Maisterintutkielmassa tarkastellaan nuorisorikollisuuden ja syrjäytymisen ehkäisyyn kehitetyn moniammatillisen pilotointiohjelman, NURRI-toimintamallin, toteutusta prosessiarvioinnin näkökulmasta. Toimintamallin kohderyhmänä ovat 12–29-vuotiaat oululaiset nuoret, jotka ovat syyllistyneet yhteen vakavaan tai useampiin toistuviin rikoksiin, ja joilla on ollut mahdollisesti myös muuta ongelmakäyttäytymistä. Tutkielmassa tarkastellaan asiakkaiden kokemuksia toimintamalliin osallistumisesta sekä toimintamallin merkityksiä asiakkaiden elämässä. Lisäksi selvitetään, minkälaisten mekanismien kautta toiminta mahdollisesti vaikuttaa asiakkaiden desistanssiin eli rikosurasta luopumiseen. Tutkielmassa myös taustoitetaan Oulun nuorisorikollisuuden kehitystä tilastojen perusteella. Tutkielman teoreettisena taustana ovat laadullisen arviointitutkimuksen perspektiivi sekä kriminologinen sosiaalisen kontrollin teoria ja desistanssiteoria. Laadullisen prosessiarvioinnin avulla interventioiden toteutusta tarkastellaan sisältä päin, jolloin saadaan tietoa toiminnan käytännön toteutuksesta ja asiakkaiden kokemuksista. Prosessiarvioinnilla ei saada tietoa intervention pitkän aikavälin vaikuttavuudesta, mutta sen avulla saadaan tietoa niistä mekanismeista, jotka voivat olla yhteydessä intervention vaikuttavuuteen. Sosiaalisen kontrollin teoria liittyy yksilön ja yhteiskunnan välisiin siteisiin, ja desistanssiteoriassa korostetaan yksilön rikosurasta luopumista ja sen vaiheita. Aineistona käytetään toimintamallin asiakkaiden haastatteluita. Aineisto kerättiin puolistrukturoitujen teemahaastatteluiden muodossa, ja haastatteluita varten laadittiin teemahaastattelurunko. Haastatteluaineiston analyysissa käytettiin laadullisen sisällönanalyysin sekä temaattisen analyysin menetelmiä. Tilastokatsauksen aineistona hyödynnettiin Rikos- ja pakkokeinotilastoa sekä Kouluterveyskyselyä. Tilastokatsauksen näkökulma on kuvaileva ja vertaileva. Keskeiset tulokset osoittavat, että haastateltavien kokemukset toimintamalliin osallistumisesta ovat myönteisiä ja hyödyllisiä heidän desistanssiprosessinsa kannalta. Onnistuneeseen asiakaskokemukseen vaikuttavat luottamuksellinen suhde työntekijöiden kanssa, mielekkäät toimintamuodot ja toiminnan vapaaehtoisuus. Toimintamalliin osallistumisella on kokonaisvaltainen merkitys haastateltavien hyvinvoinnin ja desistanssiprosessin ylläpidossa. Osallistumisen aikana haastateltavien elämässä on tapahtunut positiivisia muutoksia riskikäyttäytymisen vähenemisen suhteen. Keskeisiä toiminnan hyödyllisyyttä korostavia mekanismeja ovat työntekijöiden rooli tukihenkilönä, haastateltavien ajattelutapojen muutokset sekä oma motivaatio muutokseen. Tulokset antavat tukea sosiaalisen kontrollin teorialle. Toimintamalliin osallistumisen myötä tapahtuneet muutokset riskikäyttäytymisessä ja ajattelutavoissa heijastavat sitoutumista yhteiskunnan laillisiin toimintoihin ja yhteiskunnan sääntöjen arvostamiseen. Tulokset tukevat myös desistanssin prosessiluonnetta korostavaa teoriaa, jonka mukaan yksilön rikosurasta luopuminen ei tapahdu yhdessä hetkessä, vaan kyseessä on jatkuva prosessi. Tulosten perusteella esitetään, että jatkossa nuorisorikollisille suunnattujen interventioiden toteutuksessa tulisi huomioida kokonaisvaltainen lähestymistapa asiakkaan ongelmiin. Lisäksi toiminnassa tulisi panostaa luottamuksellisen asiakassuhteen luomiseen. Interventioiden arvioinnissa ja kehittämisessä tulisi huomioida entistä paremmin nuorten omat kokemukset interventioiden toteutuksesta.

Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Sosiaalitieteet Opintosuunta: Sosiaalityö Tekijä: Tiina Enroth Työn nimi: ”Oma lapsi on nuorelle tärkeä ja rakas, lapsi on motivoinut yrittämään muutosta” – Lapsen saaneiden jälkihuollon nuorten elämäntilanne ja tausta sekä työntekijöiden kuvauksia nuorten vanhemmuudesta resilienssin näkökulmasta Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Huhtikuu 2022 Sivumäärä: 53+4 sivua Avainsanat: jälkihuolto, vanhemmuus, resilienssi, voimavarakeskeinen sosiaalityö Ohjaaja tai ohjaajat: Kris Clarke Säilytyspaikka: Helsingin yliopisto Tiivistelmä: Kansalliset ja kansainväliset tutkimukset (mm. Dworsky ja Courtney, 2010; Vingerljung et al., 2007; Kääriälä, 2020) osoittavat lastensuojelun asiakkailla olevan ikäisiinsä verrattuna moninkertainen todennäköisyys tulla nuorina vanhemmiksi. Jälkihuollon nuoret kohtaavat ikäisiään useammin erilaisia vastoinkäymisiä nuoruutensa aikana (mm. Kääriälä, 2020, s. 52) ja erityisesti teiniäiteihin liitetään lukuisia sosiaalisia ennakkoluuloja (Lessa, 2006). Lastensuojelun asiakkuuden ja teinivanhemmuuden yhdistäminen asettavat näin lapsen saaneet jälkihuollon nuoret hyvin marginaaliseen ja moralisoituun ryhmään. Maisterintutkielmani tavoitteena oli tutkia jälkihuollon palveluiden piirissä olevia vanhempia, heidän nykyistä elämäntilannettaan ja taustaansa sekä havainnoida sitä, miten jälkihuollon nuorten vanhemmuutta tutkimusaineiston perusteella kuvaillaan. Maisterintutkielmani teoreettinen viitekehys rakentui voimavarakeskeisen sosiaalityön ja resilienssin ympärille. Toteutin tutkimuksen mixed methods -menetelmällä. Tutkielman kohderyhmänä olivat erään suomalaisen kaupungin jälkihuollon palveluiden piirissä olevat nuoret syksyn 2020 aikana. Tutkielmani on osa jälkihuoltoa koskevaa tutkimushanketta, joka toteutetaan vuosina 2020–2023. Tutkielmani tilastollinen aineisto koostui tutkimushankkeen kautta kerätystä, sähköisenä kyselynä toteutetusta aineistosta (N=698) ja laadullinen aineisto koostui samaisen kyselylomakkeen avointen kysymysten vastauksista. Analysoin tilastollisen aineiston SPSS-ohjelmalla frekvenssien, ristiintaulukoinnin ja logistisen regressiomallin avulla. Laadullisen analyysin toteutin aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimukseni tulokset osoittivat lapsen saaneiden jälkihuollon nuorten yleisimmän sijoitussyyn olleen lapsen/nuoren koulunkäyntiin liittyvät ongelmat. Lähes kaikki lapsen saaneista jälkihuollon nuorista oli sijoitettu lastensuojelulaitokseen ja reilu puolet nuorista oli sijoitettu teini-ikäisenä eli 13–17-vuotiaana. Logistisen regressioanalyysin mukaan nuoren sukupuoli näyttäytyi tilastollisesti merkitsevänä lapsen saamista selittävänä tekijänä, sillä jälkihuollon piirissä olevat naiset saavat lapsen yli 1,5 kertaa todennäköisemmin kuin jälkihuollon piirissä olevat miehet. Jälkihuollon piirissä olevan vanhemman sisäisiä resilienssiä vahvistavia tekijöitä olivat nuoren vanhemmuutta vahvistavat luonteenpiirteet, aito kyky pyytää ja ottaa vastaan hänelle tarjottua apua sekä positiivinen suhtautuminen omaan lapseen sekä muihin läheisiin. Ulkoiset voimavaroja lisäävät tekijät muodostuivat jälkihuollon nuoren läheis- ja ammattiverkostoista. Lapsen saaneet jälkihuollon nuoret näyttäytyivät työntekijöiden kertomuksissa kykenevinä, vastuullisina ja onnistuneina nuorina. Tulevaisuudessa on tärkeää tutkia lapsen saaneiden jälkihuollon nuorten omia subjektiivisia kokemuksia sukupuolierityisyys ja resilienssin näkökulma huomioon ottaen.

