Browsing by Subject "Obligation Law"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 68
  • Riikonen, Sanni (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan velvoitetta tunnistaa asiakas ja todentaa tämän henkilöllisyys erityisesti siitä näkökulmasta, jossa asiakas tekee vakuutussopimuksen vakuutusmeklarin kautta. Asiakkaan tunnistamisesta ja henkilöllisyyden todentamisesta säädetään laissa rahanpesun ja terrorismin rahoituksen estämisestä. Tarkasteltavana on erityisesti se, voiko vakuutuksenantaja vapautua rahanpesulain mukaisesta vastuusta tunnistaa asiakas ja todentaa tämän henkilöllisyys, mikäli vakuutusmeklari on jo tunnistanut asiakkaan. Tutkimuksen näkökulmasta on tärkeää ymmärtää ero asiakkaan tuntemisen ja asiakkaan tunnistamisen käsitteiden välillä. Asiakkaan tunteminen on koko asiakassuhteen ajan jatkuvaa tietojen hankkimista asiakkaan liiketoiminnasta, jonka tavoitteena on tunnistaa epäilyttäviä liiketoimia. Asiakkaan tunnistaminen puolestaan on yksi osa asiakkaan tuntemisvelvoitteita, ja sen avulla varmistutaan, että asiakas on se, kuka väittää olevansa ja tällä on oikeus tehdä kyseinen oikeustoimi. Rahanpesulain 3:2 mukaan vakuutuksenantajalla on velvollisuus tunnistaa asiakas ja todentaa asiakkaan henkilöllisyys asiakassuhdetta aloitettaessa. Asiakassuhteen aloittaminen tarkoittaa vakuutuksenantajan näkökulmasta vakuutussopimuksen solmimista. Tämä tarkoittaa, että vakuutuksenantajan tulee tunnistaa asiakas ja todentaa tämän henkilöllisyys ennen vakuutussopimuksen tekemistä. Myös vakuutusmeklari on rahanpesulain 3:2 mukaan velvollinen tunnistamaan asiakkaansa ja todentamaan asiakkaidensa henkilöllisyyden asiakassuhdetta aloitettaessa. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli vakuutusmeklari ei voi täyttää tunnistamis- ja todentamisvelvoitetta vakuutuksenantajan puolesta, johtaa tämä siihen, että asiakas joutuu tunnistautumaan kahteen kertaan hankkiessaan vakuutussopimusta vakuutusmeklarin kautta. Tutkimuksen aikana havaitaan, että rahanpesulain säännökset jättävät tutkimuksen aihepiirin osalta tulkinnan varaa, joten tämän vuoksi tutkimuksessa tarkastellaan myös niitä hallinnollisia seuraamuksia, joita Finanssivalvonta voi tarvittaessa määrätä vakuutuksenantajalle asiakkaan tunnistamis- ja todentamisvelvoitteen laiminlyönnistä. Mikäli vakuutuksenantaja lain säännösten tulkinnanvaraisuudesta huolimatta luottaa siihen, että vakuutusmeklari on jo tunnistanut asiakkaan, ottaa hän riskin hallinnollisten seuraamusten saamisesta. Kyseisiä hallinnollisia seuraamuksia ovat rikemaksu, seuraamusmaksu sekä julkinen varoitus. Hallinnollisista seuraamuksista on säädetty sekä rahanpesulaissa että Finanssivalvonnasta annetussa laissa. Tutkimuksessa nostetaan esille myös niitä periaatteita, joita Finanssivalvonta ottaa huomioon hallinnollisten seuraamusten ankaruutta arvioidessaan.
  • Mantere, Saara (Helsingin yliopisto, 2022)
    Kunnossapitoa koskevat riidat ovat asunto-osakeyhtiön riidoista kaikista tyypillisimpiä. Niillä on myös merkitystä yksityisille talouksille, sillä suuri osa yksityishenkilöiden varallisuudesta on sidottu asumiseen. Täten asunto-osakeyhtiöihin liittyvällä oikeudellisella sääntelykehyksellä on merkitystä. Asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuu osakkeenomistajaa kohtaan perustuu asunto-osakeyhtiölakiin (1599/2009). Tutkielma käsittelee asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuuta osakkeenomistajaa kohtaan vahingosta, jonka aiheuttaja on yhtiön sopimuskumppani yhtiön kunnossapito- tai muutostyön yhteydessä. Asunto-osakeyhtiö voi tuottamuksensa perusteella olla vahingonkorvausvastuussa itsenäisen suoritusapulaisensa aiheuttamasta vahingosta. Asunto-osakeyhtiön vastuu on luonteeltaan yhtiöoikeudellista vahingonkorvausvastuuta. Asunto-osakeyhtiön on huolehdittava, että rakennustyö suunnitellaan, sovitaan, toteutetaan ja valvotaan siten, ettei työstä aiheudu vahinkoa osakkeenomistajille. Yhtiön kunnossapitovelvollisuuteen ja huolellisuusvaatimukseen kuuluu huolehtia, että työ toteutetaan hyvän rakennustavan mukaisesti. Asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuu voi perustua paitsi asunto- osakeyhtiölakiin, myös vahingonkorvauslakiin (412/1974). Tätä mahdollisuutta tarkastellaan tutkielmassa vahingonkorvauslain väistymis- ja rinnakkaisperiaatteen kautta. Tutkielmassa perehdytään myös erilaisiin vastuun identifikaatiota koskeviin periaatteisiin. Asunto-osakeyhtiön yhtiöoikeudellinen vahingonkorvausvastuu syntyy yhtiöoikeudellista normia, kuten asunto-osakeyhtiölakia tai yhtiöjärjestystä rikkomalla. Asunto-osakeyhtiön kunnossapito- tai muutostöitä koskeva vahingonkorvausvastuu syntyy silloin, kun asunto-osakeyhtiö rikkoo kunnossapitoa tai muutostöitä koskevia säännöksiä asunto-osakeyhtiölain 4 tai 5 luvussa. Tutkielmassa perehdytään tarkemmin näiden säädösten ydinsisältöön. Tarkasteluun sisältyy kunnossapitovelvollisuuden jakautumisen arviointi asunto- osakeyhtiön ja osakkeenomistajan välillä sekä kunnossapitotöiltä vaaditun tason arviointi. Tästä seuraa asunto-osakeyhtiön kunnossapitovelvollisuuden ja yhtiön vahingonkorvausvelvollisuuden yhteispelin tarkastelu. Yhtiön kunnossapitovelvollisuuden suhtautumista asunto-osakkeen myyjän kaupanvastuuseen ostajaa kohtaan käsitellään omana kokonaisuutenaan. Tutkielman keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä käsitellään asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuun laajuutta sopimuskumppanin aiheuttamasta vahingosta. Tässä yhteydessä perustellaan, miksi asunto- osakeyhtiön tulee vastata tuottamuksensa perusteella sopimuskumppaninsa virheestä osakkeenomistajaa kohtaan. Arviointi kohdistuu niihin asunto-osakeyhtiön toimiin, jonka perusteella yhtiön huolellisuutta arvioidaan ja millaista huolellisuutta yhtiöltä vaaditaan kunnossapito- ja muutostöiden yhteydessä. Näitä kysymyksiä käsitellään lähinnä oikeuskäytännön nojalla. Lisäksi tuottamusarviointia asunto-osakeyhtiön ja osakkeenomistajan vastuun välillä tarkastellaan. Tarkastelun pohjalta esitän, että asunto-osakeyhtiön huolellisuusvaatimus sen toteuttaman kunnossapitotyön suorittamisessa on nykypäivänä asetettu korkealle. Korkea huolellisuusvaatimuksen taso on perusteltua yhtiön osakkeenomistajien taloudellisen aseman ja huoneistoon liittyvän hallintaoikeuden turvaamiseksi.
