Browsing by Subject "Master's Programme i Law"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 32
  • Kalliokoski, Annareetta (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tuottamuksellinen toiminta ilmentää moitittavaa riskinottoa ja rikkoo toimijalle asetettavaa huolellisuusvaatimusta. Yrityksen vahingonkorvausvastuun perusteena voi olla sen johtoon kuuluvan henkilön tai työntekijän tuottamus. Oikeushenkilön vastuun yhteydessä voidaan puhua myös kumuloidusta ja anonyymistä tuottamuksesta, joista erityisesti kumuloitu tuottamus ottaa huomioon kaikkien osapuolten ja tekijöiden yhteisvaikutuksen. Yritys voi pyrkiä kontrolloimaan vahingonkorvausvastuuriskiä monella eri tavalla, kuten sopimusehdoin ja vastuuvakuutuksella. Compliance-toiminta on kokonaisvaltaista riskienhallintaa, jolla pyritään siihen, että yrityksen toiminta vastaa siihen kohdistuvan oikeudellisen sääntelyn ja sidosryhmien asettamia velvoitteita. Asianmukaisella compliance-ohjelmalla voidaan pyrkiä sekä ehkäisemään riskien realisoitumista että lieventämään tai poistamaan toiminnasta mahdollisesti aiheutuneita seuraamuksia. Ohjelma voidaan laatia esimerkiksi kilpailuoikeuteen, ympäristövastuuseen tai tuotevastuuseen liittyvien riskien hallitsemiseksi. Ohjelman tulisi sisältää yrityksen toimintaa koskeva riskianalyysin, ohjeet ja prosessit, jatkuvan koulutuksen ja ohjelman toteutumisen seurannan sekä toimenpiteet mahdollisten havaittavien väärinkäytösten varalta. Avainasemassa on pysyvän compliance-kulttuurin luominen yritykseen. Yhdysvalloissa yritys voi pyrkiä lieventämään rikosoikeudellisia seuraamuksia tehokkaalla compliance-ohjelmalla. EU:ssa on käytäntöä siitä, toimiiko compliance-ohjelma lieventävänä tai raskauttava seikkana harkittaessa seuraamussakkojen määräämistä kilpailuoikeutta rikkoneille yrityksille. Keskustelua on käyty myös siitä, voisiko compliance-ohjelmalla olla merkitystä arvioitaessa yrityksen tuottamusta vahingonkorvausvastuun yhteydessä. Compliance-toiminnon avulla yritys voisi pyrkiä osoittamaan toimineensa huolellisimmalla mahdollisella tavalla. Toisaalta se voisi toimia myös yrityksen vastuuseen tai ainakin törkeään huolimattomuuteen viittaavana tekijänä osoittaen korostunutta tietoisuutta ja siten mahdollisuutta estää vahinko sekä piittaamattomuutta toiminnan seurauksista. Jotta yritys ei syyllistyisi moitittavaan riskinottoon, tulisi sen panostaa riskienhallintaan. Compliance-ohjelma on osa yrityksen oikeudellista riskienhallintaa ja toisaalta riskienhallinta on välttämättä olennainen osa tehokasta compliance-ohjelmaa. Huolellisella riskiarvioinnilla ja dokumentoinnilla yritys voi pyrkiä osoittamaan riskinoton olevan hyväksyttävää. Erityisesti epäselvässä tai epävarmassa tulkintatilanteessa, jossa tuottamus ei ole selvää, compliance-ohjelma voi osoittaa yrityksen toiminnalle hyväksyttävät perusteet. Huolellisella compliance-toiminnalla voidaan pyrkiä myös esittämään, ettei mahdollisuutta toimia toisin ole ollut. Toisaalta asianmukaisesti rakennettu compliance-ohjelma voi korottaa toimijalle asetettavaa tietoisuusvaatimusta ja siten vaikuttaa tuottamuksen arviointiin yrityksen kannalta kielteisesti; riski vahingosta olisi tullut ennakoida. Yrityksen rikkoessa complianceohjelmaansa, voi tämä myös osoittaa, mikä vaihtoehtoinen toimintatapa olisi ollut olemassa johtaen siihen, että se vaikuttaa yritykselle asetettavaan huolellisuuden mittapuuhun. Compliance-ohjelman vaikutus tuottamusarviointiin voisi pohjautua juuri varautumiseen, eli ennakoivaan ja toimintajärjestelmiin perustuvaan ajatteluun. Sen merkitykseen tuottamusarvioinnissa tulisi kuitenkin suhtautua varovaisesti, sillä tulee aina arvioida, onko ohjelmalla tosiasiallista merkitystä kyseisessä yksittäistapauksessa. Compliance-ohjelman tarkoitus huolellisen toiminnan edistämisessä sopii yhteen vahingonkorvausoikeuden tavoitteiden kanssa ja voisikin olla perusteltua antaa ohjelmalle merkitystä tuottamusarvioinnissa ja tuottamuksen astetta harkittaessa. Compliance-ohjelma voi vaikuttaa myös vastuuvakuutuksesta saatavaan korvaukseen, vastuunrajoitusehtojen pitävyyteen ja vahingonkorvauslain mukaiseen kohtuusperusteiseen korvauksen sovitteluun. Piittaamattomuus riskistä ja tähän liittyvä törkeä huolimattomuus voisivat johtaa vakuutuskorvauksen menettämiseen ja tehdä vastuunrajoitusehdot pitämättömiksi. Jos yritys compliance-ohjelmasta huolimatta toimii sitä vastoin, voisi tämän huomioimatta jättäminen jopa kannustaa yrityksiä välinpitämättömään riskinottoon niiden luottaessa, ettei ohjelmaa voida käyttää niitä vastaan. Kohtuusperusteisen sovittelun edellytysten arviointi tehdään kokonaisharkinnan perusteella. Compliance-ohjelman merkitys voisi olla suurimmillaan tapauksissa, jossa vahingonaiheuttajan varallisuusolot suhteessa vahingonkärsijään puhuisivat sovittelun puolesta ja ohjelma osoittaisi joko selkeää piittaamattomuutta, tai toisaalta yrityksen täyttäneen sille asetettavan toimintavaatimuksen parhain mahdollisin tavoin. Korvauksen sovittelun harkinta on subjektiivisempaa kuin tuottamusharkinta ja antaa lisäksi tuomioistuimelle varsin laajan harkintavallan. Sovitteluharkinnan luonteen vuoksi voisi olla perustelua antaa compliance-ohjelmalle siinä enemmän merkitystä kuin tuottamusarvioinnin yhteydessä.
  • Isotalo, Anders (Helsingin yliopisto, 2019)
    I dag är konstitutionen och lagstiftaren under hård press på grund av de teknologiska framstegen som var otänkbara för några decennier sedan. De flesta framstegen är på ett eller annat sätt sammankopplade till internet och samhällets digitalisering. Teknologin har genomsyrat hela samhället och blivit en oumbärlig del av våra liv. Den medför sig unika men också utmanande frågor – speciellt till lagstiftaren. Röstande är en grundläggande rättighet i ett demokratiskt samhälle. Det är en metod att kollektivt välja in en handfull representanter in till riksdagen, kommunfullmäktige eller in till Europaparlamentet. Kollektivet väljer in sin kandidat som blir politiskt ansvarig för kollektivets agenda. I Finland är röstande med traditionella fysiska röstsedeln det enda sättet att rösta. Införandet av e-röstning ger upphov till en del utmaningar som uppstår när elektronik tillämpas i ett digitaliserande samhälle. Politiker och administratörer kan förmoda att en viss tjänst eller process kan enkelt tas och placeras ut på internet. Tyvärr är verkligheten mer komplex – och speciellt när saken berör röstningsförfarande och grundläggande fri- och rättigheter. Under de senaste åren har elektronisk röstning varit föremål för debatt som det alternativa omröstningsförfarandet i flera länder runt om i världen. E-röstande kan göra omröstningarna mer praktiska och attraktiva och således öka valdeltagandet särskilt bland unga, funktionsnedsatta och äldre. E-röstningen kan ses som ett verktyg för att underlätta valprocessen, göra den effektivare och samtidigt öka förtroendet på förvaltningen. Korrekt tillämpad och integrerad kan den öka säkerheten och påskynda arbetet att granska och räkna rösterna. Istället för att för hand räkna röster och manuellt registrera dem, behandlas rösterna i digital format. Utmaningarna är trots allt avsevärda. En process för att anpassa e-röstningssystemet kräver noggrann planering för att inte undergräva förtroendet på hela valsystemet. Digitalisering kan dock ge nytt utrymme för att lösa problem och främja intresset för deltagardemokrati. Med e-demokrati menar jag ett samhälle som blir alltmer elektroniskt med följden att myndighetstjänster tillhandahålls allt mera via internet. I denna avhandling kommer jag att sätta mig in i teknologins och ett samhälles grundläggande rättigheters ömsesidiga förhållande samt hur dessa tillämpas i praktiken i e-röstning. Ytterligen kommer jag även att allmänt behandla och forska hur elektronisk förvaltning påverkar samhället och grundrättigheterna. Det är konsekvent, om inte nödvändigt, att först framföra teori om e-förvaltning i ett digitaliserande samhälle för att följdriktigt kunna framföra e-röstning i ett digitalt samhälle. Rådande forskningsmetoden i denna avhandling är rättsdogmatisk metod, dvs. forska vad grundrättigheternas och digitala samhällets förhållande i den finska rättsordningen är. Denna avhandlings kärnfrågor är: 1) vad är teknologins, statsförfattningens och grundläggande fri- och rättigheternas ömsesidiga förhållande; och 2) hur tillämpas dessa sammanslaget i elektronisk röstning.
