Browsing by Subject "Master's Programme in Cultural Heritage"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 39
  • Kajo, Inkeri (Helsingin yliopisto, 2021)
    Uskontotieteen etnografinen tutkielmani tarkastelee elävien ja kuolleiden ihmisten välisiä yhteyksiä 2000-luvun Suomessa. Työn pääkohteena on kysymys siitä, miten läheisensä menettäneet ihmiset voivat kokea yhteyttä kuolleeseen lähiomaiseensa oman eletyn ruumiin kokemuksensa kautta? Tarkemmin tarkastelen tutkielmassa tapoja, joilla yhteys vainajaan rakentuu, ilmenee ja pysyy yllä omaisten ruumiin kokemuksessa ja sen kautta. Työssä läheisensä menettäneen ihmisen yhteyden kokemuksesta kuolleeseen omaiseensa käytetään termiä vainajayhteys. Tutkielma hyödyntää teoreettisena työkalunaan ruumiinfenomenologista filosofiaa, jossa eletyllä ruumiilla tarkoitetaan elävää, aistivaa ja havaitsevaa kehoa niin kuin se yksilön omassa jokapäiväisessä kokemuksessa hahmottuu. Yhtaikaa eletty ruumis on myös yksilön maailmassa olon lähtökohta, jossa ihmisten välisyys eli intersubjektiivisuus sekä vuorovaikutus toisiin tapahtuvat. Monikenttäisen tutkielmani aineistona ovat kahdeksan suomalaisen lähiomaisensa menettäneen naisen haastattelua. Lisäksi hyödynnän työssä muistiinpanojani, joita olen kirjoittanut vierailuistani haastateltavien kodeissa, käynneistäni haastateltavien kuolleiden omaisten haudalla ja kuolinpaikalla. Tämän ohella tutkielma-aineisto muodostuu havainnoinnistani Facebook-muistoryhmissä, sekä kahden haastateltavan verkossa kirjoittamasta omaisensa kuolemaa käsittelevästä blogista. Tutkielma osoittaa, miten aineistossa omaisensa menettäneiden ihmisten yhteys vainajaan ilmeni, rakentui sekä pysyi yllä heidän ruumiin kokemuksessaan. Tärkeimpänä työn huomiona oli tällöin, miten vainajaan tuntemasta yhteydestään kertoessaan ilmaisivat aineiston omaiset vainajan yhtaikaa elävän ja olevan olemassa osana omaa ruumiistaan sekä sen kokemuksia, toimintoja ja aistimuksia. Havainto vahvisti myös aineiston kokemusten kytköstä tutkielmassa teoreettisesti hyödynnettyyn ruumiinfenomenologiseen filosofiaan, kokemusten painottaessa omaisten eletyn ruumiin ja ihmisten välisyyden merkitystä heidän maailmassa olemisensa lähtökohtana. Ymmärrys omaisen eletyssä ruumiissa olemassa oloaan jatkavasta vainajasta tuli esiin tavassa, jolla kuolleen läheisen koettiin elävän osana omaisen elintoimintoja kuten verenkiertoa, hengitystä tai sydämen sykettä. Samalla vainajayhteys rakentui osaksi eletyn ruumiin kokemusta kun vainajan ymmärrettiin elävän jonkin omaisen arvokkaan, omalle olemassa ololle keskeisen kehon kohdan osana. Yhtälailla myös omaisen yhteyden kokemusta vainajaan ilmaisevat tunteet paikallistuivat omaisen ruumiiseen, jolloin erityisesti sydän korostui kehollisten ihmisten välisiä yhteyksiä ilmaisevien tunnekokemusten keskuksena. Omaiset toivat ilmi, miten heidän tässä hetkessä hahmottuvan ruumiin kokemuksensa olemista ohjaavat suuntaviivat olivat muodostuneet jo menneisyydessä, suhteessa vielä silloin eläneeseen vainajaan, suunnaten yhä tässäkin hetkessä omaisten tapaa olla maailmassa ja ymmärtää todellisuutta. Keskeisintä oli, miten omaisille vainajan läsnäolo ja vaikutus tässä tietyllä tavalla rakentuneessa ruumiillisessa todellisuudessa ei ollut kadonnut tämän kuoleman myötä. Näin omaisten eletty, -historiaan ja aikaan suhteessa oleva-, ruumiin kokemus välitti monenlaista tietoa vainajan jatkuvasta olemassaolosta siinä vielä nykyisyydessäkin. Kehon kokemuksen tuottamaa ymmärrystä yhteydestä vainajaan syntyi erityisesti aistihavaintojen myötä, jolloin tulkitsin työssä aistimisen olleen tutkielman omaisille vainajayhteyden olemassaolosta viestivä kehollisen tietämisen väline. Keskeistä oli, miten aistiminen yhdistyi aineistossa ihmisten välisiin suhteisiin sekä niiden ylläpitoon, jolloin omainen pystyi kehonsa kautta eri tavoin aistimaan vainajan läsnäoloa elämässään ja ympäristössään. Samalla omasta ruumiin kokemuksesta lähtöisin olevat aistielämykset kytkivät kuolleen läheisen entistä lujemmin omaisen kehon osaksi ja tekivät tämän olemassaolon siinä vielä selväpiirteisemmin koettavaksi.
  • Varjonen, Erkki (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tekoälyn nopean kehityksen ja laskennallisen luovuuden tutkimuksen myötä tekoäly on adaptoitunut nopeasti myös taiteisiin. Taiteilijat luovat tänä päivänä erityisesti generatiivisia kilpailevia neuroverkkoja (GAN, generative adversial networks) hyödyntäen omaperäistä ja mielenkiintoista kuvastoa. Tämän maisterintutkielman primaarina tavoitteena on selvittää, missä määrin tekoälyä voidaan pitää taiteellisena toimijana ja mitä se tarkoittaa tekijyyden näkökulmasta. Lisäksi sekundaarina tavoitteena on selvittää voiko tekoälytaide olla auraattista ja ainutkertaista sekä onko generatiivinen kuvasto yleensäkään kategorisoitavissa taiteeksi. Tutkielman empiirisen aineiston muodostaa neljä kansainvälistä tekoälytaiteilijaa, joita tarkastellaan posthumanistisessa viitekehyksessä. Posthumanismissa pyritään yleisesti purkamaan perinteisiä ihminen–kone, ihminen–luonto tai kulttuuri–luonto dualismeja sekä tyypillistä humanistista ajatusta ihmisestä kaiken yläpuolella. Bruno Latour käyttää termiä kollektiivi inhimillisen ja ei-inhimillisen toimijan yhdistymisestä. Tekoälytaiteessa hybridinen ihminen–kone-kollektiivi yhdistää taiteilijan teknologiseen algoritmiin. Tekoälytaiteen kohdalla voidaan todeta elettävän vastaavanlaista mediateknologista murrosta kuin kameran ja valokuvan tullessa suosioon. Tämän vuoksi Walter Benjaminin auran käsite soveltuu tekoälytaiteen auraattisuuden ja ainutkertaisuuden tarkasteluun. Hän tutki olosuhteita ja ehtoja, jotka mahdollistivat valokuvan auraattisen kokemukseen ja hänen mukaansa taideteoksen luonne määräytyy aina teknisten tuottamistapojen kautta. Tutkielma osoittaa, että laskennallinen järjestelmä toimii sekä taidetta generoivana mediumina että taiteilijan posthumanistisena assistenttina tai yhteistyökumppanina. Luova tekoäly toimii tällaisessa vuorovaikutteisessa ja sympoieettisessa kollektiivissa taiteilijan luovuutta lisäävänä aktorina. Koneoppimiseen perustuvan teknologian vuoksi tekoäly on aina enemmän kuin passiivinen työkalu. Laskennallisen toimijan mukaan tuleminen taiteen tekemiseen ei tarkoita ihmisen luopumista omasta toimijuudestaan. Vaikka luovalla tekoälyllä on aktiivinen rooli yhdessä taiteilijan kanssa, niin päätöksentekijän rooli kuitenkin pysyy taiteilijalla. Tekoälytaide on luokiteltavissa käsitetaiteeksi. Molemmissa suurin kiinnostus kohdistuu ideaan ja konseptiin. Toinen merkityksellinen paralleeli käsitetaiteen ja tekoälytaiteen välillä on niiden suhde tekijäsubjektiin, taiteilija positioituu molemmissa kuraattorin rooliin. Tekoälyteknologiat yksistään eivät aikaansaa auraattisuutta, mutta algoritmisen taiteen ainutkertaisuuden puolesta puhuvat taiteilijan kuratoimat uudet ja yllättävät taiteelliset artefaktit.
