Browsing by Subject "Magisterprogrammet i kulturarv"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 67
  • Kajo, Inkeri (Helsingin yliopisto, 2021)
    Uskontotieteen etnografinen tutkielmani tarkastelee elävien ja kuolleiden ihmisten välisiä yhteyksiä 2000-luvun Suomessa. Työn pääkohteena on kysymys siitä, miten läheisensä menettäneet ihmiset voivat kokea yhteyttä kuolleeseen lähiomaiseensa oman eletyn ruumiin kokemuksensa kautta? Tarkemmin tarkastelen tutkielmassa tapoja, joilla yhteys vainajaan rakentuu, ilmenee ja pysyy yllä omaisten ruumiin kokemuksessa ja sen kautta. Työssä läheisensä menettäneen ihmisen yhteyden kokemuksesta kuolleeseen omaiseensa käytetään termiä vainajayhteys. Tutkielma hyödyntää teoreettisena työkalunaan ruumiinfenomenologista filosofiaa, jossa eletyllä ruumiilla tarkoitetaan elävää, aistivaa ja havaitsevaa kehoa niin kuin se yksilön omassa jokapäiväisessä kokemuksessa hahmottuu. Yhtaikaa eletty ruumis on myös yksilön maailmassa olon lähtökohta, jossa ihmisten välisyys eli intersubjektiivisuus sekä vuorovaikutus toisiin tapahtuvat. Monikenttäisen tutkielmani aineistona ovat kahdeksan suomalaisen lähiomaisensa menettäneen naisen haastattelua. Lisäksi hyödynnän työssä muistiinpanojani, joita olen kirjoittanut vierailuistani haastateltavien kodeissa, käynneistäni haastateltavien kuolleiden omaisten haudalla ja kuolinpaikalla. Tämän ohella tutkielma-aineisto muodostuu havainnoinnistani Facebook-muistoryhmissä, sekä kahden haastateltavan verkossa kirjoittamasta omaisensa kuolemaa käsittelevästä blogista. Tutkielma osoittaa, miten aineistossa omaisensa menettäneiden ihmisten yhteys vainajaan ilmeni, rakentui sekä pysyi yllä heidän ruumiin kokemuksessaan. Tärkeimpänä työn huomiona oli tällöin, miten vainajaan tuntemasta yhteydestään kertoessaan ilmaisivat aineiston omaiset vainajan yhtaikaa elävän ja olevan olemassa osana omaa ruumiistaan sekä sen kokemuksia, toimintoja ja aistimuksia. Havainto vahvisti myös aineiston kokemusten kytköstä tutkielmassa teoreettisesti hyödynnettyyn ruumiinfenomenologiseen filosofiaan, kokemusten painottaessa omaisten eletyn ruumiin ja ihmisten välisyyden merkitystä heidän maailmassa olemisensa lähtökohtana. Ymmärrys omaisen eletyssä ruumiissa olemassa oloaan jatkavasta vainajasta tuli esiin tavassa, jolla kuolleen läheisen koettiin elävän osana omaisen elintoimintoja kuten verenkiertoa, hengitystä tai sydämen sykettä. Samalla vainajayhteys rakentui osaksi eletyn ruumiin kokemusta kun vainajan ymmärrettiin elävän jonkin omaisen arvokkaan, omalle olemassa ololle keskeisen kehon kohdan osana. Yhtälailla myös omaisen yhteyden kokemusta vainajaan ilmaisevat tunteet paikallistuivat omaisen ruumiiseen, jolloin erityisesti sydän korostui kehollisten ihmisten välisiä yhteyksiä ilmaisevien tunnekokemusten keskuksena. Omaiset toivat ilmi, miten heidän tässä hetkessä hahmottuvan ruumiin kokemuksensa olemista ohjaavat suuntaviivat olivat muodostuneet jo menneisyydessä, suhteessa vielä silloin eläneeseen vainajaan, suunnaten yhä tässäkin hetkessä omaisten tapaa olla maailmassa ja ymmärtää todellisuutta. Keskeisintä oli, miten omaisille vainajan läsnäolo ja vaikutus tässä tietyllä tavalla rakentuneessa ruumiillisessa todellisuudessa ei ollut kadonnut tämän kuoleman myötä. Näin omaisten eletty, -historiaan ja aikaan suhteessa oleva-, ruumiin kokemus välitti monenlaista tietoa vainajan jatkuvasta olemassaolosta siinä vielä nykyisyydessäkin. Kehon kokemuksen tuottamaa ymmärrystä yhteydestä vainajaan syntyi erityisesti aistihavaintojen myötä, jolloin tulkitsin työssä aistimisen olleen tutkielman omaisille vainajayhteyden olemassaolosta viestivä kehollisen tietämisen väline. Keskeistä oli, miten aistiminen yhdistyi aineistossa ihmisten välisiin suhteisiin sekä niiden ylläpitoon, jolloin omainen pystyi kehonsa kautta eri tavoin aistimaan vainajan läsnäoloa elämässään ja ympäristössään. Samalla omasta ruumiin kokemuksesta lähtöisin olevat aistielämykset kytkivät kuolleen läheisen entistä lujemmin omaisen kehon osaksi ja tekivät tämän olemassaolon siinä vielä selväpiirteisemmin koettavaksi.
  • Varjonen, Erkki (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tekoälyn nopean kehityksen ja laskennallisen luovuuden tutkimuksen myötä tekoäly on adaptoitunut nopeasti myös taiteisiin. Taiteilijat luovat tänä päivänä erityisesti generatiivisia kilpailevia neuroverkkoja (GAN, generative adversial networks) hyödyntäen omaperäistä ja mielenkiintoista kuvastoa. Tämän maisterintutkielman primaarina tavoitteena on selvittää, missä määrin tekoälyä voidaan pitää taiteellisena toimijana ja mitä se tarkoittaa tekijyyden näkökulmasta. Lisäksi sekundaarina tavoitteena on selvittää voiko tekoälytaide olla auraattista ja ainutkertaista sekä onko generatiivinen kuvasto yleensäkään kategorisoitavissa taiteeksi. Tutkielman empiirisen aineiston muodostaa neljä kansainvälistä tekoälytaiteilijaa, joita tarkastellaan posthumanistisessa viitekehyksessä. Posthumanismissa pyritään yleisesti purkamaan perinteisiä ihminen–kone, ihminen–luonto tai kulttuuri–luonto dualismeja sekä tyypillistä humanistista ajatusta ihmisestä kaiken yläpuolella. Bruno Latour käyttää termiä kollektiivi inhimillisen ja ei-inhimillisen toimijan yhdistymisestä. Tekoälytaiteessa hybridinen ihminen–kone-kollektiivi yhdistää taiteilijan teknologiseen algoritmiin. Tekoälytaiteen kohdalla voidaan todeta elettävän vastaavanlaista mediateknologista murrosta kuin kameran ja valokuvan tullessa suosioon. Tämän vuoksi Walter Benjaminin auran käsite soveltuu tekoälytaiteen auraattisuuden ja ainutkertaisuuden tarkasteluun. Hän tutki olosuhteita ja ehtoja, jotka mahdollistivat valokuvan auraattisen kokemukseen ja hänen mukaansa taideteoksen luonne määräytyy aina teknisten tuottamistapojen kautta. Tutkielma osoittaa, että laskennallinen järjestelmä toimii sekä taidetta generoivana mediumina että taiteilijan posthumanistisena assistenttina tai yhteistyökumppanina. Luova tekoäly toimii tällaisessa vuorovaikutteisessa ja sympoieettisessa kollektiivissa taiteilijan luovuutta lisäävänä aktorina. Koneoppimiseen perustuvan teknologian vuoksi tekoäly on aina enemmän kuin passiivinen työkalu. Laskennallisen toimijan mukaan tuleminen taiteen tekemiseen ei tarkoita ihmisen luopumista omasta toimijuudestaan. Vaikka luovalla tekoälyllä on aktiivinen rooli yhdessä taiteilijan kanssa, niin päätöksentekijän rooli kuitenkin pysyy taiteilijalla. Tekoälytaide on luokiteltavissa käsitetaiteeksi. Molemmissa suurin kiinnostus kohdistuu ideaan ja konseptiin. Toinen merkityksellinen paralleeli käsitetaiteen ja tekoälytaiteen välillä on niiden suhde tekijäsubjektiin, taiteilija positioituu molemmissa kuraattorin rooliin. Tekoälyteknologiat yksistään eivät aikaansaa auraattisuutta, mutta algoritmisen taiteen ainutkertaisuuden puolesta puhuvat taiteilijan kuratoimat uudet ja yllättävät taiteelliset artefaktit.
