Browsing by Subject "NATO"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-8 of 8
  • Sigrist, Jonathan (Helsingin yliopisto, 2021)
    This thesis analyses the development of Danish foreign and security policy towards the Arctic ever since the end of the Second World War up until today. It draws primarily on Denmark’s relation to the United States, having been Denmark’s main ally for the last 75 years on all security related matters - but especially since the end of the Cold War. Both Denmark and the US are considered Arctic coastal states, with Denmark accessing the Arctic ocean through its sovereign claim over Greenland, and the US through the state of Alaska. The thesis supports other scholarly studies that argue that a ‘new Cold War’ has been taking place in the years following the election of Donald Trump as President of the United States in 2016 between the US, China and Russia, with potentially grave ramifications for Arctic regional security, given its growing importance as a region for resource extraction and commercial passage through the Northern Sea Route. For Denmark, this new Cold War threatens its sovereign claim over Greenland – a crucial geostrategic location for a potential Arctic militarization - being challenged as a small nation by the great power competitions accelerating in the Arctic. The thesis divides the last 75 years into three categorized eras: 1) The Cold War (1945-1991); 2) The post-Cold War era (1991-2017); 3) The ‘new Cold War’ as a developing era (2017 - ; denoted in the thesis), and analyses for each era the fundamentals of Denmark – US relations, first providing a more general overview of their political relations as security partners on non-Arctic related matters, in order to then draw parallels to the development of Denmark – US relations in the Arctic and their roles as state actors in shaping the geopolitical climate of the region. As I show, a lot can be learned from the Cold War to understand what is and may happen in the Arctic in the new Cold War. The thesis makes use of foreign policy analysis, as well as two variations of discourse analysis – poststructuralist discourse analysis and critical discourse analysis – as tools to engage with the empirical data available and answer the thesis’s main research questions: what is the perceived effect of the Trump administration's policy to the position of Denmark in the Arctic? The question is answered on the basis of two main theoretical frameworks: Securitization Theory and Region-Building Theory. These frameworks build the necessary foundation which along with the mentioned methodologies can provide a holistic overview and perspective on the matter with scientific validity. The thesis ends by discussing what can be expected in the near future, based on the knowledge acquired and the answers provided to the research question. A new administration led by president elect Joe Biden took over the White House on January 20st, and with it many new questions are yet to be answered, regarding the future of Denmark – US relations, the future of Arctic governance and the course of the new Cold War. I ponder on what options Denmark might have that could guarantee its security while also maintaining its sovereignty over Greenland – one option being a potential turn towards the EU as its new main security partner. Yet doing so would mean breaking a long-lasting relationship with the US while standing up to the world’s biggest economic and military superpower.
  • Ängeslevä, Nina (Helsingfors universitet, 2015)
    Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee eduskunnan Nato-keskustelun argumentaatiota strategisen kulttuurin näkökulmasta vaalikaudella 2011–2014. Tutkimuksessa on tärkeässä roolissa strategisen kulttuurin käsite, joka toimii myös tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä. Tässä tutkimuksessa omaksutaan strategisen kulttuurin määritelmä, jonka mukaan sillä viitataan kansakunnan tai valtion tunnusomaisiin ja pitkäikäisiin uskomuksiin, arvoihin ja tapoihin, jotka koskevat voimankäytön uhkaa ja voimankäyttöä ja joiden juuret ovat sellaisissa perustavaa laatua olevissa vaikutteissa kuten geopoliittisessa asemassa, historiassa ja poliittisessa kulttuurissa. Tutkimuksessa hyödynnetään strategisen kulttuurin tutkimuksen neljännen sukupolven tutkijoiden näkemyksiä, joiden mukaan erilaiset alakulttuurit kilpailevat keskenään vaikutusvallasta. Esimerkiksi Alan Bloomfield (2012) on käsitellyt sitä, miten valtion ulkoisen ympäristön muuttuessa aiemmin alisteisessa asemassa ollut alakulttuuri voi nousta näkyvään asemaan. Tämän tutkimuksen tapauksessa tuo ulkoisen ympäristön muutos tarkoittaa Ukrainan kriisiä, jonka myötä Venäjä miehitti Krimin ja liitti sen itseensä länsimaiden laittomaksi tuomitsemassa kansanäänestyksessä. Ukrainan kriisin myötä turvallisuuspoliittinen tilanne on kiristynyt varsinkin Itämerellä. Kriisin myötä keskustelu Suomen turvallisuuspoliittista ratkaisuista on kiihtynyt, ja tähän on liittynyt myös keskustelu Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Työn ensimmäinen tutkimuskysymys on se, millaista argumentaatiota Natosta on käyty eduskunnassa vaalikaudella 2011–2014. Toinen tutkimuskysymys kuuluu, onko argumentaatiossa havaittavissa muutosta Ukrainan kriisin eli oletetun ulkoisen shokin aikaisessa tilanteessa. Tutkimuksen mielenkiinto kohdistuu strategisen kulttuurin näkökulmasta siihen, onko Nato-jäsenyyttä kannattava alakulttuuri noussut näkyvämpään asemaan eduskunnan Nato-keskustelussa Ukrainan kriisin aikana. Nato-jäsenyyden kannattajista käytän nimitystä liittoutujat ja Nato-jäsenyyden vastustajista liittoutumattomat. Tällaisia termejä on käyttänyt Veikko Heinonen (2011) tutkiessaan Suomen turvallisuuspoliittista diskurssia. Erilaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset traditiot voidaan liittää keskusteluun Nato-jäsenyydestä. Suomen ulkopolitiikan pitkän linjan traditiot ovat länsisuhteita ja menestymistä korostava liberalismi sekä maantieteellisten tosiasioiden hyväksymistä ja suhteita Venäjään korostava pienvaltiorealismi. Vaikka kumpaakaan traditiota ei suoraan voida liittää liittoutujien tai liittoutumattomien alakulttuuriin, niin ne toimivat pohjana analyysille ja heijastavat osaltaan Suomen strategista kulttuuria. Tutkimusaineistona on kymmenen eduskunnan täysistuntokeskustelujen pöytäkirjaa, joissa Nato-keskustelulla on merkittävä rooli. Tarkastelussa ovat liittoutujien ja liittoutumattomien argumentit Natoon liittyen. Työssä hyödynnetään Chaïm Perelmanin argumentaatioteoriaa, jossa tärkeässä roolissa ovat puhuja ja hänen yleisönsä sekä niin sanotut julkilausumattomat lähtökohdat eli esisopimukset joiden voidaan katsoa heijastelevan strategista kulttuuria. Tässä tutkimuksessa yleisönä ovat ennen kaikkea Suomen kansalaiset mutta jossain määrin myös Venäjän valtio ja länsimainen yhteisö. Aineiston perusteella yleinen esisopimus, joka yhdistää sekä liittoutujia että liittoutumattomia on se, että maanpuolustushenkisyys on tärkeässä roolissa. Suomen kuuluminen Pohjoismaiden arvoyhteisöön hyväksytään myös yleisesti. Suomen asema demokraattisena länsimaana on myöskin tärkeä arvoja koskeva esisopimus, joskin länsimaisuutta korostavat voimakkaammin liittoutujat. Liittoutujien ja liittoutumattomien tiet eroavat Nato-jäsenyydestä puhuttaessa. Liittoutujien mielestä Suomen pitäisi liittyä Natoon, jotta Suomesta tulisi täysivaltaisesti länsimaisen yhteisön jäsen. Liittoutumattomat taas vetoavat hyväksi havaitsemaansa Paasikiven-Kekkosen linjaan, jossa Suomi toimii sillanrakentajana idän ja lännen välissä ja pysyttelee erossa suurvaltakonflikteista. Perelmanin teoriaan kuuluvat erilaiset sidosmuotoiset ja erottelumuotoiset argumentaatiotekniikat. Sidosmuotoisia argumentaatiotekniikoita ovat kvasiloogiset argumentit, todellisuuden rakenteeseen perustuvat argumentit sekä todellisuuden rakennetta muokkaava argumentit. Kaikkia