  • Häggblom, Isabella (Helsingin yliopisto, 2022)
    Anglo-amerikansk avtalsrätt och -praxis har länge haft en dominerande ställning på den internationella handelns område, och till följd av detta har anglo-amerikansk avtalspraxis och -modeller spridits till rättstraditioner utanför common law-länder. Avtal som är uppgjorda enligt anglo-amerikanska modeller utformas generellt utan hänsyn till den på avtalet tillämpade lagen: de är så kallade självförsörjande avtal som försöker minimera nationella lagarnas effekt på avtalet. Dessa avtal innehåller oftast en omfattande användning av boilerplate-klausuler. Med ”boilerplate-klausuler” avses avtalsklausuler som är utformade på ett standardiserat sätt som används i en stor omfattning i olika former av avtal. Eftersom boilerplate-klausuler härstammar från common law-länder så är klausulerna oftast baserade på ett anglo-amerikanskt begreppsbruk. Detta leder till att den faktiska betydelsen av klausulerna kan variera i länder utanför common law-systemet. Anglo-amerikansk avtalsrätt som i grunden är common law, skiljer sig i många hänseenden från nordisk och finsk avtalsrätt. Skillnaderna mellan common law och nordisk avtalsrätt uppträder exempelvis med avseende till avtalsrättens källor, utvecklingen av avtalsrätten och tolkningen av avtal i allmänhet. Den nordiska och därmed även den finska avtalsrätten har sina särdrag som common law inte känner till. Ett exempel på detta är den omfattande förekomsten av allmänna avtalsrättsliga principer i nordisk avtalsrätt, t.ex. lojalitetsprincipen. Numera förekommer självförsörjande kontraktsformulering som är baserad på anglo-amerikansk avtalspraxis även i avtal mellan nordiska parter varpå nordisk rätt tillämpas. Detta för med sig utmaningar som diskuteras i denna avhandling. Några avtalsklausuler som traditionellt ansetts höra till kategorin boilerplate-klausuler är integrationsklausuler, no-waiver-klausuler och severability-klausuler. Integrationsklausuler ämnar att förstärka effekten av det skriftliga avtalet och lämna utanför det slutliga avtalet olika muntliga och skriftliga åtaganden som uppstått före uppkomsten av det slutliga avtalet. No-waiver-klausuler föreskriver att en avtalsparts passivitet inte ska anses ge avkall på de rättigheter som han har enligt avtalet. Severability-klausuler föreskriver om ifall en avtalsklausul skulle anses ogiltig, olaglig eller overställbar, så ska detta inte påverka de övriga avtalsklausulerna eller avtalet i sin helhet. Syftet med denna avhandling är att undersöka om integrations-, no-waiver- och severability-klausulernas bakomliggande, ursprungliga och tilltänkta syfte enligt anglo-amerikansk rätt uppfylls då finsk rätt tillämpas på klausulerna. Dessa tre boilerplate-klausuler har valts eftersom de ämnar att frigöra avtalet från en påverkan av den på avtalet tillämpade lagen. Det sekundära syftet med avhandlingen är att baserat på slutsatserna från tolkningen av de tre boilerplate-klausulerna, utreda och analysera de bakomliggande orsakerna till att ifrågavarande boilerplate-klausuler och självförsörjande kontraktsformulering används i kommersiella avtal i Finland. Avhandlingens slutsatser är att integrations-, no-waiver- och severability-klausulernas ursprungliga och tilltänkta syfte enligt anglo-amerikansk rätt inte uppfylls i alla fall då finsk avtalsrätt tillämpas på de ifrågavarande klausulerna. De tre boilerplate-klausulerna kan dock ha en viss reell funktion, även om den kanske inte fullt motsvarar den verkan som klausulerna skulle tillmätas enligt anglo-amerikansk rätt. Exempelvis kan integrationsklausuler ha en inverkan på hur avtalsinnehållet och avtalsförhållandet som helhet bör ses på, medan no-waiver-klausuler kan förutsätta att en del civilrättsliga principer ska följas. Det konstateras även att avtal mellan finska kommersiella parter generellt kunde uppgöras mera kortfattat, och behovet av självförsörjande avtalsformulering inklusive en omfattande användning av boilerplate-klausuler skulle inte alltid vara nödvändigt i avtal mellan finska kommersiella parter. Påverkan av internationell och branschspecifik praxis samt kostnads- och effektivitetsfrågor styr företagens val då det gäller deras tillämpning och preferens av avtalspraxis. Trots att det finns en del osäkerheter vad gäller den på avtalet tillämpade lagens (dvs. finsk rätt) effekt på boilerplate-klausuler, så anser ändå företag att det är värt att ta den juridiska risken, eftersom den juridiska risken avvägs mot övriga risker som generellt följer av avtal.
  • Kovács, Antti (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman tiedonintressissä on tarkastella Covid-19 -pandemian sopimusoikeudellisia ulottuvuuksia erityisesti liikehuoneiston vuokrasopimusten kannalta. Aihe valikoitui sen ajankohtaisuuden ja tutkimattomuuden ja yhteiskunnallisen merkittävyyden vuoksi. Sen sisältää tärkeitä kysymyksiä, jotka liittyvät laa-jemmin sopimuksen sitovuuteen sekä muihin sopimusoikeuden peruskysymyksiin. Vaikka tarkastelu on rajattu yhteen sopimustyyppiin, soveltuvat tietyt tutkielman ydinajatukset myös muihin kestosopimuksiin. Toimialana liikehuoneistojen vuokraus on ollut eturintamassa ottamassa vastaan pandemian vaikutukset. Pitkien sopimuskausien vuoksi liikevuokrasuhteet ovat jo lähtökohtaisesti alttiita olosuhteiden muuttumiselle. Pandemian suorat ja välilliset vai-kutukset ovat päivittäistavarakauppaa lukuun ottamatta iskeneet ankarasti vuokralaisten liiketoimintaan ja sitä kautta myös vuokranantajiin, jotka ovat laa-jasti myöntäneet helpotuksia esimerkiksi vuokranmaksuvelvollisuuteen. Ankarimmin vaikutukset ovat näkyneet ravintola-alalla, jossa valtiovallan kiellot ja rajoitukset sekä yleinen kysynnän väheneminen ovat heikentäneet merkittävästi liiketoiminnan edellytyksiä. Vuokranantajien näkökulmasta tilanne on niin ikään ollut haastava, sillä vuokratulojen menetyksistä huolimatta vuokranantajan omat vastuut suhteessa rahoittajiin ja muihin sidosryhmiin säilyvät. Julkisessa keskustelussa on ollut esillä, onko vuokralainen velvollinen maksamaan vuokraa siltä ajalta, kun liiketilan normaali liiketoimintakäyttö on valtio-vallan toimien vuoksi estynyt tai merkittävästi rajoittunut. Sama problematiikka pätee muihinkin sopimusvelvoitteisiin ja sopimuksen ajalliseen sitovuuteen. Toisin kuin esimerkiksi irtaimen kaupassa tai rakennusurakoissa liikehuoneiston vuokrasopimuksissa ei ole tyypillisesti varauduttu olosuhteiden muuttumi-seen esimerkiksi vis majeure -ehdolla. Myöskään liikehuoneiston vuokraamista koskevaa lainsäädäntöä ei ole laadittu pandemiaa silmällä pitäen, joten painopiste siirtyy vääjäämättä oikeusperiaatteille sekä sopimuksen jälkiperäisen kohtuullistamiselle, kun arvioidaan pandemian vaikutuksia osapuolten sopimusvelvoitteisiin sekä sopimuksen ajalliseen sitovuuteen. Tutkielmassa tarkastellaan lainsäädännön, sopimusehtojen, yleisten oppien sekä jälkiperäi-sen kohtuullistamisen näkökulmasta sopimuksen sitovuutta. Esimerkiksi vuokranmaksuvelvollisuuden osalta pohditaan, voiko L liikehuoneiston vuokrauk-sesta 21 § soveltua tilanteessa, jossa liiketilan liiketoimintakäyttö on valtiovallan kieltojen vuoksi estynyt ja mikä on suoritusesteoppien käyttöala tässä kontekstissa. Selostamatta tässä yhteydessä yksityiskohtaisesti päättelyketjuja, voidaan yleisesti todeta, että pacta sunt servanda -periaate on vahvassa asemassa muutosvaatimuksia vastaan. Sopimuksen muodostuminen tappiolliseksi olosuhteiden muuttumisen vaikutuksesta ei lähtökohtaisesti ole peruste poiketa sopimussitovuudesta. Korkeimman oikeuden ratkaisussa 1994:96 todetulla tavalla osapuolten tulee sopimuksentekohetkellä osata varautua siihen, että sopimus voi myöhemmin muodostua kannattamattomaksi suhdannevaihteluiden vaikutuksesta. Vaikka sopimussitovuus on vahva lähtökohta, voidaan siitä tapauskohtaisesti poiketa myös elinkeinonharjoittajien välisessä suhteessa. Koronakriisi ennakoimattomuutensa osalta poikkeaa tavallisesta negatii-visesta suhdannekehityksestä. On myös huomioitava, ettei viitatussa tapauksessa liiketoiminnan harjoittamista ollut valtiovallan toimesta rajoitettu. Reaalisten liiketalouteen perustuvien argumenttien merkitystä ei voida tässä yhteydessä korostaa liikaa. Päätökset tehdään sen mukaan, mikä arvioidaan liiketa-loudellisesti järkeväksi. Tästä esimerkkinä mainittakoon laajat myönnytykset vuokrien maksamisessa. Vaikka vuokrasta vapautumiselle ei löydy yksiselit-teistä juridista oikeutusta, on vuokrasuhteen jatkuvuuden, liikepaikan arvon sekä liiketilojen korkean käyttöasteen turvaaminen nähty ratkaisevina seikkoi-na. Juridisten argumenttien merkitys korostuu, jos yhteisymmärrystä ei saavuteta. Pandemian vaikutukset osapuolten velvoitteisiin on ratkaistava viimekädessä tuomioistuimessa tapauskohtaisesti. Jos tavoitellaan yhdenmukaisia ratkai-suja, tulee tämä toteuttaa lainsäädännön keinoin. Joka tapauksessa prosessaamisen tulisi olla ultima ratio -sillä oikeustilan ollessa näinkin epäselvä on oikeudenkäynnin lopputulosta vaikea ennustaa. Osapuolten välinen neuvottelu on lähtökohtaisesti paras tapa ratkaista sopimukseen liittyvät erimielisyydet.