  • Tapper, Aleksis (Helsingin yliopisto, 2018)
    Earnouts are used as a risk-allocation mechanism in M&A transactions, whereby a certain amount of the purchase price is deferred and calculated based on the performance of the target company over a specified time period following the closing of the acquisition. Earnouts are normally utilized in situations where the seller’s and buyer’s disagreement and expectations of the true value of the target company are not aligned and too far from each other in order to be resolved through typical post-closing purchase price adjustments. Additionally, earnouts are an attractive solution for incentivizing the management that will continue to run the target company after the closing or are of significant value in the post-closing integration of the target company into the business operations of the buyer. The core focus of my research is to examine earnout mechanisms and their applicability to acquisitions of early stage companies. This implies that the contractual nature of the earnout mechanism has to be tailored according to the stage and nature of the target company. The performance of target companies of this nature should not always be measured or tracked in financial numbers, but instead in tailored operative and non-financial achievements. The fundamental methodology in my research is law in context and the analysis of a new phenomenon within contract law, as well as the contractual relationship between a buyer and a seller of a target company. My research revolves around a new mechanism of M&A contracting and analyses how this mechanism should be structured and understood, in order to guarantee the ideal use thereof. The goal with my research is to describe, analyze and interpret earnouts, and examine the development and applicability thereof in the field of M&A contracting of early stage companies. The research therefore involves a broad examination of the legal subjects, by using evidence and sources from other social sciences, and from all other relevant disciplines that support the aim of understanding the process as well as the elements of earnouts contracting in practice. The technical approach of contracting earnout provisions is of great importance and requires a thorough analysis of each provision used therein. The provisions used for earnouts will and should vary widely, depending on the concerns and contingencies of each transaction in question, and typically involves provisions relating to: the length (in time) of the earnout, the size and structure of the earnout, performance metrics that the earnout is tied to, the operational entity or object that is to be measured, as well as the governance of the target company post-closing. Early stage companies do by definition not have a long operating history or sufficient data of their financial performance, and the value of the company’s key resources are therefore not adequately reflected in a codified form, such as financial statements. The value of an early stage company at closing is typically tied to circumstances relating to potential growth options, market shares and exit opportunities, rather than financial information or assets in place. The information at hand, provided by the target company, tends to be more difficult to verify, and therefore inflates with future projections. In opposite to established companies with operating history and clear financial projections based on future performance, the performance of early stage companies should often typically be tied to other parameters than financial metrics. This implies that the earnouts used for start-ups and the measurement of their performance should be benchmarked to non-financial or other operative metrics. Non-financial metrics applicable for early stage companies might include, but are not limited to: regulatory approvals, licenses and operative permits, SaaS-metrics, as well as milestones related to research and development. The operative uncertainty of early stage companies tends to be fragmented and cannot be identified and measured in one single metric. The contracting parties might find balance and benefit from using multiple metrics for measuring either one or multiple types of performance metrics relevant to the operations of the target company. Earnouts can and should be divided (where possible) into smaller thresholds or measured in percentages of the maximal possible earnout amount.
  • Bragge, Joonas (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan sosiaalihuoltolain (1301/2014) sääntelemää erityistä tukea, pelkästään lapsia koskevat normit tarkastelun ulkopuolelle rajaten. Ensimmäiseksi työssä selvitetään tällaista tukea tarvitsevan henkilön käsitteellisiä sekä sääntelyteknisiä suhteita kansallisessa oikeusjärjestyksessä, identtisiä verrokkeja löytämättä. Koska erityistä tukea tarvitsevan henkilön abstraktion taustalta löytyy paitsi pyrkimys turvata tarvittavien sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden saanti, sekä ”kaikista haavoittuvimmassa asemassa olevien” perusoikeuksien toteutuminen, taustoitetaan teeman suhteita auttavasti myös perus- ja ihmisoikeuksiin. Tutkielmaa voidaan myös motivoida samoin humaanein tarkoituksin. Toisena keskeisenä kokonaisuutena työssä tarkastellaan kysymystä erityistä tukea tarvitsevien henkilöydestä, keitä ovat erityistä tukea sosiaalihuollon piirissä tarvitsevat. Kysymykseen vastataan pääasiallisesti erityislakien kuten mielenterveys-, päihdehuolto- ja vammaispalvelulain legaalimääritelmiä soveltaen. Erityisen tuen saaminen ei kuitenkaan ole sidoksissa mihinkään diagnoosiin, minkä vuoksi tutkielman analyysiä voidaan pitää korkeintaan suuntaa-antavana. Mitään yhtenäistä tai ehdotonta määritelmää ei tukeen oikeutettujen piiristä voida löytää tai antaa. Kolmantena kokonaisuutena työssä on erityiseen tukeen oikeutettujen henkilöpiiriin kytkeytyvän oikeusaseman (oikeuksien ja velvollisuuksien) muotoilu. Tällöin perehdytään erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden neuvonnan ja ohjauksen, asiakkaan edun sekä itsemääräämisoikeuden sääntelyyn, lopuksi myös välttämättömän toimeentulon ja huolenpidon turvaavaan oikeuteen saada palvelukokonaisuuden huomioiva päätös. Sääntelyn ollessa avointa ja säädösperusteluiden niukkoja, esitetään työssä muualta sosiaali- ja hallinto-oikeudellisesta sääntelystä täydennystä hankkimalla syntetisoiva jäsennys, joka on vain yksi lukemattomista mahdollisista. Keskeisimpänä tutkimustuloksena tutkielmassa on sääntelystä johdettu viranomaisille laajoja velvollisuuksia turvata asiakasryhmien välistä yhdenvertaisuutta panostamalla erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden itsemääräämisoikeuden ja edun toteuttamiseen, jolloin keskeisimpiä välineitä tähän pyrittäessä ovat selvitys- ja selvittämisvelvollisuudet. Tutkielma sijoittuu oikeustieteen piiriin ja hyödyntää sekä pyrkii kehittämään sosiaalioikeuden käsite- ja sääntelyjärjestelmää. Tutkielmassa käytetään oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää, jolloin oikeudellisiin lähteisiin ja argumentaatioon perustuen systematisoidaan ja tulkitaan tutkielman aiheeseen liittyvää tutkimusmateriaalia.
  • Lahtela, Hanna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimuksessa tarkastellaan EU:n tavaramerkkiasetuksen (TMerkkiA:n) 7(1)(f) artiklan mukaista ehdotonta hylkäysperustetta, jonka perusteella yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastaisia tavaramerkkejä ei rekisteröidä. Kyseessä on joustava säännös, joka jättää paljon harkintavaltaa virastolle ja tuomioistuimille. Tutkimuksessa selvennetään lainopillista metodia hyödyntäen EU:ssa vallitsevaa oikeustilaa siitä, miten EU-tavaramerkkien yleisen järjestyksen ja hyvän tavan vastaisuutta arvioidaan. Tämän pääkysymyksen selvittämiseksi tutkimuksessa on asetettu kaksi alakysymystä: i. Mitä tekijöitä arvioinnissa voidaan ottaa huomioon? ii. Miten perus- ja ihmisoikeudet vaikuttavat arviointiin? Tutkielman aineistona on pääasiassa Euroopan unionin yleisen tuomioistuimen ja EUIPO:n valituslautakuntien EU-tavaramerkkien arviointia koskeva käytäntö. ”Hyvän tavan vastaisuus” ja ”yleisen järjestyksen vastaisuus” ovat kaksi erillistä perustetta, jotka voivat kuitenkin tulla molemmat kyseeseen saman tavaramerkin osalta. Yleisen järjestyksen vastaisilla merkeillä viitataan demokraattisen yhteiskunnan ja oikeusvaltion toiminnan kannalta välttämättömien oikeussääntöjen vastaisiin merkkeihin. Hyvän tavan vastaisuus koskee sen sijaan subjektiivisia, läheisesti moraaliin sidoksissa olevia arvoja. Tavaramerkin yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastaisuutta tulee arvioida objektiivisin perustein relevantin kohdeyleisön näkökulmasta. Tutkimuksen perusteella TMerkkiA:n 7(1)(f) artiklan arvioinnissa tulee ottaa huomioon ensinnäkin hakuajankohtana vallitseva moraalin taso, sillä yhteiskunnassa vallitsevat moraalikäsitykset voivat paitsi lieventyä, myös muuttua ajan kuluessa ankarampaan suuntaan. Arvioinnissa voidaan ottaa huomioon ainoastaan tavaramerkin todelliset ominaisuudet, joten esimerkiksi hakijan toiminnalla ei ole vaikutusta merkin yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastaisuuteen. Tavaramerkkiä on tarkasteltava suhteessa niihin tavaroihin ja palveluihin, joille rekisteröintiä on haettu. Merkin käyttö tietyille tavaroille ja palveluille voi aiheuttaa pahennusta, vaikka käyttö joillekin toisille tavaroille ja palveluille ei tällaista saisikaan aikaan. Erityisen järkyttävät tai loukkaavat merkit ovat kuitenkin TMerkkiA:n 7(1)(f) artiklan vastaisia riippumatta siitä, millaisille tavaroille ja palveluille rekisteröintiä on haettu. Tutkimuksen perusteella arvioinnissa on huomioitava sekä EU:n jäsenvaltioille yhteiset olosuhteet että yksittäisten jäsenvaltioiden olosuhteet, sillä merkin yleisen järjestyksen tai hyvän tavan vastaisuus yhdessäkin EU:n jäsenvaltiossa on riittävä peruste merkin rekisteröinnin hylkäämiselle. Paikallisten olosuhteiden selvittämisessä voidaan ottaa huomioon tosiasioihin perustuvina viitteinä esimerkiksi paikallinen lainsäädäntö, kansallisten virastojen ohjeet tai oikeuskäytäntö. Perus- ja ihmisoikeuksien merkityksen osalta tutkimuksessa päädytään hyvin erilaisiin lopputuloksiin riippuen siitä, kenen oikeuksia tarkastellaan. Mikäli haetun tavaramerkin katsotaan olevan ristiriidassa perus- ja ihmisoikeuksien kanssa, kuuluu se selkeästi TMerkkiA:n 7(1)(f) artiklan soveltamisalaan. Kyseessä on ainoa tavaramerkin hylkäysperuste, joka sallii moraalisten näkökulmien sekä tätä kautta perus- ja ihmisoikeuksien huomioon ottamisen EU-tavaramerkin rekisteröitävyyden arvioinnissa. Tutkimuksen perusteella hakijan perus- ja ihmisoikeuksilla, kuten sananvapaudella, ei ole vaikutusta TMerkkiA:n 7(1)(f) artiklan arvioinnissa, sillä merkin rekisteröinnin hylkäämisestä huolimatta hakija voi käyttää merkkiä tavaroiden ja palveluiden tunnuksena. Ainoana mahdollisuutena hakijan sananvapauden huomioon ottamiseen näyttäisi olevan, että itse rekisteröinnillä, tavaramerkin sijaan, olisi jokin taiteellinen tai poliittinen tarkoitus.
