Browsing by Subject "Nato"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-7 of 7
  • Huovinen, Leena (2010)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Naton ja Euroopan unionin kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan diskurssia kriittisestä näkökulmasta. Pyrin löytämään tutkielmassani vastaukset siihen, millaisia käsityksiä kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta Natolla ja Euroopan unionilla on ja millaisia toimijoita niiden kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan diskursseissa tuotetaan. Tutkielman laajempana tarkoituksena on pohtia diskurssien mahdollisia ideologisia seurauksia ja sitä, mitkä ovat kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan mahdollisuudet kriisinhallinnan uudistamiseksi tai muuttamiseksi. Tutkielmani teoreettisen viitekehyksen muodostaa kriittisen teorian lisäksi sosiaalinen konstruktivismi, jonka mukaan olennaista eivät ole niinkään materiaaliset tekijät, vaan merkitykset, joita niille annetaan. Kriittisen teorian mukaan on keskeistä pyrkiä kyseenalaistamaan ja muuttamaan vallitsevaa todellisuutta sekä löytää emansipatorinen tulevaisuus. Molemmat teoriat kuuluvat kansainvälisen politiikan perinteisten teorioiden haastajiin ja kummankin suuntauksen tavoitteena on pohtia tiedon, intressien sekä vallan välisiä suhteita ja kielen merkitystä sosiaalisen maailman jäsentäjänä. Demokraattisen rauhanteorian tarkoituksena on puolestaan selittää, miksi länsimaat uskovat liberaalidemokraattisten arvojen paremmuuteen ja yrittävät demokratisoida muitakin maita. Kriisinhallinta ja jälleenrakennus konfliktista kärsineessä maassa tarjoavat tähän oivan mahdollisuuden. Tutkimusaineistoni koostuu Naton ja Euroopan unionin kriisinhallintaa käsittelevistä asiakirjoista sekä puheista. Aineisto on rajattu koskemaan vuosia 2003 – 2009, koska kokonaisvaltaisesta kriisinhallinnasta ei puhuta ennen vuotta 2003. Aineiston analyysissä käytin apuna kriittistä diskurssianalyysiä, jonka lähtökohtana on yleensä oletus jonkinlaisten alistussuhteiden olemassaolosta. Niin Naton kuin Euroopan unionin kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan käsite ja toimintamalli juontavat juurensa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokseen ja uusiin turvallisuushaasteisiin, jotka vaativat heidän mielestään aiempaa koordinoidumpaa lähestymistapaa kriisinhallintaan. Kumpikin organisaatio ymmärtää kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan käsittävän niin poliittisia, taloudellisia kuin humanitaarisia toimenpiteitä. Lisäksi korostetaan sotilas-siviiliyhteistyötä ja entistä syvempää yhteistyötä kansainvälisten järjestöjen välillä. Paikallisten toimijoiden rooli kokonaisvaltaisessa kriisinhallinnassa on yllättävän pieni. Heidän roolinsa on lähinnä olla passiivisia sivustakatsojia, kun Nato, Euroopan unioni tai joku muu kansainvälinen organisaatio ratkaisee kriisin ja aloittaa maan jälleenrakennuksen. Kokonaisvaltainen kriisinhallintadiskurssi osoittautui tutkielmassani hegemoniseksi diskurssiksi, joka uusintaa nykyisiä maailmanpolitiikan valtarakenteita ja pyrkii edistämään demokraattisten arvojen omaksumista niiden vakautta tuottavien ominaisuuksien vuoksi. Näin ollen kokonaisvaltainen kriisinhallinta ei tarjoa muutoksen tai kriittisten teorioiden korostaman emansipaation mahdollisuutta.