  • Ylitalo, Veera (Helsingin yliopisto, 2021)
    Vallitseva COVID-19-pandemia ja sen johdosta asetetut viranomaistoimenpiteet ovat vaikeuttaneet sopimussuoritusten täyttämistä liikesopimussuhteissa ympäri maailmaa. Tutkielmassa tarkastellaan irtaimen kaupan myyjän ylivoimaisen esteen tunnusmerkistön täyttymistä COVID-19-tilanteen asettamassa viitekehyksessä. Uudenlaiset suoritusestetilanteet edellyttävät vanhan sopimusoikeudellisen opin uudelleenarviointia. Kyseessä on oikeusdogmaattinen sopimus- ja vahingonkorvausoikeuden rajamaastoon sijoittuva tutkimus, jossa tulkitaan ja systematisoidaan voimassa olevan oikeuden sisältöä de lege lata. Tutkielmalle on ominaista myös velvoiteoikeudelle tyypillinen argumentaatiota kehittelevä lainoppi, joka ilmentää tapauskohtaisen in casu -arvioinnin merkitystä. Tutkielma sisältää lisäksi otteita de sententia ferenda -tyyppisestä tutkimuksesta, jonka pyrkimyksenä on esittää tuomioistuimelle ja välimiesoikeudelle tarkoituksenmukaisia tapoja tulkita voimassa olevaa oikeutta konkreettisissa lainsoveltamistilanteissa. Tutkielman tutkimustehtävänä on selventää vallitsevaa kansallista oikeustilaa siitä, voiko COVID-19-tilanne aiheuttaa myyjälle ylivoimaisen esteen ja miten kokonaisarviointi ylivoimaisen esteen tunnusmerkistön täyttymisen osalta toteutetaan. Tarkoituksena on selvittää ensinnäkin ne säännökset, joita vasten liikekaupan myyjää kohtaavan ylivoimaisen esteen tunnusmerkistön täyttymistä tulee voimassa olevan kotimaisen oikeuden mukaan arvioida. Tarkastelu johtaa kauppalain (KL) suoritusestesäännösten tulkintaan ja systematisointiin. Luontoissuoritusvastuusta vapauttavaa KL 23 §:n säännöstä ja kontrollivastuusta vapauttavaa KL 27 §:n säännöstä voidaan melko vakiintuneesti pitää kauppalain ylivoimaista estettä koskevina säännöksinä. Kauppalain tahdonvaltainen luonne ja liikesuhteissa noudatettava laaja sopimusvapaus edellyttävät myös laajalti käytettyjen force majeure -sopimusehtojen tarkastelua. Tutkielmassa arvioidaan esitettyjen säännösten ja sopimusehtojen pohjalta sitä, miten myyjän luontoissuoritusvastuusta ja vahingonkorvausvastuusta vapauttavia arviointikriteereitä tulisi tulkita COVID-19-tilanteessa in casu. Lisäksi tutkielmassa pyritään erittelemään niitä erityiskysymyksiä, joita COVID-19-tilanteeseen liittyy ylivoimaisen esteen tunnusmerkistön täyttymisen osalta ja esittämään tulkintasuosituksia näiden erityiskysymysten arvioinnille. Erityiskysymyksinä tarkastellaan esimerkiksi erilaisten viranomaistoimenpiteiden ja julistusten merkitystä, koronakriisin vaiheittaista maantieteellistä leviämistä ja tilanteen aaltoilua, jotka muodostavat jokainen omat haasteensa sopimusoikeudelliselle ylivoimaisen esteen arvioinnille. Sekä KL 23 että KL 27 §:n vapautumisperusteiden edellytyksenä on tosiasiallinen ja voittamaton este suorituksen täyttämiselle. Vahingonkorvausvastuusta vapautumisen edellytykset ovat luontoissuoritusvastuusta vapautumisen edellytyksiä tiukemmat, sillä edellytyksenä on lisäksi, että este on myyjän vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella, eikä sitä ole voitu ennakoida sopimuksentekohetkellä. Tutkielmassa päädytään esittämään, että COVID-19 ei itsessään ole ylivoimainen este, vaikka COVID-19-tilanne seurauksineen voikin tapauskohtaisten edellytysten täyttyessä täyttää vastuusta vapauttavan ylivoimaisen esteen tunnusmerkistön. Tilanteita tulee tarkastella korostuneen tapauskohtaisesti ja näyttötaakka ylivoimaisen esteen olemassaolosta on siihen vetoavalla myyjällä. COVID-19-tilanteessa suoritusesteitä irtaimen kaupan alalla voivat aiheuttaa esimerkiksi erilaiset viranomaiskiellot, avaintyöntekijän sairastuminen tai joutuminen karanteeniin, komponentin puute tai kuljetuksen estyminen. Koronakriisin vaiheittainen maantieteellinen leviäminen vaikuttaa arviointiin siten, että myyjältä voidaan edellyttää esteen voittamiseksi tai välttämiseksi toimenpiteitä jo melko varhaisessa vaiheessa ennen suorituksentekoajankohtaa. Koronavirustilanteen aaltoilu puolestaan vaikuttaa arviointiin siten, että myyjältä voidaan koronaviruksen toisen aallon yhteydessä edellyttää pidemmälle meneviä toimenpiteitä. Tutkielmassa päädytään esittämään, että useat koronaviruksen aiheuttamat suoritusesteet ovat ennakoimattomia ainakin sellaisten sopimusten osalta, jotka on tehty selvästi ennen koronakriisin alkamista. Vaikka COVID-19-pandemiaa voidaan pitää myyjän vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella olevana tapahtumana, useat koronakriisin aiheuttamat seuraukset voivat olla myyjän organisaation sisäisiä, jolloin vahingonkorvausvastuu aiheutuneesta vahingosta jää myyjälle. Esteen voittamiseksi tähtäävien toimenpiteiden vaatimuksen uskotaan korostuvan koronakriisin yhteydessä, ja sen laiminlyönti voikin helposti estää vastuusta vapautumisen. Johtopäätöksenä on, että COVID-19-tilanne ei ainakaan helposti täytä kauppalain ylivoimaisen esteen tunnusmerkistöjä elinkeinonharjoittajien välisessä irtaimen kaupassa, jolloin sopimusosapuolten oikeusvarmuuden ja ennakoitavuuden turvaamiseksi suoritusesteistä on tärkeää sopia force majeure -sopimusehdoin. Koska koronakriisin varjolla ei ole tarkoitus vapauttaa sopimuskumppaneita kannattamattomista sopimussuhteista, on odotettavissa, että ankara tulkintalinja jatkuu, mikäli koronavirustilanteesta seuraa uusia tuomioistuinratkaisuja. Tiukka arviointilinja estää osaltaan ylivoimaisen esteen vapauttavan vaikutuksen väärinkäyttöä ja on myös yleisesti lainsäätäjän tarkoituksena. Tutkielmassa esitetyllä voi olla merkitystä myös laajemmin vastaavien tulevaisuudessa ilmaantuvien globaalien kriisien yhteydessä ja kauppalain laajan analogisen sovellettavuuden johdosta myös irtaimen kaupan ulkopuolella, sillä kauppalain suoritusestesääntelyn voidaan katsoa ilmentävän yleistä liikesopimussuhteissa noudatettavaa force majeure -oppia.
  • Kihlström, Iiris (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan vakuutusehtojen epäselvyyttä, siitä aiheutuvia ongelmatilanteita sekä keinoja puuttua epäselvien ehtojen laadintaan. Pääteesi on se, että vakuutusehtojen tulee olla selkeitä ja ymmärrettäviä. Tätä perustelee niin kuluttajansuoja kuin yleinen sopimuskäytäntö ja hyvä vakuutustapa. Epäselvien ehtojen laadinta on sanktioitu lainsäädännössä. Käytännössä vakuutusehtoihin liittyy edelleen paljon epätietoisuutta, vaikeita termejä ja monimutkaisia ehtoja. Vakuutusehdot ovat osa vakuutussopimusta ja ne määrittävät vakuutustuotteen sisällön. Vakuutusehdoista aiheutuu kuitenkin haittoja yksittäisen vakuutuksen hakijan kannalta. Niiden epäselvyys vaikeuttaa vakuutukseen tutustumista ja vakuutuksen vertailua. Vakuutuksenottaja ei tällöin välttämättä tiedä, mitä vakuutus oikeastaan sisältää. Näihin ongelmiin tulisi puuttua ja keino poistaa vakuutusehtoihin liittyvää epäselvyyttä on laatia vakuutusehdot uudelleen niin, että ehtojen muotoiluun kiinnitetään erityistä huomiota. Oikeudellista muotoilua eli legal designin metodeita käyttämällä vakuutusehtojen rakennetta ja ymmärrettävyyttä saisi parannettua huomattavasti. Uudelleenmuotoilua perustelisi niin kuluttajansuoja kuin hyvä vakuutustapa. Myös lainsäädännöstä on saatavissa normatiivista tukea, sillä sopimusehtodirektiivissä edellytetään, että sopimusehdot laaditaan selkeästi ja ymmärrettävästi. Vakuutussopimuslaki sekä kuluttajansuojalaki tarjoavat kuluttajavakuutuksenottajalle pakottava suojaa niin vakuutusten markkinointiin ja vakuutusehtoista tiedottamisen kannalta. Vakuutussopimuslakiin on kirjattu laajoja tiedonantovelvollisuuksia epäselvyyden ja epätietoisuuden poistamiseksi. Monet oikeustapaukset liittyvätkin kysymykseen vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnistä. Tiedonantovelvollisuuden merkityksen kasvaessa entisestään herääkin kysymys, miten se vaikuttaa epäselvien vakuutusehtojen tulkintaan. Laaja tiedonantovelvollisuus tarkoittaa parempaa oikeussuojaa, mutta se myös velvoittaa kuluttajaa tutustumaan annettuihin tietoihin vakuutusta otettaessa. Mikäli vakuutuksenottajalle on nimenomaisesti informoitu esimerkiksi rajoitusehtojen sisällöstä, ei tämä voi enää vedota ehtoa koskevaan epäselvyyteen jälkikäteen. Vakuutuk-senantajan tiedonantovelvollisuuksilla on epäselvyyden poistava vaikutus yksittäisen vakuutussopimuksen osalta. Epäselvyys voidaan ratkaista myös tulkinnalla. Sanamuodonmukaista tulkintaa voidaan pitää lähtökohtana, ja jos epäselvyys ei ole ratkaistavissa pelkästään sen perusteella, tulee epäselvyys ratkaista epäselvyyssäännön nojalla. Epäselvyyssääntöön liittyy tulkinnanvaraisuutta, eikä sen sisältö ole tarkkarajainen. Sitä ei olekaan sovellettu ainoana tulkintasääntönä epäselvyystilanteissa. Muina tulkintatapoina epäselvyyden osalta on korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä mainittu niin vahingosta hyötymisen estävä ajattelu sekä objektiivinen tulkinta. Kohtuuttomuuden osalta vakuutusehtojen sovitteluvaatimus on korkeimmassa oikeudessa hyväksytty että hylätty. Kohtuuttomuutta koskevat ratkaisut ovat yksittäistapauksia, mutta niiden perusteluista on löydettävissä samankaltaisuuksia. Ratkaisuissa on tuotu esiin rajoitusehdon vaikutus vakuutuksenottajan vastuuseen ja sen kautta vakuutuksen hintaan ja saatavuuteen. Korkeimman oikeuden mukaan sovittelu tällaisessa tapauksessa, jossa vakuutusturva laajenisi yli sen mistä on sovittu, tulee suhtautua pidättyväisesti. Samaa perustelutapaa on noudatettu myös Vakuutuslautakunnan ratkaisukäytännössä.