  • Tanila, Tuulia (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tutkielmassa tarkastellaan Kiinan asemaa suomalaisessa keramiikkatuotannossa keskittyen aineistona suomalaisen Arabian keramiikkatehtaan tuotantoon. Tarkastellen Arabian tuotannossa ilmeneviä kiinalaisen kulttuurin vaikutteita, niiden kehitystä ja taustalla vaikuttavia tekijöitä, tutkielma pyrkii havainnollistamaan, miten kiinalainen kulttuuri ja suomalainen keramiikka ovat kohdanneet Arabian tehtaan toiminnan aikana. Tutkielmassa Arabian keramiikan kulttuurivaikutteita lähestytään representaation käsitteen kautta. Käsitteen monia merkitystasoja hyödyntäen Kiinaa käsitellään tutkielmassa niin kulttuurivaikutteiden lähteenä, valtiollisena toimijana kuin semioottisena mielikuvana, jonka pohjalla vaikuttavat erilaiset historialliset käsitykset kiinalaisesta kulttuurista. Kiinalaisen kulttuurin representaatioiden eri muotojen tarkastelu Arabian keramiikkatuotannossa on jäsennetty tutkielmassa temaattisten osioiden – kuva, kieli, muoto ja tekniikka – alle. Osioissa sovelletaan näkökulmia niin taidehistorian, alue- ja kulttuurintutkimuksen kuin semiotiikan aloilta pohjaten aihepiirien tutkimuskirjallisuuteen. Arabian tuotannossa käytettyjen kuvitusten, nimitysten, muotojen sekä tekniikoiden analyysin pohjalta tutkielma osoittaa, että kiinalainen kulttuuri on tarjonnut tuotannolle vaikutteita monella representaation tasolla ollen näissä kokonaisvaltaisimmin vaikuttavassa asemassa tuotannossa 1930–60-lukujen välillä. Suhteessa Kiinan aseman kehityskulkuihin tutkielma nostaa tarkasteluun esimerkiksi Ruotsin aseman kulttuurivaikutteiden välittäjänä sekä myös japanilaisen keramiikan rinnakkaiset vaikutteet. Representaatioiden eri ilmentymiä käsitellään tutkielmassa lähtökohtaisesti sidonnaisina oman aikakautensa kontekstiin. Tutkielmassa tuodaan esille myös erilaisia historian ja modernin suhteeseen liittyviä ristiriitoja keramiikkatuotannon kulttuurivaikutteiden sisällä tavoitteena ottaa näin huomioon, kuinka arjen esineisiin sisältyy moniulotteisia keskusteluita ja historioita.
  • Wiberg, Maria (Helsingin yliopisto, 2022)
    Charles Rennie Mackintosh oli skotlantilainen taiteilija, arkkitehti ja tuotesuunnittelija, joka leikitteli erilaisilla tyylilajeilla ja sai paljon vaikutteita paitsi eurooppalaisesta taiteesta ja arkkitehtuurista mutta myös japanilaisesta tyylistä. Tämän mahdollisti paitsi japonismin kasvava suosio Euroopassa mutta myös Glasgow’n, Mackintoshin kotikaupungin läpi virranneen japanilaisen tuontitavaran myötä. Japonismin lisäksi vaikuttava tyylisuunta, art nouveau, joka vaikutti läpi Euroopan 1800-luvun viimeisistä vuosista 1900-luvun alkupuolelle. Kasviaiheiset teokset ovat olleet oleellinen osa paitsi taidehistoriaa asetelmamaalausten ja sisustustellisten elementtien myötä mutta myös tieteellisen tiedon jakamisen ja kuvaamisen kannalta. Mackintoshin kohdalla kasviaiheiset luonnokset, jotka muovautuivat kokonaisvaltaisiksi akvarelliteoksiksi myöhemmällä iällä, alkoivat opiskelijan halusta hallita ympäristönsä kuvaamisen. Mackintoshin kohdalla luonnosmaisuus ei kuitenkaan poistunut tämän kasviakvarelleista koskaan. Glasgow oli merkittävä teollisuuskaupunki ja brittiläisen imperiumin toinen pääkaupunki, joten sen läpi virtasi paitsi teollisuustuotteita, mutta tuontimaiden kulttuurien vaikutteet elivät kaupungissa. Japanilainen kulttuuri ja sen vaikutteet eurooppalaiseen taiteeseen tunnetaan termillä japonismi, joka ilmenee muun muassa orgaanisuudessa, epäsymmetriassa sekä linjojen kaarevuudessa ja pehmeydessä. Mackintoshin kasviaiheiset teokset noudattivat paitsi aiheeltaan orgaanisuutta mutta myös pyrkimyksiltään rakentaa linjoja jatkuvuuden pohjalle. Orgaanisuus terminä pohjautuukin paitsi luonnonmukaisuuteen ja sen imitointiin mutta myös linjojen ja muotojen yhdistelmälle, joka pohjautuu keskeytymättömyydelle ja yhtäjaksoisuudelle. Konkreettisten linjojen ja muotojen lisäksi japonismille oleellista on nähdä tavallisessa kaunista. Mackintoshin vakaumus kasvien representaatiosta elämänä ja kukintojen metaforisesta luonteesta elämänilolle oli kriittisessä roolissa tämän kasviaiheisissa teoksissa. Hän ei kuvannutkaan kasveja ilman kukintoja, sillä koki elämänriemun ja onnen kuvaamisen olevan taiteilijoiden vastuutehtävä. Mackintoshin katsomus kukintojen merkityksestä korostuukin tämän sairastuessa masennukseen, jolloin kukintojen kuvauksesta tuli hänelle henkilökohtainen kysymys. Japonismin kaarevat linjat ja orgaanisuus heijastuvat myös art nouveau -tyylissä, tehden niistä luonnolliset kumppanit taiteessa. Tulee kuitenkin huomioida, että pehmeys ja orgaanisuus linjoissa kontrastoi Mackintoshin ensimmäisissä luonnoksissa arkkitehtuuristen suorien linjojen ja kulmikkuuden kanssa ennen tämän tyylin pehmentymistä kypsyessään taiteilijana 1890-luvulla. Tämä mahdollinen kypsyminen on rinnastettavissa oman tyylisuunnan löytämiseen, josta mahdollinen kiittäminen on Mackintoshin vaimoa Margaretia, tämän siskoa ja lankoa. Heidän taiteellisessa tyylissänsä toistuu usein eteerisyys ja mystisyys paitsi aihevalinnoissa, joita ovat muun muassa päätökset kuvata teemallisesti keijuja, mutta myös muotokielen pehmeyden sekä värimaailman kautta. Pastellivärit toistuvatkin Margaretin ja Francesin tulkinnoissa pitkien ympäri hahmojen kaartuvien pehmeiden linjojen kanssa. Harkittu värien käyttö heijastuu Mackintoshin kasviakvarelleissa hyvin hillityssä ja harkitussa värityksessä, joka on usein vain muutama suunnitelmallinen veto, luoden onnistuneen mielikuvan värimaailmasta pienellä vaivalla. Mackintoshin masennus vaikutti mahdollisesti määrällisesti kasviaiheisten akvarellien tuottamiseen. Lapsuudessaan tämän isällä oli ollut pieni kotipuutarha, jonka nostalginen merkitys nousi tärkeään rooliin Mackintoshin asuttua Suffolkin Walberswickissä yhdeksän vuotta. Täällä hän omistautui kasviaiheisille akvarelleilleen, vakiinnuttaen tyylikseen harkitun värien sekä linjojen käytön botaaninen tarkkuus huomioiden. Mielenterveyden vaikutuksen arvioiminen Mackintoshin taiteessa on kuitenkin mahdotonta ja nojaa vahvasti spekulointiin. Sen vaikutusta voi kuitenkin arvioida teoreettisesti mutta konkreettisen syyseuraus-suhteiden luominen olisi paitsi epäeettistä mutta myös kyseenalaista. Kasviakvarellien korotus taide- ja arkkitehtuuriopiskelijan luonnostelusta ja piirtämisen harjoittelusta yhdeksi tämän merkittävimmiksi teemoiksi ja oman elämän merkityksen kuvaukseksi on Mackintoshin kohdalla oleellinen näkökulma tämän teosten tulkinnassa.