Tutkielmassa pyritään ensinnäkin vastaamaan kysymykseen siitä, minkälaisia rasismin kehystämisen tapoja havaitaan Suomi24-foorumilta sekä miltä kehystäminen näyttää rasismin tutkimuskirjallisuuden valossa. Toiseksi tutkielmassa tarkastellaan aihemallinnusalgoritmin kyvykkyyttä tuottaa ”aiheita” suomalaisesta puhekielisestä keskustelufoorumista sekä voiko näitä ”aiheita” käsitellä entmanilaisina ”kehyksinä” Aineistona tutkielmassa käytetään kielipankin Suomi24-korpusta, joka on rajattu sisältämään Rasismi-keskustelualueen keskustelunavaukset kahtena ajanjaksona: 2007–2011 & 2012–2016. Aineiston analyysissä on käytetty laskennallisiin koneoppimismenetelmiin kuuluvaa aihemallinnusta. Sen tuottamat ”aiheet” on analysoitu laadullisella kehysanalyysillä entmanilaisina ”kehyksinä”. Kehyksiä arvioidaan Entmanin mukaisesti retorisena operaationa, jolla pyritään vaikuttamaan muiden toimintaan. Aihemallinnuksen tulosten perusteella molemmilta ajanjaksoilta nousseet yleisimmät kehykset on nimetty seuraavasti: ”taloudellinen taakka”, ”seksuaalirikokset & väkivaltaisuus”, ”kulttuurien yhteensopimattomuus & terrorismi” sekä ”rasismin määrittelykamppailu & sananvapaus”. Tutkielman keskeinen tulos on, että Suomi24-foorumilla Rasismi-foorumin keskustelunavaukset koskevat valtaosin ei- haluttujen maiden maahanmuuttajia, kuten somaleja tai Lähi-idän pakolaisia. Näkemykset näitä ihmisryhmiä kohtaan ovat korostuneen negatiivisia. Kehyksistä havaitaan monentyyppistä rasismia, joiden tarkoituksena vaikuttaa olevan institutionaalisen rasismin lisääminen: maahanmuuttajien sosiaalisen turvan leikkaaminen ja maahanmuuttajataustaisten ajaminen pois Suomesta. Toinen keskeinen tulos on, että aihemallinnus kykenee tuottamaan suomenkielisestä arkikielisestä aineistosta tuloksena ”aiheita”, jotka voidaan tulkita entmanilaisina kehyksinä. Kehystyksissä esiintyy vanhaa rasismia (maahanmuuttajat esitetään laiskoina, vaistojen varaisina ja väkivaltaisina), uusrasismia (islaminusko esitetään väkivaltaisena sortavana uskontona) ja arkielämän rasismia (maahanmuuttajista puhutaan pahaan, nimitellään ja loukataan). Noin viidesosa Suomi24:n käyttäjistä saapuu foorumille oppimaan uutta tietoa. Tutkielmassa tästä näkökulmasta koetaan ongelmallisena, että foorumilla puututaan vain rasismin räikeimpiin ulostuloihin. Rasismista uskalletaan yhteiskunnassa puhua vain ”turvallisilla termeillä”, joista osa on äärioikeiston itse määrittämiä. Rasistinen vihapuhe lisää epätasa-arvoista kohtelua ja suurentaa vihapuheen kohteen riskiä väkivallan uhriksi joutumisesta. Vihapuheen lisäämä polarisaatio on myös uhka koko poliittisen järjestelmän ja kulttuurin toiminnalle.

Suomeen saapuu vuosittain alaikäisiä lapsia ja nuoria hakemaan kansainvälistä suojelua ilman huoltajaansa. Lisäksi ilman huoltajaa tulevia alaikäisiä vastaanotetaan Suomeen pakolaiskiintiössä. Ilman huoltajaa maahan tulleet lapset ja nuoret saapuvat useimmiten maista, joiden olosuhteet ovat epävakaita ja turvallisuus on heikko. He ovat usein altistuneet järkyttäville, traumaattisille kokemuksille kotimaassaan ja matkan aikana. Jo kotimaan ja perheen jättäminen voi itsessään olla traumaattinen kokemus. Traumaattisten kokemusten tiedetään olevan yhteydessä erilaisiin fyysisiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin haasteisiin. Tässä tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten alaikäisenä ilman huoltajaa maahan tulleiden täysi-ikäistyneiden nuorten mahdolliset traumaattiset kokemukset huomioidaan palvelujärjestelmässä. Aihetta tarkastellaan näiden nuorten kanssa työskentelevien ammattilaisten traumaosaamisen kautta. Lisäksi tarkastellaan muita kuin ammattilaisten osaamiseen liittyviä tekijöitä, jotka vaikuttavat traumat huomioivan tuen ja palveluiden tarjoamiseen. Traumojen huomioimista käsitellään traumainformoidun lähestymistavan kehyksessä. Tutkielma on toteutettu laadullisena kyselytutkimuksena alaikäisenä ilman huoltajaa maahan tulleiden nuorten kanssa työskenteleville ammattilaisille. Kyselyaineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Kyselyyn vastanneet ammattilaiset ymmärtävät