  • Kananen, Anniina (Helsingin yliopisto, 2021)
    Sosiaalisen median palvelut, kuten Facebook, ovat kiinnittäneet viime aikoina maailmanlaajuisesti kilpailuviranomaisten huomion määräävän markkina-aseman väärinkäytön näkökulmasta. Sosiaalisen median palvelut ovat yksi kaksipuolisten ja monensuuntaisten markkinoiden ilmentymä. Euroopan unionin tuomioistuin ei ole toukokuuhun 2021 mennessä suoranaisesti tulkinnut, miten kaksipuolinen tai monensuuntainen markkinarakenne tulee ottaa huomioon SEUT 102 artiklan alaisessa määräävän markkina-aseman väärinkäytön arvioinnissa merkityksellisiä markkinoita määriteltäessä tai markkinavoimaa arvioitaessa. Tutkielmassani vastaan tähän kysymykseen lainopillisen tutkimuksen kautta. Lainopin ohella hyödynnän tutkielmassa (oikeus)taloustieteellisiä näkökulmia kaksipuolisista ja monensuuntaisista markkinoista täyttämään oikeuslähteistä jääviä aukkoja. Tutkielman pääasiallisia lähteitä ovat unionin tuomioistuimen ja unionin yleisen tuomioistuimen oikeuskäytäntö sekä akateemiset julkaisut kaksipuolisista ja monensuuntaisista markkinoista. Tältä osin tutkielman lopputulemana on, että sosiaalisen median palveluiden eri puolille tulee määritellä omat markkinat, mutta markkinoita määritellessä ja markkinavoimaa arvioitaessa on syytä ottaa kaikki puolet huomioon riippumatta siitä tarjotaanko palveluja rahallista vai muuta vastiketta vastaan. Tutkielman toinen tutkimuskohde on erilaiset muutosehdotukset. Ehdotuksista analysoidaan erityisesti merkityksellisten markkinoiden määrittelemistä koskevan tiedoksiannon päivittämistä, jäsenvaltioiden ehdottamaa mahdollista digitaalisia markkinoita koskevaa komission tiedoksiantoa, ja primäärioikeuden muuttamista. Analyysissä otetaan pääsääntöisesti huomioon muutosehdotusten mahdolliset vaikutukset EU-kilpailuoikeuteen. Ehdotuksia analysoitaessa kiinnitetään muun muassa huomiota siihen, miten ne vaikuttavat oikeusvarmuuteen sekä siihen, millaisia oikeudellisia haasteita ehdotuksien toteutuessa voisi nousta. Lopuksi tutkielmassa arvioidaan ehdotetun Digital Markets Act -asetuksen vaikutuksia kilpailuoikeuden soveltamiseen sosiaalisen median palveluiden markkinoilla.
  • Luoma, Anni (Helsingin yliopisto, 2021)
    Solution-centric strategies and selling tailored solutions to customer-specific needs have become increasingly common in B2B trade. Customers are no longer interested in simply purchasing products, but instead wish to buy reliable and efficient solutions for their specific and potentially complex needs. Such needs can be the applicability of the goods to function efficiently within the existing operational environment or certain performance objectives such as to increase process efficiency. With the increasing importance of the non-physical features of products, the rules on seller’s responsibility to ensure the goods’ fitness for the buyer’s particular intended purpose (“fit for purpose responsibility”) have gained a more prominent role in assessing the conformity of the goods and seller’s defect liability. The purpose of this thesis is to firstly shed more light on what seller’s fit for purpose responsibility means in practice and how this can be applied to a seller that is characterized as an industrial solution provider. In this thesis the term industrial solution provider refers to an industrial manufacturing company that sells customized products and participates in the selection of the appropriate solution for its customers’ needs. Secondly, this thesis aims to assess the feasibility of the current legal framework on seller’s fit for purpose responsibility within the context of B2B trade. This thesis focuses on these questions within the context of the Finnish Sale of Goods Act (FSGA) and the CISG. The first part of this thesis, which examines the fit for purpose responsibility of an industrial solution provider, de-scribes first on a general level the two conditions for seller’s liability under 17(2)(2) § FSGA and Article 35(2)(b) CISG and then examines these within the context of a sales transaction between an industrial solution provider and a professional buyer. The main findings are that the fit for purpose responsibility of an industrial solution provider can be extensive, and it can be expected to go to great lengths to scrutinize and actively search for indications about the buyer’s needs. Moreover, due to its expert role, it is unlikely that it can rely on the defense that the buyer did not reasonably rely on its expertise. It also became apparent that seller’s fit for purpose responsibility is difficult foresee and very much dependent on a case-by-case analysis, and hence it is difficult to provide clear and definite conclusions on the fit for purpose responsibility of an industrial solution provider. The second part of this thesis, which examines the feasibility of the current legal framework on seller’s fit for purpose responsibility within the context of B2B trade, analyzes how well the current rules achieve the central objectives of contract law. The main findings from this analysis are that the current legal framework does not manage to fully achieve these central objectives, and it seems that it lacks a clear economic efficiency justification, whereas it is designed with consideration to an ill-founded idea of protecting the professional buyer. However, it can be questioned how well these rather theory-based findings correspond to reality, and whether these inefficiencies are as significant in practice. It can be concluded that seller’s fit for purpose responsibility presents an unforeseeable and potentially extensive risk to many sellers and especially those that manufacture and sell products for customer-specific needs, and it is important to be aware and adequately manage this risk. Moreover, there are several issues with the current rules on seller’s fit for purpose responsibility and this thesis can serve as a useful starting point for more research and more dialogue between legislators, practitioners and scholars on how the current legal framework serves professional sellers and buyers in today’s B2B trade.
  • Mutanen, Anu (Helsingin yliopisto, 2022)
    Tutkielman aiheena on force majeuren eli ylivoimaisen esteen sopimusoikeudellinen systematisointi Suomessa vallitsevassa oikeustilassa. Systematisointi tehdään tarkastelemalla ylivoimaisen esteen kotimaista sääntelyä ja tulkintakäytäntöä, minkä ohella analysoidaan force majeure -sopimusehtoja sekä oikeustieteellistä suoritusestedoktriinia. Suomen tilannetta verrataan eräiden muiden maiden vastaavaan oikeustilaan sekä kansainväliseen force majeure -oppiin. Lisäksi tutkitaan ylivoimaisen esteen ja hardshipin eli liikavaikeuden sekä edellytysopin välistä suhdetta sopimussitovuuden ja sopimusolosuhteiden muutosten välisten ongelmien ratkaisukeinoina. Tästä kokonaisuudesta muodostetaan suomalainen force majeure -oppi. Aihepiirin kannalta olennaisista oikeuslähteistä tutkielmassa syvennytään kauppalain (355/1987, KL) säännöksiin ylivoimaisesta esteestä ja liikavaikeudesta tehden niistä myös de lege ferenda -havaintoja. Kansainvälistä force majeure -oppia puolestaan tutkitaan vertailemalla keskeisten kansainvälisten kauppaoikeudellisten periaatekokoelmien ja sääntelyehdotusten (CISG, UPICC, PECL, DCFR ja CESL) force majeure -sisältöjä toisiinsa. Lisäksi lähdeaineiston erityispiirteenä on yleisten sopimusehtojen (Orgalime S 2012, NL 17, IT2022, YSE 1998 ja RYHT 2000) force majeure -lausekkeiden analysointi. Tutkielma kuuluu velvoiteoikeuden ja erityisesti sopimusoikeuden alaan, minkä lisäksi mukana on vahingonkorvausoikeudellista näkökulmaa. Metodiikaltaan tutkielma edustaa pääasiassa lainoppia. Tutkimusmenetelmää voi luonnehtia osin myös argumentteja tai oppirakennelmaa kehitteleväksi dogmatiikaksi. Lisäksi mukana on Suomen tilannetta kontekstualisoivaa oikeusvertailua, jonka kohdemaiksi on valittu Englanti, Yhdysvallat, Ranska, Saksa ja Ruotsi. Tutkielmassa tuli esille, että ylivoimaisen esteen sääntely on kauppalaissa eriytynyt luontoissuoritus- ja vahingonkorvausvastuusta vapautumisen perusteisiin tavalla, josta muodostuu varsin epäselvä ja monimutkainen kokonaisuus esimerkiksi kansainväliseen force majeure -oppiin nähden. De lege ferenda -arviointia olisikin syytä kohdistaa kauppalain mukaisten force majeure -edellytysten ja soveltamisesimerkkien sekä kolmannen aiheuttaman viivästyksen ja esteen tilapäisyyden sääntelyn yhtenäistämistarpeisiin samoin kuin ostajan ylivoimaista estettä koskevan sääntelyn lisäämiseen. Esimerkiksi juuri ostajan ylivoimaisen esteen kaltaiset tilanteet, joissa suoritusestesäännökset eivät valitsevassa oikeustilassa sovellu, vaikuttaisivat jättävän käyttöalaa edellytysopille täydentävänä oikeussuojakeinona – muutoin edellytysopin soveltamisala näyttää jäävän vähäiseksi. Suoritusestetilanteita kuvaava juridinen käsitteistö ja välineistö osoittautui ylipäänsä moninaiseksi ja keskinäissuhteiltaan paikoin epämääräiseksi. Tämä havainto pätee myös force majeuren ja hardshipin käsitteisiin ja niiden väliseen suhteeseen. Keskeiset ongelmakohdat liittyvät taloudellisiin suoritusesteisiin ja siihen, edellytetäänkö ylivoimaiselta esteeltä mahdottomuutta vai voiko sen alaan kuulua myös sopimussuorituksen vaikeutumisen eli liikavaikeuden tilanteita. Tutkielmassa nousi esiin vahvoja perusteita näkemykselle, jossa ylivoimaiselle esteelle olisi syytä antaa lähtökohtaisesti liikavaikeudesta erottuva merkitys ja soveltamisala. Tästä poiketen tutkielmassa tarkastelluissa force majeure -sopimusehdoissa on yleensä laajennettu ylivoimaisen esteen alaa sisällyttämällä siihen liikavaikeuden piiriin kuuluvia suoritusesteitä. Sopimuslausekkeissa ylivoimainen este on lisäksi määritelty sitomalla se syy- tai esimerkkiluetteloon. Esimerkit ovat pitkälti oikeuskirjallisuudessa ja kauppalain esitöissä annettuja ylivoimaisen esteen soveltamisesimerkkejä vastaavia, lukuun ottamatta eräitä, etenkin työtaistelutoimenpiteisiin liittyviä, laajennuksia. Tutkielmassa tuli kaiken kaikkiaan esille, että kauppalaissa, suoritusesteopissa ja sopimusehdoissa samoin kuin kansainvälisessä force majeure -opissakin asetetaan ylivoimaiselle esteelle pitkälti samat edellytykset. Edellytysten muotoiluissa ja yksityiskohdissa on eroja, mutta pääosin sisällöt ovat tiivistettävissä suorituseste-, kontrolli- ja ennakoimattomuusedellytykseen sekä esteen voittamattomuuden edellytykseen. Näin muotoutuvassa suomalaisessa force majeure -opissa ylivoimainen este on yksinkertaistetusti ilmaistuna sopimussuorituksen estävä seikka, jonka seurauksia ei voi välttää eikä voittaa ja joka on esteeseen vetoavan sopimuspuolen vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella ja jota tämä ei lisäksi voinut ennakoida sopimusta tehdessään.