  • Ailoranta, Eino (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tutkielman aiheena on tietokoneavusteinen kolmiulotteinen suunnittelu maalaustaiteessa. Tarkastelun keskiössä on taiteellinen prosessi ja työskentelymenetelmä, jossa tietokoneavusteisen kolmiulotteisen mallintamisen keinoin luotuja kuvia käytetään maalausten lähtökohtina. Tutkielmassa aihetta lähestytään suomalaisen kuvataiteilija Erno Enkenbergin (s. 1975) maalausten kautta. Tutkielmassa Enkenbergin maalauksia tarkastellaan yhdessä muun tutkimusaiheeseen liittyvän aineiston kanssa. Tutkielman tavoitteena on osoittaa, millaisia merkityksiä digitaalisiin 3D-mallinnuksiin liittyy sekä toimia osaltaan yhtenä esimerkkinä niistä tavoista, joilla digitaalisuuden ja nykyteknologian vaikutuksia on mahdollista huomioida taiteentutkimuksen kentällä. 3D-mallinnusohjelmien käyttö on kuulunut oleellisena osana Enkenbergin taiteelliseen työskentelyyn viimeisten vuosien aikana. Ohjelmien avulla Enkenberg luo kuvia, jotka toimivat lähtökohtana Enkenbergin tekemille maalauksille. Tutkielmassa tarkastelen sitä, millaisia sisältöjä ja aiheita Enkenbergin maalauksissa toistuu ja millaisia merkityksiä maalausten tulkinnoissa nousee esiin. Teosaineiston lisäksi keväällä 2021 toteutetut työhuonetapaamiset sekä tutkimusaiheeseen liittyvä kirjallisuus, erinäiset verkkojulkaisut, näyttelytekstit ja sosiaalisen median sisällöt ovat toimineet tutkimusaineistona, jonka analysoinnin myötä olen pyrkinyt vastaamaan tutkimuksissa esitettyihin kysymyksiin sekä vastaamaan tutkimuksen tavoitteisiin. Tutkimus osoittaa, miten kolmiulotteinen mallintaminen toimii Enkenbergin työskentelyssä ennen kaikkea visualisoinnin apuvälineenä. Kolmiulotteisten mallinnusohjelmien avulla Enkenberg luo tilallisia kuvia, joiden visuaalisuus ja estetiikka muistuttavat maalausten katsojia muun muassa videopelien maailmoista. Tarkan ja huolellisen maalausprosessin myötä Enkenbergin maalaukset toistavat 3D-mallinnusten visuaalista vaikutelmaa. Lisäksi tutkimus tuo esille, miten kolmiulotteinen mallintaminen liittyy osaksi kuvan teknisen välineellistymisen historiallista jatkumoa. Vaikka tietokoneella luotujen kuvien historia on suhteellisen lyhyt, asettaa tietokone maalaustaiteessa yleistyneenä kuvantekemisen välineenä kysymyksiä digitaalisen ja analogisen taiteen välisestä suhteesta sekä nykymaalaustaiteen rajoista ja sen uusista mahdollisuuksista.
  • Mallinen, Sara (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan taiteen osallistumista 2000-luvun ympäristökeskusteluun sekä taiteen, taidekentän ja taiteilijan roolia ja vaikuttavuutta ympäristökeskustelussa. Teoriaohjautuva tapaustutkimus sijoittuu ekokriittisen taidehistorian kentälle. Teoreettisen viitekehyksen muodostavat monialaisesti modernin ympäristöfilosofian teoriat, ei-inhimillisiin toimijoihin liittyvät posthumanistiset ja ekokriittiset teoriat sekä sosiologian strukturaatioteoria. Tutkielman metodina on teemahaastattelu ja teosanalyysi. Tutkimuskysymystä tarkastellaan aikaisemman tutkimuksen perusteella sekä tapaustutkimuksena kahden suomalaisen nykytaiteilijan, Alma Heikkilän (s. 1984) ja Tuula Närhisen (s. 1967) kautta. Teemahaastatteluissa jäsennetään kuvataiteilijoiden näkemyksiä nykytaiteen osallistumisesta ympäristökeskusteluun sekä taiteen ja taiteilijan mahdollisuuksista vaikuttaa ympäristödiskurssiin yleisellä tasolla ja heidän oman taiteilijuutensa kautta. Kuvataiteilijoiden seuraavat teokset toimivat aineistona: lämmin ja kostea | lahoava puu (Alma Heikkilä, 2019), Sienet, rihmastot, itiöemät, limasienet ja muut (Alma Heikkilä & Elina Tuhkanen 2013-14), Aaltokiikari (Tuula Närhinen, 2009) ja Muovimuotoilua Itämerestä (Tuula Närhinen, 2013). Teoksille annetaan tulkintoja ekokriittisen taidehistorian näkökulmasta liittyen havaitsemiseen, tunteiden herättämiseen ja toimijoiden välisiin riippuvuussuhteisiin. Tutkielmassa todetaan, että taide ja kulttuuri ovat teoreettisesti merkittäviä tekijöitä antroposeenin ajan vaatimien kulttuuristen ja arvoihin perustuvien muutosten edistämisessä. Taiteen vaikuttavuus on sen kyvyssä toimia alustana ylirationaaliselle refleksiivisyydelle eli tunneperusteiselle ja intuitiiviselle kokemiselle ja tiedolle, joka voi tarjota havaitsijalle uusia näkökulmia. Ympäristödiskurssin kontekstissa myös taiteen kautta tapahtuva ympäristön havainnointi ja eri toimijoiden havaittavaksi tekeminen voivat edistää niiden arvostusta, kokemusta monilajisesta yhteydestä ja ymmärrystä toimijoiden välisistä riippuvuussuhteista. Lisäksi tutkielma osoittaa, että todellisuudessa yksittäisen taiteilijan mahdollisuudet ja resurssit vaikuttaa ympäristödiskurssiin ovat rajalliset ja riippuvaiset taidekentän rakenteista, minkä vuoksi muutosten tulisi tapahtua taidekentällä yhteisten toimien, käytäntöjen ja keskustelun kautta. Ympäristöön liittyvät keskustelut taidekentällä ja taiteessa tulisi nähdä vuorovaikutteisina, avoimina sekä kaikkia osapuolia ja toimijoita kuuntelevina.
