista, pimeitä markkinoita ja kulttuuritarjonnan kaventumista. Videolakia kannattavissa mielipidekirjoituksissa esiintyi pääasiassa yksi peruste, lasten suojelu väkivaltaiselta sisällöltä. Erot aineistossa videolakia kannattavien ja vastustavien mielipidekirjoitusten välillä olivat siis suuret. Yhdistävä tekijä oli, että kaikki osapuolet suhtautuivat lakiin tunnepitoisesti.
  • Lankinen, Miira (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tämä tutkielma tutkii Robert Baillien (1602–1662) käyttämää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta retoriikkaa tämän poliittisuskonnollisissa teksteissä kolmen valtakunnan sotien aikana. Tutkimus analysoi, kuinka sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan avulla Baillie maalaa vastapuolesta kuvan vääräuskoisina, seksuaalisesti poikkeavina ja jopa hirviömäisinä. Vastaavasti Baillie käyttää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta kieltä myös maalatakseen presbyteerit tosiuskovaisiksi ja Jumalan asialla oleviksi. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä luvussa analysoidaan, kuinka Baillie maalaa vastapuolen miesten maskuliinisuuden heikoksi. Baillien mielestä eniten näiden miesten maskuliinisuutta kyseenalaistaa näiden vääräuskoisuus ja valtion uhkaaminen. Toisessa luvussa tarkastellaan, kuinka Baillie käyttää feminiinisyyttä toisaalta vastapuolen maalaamiseen seksuaalisesti epäilyttävinä ja yhteiskuntarauhan vaarantajina, mutta myös kirkon kuvaamiseen naisena, joka joutuu vastapuolen miesten hyökkäyksen kohteeksi. Kolmannessa luvussa sukupuolittuneisuus sidotaan yhteen ruumiillisuuden kanssa. Toisaalta Baillie maalaa vastapuolesta kuvaa hirviöinä, jotka saavat usein feminiinisiä konnotaatioita. Samalla hän niin ikään kuvaa kirkkoa ja valtiota ruumiin avulla, ja kuinka vastapuoli sairastuttaa tai muuntaa hirviöksi tämän poliittisen ja uskonnollisen ruumiin. Lopuksi luvussa keskitytään Baillien tapaan tarjota parannusta lääketieteellisten kielikuvien avulla. Baillien sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan analyysilla tämä tutkielma osoittaa, että aatehistoriallinen tutkimus hyötyy sukupuolen ja ruumiin huomioimisesta analyysissaan. Tutkielmassa avataan, kuinka 1600-luvun Iso-Britannian poliittinen ympäristö oli vahvasti sukupuolittunut ja ruumiillistunut, ja kuinka eliitin miesten oli tärkeä pitää kiinni näistä ihanteista oikeuttaakseen valtansa. Samalla tutkielma tuo esille, kuinka hyökkäys eliitin miehen maskuliinisuutta vastaan saattoi olla oikea uhka miehen poliittiselle vallalle.
  • Sadiq, Marjanah (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa käyn läpi tilannetta jossa Suomen ja Venäjän neuvostotasavallan (vuoden 1991 joulukuusta Venäjä) välinen kaupankäynti muotoutui vuosien 1990–1992 välillä ja sen jälkeen. Päättäen tarkastelujakson vuoteen 1994. Sivuan myös tilannetta kansainvälisten sopimusten pohjalta. Argumentoin, että idänkaupan loppuminen tuli yllätyksenä Suomen poliittiselle johdolle ja liiketoiminnan edustajille. Lisäksi tuon esiin kaupan notkahduksen olleen lyhytaikainen. Tuon esille metsäteollisuuden näkökulmasta miten kauppaneuvottelut edistyivät ja miten niiden nähtiin toteutuvan liiketoiminnan näkökulmasta. Minua kiinnostaa mitä tapahtui siirtymän aikana? Tutkielmassa keskityn siirtymään Idänkaupasta Venäjän kauppaan. Tutkimuskysymyksenä minulla on miten muutokset koettiin kaupankäynnin jatkuvuuden suomalaisten toimijoiden näkökulmasta? Avaan tutkielmassa vientiyrityksen näkökulmaa. Pyrin yhdistämään Venäjän sekavan 1990-luvun alun tilanteen heijastumisen ulkomaankaupan muotoutumisen tarkasteluajankohtana. Tärkeimpiä lähteitä minulla ovat Elinkeinonkeskusarkiston Suomen Metsätalouden Keskusliiton vuosikertomukset. Idänkauppa loppui clearing-kaupan mukana, mutta kaupankäynti Venäjän kanssa ei loppunut.