  • Piitulainen, Perttu (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielma käsittelee franchising-antajan tiedonantovelvollisuutta ennen sopimuksen solmimista. Kysymys tiedonantovelvollisuudesta sopimustoiminnassa on noussut yhtä tärkeämpään asemaan, ja etenkin franchising-sopimuksissa tiedonantovelvollisuudet ovat tärkeässä asemassa. Suurin osa franchisingiin liittyvistä yhteistoimintasuhteista ovat riidattomia, mutta yleisimmät franchising-riidat liittyvät kuitenkin juuri tiedonantovirheisiin. Tämän oikeusdogmaattisen tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mikä on franchising-antajan tiedonantovelvollisuuden sisältö ja laajuus ennen franchising-sopimuksen solmimista. Toisena tutkimuskysymyksenä selvitetään, mikä on franchising-yrittäjän selonottovelvollisuuden laajuus. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään, mistä franchising-sopimusten sääntely koostuu ja mistä tiedonantovelvollisuus johtuu. Tutkimustyön perusteella tutkimuskysymykseen on yleisellä tasolla vastattava, että nykyinen oikeustila ei anna täsmällistä vastausta siihen, kuinka tiedonantovelvollisuuden sisältö ja laajuus tulisi määritellä. Samoin on vastattava kysymykseen selonottovelvollisuuden laajuudesta. Vaikka tutkimuskysymykseen ei voida koskaan antaa täsmällistä vastausta, tutkimuksen aikana nousi esiin seikkoja, jotka kuuluvat tiedonantovelvollisuuden tai selonottovelvollisuuden piiriin. Mahdollisia sopimusriitoja voi myös ennaltaehkäistä sopimusteknisin keinoin, esimerkiksi dokumentoimalla sopimusneuvottelut mahdollisimman tarkasti ja ottamalla sopimuksen liitteeksi lomake, jonka kohdat allekirjoittamalla yrittäjä vahvistaa perehtyneensä hänelle annettuun aineistoon sekä ymmärtäneensä niiden sisällön.
  • Mäkinen, Sara (Helsingin yliopisto, 2022)
    Avhandlingen granskar hur föregripande rätt och Legal Design kunde användas i konsumentförhållanden för att utforma ändamålsenliga och användarvänliga standardavtal som tillgodoser konsumentens behov. Metoderna granskas främst utifrån konsumentens synvinkel och således ur ett konsumenträttsligt perspektiv. Avhandlingen ligger på en värdegrund som bygger på den moderna avtalsrätten och skyddet av den svagare parten. Den vanligaste avtalsformen i konsumentförhållanden idag är standardavtal. Den utbredda användningen av standardavtal motiveras främst av ekonomiska faktorer, de är både kostnads- samt tidseffektiva. Avtalsverksamheten har följaktligen förändrats från att ha grundat sig på parternas överenskommelse, det vill säga partsviljan, till att istället grunda sig på allmänna standardavtal. Avtalsverksamheten präglas av ensidighet vilket i många fall leder till en synbar obalans i avtalsförhållandet. Standardiseringen av avtalsverksamheten har lett till att den svagare parten, det vill säga konsumenten, i de flesta fall endast har en möjlighet att antingen godkänna villkoren som sådana eller inte godkänna dem alls, och följaktligen avstå från att köpa en vara eller tjänst. Problematiken med standardvillkor i konsumentförhållanden ligger inte endast i de näst intill obefintliga möjligheterna att påverka villkoren, utan även det faktum att konsumenterna inte är intresserade av att sätta sig in i avtalsinnehållet före transaktionen. Det är allmänt känt att konsumenter inte läser standardavtal före de förbinder sig, men avtalet blir trots det bindande enligt den avtalsrättsliga principen pacta sunt servanda. Avtalsparternas jämställdhet har tydligt ifrågasatts på lagstiftningsnivå och lagstiftaren har genom olika regleringsformer haft som avsikt att balansera upp avtalsförhållandet. I avhandlingen kommer den starkare partens informationsplikt att granskas utifrån sättet på hur lagstiftaren ämnat skydda den svagare parten och ge konsumenten förutsättningar att ta ett informerat beslut baserat på den information näringsidkaren tillhandahållit. I teorin är informationsplikten ett fungerande koncept, i och med att genomsnittskonsumenten anses vara förnuftig, rimligt uppmärksam samt en försiktig aktör på marknaden. I verkligheten är konceptet om genomsnittskonsumentens tämligen orealistisk och motsvarar inte de egenskaper konsumenterna generellt besitter. I avhandlingen framförs att dagens standardavtal inte möter syftet eller målsättningen bakom informationsplikten, ej heller konsumenternas behov på tydliga och engagerande standardavtal. Mot denna bakgrund granskar avhandlingen hur föregripande rätt och Legal Design kan användas i konsumentförhållanden för att göra standardavtal mera användarvänliga och engagerande för dess användare. Den föregripande rätten och Legal Design riktar fokuset mot målsättningarna bakom lagstiftningen och genomförandet av den. Metoderna ser avtal som ett kommunikationsverktyg som tar i beaktande målsättningarna samt användarnas behov. Metoderna tillämpar bland annat människocentrerad design och ett tvärvetenskapligt förhållningssätt för att arbeta fram en avtalsform som ska vara lättförståelig och informativ, fånga läsarens uppmärksamhet samt engagera konsumenterna i avtalsprocessen. De ovannämnda metoderna har som avsikt att lösa problem före de uppstår, hur problem kan förebyggas och samtidigt skapa förutsättningar till att målsättningarna med avtalet förverkligas. I avhandlingen presenteras hur föregripande rätt och Legal Design kan användas som verktyg i avtalsverksamheten för att stärka lagstiftarens målsättningar, skapa balans i parternas avtalsförhållande samt ge mervärde för båda avtalsparterna, det vill säga konsumenten och näringsidkaren.
  • Horsma, Charlotta (Helsingin yliopisto, 2021)
    Avhandlingen behandlar MAC-klausulens tillämpning i finska kreditavtal och specifikt ifall den rådande coronaviruspandemin och effekterna av den kan anses utgöra en väsentlig negativ förändring och innebära att långivaren i ett kreditavtal kan åberopa MAC-klausulen. Avhandlingen tillämpar avtalstolkningsmetoder och principer i finsk rätt för att analysera ifall pandemin kan utgöra en MAC-situation. MAC-klausulen används främst i företagsförvärvsavtal men även i kreditavtal, där klausulen främst fungerar som en riskhanteringsmetod mot förändrade förhållanden. MAC-klausuler gäller väsentligt negativa avvikelser (eng. material adverse change) från det rådande förhållandet vid ingången av ett avtal och i kreditavtal är syftet med klausulen främst att stärka långivarens ställning. MAC-klausulen kan ge långivaren rätt att dra tillbaka lånelöftet redan innan lånet är lyft och rätt att säga upp låneavtalet och därmed kräva att låntagaren utför förtida återbetalning. På grund av coronaviruspandemins påverkan på rådande förhållanden i samhället är MAC-klausulens tillämpning aktuell och avtalsparterna i ett kreditförhållande står för nya utmaningar då de ska fastställa ifall pandemin kan anses vara en väsentlig negativ förändring av avtalsförhållanden. Många har drabbats av pandemin vilket innebär att en del inte kan uppfylla överenskomna avtalsvillkor. Avtalsrättens tolkningsmetoder fastställer hur man i finsk rätt tolkar avtal och avtalsvillkoren som parterna kommit överens om. Ordalydelsen och definitionen av villkor är essentiell vid tolkning av avtal då den speglar avtalsparternas syfte vid ingången av avtalet. En väl definierad MAC-klausul kan därmed underlätta tolkningen av avtalet och förhandlingarna mellan avtalsparterna vid möjliga konfliktsituationer. Avtalsparternas syfte, ordalydelsen och definitionen av klausulen, förutsägbarheten och tidpunkten för förändringen samt varaktigheten av förändringen är alla faktorer som påverkar avtalstolkningen då det gäller MAC-klausulen. Dessa inverkar på möjligheten till att tolka pandemin som en väsentlig negativ förändring av förhållanden. Vid avtalstolkning gäller en helhetsbedömning och en tolkning av parternas avtalsförhållande. Hur MAC-klausulen ska tolkas och ifall pandemin utgör en MAC beror på en in casu bedömning där det specifika avtalet ifråga påverkar slutresultatet.