  • Jämsä, Linnea (Helsingin yliopisto, 2018)
    Yhä useampi ihminen etsii muutosta elämäntapaansa nykypäivän ympäristöongelmien ja kestävän kehityksen ajankohtaisuuden vuoksi ja jotkut haluavat jopa aktiivisesti vaikuttaa yhteiskuntaan. Ekokylät toimivat yhtenä mahdollisuutena elämäntavan muutokseen. Pro gradu -tutkielmani on kansatieteellinen tutkimus, jossa tarkastelen ekokylissä asuvien ja ekokylässä asumisesta kiinnostuneiden kokemusta ekokylän vaikutusmahdollisuuksista ja omasta vaikuttamisestaan. Teoriapohjana käytän aktiivisen kansalaisuuden käsitettä. Tutkimukseni voi kokea kuuluvan yhteiskuntaetnologian piiriin, sillä siinä käsitellyt asiat ovat yhteiskunnallisesti ajankohtaisia ja ruohonjuuritasolta vaikuttavia. Aineisto on kerätty kirjoituskutsun ja haastatteluiden avulla. Vastaajia on yhteensä 7, joista 5 ovat ekokylissä asuvia ja 2 ekokylistä kiinnostuneita henkilöitä. Aineiston analyysiosuudessa käsitellään vastaajien kokemusta ekokylästä yhteiskunnallisena vaikuttajana ja sitä, minkälaisia vaikutusmahdollisuuksia ekokylä tarjoaa asukkailleen. Tarkastelun alla ovat myös muut vaikuttamisen keinot, vaikuttamattomuus sekä vaikuttamisen ja henkisen hyvinvoinnin suhde. Aineiston analyysimetodina toimivat teema-analyysi ja lähiluku. Tutkimuksen perusteella vastaajat kokevat, että ekokylä vaikuttaa toimimalla ekologisen elämäntavan esimerkkinä, oppimisympäristönä ja neuvonantajana yhteiskunnalle. Ekokylän ajatellaan myös omaavan mahdollisuuksia tulevaisuuden kehitykselle ja ekologisen muotivirtauksen edistämiselle. Lisäksi sen voidaan kokea vaikuttavan yksilöiden valintoihin. Kaikki vastaajat eivät kuitenkaan koe ekokylän merkitystä tärkeäksi, ja sen merkitys voidaan nähdä myös kokeiluna ja tietylle ihmisryhmälle sopivana elämäntavan toteuttamisen paikkana, jonka ideologia ei välttämättä voi kohota yhteiskunnan tasolle. Asukkailleen ekokylä tarjoaa vaikutusmahdollisuuksia ekologisen elämäntavan helpottajana ja uusien kokemusten kartuttajana. Yhteisössä voimaannutaan, kun eletään samankaltaisen arvomaailman omaavien ihmisten kanssa, jotka tukevat toisiaan, jakavat resursseja ja tieto-taitoa sekä vievät yhdessä arvojaan eteenpäin kylän ulkopuolelle. Vaikuttamisen voidaan kokea olevan helpompaa yhteisönä kuin yksilönä. Joillekin ekokylä on myös paikka, missä yksilö tulee nähdyksi ja kuulluksi paremmin kuin yhteiskunnan tasolla. Oman elämäntavan lisäksi vastaajat harjoittavat yhteiskunnallista vaikuttamista vapaaehtoistyön, poliittisen osallistumisen, lahjoittamisen, muiden kanssa keskustelemisen, ekokylän perustamisen, sosiaalisen median käytön ja seuraaviin sukupolviin vaikuttamisen kautta. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei kuitenkaan ole kaikille yhtä tärkeää ja jotkut vastaajat haluavat vain keskittyä omaan elämäänsä ja mahdollisesti vaikuttaa maailmaan pienten arkisten toimintojensa ja valintojensa kautta. Vaikuttamisen esteeksi voidaan kokea yhteiskunnan valta-asetelmat, jotka rajoittavat aktiivista kansalaisuutta. Yhteiskunnallista vaikuttamista ei haluta tehdä myöskään oman mielenterveyden kustannuksella, vaan halutaan vaikuttaa ja pohtia yhteiskunnallisia asioita siinä määrin, että voidaan henkisesti hyvin. Omatunto, ahdistus ja toivo ovat vaikuttavia tunteita ympäristöeettisessä pohdinnassa ja vaikuttamisen synnyssä sekä muutoksen teossa.
  • Lillgäls, Helene (Helsingin yliopisto, 2022)
    Den här avhandlingen granskar hur förhållandet mellan djur och människa framställs i nutidskonstnären Kim Simonssons keramikskulpturer. Studien omfattar ett kvalitativt urval av åtta skulpturer skapade 1999-2018, vilka alla innehåller representationer av djur i någon form. I bakgrunden ligger ett intresse för Theodor W. Adornos kritiska tankar om den naturbehärskande människan, med betoning på människans inställning till djur, och för hur Adorno ser på konstens förmåga att ge den undanträngda naturen en röst. Den teoretiska referensramen består av Max Horkheimers och Adornos Upplysningens dialektik och Adornos Estetisk teori. Avhandlingen utreder vilka termer ur Adornos teori som kunde användas i tolkningen av verken.Den ikonografiska analysen av konstverken sker enligt Erwin Panofskys traditionella konsthistoriska modell och förståelsen och tolkningen sker enligt hermeneutisk metod. Utredningen byggs upp via en kort genomgång av filosofiska tankar om människans inställning till djur och till sin djurlikhet över tiden. Introduktionen till Adornos teori sker via en redogörelse för vad Adorno menade med upplysningen, naturbehärskningen och rationaliseringen. Efter dessa diskuteras Adornos uppfattning om mimesis och om hur konsten uttrycker naturens lidande. I verksanalysen används i synnerhet termerna lidande, dissonans, ”det svarta idealet” och rysningen. De granskade konstverken utstrålar ett spänningsfyllt förhållande mellan djur och människa. Typiskt är att djuren har hamnat i en utsatt situation eller dött. Analysen koncentreras främst kring dissonans i olika skepnader, såsom t ex störande former, våldsamma gester, död, tomhet och svarthet. Analysen har därför en negativ framtoning. Kim Simonsson skapar ofta motsatser av sina inspirationskällor, vilket gör hans verk motsägelsefulla och gåtfulla. Användningen av Adornos termer ledde till en djupare förståelse av verken.
  • Bakhia, Alexander (Helsingin yliopisto, 2022)
    The dispersal of hominin species out of Africa during the Early Pleistocene has been centred on the environmental conditions which the species dispersed into. Specifically, being polarised between those who reconstruct this dispersal as synchronous with the expansions of grasslands, placing hominins within this environmental niche. Conversely, new data suggests hominin species were a highly adaptable species, capable of occupying varied habitats and other non-grassland areas, including forests. In order to test these conflicting hypotheses, reconstruction of local paleoenvironments at major hominin sites is required. The Early Pleistocene site of Dmanisi is an excellent case study. As one of the major hominin sites, paleoenvironmental reconstructions of Dmanisi are important to understand its role in the hominin dispersal events. By understanding the environment hominins moved into, we can better understand the ecological factors behind their dispersal. The aim of this study is to deduce the paleodiets and the mean body mass of the herbivore community in Dmanisi to assess the biome they lived in. For dietary analyses I used mesowear, and for estimating body mass from skeletal measures I used regression equations. The mesowear scores were used in a cluster analysis where the fossil taxa were clustered with modern taxa, whose diet is well-known. The results indicated the dietary categories of the fossil taxa. A mean body mass value of all ungulates was calculated for Dmanisi, which was then put into a data sheet with mean body mass values from other localities. Relative body mass indices were calculated for each locality by dividing their mean body mass value with the largest mean body mass value in the set. These values were then correlated with locality-specific net primary productivity values, to see how the mean body mass value in Dmanisi performed against its net primary productivity, and against other localities. The herbivore community mainly consisted of mixed feeders and browsers, with minimal evidence for grazing in the mesowear analysis. Ungulates were comparatively small sized in Dmanisi, implying that the low net primary productivity, interspecific and intraspecific competition lead to lack of resource availability in the area, which in turn caused the relatively small ungulate community. The results show that Early Pleistocene hominins occupied a relatively diverse, ecotone habitat in Dmanisi, consisting of shrublands and woodlands. This suggests that the Dmanisi was not as grassy as previously assumed, and the spread of grassland environments probably was not the catalyst for the hominin dispersal.
  • Hämäläinen, Riina (Helsingin yliopisto, 2020)
    The sex/gender model used in biological archaeologies to investigate human remains and past lives is one that relies on the epistemological and ontological separation of sex and gender. Despite this separation the model ends up treating these concepts synonymously due to the taken-for-granted binary nature of sex which in a deterministic manner eventuates into an equally binary gender. This thesis develops a theoretical framework for an archaeological concept of gender that operates without the division, binarism and determinism implicit in the sex/gender model. Pursuing answers to the questions whether it is possible to approach both sex and gender in archaeology in a nonbinary way, and if so, what is an archaeologically feasible alternative, it seeks to devise a method to approach sex and gender in mortuary archaeology beyond the deterministic binary. This thesis is firmly theory-oriented and the writings of various authors within the discipline of archaeology, feminism and queer studies comprise the necessary material. The theories pertaining to the field of feminism are intersectionality and queer theory, which eschew normativity and essentialism and call for gender diversity. Respective to archaeology, the theories influencing this thesis derive from new materialisms to whom the rejection of divisions and dichotomies is characteristic. In this regard, of particular note are the writings of new materialist and feminist theorist Karen Barad. Applying her theories concerning the relational, entangled and mutually constitutive nature of matter and meaning to the topic of sex and gender is central in devising a nonbinary new materialist perspective to be used for the purpose of a more open and inclusive mortuary archaeology. This thesis reveals that the dualistic division between nature and culture has resulted in a separate conceptual development and different strategies of engagement concerning sex and gender. The reason why sex is seen as a biological fact and gender as a cultural meaning proves false when both are affected equally by nature and culture, with the body serving as a nexus-point in which these two forces converge. Applying Barad’s insight reveals that binary sex is not an inherent quality of the body, but one that is produced through a scientific biomedical apparatus. Sex and gender exist in a state of inseparability when undetermined, but when subjected to a determination process, they become mutually exclusive phenomena, thereby disrupting sex-to-gender determinism. In their separate state, both are constitutive of matter and meaning, which is why gender made determined through intersectionality can be used to study gendered understandings through the materiality of the body, exempt from binary views. Analysing a topical bioarchaeological publication concerning a female Viking warrior through the approach that does not depend on the sex binary reveals that a scientific biomedical apparatus is subject to criticism on multiple fronts. Though the case study should be credited with rejecting gender role stereotypes, it demonstrates determinism and binarism as well as homogeneity and universalism in terms of categories. Failing to imagine possibilities beyond a fixed binary also results in the exclusion of alternate ways of knowing and being. The open-ended approach proposed in this thesis not only seeks to grant these possibilities opportunities to exist, but counsels cognisance towards the exclusions apparatuses enact. Embracing speculation, it also holds ambiguity and vagueness to be meaningful qualities pertaining to gendered archaeology. Regarding the mortuary setting, binary sex determinations need not be abandoned, but they should be used alongside this nonbinary approach.