  • Uskola, Elena (2001)
    Itä-Euroopan vallankumous vuonna 1989 mullisti Euroopan turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön. Myös Pohjois-Atlantin liitto Nato joutui mukauttamaan toimintansa kylmän sodan jälkeiseen aikaan. Yhteistyön aloittaminen Keski- ja Itä-Euroopan maiden kanssa nähtiin keinoksi irtautua Euroopan kahtiajaosta. Vuoropuhelua koordinoimaan Nato perusti vuonna 1991 Pohjois-Atlantin turvallisuusneuvoston (NACC) ja vuonna 1994 rauhankumppanuusohjelman (PfP). Samaan aikaan keskusteltiin mahdollisuudesta ottaa Natoon uusia jäseniä. Madridin huippukokouksessa kesäkuussa 1997 Nato kutsui Puolan, Tshekin ja Unkarin jäsenkandidaateikseen. Tutkielmassa tarkastellaan Naton perustajajäseniin kuuluvassa Ranskassa käytyä julkista keskustelua Naton itälaajenemiskysymyksestä. Ranskan suhde Yhdysvaltain johtamaan puolustusliittoon on ollut alusta alkaen problemaattinen, ja vuonna 1966 Ranska irrottautui Naton sotilaallisesta komentojärjestelmästä. Tarkoituksena on ollut selvittää, millä tavoin Ranskan muista liittolaisista poikkeava Nato-politiikka on heijastunut itälaajenemisesta esitettyihin näkemyksiin sekä ulkopolitiikan linjauksiin. Päälähteinä on käytetty ranskalaista sanomalehdistöä, Naton kokousjulkilausumia sekä Ranskan ulkopolitiikan julkisia dokumentteja. Lisäksi on käytetty aikalaisjulkaisuja ja -kirjallisuutta. Tutkimustapa on ollut kvalitatiivinen ja historiallisesti analysoiva. Ranskan ulkopoliittiset perinteet ja erityinen Nato-suhde ovat vaikuttaneet itälaajenemisesta käytyyn keskusteluun selvästi. Debatti Naton Itä-Euroopan-politiikasta ja myöhemmin laajenemisesta käynnistyi hitaasti, ja siihen osallistuivat vain keskeisimmät ulkopolitiikan toimijat ja kommentaattorit. Virallisesta linjasta poikkeavia näkemyksiä esitettiin, mutta varsinaista oppositiota ei muodostunut. Lisäksi yleinen turvallisuuspoliittinen keskustelu painottui Ranskalle perinteisesti tärkeisiin aiheisiin. 1990-luvun alkuvuosina painopiste oli Naton roolin kyseenalaistamisessa ja sittemmin tehtävänkuvan laajuuden määrittelemisessä. Rauhankumppanuuden valmistelu lisäsi selvästi lehdistön kiinnostusta asiaan, mutta varsinaisen itälaajenemiskeskustelun voidaan sanoa alkaneen vuodesta 1995. Madridin-kokousta lähestyttäessä laajenemiskysymys nivoutui yhä tiukemmin Ranskan Natolle asettamiin vaatimuksiin Naton komentojärjestelmän ja koneiston eurooppalaistamisesta. Ulkopolitiikassaan Ranska piti esillä vaihtoehtoja Nato-johtoiselle politiikalle. Ranska painotti 1990-luvun alussa presidentti Mitterrandin johdolla eurooppalaisten omien, ts. Naton ulkopuolisten puolustusjärjestelyjen tärkeyttä. Naton sijaan se ehdotti Etykiä, WEU:ta ja erityistä vakaussopimusta koordinoimaan yhteistyötä Kie-maiden kanssa. Vähitellen Ranskan asenne sekä Natoon yleensä että Naton Itä-Euroopan-politiikkaan kuitenkin muuttui myönteisemmäksi. Uusi presidentti Jacques Chirac ilmoitti joulukuussa 1995 Ranskan ryhtyvän tiivistämään suhteitaan Natoon. Myös itälaajeneminen hyväksyttiin entistä selväsanaisemmin. Naton eurooppalaistaminen pysyi silti Ranskan ensisijaisena tavoitteena. Kaksi elementtiä hallitsi Ranskan itälaajenemiskeskustelua koko tarkastelujakson ajan: Yhdysvaltain hallitseva rooli Euroopan turvallisuuspolitiikassa ja Euroopan integraation syventäminen. Ranskan pyrkimyksenä oli vähentää edellistä ja lisätä jälkimmäistä, mutta tavoite onnistui vain osittain. Aina kevääseen 1997 asti Naton itälaajeneminen saikin merkityksensä pitkälti näiden teemojen kautta. Tässä asetelmassa laajenemiskysymyksellä oli keskustelun sivurooli.