  • Jahnsson, Josefine (Helsingin yliopisto, 2021)
    Aktiebolagen åtar en stor roll på marknaden i Finland. Aktieägarna i ett aktiebolag ingår som huvudregel ett aktieägaravtal för att reglera deras inbördes förhållande. Det är vanligt att inta en konkurrensklausul i aktieägaravtalet som begränsar aktieägarens möjlighet att idka konkurrerande verksamhet med bolaget så länge som aktieinnehavet i bolaget varar, samt en viss tid efter att aktieinnehavet upphört. Detta görs eftersom aktiebolagslagen (624/2006) inte innehåller bestämmelser som skulle reglera aktieägarnas inbördes förhållande vad gäller konkurrerande verksamhet. I Finland tryggar 18 § i Finlands grundlag (731/1999) den grundläggande fri- och rättigheten till näringsfrihet och rätt till arbete. För att undvika att individer blir bundna av för begränsande konkurrensförbud har man i olika lagar intagit bestämmelser som är tvingande gentemot parterna och vilka inte kan undgås med att avtala om annat. Dessa utgörs bl.a. av 38 § i lagen om rättshandlingar på förmögenhetsrättens område (228/1929, rättshandlingslagen) och 3 kap. 5 § i arbetsavtalslagen (55/2001), vilka även kan anses begränsa aktieägarnas avtalsfrihet gällande konkurrensförbud i aktieägaravtal. Syftet med avhandlingen är att redogöra för tolkningsproblemen som uppkommer gällande konkurrensklausuler i aktieägaravtal, då en aktieägare även utför arbete i bolaget. Målet är att utreda vilka faktorer som påverkar bedömningen när den tvingande arbetsrättsliga bestämmelsen i arbetsavtalslagen blir tillämplig på en konkurrensklausul i ett aktieägaravtal, varmed det utreds i vilka fall arbetsavtalslagens bestämmelser blir tillämpliga på arbete utfört av en aktieägare. Här genomgås kännetecken för ett anställningsförhållande och för företagarskap. Utöver detta kommer det i avhandlingen redogöras för vad som påverkar giltighetsbedömningen av en konkurrensklausul när aktieägaren åtar sig en sådan dubbelroll i bolaget. Ifall aktieägarens arbete inte uppfyller de kännetecken som ställs i 1 kap. 1 § i arbetsavtalslagen för ett anställningsförhållande, binder konkurrensförbudet aktieägaren, som härmed anses utföra arbete som företagare med egen risk, inom de gränser som ställs för konkurrensförbudets skälighet i 38 § i rättshandlingslagen. Ifall aktieägarens arbete uppfyller de kännetecken som ställs i 1 kap. 1 § i arbetsavtalslagen för ett anställningsförhållande, måste konkurrensförbudet överensstämma med de krav som förutsätts för konkurrensförbudsavtal i 3 kap. 5 § i arbetsavtalslagen. I gränsdragningen mellan arbetstagare och företagare kan de mest tyngande faktorn anses vara aktieägarens inflytande faktiska bestämmanderätt inom bolaget. Härmed kan aktieinnehavets storlek inte ges en liknande betydelse. Dock bör rättsförhållandets verkliga natur avgöras från fall till baserat på en helhetsbedömning av de rådande omständigheterna. Detta leder till att ett konkurrensförbud inte kan binda den som åtagit sig den negativa förpliktelsen i två olika roller, d.v.s. inte både som aktieägare och arbetstagare, ifall konkurrensförbuden skiljer sig från varandra till sitt sakliga innehåll. Avslutningsvis diskuteras verktyg att förebygga konkurrensklausulens oskälighet.
  • Kranck, Mikaela (Helsingin yliopisto, 2021)
    Kommersiella avtal med en lång framtidsutsikt har en förhöjd risk för förändrade omständigheter som kan orsaka konflikter mellan avtalsparter. I en sådan situation är viktigt för parterna att lösa denna konflikt på ett sätt som möjliggör ett fortsatt avtalsförhållande. Tidigare rättslitteratur klarlägger medlingens karaktärsdrag, fördelar och utmaningar, samt i viss mån de olika modellreglerna parterna kan använda sig av. Det råder ändå brist på material om dessa aspekter från perspektivet av konfliktparterna i ett långvarigt kommersiellt avtalsförhållande, samt vilka medlingens huvudsakliga rättsverkan är. Syftet med denna avhandling är att framlägga och analysera de huvudsakliga aspekter som kommersiella konfliktparter bör överväga när de argumenterar för och emot ändamålsenligheten av institutionell medling som konfliktlösningsmetod. Denna undersökning möjliggör besvarande av frågan om institutionell medling är ändamålsenligt i en kommersiell konflikt, särskilt med beaktan av strävan efter ett fortsatt avtalsförhållande. I arbetet används den rättsdogmatiska metoden. Eftersom institutionell medling till stor del genomförs utanför lagen, består de främsta källorna av rättslitteratur och medlingsinstitutioners modellregler och -avtal. Både inledandet och avslutandet av medling har genom arbetet visat sig ha flera rättsverkan, bland annat på möjligheten att avsluta medling och inleda övrig konfliktlösning, att stadfästa ett förlikningsavtal och göra det verkställbart samt medlingens sekretess. Parterna kan avtala om flera av dessa faktorer inom ramen för medlingens flexibilitet och parternas självbestämmanderätt, vilket är en stor fördel. En annan fördel är medlingens erbjudande av en möjlighet att skräddarsy förfarandet enligt parternas intressen och behov samt att själva skapa en framtidsfokuserad lösning. Detta talar för medling som en god konfliktlösningsmetod, så länge som dess utmaningar, bland annat osäkerhet och bristande rättssäkerhet, tas i beaktan. Detta förblir ändå endast spekulation om inte medling ökar i användning, så att vägledande praxis skapas och involverade parter får kunskap om förfarandet. Eftersom det inte är lagstiftning som styr medling, lär praxis och kunskap främst uppkomma genom en faktisk användning av medling.
  • Hoven, Sophie (Helsingin yliopisto, 2021)
    The financial markets play a key role in promoting sustainable development and climate change mitigation. Why? Because these require investment, investment requires money, and money comes from the financial markets. After signing the Paris Agreement in 2015, the EU solidified its commitment to combating climate change and promoting sustainable development. The EU must fill a massive investment gap to achieve its climate goals that exceeds its funding capabilities, and so private sector funding must be mobilised. As part of its new sustainability strategy in the 2018 Action Plan for Financing Sustainable Growth, the European Commission sets out a few measures to steer financial development in a more sustainable direction, among them the creation of a European Green Bond Standard (EU-GBS). The purpose of this thesis is to examine this forthcoming EU-GBS to understand what the standard entails and how it will promote sustainable investment and the transition towards a climate-resilient European economy. First, I look at green bonds as a financial instrument and how these are currently regulated, and I discuss from a regulatory theoretical perspective why this regulation has not been able to ensure the functioning of the green bond market. Then I examine the EU-GBS and compare it to existing standards, such as the Green Bond Principles and the Climate Bonds Standard. Subsequently, as the final form of the EU-GBS has not been decided to date, I discuss the potential forms it might take and how these might affect issuers and investors. Finally, keeping its environmental efficiency in mind, I ask whether the EU-GBS is appropriate considering its objectives. While green bonds, as any financial instrument, are regulated by securities market regulation, there is no statutory regulation that specifically addresses the green nature of bonds. Instead, issuers of green bonds can choose to adhere to a range of voluntary self-regulation measures, such as such as the Green Bond Principles and the Climate Bonds Standard. Nonetheless, these standards have failed to overcome the most prevalent barriers to green bond market development, mainly inconsistent labelling, confusion regarding what ‘green’ means, and the resulting risk of greenwashing. Contrary to the most adhered-to standards on the market, the EU-GBS introduces a clear and science-based definition of environmentally friendly projects through its link to the EU Taxonomy, thus creating a common understanding of what can be considered green. It also standardises the reporting requirements, which increases transparency and credibility, and introduces an external verification scheme to enhance investor confidence, thus strengthening the integrity of the market and promoting market growth. The EU-GBS is proposed to become a voluntary standard, but this makes little sense when considering that other voluntary standards have failed to address the risks that green bonds are facing. Leaving it up to the issuer to decide whether or not to comply to the EU-GBS seems like a missed opportunity for preventing greenwashing and bringing sorely needed coherence to the market. A more environmentally efficient approach could be the introduction of a comply-or-explain based regime for green bond labelling, allowing issuers some leeway in the adherence to the standard as long as they can provide adequate justification for any deviations. This flexibility would allow issuers to make adjustments based on their own needs, thus encouraging adherence. Finally, the EU-GBS could become mandatory legislation, which is the only guaranteed way of ensuring that all bonds labelled as green in fact have a positive environmental impact, eliminating greenwashing concerns. Additionally, a mandatory standard could introduce actionable rights to bondholders if they have been misled by an issuer. I conclude that, while the EU-GBS does introduce some welcome additions to the green bond market, namely a clear definition of what can be considered green as well as an accreditation scheme to ensure the credibility of green bond, a voluntary standard will not be enough to ensure the proper functioning of the green bond market. The green bond market needs stricter and legally enforceable rules to ensure that green bonds can fulfil their potential to finance the transition towards a sustainable economy and consequently their role in combating climate change.
