Browsing by Subject "Medical and biolaw"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 56
  • Hopponen, Nadja (Helsingfors universitet, 2014)
    Euroopan alueella homoseksuaalien ja heidän perheessään elävien lasten oikeusasema vaihtelee merkittävästi. Aiheeni liittyy kiinteästi Suomessa juuri voimaan saatettuun uuteen adoptiolakiin (20.01.2012/22), jonka laatimisen taustalla on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Euroopan ihmisoikeussopimuksen tulkintaa ja adoptiota koskeva oikeuskäytäntö, sekä Suomen lainsäädännön mukauttaminen lasten adoptiota koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen mukaiseksi (SopS 38-39/2012). Tutkielmassani on osia, jotka voitaisiin sijoittaa parhaiten oikeuden- ja sukupuolen tutkimukseen (law and gender), johon kuuluu positiivisen oikeuden ja oikeudellisten käytäntöjen vaikutusten tarkastelua vähemmistöjen näkökulmasta. Työni voidaan sijoittaa myös perheoikeuteen, joka on perinteisesti ollut hitaasti muuttuva oikeudenala arvosidonnaisuutensa vuoksi. Tutkielmallani on lisäksi osia, jotka liittyvät perus- ja ihmisoikeustutkimuksen perinteeseen, tästä syystä sijoitan tutkielmani näiden kolmen eri oikeuden alojen väliin. Menetelmänä työssäni käytän pääosin ongelmakeskeistä lainoppia, jonka avulla pyrin vastamaan siihen kysymykseen minkälainen on homoseksuaalien adoptio-oikeus Suomessa, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin sallii tällä hetkellä edelleen valtioille harkintamarginaalia, mutta tapauksen X ja muut v. Itävalta (19.02.2013) perusteluiden jälkeen vaikuttaa siltä, että tätä valtioiden harkintamarginaalia saatetaan kiristää ja tarkkailla jatkossa. EIT ei kuitenkaan selvästi halua lähteä muuttamaan kansallisia lainsäädäntöjä tällä alueella, siten että samaa sukupuolta oleville pareille annettaisiin yhtäläiset oikeudet kuin avioliitossa oleville eri sukupuolta oleville pareille. Saattaa olla, että jokin muu yhteisön oikeuteen liittyvä toimija onnistuisi tässä tehtävässä tulevaisuudessa paremmin. Kyse on kuitenkin pohjimmiltaan asiasta, joka toteutuakseen vaatisi aidon konsensuksen EU:n jäsenvaltioissa. Suomen nykyinen adoptiolaki mahdollistaa sen, että homoseksuaalinen henkilö adoptoi lapsen yksin. Tämä juontaa juurensa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuun edellä käsitellyssä tapauksessa E.B. v. Ranska (22.01.2008), jossa todettiin, että olisi vastoin EIS:n 8 ja 14 artiklaa estää naimattomia yksinäisiä ihmisiä adoptoimasta lapsia heidän seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Suomessa samaa sukupuolta olevat parit, jotka ovat rekisteröineet parisuhteensa saivat tätä ennen 1.9.2009 voimaantulleella lain muutoksella ( 391/2009) oikeuden perheensisäiseen adoptioon. Perheensisäinen adoptio mahdollistaa parisuhteessa olevalle kumppanille sen, että hän voi adoptoida toisen osapuolen lapsen. Suomessa tällä hetkellä samaa sukupuolta olevilla pareilla ei ole oikeutta adoptoida yhdessä lasta. Adoptiolakia koskevassa lausunnossaan perustuslakivaliokunta sivuutti asiantuntijalausuntojen esittämän kritiikin ja päätyy kannattamaan hallituksen esitystä ilman sen suurempia viittauksia asiantuntijalausunnoissa esiin tulleisiin ongelmiin.. Keskeisin ongelma perustuslakivaliokunnan lausunnossa on, ettei se asiantuntijalausuntojen esiin nostamasta argumentaatiosta huolimatta esitä kattavia, konkreettisia, tarkkarajaisia ja hyväksyttäviä perusteluita sille, miksei rekisteröidyssä parisuhteessa oleville voida antaa yhteisadoptio-oikeutta. Tulevaisuudessa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin voi odottaa joutuvansa enenevissä määrin käsittelemään homoseksuaalien oikeuksiin liittyviä tapauksia, lisäksi tuomioistuimen avattua valitusmahdollisuutta liittyen adoptioon voidaan olettaa, että valitukset koskien adoptio-oikeutta lisääntyvät.
  • Crawford, Teija (Helsingin yliopisto, 2020)
    Pääsäännön mukaan kaikille hoito- ja tutkimustoimenpiteille on oltava potilaan suostumus. Potilaan on annettava suostumuksensa vapaasta tahdosta. Hänellä on oltava riittävät tiedot asiaan vaikuttavista seikoista, riskeistä sekä päätöksensä seurauksista. Se tarkoittaa, että potilaalla on oikeus koskemattomuuteen, oikeus päättää omasta kehostaan ja terveydestään. Nämä oikeudet ovat osa itsemääräämisoikeutta, joka on tärkeä perus- ja ihmisoikeus sekä yksi keskeisimmistä potilaan oikeuksista. Itsemääräämisoikeutta on pyrittävä toteuttamaan mahdollisimman pitkälle. Potilaslain mukaan myös alaikäinen potilas voi olla itsemääräävä, jos lain edellytykset riittävästä kypsyydestä täyttyvät. Alaikäinen, joka ikänsä ja kehitystasonsa perusteella kykenee ymmärtämään päätöksen merkityksen voi antaa suostumuksen itse. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, ulottuuko alaikäisen itsemääräämisoikeus myös tilanteisiin, joissa hän voisi itsemääräämisoikeuden nojalla tehdä itseään vahingoittavia päätöksiä. Toisin sanoen tutkielman aiheena on selvittää voiko alaikäinen kieltäytyä hoitotoimenpiteistä tai tutkimuksista, ja missä tilanteessa. Kieltäytymistä tarkastellaan vakaumukseen vedoten, syömishäiriöpotilaan kohdalla sekä rokotuksista ja lääketieteellisestä tutkimuksesta kieltäytymisen osalta. Kynnys puuttua tai rajoittaa itsemääräämisoikeutta on korkea ottaen huomioon sen perustan perus- ja ihmisoikeutena. Alaikäiset ansaitsevat tulla kohdelluiksi yhdenvertaisesti. Samaan aikaan lasten erityiset ihmisoikeudet velvoittavat huomioimaan lapsen haavoittuvan aseman erityispiirteet. Lapsella on oikeus suojeluun ja huolenpitoon, mutta myös oikeus osallistua itseään koskeviin päätöksiin. Viimeisten vuosikymmenten aikana lapsen asema on muuttunut passiivisesta kohteesta kohti aktiivista toimijuutta. Muuttunut asema voi joutua ristiriitaan lapsen suojeluvelvoitteen kanssa. Tutkielmassa painotellaan lapsen autonomian ja suojeluvelvoitteen välillä, unohtamatta lapsen edun ensisijaisuuden periaatetta.