aineiston perusteella traumaa ilmiönä alaikäisenä ilman huoltajaa maahan tulleiden nuorten keskuudessa. Suurimmalla osalla on osaamista ja keinoja traumojen tunnistamiseen ja huomioimiseen työskentelyssään. Ammattilaiset huomioivat mahdolliset traumat pyrkimällä turvallisuutta ja luottamuksellisuutta korostavaan sekä osallistavaan ja nuorten yksilölliset tarpeet huomioon ottavaan työskentelyyn. Tutkielmani perusteella ymmärrystä traumoista ja yleisesti alaikäisenä ilman huoltajaa maahan tulleiden nuorten tilanteista ja tarpeista tarvitaan lisää erityisesti terveyspalveluihin, mutta myös esimerkiksi koulu- ja työmaailmaan. Tutkielma osoitti, että rakenteellisten tekijöiden vaikutus on yksittäisten ammattilaisten traumaymmärryksen ohella erittäin tärkeää traumat huomioivan tuen ja palveluiden tarjoamisen kannalta. Sen lisäksi, että traumainformoidun työotteen kehyksessä tarkasteltua traumaosaamista ja alaikäisenä ilman huoltajaa tulleiden nuorten erityisen tilanteen ymmärrystä tulee lisätä palvelujärjestelmän kaikilla tasoilla työskenteleville, palvelujärjestelmän rakenteiden on mahdollistettava toimiva perusta traumojen huomioimiselle. Terveys- ja erityisesti mielenterveyspalveluiden saatavuutta ja vastaavuutta nuorten tarpeisiin on parannettava. Tähän tarpeeseen ja monialaisen yhteistyön kehittämiseen vastaisi osaltaan se, että jokaisesta kotoutumislain mukaisen jälkihuollon tukea ja palveluita tarjoavasta yksiköstä löytyisi monialaista sosiaali- ja terveydenhuollon osaamista. Tältä osin kotoutumislain mukaisen jälkihuollon järjestämisen hajanaisuus ja vaihtelevat resurssit kunnissa aiheuttavat tällä hetkellä eriarvoisuutta muiden tekijöiden lisäksi nuorten traumojen huomioimiseen riittävällä tavalla ja oikea-aikaisesti. Lisäksi ajan puute ja nuorten kanssa työskentelevän henkilöstön vaihtuvuus haastavat traumojen huomioimista ja yleisesti vakautta ja turvallisia ihmissuhteita elämäänsä tarvitsevien nuorten tukemista. Näihin asioihin on tärkeää kiinnittää huomiota nuorten palveluiden kehittämistyössä.

Kansaeläkelaitoksen (jatkossa Kela) asiantuntijat käyttävät etuusohjeita merkittävänä tukena selvittäessään sitä, että täyttyvätkö asiakkaan hakeman kuntoutuksen myöntöedellytykset. Kun edellytykset eivät täyty, voidaan tämä tulkita kuntouksesta poiskäännyttämiseksi, jolloin Kela ei lähde tukemaan haettua palvelua tai toimenpidettä kuntoutuksena. Tämä maisterintutkielma tarkastelee ammatillisen kuntoutuksen kielteiseen kuntoutuspäätökseen johtavia tekijöitä. Aineistonani käytän Kelan ammatillisen kuntoutuksen etuusohjetta (päivätty 9.7.2020) ja teoreettisena viitekehyksenä sovellan sosiaalipoliittista keskustelua institutionaalisesta poiskäännyttämisestä ja sen muodoista. Tutkielmani laadullisen analyysin tavoitteena on nostaa etuusohjeesta aihealueita ja teemoja, joita voidaan tulkita ammatillisesta kuntoutuksesta poiskäännyttämisen ilmentyminä. Lisäksi tarkastelen, miten Sakari Hännisen ja Jouko Karjalaisen erottelemat institutionaalisen poiskäännyttämisen muodot eli sulkeuma, käännytys, siirräntä ja torjunta ovat tunnistettavissa etuusohjeen tekstiaineistosta. Etuusohjeesta ilmenee ammatillisesta kuntoutuksen etuuksista, palveluista ja toimenpiteistä poiskäännyttämistä selittäviä tekijöitä seuraavien teemojen kautta: (1) ammatillisen kuntoutuksen torjuvat esteet, (2) ammatillinen kuntoutus ei ole tarkoituksenmukaista, (3) ammatillisen kuntoutuksen estävät muut kuntoutusetuudet, (4) apuvälineen myöntämättä jättäminen, (5) elinkeinotuen myöntämättä jättäminen, (6) kielitaidon puutteen johdosta poiskäännyttäminen ja (7) myönnetyn kuntoutuksen lakkauttaminen. Aineistoin sisällönanalyysissä selviää myös se, että etuusohje sisältää alkuperäisilmauksia, jotka heijastavat institutionaalisen poiskäännyttämisen kaikkia muotoja, ennen kaikkea torjuntaa, mutta myös sulkeumaa, käännytystä ja siirräntää. Kaiken kaikkiaan aineiston sisällönanalyysi eristi runsaasti Kelan ammatillisesta kuntoutuksesta poiskäännyttämistä selittäviä tekijöitä ja loi siten hyvän kokonaiskuvan niistä seikoista, jotka estävät ammatillisen kuntoutuksen myöntämisen.