sidosmuotoisia argumentteja käytetään Nato-keskustelussa runsaasti, mutta erottelumuotoisten argumenttien käyttö on vähäistä. Varsinkin liittoutujat käyttävät Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa kvasiloogisia argumentteja, joissa verrataan Ukrainan kriisiä toiseen maailmansotaan ja pyritään näin perustelemaan Nato-jäsenyyden tarpeellisuus historiallisella vertauksella. Sekä liittoutujat että liittoutumattomat käyttävät koko vaalikauden ajan todellisuuden rakenteeseen perustuvia argumentteja. Tyypillinen esimerkki todellisuuden rakennetta koskevasta argumentista on keino-päämärä -argumentti. Liittoutujien mukaan Nato-jäsenyys parantaisi Suomen turvallisuutta kun taas liittoutumattomien mielestä se huonontaisi sitä. Rinnastaminen on toinen todellisuuden rakenteeseen perustuva argumentoinnin muoto, ja siihen kuuluu auktoriteettiin vetoaminen. Sekä liittoutujat että liittoutumattomat vetosivat usein presidentti Sauli Niinistön esimerkkiin argumenteissaan. Auktoriteettiin vetoaminen lisääntyi Ukrainan kriisin aikana. Todellisuuden rakennetta muokkaavien argumenttien kohdalla sekä liittoutujat että liittotumattomat hyödyntävät argumenteissaan runsaasti esimerkkejä ja havainnollistamista sekä analogioita ja metaforia. Kuvaileva ja värikäs kielenkäyttö on yleistä niin liittoutujien kuin liittoutumattomienkin keskuudessa Tutkimus paljastaa, että Nato-keskustelussa on kyllä tapahtunut hienoista muutosta Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa, mutta se liittyy ennen kaikkea konsensusajattelun lisääntymiseen. Konsensusajattelu on tyypillinen Suomen strategisen kulttuurin piirre. Lisäksi sekä liittoutujat että liittoutumattomat korostavat useissa kommenteissa sitä, että Venäjän uhka liittyy ennen kaikkea talouteen. Nato-keskustelun jakolinjat ovat paikoillaan, ja argumenteissa toistuvat samat asiat, joista esimerkiksi Tuomas Forsberg (2002) on kirjoittanut. Tutkimus osoittaakin, että Nato-myönteinen alakulttuuri ei ole saanut vahvempaan asemaa Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa. Tämä on merkki Suomen strategisen kulttuurin jatkuvuudesta.
  • Kytömaa, Eero (2006)
    Opinnäytetyössä tarkastellaan sitä, minkä teemojen ympärillä vuoden 2002 Nato-keskustelua käytiin ja miten sanomalehtijournalismi organisoi keskustelua eri toimijoiden välisenä dialogina. Menetelmänä tutkimuksessa käytetään Esa Reunasen kehittämää aihelma-analyysiä. Aihelma-analyysissä sanomalehtijuttuja tarkastellaan useiden juttujen muodostamana joukkona, jonka määrittävänä tekijänä on juttujen sisällöllinen yhteys toisiinsa. Tutkimuksen aineistona on 85 sanomalehtijuttua, jotka on poimittu 16 suomalaisesta sanomalehdestä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjautuu Jürgen Habermasin teorioihin julkisuudesta ja julkisesta tahdonmuodostuksesta sekä kansalaisjournalismiliikkeen piirissä esitettyihin ajatuksiin keskustelevasta journalismista. Tutkimuksessa julkinen keskustelu ymmärretään dialogiseksi prosessiksi, joka asettaa vaateita niin journalistiselle kertojalle kuin keskusteluun osallistuville toimijoille. Yleistä intressiä edustavien journalistien tehtävänä on mahdollistaa eri näkökulmien kohtaaminen ja neuvottelu julkisuudessa. Aihelma-analyysissä huomiota kiinnitetään yksittäisten juttujen dialogisuuden muotoihin, joiden avulla julkista keskustelua hallinnoivat journalistit rinnastavat eri puheenvuoroja toisiinsa sekä luonnehtivat jutussa esiintyven toimijoiden viestinnällistä kommunikatiivisuutta tai strategisuutta. Aihelma-analyysin normatiivinen oletus lähtee siitä, että journalistien pitäisi tavoitella mahdollisimman oikeaa kuvaa niin jutuissa esiintyvistä toimijoista kuin puheena olevista asioistakin. Aihelmien analyysi paljasti sen, että Nato-keskustelua käydään sanomalehdissä puhtaasti kotimaisilla teemoilla. Yksi syy tähän on journalismin tapa nostaa julkisen keskustelun asiakysymyksiksi sisäpoliittisia teemoja ulko- ja turvallisuuspoliittisten teemojen