  • Jämsä, Linnea (Helsingin yliopisto, 2018)
    Yhä useampi ihminen etsii muutosta elämäntapaansa nykypäivän ympäristöongelmien ja kestävän kehityksen ajankohtaisuuden vuoksi ja jotkut haluavat jopa aktiivisesti vaikuttaa yhteiskuntaan. Ekokylät toimivat yhtenä mahdollisuutena elämäntavan muutokseen. Pro gradu -tutkielmani on kansatieteellinen tutkimus, jossa tarkastelen ekokylissä asuvien ja ekokylässä asumisesta kiinnostuneiden kokemusta ekokylän vaikutusmahdollisuuksista ja omasta vaikuttamisestaan. Teoriapohjana käytän aktiivisen kansalaisuuden käsitettä. Tutkimukseni voi kokea kuuluvan yhteiskuntaetnologian piiriin, sillä siinä käsitellyt asiat ovat yhteiskunnallisesti ajankohtaisia ja ruohonjuuritasolta vaikuttavia. Aineisto on kerätty kirjoituskutsun ja haastatteluiden avulla. Vastaajia on yhteensä 7, joista 5 ovat ekokylissä asuvia ja 2 ekokylistä kiinnostuneita henkilöitä. Aineiston analyysiosuudessa käsitellään vastaajien kokemusta ekokylästä yhteiskunnallisena vaikuttajana ja sitä, minkälaisia vaikutusmahdollisuuksia ekokylä tarjoaa asukkailleen. Tarkastelun alla ovat myös muut vaikuttamisen keinot, vaikuttamattomuus sekä vaikuttamisen ja henkisen hyvinvoinnin suhde. Aineiston analyysimetodina toimivat teema-analyysi ja lähiluku. Tutkimuksen perusteella vastaajat kokevat, että ekokylä vaikuttaa toimimalla ekologisen elämäntavan esimerkkinä, oppimisympäristönä ja neuvonantajana yhteiskunnalle. Ekokylän ajatellaan myös omaavan mahdollisuuksia tulevaisuuden kehitykselle ja ekologisen muotivirtauksen edistämiselle. Lisäksi sen voidaan kokea vaikuttavan yksilöiden valintoihin. Kaikki vastaajat eivät kuitenkaan koe ekokylän merkitystä tärkeäksi, ja sen merkitys voidaan nähdä myös kokeiluna ja tietylle ihmisryhmälle sopivana elämäntavan toteuttamisen paikkana, jonka ideologia ei välttämättä voi kohota yhteiskunnan tasolle. Asukkailleen ekokylä tarjoaa vaikutusmahdollisuuksia ekologisen elämäntavan helpottajana ja uusien kokemusten kartuttajana. Yhteisössä voimaannutaan, kun eletään samankaltaisen arvomaailman omaavien ihmisten kanssa, jotka tukevat toisiaan, jakavat resursseja ja tieto-taitoa sekä vievät yhdessä arvojaan eteenpäin kylän ulkopuolelle. Vaikuttamisen voidaan kokea olevan helpompaa yhteisönä kuin yksilönä. Joillekin ekokylä on myös paikka, missä yksilö tulee nähdyksi ja kuulluksi paremmin kuin yhteiskunnan tasolla. Oman elämäntavan lisäksi vastaajat harjoittavat yhteiskunnallista vaikuttamista vapaaehtoistyön, poliittisen osallistumisen, lahjoittamisen, muiden kanssa keskustelemisen, ekokylän perustamisen, sosiaalisen median käytön ja seuraaviin sukupolviin vaikuttamisen kautta. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei kuitenkaan ole kaikille yhtä tärkeää ja jotkut vastaajat haluavat vain keskittyä omaan elämäänsä ja mahdollisesti vaikuttaa maailmaan pienten arkisten toimintojensa ja valintojensa kautta. Vaikuttamisen esteeksi voidaan kokea yhteiskunnan valta-asetelmat, jotka rajoittavat aktiivista kansalaisuutta. Yhteiskunnallista vaikuttamista ei haluta tehdä myöskään oman mielenterveyden kustannuksella, vaan halutaan vaikuttaa ja pohtia yhteiskunnallisia asioita siinä määrin, että voidaan henkisesti hyvin. Omatunto, ahdistus ja toivo ovat vaikuttavia tunteita ympäristöeettisessä pohdinnassa ja vaikuttamisen synnyssä sekä muutoksen teossa.
  • Hämäläinen, Riina (Helsingin yliopisto, 2020)
    The sex/gender model used in biological archaeologies to investigate human remains and past lives is one that relies on the epistemological and ontological separation of sex and gender. Despite this separation the model ends up treating these concepts synonymously due to the taken-for-granted binary nature of sex which in a deterministic manner eventuates into an equally binary gender. This thesis develops a theoretical framework for an archaeological concept of gender that operates without the division, binarism and determinism implicit in the sex/gender model. Pursuing answers to the questions whether it is possible to approach both sex and gender in archaeology in a nonbinary way, and if so, what is an archaeologically feasible alternative, it seeks to devise a method to approach sex and gender in mortuary archaeology beyond the deterministic binary. This thesis is firmly theory-oriented and the writings of various authors within the discipline of archaeology, feminism and queer studies comprise the necessary material. The theories pertaining to the field of feminism are intersectionality and queer theory, which eschew normativity and essentialism and call for gender diversity. Respective to archaeology, the theories influencing this thesis derive from new materialisms to whom the rejection of divisions and dichotomies is characteristic. In this regard, of particular note are the writings of new materialist and feminist theorist Karen Barad. Applying her theories concerning the relational, entangled and mutually constitutive nature of matter and meaning to the topic of sex and gender is central in devising a nonbinary new materialist perspective to be used for the purpose of a more open and inclusive mortuary archaeology. This thesis reveals that the dualistic division between nature and culture has resulted in a separate conceptual development and different strategies of engagement concerning sex and gender. The reason why sex is seen as a biological fact and gender as a cultural meaning proves false when both are affected equally by nature and culture, with the body serving as a nexus-point in which these two forces converge. Applying Barad’s insight reveals that binary sex is not an inherent quality of the body, but one that is produced through a scientific biomedical apparatus. Sex and gender exist in a state of inseparability when undetermined, but when subjected to a determination process, they become mutually exclusive phenomena, thereby disrupting sex-to-gender determinism. In their separate state, both are constitutive of matter and meaning, which is why gender made determined through intersectionality can be used to study gendered understandings through the materiality of the body, exempt from binary views. Analysing a topical bioarchaeological publication concerning a female Viking warrior through the approach that does not depend on the sex binary reveals that a scientific biomedical apparatus is subject to criticism on multiple fronts. Though the case study should be credited with rejecting gender role stereotypes, it demonstrates determinism and binarism as well as homogeneity and universalism in terms of categories. Failing to imagine possibilities beyond a fixed binary also results in the exclusion of alternate ways of knowing and being. The open-ended approach proposed in this thesis not only seeks to grant these possibilities opportunities to exist, but counsels cognisance towards the exclusions apparatuses enact. Embracing speculation, it also holds ambiguity and vagueness to be meaningful qualities pertaining to gendered archaeology. Regarding the mortuary setting, binary sex determinations need not be abandoned, but they should be used alongside this nonbinary approach.