  • Schoultz, Vuokko (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkin pro gradu -tutkielmassani Väinö Lassilan (1896–1939) tasa-arvo- ja ihmisoikeusajattelua. Lassila oli Helsingin yliopiston anatomian professori ja lääkäri, joka puhui samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta 1930-luvun puolivälistä lähtien. Tutkimuskysymykseni on, miksi Lassila käytti samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä poliittisessa retoriikassaan vuosina 1934–1939. Aatteet olivat uhattuina 1930-luvulla, mitä kuvastaa natsi-Saksan synty vuonna 1933. Lassilasta tuli vuosikymmenen puolivälissä yksi näkyvimmistä fasismin ja rotuhygienian vastustajista. Hän toimi myös Ihmisoikeuksien liiton puheenjohtajana vuosina 1935–1939. Tutkielman tavoitteena on avata Lassilan kautta uusi näkökulma 1930-luvun aatehistoriaan. Tutkin, millaista vastarintaa rotuhygienia ja fasismi herättivät suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa 1930-luvulla. Samalla tarkastelen, miten ihmisoikeudet ymmärrettiin Suomessa ennen Yhdistyneiden kansakuntien (YK) jälkeen syntynyttä kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää. Otan työssäni kantaa vallitsevaan akateemiseen keskusteluun ihmisoikeuksien historiasta. Sovellan aatehistorioitsija Quentin Skinnerin näkökulmaa aatehistoriallisten tekstien tutkimiseen. Skinner on esittänyt, että aatehistorialliset tekstit olivat puhetekoja, jotka oli tarkoitettu kommunikatiivisiksi teoiksi menneisyyden yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lähestyn Lassilan tekstejä ja muita puheenvuoroja puhetekoina selvittämällä, mikä oli hänen tekojensa kommunikatiivinen tarkoitus aikalaiskeskustelussa. Tarkastelen Lassilan tapaa käyttää samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä siitä näkökulmasta, mikä merkitys niillä oli puheteon argumentaatiolle. Käsitteet ovat Skinnerin mielestä argumentaation työkaluja, minkä vuoksi hänelle on keskeistä se, mitä niillä voi tehdä argumentissa. Tämän lisäksi selvitän Lassilan puhetekojen motiivin tarkastelemalla, millaiset arvot ohjasivat hänen poliittista toimintaansa. Aineistoni koostuu kolmesta eri lähdekategoriasta. Ensimmäinen kategoria, lehdistö ja kirjallisuus, koostuu pääasiassa Lassilan lehdistössä julkaistuista teksteistä ja muista puheenvuoroista sekä hänen poliittisten vastustajiensa teksteistä. Toinen lähdekategoria koostuu Kansan arkistossa sijaitsevien Väinö Lassilan arkiston ja Ihmisoikeuksien liiton arkiston muodostamasta materiaalista. Kolmannen kategorian muodostavat sellaiset valtion virallisjulkaisut, kuten hallituksen esitykset, komiteamietinnöt sekä lait, joihin Lassila otti puheenvuoroissaan kantaa. Argumentoin tutkielmassani sen puolesta, että Lassilan ajattelun peruslähtökohta oli ihmisarvon kunnioitus, jonka pohjalta hän teki poliittisia johtopäätöksiä. Demokratia oli paras poliittinen järjestelmä, sillä se kunnioitti ihmisarvoa. Lassilan mielestä demokratia perustui ihmisten väliseen samanarvoisuuteen sekä yksilön vapauteen. Puheteoissaan Lassila pyrki puolustamaan demokratiaa fasismia ja rotuoppia vastaan sekä kehittämään sitä tasa-arvoisempaan suuntaan sosiaalisten olojen parantamisen kautta. Samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteet olivat hänelle demokratian puolustamisen ja kehittämisen työkaluja taistelussa rotuoppia ja fasismia vastaan.