  • Houtsonen, Anita (Helsingfors universitet, 2013)
    Alkiodiagnostiikka on geeniteknologian mahdollistama menetelmä, jossa alkiosta voidaan tutkia vakavia perinnöllisiä sairauksia tai kromosomien muutoksia. Tämä tapahtuu ennen alkion istuttamista naisen kohtuun, joten tekniikka vähentää fyysisesti ja psyykkisesti kuormittavia raskauden keskeytyksiä. Tutkimusalueeni liittyy siihen problematiikkaan, minkälaisten sairauksien osalta alkion valintaa on mahdollista suorittaa. Mitä tarkoitetaan laissa olevalla vakavalla sairaudella? Tutkimuksessa apunani on lainopillinen metodi, jossa tutkimusmenetelmänä on voimassa olevien oikeussääntöjen tulkinta ja systematisointi. Tutkimuskysymysten selvittämisessä ja tulkintojen esittämisessä käytän apuna niin kotimaista kuin kansainvälistä oikeuskirjallisuutta, kansainvälisiä sopimuksia ja suosituksia sekä lakien esitöitä. Lisäksi selvitän alkiodiagnostiikan indikaatioiden arviointia käytännössä haastattelemalla HUSLAB:n kliinisen genetiikan yksikön ylilääkäriä. Lain tarkoituksen selvittäminen on mielenkiintoista myös vuodenvaihteessa voimaan astuvan potilasdirektiivin kannalta. Tätä varten suomalaisen terveydenhuollon palveluvalikoima on määriteltävä. Tutkielmassani on piirteitä poikkitieteellisestä tutkimuksesta, sillä aiheen tarkastelussa ei voi välttyä oikeustieteen ulkopuolella tapahtuvasta tutkimuksesta. Geenitekniikan uusia sovelluksia ei nähdä vain mahdollisuuksina vaan niihin liitetään myös uhkakuvia. Alkiodiagnostiikan vastustajat puhuvat eugeniikasta eli rodun jalostuksesta sekä uusista syrjinnän muodoista. Diagnostiikka saatetaan nähdä loukkauksena esimerkiksi olemmassa olevia vammaisia kohtaan. Keskeinen vasta-argumentti on myös huoli ihmisarvon vaarantumisesta. Ihmisarvo liitettiin perinteisesti jo syntyneisiin ihmisiin ja heidän itsemääräämisoikeutensa turvaamiseen. Modernissa bioteknologiassa käsite on kuitenkin saanut uudenlaisen merkityksen, sillä uusien sovelluksien pelätään loukkaavan ihmislajin arvokkuutta ja identiteettiä. Alkiodiagnostiikka on sallittua hedelmöityshoitolain mukaan, jos sillä voidaan estää tutkitun vakavan sairauden periytyminen. Myös tulevan lapsen sukupuolen määräytymiseen saadaan vaikuttaa, jos hedelmöityshoidossa käytetään parin omia sukusoluja ja näistä syntyvällä toista sukupuolta olevalla lapsella olisi huomattava vaara saada vakava sairaus. Tutkimuskysymykseni nousevat lain tekstin monimerkityksellisyydestä ja epäselvyydestä. Tutkielmassa tavoitteena on julkituoda alkiodiagnostiikkaan kohdistuva viranomaiskäytäntö sekä -ohjeistus. Lisäksi tavoitteena on löytää tasapaino vanhempien lisääntymisvapauden sekä ihmisarvon vaarantumisen välillä. Tutkimustehtävänä on myös kriittisesti arvioida nykyistä lainsäädäntötilaa ja esittää perusteltuja de lege ferenda -kannanottoja kudoksiltaan sopivan alkion valitsemiseksi aiemman sisaruksen pelastamiseksi hengenvaaralliselta sairaudelta. Tuon esiin myös ehdotuksen uudeksi lainkohdaksi, jotta alkion valinta aiemman sisaruksen pelastamiseksi olisi sallittua. Vertailukohteena tuon esiin Iso-Britannian sääntelyä ja käytäntöä, jossa keskeisenä ohjeistavana ja valvovana virastona toimii Human fertilisation & embryology authority. Keskeisenä tutkimustuloksena oli sen havaitseminen, että alkiodiagnostiikan edellytysten olemassaoloon vaikuttaa hyvin moni asia. Sairauden vakavuuden arviointiin vaikuttavat taudin oireet ja hoidettavuus, mutta keskeisessä asemassa ovat myös perheiden yksilölliset tilanteet. Täten näkisin, vaikka yhtenä tutkimustuloksena oli keskitetyn arviointi- ja valvontaviraston tarpeen havaitseminen, että lisäksi potilaskohtanen arviointi tulee säilyttää osana käytäntöä pohdittaessa alkiodiagnostiikan edellytyksiä. Perinnöllisyysneuvonnalla on tässä keskeinen rooli. Keskitetyn arviointi- ja valvontaviraston etuna näen lisäksi sen, että se mahdollistaisi myös uusia alkiodiagnostiikan sovelluskohteita, kuten kudosyhteensopivan alkion valinnan aiemman sisaruksen pelastamiseksi.
  • Haasto, Juuso (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan alkuperäislääkkeiden yksinoikeussuojan sekä alkuperäislääkkeiden ja geneeristen lääkkeiden välisen kilpailuasetelman vaikutusta alkuperäislääkkeiden innovointiin Euroopan unionissa. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: 1. Millainen yksinoikeussuojan taso alkuperäislääkkeillä on tällä hetkellä EU:n alueella ja mistä eri osista tämä yksinoikeussuoja muodostuu? 2. Miten yksinoikeussuoja ja alkuperäislääkevalmistajien tulojen kerryttämismahdollisuudet ennen geneerisen hintakilpailun alkamista ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä EU:ssa? 3. Pitäisikö EU:n tukea lääkealan innovointia nykyistä enemmän sekä kannustaa siihen aktiivisemmin, ja miten tämä tulisi tehdä? Laajahkoa aihetta lähestytään sekä lainopillisesta että oikeustaloustieteellisestä näkökulmasta. Tarkoituksena on de lege ferenda -argumentein tuoda esille alkuperäislääkkeiden yksinoikeussuojaan sekä alkuperäislääkkeiden ja geneeristen lääkkeiden välisen kilpailuasetelman sääntelyyn liittyviä epäkohtia, joihin puuttumalla EU:ssa pystyttäisiin aiempaa vahvemmin tukemaan lääkealan innovointia sekä hillitsemään lääkekustannusten nousua. Aihe on ajankohtainen, sillä Euroopan komissio on tänä vuonna käynnistänyt aloitteen uuden EU:n lääkealan strategian kehittämiseksi. Strategian yhtenä tavoitteena on parantaa EU:n lääketeollisuuden innovointitasoa, jonka kehitys on 2000-luvulla jäänyt selkeästi jälkeen Yhdysvalloista. Tutkielmassa päädytään siihen johtopäätökseen, ettei alkuperäislääkkeiden yksinoikeussuojan lakisääteiseen pituuteen ole toistaiseksi syytä puuttua. Suojajärjestelmästä sekä geneerisen hintakilpailun sääntelystä löytyy silti lukuisia mahdollisia kehityskohteita, joihin tulisi kiinnittää huomiota. Lisäksi tutkielmassa esitetyn perusteella voidaan tehdä se johtopäätös, että alkuperäislääkkeiden ja geneeristen lääkkeiden välistä kilpailuasetelmaa välittömästi koskeva EU-sääntely on ollut viime vuosikymmeninä selkeästi geneerisiä lääkevalmistajia suosivaa.
  • Huopaniemi, Anne-Maria (Helsingfors universitet, 2014)
    Anonym bortgivning av barn är ett fenomen som etablerat sig i många europeiska länder. Med anonym bortgivning av barn menas ett förfarande där en förälder, oftast modern, kan ge bort sitt barn utan att uppge sin identitet under förfarandet. Anonym födsel, det vill säga ett förfarande där en kvinna kan anonymt föda sitt barn på sjukhuset och lämna barnet där, är den ena huvudvarianten av de i avhandlingen behandlade möjligheterna till anonym bortgivning av barn. Den andra är lämnandet av ett barn i en så kallad ”babylucka”, med andra ord ett uppvärmt utrymme där en baby kan lämnas utan att identiteten av den som lämnar babyn kommer fram. Motiveringen för dessa möjligheter till anonym bortgivning av barn sägs framför allt vara att skydda barn från utsättande och barnadråp. I avhandlingen behandlas rättsliga problem gällande dessa möjligheter till anonym bortgivning av barn ur ett rättsjämförande perspektiv. I avhandlingen behandlas möjligheterna till anonym bortgivning av barn i Tyskland, Frankrike, Luxemburg och Italien. Även rättsläget i Spanien, där anonym födsel varit tidigare möjligt men senare slopats, samt Finland, där anonym bortgivning av barn är ett okänt fenomen, behandlas i jämförelsen. Utgångspunkten för avhandlingen är rättsläget i Tyskland, där möjligheter till anonym bortgivning av barn funnits sedan 1999. Fastän utbudet av möjligheter till anonym bortgivning av barn har ökat stadigt finns ingen lagstiftning om dessa möjligheter till anonym bortgivning av barn. Anonym bortgivning av barn är på många sätt oförenlig med tysk rätt och bryter mot stadganden i gällande tysk rätt. Det mest uppenbara problemet med anonym bortgivning av barn är att barnet inte har möjlighet att få information om sina föräldrar. Rätten att känna sitt ursprung är enligt Europeiska människorättsdomstolens praxis en del av skyddet för privatliv enligt artikel 8 i Europeiska konventionen om mänskliga rättigheter och skyddas även av artikel 7 i FN:s konvention om barnets rättigheter. Å andra sidan motiveras möjligheterna till anonym bortgivning av barn ofta med att man med möjligheten till anonym bortgivning av barn strävar efter att skydda liv och hälsa av barnet, och vid anonym födsel på sjukhus även moderns liv och hälsa. Som en kompromisslösning till problematiken av de motsatta intressena av modern och barnet har det i Tyskland införts en möjlighet till så kallad förtrolig födsel, vilken innebär att kvinnan kan föda barnet på sjukhus under en pseudonym, men hennes identitet tas upp av ett rådgivningsställe och bevaras, så att barnet efter att ha fyllt 16 år kan be om att få reda på moderns identitet. De gamla möjligheterna och problemen med dem kvarstår dock även efter ikraftträdandet av den nya lagen. Anonym födsel är en långvarig tradition i Frankrike. Fastän utvecklingen har gått mot en mindre strikt anonymitet av modern, och fastän åtgärder för att underlätta anonymt födda barns sökande efter sina biologiska föräldrar tagits, kan ett barn inte få reda på identiteten av modern som fött anonymt utan hennes samtycke. Detta är fallet även i Luxemburg och Italien. I avhandlingen behandlas praxis av Europeiska domstolen för mänskliga rättigheter gällande rätten att känna sitt ursprung samt praxis gällande specifikt anonym födsel. Dessutom tas upp ställningstaganden av FN:s barnrättskommitté gällande anonym bortgivning av barn. I avhandlingen framförs att det borde avstås från sådana förfaranden där ett barn kan ges bort fullständigt anonymt. Ifall detta inte kan ske framförs i avhandlingen att anonym födsel är att föredra över användningen av babyluckor, eftersom anonym bortgivning av barn genom användningen av en ”babylucka” ingriper i barnets rätt att känna sitt ursprung utan den skydd för kvinnans och barnets liv och hälsa som utgörs av att kvinnan får medicinsk hjälp vid förlossningen. I avhandlingen framförs som det mest önskvärda alternativet ett sådant förfarande där kvinnan kan hållas anonym gentemot sjukhuset, men där hennes identitet tas upp och bevaras så att barnet kan få information om sitt ursprung, i likhet med det tyska alternativet förtrolig födsel.