  • Suvanto, Eljas (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan nykyisen Ateneumin taidemuseon edeltäjän, Suomen Taideakatemian (1939–1990) museon, kokoelmatoimintaa vuosina 1939–1946. Tutkielman tavoitteena on tarkastella kriittisesti varhaisemmassa tutkimuksessa painottuvaa näkemystä, jonka mukaan taidemuseon toiminta olisi sotavuosina ollut pääosin pysähtynyttä. Tutkielman aikarajaus käsittää vuodet 1939–1946, sillä vaikka toinen maailmansota oli jo päättynyt, museo avautui uudelleen yleisölle maaliskuussa 1946. Tutkielmassa tuotetaan uutta tietoa toisen maailmansodan aikaisesta Ateneumin taidemuseosta, ja se sijoittuu Ateneumin instituutio- ja kokoelmahistorian alueelle. Näkökulmana tutkittavaan ajanjaksoon on kokoelmatoiminnan käsite, jonka sisältö on sovitettu Suomen Taideakatemian säätiön säädekirjasta ja museonjohtajan toimiohjeista. Kokoelmatoiminnalla tarkoitetaan tässä tutkielmassa sellaisia periaatteita ja toiminnan muotoja, jotka koskivat Taideakatemian museokokoelmien hoitoa, niiden kartuttamista ja niiden esittämistä yleisölle. Lisäksi tutkielman rajoissa peilataan Taideakatemian kokoelmatoimintaa osittain suhteessa ajan yhteiskunnalliseen kehykseen. Tutkielma tarkastelee, minkälaisia vaiheita Taideakatemian museokokoelmat kävivät toisen maailmansodan aikana läpi. Tutkielmassa kysytään, missä määrin kokoelmatoimintaa harjoitettiin Suomen Taideakatemian museossa vuosina 1939–1946 ja minkälaisia merkityksiä sen kokoelmat eri yhteyksissä saivat. Tutkielman aineistona käytetään arkistoaineistoa, numeraalista dataa ja sanomalehtikirjoituksia. Tutkielman pääasiallisena lähteenä on Kansallisgallerian hallinnoima Suomen Taideakatemian säätiön arkisto, erityisesti vuosien 1939–1946 Taideakatemian pöytäkirjat. Arkistoaineiston ohella tutkielmassa hyödynnetään Kansallisgallerian MuseumPlus RIA -kokoelmahallintajärjestelmästä ammennettua dataa, joka sisältää kaikki vuosien 1939–1946 tehdyt kokoelmahankinnat. Muuna aineistona tutkielmassa ovat aikalaislähteet, kuten Taideakatemian omat julkaisut, sekä sanomalehtikirjoitukset. Tutkielman tutkimusmenetelmänä yhdistyy arkistoaineiston lähiluku ja määrällinen analyysi. Tutkielmassa käsitellään vaiheittain Taideakatemian kokoelmatoiminnan periaatteita. Tutkielma osoittaa, että huolimatta toisen maailmansodan synnyttämästä poikkeustilasta Suomen Taideakatemian museon kokoelmatoiminta oli sotavuosina runsasta. Kokoelmien teoksista pidettiin huolta, niitä kartutettiin ja niitä pyrittiin esittämään yleisölle. Kokoelmista huolehtiminen tapahtui epäsuorasti, sillä Taideakatemia otti kantaa siihen, miten evakuoituja museokokoelmia saatiin esittää ja käyttää. Taideakatemian kokoelmien kartuttaminen ei myöskään missään vaiheessa katkennut, vaan jatkui vuosittain. Kokonaisuudessaan vuosien 1939–1946 aikana kokoelmat kasvoivat 1 611 teoksella. Kokoelmien esittämisen oli toisen maailmansodan aikana kaikkein rajoittuneinta, mutta museon avaaminen yleisölle oli Taideakatemian keskeinen päämäärä. Poikkeuksellisesti Taideakatemian museon grafiikkaa ja museon uusia kokoelmahankintoja esiteltiin "Nykyaikaisen grafiikan ja museon uushankintain näyttelyssä" välirauhan aikana keväällä 1941. Aineiston ja yhteiskunnallisen tilanteen ristiinluenta puolestaan osoittaa, että Taideakatemian museokokoelmat ja museokokoelmien teokset saivat toisen maailmansodan aikana erilaisia merkityksiä riippuen siitä, kuka tai mikä taho niitä merkityksellisti. Esimerkiksi Suomen valtiolle kokoelmien teokset saivat välineellisiä rooleja osana sen poliittisia päämääriä, kun taas esimerkiksi lehdistölle kokoelmateosten kautta pystyttiin jäsentämään vallitsevaa jännittynyttä yhteiskunnallista tilannetta. Tutkielma osoittaa, että Suomen Taideakatemian museon vuodet 1939–1946 voidaan kokoelmatoiminnan näkökulmasta nähdä monikerroksisina, eikä pelkästään ylläpidon ja olemassa olevien arvojen pelastamisen aikana, kuten varhaisemmassa tutkimuskirjallisuudessa on esitetty.
  • Eerola, Sami (Helsingin yliopisto, 2021)
    Maisterintutkielmassa argumentoidaan, että yksilöiden maailmankuva koostuu hajanaisista ja heterogeenisistä arkiuskomuksia, jotka sosialisaation kautta vaikuttavat siihen, minkä poliittisen maailmankuvan tai ideologian yksilö omaksuu. Arkiuskomukset ovat mielikuvien taustalla olevia tiedostamattomia arvolatautuneita ajatusmalleja. Prosessi osoitetaan haastattelemalla kansallismielisiä aktivisteja heidän elämänsä aikana kuluttamistaan kulttuurituotteista ja analysoimalla sitä vastaavatko kulttuurituotteissa ilmenevät arkiuskomukset haastateltavien maailmankuvaa. Tutkielman ensimmäisessä osassa avataan arkiuskomuksen käsitejaselitetään, miten se soveltuu ideologioiden tutkimukseen. Toisessa osassa käydään läpi sitä, miten yksilön arkiuskomuksia voidaan kartoittaa. Teoriaosion jälkeen esitellään modernin äärioikeistolaisuuden ideologisia elementtejä, joita kansallismielisten aktivistien arkiuskomuksista on löydettävissä. Tutkielman kolmannessa osassa analysoidaan haastatteluissa mainituista kulttuurituotteista löydettyjä arkiuskomuksia. Kuvaukset haastateltavien lapsuudesta, politisoitumisesta ja mediakulutuksesta on jaettu omiksi kappaleikseen. Niiss äpeilataan haastatteluissa mainittuihin kulttuurituotteisiin liittyviä arkiuskomuksia haastateltavan kannattamaan ideologiaan. Johtopäätöksissä todetaan arkiuskomusten osoittavan haastateltavien kasvaneen ympäristössä, jossa konservatiivisuus ja kansallismielisyys muodostuivat jo varhaisessa vaiheessa heidän maailmankuvakseen.Tarkoittaen, että he ovat kuluttaneet elämänsä aikana eniten omaa nykyistä maailmankuvaansa vahvistavia kulttuurituotteita, joista on löydettävissä kristillisiä, konservatiivisia ja nationalistisia arkiuskomuksia.
  • Dillemuth, Miia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassani tarkastelen fygitaalisen ajan mahdollistamaa taiteen tilasta ja kuvatilasta toiseen siirtymistä teknisinä jäljennöksinä ja jaettuina teoksina, nykytaiteilijan jatkuvaa ja mobiilia luomisprosessia sekä digitalisoitumisen vaikutuksia analogisen taideobjektin olemukselle. Termi fygitaalisuus muodostuu sanoista fyysinen ja digitaalinen ja viittaa materiaalisen sekä aineettoman todellisuuden samanaikaiseen olemassaoloon. Lähestyn tutkimusaihettani kuvataiteilija Emma Ainalan (s.1989) tuotannon kautta. Ainala toteuttaa taidettaan maalauksina ja veistoksina perinteiseen galleriaympäristöön sekä teknisinä jäljennöksinä, omakuvina ja videoperformansseina henkilökohtaiselle Instagram-tililleen. Lähtökohtana ja innoittajana tutkimukselleni toimi Walter Benjaminin (s. 1892, k. 1940) essee Taideteos teknisen jäljentämisensä aikakaudella vuodelta 1935, ja erityisesti siinä esitetty teoria teoksen auran rappiosta jäljennöksien yleistymisen myötä. Tutkimusväitteeni on, että teknologian kehittymisen myötä taiteesta on tullut jaettavaa sisältöä verkkoon, minkä seurauksena sen yhtenäinen, muuttumaton olemus on kadotettu. Jaettu teos tavoittaa joukot, sillä se on originaalin alkuperäisestä sijainnista ja materiaalisesta olomuodosta vapautettu. Tutkimuksessani Benjaminin esseen kanssa vuoropuhelua käyvät taidefilosofinen käsiteaineisto, digitaalista murrosta käsittelevä nykykirjallisuus sekä taiteilija Emma Ainalan metodeja kartoittava haastatteluaineisto. Pyrin kytkemään taideteoksen muodonmuutoksen analogisesta digitaaliseksi osaksi laajempia muutoksia modernin yhteiskunnan toimintatavoissa, ajattelussa sekä rakenteissa. Olen jakanut tutkimukseni kolmeen päälukuun: Taideteoksen muodonmuutos materiaalisesta aineettomaan, Reproduktioiden virta fygitaalisena aikana sekä Taiteen medioituminen ja taiteilija viestijänä. Metodologisena lähtökohtana tutkimuksessani on Emma Ainalan Soft Hardcore -näyttelystä vuodelta 2018 valitun teoskokonaisuuden läpileikkaava kuva-analyysi. Perusteluna aineiston rajaukselle on, että kyseisten teosten kehyksenä toimii sosiaalisen median maailma. Ainalan maalauksien sisältö liikkuu ajassa ja viittaa sekä taiteen historiaan, että populaarikulttuuriin. Osan tutkimustani muodostaa diskurssianalyysi, sillä aineistona käytän myös Ainalasta kirjoitettuja aikakausi- ja sanomalehtiartikkeleita sekä taiteeseen keskittyviä verkkojulkaisuja. Tutkimukseni osoittaa, että fygitaalisena aikana tavat tuottaa, katsoa, markkinoida, keräillä, ostaa ja myydä taidetta ovat muuttuneet. Digitalisaation emergentti luonne mahdollistaa taiteessa alemman tason toimijoiden nousun ylemmäksi hierarkiassa. Taiteilijan kannalta teoskuvien jakamisen etuja ovat potentiaalinen tunnettuuden kasvu, myynnin edistäminen sekä taiteilijan ja yleisön välisen yhteyden syventyminen. Samalla esteettinen asenne ja keskittymisen taso, jolla teos kohdataan sen uusissa digitaalisissa ympäristöissä, on väistämättä muuttunut. Tutkimukseni tulokseksi muodostui, että 2020-luvulla taideteos on hybridi. Ainalan henkilökohtaisella Instagram-tilillään jakamat tekniset jäljennökset hänen maalauksistaan on mahdollista nähdä omina, itsenäisinä teoksinaan ja jatkumona hänen taiteelliselle tuotannolleen. Ainalan maalauksia ei voi erottaa niiden digitaalisista jäljennöksistä; ne ovat olemassa kahtaalla.