  • Vuorinen, Eveliina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman tavoitteena on oikeusdogmaattisen tutkimusmenetelmän sekä unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisuihin perustuvan oikeustapausanalyysin avulla selvittää Euroopan unionin ja sen jäsenvaltioiden ja Sveitsin välillä solmitun henkilöiden vapaasta liikkuvuudesta tehdyn sopimuksen vaikutukset elinkeinoverolain 52 f §:n 3 momentin soveltamiseen. Kansalliset maastapoistumisverosäännökset ovat keino veropohjan turvaamiseksi tilanteissa, joissa valtion alueella kertyneiden arvonnousujen verotusoikeus menetettäisiin ilman tällaista sääntelyä asuinpaikan siirron seurauksena. Maastapoistumisverosäännöksiä sovelletaan tyypillisesti luonnollisten henkilöiden kohdalla tilanteisiin, joissa valtio menettää verotusoikeutensa omaisuuden arvonnousuun, kun yleisesti verovelvollisesta tulee rajoitetusti verovelvollinen tai yleisesti verovelvollisesta tulee verosopimuksen mukaan toisessa sopimusvaltiossa asuva. Suomen kansallisessa lainsäädännössä ei ole yleistä maastapoistumisverosäännöstä, jonka nojalla asuinpaikkansa pois Suomesta siirtäviä luonnollisia henkilöitä verotettaisiin. Suomen verolainsäädäntöön sisältyy kuitenkin kaksi erityistilanteita koskevaa luonnollisiin henkilöihin kohdistuvaa maastapoistumisverosäännöstä, elinkeinoverolain 52 f §:n 3 ja 4 momentit. Elinkeinoverolain 52 f §:n 3 momentti koskee tilanteita, joissa osakevaihtoon osallistuneen yhtiön osakkeenomistaja siirtää asuinpaikkansa Euroopan talousalueen ulkopuolelle. Asuinpaikan siirto Euroopan talousalueen ulkopuolelle on säännöksen mukaan verotusperuste osakevaihdossa syntyneelle luovutusvoitolle, vaikka osakevaihdossa saatuja osakkeita ei ole vielä tosiasiassa luovutettu. Näin ollen Suomen alueella syntynyt realisoitumaton arvonnousu verotetaan välittömästi maastamuuton hetkellä. Jos taas verovelvollinen säilyttää asuinpaikkansa Suomessa osakevaihdon jälkeen vähintään, kunnes viisi vuotta on kulunut sen verovuoden päättymisestä, jonka aikana osakevaihto on tapahtunut, osakevaihdossa syntynyt voitto verotetaan vasta, kun osakevaihdossa saadut osakkeet luovutetaan. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä kansalliset maastapoistumisverosäännökset, jotka säätävät alueellaan syntyneestä realisoitumattomasta arvonnoususta perittävän veron maksettavaksi heti maastamuuton hetkellä, on katsottu joko sijoittautumisvapautta tai pääomien vapaata liikkuvuutta rajoittavaksi toimenpiteeksi. Unionin tuomioistuimen maastapoistumisverotusta koskeva oikeuskäytäntö koskee kuitenkin ainoastaan unionin sisäisiä tilanteita. SEUT 49 artiklan sijoittautumisvapauden soveltamisala kattaa ainoastaan unionin jäsenvaltioiden kansalaiset. Sen sijaan SEUT 63 artiklan pääomien vapaan liikkuvuuden soveltamisala on ulotettu koskemaan myös pääomien liikkeitä jäsenvaltioiden ja kolmansien valtioiden välillä. Union tuomioistuin ei kuitenkaan ole antanut ennakkoratkaisuja koskien jäsenvaltioiden kolmansiin valtioihin suuntautuvien maastapoistumisverosäännösten yhteensopivuudesta pääoman vapaata liikkuvuutta koskevien artiklojen kanssa. Euroopan unionin ja Sveitsin välillä solmitun henkilöiden vapaasta liikkuvuudesta tehdyn sopimuksen takaaman sijoittautumisoikeuden on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä katsottu vastaavan SEUT 49 artiklan mukaista sijoittautumisvapautta. Henkilöiden vapaasta liikkuvuudesta tehdyssä sopimuksessa ei ole pääomien vapaata liikkuvuutta koskevia määräyksiä. Näin ollen tilanteessa, jossa Suomessa osakevaihtoon osallistuneen yhtiön osakkeenomistaja siirtää asuinpaikkansa Sveitsiin ja EVL 52 f §:n 3 momentin nojalla hänelle määrätään maksuunpantavaksi vero osakevaihdossa syntyneen realisoitumattoman luovutusvoiton perusteella heti maastamuuton hetkellä, verovelvollinen voi vedota henkilöiden vapaasta liikkuvuudesta tehdyn sopimuksen sijoittautumisoikeutta koskeviin määräyksiin. Edellytyksenä on, että osakkeenomistaja omistaa osakevaihtoon osallistuneen yhtiön osakepääomasta omistusosuuden, joka antaa hänelle selvän vaikutusvallan yhtiössä. Lisäksi edellytyksenä sille, että verovelvollisen katsotaan kuuluvan sopimuksen henkilölliseen soveltamisalaan, on se, että verovelvollinen harjoittaa taloudellista toimintaa vastaanottavassa jäsenvaltiossa eli Sveitsissä. Jos nämä edellytykset täyttyvät, EVL 52 f §:n 3 momentin soveltaminen kyseisen verovelvollisen verotukseen on vastoin henkilöiden vapaasta liikkuvuudesta tehdyn sopimuksen määräyksiä.
  • Väyrynen, Freja (Helsingin yliopisto, 2018)
    Det är ett faktum att mänskligheten lever över de resurser den har att använda och att vi inte tar hand om vår planet på det sätt som krävs för att den ska kunna fortsätta existera för kommande generationer. Miljöproblem och exploatering har resulterat i att bolag både är tvungna att ta och även frivilligt vill ta ansvar över sin verksamhet och de konsekvenser verksamheten har på samhället. Det har uppstått olika former av reglering med inriktning att främja hållbarhet genom att företag tar ansvar för de konsekvenser dess verksamhet har på samhället. Detta ansvar kallas företagsansvar. En aktie- eller delägarcentrerad modell som syftar på så kallad shareholder value, är den modell som traditionellt ligger som grund i aktiebolagsrätten. Enligt den aktieägarcentrerade modellen är ett aktiebolagets syfte att generera vinst åt dess aktieägare, och denna princip är något som bolagets styrelse bör ta i beaktande i sitt beslutsfattande gällande bolagets verksamhet. Företagsansvaret och den aktieägarcentrerade utgångspunkten går inte direkt hand i hand utan kan till och med vara motstridiga. Den aktieägarcentrerade modellens principer är stadgade på lagnivå, medan företagsansvar ofta tas i beaktande endast på nivå av självreglering och soft law, och ofta finns företagsansvaret endast i form av etiska och moraliska normer. Företagsansvar har blivit en allt större trend på den senaste tiden och allt fler företag väljer att följa företagsansvaret både av etiska och moraliska skäl, men också för att det ofta förbättrar företagets image och brand och ger företaget en starkare ställning på marknaden. Företagsansvar behövs för att skydda de intressegrupper och samhället i stort, som inte skyddas genom annan reglering. I avhandlingen undersöks företagsansvar ur följande frågeställningar ur de nordiska ländernas perspektiv: hur förhåller sig företagsansvaret till det aktiebolagsrättsliga vinstsyftet och hur bör styrelsen i ett aktiebolag iaktta företagsansvar respektive vinstsyftet vid sitt beslutsfattande?, och hur kunde regleringen av företagsansvar utvecklas i framtiden?. Frågorna undersöks genom användningen av rättsdogmatisk samt komparativ metod, då fenomenet analyseras i alla de nordiska länderna. Slutsatserna som dras i avhandlingen är att regleringen i nuläget tillåter bolagen att iaktta företagsansvar så länge det inte är i strid med vinstsyftet. Ifall dessa två strider mot varandra är bolaget tvunget att ta det beslut som främjar vinstsyftet, även om det vore på företagsansvarets bekostnad. I framtiden kommer situationen antagligen att förändras. Ändringsbehovet är stort och olika framtida regleringsalternativ har diskuterats. En förändring i den aktiebolagsrättsliga regleringen gällande bolagets vinstsyfte och styrelsen uppgifter behövs, och den slutsats som i avhandlingen dras gällande framtida reglering är att det i aktiebolagslagen borde tas in reglering gällande företagsansvar i samband med klausulen om aktiebolagets syfte. För att kunna utveckla en regleringsform som är fungerande i praktiken krävs även att terminologin definieras på ett sätt som är praktiskt och mindre abstrakt än den nuvarande definitionen på företagsansvar.