kustannuksella. Keskustelun kotimaisuusasteeseen vaikutti myös poliitikkojen yleinen haluttomuus osallistua Nato-keskusteluun. Journalistit asettuivat keskustelussa tavallisten kansalaisten puolelle ja vaativat poliitikoilta kannanottoja Nato-kysymykseen.Tällä oli vaikutusta keskusteluagendan rakentumiseen, sillä keskustelua hallinnoivien journalistien ja muiden toimijoiden puheenvuorot liittyivät useimmiten poliitikkojen sanomisten raportointiin tai niiden horjuttamiseen. Aihelmien keskustelut noudattivat melko kaavamaista keskusteluasetelmaa, jolle oli ominaista jännite journalistien ja poliitikkojen välillä. Jännitteestä johtuen aihelmissa käyty keskustelu ei ollut ratkaisuhakuista. Myös keskustelun dialogisuus oli puutteellista. Toimittajat hyödynsivät Nato-keskustelun jäsentämisessä vain osittain eri dialogisuuden muotoja. Suurin osa jutuista oli tyypiltään toteavia. Journalistit eivät rinnastaneet riittävästi näkökulmia toisiinsa, mikä teki aihelmien keskustelusta usein yksinpuhelua. Toimittajat virittivät vain harvoin keskustelua vaihtoehtoisten näkökulmien välille, minkä seurauksena aihelmien keskustelut jäivät keskeneräisiksi. Journalistit eivät myöskään aina toimineet tasapuolisesti keskustelun ylläpitäjinä. Opinnäytetyön tärkein lähde on Esa Reunasen väitöskirja Budjettijournalismi julkisena keskusteluna (2003).
  • Klaile, Christa (Helsingfors universitet, 2012)
    Undersökningen Mot ett gemensamt europeiskt försvar eller en åternationalisering av Europe? De europeiska försvarsalternativen på 2010-talet ur ett Waltziskt perspektiv granskar de europeiska försvarsalternativen ur den strukturella realismens perspektiv. Syftet med studien är att syna hur det internationella systemets struktur eller rättare sagt den globala maktfördelningen genom tiderna har inverkat på de europeiska säkerhetsarrangemangen. Studien utgår från den strukturella realismen, som teorin är utvecklad av den amerikanske samhällsvetaren Kenneth Waltz. Emellertid tar studien även andra strukturella realisters kontributioner i beaktande, däribland Stephen Walt, Barry Posen och Robert Jervis. Enligt den Waltziska realismen bör suveräna nationer i ett anarkiskt internationellt system ompröva sina säkerhetsarrangemang då den globala maktfördelningen justeras, eftersom avstående från en dylik granskning inte enbart riskerar den nationella överlevnaden, utan även den nationella framgången. Därmed är det främsta syftet i denna studie att granska hur den globala maktfördelningen genom tiderna påverkat de europeiska säkerhetsalternativen. Studien är tvådelad: Den första delen granskar hur den globala maktfördelningen under 1900-talet inverkade på utvecklingen av det europeiska säkerhetssamarbetet, som slutligen institutionaliserades i form av den Gemensamma utrikes- och säkerhetspolitiken under tidigt 1990-tai. En dylik analys kan hjälpa oss förstå de europeiska ländernas säkerhetspolitiska vägval och bidra med en förklaring till varför de otaliga försöken till enbart europeiskt säkerhetssamarbete fram till kalla krigets slut konsekvent mer eller mindre misslyckades. Den andra delen värderar för- och nackdelarna med fem centrala handlingsalternativ för den europeiska säkerheten i nutid. Detta är enligt den strukturella realismen en synnerligen central uppgift i en situation, där den amerikanska övermakten på global nivå håller på att avta och det internationella systemet glider allt längre bort från unipolaritet. Studien strävar därmed efter att svara på frågan hur nedgången i de Förenta Staternas maktposition påverkar på de europeiska säkerhetsalternativen på 2010-talet? Den centrala slutsatsen i denna studie är att enbart två utvägar, fortsatt samarbete inom transatlantiska ramar eller inom den Europeiska unionen, kan fortsättningsvis på 2010-talet lösa det europeiska säkerhetsdilemmat och garantera ett säkert Europa.
  • Keitanen, Maarit (Helsingfors universitet, 2010)