  • Kangasniemi, Annukka (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tiivistelmä: Maisterintutkielmani tarkoitus on avata Israelin ja Palestiinan taiteen kansallisten myyttien ja symbolien käyttöä alueen taiteessa. Käsittelen maa-alueeseen liittyviä naissymboleita ja uhrin ja urhon myytien ilmentymiä. Tutkimustapauksinani käytän muun muassa Sigalit Landaun suolatöitä, Anisa Ashkarin ja Raeda Saadehin performansseja, Adi Nessin ja Michail Hallaqin pietatöitä ja Ismail Shammoutan ”Madonna” maalauksia. Tulen tutkimaan asiaa Roland Barthesin teorian avulla, joka jakaa myytin kohtaamisen ja käytön kolmeen eri tapaan. Tapa yksi on myyttiä tuottava, tapa kaksi on sen huomaava ja analysoiva ja tapa kolme on sitä sokeasti kuluttava. Havaittavissa on myös mahdollinen uusi tapa, eli myyttiä ”pakeneva” tapa. Tämä tapa on reaktio tavalle kaksi. Yhdistän havaitun Barthesin myytin kohtaamisen tavan hermeneuttisen kehään ja spiraaliin. Erityisesti spiraalin avulla kykenen selvittämään myytin mahdollisia totaalisia ja relatiivisia käyttötapoja. Myytin käyttötavasta ja sen hermeneuttisesta asemasta voi myös versoa yhteisen synteesin mahdollisuus. Termillä totaalinen tarkoitan asiaa, joka voi tuoda vakautta, mutta voi olla samalla sitova. Termillä relatiivinen tarkoitan asiaa, joka on eteenpäin vievä ja reflektoiva, mutta samalla voi olla tyhjyyttä luova. Siinä missä reflektointi uudistaa myyttistä kenttää, voi se myös luoda tyhjyyttä. Vastaavasti voivat jäykät myyttirakenteet tukahduttaa muutoksen ja ne voivat pitää yllä heikkoa ja kärsivää yhteiskuntaa. Taideteoksessa voi olla samaan aikaan relatiivisuutta ja totaalisuutta, koska ne palvelevat eri lailla oman yhteisönsä sisällä ja suhteessa vastapuoleen. Yhdellä objektilla voi olla monta eri symbolista merkitystä ja tulkintaa. Etnografiset elementit ja diasporaelementit ilmenevät usein relatiivisesti, kun ne on aseteltu vastapuolta ja hegemoniaa vastaan. Yhteisön sisällä ne helposti ilmenevät totaalisina ja ylläpitivät tiukkoja myyttirakennelmia. Israelin sisällä postsionistinen ajattelu haastaa hegemonista tilannetta ja purkaa sen myyttejä. Palestiinan sisällä, poliittisen epävakauden vuoksi, myytit palvelevat yhteisöä ylläpitävänä rakenteena. Universaali kuvakieli ja taidehistorialliset referenssit palvelevat kiinnikekohtana länteen. Ne luovat globaalisti kielen, jonka avulla myös poliittinen viesti on selkeästi ymmärrettävä (sosialistinen realismi ja kristillinen ikonografia) Jossain tapauksissa universaali kieli voi olla myös etnografinen ilmentymä. Yhteydellä antiikkiin korostetiin oman kansan maanomistusoikeutetta ja sen historiallisia juuria. Tutkielmani antaa ongelmasta alustavan kuvan, mutta toivon sen luovan keskustelua myyttien käytön mahdollisuuksista ja rajoituksista.
  • Koistinen, Ria (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa nostan esiin amerikkalaisen taiteilija Cy Twomblyn (1928–2011) kuvataiteellisessa tuotannossa esiintyviä ilmiöitä, joita voisi luonnehtia ”katoamisiksi”. Ajatus katoamisesta toimii tutkielmassani yläkäsitteenä yhtäältä kuvan ja sen kannattelemien ilmiöiden verhottuna läsnäolona, toisaalta kuvan ja kokijan suoraviivaisen yhteyden hetkellisenä taukoamisena. Tutkielma esittää tulkintoja kysymykseen siitä, millä tavoin Twomblyn kuvataide herättää kokijassa tuntemuksia kohteen hetkellisesti katoavasta luonteesta. Hetkellisyys tarkentuu edelleen temporaalisuuden käsitteeseen, jossa oleelliseksi nousevat niin kuvatilan kerroksellisuus kuin jälkien rytminen liike ja siinä tapahtuvat keskeytyksetkin. Tulen siten huomioimaan, kuinka tunne verhotusta läsnäolosta rakentuu, missä se ilmenee ja millainen arvo sillä on kuvien vastaanottamisessa. Otan käsittelyyn kuvapinnan materiaalisuuden suhteessa aineettomaan – toisin sanoen, huomion näistä katoamisista kehkeytyvän poissaolon tähdellisyyden. Twomblyn tuotanto on erittäin psykologista ja täten kokijalleen haastavaa. Kuvat vihjailevat ja ehdottavat, mutta vain hämmentääkseen – yksiselitteiseltä vaikuttava viittaus on ainoastaan johtolanka johonkin moniulotteiseen. Twombly tulkitsi antiikin perintöä hyvin enigmaattisella tavalla, omaa aikaansa unohtamatta. Aiheeni myötä olen rajannut aineistoni pääasiallisen analyysin kohteeksi vuosien 1968–1979 välillä syntyneet, Orfeuksen mytologiaa sivuavat teokset. Myytin ympärille punoutuu ajatuksia katoamisesta ja näkemällä todentamisesta, jotka kulminoituvat tutkielman keskeisissä teemoissa. Siten ajatus orfisuudesta viittaa tässä tutkielmassa sekä maalauksissa esiintyvään Orfeus-aiheeseen että ilmiöön, jossa jokin ei näyttäydy suoraan katseelle. Erityiseen tarkasteluun nousevat Veil of Orpheus (1968) ja Orpheus (1979). Toissijaisena aineistonani toimii Rainer Maria Rilken (1875–1926) runokirja Sonetit Orfeukselle (Die Sonette an Orpheus) (1923), jonka tehtävä on tukea tulkintaani nimenomaista myyttiä käsittelevissä taideteoksissa. Hyödynnän havainnoinnin kautta tapahtuvia päätelmiä esittämistäni asetelmista ja niiden keskinäisestä dynamiikasta. Tutkielma osoittaa, että Twomblyn teokset kantavat pääpiirteittäin kahdenlaista katoamista. Yhtäältä katoaminen tapahtuu merkitysten poissaolona tai niiden välittymisen hetkellisenä taukoamisena, toisaalta kuvan materiaalisuuden huokoisuutena ja sen väleihin katoavana eetterinä. Tutkielma tähdentää Twomblyn kerroksellisen kuvatilan muiston ja myytin paikkana. Aiheen yhteydessä tähdelliseksi nousevat taidehistorioitsija Georges Didi-Hubermanin kuvan syvää luonnetta tulkitsevat lähestymistavat. Myytin kätkeminen muokkaa silmälle näyttäytyvän poissaolevuuden läsnäoloksi abstraktion kautta. Tutkielma vahvistaa, ettei temporaalisuuden käsite kiinnity ainoastaan ajallisiin instansseihin, vaan liikehdintään eri olomuotojen välillä. Abstrahoituneisuudessaan taiteilijan tuotanto esiintyy hetkellisenä, jolloin mikään ei ole vakiintunutta vaan jatkuvassa liikkeessä. Toisinaan materiaalisuudeltaan häilyvien kuvien temporaalisuus laajenee hetkellisyyden yli.
  • Opas, Julia (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetukseen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua Helsingin Sanomissa. Keskustelua on käyty yleisesti niin opetuksen merkityksestä, sisällöstä, tavoitteista kuin luonteestakin. Viime vuosina keskeisin kysymys on kuitenkin liittynyt siihen, miten katsomusaineiden opetus tulisi käytännössä toteuttaa suomalaisissa kouluissa. Opetus toteutetaan Suomessa niin kutsuttuna oman uskonnon opetuksena, mutta sen tilalle on ehdotettu esimerkiksi kaikille yhteistä uskontotietoa. Erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen puolesta ja niitä vastaan on esitetty monenlaisia argumentteja. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaisia näkökulmia aineistossa esitetään katsomusaineiden opetuksesta, miten niitä perustellaan ja ketkä ovat äänessä. Tavoitteena on arvioida myös median vaikutusta keskusteluun. Tutkielman aineisto koostuu Helsingin Sanomien verkkoarkistossa julkaistuista uutisartikkeleista, mielipidekirjoituksista, pääkirjoituksista ja kolumneista aikavälillä 2012–2020. Aineiston analyysimenetelmänä toimii teoriaohjaava sisällönanalyysi. Analyysin pohjalta voidaan todeta, että katsomusaineet nähdään niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta tarpeellisina oppiaineina. Tutkielman aineistossa niiden keskeisimpinä tavoitteina pidettiin katsomuksellista yleissivistystä, monikulttuurisuuteen liittyvää tietotaitoa, suvaitsevaisuuden ja yhteisöllisyyden edistämistä, arvokasvatusta sekä katsomuksellisen identiteetin rakentumista. Opetuksen luonteeseen liittyen korostettiin objektiivisuutta ja rakentavaa dialogia. Aineistossa kannatusta saivat erityisesti kolme erilaista opetuksen toteuttamistapaan liittyvää ehdotusta. Ensimmäisen mukaan suomalaisissa kouluissa tulisi siirtyä kaikille oppilaille yhteiseen katsomusaineeseen, mitä perusteltiin etenkin monikulttuurisuuteen liittyvillä teemoilla. Toisen ehdotuksen mukaan kouluissa tulisi pitäytyä nykyisessä oman uskonnon opetusmallissa, mitä perusteltiin erityisesti vähemmistöjen oikeuksilla. Kolmannen mukaan kouluissa olisi järkevintä siirtyä näiden välimalliin eli osittain yhteiseen opetukseen, joka on ollut jo useamman vuoden ajan käytössä esimerkiksi Kulosaaren yhteiskoulussa Helsingissä. Lisäksi aineistossa ehdotettiin elämänkatsomustiedon avaamista kaikille oppilaille valinnaiseksi aineeksi sekä uskonnon opetuksen lakkauttamista tai integroimista muihin oppiaineisiin.