  • Wainikka, Satuanna (Helsingfors universitet, 2017)
    Lääkäreillä on erityinen asema lääketieteellisen tiedon tuottajina ja tulkitsijoina. Tämän vuoksi lääkäreitä tarvitaan asiantuntijoina yhteiskunnan eri alueilla: vakuutus- ja eläkejärjestelmissä, lainkäyttöelimissä, terveydenhuollon valvonnassa sekä todistajina oikeudenkäynneissä. Terveydenhuollon erityisvalvontaviranomaiset Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto (Valvira) sekä aluehallintovirastot ovat katsoneet, että niiden toimivaltaan ei kuulu valvoa lääkäreiden toimintaa terveyden- ja sairaanhoidon ulkopuolella. Eduskunnan oikeusasiamies on kuitenkin ratkaisussaan dnro 1836/2/10 katsonut, että asiantuntijalääkäreiden valvonta kuuluu terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain mukaan terveydenhuollon erityisvalvontaviranomaisille. Tässä tutkielmassa analysoin kyseistä eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisua ja asian käsittelyn yhteydessä esiin nousseita näkemyksiä. Pohdin sitä, millainen merkitys oikeusasiamiehen linjauksella on viranomaisten toimintaan. Oikeusasiamiehen ratkaisun pohjalta tarkastelen, millaiset edellytykset terveydenhuollon erityisvalvontaviranomaisilla on valvoa lääkäreiden toimintaa asiantuntijatehtävissä ottaen huomioon valvontaviranomaisten toimivallan, asiantuntemuksen ja valvontaan käytettävissä olevat voimavarat. Pohdin tutkielmassani myös asiantuntijalääkäreiden valvonnan sisältökysymyksiä. Esittelen esimerkkejä ylimpien laillisuusvalvojien asiantuntijalääkäreitä koskevasta ratkaisukäytännöstä ja arvioin sitä, millaiset edellytykset terveydenhuollon erityisvalvontaviranomaisilla on tehokkaasti valvoa asiantuntijalääkäreiden toimintaa yhtäältä menettelyn ja toisaalta sisällön näkökulmasta. Esille nousee myös kysymys valvonnan tarpeellisuudesta ja siitä, voidaanko yksittäistapauksellisen jälkivalvonnan keinoin vastata asiantuntijalääkäreiden herättämään kritiikkiin. Koska toimivallasta tulisi säätää lailla, katson, että terveydenhuollon ammattihenkilölakia tulisi täsmentää siltä osin, tulisiko asiantuntijalääkäreiden valvonnan kuulua terveydenhuollon erityisvalvontaviranomaisten tehtäviin. Asetun kuitenkin oikeusasiamiehen ratkaisusta poikkeavalle kannalle, ja näkemykseni mukaan valvonta tulisi tarkoituksenmukaisuussyistä rajata ammattihenkilöiden toimimiseen terveyden- ja sairaanhoidossa.
  • Heikkilä, Hanna Kaisa (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielmassa tarkastellaan kriittisesti Suomen vanhemmuuslainsäädäntöä erityisesti homo- ja lesbovanhemmista muodostuvien sateenkaariperheiden näkökulmasta. Tutkimuksessa selvitetään, miten vanhemmuus määräytyy Suomen lainsäädännössä, millaista vanhemmuutta lainsäädäntö suojaa ja millaista perhekäsitystä ja käsitystä lapsen edusta suhteessa erilaisiin vanhemmuuksiin se ilmentää. Tutkimuksessa tuodaan myös esiin, miten lainsäädäntö kykenee vastaamaan lesbo- ja homoparien sekä useammasta kuin kahdesta vanhemmasta koostuvien apilaperheiden vanhemmuusratkaisuihin ja miten lainsäädäntöä pitäisi tästä näkökulmasta kehittää. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan lapsen etua. Metodologisesti tutkimus on sekä oikeuspoliittinen että lainopillinen tutkimus. Tällä hetkellä isyys määräytyy isyyslain 5.9.1975/700 mukaisesti avioliittoon perustuvan isyysolettaman, maistraatin hyväksymän isyyden tunnustamisen tai kanteeseen perustuvan tuomioistuimen päätöksen perusteella. Hedelmöityshoidon tuloksena syntyneen lapsen isäksi on vahvistettava mies, joka antoi suostumuksensa hedelmöityshoitoon yhteisymmärryksessä äidin kanssa. Annettaessa hedelmöityshoitoa yksinäiselle naiselle, voidaan hedelmöityshoitolain 22.12.2006/1237 mukaan lapsen isäksi suostumuksellaan vahvistaa siittiöitään luovuttanut mies. Adoptiolaissa 20.1.2012/22 vanhemmuus siirtyy aiemmilta vanhemmilta adoptiovanhemmille, kun tuomioistuin vahvistaa adoption. Laki rekisteröidystä parisuhteesta 9.11.2001/950 mahdollistaa perheen sisäisen adoption myös rekisteröidyille homo- ja lesbopareille. Äitiys perustuu kirjoittamattoman oikeuden nojalla synnytykseen. Lainsäädännössä korostuu isyyden merkitys ja sen taustalla näkyy heteronormatiivisuus, oletus kahdesta luonnollisesta sukupuolesta, miehestä ja naisesta sekä heteroydinperheiden ja niistä poikkeavien perhemuotojen välinen legimititeettiero. Sateenkaariperheiden asema vanhemmuuslainsäädännössä on epätasa-arvoinen heteroperheisiin nähden. Esimerkiksi perheen ulkoinen adoptiomahdollisuus on rajattu vain aviopareille, eikä hedelmöityshoitoja saavan naisen rekisteröityä puolisoa voida vahvistaa suoraan syntyvän lapsen vanhemmaksi hoitoon annetun suostumuksen perusteella, kuten heteroparien kohdalla. Apilaperheiden asemaa hankaloittaa se, ettei Suomen lainsäädäntö mahdollista lapselle useampaa kuin kahta juridista vanhempaa. Lasten asema näissä perheissä on turvaton, kun heille merkityksellisiä vanhemmuuksia ei voida laillisesti vahvistaa. Sateenkaariperheiden aseman parantamiseksi on ehdotettu muun muassa tasa-arvoista avioliittolakia, jolloin myös rekisteröidyt parit saisivat adoptiomahdollisuuden, sekä isyyslain muuttamista vanhemmuuslaiksi, jolloin esimerkiksi isyysolettama tulisi sovellettavaksi myös rekisteröityihin pareihin. Myös synnyttäneen äidin samaa sukupuolta oleva avopuoliso pitäisi pystyä vahvistamaan juridiseksi vanhemmaksi hedelmöityshoitoon annetun suostumuksen perusteella. Tutkimuksessa tarkasteltiin lapsen etua niin lainsäädännössä, perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta, kuin myös eettismoraalisena ei-juridisena terminä, joka tulee esiin sateenkaariperheiden vanhemmuutta koskevissa keskusteluissa. Tutkimusten perusteella homo- ja lesboperheiden lapset ovat tasapainoisia, eivätkä eroa heteroperheiden lapsista merkittävästi. Näyttääkin siltä, ettei ole perusteita asettaa yhtä perhemallia tai vanhemmuuden mallia toista parempaan asemaan lapsen kasvuympäristönä. Vanhemmuuden määräytymistä koskevissa laeissa lapsen etu näyttäytyy paitsi sitä kautta, millaista vanhemmuutta niiden voi katsoa suojaavan, myös esimerkiksi hedelmöityshoitolaissa olennaisena edellytyksenä hedelmöityshoidon antamiselle sekä perusteluna lapsen tiedonsaantioikeudelle alkuperästään. Adoptiolaissa lapsen etu on lain johtava periaate, edellytys adoption vahvistamiselle, sekä syynä vanhempien ikäeroa ja avioliittovaatimusta koskevalle sääntelylle. Myös adoptiolain mukaista lapsen oikeutta pitää yhteyttä aikaisempaan vanhempaansa ja oikeutta tietää alkuperästään on perusteltu lapsen edulla.