    Naton Kosovon-interventiolla vuonna 1999 ja Venäjän Georgian-interventiolla vuonna 2008 ei äkkiseltään katsottuna ole juurikaan yhteistä. Molemmissa tapauksissa kuitenkin suurempi valtio tai organisaatio toteutti sotilaallisen intervention suvereenin valtion fyysiselle alueelle ilman legitiimin kansainvälisen auktoriteetin, Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston, siunausta. Molemmissa tapauksissa intervention kohteena oli monikulttuurinen, monien sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten jakolinjojen maa ja alue, jossa vähemmistöjen asema oli voimakkaan debatin aiheena. Tämän 'Pahaa hyvän puolesta?' -tutkielman tavoitteena on Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien puheissaan esittämien interventioiden oikeusperusteiden sekä niiden samankaltaisuuksien ja erojen määritteleminen. Tutkimuksen aineiston muodostavat presidentti Clintonin maalis-huhtikuussa 1999 ja presidentti Medvedevin elokuussa 2008 pitämät puheet, joissa he pyrkivät oikeuttamaan johtamaansa interventiota. Keskustelu Kosovon ja Georgian tapausten yhteneväisyyksistä heräsi syksyllä 2008: esimerkiksi pääministeri Vladimir Putin käytti Kosovon itsenäistymistä Georgian separatistialueiden itsenäistymisen esikuvana ja suomalaisten Venäjän-tutkijoiden piirissä interventioiden yhtäläisyyksiä pohdittiin jo pian Georgian tapahtumien alettua elokuussa 2008. Tähän keskusteluun haluan tällä tutkimuksella osallistua. Tutkimuksen teoreettinen tausta muodostuu valtiota, suvereniteettia, interventiota, sotaa, uhkaa ja identiteettiä käsittelevistä teorioista, Chaïm Perelmanin retoriikan teoriasta sekä aiemmasta Venäjän ja Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja Georgiaa ja Kosovoa käsittelevästä tutkimuksesta. Aineiston analyysi osoittaa, että presidenttien esittämissä oikeusperusteissa oli sekä samankaltaisuuksia että eroavaisuuksia. Medvedevin esittelemät oikeutusperusteet voidaan jakaa neljään eri ryhmään, joita ovat kansainvälisen lainsäädännön rikkominen, humanitaariset syyt ja omien kansalaisten suojelu, rauhanturvaamisen ja historiallisen tehtävän täyttäminen sekä interventio rangaistuksena. Clintonin esittämät oikeutusperusteet jaan tässä tutkimuksessa viiteen ryhmään: interventio suuremman katastrofin estämiskeinona, humanitaarisen katastrofin, etnisen väkivallan ja julmuuden lopettamiskeinona, Yhdysvallat rauhantekijänä, vapaan, rauhallisen ja vakaan Euroopan puolesta sekä interventio moraalisena valintana ja vastauksena kansainvälisten sopimusten rikkomiselle. Puheissa esiintyy voimakkaita tunteisiin vetoavia ilmaisuja ja niissä on havaittavissa ajallinen evoluutio, ilmaisujen vähittäinen muuttuminen ajan kuluessa. Aineisto keskittyy erityisesti intervention alkuvaiheeseen, jolloin legitimiteetin vahvistaminen oli erityisen tärkeää. Molemmissa presidenttien puheissa uhka ja toiseus määritellään selkeästi. Oma toiminta esitetään korostetun positiivisessa valossa, viattomien pelastajana ja lain, oikeudenmukaisuuden ja turvallisuuden puolustajana. Puheet on suunnattu tarjoamaan jotain jokaiselle yleisölle. Poliittisina, virallisina dokumentteina niiden tehtävänä on vallankäyttö ja yleisöjen asenteisiin ja mielipiteisiin vaikuttaminen myös arvoihin vetoamalla. Puheet ovat viimeisteltyjä poliittisen teatterin näytöksiä. Näiden näytösten rooleja näyttelevät niin suuri valtio, pieni valtio, kansainvälinen yhteisö ja viattomien ihmisten kohtalokin.
  • Whyte, Breandán (Helsingin yliopisto, 2021)