  • Renman, Jannica (Helsingin yliopisto, 2018)
    Rysslands agerande i dess närområden har åter gjort säkerhetspolitiska frågor aktuella i Sverige och Finland. Traditionellt har vänster- och högerpartier haft olika åsikter kring hur säkerhetspolitik ska föras, vilket har tagit form i olika syner på försvarsalliansen Nato. Avhandlingens syfte är att undersöka ifall det förekommer partikonvergens på det säkerhetspolitiska området. Detta görs genom att analysera innehållet i de valda partiernas officiella ståndpunkt. De valda partierna är Sveriges socialdemokratiska arbetarparti (SAP), Socialdemokraterna (SDP), Moderata samlingspartiet och Samlingspartiet. Den teoretiska referensramen baserar sig på Daniel Bells teori om ideologiernas död, samt en trend om partikonvergens i Europa och USA. Ideologiernas död skulle enligt Bell leda till mer pragmatiska synsätt på politiken, vilket kunde tänkas ta uttryck i partikonvergens. Studier pekar även på att denna trend inte kan skönjas inom det säkerhetspolitiska området. Forskningsmetodiken bygger på kvalitativ innehållsanalys. Av de fyra valda partierna valdes tre officiella ståndpunkter var. Tidsmässiga kategorierna är; före EU-inträdet, efter EU-inträdet, samt efter kriserna i Georgien och Ukraina. Dessa kategorier valdes med tanke på att både EU-inträdet samt de senaste kriserna haft en påverkan på det säkerhetspolitiska läget i de granskade länderna. Analysverktyget bygger på Rathbuns kriterier för vänster- och högerpartiers säkerhetspolitiska inriktning. Resultaten pekar på att det förekommer partikonvergens bland de granskade partierna på vissa av kriterierna, men att partierna inte närmat sig varandra vad gäller den antimilitaristiska vs militaristiska dimensionen. Dessutom delar Natofrågan efter EU-inträdet vänster- och högerpartierna i två läger. Studiens implikation är att partikonvergens inom det säkerhetspolitiska området inte är så entydigt; partierna närmar sig på vissa dimensioner men driver ifrån varandra på andra.
  • Haikala, Riikka (2003)
    Tutkielmassa selvitetään, millä tavalla Harry S. Truman ja George Bush ovat argumentoineet Naton puolesta. Pian toisen maailmansodan päätyttyä kommunismin nähtiin nousevan suurimmaksi uhkaksi rauhalle, ja tämän vastaisen taistelun aseeksi perustettiin Nato. Kylmän sodan päätyttyä tilanne oli päinvastainen; Neuvostoliitto hajosi ja sen mukana kommunismin uhka väistyi. Tästä huolimatta Yhdysvallat näki Naton edelleen koko Euroopan puolustuksen kulmakivenä. Keskeiseksi teemaksi argumentoinnissa muodostuu näin ollen turvallisuusympäristön määrittely ja Naton kytkeminen kulloinkin merkittävinä nähtyihin uhkiin. Tutkimuksen kohteena ovat toisin sanoen puheissa tehdyt asioiden ja tilanteiden määrittelyt. Tutkielman aineistona ovat Harry S. Trumanin vuosina 1948–1949 ja George Bushin vuosina 1989–1992 pitämät Natoa käsittelevät puheet. Tutkimusmenetelminä käytetään Paul A. Chiltonin turvallisuusmetafora-analyysia ja Chaïm Perelmanin argumentaatioanalyysia. Trumanin ja Bushin argumentointia tutkitaan yleisemmin Perelmanin argumentaatioanalyysin avulla, ja puheissa luotua turvallisuusympäristöä Chiltonin turvallisuusmetaforamallin avulla. Tuloksena todetaan, että Naton perustamisen ja säilyttämisen taustalla on realistinen käsitys kansainvälisestä politiikasta. Yhdysvallat pyrkii suojaamaan taloudellisia etujaan ja uskoo, että ainoa oikea vaihtoehto rauhan ja tätä kautta avoimen globaalin talousjärjestelmän säilyttämiseksi on riittävä sotilaallinen voima. Tähän liittyy keskeisesti Yhdysvaltojen johtoaseman korostaminen, sillä se takaa Yhdysvalloille mahdollisuuden johtaa kehitystä omia intressejään palvelevaan suuntaan. Yleisemmällä tasolla Trumanin ja Bushin retoriikassa on kyse Kööpenhaminan koulukunnan edustajien Barry Buzanin, Ole Wæverin ja Jaap de Wilden kuvaamasta turvallistamisesta, jossa Truman ja Bush turvallistavina toimijoina esittävät tietyt asiat turvallisuuden kohteen eli Yhdysvaltojen olemassaoloa uhkaavina tekijöinä ja hankkivat näin kannatuksen ja tuen hätätoimenpiteelle – Naton perustamiselle ja säilyttämiselle. Tärkeimpiä lähteitä tutkielmassa ovat Paul A. Chiltonin (1996) Security Metaphors. Cold War Discourse from Containment to Common House, Chaïm Perelmanin (1996) Retoriikan valtakunta ja Vilho Harlen (1991) Hyvä, paha, ystävä, vihollinen.