  • Halonen, Anniina (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimukseni on aineistolähtöinen ja kulttuurihistoriallinen kuvaus 1900-luvun alun maaseudun arjesta. Tutkin omavaraisten pientilojen arjen rytmejä ja kirjoittajien kokemuksia muistitietoaineistoa hyödyntämällä. Aineistoni on Seurasaari-lehdessä julkaistu, Kansallismuseon kansatieteellisen osaston kysely numero 10, maaseudun työvuosi, josta olen poiminut satunnaisotannalla 18 vastausta. Kysely on vuodelta 1963. Olen tarkastellut aineistoani lähiluennan menetelmällä. Tutkielman teoreettisessa kehyksessä kulttuurihistoriallinen arjen kuvaus yhdistyy kulttuurianalyysin kanssa. Tutkielmalleni olennaisia käsitteitä ovat arki ja modernisaatio. Arjen tutkimuksella voidaan saada tietoa siitä, millaisia vaikutuksia sosiaaliset ja kulttuuriset muutokset tuottavat yksilöiden elämässä mikro- ja makrotasoilla. Modernisaatiossa otetaan käyttöön uusia teknologioita ja ajatusmalleja, jotka koskevat kulttuuria ja yhteiskuntaa. Tutkimustulokseni perusteella omavaraisten pientilojen arki rakentui ruoantuotannon ympärille muodostaen erilaisia rytmejä. Rytmit ajoittivat ja jäsensivät työtä ja arkea. Ruokailut ja kahvittelut tauottivat työpäiviä. Arjessa tarvittiin suunnitelmallisuutta ja kykyä ennakoida tulevaa. Arkisten rytmien taustalla vaikuttivat muun muassa työtehtävät, vuodenajat, valo ja lämpötilat sekä sosiaaliset käytännöt. Omavaraistaloudessa vapaa-aikaa ei eroteltu työnteosta. Syksystä kevääseen työpäivää jatkettiin sisätiloissa puhde- ja käsitöitä tehden. Vuodenajat ja ympäröivä luonto loivat arjen ja työvuoden rakentumisen kehyksen. Maanviljelystä elantonsa saaneiden henkilöiden tuli osata tarkkailla luontoa ja sen muutoksia ajoittaakseen työtehtäviä. Työhön tarvittavat opit saatiin kotoa. Työhön ja arjen rytmeihin liittyi käytännön kautta kehittyneitä työtapoja ja myytillisiä uskomuksia. Kirjoittajat eivät erottele käytännöllistä ja myytillistä ajattelua toisistaan. Yhdessä työskentely lisäsi yksitoikkoisten ja raskaiden työtehtävien mielekkyyttä. Yhteisön jäsenten keskinäinen arvostus määräytyi taitojen, nopeuden ja työteliäisyyden kautta. Aineistosta on tulkittavissa yhteisöllisyydellä olleen vahva asema arjen merkityksellistäjänä. Omavaraisilla pientiloilla elettiin tiiviisti ympäröivän yhteisön kanssa. Arki rajoittui pienyhteisöjen sisälle, joten talkoot ja työnjuhlat olivat tervetullutta vaihtelua arkiseen elinpiiriin. Talkoihin liittyi sosiaalisia käytäntöjä ja kilpahenkeä. Ennen modernisaation mukanaan tuomaa koneellistumista työ maatiloilla oli fyysistä. Talonpoikaiskulttuurissa arvostettiin työteliäsyyttä. Työn fyysisyys ja ajan kerroksellisuus näkyvät muisteluissa kehollisina ja eloisien muistojen välittäminä kuvauksina arjesta ja työnteosta. Modernisaatio ja koneellistuminen muuttivat omavaraisten pientilojen arjen rytmejä ja kyläyhteisöjen merkitystä.
  • Ruotanen, Charlotta (Helsingin yliopisto, 2021)
    ”Kuinka pukea queer kuningatar 1600-luvulla: Kuningatar Kristiinan pukeutuminen muotokuvissa” perehtyy Ruotsin kuningatar Kristiinan (1626-1689) queer-identiteetin tutkimiseen muotokuvissa näkyvän pukeutumisen avulla. Pukeutumisen perusteella tehdään olettamuksia ihmisestä. Näitä olettamuksia voidaan käyttää hyväksi luodessa kuvaa henkilöstä esimerkiksi muotokuvissa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää kuinka Kristiina halusi oman sukupuoli- ja seksuaali-identiteettinsä esittää muulle maailmalle. Tutkimus vertailee myös sitä, miten Kristiina on esitetty elokuvissa ja kuinka muotokuvat ovat vaikuttaneet tähän. Kuningatar Kristiina oli queer nainen, vaikka ei pystytä varmaksi sanomaan, mihin nykyaikaiseen seksuaali- ja/tai sukupuoli-identiteettiin Kristiina identifioituisi. Tutkielman aineistona toimi Kristiinan muotokuvat hänen elämänsä eri vaiheiden ajalta sekä elokuvat: ”Queen Christina” (1933) ja ”Tyttökuningas” (2015). Tutkielma on toteutettu kuva- ja elokuva-analyysinä verraten tietoihin Kristiinan elämäkerroista ja aikalaisesta pukeutumisesta sekä sukupuolirooleista. Kristiinan pukeutumistyyli muuttui useaan otteeseen, mikä näkyy hänen muotokuvissaan. Lapsi Kristiina oli puettu hyvin vanhanaikaiseen tyyliin, kun taas nuori juuri kruunattu hallitsija loisti modernissa feminiinisessä puvussaan. Kuitenkin Kristiinan omalaatuinen tyyli alkoi näkyä muotokuvissa Kristiinan päätettyään luopua Ruotsin kruunusta. Kruunusta luopumisen jälkeen Kristiinan muotokuvien pukeutuminen muuttui hyvin androgyyniseksi. Tämä androgyyninen pukeutuminen on mahdollista lukea Kristiinan ilmaisuksi omasta seksuaalisuudesta, sillä naiseuden hylkääminen nähtiin ja voidaan vieläkin nähdä tapana ilmaista queer identiteettiä. Kristiina käytti pukeutumista hyväkseen luodessaan kuvaa itsestään. Halutessaan esiintyä kuningattarena hänet kuvattiin hyvin muodikkaan feminiinisenä, kun taas esittäessään todellista itseään, Kristiina kuvattiin hyvin androgyyniseen tapaan. Molemmat Kristiinasta kertovat elokuvat kuvaavat Kristiinan molempia tyylejä liioittelevalla tavalla, jolloin katsojan on helpompi ymmärtää puvun tarkoitus. Molemmat elokuvat ovat myös pukeneet elokuva Kristiinan muotokuvista tuttuihin asuihin elokuvien alussa sekä lopussa. Tämä siksi, että katsoja tunnistaisi hahmon sekä elokuvasta jäisi historiallisesti mahdollisimman tarkka mielikuva.