  • Luoma, Ossi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Over the recent years, biometric verification and identification (“biometrics”), automated identification of a person by physical or physiological characteristics, has become more common also in working life. It is a technology that may pose significant risks to the protection of personal data. The General Data Protection Regulation of the European Union ("GDPR") has a significant impact on the conditions for the use of biometrics in working life by classifying biometric data for identification purposes as specific categories of personal data.         The research question of the thesis is: "What are the conditions for the use of biometrics at workplace to be acceptable from a data protection legislation perspective?", with a clarifying additional question: “Which of the 9(2) GDPR exemptions is most probable to be applicable for the use of biometrics in workplace context, and with which conditions?” As biometric data for identification purposes belong to special categories of personal data under Article 9 GDPR, they are subject to stricter requirements than the processing of "regular" personal data. To enable the use of biometric identifiers at all at workplace, one of the exceptions of Article 9(2) must apply. As the use of biometric identification at workplace is not specifically provided for in labor law in Finland, the only possible exception in a “typical” employment context is an explicit consent of the data subject.         The use of consent in the context of an employment relationship has its inherent weaknesses due to the employee's subordinate position and should therefore be avoided. However, consent may be used when no other legal basis for processing or exception for the processing of special categories of personal data applies, provided that the conditions for the validity of the consent are met. The most problematic of these conditions in the context of employment relationship is the voluntary nature of consent. In order for consent to biometric identification to be seen as voluntary, the employer must provide an alternative means of identification so that the employee has an actual opportunity to choose whether or not to consent to the use of biometrics. Another key requirement for a valid consent is the provision of sufficient information to the data subject, a requirement which is emphasized in the case of an explicit consent. In addition to the validity of consent, the principle of lawfulness, fairness and transparency of processing, as set out in Article 5 GDPR, also require adequate information to be provided. It is therefore particularly important for the employer to ensure that the employee is adequately informed about the use of biometric identification, including of the risks involved, before giving consent.         When introducing biometrics, the employer should in principle carry out a data protection impact assessment pursuant to Article 35 GDPR, and, as part of this, devise measures to control the risks of processing. In the impact assessment, the employer must assess whether biometric identification is necessary and proportionate, taking into account the details of the specific use case – and based on this, decide whether or not biometric identification is offered. It is noteworthy that, if biometric identification is taken into use, the requirement for the explicit consent of the data subject will ultimately give the employee an opportunity to assess whether he or she considers biometric identification to be necessary and proportionate.         To manage the risks of biometric identification, the thesis identifies certain actions an employer should take when implementing biometrics. As regards the biometric system, verification rather than identification should be used, also allowing the use of a local storage media. For storage, local storage should be preferred over centralized databases, and a biometric template should be stored instead of the actual biometric sample. System requirements must be carefully defined, and security experts are to be utilized to design adequate security measures. The model rules of the French Data Protection Supervisor, CNIL, on the use of biometric identifiers at workplace could serve as guidance. However, there is currently some uncertainty in the use of biometric identification in the workplace due to the inherent weakness of the use of consent in the employment context. The situation in the absence of special legislation on biometrics at workplace is not ideal. it would be desirable for Finland to introduce legislation concerning biometric identification at workplace, for example in line with the French model. The use of biometrics at workplace is unlikely to diminish in the future due to the ever-evolving technology. For this reason, it would be important to regulate the subject more precisely, thus making it easier for employers to ensure their compliance. From the perspective of the data subject, it would also be desirable for biometric identifiers in the workplace to be subject to clear provisions that are interpreted uniformly by employers.
  • Matikkala, Mira (Helsingfors universitet, 2015)
    Biopankki on virallisen luvan saanut ja valvonnan alaisena toimiva yksikkö, johon kerätään ja jossa säilytetään ihmisperäisiä näytteitä ja niihin liittyvää elämäntapatietoa tulevaa tutkimusta varten. Näytteet ovat yksilötasolla tunnistettavissa, mutta ne on koodattu anonyymeiksi ja tunnistus onnistuu vain tarkasti varjellun koodiavaimen avulla. Biopankkien tutkimuksellinen käyttötarkoitus kattaa sekä tieteellisen tutkimuksen että kaupallisen tuotekehittelyn. Tutkielmassa käsiteltävä tutkimuskysymys on kaksivaiheinen. Ensinnäkin siinä kartoitetaan, mitkä ovat biopankkitoimintaan liittyvät keskeiset oikeudelliset ongelmat. Tutkielma rakentuu siten, että kukin näistä kysymyksistä muodostaa oman kappaleensa. Tiivistetysti biopankkeihin liittyvät oikeudelliset ongelmat liittyvät näytteiden luovuttajien asemaan: heidän itsemääräämisoikeuteensa, henkilötietojen suojaansa sekä tiedonsaantioikeuteensa. Lisäksi tutkielmassa käsitellään oikeutta biopankkitutkimuksesta syntyvien tulosten kaupalliseen hyödyntämiseen ja yleisesti Suomen biopankkilain säädäntöprosessia. Toiseksi tutkielmassa selvitetään, kuinka Suomessa vuonna 2013 voimaan tullut biopankkilaki pyrkii ottamaan nämä ongelmat haltuun. Kokonaisuutena Suomen biopankkilaki vastaa biopankkien yleisiin oikeudellisiin ongelmiin hyvin ja lakia voidaan pitää erittäin onnistuneena. Kautta linjan tutkielmassa pidetään mukana myös biopankkitoiminnan kansainvälinen konteksti. Suomen biopankkilaissa omaksuttuja ratkaisuja peilataan etenkin Viron ja Ruotsin biopankkikäytäntöihin. Molemmat maat ovat biopankkilainsäädännössään Suomea noin kymmenen vuotta edellä, sillä Viro sääti ihmisgeenien tutkimuslakinsa vuonna 2001 ja Ruotsi biopankkilakinsa vuonna 2003. Biopankkitoimintaa ei muutenkaan harjoiteta rajatussa tyhjiössä, vaan kansainvälinen verkostoituminen ja rajat ylittävien tutkimusinfrastruktuurien luominen ovat onnistuneessa biopankkitoiminnassa keskeisessä asemassa. Tutkielman lähestymistapa onkin kauttaaltaan kontekstualisoiva: Suomen biopankkitoimintaa tarkastellaan osana kansainvälistä ajallista jatkumoa, minkä lisäksi myös biopankkitoiminnan ongelmat ja ratkaisut pyritään avaamaan mahdollisimman käytännönläheisesti. Metodisesti tutkielma asettuu siten selkeästi osaksi oikeuden yleistieteitä, sillä näkökulma on perinteistä lainoppia huomattavasti moninaisempi. Oikeutta tarkastellaan ulkoisesta näkökulmasta, elävänä yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkielma tarjoaa hedelmällisen pohjan myös laajemmalle ja syvemmälle jatkotutkimukselle tai jopa useammallekin sellaiselle. Biopankeista on paljon aineistoa ja se lisääntyy kiihtyvää vauhtia.
  • Hokkanen, Minna (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielma käsittelee bioteknologian patentointia ja sen erityistä suhdetta perus- ja ihmisoikeuksiin. Erityisesti keskitytään modernin bioteknologian keksintöihin, sillä kyseiset keksinnöt liittyvät usein terveydenhuoltoon ja lääketieteeseen – niiden kohdalla aktualisoituu myös eniten perus- ja ihmisoikeudellisia kysymyksiä. Bioteknologian patentointia koskeva erityissääntely sisältyy bioteknologiadirektiiviin (44/98/EY), joka on implementoitu osaksi Suomen kansallista lainsäädäntöä sekä sisällytetty Euroopan patenttisopimukseen (EPC). Tutkielmassa esitellään lisäksi keskeiset bioteknologian tutkimukseen ja patentoitiin vaikuttavat perus- ja ihmisoikeudelliset oikeuslähteet, joista on erityisesti syytä mainita Euroopan neuvoston yleissopimus ihmisoikeuksien ja ihmisarvon suojaamiseksi biologian ja lääketieteen alalla (SopS 24/2010) eli biolääketiedesopimus. Tutkielma perustuu sille lähtökohdalle, että patenttijärjestelmä ja perus- ja ihmisoikeudet ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Patenttijärjestelmä on riippuvainen perusoikeuksista, sillä ilman tutkimuksen ja tiedonvälityksen vapauksia ei voisi syntyä keksintöjä patentoitavaksi – näin ollen perusoikeudet voidaan nähdä patenttijärjestelmän taustalla. Bioteknologian yhteydessä perus- ja ihmisoikeuksilla on kuitenkin usein myös patentointimahdollisuuksia rajoittavaa merkitystä, sillä alan sovelluksiin liittyy huomattavia eettisiä ja ihmisoikeudellisia kysymyksiä: jokaisen bioteknologian patentoitavuudelle asetetun erityisedellytyksen ja rajoituksen taustalta on löydettävissä ihmisoikeussäännöksillä turvatun oikeushyvän suojelu. Patenttijärjestelmä tosin pyrkii arvoneutraalisuuteen patentoitavuuden edellytyksiä sovellettaessa, mutta tosiasiassa patentoitavuuden edellytykset eivät voi olla eettisesti neutraaleja, sillä niiden avulla lainsäätäjä pyrkii myös tavoittelemaan tasapainoa ristiriidassa olevien intressien välille. Tällöin tiettyjä arvoja suojataan sulkemalla tietyt keksinnöt järjestelmän ulkopuolelle. Tutkielmassa käsiteltäviä bioteknologian patenttien yhteydessä suojattavia arvoja ovat erityisesti ihmisarvon kunnioittaminen, itsemääräämisoikeus, oikeus terveydensuojeluun sekä siihen sisältyvä lääkkeiden saatavuus ja biodiversiteetin suojelu osana oikeutta ympäristöön. Bioteknologian keksintöjen patentointiin sovelletaan lähtökohtaisesti samoja patentoitavuuden perusedellytyksiä kuin kaikkien muiden tekniikan alojen keksintöihin: patentoitavalta keksinnöltä vaaditaan uutuutta, keksinnöllisyyttä ja teollista hyödynnettävyyttä. Biologinen materiaali on patentoitavissa, kun se on tuotettu teknisen menetelmän avulla ja muodostaa keksinnön – löytöä ei voida patentoida. Erityiskysymykset liittyvätkin pääosin siihen, mikä voi muodostaa patentoitavan keksinnön, ja milloin keksintö voidaan sulkea patentoitavuuden ulkopuolelle eettisistä syistä, toisin sanoen sen perusteella, että sen hyödyntäminen olisi hyvän tavan ja yleisen järjestyksen vastaista. Lukuun ottamatta ihmisoikeudet huomioon ottavia rajoituksia bioteknologian patentoitavuus eroaakin lopulta varsin vähän muiden alojen keksintöjen patentoitavuudesta.