  • Suvanto, Eljas (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan nykyisen Ateneumin taidemuseon edeltäjän, Suomen Taideakatemian (1939–1990) museon, kokoelmatoimintaa vuosina 1939–1946. Tutkielman tavoitteena on tarkastella kriittisesti varhaisemmassa tutkimuksessa painottuvaa näkemystä, jonka mukaan taidemuseon toiminta olisi sotavuosina ollut pääosin pysähtynyttä. Tutkielman aikarajaus käsittää vuodet 1939–1946, sillä vaikka toinen maailmansota oli jo päättynyt, museo avautui uudelleen yleisölle maaliskuussa 1946. Tutkielmassa tuotetaan uutta tietoa toisen maailmansodan aikaisesta Ateneumin taidemuseosta, ja se sijoittuu Ateneumin instituutio- ja kokoelmahistorian alueelle. Näkökulmana tutkittavaan ajanjaksoon on kokoelmatoiminnan käsite, jonka sisältö on sovitettu Suomen Taideakatemian säätiön säädekirjasta ja museonjohtajan toimiohjeista. Kokoelmatoiminnalla tarkoitetaan tässä tutkielmassa sellaisia periaatteita ja toiminnan muotoja, jotka koskivat Taideakatemian museokokoelmien hoitoa, niiden kartuttamista ja niiden esittämistä yleisölle. Lisäksi tutkielman rajoissa peilataan Taideakatemian kokoelmatoimintaa osittain suhteessa ajan yhteiskunnalliseen kehykseen. Tutkielma tarkastelee, minkälaisia vaiheita Taideakatemian museokokoelmat kävivät toisen maailmansodan aikana läpi. Tutkielmassa kysytään, missä määrin kokoelmatoimintaa harjoitettiin Suomen Taideakatemian museossa vuosina 1939–1946 ja minkälaisia merkityksiä sen kokoelmat eri yhteyksissä saivat. Tutkielman aineistona käytetään arkistoaineistoa, numeraalista dataa ja sanomalehtikirjoituksia. Tutkielman pääasiallisena lähteenä on Kansallisgallerian hallinnoima Suomen Taideakatemian säätiön arkisto, erityisesti vuosien 1939–1946 Taideakatemian pöytäkirjat. Arkistoaineiston ohella tutkielmassa hyödynnetään Kansallisgallerian MuseumPlus RIA -kokoelmahallintajärjestelmästä ammennettua dataa, joka sisältää kaikki vuosien 1939–1946 tehdyt kokoelmahankinnat. Muuna aineistona tutkielmassa ovat aikalaislähteet, kuten Taideakatemian omat julkaisut, sekä sanomalehtikirjoitukset. Tutkielman tutkimusmenetelmänä yhdistyy arkistoaineiston lähiluku ja määrällinen analyysi. Tutkielmassa käsitellään vaiheittain Taideakatemian kokoelmatoiminnan periaatteita. Tutkielma osoittaa, että huolimatta toisen maailmansodan synnyttämästä poikkeustilasta Suomen Taideakatemian museon kokoelmatoiminta oli sotavuosina runsasta. Kokoelmien teoksista pidettiin huolta, niitä kartutettiin ja niitä pyrittiin esittämään yleisölle. Kokoelmista huolehtiminen tapahtui epäsuorasti, sillä Taideakatemia otti kantaa siihen, miten evakuoituja museokokoelmia saatiin esittää ja käyttää. Taideakatemian kokoelmien kartuttaminen ei myöskään missään vaiheessa katkennut, vaan jatkui vuosittain. Kokonaisuudessaan vuosien 1939–1946 aikana kokoelmat kasvoivat 1 611 teoksella. Kokoelmien esittämisen oli toisen maailmansodan aikana kaikkein rajoittuneinta, mutta museon avaaminen yleisölle oli Taideakatemian keskeinen päämäärä. Poikkeuksellisesti Taideakatemian museon grafiikkaa ja museon uusia kokoelmahankintoja esiteltiin "Nykyaikaisen grafiikan ja museon uushankintain näyttelyssä" välirauhan aikana keväällä 1941. Aineiston ja yhteiskunnallisen tilanteen ristiinluenta puolestaan osoittaa, että Taideakatemian museokokoelmat ja museokokoelmien teokset saivat toisen maailmansodan aikana erilaisia merkityksiä riippuen siitä, kuka tai mikä taho niitä merkityksellisti. Esimerkiksi Suomen valtiolle kokoelmien teokset saivat välineellisiä rooleja osana sen poliittisia päämääriä, kun taas esimerkiksi lehdistölle kokoelmateosten kautta pystyttiin jäsentämään vallitsevaa jännittynyttä yhteiskunnallista tilannetta. Tutkielma osoittaa, että Suomen Taideakatemian museon vuodet 1939–1946 voidaan kokoelmatoiminnan näkökulmasta nähdä monikerroksisina, eikä pelkästään ylläpidon ja olemassa olevien arvojen pelastamisen aikana, kuten varhaisemmassa tutkimuskirjallisuudessa on esitetty.
  • Kuljukka, Tomi (Helsingin yliopisto, 2022)
    In this thesis, I attempt to answer the question of whether it is possible to reflect the modern psychological theory of culture of honour to the Late Copper/ Early Bronze Age period of the Eurasian steppe zone. Furthermore, how does this affect social structure and can archaeological evidence prove it. To study culture of honour, Indo-European sources and ethnographic research on mobile pastoralism are also examined. Through a sociocultural approach, this thesis strives to reconstruct the sociocultural background and changes originating from the Yamnaya. In this approach, theories from anthropology, ethnography, sociology, social psychology, and science of religion interact. Furthermore, sources associated with early Indo-European culture (e.g., social structure and mythology) are included. Essentially, this study aims to link the Yamnaya culture with the sociocultural theory of culture of honor. A focus of this thesis is the study of anthropomorphic stone stelae associated with the Yamnaya and adjacent cultures. The area where the stelae have been found consists of the modern countries of Romania, Bulgaria, Ukraine, Moldova, North Macedonia and Russia. Moreover, general knowledge about grave goods, burial rituals, osteological and genetic materials contribute to the overall reconstruction and interpretation process. A comprehensive outline of Yamnaya's ideological, social, and behavioral aspects is attempted through the use of comparative methodology. In order to accomplish this, the archaeological materials and their symbolic meaning are interpreted using the theoretical frameworks provided and compared to later Indo-European traditions and ethnographic studies on mobile pastoralism. Using theoretical frameworks and comparative method, this thesis demonstrates that the sociocultural theory of culture of honor can be reflected in archaeological materials. The reflections of sociocultural behaviour can be argued to be present in burial rituals, grave goods, osteological, genetic and most of all in the anthropomorphic stone stelae.