  • Luostarinen, Janne (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -työssäni tutkin Saksan demokraattisen tasavallan, DDR:n, turvallisuuspoliittisia toimenpiteitä ja puolustuspoliittisia toimenpiteitä turvallisuusdilemman käsitteen avulla. Tutkimuksessani selvitän millaisia turvallisuusdilemmoja DDR:n johto kohtasi vuosina 1978–1983 ja millaisiin toimenpiteisiin nämä turvallisuusdilemmat johtivat. Lisäksi pohdin, miksi DDR:ssä päädyttiin näihin ratkaisuihin. Turvallisuusdilemma on kylmän sodan aikana syntynyt kansainvälisten suhteiden käsite, jossa vastapuolta arvioidaan sen muodostaman sotilaallisen potentiaalin ja sen käyttötarkoituksen perusteella. DDR:n osalta tutkimukseni aikarajauksen sisään sijoittuu Naton sotilaallisen voiman merkittävä kehittyminen, joka alkoi vuoden 1978 asevarusteluohjelmasta ja päättyi Naton keskimatkan ydinaseiden sijoittamiseen Eurooppaan loppuvuodesta 1983. Tätä sotilaallista potentiaalia arvioitiin DDR:n kansallisessa puolustusneuvostossa, jonka kokouspöytäkirjat yhdessä maan politbyroon vastaavien kokouspöytäkirjojen kanssa muodostavat työni tärkeimmän lähdemateriaalin. DDR oli saavuttanut 1970-luvun lopulla yhä enemmän kansainvälistä tunnustusta ja avannut liennytyksen jälkimainingeissa tuottoisia taloussuhteita erityisesti Länsi-Saksaan. Samalla kuitenkin maassa jatkui koko yhteiskunnan läpäisevän turvallisuusjärjestelmän rakentaminen. Suurvaltojen jouduttua kiistoihin keskimatkan ydinaseista oli DDR:n turvallisuusympäristö muuttumassa. Nato- ja Länsi-Saksa muodostivat sille turvallisuusdilemman, jossa Länsi-Saksan alueelle sijoitettavat ydinaseet mahdollistivat Eurooppaan rajatun ydinsodan. Jaetun Saksan kysymys oli edelleen auki, ja Länsi-Saksan asevarustelun nähtiin tukevan maan revisionistista linjaa DDR:n suhteen. Uhkakuvia suurensi marksilais-leniniläinen ideologia ja taloudellisesti tuottoisa Länsi-Saksa näyttäytyi Naton asevarustelun myötä uhkana, jota vastaan haettiin tukea Varsovan liiton vahvistamisesta. Ongelmallista oli kuitenkin DDR:n samanaikainen riippuvuus länsisaksalaisesta lainarahasta, mikä esti tehokkaan vastaamisen Länsi-Saksan muodostamaan turvallisuusdilemmaan. DDR päätyi tukemaan Neuvostoliittoa priorisoimalla Varsovan liiton määräykset sen asevoimiensa vahvistamiseksi. Samalla taloudelliset rajoitteet ajoivat sen ajamaan omaa linjaa, joka merkitsi joitakin myönnytyksiä Länsi-Saksalle, Neuvostoliiton turvallisuuspolitiikan vastaisesti. Taloudellisesti heikko Varsovan liitto ei voinut korvata länsimaisia taloussuhteita ja DDR:lle kehittyi lopulta oma turvallisuuspoliittinen linja, jossa se tasapainoili taloutensa vaatimien länsisuhteiden ja Neuvostoliiton linjan välillä. Vilkkaista suhteista johtunut ymmärrys Länsi-Saksan turvallisuuskäsityksestä johti lopulta DDR:n johtajien turvallisuusdilemmaherkkyyden lisääntymiseen ja siten maiden välisen turvallisuusdilemman lieventymiseen keskellä kiivainta euro-ohjuskriisiä.