  • Lilja, Emma (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielma käsittelee nykytaiteilija Outi Pieskin (s. 1973) kolmea teosta, joita kaikkia voi luonnehtia maisemiksi. Teoksia yhdistää se, että ne kuvaavat Saamenmaata, saamelaisen alkuperäiskansan kotiseutualuetta Fennoskandian pohjoisosissa. Tutkielman tavoitteena on tarkastella, miten ihminen ja maisema kietoutuvat yhteen näissä teoksissa. Pohdin sitä, miten luonto ja kulttuuri yhtyvät toisiinsa erottamattomalla tavalla, ja toisaalta myös sitä, miten teokset tuovat ajankohtaiset ihmisoikeus- ja ympäristökysymykset yhteen. Teoriataustana toimii jälkikoloniaalinen ekokritiikki, joka pyrkii tuomaan ekokriittisen tutkimuksen yhteen 1990-luvulla asemansa vakiinnuttaneen jälkikoloniaalisen kritiikin tai tutkimuksen kanssa. Ekokritiikki tutkii inhimillisen ja ei-inhimillisen välisiä suhteita, niin sanotulle luonnolle antamiamme merkityksiä, sekä kielen ja taiteen roolia ihmisten luontosuhteiden rakentumisessa. Ekokriittiseen ajatteluun yhdistän alkuperäiskansatutkimuksen näkökulmia, ja pohdin, mikä rooli alkuperäiskansoilla, erityisesti saamelaisilla, on keskustelussa kolonialismin yhä jatkuvista vaikutuksista niin kulttuureihin, luontoon kuin kulttuuriympäristöihin. Tältä pohjalta tuon tutkielmassani yhteen maisemamaalauksen historiaa, teoretisointia eletystä maisemasta, saamenkäsityön moninaisia ulottuvuuksia, sekä oikeus- ja tieteenfilosofisia kysymyksiä. Pääasiallisena aineistona tutkimuksessani ovat installaatio Meidän maa, meidän väreillä (2015) sekä maalaukset Teno yöpuolella (2013) ja Itsenäinen oikeus olla olemassa ja kukoistaa (2018). Näistä kahdessa on hyödynnetty saamelaista käsityöperinnettä eli duodjia. Itse teosten lisäksi aineistoani ovat tutkimuskirjallisuus sekä taiteilijasta tehdyt haastattelut. Menetelmänäni on teosanalyysi, ennen kaikkea teosten kanssa keskustelu ja niiden keskusteluttaminen muiden äänien kanssa. Pyrin monitieteisyyteen ja tieteenalarajoja ylittävään pohdintaan, joka alkuperäiskansatutkimuksen hengessä pyrkii suuntaamaan huomiota myös tutkimuksen eettisiin kysymyksiin. Tutkimuksessa Pieskin maisemat näyttäytyvät elettyinä ja asutettuina ympäristöinä, joilla on oma historiansa ja toimijuutensa. Etenkin saamenkäsityön eli duodjin kautta ihminen tuodaan mukaan maisemaan. Käsityön kautta myös muistutetaan saamelaiskulttuurin asemasta valtayhteiskunnassa. Ehdotan tutkielmassani tulkintaa, jossa teoksien muoto ja materiaalit ohjaavat niiden kokemista: Maiseman lävitse voi nähdä, sen voi pukea päälleen tai kokea vertaisenaan. Käsityö ja yksityiskohtiin huomion suuntaaminen näyttäytyvät teoksissa siltana maiseman eri ulottuvuuksien välillä: ne kietovat yhteen niin kokemuksellisen, symbolisen kuin poliittisen maiseman. Tämä luo pohjaa moniulotteiselle ihmisen ja maiseman erottamattomuudelle, joka olisi keskeistä tunnustaa niin ekologisia kriisejä kuin alkuperäiskansojen kulttuurien säilymistä ajatellen. Teokset tuovat esiin ihmisen oikeuden ja toisaalta myös velvollisuuden olla osa maisemaa. Maisemaa voi jopa lähestyä muotokuvana ja tätä kautta omia oikeuksiaan omaavana oikeushenkilönä. Tutkielmassa nousee kuitenkin myös esiin vaikeus kirjoittaa maisemasta ottamatta sitä jollakin tavalla haltuun. Haaste kirjoittaa vahvasti kokemuksellisista ja ruumiillisista teoksista abstraktia ja kieleen perustuvaa tulkintaa kulkee mukana läpi tutkielman. Tutkielma tuo esiin, kuinka kaksijakoisesta kielestä ja kulttuurista käsin ihmisen ja maiseman syvän yhteenkietoutumisen ymmärtäminen on sekä haaste että omalla tavallaan radikaali ajatus täynnä toisenlaisen toiminnan mahdollisuuksia.
  • Kytilä, Anu (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman lähtökohtana toimii Albert Edelfeltin (1854-1905) maalaus Sisäkuva poikien työ-kodista Helsingissä vuodelta 1885. Maalauksen esiin nostamat sosiaaliset ja yhteiskunnalliset teemat johdattavat naturalistisen taiteen kuvaaman köyhyyden aiheen pariin 1800-luvun lopun Suomessa ja Ranskassa. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevat lapset ovat tämän tutkimuk-sen kohteena. Lapsen yleisen aseman paraneminen, nosti myös vähäosaisten lasten kysymyk-set esille. Tavallisen kansan sivistämisestä tuli yksi keskeisistä pyrkimyksistä kohti yhtenäistä kansakuntaa. Hyväntekeväisyyden keskeisinä toimina köyhyyden ongelman ratkaisemiseksi nähtiin koulutus. Myös työkoti-toiminta nähtiin toimivana ratkaisuna syrjäytymisen ehkäisys-sä. 1800-luvun lopun köyhien lasten kuvaukset vaihtelivat tyyleiltään eri taiteilijoiden kesken toivoa herättävinä, sovinnaisina ja toisaalta determisistinä ilman kunnollista tulevaisuutta. Jules Bastien-Lepagea pidetään ranskalaisen naturalismin keskeisenä taiteilijana, jota seurasi-vat myös suomalaiset taiteilijat, Edelfeltistä Gallen-Kallelaan ja Järnefeltiin, sekä suomalaiset Pariisissa opiskelleet naistaiteilijat, toteuttivat maalauksissaan naturalismin periaatteita. Se pyrki ajankohtaisilla aiheillaan tarkkaan havainnointiin ja totuudellisuuteen luontoa mukail-len. Ulkoilmamaalaus ja valokuva toimivat naturalismin taiteen keinoina pyrittäessä todelli-suuden illuusion saavuttamiseen. Köyhyys näyttäytyi niin Suomessa kuin Ranskassa urbaanina kuin myös maaseudun ongel-mana ja pääasiassa se kosketti työväestöä ja heidän perheitään. Maalausten köyhä lapsi on tunnistettavissa huonon fyysisen olemuksen kautta, mitä korostettiin erilaisin maalauksellisin keinoin. Yksi näistä oli aiheeseen sopiva värimaailma.
  • Viljakainen, Miia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan Vilho Lammen (1898–1936) tuotantoa osana 1920–1930-luvun suomalaista kuvataidekenttää. Tutkielma rajaa tarkasteltaviksi teoksiksi Lammen lapsiaiheiset maalaukset. Tutkielma koostuu sekä teoreettisesta osasta, jossa keskitytään Suomen sotien väliseen kuvataiteeseen ja yhteiskuntaan, tyylihistoriaan sekä intertekstuaalisuuteen, että käytännön osasta, jossa Lammen lapsiaiheiset teokset luetteloitiin ja syvennyttiin niiden merkityksiin ja uusiin tulkintoihin, jota teoksista voidaan tehdä. Lammen tuotannon kokonaismääräksi arvioidusta noin 650 teoksesta löydettiin noin 100 lapsiaiheista maalausta. Merkitysten ja kontekstin ymmärtämiseksi tutustuttiin Lammen saamaan näyttelykritiikkiin suomalaisissa sanomalehdissä sekä Lammen elinaikana että hänen kuolemansa jälkeen aina vuoteen 2020 saakka. Taidehistorian tyylihistoria muodostaa teoreettisen viitekehyksen, jota vasten Lammen teoksia peilataan. Tutkielmassa pyritään tarkastelemaan kriittisesti Lammen sijoittumista aikansa kuvataiteeseen liitettyihin tyylisuuntauksiin. Lampi nähdään aktiivisena ja yhteiskunnallisena hahmona, mikä näyttäytyy hänen tuotannossaan. Tyylillisesti Lammen teokset nähdään osana oman aikakauden kuvataidetta. Kuitenkin Lampi nähdään omaa tyyliään etsivänä ja toteuttavana taiteilijana. Lammen maalauksia ja hänen tyyliään verrattiin aikanaan muun muassa Paul Cézannen (1839–1906), Vincent van Goghin (1853–1890), Alvar Cawénin (1886–1935) ja Tyko Sallisen (1879–1955) tuotantoon, kunnes 1920–1930-lukujen vaihteessa hän irrottautui aikaisemmasta tyylistään suurikokoisten ja jopa aggressiivisten (miehiä kuvaavien) töidensä kautta. Vuoden 1931 Pariisin-matkan jälkeen hänen kuvaustapansa muuttui jälleen. Se rauhoittui ja siirtyi lähemmäksi uusasiallista ilmaisua. Intertekstuaalisuuden soveltaminen taiteen ja erityisesti maalausten katsomiseen muodostaa tutkielmassa kehyksen, jonka kautta etsitään uusia merkityksiä Lammen teoksille. Intertekstuaalinen kuvan katsominen nostaa esiin Lammen lapsiaiheisten teosten surumielisyyden ja salaperäisyyden. Niissä risteää itsensä paljastamisen ja mysteerin säilyttämisen ja sekä sisäisen että ulkoisen kontrollin merkityskentät, joita vasten lapsiaiheisia teoksia tarkastellaan. Kasvu ihmisenä ja taiteilijana limittyy kokonaisuudeksi, joka näyttäytyy sekä muutaman taidehistorian merkkiteosten että hänen omien teostensa tarkastelussa rinnakkain. Lammen lapsessa näkyy alakulo, alistuminen, antautuminen sekä päättäväisyys, voima ja luova, kiihkeä elämänhalu. Lammen elinaikanaan saamassa taidekritiikissä ei juurikaan lapsiaiheisia teoksia arvioitu. Yleisesti kritiikki korosti Lammen tietynlaista poikkeavuutta taiteilijana ja erilaisuutta. Kuolemansa jälkeen myös Lammen lapsiaiheiset teokset saivat uudenlaista huomiota. Kirjoittelussa korostui maalausten psykologisoiva selitys Lammen ennenaikaiseen ja oman käden kautta tapahtuneeseen kuolemaan. Lapsiaiheiset teokset yhdistettiin jo tuolloin Lammen taiteilijapersoonaan ja sen ilmenemiseen teoksissa. Tutkielma etenee rakenteellisesti menemällä yhä syvemmälle ja katsoo teoksia yhä yksityiskohtaisemmin. Se tiivistyy Lammen lapsiaiheisten teosten käsikuvauksen tarkasteluun. Lähtökohtana pidetään Lammen Omakuva (1934) ja Tytön muotokuva (1934) -nimisiä teoksia. Teokset paljastavat Lammen oman käden näyttäytyvän suuressa osassa hänen lapsiaiheisia töitään. Sen kautta Lammen taiteilijuus ja ihmis(en) kuva paljastuu katsojalle. Elämän ja teoksissa nähtävien eleiden kaksijakoisuus on ilmeinen. Lapsiaiheisten teosten yleisilme kautta koko tuotannon on näennäisen ilmeettömyyden sävyttämä, mutta juuri tuo pinnallinen ilmeettömyys korostaa syvemmän tarkastelun kautta nousevaa jopa räjähtävän voimakasta ääntä ja elämäntuntoa.