    The past two decades has seen significant shifts (or a rebound) in Russian foreign policy, ranging from Putin’s pragmatic cooperation to a new line of assertiveness under a “rhetoric of resistance” against a perceived US-led Atlantic expansionism. The incommensurate views between Moscow and the Atlantic Community regarding the political layout of the post-Cold War order has seen the emergence of what some would describe as a New Cold War on the European continent. With it has come a renewed focus on Northern Europe and the Arctic. For smaller Nordic countries such as Norway, the collapse of the USSR brough a general optimism that Oslo’s geopolitical position between Moscow and Washington belonged to the past. However, the re-emergence of a Muscovite State capable and willing to assert its interests in opposition to Washington’s hegemonic interests has made it clear that these predictions had not come to pass. During the immediate post-Cold War period, Norwegian foreign and security policy underwent significant shifts in pursuit of its partnership interests vis-à-vis the United States. As such, Norway finds itself increasingly in a squeeze between its partnership interests and increased dependency vis-à-vis United States, and its position as a good neighbour towards Russia. As such, this thesis aims to understand on what grounds Russian perspectives may increasingly come to view Norway as a growing operational piece for US-led ‘post-Cold War expansive Cold War liberal order’?
  • Bieber, Tiina (2006)
    The topic of this Master's thesis is 'Unilateralism and Multilateralism in U.S. Foreign Policy with Regard to NATO Between 1993 and 2004'. The purpose of the study is to find out how and why has U.S. foreign policy oscillated between unilateralism and multilateralism with regard to NATO. The theoretical framework of the thesis is built around neorealism and neoliberal institutionalism. These two theories, however, are not used to explain U.S. foreign policy. Instead they are used as world-views according to which the Clinton and Bush administrations practice foreign policy with regard to NATO. In practice these two world-views result in unilateral and multilateral strategies. Unilateralism is coupled with neorealism and multilateralism with neoliberal institutionalism to form two models. The realist-unilateral model is centered on military power and capabilities. States behave rationally according to their national interests and seek relative gains. Thus, cooperation is not a viable course of action. The liberal-multilateral model, on the other hand, uses Robert Keohane's concept of 'complex interdependence' to explain relations among states. The core elements of this notion are: 1. multiple channels connect societies, 2. absence of hierarchy among issues (thus the boundary between domestic and foreign becomes blurred) and 3. military power is not used against other governments to resolve issues. Moreover, this model is organized around international organizations that are used to further foreign policy objectives. According to both models, the U.S is perceived as a leader or a hegemony in the world. The hypothesis presented at the beginning of the thesis is that Clinton is more multilateral than Bush in his foreign policy with regard to NATO. The unilateral and multilateral strategies of Presidents Clinton and Bush are tested through three indicators: U.S. foreign affairs (Function 150) and military budgets, Clinton and Bush's national security strategies and finally military operations. The hypothesis is verified, for Clinton practices a more multilateral foreign policy than Bush. However, the differences between Clinton and Bush tend to be overemphasized. Both presidents have used unilateral and multilateral strategies to different degrees. The departure from either the neoliberal-multilateral or neorealist-unilateral model can partly be explained in terms of domestic power politics and the strategic situation of the U.S. Therefore, a worldview alone does not suffice to explain multilateral or unilateral strategies. It has to be coupled with other explanations. The primary sources of the study are Clinton and Bush's national security strategy document and budget data between 1993 and 2004. Congressional web pages, presidents' speeches and NATO's documents have also served as important sources for the study. The theoretical framework builds on Kenneth Waltz's, Robert Keohane's and G. John Ikenberry's research.