  • Kiianmaa, Meri-Maaria (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tarkastelen tutkielmassani vernakulaarien rekistereiden ja kuvaajaidentiteettien ilmentymiä suomalaisilta Instagram-kuvaajilta kerätyissä kuva- ja haastatteluaineistoissa. Havainnoin ennen kaikkea sitä, miten vernakulaarien rekistereiden hallinta ja vernakulaarin auktoriteetin rakentuminen Instagramissa vaikuttavat kuvaajien käsityksiin omasta valokuvaajuudestaan. Tutkimusaineistonani toimivat Suomen valokuvataiteen Insta-Suomi-tapaustutkimuksen yhteydessä kootut kuva- ja haastatteluaineistot, jotka on kerätty syksyllä vuonna 2018 osana pohjoismaista Collecting Social Photo -projektia. Osallistuin itse aineiston keruuseen projektin harjoittelijana. Tutkielmassani käyttämäni aineisto koostuu seitsemästä haastattelusta, joiden lisäksi käytän esimerkkeinä kunkin haastateltavan ottamia kuvia. Lähestyn haastatteluaineistoa teoriaohjaavan sisällön analyysin keinon, jota noudattamalla olen jakanut aineiston analyysin useampaan eri osa-alueeseen, joissa tarkempaa analyysia jatketaan tulkitsevan lähiluvun keinoin. Aineistoa tarkastelemalla voidaan osoittaa, että Instagram ja sen eri viiteryhmätyylien, eli vernakulaarien rekisterien, hallinta voi toimia niin identiteettiä vahvistavana kuin sitä horjuttavanakin tekijänä. Etenkin ammattivalokuvaajien keskuudessa Instagram koetaan kuvaajaidentiteetin kannalta ongelmalliseksi, mikä ajaa etsimään strategioita, joilla omaa kuvaajaidentiteettiä pystyttäisiin suojelemaan Instagramin vaikutuksilta. Tutkimus osoittaa myös, että moni sovelluksen käyttäjistä ei miellä Instagramia valokuvan osa-alueeksi, vaan pikemminkin sosiaaliseksi ja vastakulttuuriseksi viestintävälineeksi, jossa visuaalisuus näyttelee vain yhtä osaa. Tämä tuo esiin kysymyksen siitä, onko Instagramia syytä tarkastella kuvaajaidentiteettien kautta, sillä ainakaan toistaiseksi se ei näytä vakiinnuttaneen asemaansa valokuvauksen muotona. Identiteettiä ja muistia tarkastellessa voidaan puolestaan huomata, että niiden rakentaminen on Instagramissa vain osin tiedostettua. Tutkielman lopuksi luodaan vielä katsaus Instagramin teknologisiin ulottuvuuksiin, sillä ne toimivat osaltaan Instagram-käyttäjyyden tärkeinä hahmottajina.
  • Eerola, Sami (Helsingin yliopisto, 2021)
    Maisterintutkielmassa argumentoidaan, että yksilöiden maailmankuva koostuu hajanaisista ja heterogeenisistä arkiuskomuksia, jotka sosialisaation kautta vaikuttavat siihen, minkä poliittisen maailmankuvan tai ideologian yksilö omaksuu. Arkiuskomukset ovat mielikuvien taustalla olevia tiedostamattomia arvolatautuneita ajatusmalleja. Prosessi osoitetaan haastattelemalla kansallismielisiä aktivisteja heidän elämänsä aikana kuluttamistaan kulttuurituotteista ja analysoimalla sitä vastaavatko kulttuurituotteissa ilmenevät arkiuskomukset haastateltavien maailmankuvaa. Tutkielman ensimmäisessä osassa avataan arkiuskomuksen käsitejaselitetään, miten se soveltuu ideologioiden tutkimukseen. Toisessa osassa käydään läpi sitä, miten yksilön arkiuskomuksia voidaan kartoittaa. Teoriaosion jälkeen esitellään modernin äärioikeistolaisuuden ideologisia elementtejä, joita kansallismielisten aktivistien arkiuskomuksista on löydettävissä. Tutkielman kolmannessa osassa analysoidaan haastatteluissa mainituista kulttuurituotteista löydettyjä arkiuskomuksia. Kuvaukset haastateltavien lapsuudesta, politisoitumisesta ja mediakulutuksesta on jaettu omiksi kappaleikseen. Niiss äpeilataan haastatteluissa mainittuihin kulttuurituotteisiin liittyviä arkiuskomuksia haastateltavan kannattamaan ideologiaan. Johtopäätöksissä todetaan arkiuskomusten osoittavan haastateltavien kasvaneen ympäristössä, jossa konservatiivisuus ja kansallismielisyys muodostuivat jo varhaisessa vaiheessa heidän maailmankuvakseen.Tarkoittaen, että he ovat kuluttaneet elämänsä aikana eniten omaa nykyistä maailmankuvaansa vahvistavia kulttuurituotteita, joista on löydettävissä kristillisiä, konservatiivisia ja nationalistisia arkiuskomuksia.
  • Dillemuth, Miia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassani tarkastelen fygitaalisen ajan mahdollistamaa taiteen tilasta ja kuvatilasta toiseen siirtymistä teknisinä jäljennöksinä ja jaettuina teoksina, nykytaiteilijan jatkuvaa ja mobiilia luomisprosessia sekä digitalisoitumisen vaikutuksia analogisen taideobjektin olemukselle. Termi fygitaalisuus muodostuu sanoista fyysinen ja digitaalinen ja viittaa materiaalisen sekä aineettoman todellisuuden samanaikaiseen olemassaoloon. Lähestyn tutkimusaihettani kuvataiteilija Emma Ainalan (s.1989) tuotannon kautta. Ainala toteuttaa taidettaan maalauksina ja veistoksina perinteiseen galleriaympäristöön sekä teknisinä jäljennöksinä, omakuvina ja videoperformansseina henkilökohtaiselle Instagram-tililleen. Lähtökohtana ja innoittajana tutkimukselleni toimi Walter Benjaminin (s. 1892, k. 1940) essee Taideteos teknisen jäljentämisensä aikakaudella vuodelta 1935, ja erityisesti siinä esitetty teoria teoksen auran rappiosta jäljennöksien yleistymisen myötä. Tutkimusväitteeni on, että teknologian kehittymisen myötä taiteesta on tullut jaettavaa sisältöä verkkoon, minkä seurauksena sen yhtenäinen, muuttumaton olemus on kadotettu. Jaettu teos tavoittaa joukot, sillä se on originaalin alkuperäisestä sijainnista ja materiaalisesta olomuodosta vapautettu. Tutkimuksessani Benjaminin esseen kanssa vuoropuhelua käyvät taidefilosofinen käsiteaineisto, digitaalista murrosta käsittelevä nykykirjallisuus sekä taiteilija Emma Ainalan metodeja kartoittava haastatteluaineisto. Pyrin kytkemään taideteoksen muodonmuutoksen analogisesta digitaaliseksi osaksi laajempia muutoksia modernin yhteiskunnan toimintatavoissa, ajattelussa sekä rakenteissa. Olen jakanut tutkimukseni kolmeen päälukuun: Taideteoksen muodonmuutos materiaalisesta aineettomaan, Reproduktioiden virta fygitaalisena aikana sekä Taiteen medioituminen ja taiteilija viestijänä. Metodologisena lähtökohtana tutkimuksessani on Emma Ainalan Soft Hardcore -näyttelystä vuodelta 2018 valitun teoskokonaisuuden läpileikkaava kuva-analyysi. Perusteluna aineiston rajaukselle on, että kyseisten teosten kehyksenä toimii sosiaalisen median maailma. Ainalan maalauksien sisältö liikkuu ajassa ja viittaa sekä taiteen historiaan, että populaarikulttuuriin. Osan tutkimustani muodostaa diskurssianalyysi, sillä aineistona käytän myös Ainalasta kirjoitettuja aikakausi- ja sanomalehtiartikkeleita sekä taiteeseen keskittyviä verkkojulkaisuja. Tutkimukseni osoittaa, että fygitaalisena aikana tavat tuottaa, katsoa, markkinoida, keräillä, ostaa ja myydä taidetta ovat muuttuneet. Digitalisaation emergentti luonne mahdollistaa taiteessa alemman tason toimijoiden nousun ylemmäksi hierarkiassa. Taiteilijan kannalta teoskuvien jakamisen etuja ovat potentiaalinen tunnettuuden kasvu, myynnin edistäminen sekä taiteilijan ja yleisön välisen yhteyden syventyminen. Samalla esteettinen asenne ja keskittymisen taso, jolla teos kohdataan sen uusissa digitaalisissa ympäristöissä, on väistämättä muuttunut. Tutkimukseni tulokseksi muodostui, että 2020-luvulla taideteos on hybridi. Ainalan henkilökohtaisella Instagram-tilillään jakamat tekniset jäljennökset hänen maalauksistaan on mahdollista nähdä omina, itsenäisinä teoksinaan ja jatkumona hänen taiteelliselle tuotannolleen. Ainalan maalauksia ei voi erottaa niiden digitaalisista jäljennöksistä; ne ovat olemassa kahtaalla.