  • Leskinen, Saila (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkimuksen perustana ovat Suomen kansallismuseon historiallisten kokoelmien esineet H2632:1–9, eli Siuntion kirkosta peräisin olevat Neitsyt Mariaa ja seitsemää apostolia esittävät puuveistokset, sekä lisäksi samaan kokonaisuuteen kuuluva, edelleen Siuntion kirkossa sijaitseva krusifiksi. Veistokset on aiemmassa tutkimuksessa yhdistetty erään vuoden 1515 dokumentin perusteella tallinnalaiseen renessanssitaiteilijaan Michel Sittowiin, mutta niiden alkuperää ei ole aiemmin selvitetty. Tämän tutkimuksen tavoite on selvittää Siuntion veistoskokonaisuuden elinkaari, alkuperä ja mahdollinen tekijä sekä korjata veistoksiin liittyneitä aiempia väärinkäsityksiä ja osallistua keskusteluun Itämeren ympäristön kansainvälisistä yhteyksistä myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa. Keskeiset tutkimuskysymykset ovat: Millainen on Kansallismuseon veistosryhmän elinkaari? Millaisesta alttarilaitteesta veistokset ovat peräisin ja mikä on sen alkuperä? Mikä on Michel Sittowin ja Siuntion kirkon veistosten välinen yhteys? Veistosten elinkaari on selvitetty arkistotutkimuksen avulla. Veistosryhmän alkuperäinen kokoonpano osana aatelislahjoituksena saatua alttarilaitetta on pyritty rekonstruoimaan säilyneiden kuvausten, tyylihistoriallisen analyysin ja vertailuaineiston avulla. Vertailukohteet on valittu saman aikakauden kirkollisen esineistön joukosta, joista on pyritty löytämään niitä yhdistäviä tyylillisiä tekijöitä sekä periodityylin, tietyn työhuoneen että yksittäisen tekijän tunnistamiseksi. Michel Sittowin yhteyttä veistoksiin niihin liittyviä väärinkäsityksiä on tarkasteltu historiografisen menetelmän avulla. Tämän tutkimuksen perusteella Kansallismuseon veistokset ovat peräisin Siuntion kirkkoon vuonna 1633 lahjoitetusta alttarilaitteesta. Todennäköinen lahjoittaja on ollut Sjundbyn kartanonherra, sotamarsalkka Åke Tott, joka on lahjoittanut teoksen vuonna 1633 kuolleen äitinsä Sigrid Vaasan muistolle. Tämä epitafialttarilaite on attribuutiotutkimuksen perusteella valmistettu Tallinnassa aikansa johtavan puunveistäjämestarin Tobias Heintzen työhuoneella. Michel Sittow on todennäköisesti valmistanut kuvateoksia Siuntion kirkon alttarille jo 1500-luvun alussa, mutta kyseiset teokset ovat tuhoutuneet Siuntion kirkon tulipaloissa. Tämä tutkimus osoittaa, etteivät Kansallismuseossa säilyneet Siuntion veistokset ole Sittowin työtä, vaan peräisin myöhemmän tallinnalaismestarin, Tobias Heintzen, työpajalla noin vuonna 1633 valmistetusta alttarilaitteesta. Tapaus ilmentää tutkimushistoriaansa myöten pitkää jatkumoa Uudenmaan, Tallinnan ja Itämeren alueiden välisessä yhteistyössä.
  • Eriksson, Lauri (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan tilausmuotokuvaa Suomen nykytaiteen kentällä vuosina 1990-2018. Tutkielman päätehtävänä on jäljittää taidehistoriallisen tieteenalan kautta teoksen tilaajan, taiteilijan ja muotokuvan kohteen toimintaa tilausmuotokuvan syntyhistoriassa sekä konventioissa. Tarkastelussa paikannetaan tilatun muotokuvan sosiaalisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia, kuten näköisyyteen, taiteen autonomiaan, taidemaailmaan, identiteettiin ja ideologiaan liittyviä merkityksiä. Sopimus tai tilauksen vahvistava asiakirja erottaa tilausmuotokuvan tässä tutkielmassa kaikista muista eri motiivien synnyttämistä muotokuvista. Tutkielma rakentuu kolmesta osa-alueesta, jotka kietoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi sisältäen: muotokuvia tilaavien instituutioiden tarkastelun, tilausmuotokuvien kontekstualisoinnin sekä tilausmuotokuvia toteuttavien kuvataiteilijoiden haastatteluiden analysoinnin. Nämä elementit punoutuvat tutkielmassa rakentuvan hermeneuttisen kehän eri komponenttien väliselle dialogille. Samalla käsitellään muotokuvia tilaavien instituutioiden toimintaperiaatteita, sopimuksia ja tilausmääriä. Lopuksi taiteilijoiden haastattelut rakentuvat synteesiksi yhdessä tutkielman avainteosten kesken. Tutkielma vahvistaa käsitystä, että tilatun muotokuvan traditiossa ja käytännöissä on havaittavissa selkeitä epäjatkuvuuksia ajanjaksolla 1990-2018. Suomen presidenttien muotokuvat asettuvat ulos perinteisestä edustus- ja hallitsijamuotokuvan konventioista selkeämmin ja johdonmukaisemmin muihin tutkielmassa käsiteltäviin muotokuvatilauksiin verrattuna. Konservatiivisena pidetyssä tilausmuotokuvassa on siirrytty statuksen painottamisesta sekä vallan representaatiosta intiimimpään ilmaisuun ja identiteettien moninaisuuteen. Vaikka muotokuvien identiteettikäsitys on monisäikeisempi ja vapaampi, suomalaiset tilaajatahot ovat varsin hitaasti lämmenneet traditionaalista muotokuvaa haastaville teoksille, mikä ilmenee sitoutumisella perinteiseen esittävyyteen ja öljyväriteoksiin. Vaihtoehtoiset tekniikat ja nykytaiteen suomat mahdollisuudet ovat jääneet tilausmuotokuvissa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyödyntämättä. Tämä koskee myös nykytaiteessa hyväksyttyä valokuvataidetta. Muotokuvatilauksia pidetään usein ristiriidassa vapaan taiteilijaidentiteetin kanssa. Tilaajien ja taiteilijoiden väliset sopimukset ovat tarkastelun ajanjaksolla vapaampia kuin esioletus antaa ymmärtää. Taitelijoiden haastattelut vahvistavat käsitystä siitä, että sopimukset eivät rajoita taiteilijoiden ilmaisua muotokuvatilauksissa. Tapauksissa, joissa tilauksen päämääränä on ensisijaisesti arvostettu taideteos, muotokuvien kohteet ovat poikkeuksellisen tietoisia taiteen kentän toimintatavoista ja arvostelmista. Kuvataiteesta kiinnostunut muotokuvan kohde näyttääkin olevan olennainen edellytys onnistuneelle muotokuvateokselle.