  • Halava, Maria (2003)
    Tutkielmassa tarkastellaan YK:n turvallisuusneuvoston päätöksentekoa Bosnia-Hertsegovinan sodassa. Tutkielmassa selvitetään sitä, kuinka turvallisuusneuvoston päätöksenteko toteutui Bosnia-Hertsegovinan sodassa ja mitä tekijöitä päätöksenteon taustalta löytyy. Avainasemaan tutkielmassa nousevat turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsentä, joiden osalta tutkielmassa kartoitetaan niiden roolit ja motiivit päätöksenteon suhteen. Turvallisuusneuvoston päätöksentekoa tarkastellaan Margaret G. Hermannin kehittelemän poliittiseen päätöksentekoon keskittyvän mallin avulla. Hermannin malli jakautuu kolmeen vaiheeseen, joissa ensimmäisessä pyritään tunnistamaan ongelma, toisessa vaiheessa valitaan oikea taho tekemään päätös ja kolmannessa vaiheessa seurataan päätöksen vaikutuksia sitä seuraavaan poliittiseen toimintaan. Tutkielmassa käsitellään aluksi Bosnia-Hertsegovinan sotaa ja sen keskeisiä tapahtumia. Samassa yhteydessä käsitellään kansainvälisten toimijoiden osuutta tapahtumissa. Keskeiseen osaan nousevat YK ja NATO ja näiden kahden järjestön välinen yhteistyö. Turvallisuusneuvoston päätöksenteon osalta tutkielmassa käsitellään kolmea keskeistä voimankäyttöä koskevaa päätöstä. Nämä päätökset ovat turvallisuusneuvoston antama valtuutus voimankäyttöön päätöslauselmalla 836, voimankäytön kieltäminen Sarajevossa ja Gorazdessa 1994 ja NATOn lopulliset ilmaiskut elo-syyskuussa 1995. Näiden päätösten osalta tutkielmassa tarkastellaan turvallisuusneuvoston viiden pysyvän jäsenen kantoja ja argumentointia päätösten yhteydessä ja selvitetään päätöksentekoon vaikuttaneita tekijöitä. Tutkielmassa on käytetty lähdeaineistona aikaisemman tutkimuksen lisäksi pääosin tieteellisiä artikkeleita ja YK:n asiakirjoja. Käytetyn lähdeaineiston perusteella voidaan sanoa, että turvallisuusneuvoston päätöksenteko Bosniassa oli hyvin tehotonta ja ristiriitaista. Päätöksenteko ei noudattanut täysin Hermannin mallin mukaista esimerkkitapausta, vaan oli pikemminkin esimerkki turvallisuusneuvoston epäjohdonmukaisesta toiminnasta. Ulkoisilla tekijöillä ja jäsenvaltioiden intresseillä oli merkittävä osuus päätöksenteossa.