  • Korpi, Laura (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tiivistelmä - Referat - Abstract Denna avhandling behandlar förordnande av intressebevakare till ett barn i förundersökning i enlighet med förundersökningslagens (805/2011) 4:8. Enligt paragrafens första moment ska domstolen utse en intressebevakare för förundersökningen till ett barn som inte fyllt 18 år om det finns grundad anledning att anta vårdnadshavaren inte opartiskt kan bevaka barnets intresse och förordnandet inte är klart onödigt. De krav som ställs i lagen på intressebevakarens person är tämligen flexibla. Enligt lagen om förmyndarverksamhet (442/1999) 5 § kan det till intressebevakare förordnas en person som är lämplig för uppdraget och ger sitt samtycke. Vid lämplighetsprövningen ska det tas hänsyn till den föreslagna intressebevakarens färdigheter och erfarenheter samt till brottmålets art och omfattning. Vid förordnandet av intressebevakare till barn har undersökningsledaren en betydande roll. Även om själva formella förordnandet av intressebevakare ankommer domstolen är det undersökningsledarens ansvar att i varje enskilt fall göra bedömningen om behovet av utomstående intressebevakning och att ansöka om förordnande av intressebevakare hos domstolen. Undersökningsledaren är även den person som i praktiken oftast väljer den person som föreslås till uppgiften som barnets intressebevakare. Syftet med avhandlingen är att granska hur ansökningsförfarandet och lämplighetsbedömningen sker i praktiken och hur väl praxisen överensstämmer med den rättsliga regleringen. Undersökningsledarnas lämplighetsbedömning och val av intressebevakare kan påverkas av undersökningsledarnas uppfattning om intressebevakarens roll och uppgifter i brottmål. Därmed är det även motiverat att som stöd för huvudfrågorna granska vad gällande rätt anför om intressebevakarens uppgifter och roll i förundersökning och hur undersökningsledarna uppfattar intressebevakarens roll i förundersökning. För att utreda hur praxisen kring ansökningsförfarandet utformats vid polisinrättningarna har undersökningsledarnas erfarenheter om ansökningsprocessen och lämplighetsbedömningen av intressebevakare samlats in genom en enkätundersökning. I undersökningen deltog sammanlagt tolv undersökningsledare från tio olika polisinrättningar.
  • Järvilehto, Juulia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Viime vuosina yhteiskunta on voimakkaasti digitalisoitunut ja palvelut ovat siirtyneet internet-ympäristöön. Digitalisoitumisen myötä esille on noussut uusia liiketoimintamalleja. Yritykset keräävät verkosta huomattavia määriä tietoja ja hyödyntävät niitä toiminnassaan. Myös yrityskauppojen rakenne on digitalisoitumisen myötä muuttunut ja yhä useampi yrityskauppa painottuu big dataan ja siten henkilötietojen suojaan. Tutkielmassa selvitetään onko henkilötietojen suojan arvioinnille sijaa Euroopan unionin komission yrityskauppavalvonnassa. Tutkielma alkaa yleisellä osalla, jossa tarkastellaan yrityskauppavalvontaa ja henkilötietojen suojaa erikseen. Molemmista osa-alueista on oltava tarpeeksi kattava kokonaiskuva, jotta niiden yhdistämiseen liittyviin ongelmiin ja kysymyksiin voidaan perehtyä tarkemmin. Yleisen osan jälkeen siirrytään oikeustapausanalyysiin, jonka avulla tutkitaan, miten komissio on ottanut oikeuskäytännössään huomioon henkilötietojen suojan. Tutkielmassa käsitellään laajemmin viittä komission yrityskaupparatkaisua ja sitä, miten niissä on huomioitu henkilötietojen suoja. Oikeustapausanalyysin jälkeen siirrytään käsittelemään kysymystä siitä, tulisiko henkilötietojen suojaa koskevat näkökulmat ottaa huomioon yrityskauppavalvonnassa. Tässä yhteydessä vertaillaan yrityskauppavalvonnan ja henkilötietojen suojan tavoitteiden välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä ja voidaan huomata, että näiden kahden osa-alueen tavoitteet ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaiset. Tavoitteiden lisäksi luvussa käsitellään viranomaisten välisiä toimivaltakonflikteja ja sitä, onko tietosuojalainsäädäntö yksistään riittävä vastaamaan digitalisoituvan yhteiskunnan tuomiin haasteisiin. Viimeisessä pääluvussa tarkastellaan, miten henkilötietojen suoja voidaan ottaa huomioon keskittymien kilpailuoikeudellisessa arvioinnissa jo olemassa olevien vahinkoteorioiden valossa. Henkilötietojen suojan voidaan katsoa olevan hintaan perustumaton kilpailuparametri, joten aihetta lähestytään laatua, innovointia ja kuluttajien valinnanvaraa koskevien vahinkoteorioiden kautta. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että komissio on laajemmin alkanut ottamaan henkilötietojen suojan huomioon arvioinnissaan. Komissiolta kuitenkin puuttuvat vielä keinot ja osaaminen henkilötietojen suojan integroimiseksi yrityskauppavalvonnan arviointiperusteisiin. Komission ja Euroopan tietosuojaviranomaisen tulisikin toimia keskenään yhteistyössä, jotta oikeat työkalut ja arviointiperusteet saadaan luotua tulevaisuutta varten, sillä big dataan ja henkilötietojen suojaan painottuvien yrityskauppojen määrä tulee todennäköisesti tulevaisuudessa lisääntymään merkittävästi.
  • Alanen, Hannele (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimuksessa käsitellään holhoustoimesta annetun lain (442/1999, HolhTL) 39.2 §:n mukaista edunvalvojan sijoittamisvelvollisuutta ja siihen liittyviä ongelmakohtia. Edunvalvojan sijoittamisvelvollisuutta tutkitaan selvittämällä, mitä omaisuutta edunvalvoja voi ylipäätään käyttää sijoittamiseen, millaisella toiminnalla edunvalvoja täyttää sijoittamisvelvollisuutensa ja mitä seikkoja edunvalvojan tulee ottaa huomioon valitessaan sijoituskohteita. Ongelmien suhteen tutkimuksessa keskitytään pitkälti HolhTL 34.1 §:n 13 kohdan sallittuihin ja luvanvaraisiin sijoitustuotteisiin sekä edunvalvojan sijoittamisvelvollisuuden vähäiseen sääntelyyn. Tutkimuksen tavoitteena on kartoittaa näihin liittyvät ongelmat ja etsiä niihin ratkaisuja (de lege ferenda). Edunvalvontaoikeutta on tutkittu runsaasti, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt edunvalvojan sijoittamisvelvollisuuteen (HolhTL 39.2 §) ja sijoitustuotteiden luvanvaraisuuteen (HolhTL 34 §) liittyvät kysymykset. Nämä ovat kuitenkin mielenkiintoisia aiheita, sillä niihin liittyy useita ongelmia. Ongelmat johtuvat pitkälti siitä, että sijoittamista ja sijoitustuotteiden luvanvaraisuutta koskevat säännökset ovat pysyneet lähes ennallaan viimeisen 20 vuoden ajan. Samaan aikaan sijoitustuotteet ovat muuttuneet, monimutkaistuneet ja lisääntyneet. Holhoustoimilain sääntely on jäänyt jälkeen tästä muutoksesta, sillä uudistamisen sijaan lakia on vain pyritty paikkailemaan muun lainsäädännön muuttuessa. Tämä on johtanut epäselvään sääntelyyn, joka ei vastaa nykyajan vaatimuksia. Tutkimuksen ensimmäinen tutkimuskysymys koskee edunvalvojan sijoittamisvelvollisuutta. Sijoitettavaksi käytettävissä oleva omaisuus määritellään HolhTL 38 §:n 1 momentissa ja 39 §:n 1–2 momenteissa. Tutkimuksen johtopäätökset ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta voitaisiin tiivistää seuraavaan kolmen virkkeeseen. Edunvalvojalla on HolhTL 39.2 §:n mukainen sijoittamisvelvollisuus silloin, kun sijoitettavaksi kelpaavaa omaisuutta on päämiehellä enemmän kuin vain vähän ja tätä omaisuutta ei ole jo sijoitettu HolhTL 39.2 §:n edellyttämällä tavalla turvaavasti ja tuottavasti sekä päämiehen edun mukaisesti. Sijoituskohteiden tulisi olla turvaavia ja tuottavia kuitenkin niin, että turvaavuus on ensisijaista. Turvaavuuden ja tuottavuuden lisäksi sijoituskohteen tulisi olla päämiehen edun mukainen. Sijoittamisvelvollisuuteen ja sijoittamisen sääntelyyn liittyvät ongelmat voidaan jakaa kolmeen kategoriaan. Ensinnäkin luvanvaraisuuden määräytymiseen ja sen sääntelyyn liittyy ongelmia. Luvanvaraiset oikeustoimet on määritelty oikeustoimityypeittäin ja sen mukaan, millaisia riskejä niihin keskimäärin liittyy. Ongelmana on se, että esimerkiksi jotkut ei-luvanvaraiset sijoitusrahastot sisältävät enemmän riskejä kuin jotkut luvanvaraiset rahastot. Samaan kategoriaan kuuluvat oikeustoimet eivät siis ole välttämättä keskenään yhtä riskipitoisia, mitä voidaan pitää päämiehen edun vastaisena. Lisäksi sijoitustuotteiden luvanvaraisuutta määrittelevä HolhTL 34 §:n 13 kohta on monimutkainen ja epäselvä, mikä aiheuttaa edunvalvojille haasteita ja vaikeuksia. Toinen kategoria on luvan hakemiseen liittyvät ongelmat. Merkittävimpinä voidaan mainita se, että vain edunvalvoja voi hakea lupaa luvanvaraisiin oikeustoimiin ja se, että lupa voidaan kerralla myöntää vain yhteen oikeustoimeen. Säännöllinen sijoittaminen, esimerkiksi luvanvaraiseen rahastoon, ei siis tule varsinaisesti kysymykseen. Kolmantena ongelmien kategoriana voidaan mainita sijoittamisen sääntelyyn liittyvät ongelmat. Edunvalvojan sijoitustoimintaa ohjaa lähinnä vain HolhTL 39.2 §, jonka mukaan edunvalvojan tulisi sijoittaa päämiehensä omaisuus turvaavasti ja tuottavasti. Vähäisestä sääntelystä seuraa se, että edunvalvojat eivät välttämättä osaa sijoittaa päämiestensä omaisuutta heidän etunsa mukaisesti sekä turvaavasti ja tuottavasti. Seurauksena on myös se, että edunvalvojat sijoittavat päämiestensä omaisuutta erilaisin periaattein ja tavoin, mikä saattaa johtaa päämiesten keskinäiseen eriarvoisuuteen. Tutkielmassa esitetään ratkaisuehdotuksia näihin edellä mainittuihin ongelmiin. Luvanvaraisuuteen ja sen sääntelyyn liittyviin ongelmiin ehdotetaan ratkaisuksi sääntelyn selkiyttämistä. Tämän tulisi tapahtua etenkin vähentämällä lakiviittauksia ja poikkeuksia. Ratkaisuksi siihen, että lupa voidaan kerralla myöntää vain yhteen oikeustoimeen, esitetään ensisijaisesti HolhTL 40 §:n mukaisen omaisuuden hoitosuunnitelman käyttöalan laajentamista siten, että edunvalvojan ei tarvitsisi hakea lupaa niihin sijoittamiseen liittyviin luvanvaraisiin oikeustoimiin, jotka toteutetaan hoitosuunnitelman mukaisesti. Hoitosuunnitelman käyttöalan laajentaminen edistäisi myös edunvalvojien sijoittamisen suunnitelmallisuutta. Ratkaisuna sijoittamisen sääntelyyn liittyviin ongelmiin esitetään sääntelyn tarkentamista niin, että sääntely ohjaisi tarkemmin edunvalvojien sijoittamista esimerkiksi hajauttamista koskevilla säännöksillä. Mallina sääntelyn tarkentamisessa voitaisiin käyttää Tanskan holhouslainsäädäntöä sekä vuonna 1971 esitettyä ehdotusta holhouslainsäädännön uudistamiseksi (komiteamietintö 1971: A 22). Yhdessä nämä edellä mainitut muutokset mahdollistaisivat päämiehen edun paremman toteutumisen omaisuuden hoitamisessa ja sijoittamisessa.