  • Ahvenus, Päivi (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielmassa käsitellään lastensuojelulain (417/2007) 25 c §:ssä säädettyä ennakollista lastensuojeluilmoitusta ja sen suhdetta vireillä olevaan päihdeäitien tahdonvastaiseen hoitoon. Ennakollinen lastensuojeluilmoitus on varsin uusi asia lainsäädännössämme. Se on tullut voimaan 1.3.2010. Tutkielmassa tehdään lainopillista analyysiä ennakollisesta lastensuojeluilmoitussäännöksestä. Yleisemmin ennakollinen lastensuojeluilmoitus tehdään äitiysneuvolasta raskaana olevan naisen päihteiden käytön takia. Äiityshuollon näkökulmana ennakollista lastensuojeluilmoitusta tehtäessä on syntyvän lapsen terveyden vaarantuminen raskaana olevan naisen päihteiden käytön takia. On esitetty, että raskaana oleva nainen voitaisiin määrätä hoitoon sikiön suojelemiseksi jopa naisen tahdon vastaisesti. Tällaista mahdollisuutta ei lainsäädännössämme tällä hetkellä ole. Itse asiassa sikiön terveyttä ei mainita lainkaan ennakollisessa lastensuojeluilmoitussäännöksessä tai sen esitöissä. Näiden mukaan ennakollinen lastensuojeluilmoitus tehdään pelkästään raskaana olevan naisen ja tämän perheen sosiaalipalvelujen tarpeen takia. Tässä on ristiriita terveydenhuollon henkilöstön tarkoituksen ja lastensuojelulakiin sijoittamisen takia. Tahdonvastainen hoito tarkoittaisi raskaana olevan naisen perusoikeuksien rajoittamista sellaisen tahon hyväksi, jolla ei vielä ole perusoikeuksia. Perus- ja ihmisoikeudet alkavat syntymästä. On ajateltu, että kun ennakollinen lastensuojeluilmoitussäännös tuli lastensuojelulakiin, se toimisi mahdollisesti lähtölaukauksena päihdeäitien tahdonvastaiselle hoidolle. Tahdonvastaisen hoidon mahdollistaminen ei kuitenkaan ole yksinkertainen asia. Siinä mennään hyvin syvälle eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin ja ihmisyyden syövereihin. On ratkaistava monia kysymyksiä ennen kuin raskaana olevan naisen tahdonvastainen hoitosäännös saadaan. Tutkimuksen tavoitteena on analysoida lastensuojeluilmoitussäännöstä ennakollisen lastensuojeluilmoituksen valossa, pohtia mikä on ennakollisen lastensuojeluilmoituksen suhde päihdeäitien tahdonvastaiseen hoitoon ja lapsen oikeuteen syntyä terveenä tai siis suhde lapsen etuun sekä pohtia olisiko tahdonvastainen hoito ratkaisu sikiön päihdevaurioiden ehkäisemiseksi. Käytän sanoja tahdonvastainen hoito ja tahdosta riippumaton hoito synonyymeina. Työn ulkopuolelle on rajattu kokonaan 25.1 §:n toinen, kolmas ja neljäs momentti ja ensimmäistä momenttiakin käsitellään siis vain sen verran kuin ennakollisen lastensuojeluilmoituksen ymmärtäminen sitä vaatii. Ulkopuolelle on rajattu sen pohtiminen, mitä erilaisia syitä varsinaisen tai ennakollisen lastensuojeluilmoituksen tekemiselle voisi olla eli mitä ovat ne tekijät, jotka edellyttävät lastensuojelutarpeen selvittämistä. Lastensuojelulain 25 c:n osalta en pohdi niitä syitä, joiden takia on perusteltua syytä epäillä, että syntyvä lapsi tulee tarvitsemaan lastensuojelun tukitoimia välittömästi syntymänsä jälkeen. Myöskään 25 c:n toista ja kolmatta momenttia en käsittele. Tutkielman lopputuloksena totean, että ennakollisen lastensuojeluilmoituksen säätäminen on johtanut lainsäädäntötoimiin raskaana olevien päihteitä käyttävien naisten tahdonvastaisen lainsäädännön säätämiseksi. Itsekin kannatan sitä, mutta perusoikeuksien rajoitusedellytyksiin on kiinnitettävä vakavaa huomiota tahdonvastaisen säännöksen sanamuodoissa. Tahdonvastainen hoitosäännös sisältää myös riskejä. Se ei välttämättä toimi niin kuin se on tarkoitettu. Nähtäväksi jää tuleeko tällainen säännös voimaan ja minkä sisältöisenä.
  • Lampinen, Nanna (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmassani käsittelen potilaan oikeutta määrätä omasta kuolintavastaan ja kuolinhetkestään. Eutanasia ei ole maassamme sallittua, mutta tulisiko potilaalla olla ainakin joissakin tapauksissa oikeus valita kuolema elämän sijasta? Esittelen tutkielmassani seikkoja, jotka puoltavat tätä oikeutta sekä seikkoja, jotka ovat tätä oikeutta vastaan. Tutkielmani keskeisiä teemoja ovat siis eutanasia, itsemääräämisoikeus, potilaan oikeudet ja lääkärin velvollisuudet. Ensimmäisessä johdantoluvussa esittelen eutanasiaan liittyviä käsitteitä kuten eutanasian määritelmää, eutanasian jaotteluita sekä rajanvetoa esimerkiksi eutanasian ja itsemurhassa avustamisen välillä. Toisessa luvussa käsittelen eutanasiaa pääasiassa perus- ja ihmisoikeuksien sekä rikosoikeuden näkökulmasta. Itsemääräämisoikeuden oikeudellinen perusta tulee myös tutuksi. Pohdin esimerkiksi sitä voisiko ihmisellä olla oikeus kuolla ja tulisiko valtiolla olla velvollisuus avustaa tämän oikeuden toteuttamisessa. Lisäksi pohdin sitä, kuuluuko oikeus päättää kuolemasta ihmisen itsemääräämisoikeuteen. Rikosoikeudellisesta näkökulmasta käsin tarkastelen eutanasian suhdetta nykyiseen rikoslakiimme. Toisen luvun lopussa esittelen myös hieman ulkomaiden tilannetta sekä yleisiä eutanasiakeskustelussa esitettyjä argumentteja. Kolmannessa luvussa käsittelen itsemääräämisoikeutta yleisellä tasolla. Käyn läpi itsemääräämisoikeuden sisältöä, kompetenssia ja velvoittavuutta. Kolmas luku toimii johdantona neljännelle luvulle, jossa käsittelen yksityiskohtaisemmin potilaan itsemääräämisoikeutta. Potilaan itsemääräämisoikeutta käsittelevässä luvussa tarkastelen potilaan itsemääräämisoikeuden ja eutanasian suhdetta toisiinsa. Esittelen potilaslainsäädäntöä ja potilaan oikeuksia kuten oikeutta hyvään hoitoon, oikeutta kieltäytyä hoidosta ja potilaan tiedonsaantioikeutta. Samalla pohdin miten eutanasia hoitomuotona voisi soveltua nykyisten potilaan oikeuksien kanssa yhteen. Lisäksi tuon esille lääkärin asemaa suhteessa potilaan oikeuksiin. Onko potilaan oikeus lääkärin velvollisuus? Minkälainen lääkärin asema olisi, jos eutanasia olisi laillista? Viimeisessä viidennessä luvussa kokoan yhteen tekemiäni havaintoja ja johtopäätöksiä sekä pohdin eutanasian ja itsemääräämisoikeuden tulevaisuuden näkymiä.