  • Kangasniemi, Annukka (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tiivistelmä: Maisterintutkielmani tarkoitus on avata Israelin ja Palestiinan taiteen kansallisten myyttien ja symbolien käyttöä alueen taiteessa. Käsittelen maa-alueeseen liittyviä naissymboleita ja uhrin ja urhon myytien ilmentymiä. Tutkimustapauksinani käytän muun muassa Sigalit Landaun suolatöitä, Anisa Ashkarin ja Raeda Saadehin performansseja, Adi Nessin ja Michail Hallaqin pietatöitä ja Ismail Shammoutan ”Madonna” maalauksia. Tulen tutkimaan asiaa Roland Barthesin teorian avulla, joka jakaa myytin kohtaamisen ja käytön kolmeen eri tapaan. Tapa yksi on myyttiä tuottava, tapa kaksi on sen huomaava ja analysoiva ja tapa kolme on sitä sokeasti kuluttava. Havaittavissa on myös mahdollinen uusi tapa, eli myyttiä ”pakeneva” tapa. Tämä tapa on reaktio tavalle kaksi. Yhdistän havaitun Barthesin myytin kohtaamisen tavan hermeneuttisen kehään ja spiraaliin. Erityisesti spiraalin avulla kykenen selvittämään myytin mahdollisia totaalisia ja relatiivisia käyttötapoja. Myytin käyttötavasta ja sen hermeneuttisesta asemasta voi myös versoa yhteisen synteesin mahdollisuus. Termillä totaalinen tarkoitan asiaa, joka voi tuoda vakautta, mutta voi olla samalla sitova. Termillä relatiivinen tarkoitan asiaa, joka on eteenpäin vievä ja reflektoiva, mutta samalla voi olla tyhjyyttä luova. Siinä missä reflektointi uudistaa myyttistä kenttää, voi se myös luoda tyhjyyttä. Vastaavasti voivat jäykät myyttirakenteet tukahduttaa muutoksen ja ne voivat pitää yllä heikkoa ja kärsivää yhteiskuntaa. Taideteoksessa voi olla samaan aikaan relatiivisuutta ja totaalisuutta, koska ne palvelevat eri lailla oman yhteisönsä sisällä ja suhteessa vastapuoleen. Yhdellä objektilla voi olla monta eri symbolista merkitystä ja tulkintaa. Etnografiset elementit ja diasporaelementit ilmenevät usein relatiivisesti, kun ne on aseteltu vastapuolta ja hegemoniaa vastaan. Yhteisön sisällä ne helposti ilmenevät totaalisina ja ylläpitivät tiukkoja myyttirakennelmia. Israelin sisällä postsionistinen ajattelu haastaa hegemonista tilannetta ja purkaa sen myyttejä. Palestiinan sisällä, poliittisen epävakauden vuoksi, myytit palvelevat yhteisöä ylläpitävänä rakenteena. Universaali kuvakieli ja taidehistorialliset referenssit palvelevat kiinnikekohtana länteen. Ne luovat globaalisti kielen, jonka avulla myös poliittinen viesti on selkeästi ymmärrettävä (sosialistinen realismi ja kristillinen ikonografia) Jossain tapauksissa universaali kieli voi olla myös etnografinen ilmentymä. Yhteydellä antiikkiin korostetiin oman kansan maanomistusoikeutetta ja sen historiallisia juuria. Tutkielmani antaa ongelmasta alustavan kuvan, mutta toivon sen luovan keskustelua myyttien käytön mahdollisuuksista ja rajoituksista.
  • Koistinen, Ria (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa nostan esiin amerikkalaisen taiteilija Cy Twomblyn (1928–2011) kuvataiteellisessa tuotannossa esiintyviä ilmiöitä, joita voisi luonnehtia ”katoamisiksi”. Ajatus katoamisesta toimii tutkielmassani yläkäsitteenä yhtäältä kuvan ja sen kannattelemien ilmiöiden verhottuna läsnäolona, toisaalta kuvan ja kokijan suoraviivaisen yhteyden hetkellisenä taukoamisena. Tutkielma esittää tulkintoja kysymykseen siitä, millä tavoin Twomblyn kuvataide herättää kokijassa tuntemuksia kohteen hetkellisesti katoavasta luonteesta. Hetkellisyys tarkentuu edelleen temporaalisuuden käsitteeseen, jossa oleelliseksi nousevat niin kuvatilan kerroksellisuus kuin jälkien rytminen liike ja siinä tapahtuvat keskeytyksetkin. Tulen siten huomioimaan, kuinka tunne verhotusta läsnäolosta rakentuu, missä se ilmenee ja millainen arvo sillä on kuvien vastaanottamisessa. Otan käsittelyyn kuvapinnan materiaalisuuden suhteessa aineettomaan – toisin sanoen, huomion näistä katoamisista kehkeytyvän poissaolon tähdellisyyden. Twomblyn tuotanto on erittäin psykologista ja täten kokijalleen haastavaa. Kuvat vihjailevat ja ehdottavat, mutta vain hämmentääkseen – yksiselitteiseltä vaikuttava viittaus on ainoastaan johtolanka johonkin moniulotteiseen. Twombly tulkitsi antiikin perintöä hyvin enigmaattisella tavalla, omaa aikaansa unohtamatta. Aiheeni myötä olen rajannut aineistoni pääasiallisen analyysin kohteeksi vuosien 1968–1979 välillä syntyneet, Orfeuksen mytologiaa sivuavat teokset. Myytin ympärille punoutuu ajatuksia katoamisesta ja näkemällä todentamisesta, jotka kulminoituvat tutkielman keskeisissä teemoissa. Siten ajatus orfisuudesta viittaa tässä tutkielmassa sekä maalauksissa esiintyvään Orfeus-aiheeseen että ilmiöön, jossa jokin ei näyttäydy suoraan katseelle. Erityiseen tarkasteluun nousevat Veil of Orpheus (1968) ja Orpheus (1979). Toissijaisena aineistonani toimii Rainer Maria Rilken (1875–1926) runokirja Sonetit Orfeukselle (Die Sonette an Orpheus) (1923), jonka tehtävä on tukea tulkintaani nimenomaista myyttiä käsittelevissä taideteoksissa. Hyödynnän havainnoinnin kautta tapahtuvia päätelmiä esittämistäni asetelmista ja niiden keskinäisestä dynamiikasta. Tutkielma osoittaa, että Twomblyn teokset kantavat pääpiirteittäin kahdenlaista katoamista. Yhtäältä katoaminen tapahtuu merkitysten poissaolona tai niiden välittymisen hetkellisenä taukoamisena, toisaalta kuvan materiaalisuuden huokoisuutena ja sen väleihin katoavana eetterinä. Tutkielma tähdentää Twomblyn kerroksellisen kuvatilan muiston ja myytin paikkana. Aiheen yhteydessä tähdelliseksi nousevat taidehistorioitsija Georges Didi-Hubermanin kuvan syvää luonnetta tulkitsevat lähestymistavat. Myytin kätkeminen muokkaa silmälle näyttäytyvän poissaolevuuden läsnäoloksi abstraktion kautta. Tutkielma vahvistaa, ettei temporaalisuuden käsite kiinnity ainoastaan ajallisiin instansseihin, vaan liikehdintään eri olomuotojen välillä. Abstrahoituneisuudessaan taiteilijan tuotanto esiintyy hetkellisenä, jolloin mikään ei ole vakiintunutta vaan jatkuvassa liikkeessä. Toisinaan materiaalisuudeltaan häilyvien kuvien temporaalisuus laajenee hetkellisyyden yli.