  • Peltola, Katja (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielma käsittelee taloudellisin syin tapahtuvan raakamaan pakkolunastamisen hyväksyttävyyttä. Aihetta tarkastellaan maankäyttö- ja rakennuslain (“MRL”) 99 §:ssä säädetyn lunastuslupaan perustuvan maan lunastamisen valossa. Tutki-muskysymyksenä on, voiko kunta pakkolunastaa maata taloudellisen hyödyn saavuttamiseksi. Vastausta etsitään näin ollen siihen, täyttävätkö kunnan taloudelliseen hyötyyn tähtäävät päämäärät pakkolunastuksen yleiset edellytykset, joista säädetään laissa kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta (“LunL”) 4.1 §:ssä. Kysymyksiin on tärkeää saada vastaus, sillä pakkolunastaminen merkitsee puuttumista yksityisen perus- ja ihmisoikeutena turvattuun omaisuudensuojaan. Pakkoluna-stusinstituution käyttäminen on kunnille keskeinen maanhankinnan keino, ja sen käytön voidaan tulevaisuudessa ennakoida entisestään lisääntyvän. Tutkielmassa tuodaan myös esiin ehdotuksia lainsäädännön kehittämiseksi. Aihetta tarkastellaan lainsäädännön sekä oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa esitettyjen näkemysten kautta. Tutkielman metodi on siten lainopillinen. Pakkolunastuksen keskeisin edellytys on yleisen tarpeen vaatimuksen täyttyminen. Yleisen tarpeen määritelmä on avoin, mutta erityislakeihin sisältyvien erityisten lunastusperusteiden nähdään täsmentävän sitä osaltaan. MRL 99.2–3 §:n ilmentämiä luna-stusperusteita pidetään siten melko yksiselitteisesti yleisen tarpeen vaatimina, eikä niiden osalta yleisen tarpeen vaatimuksen sisältöä ole oikeuskäytännössä toistaiseksi liiemmin tarkasteltu. Lisäksi MRL 99.1 §:n osalta yleisen tarpeen vaatimuksen täytty-miskynnys on matala silloin, kun pakkolunastus liittyy MRL 20.1 §:ssä säädettyyn kunnan tehtävään huolehtia maapolitiikan harjoittamisesta alueellaan. Lunastuslupaharkinnassa on kuitenkin huomioitava myös LunL 4.1 §:n asettamat vaihtoehtoisuus- ja intressivertailuedellytykset. Näiden edellytysten oikeuskäytännössä vakiintunut matala soveltamiskynnys johtaa yksilön omaisuudensuojan toteutumisen kannalta ongelmalliseen tilanteeseen, jos kunta ryhtyy pakkolunastukseen taloudelliseen hyötyyn tähtäävin päämäärin. Liiketaloudellisen voiton tavoittelun ei katsota kuuluvan kunnan lakisääteisiin tehtäviin, ja täl-lainen ns. kiinteistökeinottelu on oikeustieteessä yleisesti katsottu kielletyksi sekä siten yleisen tarpeen vaatimuksen kanssa yhteensopimattomaksi. Yleisesti on katsottu, että kunnan varainhankinta on suoritettava muuta kautta. Taloudellisen hyödyn tavoitteluun liittyvät kunnan motiivit on käytännössä vaikeaa näyttää toteen, vaikka kunta ei erityisesti piilottelisikaan kyseisiä tarkoitusperiään. Kunta pystyy perustelemaan lunastuslupahakemustaan MRL 99 §:n asettamilla edellytyksillä, sillä kyseisten lunastusperusteiden keskeisimmät edellytykset liittyvät kunnan itse laatimiin maapoliittisiin päätöksi-in. Ulkoapäin on siten lähes mahdotonta arvioida objektiivisesti, missä määrin kunta on ryhtynyt pakkolunastukseen taloudellisen edun tavoittelun vuoksi. Tutkielman keskeisenä havaintona onkin, että yksilön omaisuudensuojan turvaamiseksi lainsäädäntöä on kunnan maapoliittisen pakkolunastuksen osalta syytä kehittää, jotta pakkolunastusinstituutiota ei voida käyttää epäasiallisesti kunnan taloudellisien päämäärien tavoitteluun. Lainsäädännön kehittämiseksi huomiota on kiinnitettävä erityisesti kahteen ongelmia aiheuttavaan lainsäädännölliseen ja -tulkinnalliseen ratkaisuun. Ensinnäkin lunastuskorvausta koskeva sääntely mahdollistaa nykyisellään sen, että kunnan tarvitsee korvata maanomistajalle vain maan nykyisen käyttötarkoituksen mukaisen arvon, vaikka maan arvon voitaisiin arvioida nousevan lähitulevaisuudessa esimerkiksi alueen asemakaavoittamisen vuoksi. Toiseksi ongelma liittyy siihen, että kunnan oikeutta harjoittaa maapolitiikkaansa ja vapautta valita sen toteuttamisen keinot korostetaan pakkolunastusta koskevien yleisten edellytysten kustannuksella. Lainsäädännön muuttaminen siten, että kunnalle ei jää mahdollisuutta käyttää pakkolunastamista taloudellisen edun tavoitteluun muun muassa lunastuskorvausta kehittämällä ja kunnan näyttövelvollisuutta korostamalla, estäi-si MRL 99 §:n väärinkäytön yleisen tarpeen vaatimattomiin tilanteisiin, ja siten parantaisi maanomistajan omaisuudensuojaa.
  • Sandström, Ellen (Helsingin yliopisto, 2019)
    Vastoin yleistä käsitystä myös luvattomilla työntekijöillä on oikeuksia Suomessa. Käytännössä nämä oikeudet jäävät kuitenkin usein toteutumatta riittämättömän tiedon ja huonojen turvamekanismien ansiosta. Luvattomat työntekijät eivät statuksensa vuoksi uskalla ilmoittaa hyväksikäytöstä ja tapaukset jäävät siten piiloon. Ongelmana on myös lainsäädännön epäselvyys ja monikerroksellisuus. Kun työoikeudellinen suoja joutuu vastakkain ulkomaalaisoikeudellisen normiston kanssa, on olemassa riski, että työntekijän oikeudet antavat periksi ulkomaalaisoikeudelle. Vaikuttaa siltä, että on olemassa tarve selkeyttää luvattoman työntekijän oikeudellista asemaa. Kyse on ilmiöstä, jossa työoikeuden ja ulkomaalaisoikeuden välinen monimutkainen suhde aktualisoituu. Kun nämä kaksi eri lähtökohtiin perustuvaa normistoa kohtaavat, on selvää, että ongelmia syntyy. Myös työmarkkinoiden pyrkimyksellä suojella suomalaisia työntekijöitä on heijastusvaikutuksia näihin ongelmakohtiin. Tutkielmani vastaa näihin haasteisiin tarkastelemalla luvattomien työntekijöiden vähimmäisoikeuksia, luvattoman työntekijän työsuhteen tunnusmerkkien täyttymistä, työoikeuden ja ulkomaalaisoikeuden yhteensovittamista sekä luvattomien työntekijöiden työoikeudellisen suojan tosiasiallista toteutumista Suomessa. Tutkimuksen kysymyksenasettelun kannalta parhaaksi lähtökohtaiseksi tutkimusmenetelmäksi on katsottu perinteinen lainopillinen tutkimusmenetelmä. Tutkielmassa hyödynnetään myös yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ja kirjallisuutta, koska kysymyksenasettelu liittyy läheisesti politiikkaan ja työmarkkinoiden toimintaan. Ratkaisuehdotuksia pohdittaessa käytetään myös oikeusvertailevia näkökohtia siitä, miten haasteisiin on suhtauduttu Ruotsissa. Tutkielmassa pyritään jäsentämään kansainvälisen ja kansallisen työlainsäädännön merkitystä luvattomalle työntekijälle. Kansainvälisellä tasolla säädetään työntekijän perus- ja ihmisoikeuksista, jolloin niitä sovelletaan lähtökohtaisesti kaikkiin työntekijöihin. Kansallisella tasolla taas säädetään tarkemmin, miltä työntekijän oikeudet näyttävät käytännössä. Tutkimustyön kautta on ilmennyt, että ulkomaalaisoikeudella on vaikutuksia luvattoman työntekijän työoikeudelliseen suojaan, koska työsuhde ei ole ulkomaalaisoikeuden mukaan oikeudellisesti moitteeton. Koska luvattoman työntekijän työsuhde on kriminalisoitu, oikeusjärjestelmä ei ylläpidä näitä työsuhteita. Oikeuskäytäntö on tältä osin vasta muotoutumassa, ja näyttäytyy tällä hetkellä epäyhtenäiseltä. Tutkimuksessa on myös tarkemmin perehdytty työntekijän palkkaturvan ja syrjintäsuojan toteutumiseen tuomioistuimissa, koska nämä ovat sellaisia oikeuksia, joita luvattomat työntekijät ovat lähteneet vaatimaan tuomioistuimessa asti. Palkkaturvan osalta luvattoman työntekijän oikeus palkkaan työnantajaltaan on turvattu lainsäädännössä, eikä asiassa ilmene nykytilanteessa enää epäselvyyksiä. Sen sijaan luvattoman työntekijän oikeus palkkaturvaan valtiolta ei ole toteutunut asianmukaisesti, vaikka EU-tuomioistuin on vahvistanut EU-sääntelyn olevan esteenä sille, että työntekijältä kielletään palkkaturva valtiolta. Tältä osin on olemassa tarve selkeyttää luvattoman työntekijän asemaa. Syrjintäsuoja on taas yleisesti ottaen toteutunut suhteellisen hyvin luvattomien työntekijöiden osalta, tosin näyttökysymykset ovat olleet työntekijöille hankalia. Kiskonnantapaisen työsyrjinnän osalta on myös ilmennyt epäselvyyksiä etnisen ja kansallisen alkuperän syrjintäperusteen tulkitsemisessa. Tutkielmassa keskustellaan lopuksi saatavuusharkinnan poistamisesta ja luvattoman työnteon dekriminalisoinnista työntekijän osalta ja siitä, voisivatko nämä toimet tuoda helpotusta edellä esitettyihin ongelmatilanteisiin.