  • Roslin, Waltter Frank Oliver (Helsingin yliopisto, 2020)
    From 2017 pharmaceutical companies have had the option to apply for conditional reimbursement. With a temporary legislative experiment, the government intended for a more facilitated introduction of novel medicines as well as to enable access to new products for the patients who needed them. Additionally, conditional reimbursement was used to ensure Juha Sipiläs governments cuts on the pharmaceutical expenditures and explore the compatibility of the new risk-sharing measure with the Finnish reimbursement scheme. In recent years, Risk-sharing in pharmaceutical reimbursements has increased in Europe to mitigate uncertainties relating to new medicines. At the core of the risk-sharing model is the confidential risk-sharing agreement negotiated between the company and the government. In its current practice, all these agreements have been financial based. The application of conditional reimbursement has increased the number of available products and most likely positively impacted the patients access to treatment. The research was conducted mainly as a doctrinal analysis, while also utilising law and economics when comparing the current Health Insurance Act (1224/2004) regarding conditional reimbursement, and the related preparatory works of the government to other legislation and the result of the experiment. Based on the analysis an interpretation was given regarding the compatibility of conditional reimbursement for the Finnish reimbursement scheme, as well as proposals for its alterations. The research showed that conditional reimbursement has a good possibility to become a permanent part of the Finnish reimbursement scheme, however changes to the current practice needs to be made. The confidentiality of the agreements has reduced the transparency of the reimbursement scheme. Transparency should be added with accepting a new agreement type and through increasing the number of performance-based agreements. Additionally, there is a new for more research concerning the economic impact of the experiment over reimbursement expenditures and the increases of the levels of social welfare. However, based on the gathered data the compatibility of conditional reimbursement for the Finnish reimbursement scheme can be vouched for.
  • Höykinpuro, Miranda (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tillfällena att utnyttja genetisk information inom hälso- och sjukvården ökar konstant i takt med att kunskapen om människans genom växer, teknologin utvecklas och regleringen på området skapar nya möjligheter för detta. Genetiska tester används redan idag inom hälso- och sjukvården och de förväntas bli allt vanligare inom de närmaste åren. Till fördelarna med ett effektivt utnyttjande av genetisk information kan man bland annat räkna en mer exakt diagnostisering av sjukdomar och individualiserad medicin. I avhandlingen undersöker jag förutsättningarna för utförandet av hälsorelaterade genetiska tester samt individens rätt till sin genetiska information. Med förutsättningarna för utförandet av hälsorelaterade genetiska tester avser jag såväl den aspekt som härrör sig till personuppgifter som den aspekt som härrör sig till individens självbestämmanderätt. Individens rätt till sin genetiska information kretsar likväl kring självbestämmanderätten. Det finns för tillfället ingen uttrycklig reglering gällande utförandet av genetiska tester i Finland. Detta läge kommer dock troligtvis att förändras inom en nära framtid i och med den nya genomlagen, som i avhandlingen granskas de lege ferenda. I avhandlingen framförs att den nya regleringen är välkommen, men att den i sin nuvarande form innehåller en hel del aspekter som borde förändras eller utvecklas. Hälsorelaterade genetiska tester samt individens självbestämmanderätt och rätt till sin genetiska information regleras på många nivåer. Den rättsliga ramen kan delas in i fem olika lager vilka är mänskliga rättigheter, grundläggande rättigheter, EU-rätt, Europarådets reglering samt nationell lagstiftning. Av dessa är biomedicinkonventionen samt biomedicinkonventionens fjärde tilläggsprotokoll om hälsorelaterade genetiska tester de mest centrala för avhandlingens innehåll. Därtill tillkommer diverse internationella rekommendationer, såsom UNESCO:s deklarationer. Individens rätt till skydd för privatliv och personuppgifter hör till de viktigaste aspekterna med tanke på utförandet av genetiska tester samt behandlingen av genetisk information inom hälso- och sjukvården. Såsom information som gäller privatlivet är genetisk information skyddad som en till privatlivets sfär hörande mänsklig och grundläggande rättighet. Därtill får genetisk information som gäller personen även skydd även från den grundläggande rättighet som gäller skydd av personuppgifter. Genetisk information tillhör s.k. särskilda kategorier av personuppgifter, dvs. känsliga uppgifter vars behandling som utgångspunkt är förbjuden. Individen kan dra stor nytta av att dennes genetiska information utnyttjas inom hälso- och sjukvården. Samtidigt finns risken att oväntade överraskningar dyker upp i samband med t.ex. vården av en viss sjukdom, såsom information om kommande sjukdomar, genavvikelser eller -fel. Därför är individens rätt att själv bestämma över sin egna genetiska information en av de mest centrala principerna inom rättsområdet. Individens samtycke utgör kärnan av självbestämmanderätten, varför individens samtycke står i fokus i avhandlingen. Självbestämmanderätten omfattar även individens rätt till sin genetiska information samt rätten att slippa veta. Av dessa kan framför allt den sistnämnda vara svår att tillämpa fullständigt i praktiken då rätten kan vara kopplad till problematiska situationer, såsom uppkomsten av sekundära fynd. Särställningen hos genetisk information är ett ämne som ständigt debatteras. Å ena sidan är genetisk information mer djupgående och permanent kopplad till individen; den både skiljer oss från alla andra och förenar oss med alla andra. Å andra sidan finns det även annan medicinsk information som kan ha en lika stor om inte större betydelse för individen. Genetisk information kan förutom för individen själv även vara viktig för dennes nära släktingar, eftersom genetisk information alltid är gemensam med andra. Detta kan ge upphov till en del etiska frågor. I nuläget är utgångspunkten i patientlagen att man inte får dela med sig av genetisk information ens till patientens nära släktingar utan dennes samtycke. Detta har ansetts vara ohållbart och kommer sannolikt att förändras i och med genomlagen.
  • Mikander, Jessica (Helsingin yliopisto, 2017)
    Elinsiirto on useimmissa tapauksissa tehokkain ja paras hoitokeino vakavimpiin munuaiskeuhko-, sydän- ja keuhkosairauksiin.Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana elinsiirto hoitomuotona on saavuttanut vakiintuneen aseman henkeäuhkaavassa elimen vajaatoiminnassa. Sopivista elinsiirrännäisistä on kuitenkin jatkuva pula ja transplantaatioiden yleistyessä pula elimistä on entisestään korostunut. Elinsiitoja tarvitsevien potilaiden ja sopivien siirrännäisten välillä vallitsee epäsuhta ja näin ollen kysynnän ja tarjonnan välillä on kuilu. Tämä kuilu on johtanut laittoman elinkaupan syntymiseen. Ihmisen elimistä on muodostunut kauppatavara ja juuri kaupallisuuden aspekti tuo elinsiirtoihin ihmisoikeudellisen ongelman. Elinkauppa on nimenomaisesti syntynyt elimistä olevan pulan vuoksi. Elinkauppa on kansainvälinen ongelma ja sitä tapahtuu lähtökohtaisesti eniten köyhissä kehitysmaissa; köyhät ihmiset ovat valmiita myymään munuaisiaan varakkaille länsimaalaisille taloudellisen hyödyn toivossa. Elinkauppa on luonut voitokkaat markkinat kansainvälisellä tasolla. Elinkaupan ollessa kansainvälinen ongelma tutkielmani keskiössä ovatkin kansainväliset elinkaupan kieltämiseen liittyvät sopimukset ja julistukset sekä globaalit pyrkimykset rajoittaa ja vähentää elinkauppaa. Tutkimuksessani esitellään aiheen kannalta keskeisimmät kansainväliset julistukset, sopimukset ja kansalliset säädökset sekä pohditaan, miten ne vaikuttavat käytännön tasolla elinkaupan torjumiseen ja voitaisiinko kyseisiä instrumentteja jotenkin tehostaa.Kansainvälisestä aiheesta huolimatta tuon esiin myös, miten Suomen lainsäädäntö vastaa kansainvälisten sopimusten asettamia vaatimuksia ja mitä asioita tulisi kehittää ja tehostaa kansallisella tasolla, jotta elinluovutuksiin liittyvät epäkohdat saadaan jatkossakin pidettyä kurissa. Ensimmäisessä luvussa eli johdannossa käyn läpi elinkaupan kehityskaarta ja elinluovutuksiin liittyviä taustatietoja, jotta elinkauppaan liittyvän taloudellisen hyödyn tavoittelun ongelmallisuus olisi helpommin hahmotettavissa. Tämän lisäksi tuon esille miksi ja missä elinkauppaa tällä hetkellä käydään. Luvussa kaksi käsittelen Suomen lainsäädännön asettamia vaatimuksia elinluovutuksiin liittyen. Tarkoituksena on tuoda esille kattavasti niin perustuslain kuin kudoslain mukaiset säännökset, jotka ovat oleellisia elinluovutuksen ja taloudellisen hyödyn tavoittelun kiellon kannalta. Kattavimmin käsittelen kudoslain säännöksiä koskien elinluovuttajan suostumusta, henkilöllisiä edellytyksiä luovuttajana toimimiselle sekä taloudellisen hyödyn kieltoa. Esittelen myös lakialoitteen kudoslain 4 §:n muuttamisesta ja elinluovutusta ja elinsiirtoja koskevan kansallisen toimintasuunnitelman. Luvussa kolme ja neljä tuodaan esille keskeisimmät kansainväliset säännökset, sopimukset ja julistukset joilla on merkitystä elinkaupan rajoittamisessa ja kieltämisessä. Pyrin luvuissa avaamaan tarkemmin näiden asiakirjojen sisältöjä ja arvioimaan, mitä vaikutuksia näillä säännöksillä on konkreettisella tasolla. Tutkielmassa tuodaan esille myös tarkemmin niiden maiden elinsiirtojärjestelmiä, jotka poikkeavat olennaisesti valtavirrasta. Lopuksi esitän tutkielmani loppupäätelmät sekä pohdin mahdollisia jatkotutkimustarpeita ja elinkaupan kiellon tulevaisuuden näkymiä.