  • Pitkänen, Marianne (Helsingin yliopisto, 2022)
    Julkisyhteisön vahingonkorvausvelvollisuus määräytyy vahingonkorvauslain (412/1974) 3 luvun 2 §:n perusteella, mikäli vahinko on aiheutettu julkista valtaa käyttäen. Julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuta rajoittaa vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 2 momentin mukainen standardisäännös, joka rajaa julkisyhteisön vastuuta verrattuna yleiseen vahingonkorvausvastuuseen nähden. Syksyllä 2021 aloitetun julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun uudistushankkeen myötä julkisyhteisön vahingonkorvausvastuun yhtenäistäminen yleisen vahingonkorvausvelvollisuuden kanssa on kuitenkin työn alla. Keskityn tutkielmassani tarkastelemaan julkisyhteisön vahingonkorvausvelvollisuutta tuomioistuintoiminnassa aiheutuneista vahingoista. Tarkoituksenani on selvittää, millä edellytyksillä julkisyhteisölle voi syntyä vahingonkorvausvelvollisuus tuomistuintoiminnassa aiheutuneista vahingoista ja millaisia ovat tyypilliset tuomioistuintoiminnassa aiheutuneet vahingot. Tuomarin asema virkamiehenä sekä riippumattomana lainkäyttäjänä vaikuttaa häneltä vaadittavaan huolellisuusvaatimukseen. Oikeuskäytännön avulla selvitetään tyypillisiä tuomioistuintoiminnassa aiheutuneita vahinkoja, jotka voidaan jakaa lainsoveltamistoimintaan liittyviin virheisiin sekä varsinaisen päätöksentekomenettelyn ulkopuolisiin virheisiin. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteen laiminlyöntien huomataankin aiheuttavan julkisyhteisölle vahingonkorvausvelvollisuuden tuomioistuintoiminnassa. Toiseksi tarkastelen tutkielmassani julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuta syyttömästi vangitun tai tuomitun vapaudenmenetyksen perusteella. Julkisyhteisön vastuu määräytyy tässä erityistilanteessa ankaran vastuun perusteella syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain (422/1974) mukaisesti. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on vahvistettu, että lain perusteella maksettavan kärsimyskorvauksen määrään voi vaikuttaa sekä korvausta alentavia että korottavia seikkoja. Oikeuskäytännön perusteella muun muassa vapaudenmenetyksen aiheuttama julkisuus, vankeusrangaistuksen pituus, vankeuden olosuhteet ja vapaudenmenetyksen vaikutus henkilön sosiaaliseen asemaan ovat seikkoja, joilla voi olla vaikutusta kärsimyskorvauksen määrään. Korkein oikeus on kuitenkin korostanut kokonaisarvioinnin merkitystä yksittäistapauksissa. Vapaudenmenetyksen luonne sekä perus- että ihmisoikeuksiin kohdistuvana loukkauksena ulottaa tarkastelun myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) tasolle. EIS 5(5) artiklan mukaan syyttömästi pidätetyllä tai muuten vapautensa menettäneellä on oikeus vahingonkorvaukseen laittoman vapaudenmenetyksen perusteella. EIS 5(5) artikla täydentää kansallista sääntelyjärjestelmää syyttömästi vangitun ja tuomitun oikeudesta korvaukseen vapaudenmenetyksen perusteella ja korkein oikeus onkin soveltanut EIS 5(5) artiklaa myös suoraan korvauksen perusteena.
  • Havunen, Joona (Helsingin yliopisto, 2021)
    Euroopan komissio voi määrätä yritykselle sakon, jos yritys rikkoo Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (”SEUT”) sisältämiä määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä tai yritysten välisiä kiellettyjä kilpailunrajoituksia koskevia säännöksiä. Sakon tarkoituksena on rankaista kiellettyyn kilpailunrajoitukseen syyllistynyttä yritystä ja ennaltaehkäistä asianosaisen yrityksen ja muiden yritysten tulevia kilpailurikkomuksia. Samoja SEUT:n aineellisia kieltosäännöksiä sovelletaan myös EU:n jäsenvaltioissa. Yhteisen aineellisen kilpailuoikeuden ohella EU:n kilpailuoikeuden täytäntöönpanoa koskevia menettelysääntöjä ei ole kuitenkaan harmonioistu. Kansallisen prosessiautonomian vuoksi jäsenvaltiot ovatkin olleet lähtökohtaisesti vapaita määrittämään omat menettelysääntönsä, minkä seurauksena EU:n kilpailuoikeuden hajautetussa täytäntöönpanojärjestelmässä samojen aineellisten sääntöjen rikkominen on saattanut johtaa hyvin erilaisiin lopputuloksiin eri jäsenvaltioissa prosessuaalisten eroavaisuuksien vuoksi. Samojen aineellisten sääntöjen rikkomuksesta on esimerkiksi saatettu määrätä hyvin eri suuruisia sakkoja riippuen siitä, minkä jäsenvaltion kilpailuviranomainen on määrännyt sakon. ECN+-direktiivillä (EU 2019/1) on pyritty puuttumaan kilpailuoikeuden aineellisten ja prosessuaalisten sääntöjen välille muodostuneeseen jännitteeseen. Direktiivillä varmistetaan, että kansallisilla kilpailuviranomaisilla on sellaiset riippumattomuuden takeet, resurssit ja täytäntöönpano- ja sakotusvaltuudet, joita ne tarvitsevat voidakseen soveltaa SEUT:n kieltosäännöksiä tehokkaasti. Sakkojen osalta direktiivissä vahvistetaan, että jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisten tulee EU:n kilpailuoikeuden tehokkaan ja yhdenmukaisen täytäntöönpanon varmistamiseksi määrätä tehokkaita, oikeasuhtaisia ja varoittavia sakkoja. Lisäksi direktiivissä vahvistetaan, että myös kansallisten kilpailuviranomaisten on noudatettava unionin oikeuden ja EU:n perusoikeuskirjan yleisiä periaatteita soveltaessaan EU:n kilpailuoikeutta. Tutkielmassa tarkastelu kohdistuu siihen, miten SEUT:n kieltosäännösten rikkomisesta sakkoja määräävän kansallisen kilpailuviranomaisen harkintavaltaa on rajoitettu EU-oikeudessa. Relevantin primääri- ja sekundäärioikeuden tarkastelun jälkeen tutkielmassa selvitetään, miten vaatimus EU:n kilpailuoikeuden tehokkaasta ja yhdenmukaisesta täytäntöönpanosta rajoittaa jäsenvaltioiden prosessiautonomiaa. EU:n tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella voidaan katsoa, että tehokkaan ja yhdenmukaisen täytäntöönpanon vaatimuksilla on pyritty saamaan jäsenvaltiot huolehtimaan EU:n kilpailuoikeuden täyden tehokkuuden toteutumisesta. Kansallisilta kilpailuviranomaisilta on myös vaadittu nimenomaisesti positiivisia toimia täyden tehokkuuden varmistamiseksi. Niiden edellytetään esimerkiksi määräävän aktiivisesti sakkoja yrityksille. Tutkielmassa edetään tarkastelemaan, millaisia seikkoja kansallisten kilpailuviranomaisten on huomioitava sakkoharkinnassaan tehokkaiden, oikeasuhtaisten ja varoittavien sakkojen vaatimuksen perusteella. Tehokkuuden todetaan tässä yhteydessä tarkoittavan sitä, että sakoilla tulee päästä niillä tavoiteltuun päämäärään. Oikeasuhtaisuudella tarkoitetaan puolestaan sitä, että sakko on oikeasuhtainen sekä suhteessa päämääräänsä että teon vakavuuteen. Varoittavuudella taas tarkoitetaan sitä, että sakolla tulee saada aikaan ennaltaehkäisevä vaikutus sekä yksittäistapauksessa että yleisesti. Lopuksi tutkielmassa selvitetään, millä tavoin tietyt EU:n oikeusperiaatteet rajoittavat kansallisia kilpailuviranomaisia niiden määrätessä sakkoja SEUT:n kieltosäännösten rikkomisesta. Kilpailuviranomaisten todetaan joutuvan tekemään punnintaa kilpailuoikeudellisen tehokkuusperiaatteen ja oikeusvarmuuden periaatteen, legaliteettiperiaatteen, taannehtivuuskiellon, lievemmän lain periaatteen ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteen välillä. Tehokkuusperiaatetta todetaan edellytettävän tulkittavan usein varsin laajasti. Kansallisessa seuraamusmaksuja koskevassa ratkaisukäytännössä esiintyneissä punnintatilanteissa on pääsääntöisesti päädytty EU:n tuomioistuinten ratkaisukäytäntöä vastaaviin lopputuloksiin kilpailuoikeudellisen tehokkuusperiaatteen laajuudesta. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että EU-oikeus rajoittaa kansallisen kilpailuviranomaisen seuraamusharkintaa paitsi EU:n kilpailuoikeuden täyden tehokkuuden myös EU:n muiden keskeisten intressien toteutumisen varmistamiseksi. Lisäksi havaitaan, että Suomessa kansallista prosessiautonomiaa on kavennettu myös vapaaehtoisen harmonisoinnin keinoin.
  • Leimola, Johanna (Helsingin yliopisto, 2022)
    Ohjelmistoprojektien perinteisenä toimintamallina voidaan pitää vesiputousmallia, jonka vastapainoksi on kehitetty ketterät menetelmät. Ketterä ohjelmistokehitys tarkoittaa vaiheittaista kehitystä. Jokaisessa vaiheessa määritelmät ja suunnitelmat luodaan vasta edellisen päätyttyä ja juuri ennen uutta vaihetta. Tällä tavoin ketterät menetelmät eroavat vesiputousmallista, jossa jo projektin aluksi tehdään määritelmät ja suunnitelmat koko projektille. Enemmistössä ohjelmistoprojekteja käytetään nykyään ketteriä menetelmiä. Ketterää ohjelmistokehitystä on Suomessa hyödynnetty myös julkisissa ohjelmistohankinnoissa. Ketterissä menetelmissä kuitenkin korostuvat yksilölliset toimintatavat ja projektin jatkuva kehittyminen, kun taas julkisia hankintoja voidaan kuvata kaavamaisiksi, tiettyyn menettelyyn sidotuiksi ja muutoksia vierastaviksi. Ketterien menetelmien ja julkisten hankintojen välisestä ristiriidasta nousevatkin tämän tutkielman tutkimusongelmat: Voidaanko julkisella hankinnalla hankkia ketterästi toteutettava ohjelmistoprojekti sopimusoikeudellisesta näkökulmasta ja miten hankintasääntelyä voitaisiin kehittää mahdollistamaan paremmin ketterän ohjelmistokehityksen?