  • Eteläaho, Anton (Helsingin yliopisto, 2021)
    Maisterintutkielmani käsittelee Ivan Timiriasevin (1860–1927) elämää Suomessa vuosina 1890–1927. Tutkin, miten venäläisestä kenraalikuvernöörin adjutantista Ivan Timiriasevista tuli suomalainen valokuvaaja 1900-luvun alun yhteiskunnallisen kuohunnan keskellä. Olen myös selvittänyt hänen yleistä elämänkulkuaan. Tutkielma on biografia Ivan Timiriasevin elämästä keskittyen hänen aikaansa Suomessa. Tutkielma seuraa Timiriasevin elämää ja etenee osin kronologisesti, osin taas jakautuen hänen asemaansa kenraalikuvernöörin adjutanttina sekä valokuvaajana. Tutkielma jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa keskityn Timiriasevin virkauraan. Pääasiallisena lähteenä tutkimuksessani Timiriasevin virkauran osalta toimii Kansallisarkistossa säilytettävä Ivan Timiriasevin henkilöakti, johon on koottu häntä käsittelevä aineisto kenraalikuvernöörinkansliasta. Tutkiessani Timiriasevin toimia valokuvauskerho Amatörfotografklubbenissa olen käyttänyt tutkimusaineistona kerhon kokouspöytäkirjoja. Tutkin myös Suomessa julkaistuja suomen-, ruotsin- ja venäjänkielisiä sanomalehtiä. Pyrin saamaan Timiriasevin elämänvaiheista mahdollisimman ehjän, monipuolisen ja luotettavan kuvan käyttämällä näitä lähteitä ristiin, kun se on mahdollista. Tutkimuksen tuloksena Ivan Timiriasevin elämästä on saatavilla aiemmin kokoamatonta tietoa. Timiriasevin voi määritellä yhtä hyvin ja perustellusti sekä pitkän virkauran tehneeksi arvostetuksi kenraalikuvernöörin adjutantiksi, kuin valokuvauksesta ammatin itselleen tehneeksi alun perin harrastelijana aloittaneeksi ammattivalokuvaajaksi. Hän eläköityi kenraalikuvernöörinkanslian palveluksista juuri ennen Suomen itsenäistymistä ja vallan vaihtumista Venäjällä. Hän selvisi Suomen sisällissodasta ja sai Suomesta eläkkeen loppuiäkseen. Valokuvaus ja sitä kautta saadut kontaktit suomalaisiin auttoivat Timiriasevia integroitumaan suomalaiseen yhteiskuntaan siinä määrin, että hän jäi tänne loppuelämäkseen. Timiriasev oli persoonana ilmeisen sosiaalinen. Valokuvaus vaikuttaa olleen Ivan Timiriasevin suurin intohimo. Valokuvauskerho saattoi olla hänelle paikka, jossa hän ei ollut venäläinen virkamies vieraassa kaupungissa, vaan valokuvaaja muiden joukossa. Hänen ottamansa valokuvat muodostavat myös ainutlaatuisen kokonaisuuden vuosisadan alun Helsingistä.
  • Tyyskä, Samuli (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tarkastelin tässä tutkimuksessani keisarillisen Japanin propagandaa vuosien 1941-1945 välille sijoittuneen Tyynenmeren sodan aikana. Yhdysvaltojen propagandassa vihollinen kuvattiin jo ensimmäisen maailmansodan aikana alkukantaisena eläimenä, mikä sai itseni pohtimaan keisarillisen Japanin propagandan luonnetta. Japanissa kasvavan nationalismin vuoksi aihe on myös hyvin ajankohtainen. Tavoitteenani oli siksi luoda kattava tutkielma keisarillisen Japanin propagandan. Tutkimusalueeni alkoi joulukuussa 1941 tapahtuneesta Pearl Harborin iskusta ja päättyi sodan loppumiseen vuoden 1945 elokuussa. Tarkoituksenani oli kolmen tutkimuskysymyksen kautta selvittää keisarillisen Japanin propagandan ilmenemismuotoja, sen kautta annettua viholliskuvaa sekä sodan eri vaiheiden tuomia muutoksia sen sanomaan. Pääasiallisina lähteinäni käytin kahta japanilaista propagandaelokuvaa, minkä lisäksi analysoin tutkimuksessani japanilaisia pilakuvia, sanomalehtiä, propagandajulisteita- ja lehtisiä sekä keisarillisen Japanin hallinnon lausuntoja saadakseni laajemman käsityksen propagandan luonteesta. Hyödynsin taustoituksessani myös vuonna 1936 tehtyä japanilaista, yhdysvaltalaiseen populaarikulttuuriin perustuvaa propagandaelokuvaa. Havaintoni paljastivat sodalla olleen hyvin uskonnolliset ja nationalistiset lähtökohdat, minkä lisäksi sodan katsottiin olevan välttämätön Japanin turvallisuuden suojelemiseksi. Pääasiallisen tutkimukseni tuloksena havaitsin, että keisarillisen Japanin propaganda sisälsi yllättävän laajan kirjon eri propagandan muotoja. Esimerkiksi taideala osallistui sotaponnistuksiin maalausten, lyijykynäpiirrosten sekä propagandajulisteiden kautta. Propagandaelokuvat puolestaan edustivat uutta propagandan muotoa Japanin tiedotuksen toimiessa tuona aikana pääasiallisesti sanomalehtien ja radion kautta. Lisäksi sekä viholliskuva että sanoma muuttuivat sodan aikana, ja näiden havaintojeni perusteella katsoin keisarillisen Japanin propagandan viholliskuvan ja sanoman voitavan jakaa kolmeen päävaiheeseen. Sodan alkuvaiheessa eli vuonna 1942 yhdysvaltalaiset nähtiin kurittomina ja kunniattomina imperialisteina, joiden vallasta Aasia tuli vapauttaa. Viholliset kuvattiin vielä tässä vaiheessa normaaleina, joskin japanilaista heikompina, ihmisinä. Lisäksi korostettiin Japanin omaa sotamenestystä. Sotaonnen käännyttyä viholliselle annettiin eläimellisiä sekä pahansuopia piirteitä, ja sen katsottiin uhkaavan keisarillisen Japanin olemassaoloa. Propagandan sanoma korosti nyt myös koko kansan kattavaa liikekannallepanoa. Vuoden 1944 syksystä lähtien propaganda siirtyi kolmanteen vaiheeseensa, jolloin uhrautuminen keisarin puolesta sekä vihollisen verenhimoisuus ja armottomuus nousivat keskeisiksi teemoiksi.