  • Kuisma, Julia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tässä tutkielmassa tutkitaan henkilötietojen käsittelyä kliinisissä lääketutkimuksissa. Kliinisellä lääketutkimuksella tarkoitetaan ihmiseen kohdistuvaa interventiotutkimusta, jolla selvitetään lääkkeen vaikutuksia ihmisessä sekä muun muassa lääkkeen imeytymistä, jakautumista, aineenvaihduntaa tai erittymistä ihmiselimistössä. Kliinisissä lääketutkimuksissa kehitetään sekä täysin uusia lääkeaineita että kartoitetaan uusia käyttömahdollisuuksia jo myynnissä oleville lääkkeille. Lääkkeiden onnistunut tutkimus- ja kehitystyö edistää laaja-alaisesti terveyttä, hyvinvointia ja työllisyyttä, ja lääkeinnovaatioilla on näin ollen merkittäviä positiivisia vaikutuksia niin yksilöiden kuin yhteiskunnan näkökulmasta. Kliinisten lääketutkimusten laadukkaan ja turvallisen toteuttamisen keskiössä ja edellytyksenä on luotettava sekä eheä tutkimusdata. Tutkimuksissa kerätyt tiedot ovat lähtökohtaisesti yhdistettävissä yksilöitävissä oleviin tutkittaviin ja näin ollen kyse on henkilötietojen käsittelystä. Lisäksi varsin merkittävä osa tutkimuksissa käsiteltävistä henkilötiedoista on erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia potilas- ja terveystietoja. Kliinisiä lääketutkimuksia koskeva sääntely on ollut viime vuosina huomattavan muutoksen alaisena. Vuonna 2014 tuli voimaan Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus 536/2014, ihmisille tarkoitettujen lääkkeiden kliinisistä lääketutkimuksista ja direktiivin 2001/20/EY kumoamisesta (niin kutsuttu lääketutkimusasetus). Asetuksen soveltamisen on kuitenkin arvioitu alkavan vasta vuoden 2021 loppupuolella. Lääketutkimusasetuksen voimaantulo on saanut aikaan myös kansallisen lainsäädännön muutostarpeen, ja tutkielman palautushetkellä eduskunnassa on käsiteltävänä hallituksen esitys laiksi kliinisestä lääketutkimuksesta. Tutkielmassa syvennytään henkilötietojen käsittelyyn kliinisissä lääketutkimuksissa tämän uuden sääntelyn luomassa kehyksessä. Oman kysymyksensä tutkielmassa asettaa myös lääketutkimusasetuksen ja tätä myöhemmin voimaan tulleen tietosuoja-asetuksen välisen rajapinnan arviointi. Olen asettanut tutkimukselle kaksi päälinjaa: 1) henkilötietojen suojan lainsäädännöllinen kehys kliinisten lääketutkimusten kontekstissa, ja 2) yleisen tietosuoja-asetuksen sekä lääketutkimusasetuksen välisen rajapinnan hahmottaminen. Varsinaisia tutkimuskysymyksiä on kolme. Näistä ensimmäinen koskee henkilötietojen suojan lainsäädännöllistä kehystä, johon syvennyn tutkielman kolmannessa luvussa. Tutkin henkilötietojen suojaa ihmis- ja perusoikeutena sekä EU-oikeuden ja kansallisen lainsäädännön tasolla. Toisena tutkimuskysymyksenä on, mitkä tietosuoja-asetuksen mukaiset henkilötietojen käsittelyperusteet voivat tulla sovellettaviksi kliinisissä lääketutkimuksissa. Kysymystä on pidetty käytännössä haastavana, sillä kliinisiä lääketutkimuksia voivat suorittaa hyvin monenlaiset tahot, kuten yksityiset lääkeyhtiöt, akateemiset tutkijat sekä esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinninlaitos THL. Syvennyn ensin tutkielman neljännessä luvussa suostumuksen käyttömahdollisuuksiin henkilötietojen käsittelyperusteena. Suostumus on ollut varsin vakiintunut käsittelyperuste kliinisissä lääketutkimuksissa ja sitä on myös pidetty ensisijaisena käsittelyperusteena tutkimuksissa. Tietosuoja-asetuksen voimaantulo on kuitenkin nostanut esiin suostumuksen käyttöön liittyviä ongelmia. Esimerkiksi tietosuoja-asetuksessa turvattu rekisteröidyn oikeus peruuttaa suostumuksensa voi kliinisissä lääketutkimuksissa johtaa olennaisen tutkimusdatan häviämiseen ja vaarantaa täten tutkimustulosten eheyden ja luotettavuuden, mikä saattaa olla myös tutkimuseettinen riski. Muiden henkilötietojen käsittelyperusteiden kuin suostumuksen käyttömahdollisuuksia kliinisissä lääketutkimuksissa tutkin luvussa viisi. Luvun yhteydessä käsitellään myös tutkielman kolmatta tutkimuskysymystä siitä, millaisia vaikutuksia valmisteilla olevalla kliinisestä lääketutkimuksesta annetulla lailla tulee olemaan henkilötietojen käsittelylle Suomessa. Tutkielmassa selvitetään muun muassa Euroopan tietosuojaneuvoston antamaan ohjeistukseen nojaten, että kliinisten lääketutkimusten kontekstissa mahdollisia tietosuoja-asetuksen 6 artiklan mukaisia käsittelyperusteita voivat olla suostumus, rekisterinpitäjän lakisääteisen velvoitteen noudattaminen, oikeutetun edun turvaaminen tai yleistä etua koskevan tehtävän suorittaminen, ja arvioidaan näiden käsittelyperusteiden käyttömahdollisuuksia. Koska kliinisissä lääketutkimuksissa käsitellään myös erityisiin henkilötietoryhmiin kuuluvia tietoja, on käsittelylle löydettävä myös tietosuoja-asetuksen 9 artiklan mukainen käsittelyperuste. Kliinisissä lääketutkimuksissa tällainen käsittelyperuste voi olla lähinnä kansanterveyteen liittyvä yleinen etu tai tieteellinen tutkimustarkoitus. Tämä herättää kysymyksen muun muassa yksityisten lääkeyhtiöiden tekemän tutkimuksen tieteellisyydestä sekä yleisen edun mukaisuudesta, johon niin ikään perehdytään tutkielman luvussa viisi.
  • Kalliokoski, Jatta (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielma tarkastelee potilaan mahdollisuutta rahallisen hyvityksen saamiseen tilanteissa, joissa potilaan itsemääräämisoikeutta on loukattu. Tutkielman tavoitteena on luoda katsaus potilaan itsemääräämisoikeuden loukkauksen hyvittämiseen Suomen lainsäädännön sekä eduskunnan oikeusasiamiehen ja korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön valossa. Tavoitteena on lisäksi tuoda esiin niitä haasteita, joita Euroopan ihmisoikeussopimus ja ihmisoikeus-tuomioistuimen ratkaisukäytäntö asettavat Suomen oikeussuojajärjestelmälle ja vahingonkorvausoikeudelle. Itsemääräämisoikeus sisältyy potilaan tärkeimpiin perus- ja ihmisoikeuksiin. Potilaan itsemääräämisoikeudessa on kyse potilaan kunnioittamisesta päätöksiin kykenevänä yksilönä sekä potilaan fyysisen ja psyykkisen koskemattomuuden kunnioittamisesta. Potilaan itsemääräämisoikeuden lähtökohtana on potilaan oikeus itse päättää hänen henkilökohtaiseen koskemattomuuteensa puuttumisesta. Potilaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen voidaan puuttua ja itsemääräämisoikeutta rajoittaa vain lain nojalla. Lainsäädäntö ei sisällä erityisiä säännöksiä, jotka oikeuttavat potilaan itsemääräämisoikeuden rajoittamiseen perusterveydenhuollossa. Hoitotoimenpiteille on siten saatava potilaan suostumus. Ilman potilaan suostumusta toteutetut lääketieteelliset toimenpiteet loukkaavat potilaan itsemääräämisoikeutta sekä henkilökohtaista koskemattomuutta. Vakavimmissa itsemääräämisoikeuden loukkauksissa potilaat saattavat kokeva kärsivänsä heille aiheutuneesta kärsimyksestä, kuten pelon ja ahdistuksen tunteista. Potilaan itsemääräämisoikeutta loukattaessa tulisi kansallisen lain pystyä tehokkaasti korjaamaan ja hyvittämään tapahtunut loukkaus. Vahingonkorvauslaissa on rajoitettu sekä julkisen vallan käyttäjän korvausvastuuta että kärsimyksen korvausedellytyksiä niin ankarasti, että ne vain harvoin voivat johtaa potilaalle aiheutuneen kärsimyksen korvaamiseen. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella voidaan todeta, että eduskunnan oikeusasiamiehen hyvitysesityksillä on itsemääräämisoikeuden loukkauksesta kärsineen potilaan kannalta tärkeä periaatteellinen merkitys. Hyvitysesitys on käytännössä katsoen potilaan ainoa mahdollisuus saada hyvitys itsemääräämisoikeuden loukkauksesta aiheutuneesta kärsimyksestä.