  • Hartikainen, Olli (2004)
    Pro gradu-tutkielmassani Suomen turvallisuuspoliittiset vaihtoehdot 2000-luvulla selvitän vertailevan metodin menetelmin selontekojen 1997 – 2004 näkemyksiä Euroopan unionista ja sen kehityksestä, Natosta, liittoutumatto-muudesta sekä Suomen turvallisuuuspoliittisesta linjasta. Taustateorioina tutkimuksessa on käytetty uusrealististista teoriaa sekä integraatioteorioita. Edellä mainittuja teorioita täydentää pienen valtion turvallisuustrategiat. Keskeisen tutkimusaineiston muodostaa valtioneuvoston eduskunnalle vuosina 1997, 2001 ja 2004 antamat turvallisuuspoliittiset selonteot. Muun aineiston olen rajannut Euroopan unionin huippukokousten asiakirja-aineistoon sekä Euroopan unioniin, Natoon ja turvallisuusympäristöömme liittyvään strategian ja kansainvälisen politiikan tutkimusaineistoon. Selonteot ovat sitoutumisessa Euroopan unionin yhteiseen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan johdonmukaisia. Suomi on vahvasti sitoutunut Euroopan unionin kehitykseen. Suomi painottaa Euroopan unionia tärkeimpänä turvallisuustoimijana. Integraatioteorioiden näkemykset yhteistyön turvallisuutta lisäävistä vaikutuksista näyttävät selontekojen valossa olevan keskeisiä Suomen poliittisen johdon tilanteen arviolle. Arvioissa Naton vaikutuksista Pohjois-Euroopan vakauteen on selontekojen linjassa on tapahtunut merkittävä muutos. Vielä 2001 selonteossa Naton nähtiin laajentumisellaan Baltiaan luovan uhkia, kun 2004 Naton laajenemisen nähtiin lisänneen Pohjois-Euroopan vakautta. Tästä huolimatta Nato-jäsenyyttä ei nähdä tarpeelliseksi nykyisessä tilanteessa, vaan se säilyy optiona jatkossakin kuten aiemmissakin selonteoissa. Sotilaallinen liittoutumattomuus on korostetusti esillä tuoreimmassakin turvallisuuspoliittisessa selonteossa. Tämä tekeekin selonteosta osiltaan ristiriitaisen - toisaalta todetaan EU:n kehittävän voimakkaasti yhteistä ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa ja Suomen olevan vahvasti sitoutunut prosessiin, mutta samalla korostetaan Suomen sotilaallista liittoutumattomuutta. Sotilaallisella liittoutumattomuudella tarkoitettaneen enää lähinnä sitä, ettei Suomi ole sotilasliitto Naton jäsen. Kokonaisuudessaan selonteot ovat kuitenkin päälinjassa johdonmukaisia - Euroopan unioni on Suomen tärkein turvallisuuteen vaikuttava toimija ja unionin jäsenyys on ratkaisevasti muuttanut Suomen turvallisuuspoliittista asemaa. Suomi on integraatiokehityksessä vahvasti mukana.
  • Järvinen, Aleksi (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan, miten Suomen kansainvälistä asemaa on määritelty Krimin miehityksen jälkeisessä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa, erityisesti liittyen kysymykseen Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Tarkastelun kohteena oleva ajanjakso alkaa Krimin miehityksestä helmikuussa 2014 ja päättyy vuoden 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon eduskuntakäsittelyyn joulukuussa 2016. Tutkielman pääasiallisena aineistona on ulkopoliittisten päätöksentekijöiden tutkimusajankohtana pitämät puheet, joita täydennetään valikoiduilla asiantuntijakannoilla. Vuoden 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko sekä siihen liittyvä prosessi ja eduskuntakeskustelut käsitellään tutkielmassa omassa luvussaan. Aihetta lähestytään identiteetin käsitteen kautta, eli tutkielman pyrkimyksenä on analysoida, miten Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista identiteettiä on määritelty osana tutkittavaa keskustelua. Tästä näkökulmasta ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun ytimessä on kysymys Suomen asemasta ja roolista maailmassa, ja miten eri toimijat sitä hahmottavat. Tutkielman tarkoituksena onkin täydentää aiempaa ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun tutkimusta sekä tuoreella aineistolla että tutkimustraditiossa parin viime vuosikymmenen aikana esiin nousseella identiteettipoliittisella näkökulmalla. Ukrainan kriisin herättämässä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa korostui toisaalta Venäjän toimia tuomitseva sekä Euroopan unionin yhtenäisyyttä painottava läntinen linja, toisaalta paluun teki aiempaa vahvempi kansallinen ja pienvaltiorealistinen painotus. Näiden yleislinjojen pohjalta Suomelle ehdotettiin tutkimusajankohtana useita ulkopoliittisia rooleja ja identiteettejä, joita tuodaan esiin tässä tutkielmassa. Vuoden 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa päädyttiin lopulta eräänlaiseen kompromissiin näiden erilaisten tulkintojen välillä. Myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö on osaltaan rakentanut tasapainoista ulkopoliittista identiteettiä Suomelle pilarimallinsa kautta. Yleisesti ottaen voidaan kuitenkin nähdä, että Suomen kansainvälisen asemoitumisen yleissuunta on Krimin miehityksen jälkeisessä tilanteessa ollut kohti länttä.