Maisterintutkielman tehtävä on tarkastella gerontologisen sosiaalityön asiakaskirjoja sosiaalityöntekijän tulkintojen näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on: Millaisia asiakkaan subjektipositioita gerontologisen sosiaalityöntekijän ja asiakkaan välisistä kohtaamisista tehdyissä asiakirjoissa rakentuu? Tutkimusaineisto muodostuu gerontologisten sosiaalityöntekijöiden laatimista asiakastietojärjestelmään tallennetuista muistiinpanoista. Tutkielman aineistoksi on valittu satunnaisotannalla yhdeksän asiakkaan asiakirjat, joita on yhteensä 383 sivua. Tekstit ajoittuvat vuodesta 1991 vuoteen 2021. Tutkimusmenetelmä on kriittinen diskurssianalyysi, jossa tarkastelu kohdistuu sosiaalityöntekijän tulkintoihin asiakkaan tilanteesta, kuvaukseen vuorovaikutuksesta sekä valtasuhteisiin sosiaalityöntekijän ja asiakkaan välillä. Asiakkaiden subjektipositioiden määrittely osoittaa kolme erilaista positiota, joihin sosiaalityöntekijä asiakkaan asemoi. Asiakas sosiaalihuollon toimien kohteena kuvaa asiakasta passiivisessa asemassa, johon asiakas sopeutuu joko vastentahtoisesti tai myötämielisesti. Vuorovaikutusta asiakkaan kanssa kuvataan erilaisten tukien ja palveluiden kohdistamisena asiakkaaseen, jolloin asiakkaan oma ääni jää näkymättömäksi. Yhteys sosiaalihuoltoon on usein lähtöisin ulkopuolisen ihmisen huoli-ilmoituksesta. Asiakas aktiivisena sosiaalihuollon toimijana kuvaa asiakasta aktiivisena tuen ja palveluiden hakijana. Asiakkaan toimijuus näkyy tietona ja resursseina, jotka auttavat asiakasta saamaan tarvitsemaansa tukea hyvinvoinnin ja arjen tueksi. Toisinaan aktiivisuus tuodaan ilmi vaatimuksina, jotka näkyvät äärimmäisissä tapauksissa aggressiivisuutena ja jopa uhkaavana käytöksenä. Tässä positiossa asiakkaan ensimmäinen kontakti on tapahtunut asiakkaan omasta yhteydenotosta. Kolmannessa subjektipositiossa asiakas kuvataan sosiaalityöntekijän ja asiakkaan yhteisen dialogin osapuolena, jossa asiakkaan ääni kuuluu vuorovaikutuksessa sosiaalityöntekijän kanssa. Dokumenteissa tulevat esille asiakkaan toiveet, halut ja suostumus erilaisiin palveluihin. Asiakkaasta muodostuu tällöin oman tilanteensa ja avuntarpeensa asiantuntija. Dokumenteissa tämä subjektipositio korostaa asiakkaan myönteistä suhtautumista ja sujuvaa vuorovaikutusta sosiaalityöntekijän kanssa. Tutkielma osoittaa, että vuorovaikutussuhde asiakkaan kanssa on jatkuvassa muutoksessa subjektipositiosta toiseen asiakkaan toimintakyvyn ja tilanteen muuttuessa. Vuorovaikutukseen panostaminen ja erityisesti asiakkaan äänen vahvistaminen dialogin toiseksi osapuoleksi kuvastaa myös sosiaalityön ihannetta asiakkaan osallistamisesta ja voimaannuttamisesta.