  • Lencioni, Isabella (Helsingfors universitet, 2016)
    Innovative therapy (also ‘experimental therapy’) is a special form of medical care where traditional care methods are significantly modified or completely new and unproven methods are introduced. Recent examples of innovative treatments include the use of convalescent whole blood and blood plasma for the treatment of Ebola virus disease, face transplantations, and numerous gene therapies to combat different types of cancers. This thesis presents an analysis of the various categories of innovative therapy: innovative therapy on a named-patient basis, compassionate use, and off label use of medicines. The main components of the action, namely the innovative and therapeutic nature of the action, are also analysed. In a wider context of health care, innovative therapy is located somewhere between standard therapy and therapeutic research, yet it has to be distinguished from both: it is medical care in nature, but also has many similarities to medical research. The distinction between innovative therapy and medical research is at the centre of this research; the aim is to find some guiding aspects that will help to identify each action separately. Also the distinctive features compared to standard therapies will be surveyed; the line is not always clear between the innovative and the conventional therapies, either. Innovative therapy is crucial for the advancement of medicine, yet it also involves some problematic features that need to be acknowledged. That is why some propositions as to the legislation and the current oversight procedure are in order. This study will first examine the standing of innovative therapy in Finnish law and legislation, especially with regard to the distinction between innovative therapy and (therapeutic) research. Some recent case law will also be examined. The second part of the thesis will focus on the human rights principle called primacy of the human being, which demands that the interests and welfare of the human being shall prevail over the sole interest of society or science. This principle is secured in Article 2 of the Council of Europe Convention for the protection of Human Rights and Dignity of the Human Being with regard to the Application of Biology and Medicine. Another provision that is highly relevant for the scope of this research is Article 37 of the World Medical Association Declaration of Helsinki – Ethical Principles for Medical Research Involving Human Subjects.
  • Tervo, Markku (University of Helsinki, 2015)
    Annually 200–300 people die in traffic in Finland. Despite the long-lasting traffic safety work having been successful, Finland has not reached the set goals for diminishing road causalities. The sharp increase of the number of aged drivers poses one of the key challenges in the future. This implies that more drivers will have diseases or other adverse conditions which often lead to fatal accidents, thus stressing the role of physicians as monitors of drive fitness. However, it appears that physicians do not always want to or can interfere their patient’s right to drive, which may partly be explained by the fact that the physicians do not know the patient’s earlier disease and medication history. The National Archive of Health Information which covers whole the country, simplifies the transfer of patient data across the health organizations. Being able to see the patient’s whole disease history at once, could therefore enable a more detailed assessment of his or her fitness to drive. Yet, due to the sensitive nature of patient data, the patient’s acceptance stands regularly as a prerequisite for the transfer. The main research question of the thesis is to examine, whether the strict regulation on transfer of patient data should be alleviated when monitoring fitness to drive. Practically this signifies, how the relation between the right to privacy and other road users’ safety should be balanced. The thesis explores the current legal state regarding the monitoring of fitness to drive and the transfer of patient data in Finland and elsewhere in the Nordic countries. Additionally de lege ferenda¬ aspects are reviewed. The de lege ferenda-oriented part includes also an empirical study on the frequency of neglects in monitoring fitness to drive, enriched by law and economics-based arguments. A freer transfer of patient data encounters inevitably constitutional problems of which the most critical ones are defining the exact limits of the heartland of privacy and finding sufficient heavy arguments for traffic safety. The thesis concludes that the limits of the heartland of privacy have not yet been crossed in the legislation relating to monitoring of fitness to drive, while when balancing the competing interests, the following rule should be obeyed: the more, and more violent, accidents that can be inhibited with as minor infringement of privacy as possible, the more justifiable it is to facilitate the transfer patient data. Based on the findings of the empirical part, it can be noted that a freer transfer of patient data could have a positive impact on the traffic safety. However, more accurate conclusions require further research in the fields of law and traffic medicine. On the other hand, the implications of freer transfer of patient data should also be studied from a broader perspective instead of limiting the examination solely to the monitoring of drive fitness.
  • Salmela, Heini (Helsingfors universitet, 2017)
    Sijaissynnytyksellä tarkoitetaan järjestelyä, jossa sijaissynnyttäjä synnyttää lapsen, joka luovutetaan toiselle henkilölle tai pariskunnalle eli aiotuille vanhemmille kasvatettavaksi. Tällöin esimerkiksi hedelmöityshoitojen avulla luodaan alkio, joka siirretään sijaissynnyttäjän kohtuun. Järjestelyssä voidaan käyttää sijaissynnyttäjän omia munasoluja (perinteinen sijaissynnytys) tai vaihtoehtoisesti aiotun äidin tai ulkopuolisen luovuttajan munasoluja (koeputkihedelmöitykseen perustuva sijaissynnytys). Sijaissynnytysjärjestelyt voivat olla kaupallisia, jolloin sijaissynnyttäjälle maksetaan raskaudesta ja synnytyksestä aiheutuvia kuluja suurempi korvaus. Valtiot suhtautuvat sijaissynnytysjärjestelyihin hyvin eri tavoin, ja suhtautumistavat vaihtelevatkin täyskiellosta rajoitettuun sallivuuteen tai sääntelemättömään tilaan. Sijaissynnytysjärjestelyt ovat nousseet viime vuosina kansainväliseksi bisnekseksi. Globalisaatio on lisännyt lapsettomuudesta kärsivien parien hakeutumista hoitoihin sijaissynnytysjärjestelyt salliviin maihin voidakseen saada kotimaassaan lailla kielletyn hoidon. Sijaissynnytysjärjestelyillä on monia eettisiä, oikeudellisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia. Tämän tutki-muksen keskeisenä tavoitteena on esittää ja analysoida nimenomaan kaupalliseen rajat ylittäviin sijaissynnytysjärjestelyihin liittyviä ongelmakohtia erityisesti ihmisoikeuksien näkökulmasta. Vaikka sijaissynnytysjärjestelyä on etukäteen valmisteltu pitkään ja huolella, voi tulla tilanteita, joissa kaikkien osapuolien etu ei toteudu riippumatta siitä, onko sijaissynnytysjärjestelyistä säädetty lailla vai ei. Erityisesti heikommassa asemassa ovat sijaissynnyttäjä ja lapsi. Sijaissynnyttäjän osalta tulee tarkastella, miten hänen itsemääräämisoikeus ja ihmisarvo toteutuvat järjestelyn aikana. Sijaissynnytysjärjestelyt kyseenalaistavat ihmisarvon merkityksen. Tällöin voidaan pohtia esi-merkiksi kysymystä siitä, mihin tarkoituksiin ja millä edellytyksillä ihmiskehoa voidaan käyttää toisen ihmisen hyväksi ilman että ihmisarvon loukkaamattomuus vaarantuu. Toisesta näkökulmasta katsottuna voidaan kysyä, saako nainen vapaasti päättää oman kehonsa käytöstä itsemääräämisoikeuteen vedoten. Etenkin kaupallisten sijaissynnytysjärjestelyjen yhteydessä, kun järjestelyt suuntautuvat kehittyviin maihin, riski sijaissynnyttäjän hyväksikäytöstä on suuri. Syntyvän lapsen osalta on tärkeää huomioida lapsen edun toteu-tuminen järjestelyissä. Lapsen etu saattaa vaarantua esimerkiksi kansainvälisissä tilanteissa, joissa aiottujen vanhempien kotimaan viranomaiset kieltäytyvät myöntämästä lapselle kansalaisuutta tai tarvittavia matkustusasiakirjoja. Lisäksi järjestelyn kaupallisuus on nostanut esille argumentteja siitä, että lapsi olisi kauppatavara, mikä lisää riskiä myös lapsen hyväksikäytöstä ja vaarantaa hänen ihmisarvonsa. Kansainvälisten sijaissynnytysjärjestelyjen sääntelemättömyys on laajasti tunnustettu ongelma. Kuitenkin yleisen käsityksen mukaan yritys kieltää kansainväliset sijaissynnytysjärjestelyt on globaalissa maailmassa tuomittu epäonnistumaan, koska sijaissynnytyksille on jo muodostunut kansainväliset markkinat. Täyskiellon katsotaan johtavan pimeisiin markkinoihin, jolloin riski toisen hyväksikäytöstä on suurempi kuin jos ilmiön olemassaoloon mukaudutaan ja pyritään sääntelemään sitä.