  • Hård af Segerstad, Eleonora (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielman tarkoituksena on selvittää, voisiko lähioikeusjärjestelmälle löytyä yhtenäistä pohjaa ja missä määrin lähioikeusjärjestelmää voitaisiin muuttaa kansallisella tasolla suhteessa kansainväliseen normijärjestelmään. Tutkielman ensimmäisessä luvussa esittelen suomalaisen tekijänoikeuslain 5 luvussa olevan lähioikeusjärjestelmän. Jaottelen lähioikeusnormit kahteen ryhmään. Ensimmäisessä ryhmässä tarkastelen investointeihin tukeutuvia lähioikeusnormeja. Toisessa ryhmässä ovat luoviin tekoihin perustuvat lähioikeusnormit. Ensimmäisessä ryhmässä käyn läpi tietokantadirektiivin huomattavan investoinnin-käsitettä ja tämän sovellettavuutta muihin investointeihin perustuviin lähioikeusnormeihin. Toisessa ryhmässä analysoin EUT:n oikeuskäytäntöä omaperäisyyden vaatimuksesta ja siihen liittyviä tulkintaperiaatteita. EUT on viimeisimmissä ratkaisuissaan korostanut periaatekeskeisempää arviointia, mikä vaikuttaisi vähentävän itse kohteen merkitystä omaperäisyyden arvioinnissa. Vastaavanlaisia tulkintaperiaatteita on sittemmin sovellettu tekijänoikeusneuvoston lausunnoissa. EUT:n oikeuskäytännön ja tekijänoikeusneuvoston tulkintaperiaatteiden valossa pyrin näyttämään luovien lähioikeuksien suojaamisen mahdollisuuden teoksina. Tämän johdattamana tarkastelen Suomea sitovia kansainvälistä normijärjestelmää. Tarkastelun kohteena ovat kansainväliset yleissopimukset ja EU-direktiivit lähioikeuksista. Kansainvälisen normijärjestelmän valossa pyrin selvittämään missä määrin olisi mahdollista asettaa suojan saamisen edellytyksiä investointeihin perustuville lähioikeusnormeille. Merkityksellisiä yleissopimuksia ovat Rooman yleissopimus, WIPO:n esitys- ja äänitesopimus ja Sopimus teollis- ja tekijänoikeuksien kauppaan liittyvistä näkökohdista. Tämän jälkeen käyn läpi, missä määrin Suomella on toimivaltaa säännellä EU-tasolla. Lopuksi esittelen aineettomille oikeuksille merkityksellisiä perusoikeussäännöksiä EUT:n, EIT:n ja oikeuskirjallisuuden valossa. Seuraavassa osassa analysoin millaisia esteitä kansainvälisessä normijärjestelmässä voisi olla, jos ryhdyttäisiin purkamaan yksittäisiä lähioikeuksia kansallisesta tekijänoikeuslaista. Merkityksellisiä kansainvälisiä normijärjestelmiä esittävien taiteilijoiden lähioikeudelle ovat Rooman yleissopimus ja WIPO:n esitys- ja äänitesopimus, EU:n vuokraus- ja lainausdirektiivi ja tietoyhteiskuntadirektiivi. Tavallisten valokuvien osalta analysoin EU:n suoja-aikadirektiiviä. Lopuksi käyn läpi jokaisen tutkielmassa esitetyn lähioikeusnormin tilannetta. Esitän jokaisen lähioikeusnormin selkeyttämisen tai purkamisen mahdollisuuksia suhteessa kansainväliseen normijärjestelmään.
  • Heikkonen, Alexandra (Helsingin yliopisto, 2019)
    Merioikeusasioiden käsittely on keskitetty Helsingin ja Ahvenanmaan käräjäoikeuksille. Vaikka toimivaltasääntely on jo pitkään ollut samansisältöinen pieniä teknisiä muutoksia lukuun ottamatta, aiheuttaa merioikeuden asiallisen toimivallan määrittäminen edelleen tulkintaongelmia. Merilaki (674/1994) ei sisällä nimenomaista säännöstä merioikeuden asiallisesta toimivallasta. Asiallisen toimivallan määräytymisen perussääntö ilmenee välillisesti merilain 21 luvun 3 §:n 1 momentista, joka on merioikeuden alueellista toimivaltaa ohjaava säännös. Sen mukaan ”tässä laissa tarkoitetut riita-asiat” käsitellään siinä merioikeudessa, jonka tuomiopiirissä vastaajalla on kotipaikka tai jossa hän harjoittaa pysyvästi liikettään taikka jossa alus on. Tutkimuksen pääasiallisena tavoitteena on selvittää, miten merioikeuden asiallista toimivaltaa tulkitaan merilain 21 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan, ja siten systematisoida oikeustilaa. Tutkimuksessa ei lähtökohtaisesti perehdytä muihin merilain riita-asioita koskeviin toimivaltasäännöksiin tai muihin toimivaltaa koskeviin viittaussäännöksiin. Toiseksi tutkimuksessa selvitetään jatkokysymyksenä, minkälaisia vaikutuksia toimivallan tulkintaongelmilla ja toimivallan puuttumisella on asianosaisten asemaan ja oikeuksiin. Tutkimusaineistona käytetään kansallisen lainsäädännön, lainvalmisteluaineiston, oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden lisäksi pohjoismaista kirjallisuutta, sekä erityisesti ruotsalaista oikeuskäytäntöä. Toisen tutkimuskysymyksen osalta lähdeaineistona käytetään myös jonkin verran Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä. Tutkimusmenetelmä on lainopillinen, ja ulkomaista lähdeaineistoa hyödynnetään vain katsauksenomaisesti. Tutkimuksessa havaitaan, että toimivallanjaon määrittäminen merioikeuden ja yleisen tuomioistuimen välillä edellyttää usein tapauskohtaista harkintaa, jota kuitenkin ohjaavat tietyt arviointiperusteet. Ensimmäisestä tutkimuskysymyksestä saatujen tulosten perusteella luodaan toimivallan arviointia helpottava jäsennys, jonka keskeisimpiä osatekijöitä ovat kanteen perusteiden lisäksi riita-asian laatu, aluksen käyttötarkoitus ja asiantuntijuuden tarpeen merkitys. Toisen tutkimuskysymyksen osalta päädytään siihen, että de lege lata ongelmaksi muodostuu helposti toimivallanjaon ennakoimattomuus, josta asianosaiset kantavat lopulta vastuun. Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ei siten toteudu aina täysimääräisesti.
  • Fagerlund, Maria (Helsingin yliopisto, 2019)
    Lagen (967/1992) om skiljeförfarande utgör stommen i regleringen av skiljeförfaranden i Finland. Skiljeförfarandelagen är innehållsmässigt i oförändrad form sedan lagen trädde i kraft 1.12.1992, dvs. för över 25 år sedan. Den allmänna uppfattningen i Finland är att skiljeförfarandelagen har fungerat väl men att skiljeförfarandelagen, med beaktande av den utveckling som har skett i samhället, är i behov av uppdatering. Justitieministeriet har i början av året konstaterat behovet av att uppdatera skiljeförfarandelagen och reformarbetet av skiljeförfarandelagen i Finland kan därmed anses vara inlett. Den stora frågan vid genomförandet av reformarbetet av skiljeförfarandelagen är i vilken utsträckning UNCITRAL:s modellags bestämmelser bör läggas som grund för den finska skiljeförfarandelagen. Den finska skiljeförfarandelagen är unik i det avseendet att lagen särskiljer mellan självverkande ogiltighet och ogiltighet beroende av klander. Distinktionen är främmande internationellt och finner endast stöd i den svenska lagen om skiljeförfarande, vars reformarbete precis har avslutats. Avhandlingen är begränsad till skiljeförfarandelagens bestämmelser om ogiltigförklarande och talan om upphävande av skiljedom. Syftet med avhandlingen har varit att kritiskt granska skiljeförfarandelagens distinktion mellan ogiltighet och klander samt att se på alternativa lösningar vid reformarbetet av den nya finska skiljeförfarandelagen. Målsättningen har varit att finna grunder för hur skiljeförfarandelagens bestämmelser om angripande av en skiljedom bör utformas i framtiden. Avhandlingen är uppbyggd genom användningen av traditionell rättsdogmatisk forskningsmetod men med vissa komparativa drag, vilka tar sig uttryck vid jämförelsen med den svenska skiljeförfarandelagen och modellagen. Parternas avtalsfrihet och möjligheten till ett snabbt slutligt avgörande är grundläggande principer för skiljeförfaranden och oftast även orsakerna till varför parter väljer att lösa tvister genom skiljeförfarande. I det fallet att en skiljedom belastas av allvarliga brister kan den upphävas i enlighet med skiljeförfarandelagens bestämmelse om ogiltighet. En skiljedom kan även upphävas på talan av part i enlighet med skiljeförfarandelagens bestämmelser om klander. Både skiljeförfarandelagens ogiltighets- och klandergrunder är uttömmande uppräknade i skiljeförfarandelagen. Klandertalan är underkastad en tidsfrist om tre månader medan ogiltighetsbestämmelsen saknar tidsfrist. I samband med reformarbetet har det uttryckts att en av de viktigaste huvudpunkterna vid genomförandet av reformen är att möjligheten förklara en skiljedom ogiltig under obestämd tid bör utmönstras ur skiljeförfarandelagen. Från nationellt men även internationellt håll har det bl.a. uttryckts att den finska skiljeförfarandelagens ogiltighetsbestämmelser äventyrar skiljedomens slutgiltighet samt att processen vid väckande av talan är för kostsam och utdragen. Det vanligaste lösningsförslaget på problematiken har varit att Finland bör implementera modellagens bestämmelser och därmed inte endast uppnå harmonisering utan även erhålla status som modellagsland. Förslaget har erhållit mycket medhåll inte minst från internationellt håll men även kritik har framförts. Implementeringen skulle medföra att distinktionen mellan ogiltighet och klander upphör. Med beaktande av likheterna mellan den svenska och finska skiljeförfarandelagen kan Finland även finna ledning av det redan genomförda reformarbetet i Sverige. Det svenska reformarbetet resulterade däremot i att distinktionen mellan ogiltighet och klander inte upphävdes, med hänvisning till det allmännas rättsskydd. Viktigt är även att komma ihåg att Sverige, till skillnad från Finland, är ett väl ansett land vid internationella skiljeförfaranden, försiktighet bör därmed vidtas vid jämförelsen. I det avslutande kapitlet argumenteras för hur den finska skiljeförfarandelagens bestämmelser om ogiltigförklarande och talan om upphävande av en skiljedom bör utformas i samband med reformen. Lösningsförslag presenteras för att den nuvarande problematiken i anslutning till ogiltighets- och klandergrunderna ska upphöra. I kapitlet beaktas även effektivitetsproblematiken som har framförts och lösningsförslag läggs fram. Till slut presenteras framtidsutsikter för skiljeförfaranden i Finland.