  • Islander, Teemu (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia kilpailukieltovelvoitteen käyttöä yritysten välisessä sopimustoiminnassa. Tutkielman metodi on lainopillinen, ja siinä pyritään voimassa olevia oikeusnormeja ja muita oikeuslähteitä tulkitsemalla ja systematisoimalla selvittämään voimassa olevan oikeuden sisältöä. Tutkielman alussa perehdytään kilpailukieltovelvoitteen määritelmään sekä siihen, mitä velvoitteen käytöllä tavoitellaan. Kilpailukieltovelvoitteella tarkoitetaan yksinkertaistetusti sitä, että siihen sitoutunut osapuoli sitoutuu olemaan harjoittamatta kilpailevaa toimintaa vastapuolta vastaan. Toisaalta kilpailukieltovelvoite voi olla myös molemminpuolinen, jolloin molemmat osapuolet pidättäytyvät harjoittamasta kilpailevaa toimintaa. Kilpailukieltovelvoitteen sisältö voi kuitenkin vaihdella merkittävästi eri sopimusjärjestelyjen, kuten yrityskauppojen tai jälleenmyyntisopimusten, välillä. Koska kilpailukieltovelvoitteessa on pääsääntöisesti kyse kilpailua rajoittavasta velvoitteesta, tarkastellaan tutkielman alussa myös kilpailukieltovelvoitteen käyttöön liittyviä rajoituksia sekä sitä, milloin velvoite voi olla pätemätön. Siten myös kilpailukieltovelvoitteeseen liittyvää sääntelyä on syytä käydä läpi. Merkittävimmät rajoitukset kilpailukieltoon tulevat OiKTL 38 §:stä sekä kilpailulainsäädännöstä, jotka ovat luonteeltaan indispositiivista, eli niistä ei voida poiketa sopimalla. OikTL 38 § seuraa, että kilpailukieltovelvoitteen on oltava kohtuullinen. Se, mikä on kohtuullista, on arvioitava tapauskohtaisesti. Kilpailulainsäädännöllä, jolla pyritään turvaamaan Euroopan unionin sisämarkkinoiden toiminta sekä terveet ja toimivat markkinat, kilpailukielto velvoitteen käyttöä rajataan sopimusoikeudellista sääntelyä sekä merkittävämmin että konkreettisemmin. Kilpailulainsäädännöstä seuraa kilpailukieltovelvoitteen käytölle muun ohella asiallisia, ajallisia ja alueellisia rajoituksia. Myös perustuslain voidaan nähdä rajoittavan kilpailukieltovelvoitteen käyttöä: kilpailukieltovelvoite rajoittaa PL 18 §:ssä turvattua elinkeinovapautta, sillä velvoite rajoittaa siihen sitoutuneen osapuolen mahdollisuutta harjoittaa elinkeinotoimintaa. Pakottavan lainsäädännön vastainen kilpailukieltovelvoite on pätemätön joko kokonaan tai osittain. Pätemättömyyden ohella myös kohtuusperusteinen sovittelu tai uudelleen neuvottelu voi tulla kyseeseen. Koska kilpailukieltovelvoitteella pyritään suojaamaan sitä vaativan liiketoimintaa, on siihen sitoutuneilla osapuolilla intressissä sopia myös velvoitteen rikkomisen seuraamuksista. Kilpailukieltovelvoitteen rikkomisessa onkin kysymys sopimusrikkomuksesta, jolloin velvoitteen rikkomisen seuraukset vastaavat pitkälti tavanomaisia sopimusrikkomuksen seuraamuksia. Velallisen rikkoessa kilpailukieltovelvoitteita on velkojalla käytössä joukko erilaisia oikeussuojakeinoja. Näitä ovat sopimussakko, vahingonkorvaus, kieltokanne, turvaamistoimi sekä viime kädessä sopimuksen purkaminen, joista merkittävin on sopimussakko. Kilpailukieltovelvoitetta käytetään hyvin erilaisissa yritysten välisissä sopimuksissa. Yhtäältä kilpailukieltovelvoitteen sisältö voi kuitenkin vaihdella merkittävästi eri sopimusjärjestelyjen välillä. Kilpailukieltovelvoitteella voidaan pyrkiä esimerkiksi tietotaidon suojaamiseen, yhteistoiminnan järjestämiseen tai osapuolten sopimuksen perusteella tekemien investointien suojaamiseen. Tutkielman päätelmässä käydään läpi tutkielman keskeisimmät tulokset kilpailukieltovelvoitteen käyttämisestä ja tarkoituksista erityyppisissä sopimussuhteissa. Päätelmissä käydään myös läpi tutkielman perusteella ilmi tulleita käytännön suosituksia kilpailukieltosopimuksesta sopimiseen.
  • Sara, Aronen (Helsingin yliopisto, 2021)
    Viime vuosien aikana yritykset ovat alkaneet kiinnittää aiempaa enemmän huomiota kilpailuoikeudellisiin vastuuriskeihin yrityskauppojen yhteydessä. Kilpailuoikeudellisilla vastuuriskeillä tarkoitetaan riskejä kilpailulainsäädännön rikkomisesta seuraavista mahdollisista yksityisoikeudellisista, julkisoikeudellisista ja muista seuraamuksista. Kilpailuoikeudellisille vastuuriskeille on tyypillistä, että ne voivat nousta taloudelliselta arvoltaan moninkertaisiksi verrattuna muihin yrityskauppariskeihin. Lisäksi kilpailuoikeudellisiin vastuuriskeihin tyypillisesti sisältyy liiketoimintaa haittaavia kielteisiä maine- ja yritysvastuuhaittoja sekä pitkäkestoisia viranomais- ja tuomioistuinprosesseja. Kilpailuoikeudellisten vastuiden erityispiirteistä johtuen kilpailuoikeudellisten vastuuriskien selvittäminen ja hallinta korostuukin yrityskauppaprosessissa. Tutkielmassa tarkastellaan kilpailuoikeuteen perustuvia vastuuriskejä yrityskaupassa huomioon otettavana seikkana erityisesti ostajan näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena onkin selvittää, miten kilpailuoikeudellista riskejä voidaan jakaa yrityskaupoissa järkevällä tavalla ottaen erityisesti huomioon markkinoiden toimintaedellytykset ja elinkeinovapauden suojaamisen. Tutkielmassa sekoittuvat niin sopimusoikeudelliset, kilpailuoikeudelliset kuin liikejuridiset näkökohdat. Tutkielman tavoitteena on ensinnäkin selvittää, millä perusteilla kilpailuoikeudellinen vastuu voi siirtyä yrityskaupan myötä ostajalle ja kuka vastaa kilpailurikkomuksesta, joka on jatkunut yrityskaupan jälkeen. Tarkastelussa otetaan huomioon kilpailuoikeudellisten vastuiden siirtymisen osalta EU:n tuomioistuimen kilpailuoikeuskäytännössä syntyneet kilpailuoikeudelliset seuraanto-opit: oikeudellinen seuraanto ja taloudellinen seuraanto. Lisäksi yrityskaupan jälkeen tehdyn tai jatketun kilpailurikkomuksen osalta tarkastelussa otetaan huomioon henkilökohtaisen vastuun periaate ja emoyhtiön vastuu tytäryhtiönsä kilpailurikkomuksista. Lisäksi tarkoituksena on selvittää mikä oikeudellinen merkitys kilpailuoikeudellisen due diligence -tarkastuksen suorittamisella on ostajalle. Kilpailuoikeudellisella due diligence -tarkastuksella tarkoitetaan tarkastusta, jonka tavoitteena on hallita ja pienentää ostajan kilpailuoikeudellisiin vastuisiin liittyviä oikeudellisia, taloudellisia ja liiketoiminnallisia riskejä. Tarkastelussa otetaan huomioon ennakkotarkastuksen sisältöön ja laajuuteen vaikuttavia seikkoja, kuten kohdeyhtiön kilpailuoikeudellinen riskiprofiili. Kilpailuoikeudellisen due diligence -tarkastuksen suorittamiseen liittyy myös olennainen kysymys siitä, miten ostaja ja tämän nimeämät oikeudelliset neuvonantajat pystyvät selvittämään liittyykö kohdeyhtiön toimintaan riskiä mahdollisista kilpailurikkomuksista. Tarkastuksessa on tyypillisesti rajatut resurssit, materiaali ja aika, jolloin ostajan on käytännössä hyvin vaikeaa tunnistaa kohdeyhtiön kilpailurikkomuksia. Vaikeutta lisää myös kilpailurikkomuksen selvittämiseen liittyvät oikeustaloustieteelliset seikat. Tarkastelussa pyritään myös selvittämään, miten ostajan riskiä kilpailuoikeudellisista vastuista voidaan pienentää sopimusoikeudellisin riskienhallintakeinoin kaupantekovaiheessa sekä muilla toimilla kaupan integraatiovaiheessa ja yrityskaupan jälkeen, ja ovatko yritysten käytössä olevat riskienhallintakeinot riittäviä ja tarpeeksi tehokkaita erityisesti ostajan näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaankin sopimusoikeudellisia riskienhallintakeinoja kilpailuoikeudellisten vastuuriskien näkökulmasta. Ostajan näkökulmasta kilpailuoikeudellisten vastuuriskien keskeisimpinä sopimusoikeudellisina riskienhallintakeinoina on pidettävä tuntemattomien riskien osalta myyjän antamia vakuuksia (representations and warranties) ja tunnistettujen riskien osalta myyjän antamia erityisiä vastuusitoumuksia (specific indemnity). Tutkielmassa arvioidaan ja vertaillaan näiden sopimusehtojen tuomaa turvaa ostajan näkökulmasta. Lisäksi tarkastellaan miten ostaja voi pienentää riskiä kilpailuoikeudellisista vastuista kaupan integraatiovaiheessa ja yrityskaupan jälkeen.