Avo- ja avioliittojen asema on noudattanut Suomessa pitkälti toisen väestöllisen transition teorian esittämää kehitystä: yhä harvempi pari avioituu samalla, kun avoliitossa eläminen yleistyy. Kuitenkin Suomessa leskeneläkeoikeus jarruttaa avioliittojen harvinaistumista. Yhä useampi pari, jolla ei ole yhteisiä lapsia, avioituu naisen ollessa lähellä 50 vuoden ikää johtuen leskeneläkeoikeudelle määritellystä ikärajasta. Leskeneläkkeen suuruus on riippuvainen omasta ja puolison eläkekertymästä, minkä vuoksi onkin mahdollista, että keski-iässä avioituvat huomioivat sekä oman että puolisonsa ansiotulotason avioitumispäätöstä tehdessään. Aiempi tutkimus on yhdistänyt korkeammat tulot ja paremman sosioekonomisen aseman sekä avioitumiseen että avioliitossa elämiseen. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko ansiotulotasolla merkitystä avioliiton solmimiselle, kun naisella olisi avioituessaan mahdollisuus leskeneläkeoikeuteen: minkälaisia yhteyksiä havaitaan, kun verrataan avoliitosta avioitumista alle ja yli 50-vuotiaiden naisten liitoissa puolisoiden ansiotulotasojen mukaan ja muita sosioekonomisia tekijöitä vakioiden. Tutkimus toteutetaan seurantatutkimuksena, jossa varsinaiseen analyysiin käytetään Coxin suhteellisten vaarojen mallia. Tutkimuksessa hyödynnetään Tilastokeskuksen kokoamaa rekisteripohjaista kokonaisaineistoa. Otokseen on otettu ne vuosina 2000–2018 Suomen väestöön kuuluneet, eri sukupuolta olevat avoparit, joilla ei ole yhteisiä lapsia ja joissa nainen on 45–54-vuotias. Vertailua varten otos on jaettu alle ja yli 50-vuotiaiden naisten liittojen mukaisiin osaotoksiin. Alle ja yli 50-vuotiaiden naisten liitoissa avioituminen on yleisempää, kun parilla on korkeampi ansiotulotaso. Yhteys on samankaltainen sekä alle että yli 50-vuotiailla naisilla. Kuitenkin, jos nainen ansaitsee miestä enemmän, yli 50-vuotiaiden naisten liitoissa huomataan avioitumisen olevan pienituloista paria vähäisempää, kun koulutus ja työmarkkinatilanne on otettu huomioon. Alle 50-vuotiaiden naisten liitoissa ansiotulotason nouseva yhteys säilyy kuitenkin lähes muuttumattomana sosioekonomisia tekijöitä huomioitaessa. Keski-ikäisten naisten avoliitoissa avioituminen ei eroa suuresti, kun tarkastellaan ansiotulotason yhteyttä avioitumiseen ennen ja jälkeen 50 vuoden iän. Kuitenkin on viitteitä siitä, että miestä enemmän ansaitsevat keski- tai hyvätuloiset naiset, saattavat avioitua harvemmin 50 vuotta täytettyään, kun on huomioitu muut sosioekonomiset tekijät. Sosioekonomisista tekijöistä koulutuksella ja työmarkkinatilanteella saattaa tällöin olla vaikutuksensa ansiotulojen ja avioitumisen yhteyteen. Tutkimuksessa havaittiin, että ansiotulotason mukainen avioituvuus keski-ikäisillä naisilla noudattaa aiemmin tehtyjä havaintoja tulojen ja avioliiton solmimisen yhteydestä. Onkin mahdollista, että leskeneläkeoikeuden kannustaman avioitumisen taustalla on muuhun kuin avoparin ansiotulotasoon liittyviä tekijöitä, jotka kuitenkin vaatisivat lisätutkimusta.

Digitaidollisuutta ja digitalisaatiota on tutkittu uusliberalismin ja eriarvoisuuden näkökulmista. Hyvinvointivaltioissa niiden on todettu voimistavan toisiaan. Yhteiskehitys tuottaa digitaitopakkoa, kun esimerkiksi kasvokkaista asiointia vähennetään ja se korvataan digipalveluilla. Tutkimukset osoittavat kehityksen vastuuttavan yksilöä, lisäävän sosiaalista stratifikaatiota ja vaikeuttavan yhteiskunnallista osallistumista. Digitalisaatioon tosin liitetään myönteisiä kuvia. Se nähdään uusien toimintamahdollisuuksien ja -vapauksien tuottajana, yhteiskunnallisten toimintojen tehostajana ja sujuvoittajana. Keskustelu digitaidottomista on rajatumpaa ja keskittyen syrjäytymisulottuvuuksiin: palveluiden saatavuuden ja osallistumisen näkökulmiin, muttei syvällisemmin kokemuksellisuuteen. Tutkimuksista tiedetään digitalisaation aiheuttavan ahdistusta, pelkoa ja stressiä. Digitaidottomia on kuitenkin tunteiden sosiologialla tutkittu niukasti. Tämä tutkielma tarkastelee digitaidottomuuden kokemuksellisuutta ja tunneilmapiiriä. Tunneilmaisut ovat metodologinen ikkuna ymmärtämään ihmisten kokemuksia ja heidän artikuloimaansa ajanhenkeä. Tutkielmassa tunteet määritellään kulttuurista opittuina ja ohjattuina konstruktioina. Tutkielman aineisto on vuoden 2020 digitaitokartoituksen 1300 avovastausta ja -viestiä. Niissä kyselyn vastaajat kertovat näkemyksiä digitaidottomista ja digitaidottomuudesta julkishallinnolle. Tutkielmassa tavoitteena on antaa ääni näille vastaajille. Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka vastaajat tuntevat yhteenkuuluvuutta tai millaisia affektiivisia orientaatioita heille on muodostunut. Lisäksi pohdintaan, millaista digitalisaation kritiikkiä voi muodostaa analyysin perusteella. Tutkielmassa aineisto mielletään määrittelevän digitaidollisuutta ja olevan eräänlainen digitaitonormin vahvistaja. Vastaajien näkemyksistä piirtyy vaikutelma, että kartoitus koetaan sekä käden ojennuksena julkishallinnolta että kritiikin kanavana ja osoittajana digitaitojen tarpeellisuudelle. Tutkielman analyysi on laadullinen ja aineistolähtöinen. Analyysissä on lainattu ankkuroidun teorian käsitteitä. Vastaajien vastauksista on luokiteltu näkemyksiä, kuvailuja, kertomuksia ja tunneilmaisuja. Luokittelun pohjalta on luotu teoriaa. Teorian luonnin apuna käytetään Raymond Williamsin tunnerakenteet -käsitettä, jolla abstrahoidaan ajanhengen yhteenkuuluvuutta ja vivahteikkuutta. Tunnerakenteet voivat olla sisäisesti ja toisilleen jännitteisiä. Ne emergoivat vallitsevaa diskurssia. Luokittelun ja teoretisoinnin lopputulemana on luotu hallitsevan, häpeän, pelon ja luottamuksen sekä turhautumisen ja suuttumuksen tunnerakenteet. Ne kannattelevat digitaidottomuuden kokemuksellisuutta. Aineiston vastauksien näkemyksistä välittyy kielteinen tunneilmapiiri ja emotionaalinen taakka. Digitaidottomien mielletään kokevan digitalisoituva yhteiskunta vieraaksi, eikä heitä kuunnella tai ymmärretä. Heidän kerrotaan olevan vaarassa syrjäytyä eri tavoin, kuten asioinnin osalta. Aineistossa ilmenee häpeää puutteista ja riippuvuussuhteista, kun esimerkiksi digitaidoton ei kehtaa osallistua digikoulutuksiin, jotta muut eivät huomaisi hänen taidottomuuttansa. Pelkoa aiheuttavat muun muassa digilaitteiden ja -palveluiden käyttäminen sekä syrjäytymisvaara. Pelko tuottaa riskiajattelua ja uhrautumisvalmiutta. Vastaajat kertovat olevansa valmiita sietämään pelkoa digilaitteiden käytöstä pikemmin kuin pelkoa syrjäytymisestä. Suuttumusta aiheuttaa esimerkiksi se, että julkishallinto tuottaa tarpeen digihoivalle, joka valuu omaisillekin. Itsenäinen toimijuus on näkemyksissä erityisen merkityksellinen. Se on tutkielmassa yhdistetty osaksi eettis-poliittista aktiivikansalaisuusihannetta. Analyysista välittyy, että digitalisaation edistämisessä pitäisi huomioida tiukemmin palvelutarpeen ja -kanavien monimuotoisuus ja digitalisaation vaikutus hyvinvointiin.

Background: Management of the COVID-19 pandemic has required behavior change of masses, as governments and authorities around the globe have guided adoption of protective behaviors, such as wearing a face mask and practicing social distancing. Citizens’ volitional engagement in protective behaviors is essential for reducing the spread of the virus, as much of the required adherence is beyond authorities’ control and difficult to supervise. Building on the Self-Determination Theory (SDT) (Ryan & Deci, 2017), this study explores associations between quality of motivation to adhere to protective measures in two situations: when meeting people outside one’s household indoors and inside a café, a restaurant, or a bar. Method: Cross-sectional survey study involving a nationally representative sample of over 18 year-old residents of Finland (N = 2272) was conducted in May of 2021. As part of this survey, data on quality of motivation (autonomous motivation, controlled motivation, amotivation), personal perceived risk, fear towards COVID-19, and situation specific intentions of wearing a face mask or avoiding the situation was collected. The associations between quality of motivation and intention were investigated in a series of multinomial regression analyses, controlling for perceived personal risk and fear towards COVID-19. Findings: Autonomous motivation (range Exp(B) = 1.82‒3.51, p = .001) consistently predicted intention to wear a mask and intention to avoid meeting people. The effects of controlled motivation (range Exp(B) = .66‒.93, p = .001‒.078) and amotivation (range Exp(B) = .65‒1.02, p = .001‒.911) varied across analyses. Control variables' effects diminished or lost significance in models with autonomous motivation. Conclusions: Fostering autonomous motivation could increase adherence to protective behaviors in situations without clear mandates. The results also suggest that increasing perceptions of pressure, personal risk, and fear may not advance adherence effectively. In future studies, it would be beneficial to investigate approach and avoidant components of introjected regulation as separate constructs. Autonomous motivation could be investigated as a mediator for the fear towards COVID-19 and risk perception’s association with protective behavior intention.