  • Sairanen, Eetu (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa vastaan tutkimuskysymykseen: ”Kuinka saksalainen Viipuri oli vuosina 1918 — 1930?” Määrittelen saksalaisuuden saksankielisyyden ja Viipurin saksalaiseen seurakuntaan kuulumisen kautta. Liitän Viipurin saksalaisuuden osaksi ulkosaksalaisuuden tutkimuskenttää. Ulkosaksalaisuuden historiantutkimus puolestaan kuuluu 1990-luvun jälkeen yleistyneeseen historiantutkimukseen, jossa kansallisvaltioiden sijaan tutkimuksen keskiössä ovat verkostot, väestönliikkeet ja vuorovaikutus. Viipurin saksalaisista aiemmin tehty tutkimus on lähes täysin keskittynyt 1910-lukua edeltäneeseen aikaan. Tämä selittyy sillä, että aiemmin aihetta tutkineet ovat katsoneet vanhojen Viipurin saksalaisten sukujen ruotsalaistumisen johtaneen saksalaisuuden merkittävään vähenemiseen 1900-luvulle tultaessa. Analysoimalla lähteitäni Viipurin saksalaisen seurakunnan vuoden 1941 kirkonkirjaa, Viipurin väestölaskentoja vuosilta 1920 ja 1930 sekä vuosina 1918 — 1929 Viipurissa ilmestyneitä sanomalehtiä osoitan kuitenkin tämän aiemman tulkinnan Viipurin saksalaisuuden katoamisesta virheelliseksi. Lähdeaineistoistani käy ilmi, että Viipurin saksalaisten määrä on Suomen itsenäistymisen jälkeen ollut kutakuinkin sama kuin läpi 1800-luvun. Ainoastaan Viipurin saksalaisten suhteellinen osuus kaupungin väestöstä on vähentynyt suomalaisten määrän lisääntymisen myötä. Lisäksi lähdeaineistoistani käy ilmi, että Viipurin saksalaisista noin neljäviidesosaa oli syntynyt jossain muualla kuin Viipurissa. Tämän perusteella Viipurin saksalaisten ruotsalaistuminen ei vaikuta todennäköiseltä, vaan ajatus siitä pohjautuu virheelliseen näkemykseen paikallaan pysyneestä saksalaisväestöstä eikä huomioi muuttoliikkeiden vaikutusta. Olenkin tehnyt aiemmasta tutkimuksesta puuttuvan havainnon, että Viipurin saksalaisista merkittävä osa oli 1900-luvulla muuttanut sinne Pietarista ja Baltiasta. Osoitan, että Viipurin saksalaiset olivat ruotsia ja suomea osanneiden kaksikielisten ohella tarkastelemanani ajanjaksona kaupungin korkeimmin koulutettu kieliryhmä. Lähes poikkeuksetta Viipurissa koulunsa käyneet saksalaiset suorittivat koulunsa ruotsiksi, ja heistä monet opiskelivat korkeakouluissa Suomen ulkopuolella. Korkean koulutustasonsa mukaisesti Viipurin saksalaiset yleensä myös työskentelivät koulutusta ja erikoistumista vaatineissa ammateissa. Havaintojeni mukaan Viipurin yläluokkaan on kuulunut tarkastelemanani ajanjaksona monia saksalaisia. Osoitan, että jo aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa tarkasteltujen Viipurin vanhojen saksalaissukujen lisäksi kaupunkiin, ja sen läheisyydessä olleille huviloille, on Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina paennut monia Pietarin saksalaisia, jotka hekin ovat eläneet yläluokkaista elämää. Viipurissa saksalaisuus on vuosina 1918 — 1930 ilmentynyt edelleen vahvasti kaupungin liike- ja taide-elämässä. Kaupungin keskeisillä liikepaikoilla, kuten Aleksanterinkadulla, Punaisenlähteentorilla ja Linnoituksen kaupunginosassa saksalaiset yritykset ovat olleet ennemmin sääntö kuin poikkeus. Viipurin taiteelle taas ovat antaneet saksalaisen leiman monet muusikot sekä näytelmätaiteilijat.