  • Raaska, Amanda (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tutkin, miten katolilaisuuteen aikuisiällä kääntyneet miehet hahmottavat hengellisiä elämänvaiheitaan ja rakentavat uskonnollista identiteettiään. Tarkastelen elämäkerrallisia konversiokertomuksia Rambon vaihemallin valossa huomioiden verkostoteorian ja sosiaalisen konstruktionismin näkemykset sosiaalisten suhteiden merkityksestä suhteessa toimintaan ja tiedon rakentumiseen. Taustoitan aihetta lisäksi sukupuoleen kiinnittyvillä ja psykologian piirissä kehitetyillä hypoteeseilla koskien konversioilmiötä. Käsittelen viiden puolistrukturoidun haastattelun puitteissa tuotettua aineistoani narratiivisuuden lähtökohdista. Kerronta heijasteli uskonnollisuuden ja identiteetin kulttuurista, (yhteiskunnallista), psykologista, sosiaalista ulottuvuutta. Hengellisten käänteiden taustalta oli osoitettavissa henkilökohtaisia kriisejä ja haasteita, uskonnollisten esikuvien esimerkin ja yhteisöllisen vuorovaikutuksen vaikuttaessa samaan aikaan henkilöiden toimintaan, ajatteluun ja itsensä ilmaisuun. Aineistosta oli jäljitettävissä teoreettisia konversion vaiheita ja konversioprosesseja leimaavia piirteitä, kuten tulkintakehysten uudelleen muovautumista ja aktivoitumista. Sekä kerätty tieto että emotionaaliset ja kokonaisvaltaiset, määritelmiä pakenevat kokemukset osoittautuivat haastateltavien uskonnollisia valintoja ohjaaviksi tekijöiksi. Säilyttävien arvojen ja selkeyden tärkeys korostui traditiota ja Raamattua koskevan puheen yhteydessä. Haastateltavat tavoittelivat hengellistä ja moraalista viisautta, totuutta ja ykseyttä. He hahmottelivat itseymmärrystään vasten henkilöhistoriaansa ja itselleen merkittäviä ryhmiä, ihmisiä ja arvoja. Selkeimpinä katolisuuden omaksumisen seurauksina näyttäytyivät positiivisuuden lisääntyminen; peloista vapautuminen ja rohkaistuminen; oman paikan, kutsumuksen ja elämän merkityksellisyyden löytäminen; paremmaksi ihmiseksi tuleminen, sekä mielen ja sydämen rauhan saavuttaminen. Haastateltavat esiintyivät itsenäisinä toimijoina, jotka suhtautuivat hengellisiin kysymyksiin vakavasti. Jatkossa olisi kiinnostavaa verrata keskenään naisten ja miesten kerrontaa, ja tarkastella miten niiden viestimät arvot ja ominaisuudet poikkeavat toisistaan. Lisäksi voisi olla hedelmällistä selvittää syvemmin, mikä nimenomaan katolisuudessa vetoaa suomalaisiin käännynnäisiin ja miksi.
  • Opas, Julia (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetukseen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua Helsingin Sanomissa. Keskustelua on käyty yleisesti niin opetuksen merkityksestä, sisällöstä, tavoitteista kuin luonteestakin. Viime vuosina keskeisin kysymys on kuitenkin liittynyt siihen, miten katsomusaineiden opetus tulisi käytännössä toteuttaa suomalaisissa kouluissa. Opetus toteutetaan Suomessa niin kutsuttuna oman uskonnon opetuksena, mutta sen tilalle on ehdotettu esimerkiksi kaikille yhteistä uskontotietoa. Erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen puolesta ja niitä vastaan on esitetty monenlaisia argumentteja. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaisia näkökulmia aineistossa esitetään katsomusaineiden opetuksesta, miten niitä perustellaan ja ketkä ovat äänessä. Tavoitteena on arvioida myös median vaikutusta keskusteluun. Tutkielman aineisto koostuu Helsingin Sanomien verkkoarkistossa julkaistuista uutisartikkeleista, mielipidekirjoituksista, pääkirjoituksista ja kolumneista aikavälillä 2012–2020. Aineiston analyysimenetelmänä toimii teoriaohjaava sisällönanalyysi. Analyysin pohjalta voidaan todeta, että katsomusaineet nähdään niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta tarpeellisina oppiaineina. Tutkielman aineistossa niiden keskeisimpinä tavoitteina pidettiin katsomuksellista yleissivistystä, monikulttuurisuuteen liittyvää tietotaitoa, suvaitsevaisuuden ja yhteisöllisyyden edistämistä, arvokasvatusta sekä katsomuksellisen identiteetin rakentumista. Opetuksen luonteeseen liittyen korostettiin objektiivisuutta ja rakentavaa dialogia. Aineistossa kannatusta saivat erityisesti kolme erilaista opetuksen toteuttamistapaan liittyvää ehdotusta. Ensimmäisen mukaan suomalaisissa kouluissa tulisi siirtyä kaikille oppilaille yhteiseen katsomusaineeseen, mitä perusteltiin etenkin monikulttuurisuuteen liittyvillä teemoilla. Toisen ehdotuksen mukaan kouluissa tulisi pitäytyä nykyisessä oman uskonnon opetusmallissa, mitä perusteltiin erityisesti vähemmistöjen oikeuksilla. Kolmannen mukaan kouluissa olisi järkevintä siirtyä näiden välimalliin eli osittain yhteiseen opetukseen, joka on ollut jo useamman vuoden ajan käytössä esimerkiksi Kulosaaren yhteiskoulussa Helsingissä. Lisäksi aineistossa ehdotettiin elämänkatsomustiedon avaamista kaikille oppilaille valinnaiseksi aineeksi sekä uskonnon opetuksen lakkauttamista tai integroimista muihin oppiaineisiin.
  • Halonen, Anniina (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimukseni on aineistolähtöinen ja kulttuurihistoriallinen kuvaus 1900-luvun alun maaseudun arjesta. Tutkin omavaraisten pientilojen arjen rytmejä ja kirjoittajien kokemuksia muistitietoaineistoa hyödyntämällä. Aineistoni on Seurasaari-lehdessä julkaistu, Kansallismuseon kansatieteellisen osaston kysely numero 10, maaseudun työvuosi, josta olen poiminut satunnaisotannalla 18 vastausta. Kysely on vuodelta 1963. Olen tarkastellut aineistoani lähiluennan menetelmällä. Tutkielman teoreettisessa kehyksessä kulttuurihistoriallinen arjen kuvaus yhdistyy kulttuurianalyysin kanssa. Tutkielmalleni olennaisia käsitteitä ovat arki ja modernisaatio. Arjen tutkimuksella voidaan saada tietoa siitä, millaisia vaikutuksia sosiaaliset ja kulttuuriset muutokset tuottavat yksilöiden elämässä mikro- ja makrotasoilla. Modernisaatiossa otetaan käyttöön uusia teknologioita ja ajatusmalleja, jotka koskevat kulttuuria ja yhteiskuntaa. Tutkimustulokseni perusteella omavaraisten pientilojen arki rakentui ruoantuotannon ympärille muodostaen erilaisia rytmejä. Rytmit ajoittivat ja jäsensivät työtä ja arkea. Ruokailut ja kahvittelut tauottivat työpäiviä. Arjessa tarvittiin suunnitelmallisuutta ja kykyä ennakoida tulevaa. Arkisten rytmien taustalla vaikuttivat muun muassa työtehtävät, vuodenajat, valo ja lämpötilat sekä sosiaaliset käytännöt. Omavaraistaloudessa vapaa-aikaa ei eroteltu työnteosta. Syksystä kevääseen työpäivää jatkettiin sisätiloissa puhde- ja käsitöitä tehden. Vuodenajat ja ympäröivä luonto loivat arjen ja työvuoden rakentumisen kehyksen. Maanviljelystä elantonsa saaneiden henkilöiden tuli osata tarkkailla luontoa ja sen muutoksia ajoittaakseen työtehtäviä. Työhön tarvittavat opit saatiin kotoa. Työhön ja arjen rytmeihin liittyi käytännön kautta kehittyneitä työtapoja ja myytillisiä uskomuksia. Kirjoittajat eivät erottele käytännöllistä ja myytillistä ajattelua toisistaan. Yhdessä työskentely lisäsi yksitoikkoisten ja raskaiden työtehtävien mielekkyyttä. Yhteisön jäsenten keskinäinen arvostus määräytyi taitojen, nopeuden ja työteliäisyyden kautta. Aineistosta on tulkittavissa yhteisöllisyydellä olleen vahva asema arjen merkityksellistäjänä. Omavaraisilla pientiloilla elettiin tiiviisti ympäröivän yhteisön kanssa. Arki rajoittui pienyhteisöjen sisälle, joten talkoot ja työnjuhlat olivat tervetullutta vaihtelua arkiseen elinpiiriin. Talkoihin liittyi sosiaalisia käytäntöjä ja kilpahenkeä. Ennen modernisaation mukanaan tuomaa koneellistumista työ maatiloilla oli fyysistä. Talonpoikaiskulttuurissa arvostettiin työteliäsyyttä. Työn fyysisyys ja ajan kerroksellisuus näkyvät muisteluissa kehollisina ja eloisien muistojen välittäminä kuvauksina arjesta ja työnteosta. Modernisaatio ja koneellistuminen muuttivat omavaraisten pientilojen arjen rytmejä ja kyläyhteisöjen merkitystä.