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä julkista kiistaa, joka on syntynyt ilmastoliike Elokapinan toiminnasta Suomessa. Elokapina on toiminut vuodesta 2018 Suomessa ja järjestänyt monia mielenosoituksia ja muuta toimintaa vaatiessaan päättäjiltä tehokkaita ilmastotoimia. Mielenosoituksissaan se on hyödyntänyt kansalaistottelemattomuutta ja silloin joutunut vastakkain poliisin kanssa. Tämän takia se on aiheuttanut julkisuudessa runsaasti keskustelua liikkeen toiminnan hyväksyttävyydestä, poliisin toimirajojen laajuudesta sekä oikeanlaisesta kansalaisaktivismista yleisesti. Tutkielmassa keskitytään kahden mielenosoitustapahtuman käsittelyyn julkisuudessa: lokakuussa 2020 ja syys-lokakuussa 2021 tapahtuneisiin kansalaistottelemattomuutta sisältäneisiin mielenilmauksiin. Tutkielman teoreettinen kehys on Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot’n kehittämä oikeuttamisteoria, ja tutkimusmetodina olen käyttänyt Eeva Luhtakallion ja Tuomas Ylä-Anttilan oikeuttamisteorian pohjalta kehittämää julkisen oikeuttamisen analyysiä. Julkisen oikeuttamisen analyysilla analysoin millaisin yleiseen moraaliseen hyvään perustuvin oikeutuksin kiistan eri toimijat oikeuttavat omia kantojaan Elokapinan koskevassa kiistassa niin kuin ne julkisuudessa ilmenevät. Tutkimuskysymykseni ovat 1. Mistä puhutaan, keihin vaateita kohdistetaan ja keiden ääni kuuluu Elokapinaa käsittelevissä kirjoituksissa Helsingin Sanomissa? ja 2. Mitä oikeuttamisen maailmoja käytetään Elokapinaa koskevassa julkisessa kiistassa Helsingin Sanomissa? Tutkielman aineisto on kerätty Helsingin Sanomien kirjoituksista, jotka käsittelivät näitä kahta aiemmin mainittua tapahtumaa. Lokakuun 2020 tapahtumalle leimansa antoi se, että poliisi käytti OC-sumutetta kadulla istuvia Elokapinan mielenosoittajia kohtaan (käytän siitä nimitystä sumutustapaus) ja syksyn 2021 tapahtuma oli monipäiväinen mielenosoitus, jossa vallattiin myös katuja (käytän siitä nimitystä Syyskapina). Yhteensä aineisto koostuu 52 Helsingin Sanomien kirjoituksesta. Analyysini perusteella suurin kiista lokakuun 2020 sumutustapauksen kohdalla on ollut poliisin voimankäytöstä. Eniten ääneen pääsivät Elokapina, poliitikot ja poliisi. Suurin osa puhujista tuomitsi poliisin voimankäytön, ja poliisi pyrki systemaattisesti oikeuttamaan omaa voimankäyttöään. Osa puhujista myös tuomitsi Elokapinan kadunvaltauksen, mutta kiistan keskiössä oli Elokapinan sijasta selkeästi poliisi. Syyskapinassa puolestaan kiista koski pääasiassa Elokapinan mielenosoituksia, mutta myös ilmastopoliittiset kysymykset saivat enemmän julkisuutta. Eniten äänessä olivat poliisi, Elokapina ja toimittajat. Suurin osa kritisoi Elokapinan mielenosoituksia, mutta Elokapinan aktivismi sai osakseen myös puoltavia kantoja. Molempien tapahtumien yhteydessä yleisimmin käytetyt oikeutuksien maailmat olivat kansalaisuuden, teollisuuden ja ekologian maailmat. Kansalaisuuden maailman oikeutuksissa tuomittiin poliisin voimankäyttö väkivallattomia elokapinalaisia kohtaan ja sekä puolustettiin että vastustettiin Elokapinan mielenosoitusoikeutta. Moni kansalaisuuden maailman oikeutus perustui erityisesti laillisuuteen, ja iso osa kiistasta liittyi siihen, oliko poliisi tai Elokapina toiminut laillisesti ja oikeusvaltion ihanteiden mukaisesti. Teollisuuden maailmaan vetoamalla kritisoitiin poliisin toimia sumutustapauksessa taktisesti huonoina ratkaisuina. Syyskapinan aikaan Elokapinan häiriötä ja suurta julkisuutta saaneita mielenilmauksia kritisoitiin myös taktisesti huonona tapana saavuttaa muutosta ilmastopolitiikassa. Ekologian maailman oikeutukseen vetosi eniten Elokapina niin sumutustapauksen kuin Syyskapinankin aikana. Ekologian maailman oikeutukset liittyivät suurimmalta osin liikkeen vaatimuksiin hallitukselle eivätkä niinkään kiistoihin poliisin voimankäytöstä tai Elokapinan mielenosoituksista. Tutkielmassani osoitan, että Elokapinan julkisuus Helsingin Sanomissa on polarisoitunut, mutta kallistuu negatiivisen puolelle ja erityisesti häiriötä aiheuttavien mielenosoitusten paheksumiseen. Elokapina on saanut suomalaisessa julkisuudessa aikaan enemmän keskustelua mielenosoituksen oikeutuksesta ja poliisin toimintavaltuuksista kuin ilmastopoliittista kysymyksistä.