  • Hannu, Lea (Helsingin yliopisto, 2021)
    Uimisesta ja vedessä oleskelusta tuli suosittua ajanvietettä valkoisen ylä- ja keskiluokan keskuudessa Yhdysvalloissa 1800-luvun jälkipuolella. Uimapaikoissa sallittiin naisten ja miesten samanaikainen uiminen, mikä johti uudenlaisen veteen soveltuvan pukeutumismuodin luomiseen. Uima-asun piti yhtäältä mahdollistaa liikkuminen, mutta toisaalta suojella sen käyttäjää sopimattomilta katseilta niin vedessä kuin rannallakin. Uimapuvun tuli siis samanaikaisesti paljastaa ja peittää kehoa. Tutkin kulttuurihistoriallisen lähiluvun metodin avulla, miten aikuisten vapaa-ajan uima-asujen muotoileminen loi ja tuki käsityksiä sopivasta sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta 1800–1900-lukujen taitteen Yhdysvaltain itärannikolla. Analysoin, miten asujen materiaalit, leikkaukset ja asusteet valjastettiin sukupuolimääreiden vahvistamiseen. Painotan liikunnan, julkisen esilläolon ja sosiaalinormien mukaisten käytänteiden joskus toisilleen ristiriitaistenkin tavoitteiden yhteen punoutuvia merkityksiä, jotka vaikuttivat pukuihin ja niiden käyttöön. Keskityn analysoimaan erityisesti katsomisen tapoja, joilla uimapukuisten henkilöiden ulkoasua ja käytöstä tulkittiin, ohjattiin ja muokattiin. Tutkimuskysymykseni ovat: miten ja miksi sukupuoli, luokka ja seksuaalisuus vaikuttivat uimapuvun luomiseen ja soveliaan asun määrittelemiseen? Minkälaisia merkityksiä asu rakensi sukupuolesta ja ihmiskehosta? Mitkä tilat ja toiminnan muodot olivat mahdollisia uima-asuihin pukeutuneille kehoille? Miten puvuissa esiintyneitä henkilöitä katsottiin julkisilla paikoilla sekä miksi ja miten he vastasivat näihin katseisiin ja niiden asettamiin odotuksiin? Uimapukeutumista ja asuihin sonnustautuneiden henkilöiden ulkoista olemusta analysoitiin laajalevikkisissä aikakauslehdissä. Tärkein alkuperäislähdeaineisto käsittää seuraavat yhdysvaltalaiset lehdet: Vogue, Harper’s Bazar, The Ladies’ Home Journal, Peterson’s Magazine ja Godey’s Lady’s Book and Magazine. Lehtien kirjallisen materiaalin lisäksi keskityn tulkitsemaan niissä julkaistuja kuvia, joiden avulla merkityksellistän uimapukuja käyttäneisiin kohdistettuja arvoja, ihanteita ja toiveita. Esitän tutkimuksessani, että kaksijakoisen sukupuolikäsityksen mukaan valmistetut uima-asut rakensivat performatiivisesti ihanteellista naiseutta ja mieheyttä. Naisten ja miesten ulkoasua koskivat pitkälti eri säännöt ja odotukset. Miehet saivat pukeutua ja toimia vapaammin rannoilla, kun naisilta edellytettiin viehkeää ulkonäköä sekä siveää käytöstä. Osoitan, että pukeutumista määrittelevät rajat eivät olleet kuitenkaan ehdottomat, vaan jatkuvan neuvottelun alaisia. Vaikka uima-asuilla luotiin ja vahvistettiin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä normeja, pystyivät uimapukuja käyttäneet myös haastamaan vallitsevia siveys- ja käyttäytymisnormeja pukeutumalla ja toimimalla niitä venyttävin tavoin.