  • Heikkilä, Eino (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmani aiheena on taidemallin työn kehollisuus. Keskityn taidemallin työn kokemuksellisiin puoliin, jotka liittyvät mallien kehollisuuteen, kehona olemiseen, keholliseen tietoon ja kehonkieleen. Tutkimustehtävänäni on tarkastella kehollisuuteen liittyviä kulttuurisia merkityksiä taidemallin työssä siten kuin ne ilmenevät taidemalleina työskentelevien omassa kerronnassa sekä havaintojeni kautta. Lähden vastaamaan tutkimustehtävään kysymällä: mitä ja miten taidemallit kertovat omasta kehostaan? ja miten taidemallit käyttävät kehoaan työtilanteessa? Aineistoni koostuu kaikkiaan kahdeksasta taidemallina työskentelevän henkilön haastattelusta ja havainnointimateriaalista, johon sisältyy muistiinpanojen ohella piirustuksia malleista. Analysoin aineistoni käyttäen lähilukua. Tutkielmani on fenomenologista ajattelua hyödyntävää laadullista kulttuurintutkimusta. Fenomenologisen ajattelun mukaan ihmisen maailmassa oleminen on aina ensisijaisesti kehollista. Ihminen on sidoksissa maailmaan kehonsa kautta ajallisesti ja tilallisesti, ja hänen kognitionsa on seurausta siitä, että hän elää kehona. Tutkittaessani lähden siitä oletuksesta, että keholliset kokemukset eivät käänny sanoiksi suoraan, vaan ihminen tulkitsee ja antaa merkityksiä kokemuksilleen kulttuurisen kontekstinsa mukaisesti. Tutkielmassani tarkastelen kehollisuudelle annettuja merkityksiä kielellisesti ja kehollisesti tuotettuina. Kehokerronnan käsitteen avulla kiinnitän huomiota siihen prosessiin, jonka kautta taidemallit liittävät merkityksiä omaan kehollisuuteensa. Taidemallien kehokerronta muodostuu tutkielmassani erilaisten jännitteiden välille. Mallin työssä keho on katseen kohteena ja objektina, ja malli saattaa itse myös kokea muuttuvansa objektiksi työtilanteessa. Toisaalta malli harjoittaa toimijuutta siinä, että hän voi päättää ottamansa asennot suhteellisen vapaasti sekä käyttää luovuuttaan siinä, mitä kehollaan tekee ja ilmaisee. Kehollisen ilmaisun ja roolin ottamisen myötä malli voi leikitellä erilaisilla esittämisen tavoilla. Mallin keho näyttäytyy siten sekä katseltavana objektina että toimintaansa ohjaavana subjektina. Mallien näkemykset kehostaan voivat laajentua mallina toimimisen myötä. Kehoa arvioidaan työssä mittasuhteiden ja massojen mukaan, mutta arviointi ei ole arvostelevaa, vaan ennemminkin neutraalia. Tämä saattaa muuttaa mallin suhtautumista omaan kehoonsa rennommaksi. Malli myös tottuu olemaan alasti ihmisten edessä, mikä ilmenee työskentelyn varmuutena. Samalla malli tiedostaa alastoman kehon kulttuuriset merkitykset, ja saattaa sen vuoksi pyrkiä etäännyttämään itsensä esilläolon aiheuttamista tunteista. Työn anonyymiys toisaalta suojaa mallia siten, että vaikka mallin keho on esillä, hänen persoonansa pysyy salassa. Alastomuus voi tuoda mallille myös vallan tunnetta, kun hänen kehonsa on huomion keskipisteenä. Taidemallin kehollisuus on merkityksiltään moni-ilmeinen, muuttuvainen ja tilannesidonnainen. Se määrittyy nähdyksi tulemisen ja oman kehon tuntemisen kautta tavaksi käyttää kehoaan ja tuottaa kehollisia merkityksiä taiteilijoille. Ihmisen identiteetin on sanottu kietoutuvan postmodernissa yhteiskunnassa ulkoisen olemuksen ja ulkonäön ympärille, ja tulosteni pohjalta esitän, että taidemallin työ voi osalle malleista merkitä identiteettityötä. Mallin työssä on mahdollista käsitellä esimerkiksi omaan kehoon liittyviä epävarmuuden tunteita ja kokea, että omistaa kehonsa.
  • Wahlsten, Marianna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Postmodernin arkkitehtuurin vaihtoehtoisena näkökulmana esitetty historiallista eklektisyyttä vastustanut ’kriittinen regionalismi’ voidaan nykypäivänä ymmärtää paikallisuuden ja jatkuvuuden teoriana. Tutkimukseni selvittää miten paikallisuuden merkitystä tulisi huomioida nykyarkkitehtuurin kontekstissa, kun digitaalisuus muuttaa tapaa millä todellisuutta hahmotetaan. Informaation välitykseen liittyvä vallankumous on muokannut ajan ja paikan käsitteitä. Tutkin digitalisaation merkitystä osana arkkitehtuurin luovaa työskentelyä, fenomenologiaan pohjautuvan arkkitehtuuriteorian näkökulmasta. Selvitän myös perspektiivin merkitystä digitaalisten ohjelmien rakenteissa. Tutkimukseni lähtökohta on arkkitehtuurihistorioitsija Kenneth Framptonin essee Towards a Critical Regionalism: SixPoints for an Architecture of Resistance (1983). Esimerkkinä ympäristön huomioinnista Frampton nostaa Alvar Aallon piirtämän Säynätsalon kunnantalon (1952). Käytän rakennusta lähtökohtana tutkimuksessani, kun analysoin miten nykypäivän suunnittelussa voidaan huomioida paikallisuutta ja ympäristöä. Selvitän teorian kehitystä ja niitä mahdollisuuksia, mitä arkkitehtuurissa on toteutettu perustuen Framptonin teesin keskeisiin ajatuksiin. Tulkitsen paikallisuuden käsitettä nykyarkkitehtuurin esimerkkien avulla, myös empiiristen havaintojen ja liikkeen kautta. Vertaan globalisaation merkitystä ja historiallisten kerrostumien jatkumoa kahdessa vastakkaisessa kaupunkitilassa. Ajallisen kehityskaaren havainnollistamiseksi vertaan arkkitehtuurin esimerkkejä eri vuosikymmeniltä. Lopuksi sovellan Framptonin teesiä Anttinen Oiva arkkitehtitoimiston suunnittelemaan Helsingin yliopiston pääkirjastoon (2012).
  • Väisänen, Teemu (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa käsitellään Porissa jatkosodan aikaan toimineen saksalaisen lentotukikohdan rakennuskantaa sekä paikkatieto-ohjelmiston tarjoamia työkaluja arkistoaineiston käsittelyyn. Vuonna 1939 valmistunut Porin lentokenttä toimi jatkosodan aikaan Saksan ilmavoimien keskeisenä huoltokenttänä ja vastasi muun muassa Pohjois-Norjaan sekä Suomeen ryhmitettyjen lentoyksiköiden varaosapalveluista, suurista huolloista ja kaluston vaihdosta. Lentotukikohta suunniteltiin vastaamaan jopa 2000 saksalaisen sotilaan tarpeisiin, ja joukkoja varten rakennettiin huomattava määrä majoitus- ja muonituskapasiteettia lentokentän lähiympäristöön. Tutkielmassa lentotukikohdan rakennuskannan laajuutta tutkitaan hyödyntäen suomalaisissa arkistoissa säilytettyjä karttoja ja muuta arkistoaineistoa. Kartoista saatava paikkatieto muunnettiin tutkimuksessa yhtenäiseksi paikkatieto-ohjelmistolla käsiteltäväksi projektioksi, joka sisältää yhteensä 297 erillistä lentotukikohdan rakennusta ja rakennelmaa. Sen lisäksi että projektion kautta lentotukikohdan kokonaisrakennuskantaa voidaan tarkastella yhtenäisenä kokonaisuutena, projektio mahdollistaa myös rakennuskannassa tapahtuvien muutosten seuraamisen välirauhan ajalta sodan jälkeisiin vaiheisiin. Lisäksi tutkielmassa perehdytään kokeiluluontoisesti sellaisiin maisema-arkeologisiin menetelmiin, joissa arkeologista aineistoa tarkastellaan nykypäivästä käsin. Menetelmän kautta tutkielmassa selvitetään, kuinka lentotukikohdan sodanaikaiset kerrostumat sijoittuvat suhteessa moderniin maankäyttöön, ja mitkä alueet tarjoavat parhaat edellytykset arkeologisille kenttätöille. Porin lentotukikohdan tutkimusten kautta tutkielma perehtyy myös tarkemmin paikkatieto-ohjelmistojen arkeologialle tarjoamiin työkaluihin ja mahdollisuuksiin. Tutkielmassa haasteista esiin nousevat erityisesti lähdeaineiston puutteet ja yksityiskohtaisten projektioiden luontiin liittyvä ajankäyttö. Sen sijaan paikkatieto-ohjelmistojen tarjoamista mahdollisuuksista etenkin suuren tietomäärän käsittelyyn, kaivauspaikan valintaan ja menetelmien monipuolisiin käyttömahdollisuuksiin liittyvät tekijät koetaan tärkeiksi.