  • Leivonen, Dagi-Liis (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimuskohteenani on välimiesmenettely. Tutkielman tavoitteena on selvittää mitä yhtäläisyyksiä ja mitä eroavaisuuksia on Viron ja Suomen välimiesmenettelyä koskevan lainsäädännön välillä. Tutkimusintressinä on saada tietoa siitä: miten välimiesmenettely on Virossa ja Suomessa lailla säädelty? Onko lainsäädäntöön implementoitu UNCITRAL-mallilaki? Onko mallilaki implementoitu kokonaisuudessaan tai vain osittain? Vastatessani näihin kysymyksiin, käytän tutkimuksessani lainopillista, oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää. Lainopin lisäksi käytän myös oikeusvertailevaa tutkimusmenetelmää. Virolaista välimiesmenettelyä käsittelen tutkimuksessani huomattavasti laajemmin kuin suomalaista välimiesmenettelyä, johtuen siitä, että tiedonintressi on saada tietoa miten virolainen, huomattavasti kattavampi välimiesmenettelyä koskeva lainsäädäntö poikkeaa erittäin suppeasta suomalaisesta lainsäädännöstä. Aihealueet olen rajannut siten, että vertailen Viron ja Suomen välimiesmenettelyä koskevasta lainsäädännöstä välityssopimusta (Virossa TsMS luku 71, Suomessa VML 2-6 §) välitystuomiota (Virossa TsMS luku 75, Suomessa VML 31-39 §) sekä välitystuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa (Virossa TsMS luku 77, Suomessa VML 43-45 ja 54-55 §). Tutkimusprosessissa analysoin tutkimaani aineistoa, jotta voisin lopuksi lausua siitä jotain uutta, de lege ferenda. Ensinnäkin selvitän ja tulkitsen molempien valtioiden tarkastelukohteena olevaa lainsäädäntöä. Jotta pystyisin selvittämään ja tulkitsemaan tutkimuksen kohteena olevaa aineistoa, olen kääntänyt tämän tutkielman kannalta relevantit oikeuslähteet virosta suomeksi ja suomesta viroksi. Tämän jälkeen analysoin näiden molempien valtioiden lainsäädäntöön sisältyvät yhteneväisyydet sekä eriävyydet oikeusvertailulla. Viron välimiesmenettelyä koskevaan lakiin on implementoitu UNCITRALin mallilaki, ei kuitenkaan kokonaisuudessaan, vaan mallia on otettu myös Saksan siviiliprosessilaista (ZPO). Virossa toimii useampi institutionaalinen välimiesoikeus, mutta tässä tutkielmassani käsittelen ainoastaan yhtä (EKTK), joka on Virossa vanhin ja merkittävin. Välityssopimuksesta on molempien maiden lainsäädännössä pääpiirteissään säädelty samankaltaisesti, välityssopimuksen muotovaatimuksissa on selviä, pieniä eroja. Välitystuomion antamisessa sekä välitystuomion täytäntöönpanossa on valtioiden lainsäädännön välillä yhtäläisyyksiä, mutta myös eroavaisuuksia.
  • Lagus, Adine (Helsingin yliopisto, 2019)
    Det förekommer att länder tillämpar ett system för ingripande i barns kriminalitet där ett barn som inte uppnått åldern för straffrättsligt ansvar blir föremål för skyddsåtgärder när barnet begått brottsliga gärningar. En sådan skyddsåtgärd kan vara att barnet omhändertas och placeras utom hemmet. I t.ex. Finland är åldern för straffrättsligt ansvar 15 år och ett barn som inte vid gärningstidpunkten uppnått denna ålder kan med stöd av barnskyddslagen (417/2007, BSL) 40 § omhändertas, vilket är en förvaltningsrättslig åtgärd. När barnet blir föremål för skyddsåtgärder där åtgärderna anses ske i barnets intresse anses barnet inte vara i behov av samma processuella rättigheter som en person som blir föremål för påföljder i syfte att bestraffa. I en diskussion om rättigheter är den Europeiska konventionen om skydd för de mänskliga rättigheterna (människorättskonventionen) av stor betydelse eftersom konventionsstaterna ska garantera alla inom deras jurisdiktion de fri- och rättigheter som följer av konventionen och efterlevnaden av detta övervakas även av den Europeiska domstolen för de mänskliga rättigheterna (människorättsdomstolen). Vid prövningen av fall kan människorättsdomstolen autonomt tolka vad som ska anses utgöra ett förfarande av straffrättslig natur vid tillämpningen av konventionen och ge upphov till att de processuella rättigheter konventionen föreskriver i anknytning till en straffprocess ska vara tillämpliga i fallet. År 2016 tog människorättsdomstolen i avgörandet Blokhin v. Ryssland ställning till detta i förhållande till en skyddsåtgärd där ett barn placerats utom hemmet med anledning av barnets brottsliga gärningar och ansåg att detta förfarande vid tillämpningen av konventionen skulle vara av straffrättslig natur och att barnet därför borde ha tillgodosetts processuella rättigheter i anknytning till en straffprocess. I denna avhandling undersöks hur människorättskonventionen och den praxis människorättsdomstolen utvecklat i anknytning till konventionen förhåller sig till skyddsåtgärder där barn omhändertas och placeras utom hemmet med anledning av barnets brottsliga gärningar samt till barnets processuella rättigheter vid vidtagandet av dylika åtgärder. Därtill undersöks hur detta förhåller sig till det finländska förfarandet enligt vilket barn med stöd av BSL 40 § kan omhändertas med anledning av barnets brottsliga gärningar. De frågor avhandlingen syftar till att ge svar på är i första hand om och när dylika omhändertaganden enligt människorättsdomstolens praxis kan utgöra förfaranden av straffrättslig natur och i andra hand hur detta förhåller sig till det finländska förfarandet. Därefter syftar avhandlingen till att ge svar på vilken betydelse människorättskonventionen och människorättsdomstolens praxis kan ha för barnets rätt till ett biträde i finländska förfaranden i anknytning till ett omhändertagande med anledning av barnets brottsliga gärningar. För att ge svar på ovanstående forskningsfrågor tillämpas främst en rättsdogmatisk metod. Källmaterialet är främst människorättskonventionen, människorättsdomstolens praxis och såväl nationell som internationell rättslitteratur i anknytning till ämnet. Slutsatsen i denna avhandling är att människorättsdomstolen ska anses ha öppnat upp för att förfaranden där barn omhändertas med anledning av deras brottsliga gärningar, under särskilda omständigheter, kan utgöra förfaranden av straffrättslig natur vid tillämpningen av konventionen men att det är svårt att anse att ett dylikt omhändertagande av ett barn med stöd av BSL 40 § kunde utgöra det. I analysen av omhändertagandens straffrättsliga natur framförs dock att det är av betydelse för denna bedömning huruvida omhändertagandet utgör en frihetsberövning samt att man i ljuset av människorättsdomstolens praxis kan ifrågasätta om inte ett omhändertagande i Finland, till skillnad från den rådande uppfattningen i frågan, under vissa omständigheter utgör en frihetsberövning. Detta har betydelse för barnets processuella rättigheter enligt människorättskonventionen. Avhandlingens slutsats är även att huruvida barnet haft tillgång till ett biträde kan vara av betydelse för att ett förfarande i anknytning till ett omhändertagande med anledning av barnets brottsliga gärningar ska kunna anses vara förenligt med människorättskonventionen.
  • Lagus, Julian (Helsingin yliopisto, 2019)
    Euroopan Komissio on julkaissut 8.3.2018 ehdotuksen Euroopan Parlamentin ja Neuvoston Asetuksesta yrityksille suunnatun joukkorahoituspalvelun eurooppalaisista tarjoajista, jonka myötä Komissio pyrkii helpottamaan joukkorahoituspalvelujen tarjoamista sisämarkkinoilla. Siitä huolimatta, että kyseinen ehdotus tulee mahdollistamaan joukkorahoituspalveluntarjoajien toiminnan Unionin jäsenvaltioiden rajojen yli tulevaisuudessa, on epäselvää, mikäli Unionin sisäisen joukkorahoitusalan kasvua olisi mahdollista jouduttaa pääosin Unionin ulkopuolella sijaitsevan vaihtoehtoisen rahoituksen avulla. Tässä tutkielmassa tarkastellaan Euroopan Unionin oikeuden sekä Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön pohjalta kolmansiin maihin sijoittuneiden luotonantajien mahdollisuutta tarjoa luottoja Unioniin sijoittuneille luotonottajille sellaisten lainamuotoista joukkorahoitusta välittävien palveluntarjoajien kautta (”Joukkolainauspalveluntarjoaja”), jotka ovat sijoittuneet Unionin alueelle. Tarkastelu kohdistuu siihen, miten Unionin tuomioistuin on tulkinnut luotonantotoimintaa Euroopan Unionin perusvapauksien suhteen sekä siihen, onko kolmansiin maihin sijoittautuneiden luotonantajien mahdollista vedota pääomien vapaaseen liikkuvuuteen myöntääkseen luottoja. Luottolaitoksen toiminta, joka muodostuu luottojen myöntämisestä, muodostaa Euroopan Unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 57 artiklan mukaisen palvelun. Toisaalta ammattimaisen luotonantotoiminnan kannalta oleellinen perusvapaus määräytyy tapauksen olosuhteiden mukaan. Tästä johtuen tiettyjen olosuhteiden vallitessa on mahdollista, että kolmanteen maahan sijoittuneet luotonantajat voisivat vedota pääomien vapaaseen liikkuvuuteen harjoittaessaan ammattimaista luotonantotoimintaa. Tämän kaltaiset olosuhteet voivat syntyä muun muassa tilanteessa, jossa kolmanteen maahan sijoittuneet luotonantajat tarjoavat luottoja Joukkolainauspalveluntarjoajan kautta tämän järjestelyn jakaessa ammattimaisen luotonantotoiminnan sen osatekijöihin, luottosopimukseen liittyviin toimiin sekä todelliseen luoton myöntämiseen, joista edellisen hoitaa Joukkolainauspalveluntarjoaja. Tutkielmassa pyritään myös osoittamaan, minkälainen vaikutus luottolaitoksen määritelmällä siten kuin siitä oli säädetty Saksan lain alla oli Unionin tuomioistuimen ratkaisuun Fidium Finanz -oikeustapauksessa, ja kuinka tämä tulisi ottaa huomioon tulkittaessa kolmansiin maihin sijoittautuneiden luotonantajien mahdollisuutta tarjota luottoja Unionin alueelle. Tutkimuksen lopputulos on, että kolmansiin maihin sijoittuneet luottolaitokset eivät voi tarjota luottoja Unioniin sijoittautuneille luotonottajille Joukkolainauspalveluntarjoajien kautta. Muut kolmansiin maihin sijoittuneet luotonantajat voivat tarjota luottoja luotonottajan ollessa sijoittunut jäsenvaltioon, joka ei sääntele ammattimaista luotonantotoimintaa. Lisäksi luottolaitossääntelyn näkökulmasta kolmansiin maihin sijoittuneet luotonantajat voivat tarjota luottoja jäsenvaltioihin, jotka ovat määritelleet luottolaitoksen Unionin oikeuden mukaisella tavalla. Mikäli jäsenvaltio määrittelee luottolaitoksen laajemmin, on epäselvää, onko luotonanto kolmansista maista mahdollista.
  • Vesamo, Emmi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielma käsittelee perinnöstä luopumista yksityishenkilön velkajärjestelyssä. Tutkielmassa tarkastellaan tilannetta, jossa ylivelkainen perillinen haluaa luopua perinnöstä välttääkseen perintöosuuden käytön velkojen maksuun, mutta velallinen on hakemassa velkajärjestelyyn tai hän on jo päässyt velkajärjestelyyn. Tutkielman alussa selvitetään, millainen oikeustoimi perinnöstä luopuminen on jäämistöoikeudellisesti. Perintökaaren 17 luvussa käsitellään perinnöstä luopumista. Tutkielmassa tarkastellaan perinnöstä luopumista ennen perittävän kuolemaa ja perittävän kuoleman jälkeen. Tarkastelussa on erityisesti se, miten velallinen voi luopua perinnöstä tehokkaasti suhteessa velkojiin. Tämän jälkeen tarkastelussa siirrytään tutkimaan miten tehokas perinnöstä luopuminen vaikuttaa yksityishenkilön velkajärjestelyssä ja verrataan sitä myös ulosottoon. Perinnöstä luopumista on velkajärjestelyssä katsottu sellaiseksi toimenpiteeksi, jolla velallinen voi loukata velkojia järjestelemällä varojaan velkojien ulottumattomiin. Perinnöstä luopumista voidaan myös pitää velallisen VJL 7 §:ssä säädetyn myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyöntinä. Tutkielmassa selvitetään, voiko tehokas perinnöstä luopuminen ennen velkajärjestelyä olla esteenä velkajärjestelyn aloittamiselle. Velkajärjes-telysäännösten mukaan velkajärjestelyyn pääsy voi estyä, mikäli velkajärjestelylle on olemassa VJL 10 §:n mukainen yleinen este. Perinnöstä luopuminen voi olla tällainen lainkohdan mukainen este velkajärjestelyyn pääsylle. Tutkielmassa selvitetään millä perustein perinnöstä luopuminen voi olla velkajärjestelyn esteenä ja voidaanko velkajärjestely aloittaa tästä esteestä huolimatta. Jos velallinen saa maksuohjelman aikana maksukykyään parantavan perinnön, lahjan tai muun kertaluontoisen etuuden, voi velalliselle syntyä lisäsuoritusvelvollisuus. Tutkielmassa selvitetään, voiko lisäsuoritusvelvollisuus syntyä velalliselle, joka on maksuohjelman aikana luopunut perinnöstä. Velkajärjestelylain mukaan maksuohjelma voidaan määrätä raukeamaan, jos velallinen laiminlyö maksuohjelman noudattamisen tai myötävai-kutusvelvollisuutensa. Tutkielmassa selvitetään voiko perinnöstä luopuminen olla sellainen laiminlyönti, joka johtaa maksuohjelman raukeamiseen ja millä perustein raukeamiseen on päädyttävä. Lopuksi tarkastellaan myös sitä, voidaanko maksuohjelman raukeamisen sijasta määrätä velalliselle lisäsuoritusvelvollisuus, jos maksuohjelman raukeaminen on liian ankara seuraamus velalliselle perinnöstä luopumisesta.
  • Pirhonen, Irena (Helsingin yliopisto, 2019)
    Teknologian kehittymisen myötä syntyy myös uusia perus- ja ihmisoikeushaasteita. Tällä hetkellä pinnalla on tekoäly ja algoritmit. Algoritmien käyttö erilaisissa palveluissa yleistyy kovaa vauhtia, ja ne osallistuvat jo itsenäiseen päätöksentekoonkin. Algoritmeja voidaan käyttää mm. mainonnassa ja luottopäätöksissä. Perus- ja ihmisoikeuksien ja algoritmien väliseen monimutkaiseen yhteyteen on herätty vasta lähiaikoina, joten varsinaista lainsäädäntöä algoritmeihin liittyen on vasta vähän. Euroopan Unionin yleinen tietosuoja-asetus (GDPR) on ensimmäinen laatuaan ja tavallaan suunnannäyttäjä sille, että perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen tulee tottaa huomioon myös digitaalisaatiossa. GDPR ei kuitenkaan ole niin laaja, että sitä voitaisiin hyödyntää kaikenlaisessa algoritmisessa toiminnassa, vaan se keskittyy lähinnä henkilötietojen suojaamiseen. Siksi sitä ei tässä tutkielmassa käsitellä kuin pienin soveltuvin osin. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, millä laajuudella algoritminen päätöksenteko vaikuttaa perus- ja ihmisoikeuksiin ja onko mahdollista löytää keinoja suojella perus- ja ihmisoikeuksia algoritmien kehittyessä. Tutkielmassa käydään läpi Suomen perustuslain perusoikeussäännöksiä ja niiden kautta tarkastellaan algoritmien käyttöyhteyksiä. Tarkemmin tutkielmassa keskitytään algoritmiseen syrjintään ja miten yksilöä pyritään suojelemaan siltä. Varsinaisena tutkimusongelmana on, pystytäänkö algoritmisesta päätöksenteosta saamaan täysin syrjimätöntä. Tutkielmassa selvitetään aluksi algoritmien ominaisuuksia ja luonnetta, jotta saadaan oikea kuva siitä, miksi niiden tietyt ominaisuudet vaikuttavat negatiivisesti perus- ja ihmisoikeuksiin. Algoritmien käyttöä eri palveluissa käsitellään osin kriittisesti, juurikin koko ajan pitämällä mielessä tutkimusongelma. Algoritmien tehokkuutta julistetaan paljon yleisessä keskustelussa, mutta samalla perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisen toteutuminen jää taka-alalle. Tämän takia tässä tutkielmassa on pyritty keskittymään algoritmien tarkasteluun perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta. Tutkielmassa hyödynnetään oikeusdogmaattista tutkimusmetodia, eli tutkimusongelmaa tarkastellaan voimassaolevan lainsäädännön kautta. Tutkimusmateriaalina on paljon kansainvälistä materiaalia, sillä tekoälyn ja perus- ja ihmisoikeuksien välistä yhteyttä on tutkittu paljon muualla kuin Suomessa. Tutkielman viimeisessä kappaleessa päädytään johtopäätökseen, jonka mukaan algoritmista syrjintää ei oikeastaan ole mahdollista kitkeä kokonaan pois. Algoritmit kuvastavat aina yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä ja ongelmia, joten muuttamalla yhteiskuntaa voi olla mahdollista myös vaikuttaa algoritmisen päätöksenteon ongelmiin. Viimeisessä kappaleessa esitetään joitakin ratkaisuja, joilla voitaisiin tulevaisuudessa vähentää algoritmien synnyttämiä perus- ja ihmisoikeusongelmia. Johtopäätöksenä tutkielmassa todetaan, että koska syrjintää ei pystytä kokonaan kitkemään pois algoritmisessa päätöksenteossa, tulee tulevaisuuden juristien ymmärtää tietojenkäsittelytieteen erilaisista ominaisuuksista, ja samalla tietojenkäsittelytieteen asiantuntijoiden tulee hallita jonkinlaista juridista osaamista.